Himo ja Hemmo

Esiäitini Maria Matintytär Hemmo syntyi 28.10.1755 Suoniemen Vahalahdessa ja avioitui lokakuussa 1778 Tyrvään Kallialan Haron talon pojan Antti Antinpojan kanssa, josta tuli kotitalonsa isäntä. Marian vanhempien vihkitietoa ei ole löytynyt, mutta kuulutustieto joulukuulta 1751 löytyy suomenkielisenä (tai ainakin melkein):

Pro Conjugio!
d. 15. Decembr. 1751.
Cunniallinen ja Toimellinen nuori talon Båndä Mattz Johansson Karkun Pitäjästä ja Wahalahden kylästä Ylkä
         ja
Cunniallinen ja Siwollinen Pica Anna Johansdotter Himosta, Morsian.
    Votum!

SSHY: Vesilahden kuulutetut 1751, kuvakaappaus

On aika harvinaista, että 1700-luvun puolivälistä löytyy kirkonarkistosta suomenkielisiä asiakirjoja. Katselin muitakin kuulutustietoja vuodelta 1751. Nuorille naimattomille miehille oli merkitty luonnehdinnat kunniallinen ja toimellinen, sotilaille taas kunniallinen ja urhoollinen. Naimattomille morsiamille oli merkitty kunniallinen, siivollinen ja Jumalaa pelkääväinen. Esiäidiltäni Annalta puuttui kolmas määre Jumalaa pelkääväinen. Arvoitukseksi jää, oliko se jäänyt vahingossa pois vai eikö Anna ollut Jumalaa pelkääväinen, mitä se sitten merkitsikään tuolloin. Selaillessa paljastui, että monelta muultakin piialta puuttui maininta Jumalaa pelkääväinen. Kolmelta piialta puuttui maininta siivollinen. Viittasiko tämä siveettömään elämään, vai olivatko erot kirjauksissa vain sattuman satoa?  Yhdelle morsiamelle oli siivollisen tilalle merkitty toimellinen. Leskimorsiamilla oli merkintä toimellinen ja siivollinen tai kunniallinen ja Jumalaa pelkääväinen.

Morsian Anna Juhontyttären sanotaan kuulutustiedossa olevan Himosta. Suoniemen rippikirjaan hänelle tulee syntymävuosi 1729. Vesilahden rippikirjat puuttuvat Annan elinajalta. SAY:n mukaan Anna oli vuosina 1745-50 (ja ehkä myös 1752) kotonaan Himolla, joka oli säterin torppa, siis Laukon torppa. Annan vanhemmat olivat Juho Jaakonpoika (k. n. 1773) ja Maria Juhontytär (s. 1698, k. 1775). Isä Juho Jaakonpoika oli Kaapun talon isäntänä 1720-24 Vesilahden Kuralan kylässä. Kaapun talon isännyyttä jatkoi Juhon veli Erik Jaakonpoika.

Sulhanen Matti Juhonpoika oli kastettu Karkun Suoniemellä 20.2.1726 ja hänestä oli tullut kotitalonsa Hemmon (Hemmingin) isäntä 1748. Matin vanhemmat olivat talollinen Juho Juhonpoika Hemmo ja Valpuri Matintytär (s. n. 1690, haudattu 23.6.1782). Valpurille rippikirjaan tuleva syntymävuosi 1690 lienee liian varhainen, koska perheeseen syntyi nuorin tytär vuonna 1741. Matin vanhemmat olivat avioituneet vuoden 1724 tienoilla.

Vesilahdessa kuulutetuille Annalle ja Matille syntyi kaksi tytärtä Maria v. 1753 ja Anna v. 1755. Mariasta tuli Hemmon puolikkaan eli Yli-Hemmon emäntä ja Annasta, kuten edellä kerrottiin, Tyrvään Kallialan Haron emäntä.

Tyttärien isä Matti Juhonpoika Hemmo kuoli 40-vuotiaana ja haudattiin 2.3.1766. Leski Anna Juhontytär avioitui uudelleen kesäkuussa 1767 Henrik Henrikinpoika Mattilan kanssa ja heille syntyi poika Henrik 1768. Anna jäi toistamiseen leskeksi alkuvuodesta 1784. Hän kuoli noin 70-vuotiaana 28.1.1799.

Lähteet:
KA ja SSHY: Vesilahden, Karkun, Suoniemen ja Tyrvään kirkonkirjat.
KA: Suomen asutuksen yleisluettelo: Vesilahti, Karkku ja Suoniemi.

Kirjoittaja: Marja-Leena Viilo

Harmio – ”kasakan jalanjälki”. Kasvihistoriaa Kalevassa

Tampereen entiseltä venäläisten kasarmialueelta Kalevassa eli Kiinanmuurin pihalta löytyy kasvihistoriaa. Harmio eli idänharmio (Berteroa incana) on kaksi- tai monivuotinen valkokukkainen ristikukkaiskasvi. Kasvia löytyy myös Kalevanharjun Järvensivun puoleiselta rinteeltä, mm. ratapenkereeltä. Se on tullut tänne Venäjältä tuodun hevosten rehun mukana yli sata vuotta sitten. Itseasiassa harmio taitaa olla ainoa jäänne entisestä kasarmialueesta, joka tuli tunnetuksi kansalaissodan jälkeisen suuren vankileirin paikkana.

Kuva. Harmio-kasvustoa Kiinanmuurin pensasaidan juurelta.

Harmion tieteellinen ja suomenkielinen nimi kuvaavat tähtikarvojen peittämän kasvin yleisväritystä – mitään harmia tai haittaa lajista ei ainakaan Suomessa ole, päinvastoin sitä on joskus käytetty koristekasvina. Karvapeite on sopeuma lajin kuiville kasvupaikoille: se pidättää hyvin sade- ja kastepisaroita sekä vähentää haihduntaa. Laajahkoina, harmaina kasvustoina harmio kiinnittää kasveihin vihkiytymättömänkin huomion: laji kukkii suhteellisen pitkälle kesään ja siemenet karisevat usein vasta talvella.

Harmion alkuperäinen levinneisyysalue sijoittuu Etelä-Venäjän kuiville, mantereisille aroille, josta laji levisi Suomeen 1800-luvulla Venäjän vallan aikaan. Suomen suuriruhtinaskunnalla ei ollut omaa armeijaa, vaan varuskuntien väki koostui venäläisjoukoista. Sotaväen sijoituspaikkoihin tuotiin ajoittain rehua ja viljaa pitkien matkojen takaa ja mukana kulkeutui monien kasvien siemeniä aivan uusille seuduille. Parhaimmillaan kasarmien nurkilla kasvoi kymmeniä venäläistulokkaita. Useimmat ovat vuosikymmenien ja -satojen vieriessä hävinneet, mutta kourallinen onnistui kotiutumaan luontoomme pysyvästi. Harmio on edelleen leimallinen osa vanhojen varuskuntakaupunkien luontoa esimerkiksi Haminassa, Lappeenrannassa, Hämeenlinnassa, Turussa ja Tampereella. Venäläisajan kasarmialueilta ja varuskuntien nurmilta kasvi on kyennyt leviämään lähiympäristön kuiville joutomaille, pientareille, hietikoille ja kedoille. Jäitse tai lintujen mukana se on saavuttanut kasvupaikkoja jopa saaristossa. Arokasvina harmio sietää yllättävän hyvin paitsi kuivuutta, myös kulutusta ja sietää jopa ruohonleikkuuta. Nykyinen pohjoisin pysyvä esiintymä lienee Oulun korkeudella. (Lähde: Luontoportti.com)

Tampereen runoniekka Lauri Viita runoili harmiosta otsikolla Harmia runokokoelmassaan Käppyräinen vuonna 1954 (Lauri Viita. Kootut runot. WSOY 1999, s. 209). Viita otti tapansa mukaan melkoisia taiteellisia vapauksia, eikä tee mielestäni täyttä oikeutta harmiolle.

Isoa harmaata karvaista ruohoa,
pieniä valkeita
kukkasenalkeita,
kasvupaikkana rautatiepenkere,
hedelmä litu:
berteroa incana,
suomeksi harmia vain.

Huonoa ruohoa,
ei sitä nuohoa
kärsä, ei kuono,
ei hamua turpa,
ei neitonen mieli.
Miekkonen, joka sen lauluunsa huoli,
kai otti ja kuoli,
kun pelkkää päiväsakkoa saa,
jos ei alle jää,
kiskojen väliin
pölkkyjen lomiin
rautatiepenkereelle.

Lappeenrannan linnoituksen osalta on todettu, että venäläisten mukana kulkeutui kaupunkiin satoja kasveja, mutta niistä vain sitkeimmät ovat jäänet jäljelle. Tietääkö joku löytyykö Tampereelta esim. ketomarunaa, idänkattaraa, ukonpalkoa, ketoampiaisyrttiä tai keltakynsimöä?

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Häät pula-aikana

Molempien vanhempieni suvut joutuivat lähtemään Karjalasta evakkoon; isä Hiitolasta ja äiti Viipurista. Sodan jälkeen he päätyivät kumpikin omia teitään asumaan Tampereelle, vaikka kummankaan sukua ei tullut tänne asumaan. Isäni suku sijoitettiin talvisodan evakuoinnissa Kankaanpäähän, jonne isäkin meni sotatoimien päätyttyä 1940. Siellä hetken oltuaan hän totesi, että hänellä ei ole siellä tulevaisuutta ja lähti pyörällä etsimään asuntoa ja työtä Tampereelta, n. 100 km päästä. Hän pääsi töihin lämmittäjäksi Epilän Konepajalle ja sai asunnon työpaikan läheltä Karin kahvilasta, jonka yläkerrassa hän jakoi huoneen kahden muun miehen kanssa. Jatkosodan jälkeen 1944 isä palasi entiseen työ- ja asuinpaikkaansa.

Viipurista äitini perhe sijoitettiin talvisodan evakkona Janakkalan Tervakoskelle, jossa oli iso paperitehdas ja jonne äiti pääsi veljensä kanssa työhön. Äiti irtisanoi itsensä 1943 siitä työstä, koska hän halusi palata Viipuriin ja sai sieltä työtä Viipurin keksi- ja rinkelitehtaasta. Sodan jälkeen äiti palasi perheensä luo Tervakoskelle, mutta häntä ei otettu entiseen työpaikkaansa, koska oli itse sanoutunut irti. Toisaalta äiti viipurilaisena kaipasikin Tervakoskea isompia ympyröitä ja lähti Tampereelle syyskuussa 1944. Entinen työpaikka Viipurista oli muuttanut Raholaan ja äiti pääsi sinne töihin, samoin tyttöystävänsä Sirkka. Heille järjestyi asunto Raholan kartanosta, jossa heillä oli asuttavanaan yksi huone ilman keittomahdollisuutta. Huoneeseen majoitettiin kolmaskin evakkotyttö Martta ja kaikki olivat työssä Viipurin keksi- ja rinkelitehtaassa. Kun tämä tehdas lopetettiin, siirtyivät äiti ja Martta Epilässä olleeseen Winterin väri- ja maalitehtaaseen, jossa äidin tehtävänä oli liimata etikettejä purkkeihin.

Martta oli isäni sisar ja sitä kautta isä ja äiti tutustuivat. Ensin Martta, Eino ja Mirkku kävivät kolmistaan elokuvissa ja tansseissa, mutta myöhemmin ”kolmas pyörä” jäi pois ja he alkoivat seurustella. Eino ja Mirjam kihlautuivat joulukuussa 1945. Häitä juhlittiin toukokuussa 1946 Pispalan VPK:n talossa.

Isälläni oli laaja suku, sillä hänellä oli yhdeksän sisarusta, äidilläni vain kolme, joten vieraita saattoi olla paljon; tarkkaa määrää en tiedä. Häiden aikaan monet elintarvikkeet olivat kortilla, mm. sokeri, voi, kahvi ja jauhot, ja siitä aiheutui ongelmia häiden tarjoilujen suhteen. Sen vuoksi isäni kiersi pitkin maaseutua polkupyörällä ja osti mustan pörssin kaupasta voita ja sokeria. Näistä sitten leivottiin kakkuja ja pipareita, joita vieraat isäni mukaan ”hamstrasivat” itselleen. Ilmeisesti tarjottavat olivat hyviä, koska vieraskirjassa lähes jokainen kiitteli niistä. Saivatkohan vieraat oikeaa kahvia vai kahvinkorviketta, sitä en tiedä. Häissä oletettavasti tanssittiin, sillä isäni oli innokas tanssin harrastaja.

Äidin Viipurin aikainen tyttöystävä Eila kirjoitti vieraskirjaan seuraavasti:

Jos mulla olisi onnen seula ja pitkän pitkä parsinneula,
niin ikuista onnea Teille seuloisin ja pussin suun kiinni neuloisin.

Sydämellisimmät onnitteluni nuorelle parille 23 tuntia kestäneen avioliiton jälkeen. En voi muuta sanoa kuin, että ihan vesi kielelle herahtaa, kun katselee tuota aviosataman monivärivivahteista onnea! Oh – ! Kiitoksia vain morsiusparille kaikesta! Oh miten ihania kakkuja, pikkuleipiä ja pullia ym. Kyllä minä ainakin syömisessä puoleni pidin, senhän todistaa yksistään jo ulkonäkökin.

Häiden jälkeen nuori pari muutti asumaan Epilänharjulle Rosvopirtiksi kutsuttuun taloon, jossa heillä oli asuntona hellahuone. Tähän asuntoon minä sitten synnyin vajaan parin vuoden kuluttua.

Kirjoittaja Raija Kannisto

Juho Uotin erikoinen elämä

Tämän vuoden Tekniikan Maailman ensimmäisessä numerossa oli juttu otsikolla ”120 vuotta sähkösoittimia Suomesta”. Juttu alkoi seuraavasti:

Varhaisin alan arkistolöytö on tasan 120 vuoden takaa, vuodelta 1901.  Nakkilassa syntynyt luontaishoitoekspertti, pappi ja keksijä Juho Uoti kehitti tuolloin sähköavusteisia urkuja muistuttavan soittimen, jonka äänenväriä pystyi muuttamaan.  Soittimella oli mahdollista toteuttaa jopa neljän soittajan yhteisesitys.

”Unohduksiin jäänyt soitin asettaa suomalaisen sähkösoitinkehityksen täysin uudelle tasolle jopa kansainvälisessä vertailussa.  Uoti oli aikaansa edellä, mutta kukaan ei tarttunut keksintöön ja alkanut valmistaa sitä myyntiin”, alaa pitkään tutkinut säveltäjä, muusikko ja äänitaiteilija Petri Kuljuntausta sanoo.

Uteliaisuuteni heräsi tutkimaan, kuka tämä Nakkilassa syntynyt keksijä oikein oli. Wikipedia antaa  vastauksen ja Wikipedia-artikkelin linkeistä löytyy lisää tietoa.  En kirjoita tässä mitään elämäkertaa, vaan poimin muutamia yksityiskohtia Juho Uotin elämästä.  Kansalliskirjaston lehtiarkisto on hyvä lähde etsiä lisätietoja.

Lapsuus

Juho Uoti syntyi Nakkilan Tattaran kylässä  14.1.1862, samassa kylässä, jossa itse olen syntynyt.   Juho Uoti syntyi Uotilan talossa, joka hänen syntymänsä aikaan oli itsenäinen talo.   Vuonna 1867 talo siirtyi kuitenkin Puosin omistukseen. Puosi on vanhoja kantatiloja, josta Uotila aikanaan oli erotettu.

Perheeseen syntyi yhteensä seitsemän lasta, ensin kolme tyttöä ja sitten neljä poikaa.  Juho oli pojista vanhin.  Vanhin tytär ja kaksi pojista kuoli pienenä. Perheen isä kuoli vuonna 1868 Juhon ollessa kuusivuotias.

Nakkilassa elettiin vuosina 1867-1868 todella vaikeita aikoja.  Vuonna 1867 seurakunnassa syntyi 100 lasta ja kuoli 218 ihmistä.  Vuonna 1868 vastaavat luvut olivat 66 ja 198.  Seuraavana vuonna tilanne kääntyi ja lapsia syntyi 95, mutta kuolleita oli vain 52. (Sivuhuomautus: Nakkilassa on koronapandemian aikana ollut 27 koronatartuntaa.)

Koulunkäynti ja opiskelu

Juhon tiedot näkyvät Nakkilan rippikirjoissa pitkään.  Vuonna 1879 Juho kuitenkin kirjautui samana vuonna perustettuun Porin Lyseoon, jonka nimi perustettaessa oli Porin suomenkielinen yksityislyseo.  Juho Uoti asui sijaisperheessä ja valmistui ylioppilaaksi 1888 ja aloitti samana vuonna opiskelun Helsingin yliopistossa, aluksi lääketieteellisessä ja sen jälkeen matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa. Uoti suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon 1893.

Keksijä

Jo opiskeluaikana Uoti haki patentteja keksinnöilleen.  Alussa mainitusta keksinnöstä kirjoitettiin lehdissä vuonna 1901. Tässä linkki Aamulehden numeroon 11.7.1901.

Avioliitto

Uoti oli vuodesta 1897 lähtien naimisissa Matilda Augusta Laurilan (1863–1936) kanssa. He saivat seitsemän poikaa, joista kolme kuoli lapsena.

Toiminta kirjakustannusalalla

Opiskeluvuosiensa jälkeen Uoti toimi kirjankustannusalalla. Hän perusti vuonna 1897 liikekumppaninsa kanssa Poriin Uoti & Grönroos -nimisen kustantamon. Myöhemmin Uoti hankki yrityksen kokonaan omiin nimiinsä ja siirsi sen toiminnan Helsinkiin. Vuonna 1899 kustantamo siirtyi Tampereelle ja sen nimeksi vaihtui Kustannus ja Kirjapaino osakeyhtiö Sampo. Uoti luopui yhtiön osakkuudesta 1901. Juho Uoti asui rippikirjan mukaan Tampereella puolitoista vuotta 1900-1902.  Perheessä oli Tampereelle tullessa kaksi poikaa.  Kolmas syntyi ja kuoli Tampereella. 

Pappi

Juho Uoti aloitti teologian opinnot Helsingissä 1900-luvun alussa.  Papiksi Uoti vihittiin 1906. Uoti toimi lyhyitä aikoja eri seurakunnissa. Vuonna 1910 hänet olisi siirretty papiksi syrjäiseen Velkuan saaristoseurakuntaan, vaikka hän itse anoi siirtoa Porvooseen. Siihen ei kuitenkaan suostuttu ja Uoti päätti erota papin virasta.

Luontaishoidon neuvoja

Vuonna 1911 Uoti muutti perheineen jälleen Helsinkiin ja ryhtyi luontaishoidon neuvojaksi. Hän kirjoitti aiheesta 1912 kirjan otsikolla Kotiopas terveydenhoidossa.  Juho Uotin kuolemasta tuli viime vuonna kuluneeksi sata vuotta, joten on sallittua lainata kirjan alkuosa pdf-muodossa. Lempäälän luontaiskylpylä jatkaa perinteisiä uotilaisia vesihoitoja.   

Poliittinen toiminta

Yhteiskunnalliseen toimintaan Uoti ryhtyi vuonna 1916. Häntä on pidetty kristillisenä anarkistina. Kesäkuussa 1917 Uoti osallistui anarkistien tekemään Nikolainkirkon valtaukseen. Tästä tapahtumasta on Wikipediassa kuva Juho Uotista.

Kuolema

Juho Uoti kuoli tapaturmaisesti lokakuussa 1920 jäätyään junan alle Helsingin Pukinmäessä.

Pohdintaa

Juho Uoti oli kiistelty persoona pappina, perinteisen lääketieteen arvostelijana ja poliittisena toimijana.  Miten Nakkilan maaseudulta saattoi 1800-luvun lopulla tällainen henkilö lähteä maailmalle?  Todennäköisempi vaihtoehto olisi ollut kotitalon menetyksen jälkeen lähteä rengiksi lähitaloihin ja sitä kautta ehkä torppariksi. Opinnot Porin lyseossa ovat varmasti avaintekijä siihen, että Juho Uoti saikin toisenlaisen elämän. 

Pappisuraan on voinut vaikuttaa rukoilevaisjohtajan Matti Paavolan esimerkki.  Tattaran talot olivat pitkälle 1930-luvulle hyvin pienellä alueella ja Puosin ja Uotilan naapurissa oli myös Paavolan talo.  Matti Paavola tosin oli kuollut muutama vuosi ennen Juho Uotin syntymää.   

Sattumaa tai johdatusta on varmaan kaikkien elämässä.  Juho Uoti selvisi hengissä nälkävuosista.  Porissa oli sukulainen, jonka luona saattoi asua ja käydä koulua ylioppilaaksi asti ja päästä sitä kautta opiskelemaan yliopistoon.  Jostain oli syntynyt halu kehittää uusia asioita, tehdä keksintöjä.  Arvoitukseksi jää, miten sähköurkujen periaate tuli Juho Uotin mieleen. 

Kirjoittaja Heikki Nurmi

Kirkonkirjojen alkuperäiskuvaukset Tampereella

Tampereen seudun sukututkimusseura on tehnyt yhteistyötä Tampereen seurakuntayhtymän, Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen (SSHY) ja Tampereen yliopiston kanssa. Valokuvasimme seurakuntien keskusarkistossa alkuperäisiä kirkonkirjoja syksyllä 2018 ja keväällä 2019. Käytössämme oli SSHY:n kaksi kuvausasemaa, toisessa kamerana Sony A7R Mark III ja toisessa Canon MK II. Valokuvaamiseen osallistui 7 vapaaehtoista yksin tai pareittain. Kuvauspäivät olivat pisimmillään yli 6-tuntisia.

Kuvasimme Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan, Messukylän ja Teiskon seurakuntien keskusarkistossa olevan kirkonarkiston vuoteen 1917 saakka ja kuolleiden luettelot vuoteen 1967 saakka. Lisäksi kuvasimme ”uusien” seurakuntien Tampereen Aitolahden, Tampereen Harjun, Tampereen Härmälän, Tampereen Kalevan, Tampereen Pyynikin, Tampereen Viinikan ja Tampereen ruotsalaisen seurakunnan kuolleiden luettelot vuoteen 1967 saakka. Keväällä 2019 kuvattiin kirkonkirjoja vuoteen 1918 ja kuolleiden luetteloita vuoteen 1968 saakka. Suuri osa vanhemmista kirkonkirjoista oli siirretty Kansallisarkiston Hämeenlinnan toimipisteeseen.

Tampereen ruotsalainen seurakunta (Tammerfors svenska församling) aloitti toimintansa 1.5.1926 ja Tampereen Härmälän, Tampereen Kalevan, Tampereen Pyynikin sekä Tampereen Viinikan seurakunnat aloittivat toimintansa 1.1.1953 erillään tuomiokirkkoseurakunnasta.

Tampereen Harjun seurakunta aloitti toimintansa 1.1.1937 ja sen muodostivat aluksi Tampereen läntiset esikaupunkialueet (Pispala, Epilä ja Rahola), jotka olivat kuuluneet Pohjois-Pirkkalan seurakuntaan. Lielahden alue Ylöjärven kunnasta liitettiin 1.1.1950 Tampereen kaupunkiin. Samalla alueesta tuli osa Tampereen Harjun seurakuntaa.

Tampereen Aitolahden seurakunta aloitti toimintansa 1.1.1966.  Aitolahden seurakunta oli erotettu Messukylän seurakunnasta vuoden 1924 alussa. Messukylä liitettiin Tampereeseen vuoden 1947 alusta ja Messukylän seurakunnasta tuli Tampereen Messukylän seurakunta vuotta myöhemmin eli vuoden 1948 alusta. Tampereen Messukylän seurakunnan kuolleet löytyvät SSHY:n kuvatietokannassa Messukylän seurakunnasta. Muutoksia Tampereen seurakunnissa on tapahtunut myöhemminkin, mutta ne eivät koske alkuperäiskuvauksiamme.

Saimme kuvata vain 100 vuotta vanhaa materiaalia. Kuolleiden osalta raja oli 50 vuotta. Tästä syystä kuvatut rippikirjat päättyvät vuoteen 1907 tai 1909. Messukylän, Teiskon ja Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan seuraavat rippikirjat päättyvät vuoteen 1920, joten niitä emme saaneet kuvata.

Arkistoyksiöitä on 226 ja kuvia yli 94 000. Arkistoyksiköihin tehtiin hakemistot paria lukuun ottamatta. Palvelinongelmasta johtuen kuvia ei saatu heti nähtäville. Rippikirjat, syntyneet, vihityt ja kuolleet saatiin katsottaviksi SSHY:n jäsensivuilla alkutalvesta 2020. Muu aineisto tuli kuvatietokantaan keväällä ja kesällä 2021.

Erityisesti halutaan mainita nimellä Asiakirjat olevat arkistoyksiköt. Niitä kannattaa katsoa jokaisen yksikön osalta. Sieltä löytyy mm. kaatuneiden ja kuolleeksi julistettujen luetteloita, seurakuntiin tulleita kuolinilmoituksia myös ulkomailta, aviokuulutusten liitteitä, kastetodistuksia, rikos- ja irtolaisrekistereitä, rokotuspäiväkirjoja ym. Kattavat hakemistot helpottavat tietojen etsintää.

Kirkonkirjojen lisäksi arkistosta löytyi Jalmari Finnen kokoelmat, joissa on lueteltu aakkosjärjestyksessä Tampereen asukkaat vuosilta 1779-1850 perheet omilla lehdillään. Finnen kokoelma käsittää 14 000 henkilöä ja 3300 kuvaa. Kokoelman lopussa on pätkiä sukututkimuksista tai niiden luonnoksista. Finne luovutti kokoelmansa Tampereen kirkkokansliassa seurakunnan viranomaisille 6.8.1926. Kokoelmasta ja sen luovutuksesta voi lukea Aamulehdestä 7.8.1926 sivulta 2.

Jalmari Finnen kokoelma löytyy SSHY:n kuvatietokannasta kohdasta Yksityisarkistot.

Tampereen seudun sukututkimusseura kiittää yhteistyökumppaneita hyvästä yhteistyöstä ja toivoo yhteistyön jatkuvan siten, että saadaan kuvattua vuoteen 1920 päättyvät rippikirjat, joita on 15 nidettä (Tampere 12, Messukylä 1 ja Teisko 2), sekä tehdä täydennyskuvauksia muihin kirkonkirjoihin.

Seuran jäsenille toivomme antoisia hetkiä alkuperäiskuvaustemme parissa.

Kirjoittaja Marja-Leena Viilo

Hautausmaatarinoita – Kotka ja konstaapeli

Kotka

Kalevankankaan hautausmaalla Tampereella kävellessä kiinnittyy huomio hautoihin, joita koristaa joku tavanomaisesta poikkeava hautamuistomerkki. Kuru-laivassa hukkuneiden muistomerkin lähellä on hauta, jolla seisoo muistomerkkinä kauas näkyvä kivipylväs. Pylvään päässä istuu kivestä veistetty kotka ja pylväässä lukee kultakirjaimin KOTKA. Mikä mahtaa olla tämän haudan tarina?

Haudassa lepää Kustaa Alarik Kotka (s. 16.9.1883, k. 23.12.1931), hänen vaimonsa  Vilhelmiina os. Wastanen (s. 19.12.1880 Kurussa, k. 1961) ja heidän kaksi poikaansa Taisto Ilmari (s. 1915, k. 1919) ja Sulo Kostaja (s. 1913, k. 1931).

Kustaa Alarikista julkaistiin muistokirjoitus Kansan Lehdessä 28.12.1931:

Tov. Alarik Kotka kuollut

Keskiviikkona t.k. 23 pnä klo 4 ajoissa aamulla kuoli Tampereen yleisessä sairaalassa pitempiaikaisen vaikean sairauden jälkeen Pohjois-Pirkkalan Ylä-Pispalan kansakoulun opettaja, toveri K u s t a a  A l a r i k  K o t k a. Hän oli syntynyt Tampereella 16.9.1883, ollen siis kuollessaan 48-vuotias. Käytyään kansakoulun, työskenteli hän täkäläisissä kutomotehtaissa, kunnes opinhalu vei hänet seminaariin. Toimittuaan useita vuosia opettajana Lapin pitäjässä (Tl.) tuli hän syyslukukauden alussa 1927 Ylä-Pispalan koulun opettajaksi.

Toveri Kotka oli työväenaatteen mies. M.m. kuului hän Tahmelan työväenyhdistykseen. Erikoisen innokkaasti hän otti osaa raittiusrientoihin ja rauhanliikkeeseen. Hän oli jäsenenä Pohjois-Pirkkalan kunnan raittiuslautakunnassa ja toimi köyhäinhoidon piirimiehenä.

Kaipaamaan jäi toveri Kotkaa lähinnä puoliso.”

Kustaa Alarikin vanhemmat olivat verkatehtaan työmies Kustaa Reinhold Adler (s. 15.2.1849 Kuorevedellä) ja Emma Maria Juhontytär  (s. 9.3.1853 Tyrväällä). Kotka-nimi on siten suora käännös Adler-nimestä. Kustaa Reinholdin isä oli värjärin kisälli Bror Otto Adler. Sukunimi Adler oli peräisin Kustaa Reinholdin isoisältä kersantti ja varusmestari Pehr Reinhold Adlerilta. Hän oli sukujuuriltaan Kuhmalahden Neppius-sukua. Pehr Reinhold Adlerin vaimo Hedvig Sophia Hasselgren oli isänsä puolelta ruotsalaista sotilassukua.

Konstaapeli

Kalevankankaan kappelin lähistöllä olevalla haudalla on korkean jalustan päällä suuri pronssinen lapsienkeli. Tämä viehättävä hahmo muistuttaa muun muassa renessanssin ja barokin ajan maalauksissa esiintyviä siivellisiä alastomia pikkupoikia (it. putto), jotka ovat rakkauden ja erotiikan symboleja. Tosin tämä poika ei ole vaatteitta, hän onkin ilmoittamassa jotakin taivaallista viestiä.

Kivisessä jalustassa näkyy monia – todennäköisesti kansalaissodan aikaisten – luotien aiheuttamia lohkeamia. Pikkuenkelin alla haudassaan lepää ylikonstaapeli Johan Henrik Saarnio (s. 24.1.1857 Kuhmalahdella, k. 16.10.1906) ja hänen vaimonsa Henriikka Kustaantytär (s. 2.11.1863 Sahalahdella, k. 17.4.1950) sekä heidän ottotyttärensä Hilda Maria (s. 14.6.1882, k. 29.12.1947). Johan Henrik Saarnion kuolemasta kertoi Aamulehti 17.10.1906 seuraavaa:

Kuollut. Toissayönä kello 12 aikaan kuoli täällä täkäläisen poliisilaitoksen vanhempi ylikonstaapeli Johan Henrik Saarnio (ent. Sirén) 49 vuoden 9 kuuk. wanhana, sairastettuaan jo lähes 11 kuukautta.

Wainaja oli syntynyt Kuhmalahdella tammikuun 24 p:nä w. 1857, ja muutti Tampereelle w. 1877. Täällä toimi S. ensimmäisen 10 wuotta rakennustöissä ym., kunnes pääsi w. 1887 konstaapeliksi täkäläiseen poliisilaitokseen ns. Pispalan tien osastoon. Tästä erosi S. täkäläisen wanhan kansakoulun wahtimestariksi, jossa oli  1 wuoden. Kuin sitten järjestetty poliisilaitos kaupunkiimme perustettiin, pääsi Saarnio 2:sen piirin w.t. ylikonstaapeliksi, josta sitten yleni, ollen jo pitemmän aikaa wanhempana ylikonstaapelinä. Wiime syksynä marraskuun lopulla murtui S:n terweys eikä hän sittemmin woinut enää wirkatoimiinsa ryhtyä, waan sai noin kuukausi takaperin eron wirastaan.

Ahkeralla kirjallisuuden ja sanomalehtien wiljelemisellä kartutti S. itselleen laajat yleistiedot. Uutteralla täsmällisyydellä ja wakawalla toiminnallaan hän sai päällystönsä eheän luottamuksen. Arwokkaalla ja kohteliaalla esiintymisellään woitti hän suurelta yleisöltä ”kunnon miehen” arvon. Poliisimiehistön ”pääksi” hänet mielihyvällä miehistön keskuudessa tunnustettiin.

Kunnon suomalaisena hän kaikki kesti. Kepeät mullat kunnon kansalaiselle.”

Ottotytär Hilda Marian vanhemmat olivat ylimääräinen palovahti Karl Eriksson (s. 2.12.1841 Lempäälässä) ja Karolina Karlintytär Sjölund (s. 17.2.1844 Tottijärvellä). Hilda Marian äiti kuoli tyttären ollessaan vasta kuusivuotias ja sen vuoksi hän päätyi Saarnion ottotyttäreksi. Aikuisena Hilda Maria toimi kauppiaana. Hän omisti yrityksen nimeltään Muotiliike Hilda Saarnio osoitteessa Kauppakatu 3.  Liike oli erikoistunut hattuihin ja lakkeihin. Yrityksen ilmoituksia näkyi tiuhaan tamperelaisissa lehdissä 1920- ja 1930-luvulla.

Kiintoisaa olisi tietää, onko haudan veistos jonkun suomalaisen taiteilijan luomus vai onko se teollista massatuotantoa esim. Saksasta, josta tiedetään joidenkin Kalevankankaan enkeliveistosten olevan peräisin?

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Lapsenmurha

Luin tapauksesta, jossa lapsenmurhan oletettiin kohdistuneen kahdeksanvuotiaana kuolleeseen tyttäreen, sillä muuta mahdollista surmateon kohdetta ei löytynyt kirkonkirjoista. Vuosi oli 1900. Jäin ihmettelemään asiaa.

Itse olen tutkinut vuosia sitten yhden lapsenmurhan, mutta en silloin perehtynyt sen kummemmin lainsäädäntöön. Tutkimassani tapauksessa äidin oli ollut tarkoitus mennä naimisiin, mutta mies oli jättänyt hänet pulaan. ”Lihallisessa yhteydessä” oli kuitenkin ehditty olla ja siitä oli seurauksensa. Äiti – itsekin nuori tyttö – oli jäänyt synnytyshetkellä muiden hylkäämäksi ja tehnyt onnettoman tekonsa lapsen synnyttyä. Rippikirjaan ei oltu lasta merkitty, koska häntä ei oltu kastettu. Kuolleiden ja haudattujen luettelosta hänet kuitenkin löysin.

Lapsen arkku, Petäjäveden vanha kirkko

Ryhdyin siis selvittämään alussa mainittua tapausta. Lapsen äiti oli jäänyt leskeksi 1898. Rippikirjassa, jossa ei enää näy puolisoa, on leskivaimo ja viisi lasta, joista yksi kuoli joulukuun alussa vuonna 1900. Haudattujen luetteloon on kuolinsyyksi merkitty tulirokko. Äidillä on Mainittavia-sarakkeessa merkintä: ”Rip. 19.10.1901 ”lapsenmurhasta” Hämeenlinnan kuritushuoneessa, josta pääsi vapaaksi 30.8.1905.” Ja sen alla toinen merkintä, jonka mukaan leski oli kuulutettu naapuriseurakunnasta olleen rengin kanssa. Kuulutusten luettelosta ilmeni ajankohdaksi touko- ja kesäkuu 1901.

Kansalliskirjaston vanhoista sanomalehdistä vuodelta 1901 löytyi tieto leskiäidin tuomiosta:

”Liewennetty rangaistus. Itsellisen leski [nimi ja paikkakunta – jääkööt mainitsematta, koska asia on arkaluonteinen] tuomittiin sanotun pitäjän kihlakunnanoikeudessa 4 p. wiime heinäkuuta 7 wuodeksi kuritushuoneeseen siitä, että hän wiime joulun aikana oli tukehduttamalla tahallansa tappanut lapsensa.

Tämän rangaistuksen on howioikeus, jonka tutkintoon asia alistettiin, liewentänyt kuuden wuoden kuritushuonewankeudeksi.”

Itseäni jäi vielä vaivaamaan, olisiko lapsenmurhan kohteena todellakin voinut olla 8-vuotiaana tulirokkoon kuolleeksi merkitty tytär. Aikani vanhoja lakeja etsittyäni tulin siihen tulokseen, ettei voinut. Rikoslaissa vuodelta 1889 lapsenmurhalla tarkoitettiin aviottoman lapsen hengen riistämistä välittömästi tai aika pian lapsen syntymän jälkeen.

Leskiäiti tuomittiin rikoslain 22 luvun 1 pykälän 1 momentin mukaan ja rikosnimike oli lapsenmurha.

Rikoslaki 22.1.1.
”Jos nainen, joka luvattomasta sekaannuksesta on tullut raskaaksi, synnyttäessään taikka kohta sen jälkeen on tahallansa surmannut sikiönsä käymällä siihen käsin, panemalla sen heitteille, tahi laiminlyömällä mitä sen elossa pitämiseksi olisi ollut tarpeen; rangaistakoon lapsenmurhasta kuritushuoneella vähintään kahdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.”

Oliko menehtynyt lapsi äidin ja tulevan kihlakumppanin vai jonkun muun miehen, ei selvinnyt. Asia selvinnee kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoista.

Alkupuolella mainitun tapauksen käräjäoikeuden ja hovioikeuden pöytäkirjat olen käynyt lukemassa. Tekstiä oli paljon ja lopulta tapahtumien kulku selvisi. Tarinan voi lukea lehdestä Orpana 1/2020.

Yhden tositapauksen lapsenmurhasta voit lukea Juhan suku-uutisten blogista.

Lähteet:
Kirkonkirjat
Kansalliskirjaston vanhat lehdet
Rikoslaki 39/1889

Kirjoittaja: Marja-Leena Viilo

Tampellan taitavia suunnittelijoita 2. Hans Otto Donner ja Heikki Collanus

Oy Tampella Ab oli vuonna 1856 toimintansa aloittanut tamperelainen pörssiyhtiö, joka harjoitti metalli-, metsä- ja tekstiiliteollisuutta. Kun perehtyy Tampellan historiaan, käy selville, että varsinkin Tampellan metalliteollisuus on tuottanut hämmästyttävän monenlaisia tuotteita, joista monet ovat olleet alansa markkinajohtajia. Edelleen monen tampellalaisen tuotteen historia jatkuu uusien omistajien huomassa (mm. Sandvik, Valmet, Patria). Tampellaa käsittelevistä historian kirjoista ei juurikaan löydä tietoja Tampellan tuotteiden suunnittelijoista. On selvästi tarvetta tuoda esille näitä taitavia insinöörejä.

Hans Otto Donner

Hans Otto Donner (1903-1982) oli suomalaisen krh-tuotannon isä. Tampellan  omistajasukuun kuulunut DI Hans Otto Donner kehitti suomalaisen kranaatinheittimen. Donner oli opiskellut Ranskassa ja tutustunut siellä Brandtin heittimeen. Hän patentoi useita parannuksia alkuperäiseen malliin. Heitintä ryhdyttiin valmistamaan Tampellassa vuonna 1932. Vuonna 1933 Tampella myi Suomen armeijalle 100 kpl 81 mm:n heitintä. Vuosina 1934 – 41 Tampella valmisti lisenssillä Brandtin kranaatinheittimiä, joita vietiin mm. Baltian maihin. Ennen 2. maailmansotaa heittimiä koeammuttiin keskellä Tamperetta Myllysaaresta Siilinkarille.

Kuva 1. 81KRH/33 heitinrivistö luovutusvalmiina konepajalla 1930-luvulla.
Pikkukuva: Hans Otto Donner.

Vuonna 1934 valmistui ensimmäinen täysin Tampellan kehittämä kranaatinheitin mallia 81 Krh/34. Merkittäviä eroja ranskalaiseen esikuvaan olivat mm. vastinlevy kiinnityksineen ja suojattu tasauskoneisto. Tampella kehitti oman suuntaimen m/33. Sen seuraaja m/35 on edelleen käytössä Puolustusvoimissa. Kyseessä on kansainvälisessä mittakaavassa kaikkein laajimmalle levinnyt suomalaisperäinen sotavaruste.

Tampellan malli 81 Krh/38 oli Suomen tärkein kevyt kranaatinheitin 2. maailmansodassa. Sitä käytettiin Puolustusvoimissa vuoteen 2007 saakka, viimeksi nimellä 81KRH38Y.  Tampellassa kehitettiin monia muitakin kranaatinheittimiä ja muita aseita.

Tampella valmisti vuosina 1932 –1991 mm. 81, 120 ja 160 mm kranaatinheittimiä sekä 105, 120 ja 155 mm kenttätykkejä. Sota-aikana he valmistivat lisenssillä ruotsalaisen Boforsin 37 mm panssarintorjuntatykkejä sekä 105 mm haupitseja. Sota-aikana eniten työllisti kuitenkin ammustuotanto ja sekä omien että sotasaalisaseiden kunnostus- ja korjaustoiminta. Sodan jälkeen päätuotteita olivat 81 ja 120 mm kranaatinheittimet sekä 155 mm kenttäkanuunat, joita valmistettiin sekä Suomen Puolustusvoimille että vientiin.

Donner on saksalaistaustainen suomalainen suku, jonka jäsenistä moni nousi 1800- ja 1900-luvulla vaikutusvaltaiseen asemaan Suomen kulttuurissa ja politiikassa. Suvun varhaisimpana tunnettuna kantaisänä mainitaan lyypekkiläinen meripihkaseppä Jürgen Donner (k. mahd. 1681). Hänen pojakseen oletettu Jochim Donner (1669–1748) muutti vuonna 1693 Nevanlinnaan ja avioitui sikäläisen Christina Röhlingin kanssa. Hän toimi saksalaisen koulun rehtorina ja kaupungin tultua hävitetyksi Suuressa Pohjan sodassa (1700–1721) hän siirtyi Helsingin kautta Tukholmaan, jonne perusti kauppahuoneen. Hänen poikansa Alexander Donner (1708–1772) siirtyi kauppiaaksi Kokkolaan.

Hans Otto Donnerin isä oli Otto Donner, joka oli syntynyt Helsingissä 3.8.1871, FK 1894, opisk. matematiikkaa ulkomailla. Huvilanomistaja Espoon Kauklahdessa. Taiteenharrastaja. Hans Otto Donnerin äiti oli Kathrine Cecile Valentine Bardy.

Heikki Collanus

Tampellan kenttätykin kehitystyö alkoi 1950-luvun lopulla Suomen puolustusvoimien Tampellalle toimeksi antamasta 122 mm kenttätykin (122 K 60) suunnittelusta, josta vastannutta insinööriryhmää johti Tampellan pitkäaikainen tykkien pääsuunnittelija Heikki Collanus. 122 K 60 ei koskaan tullut laajempaan tuotantoon prototyyppikappaleen ja tuotantomallin 15 kappaleen ensimmäisen sarjan lisäksi, mutta sen piirteitä hyödynnettiin Tampellassa 155 mm tykin suunnittelussa. Suomalaisella Tampellalla ja israelilaisella ammattiliitto Histadrutin omistamalla Solel Bonehilla oli yhteinen tytäryhtiö Soltam, jonka kanssa Tampella toimi yhteistyössä tykkien kehityksessä vuoteen 1974 asti.

Kuva 2. Tampellan pääsuunnitteljia Heikki Collanus ja Puolustusvoimien edustaja kapt. Eino Vuo-rimies poseeraavat vastavalmistuneen Tampellan ensimmäisen
122 K 60 -kenttätykin (numero 001) vieressä Tampellan tehtaan pihalla 24.6.1960.

Heikki Juhani Collanus oli insinööri Tampereella, mutta muutti eläkevuosinaan Ikaalisiin. Hän oli syntynyt 13.5.1924 Turussa ja kuoli 19.2.2007 Ikaalisisssa. Hänen isänsä oli tuomari Toivo Johannes Collanus, joka oli kamreerina lääninhallituksessa Turussa ja kauppalanjohtajana Ikaalisissa. Hän oli syntynyt 6.9.1893 Helsingissä ja hän kuoli 1.6.1958. Heikin äiti oli Hilja Viktoria Kollanus os. Taimela, joka toimi kauppiaana Ikaalisissa ja myöhemmin K-kauppiaana Helsingissä, hän oli syntynyt  5.11.1895 Prunkkalassa Aurassa, hän kuoli 29.3.1973.

Tampellassa olisi paljon enemmänkin merkittäviä suunnittelijoita mm. Tamrockissa, mutta heistä on vaikea saada tietoja.

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Näitä hautajaisia en unohda – Hautajaismuisto

Tammikuussa 2006 saimme kutsun mieheni sukulaisen Einon hautajaisiin, jotka pidettiin Etelä-Pohjanmaalla pienellä maalaispaikkakunnalla. Vainaja oli 80-vuotias naimaton mies, ollut jo vuosia terveyskeskuksen vuodeosastolla ja heiketen vähitellen, joten hautajaiskutsu ei tullut yllätyksenä. Oli ilman muuta selvää, että menemme hautajaisiin. Alkutalven kovia pakkasia oli jatkunut jo pitkään ja koska kyseessä oli arkkuhautaus, huoletti minua etukäteen se, miten tarkenen mennä haudalle 25° pakkasessa.

Kirkossa meitä saattajia istui yllättävän suuri joukko, sillä vainaja oli ollut poikamies eikä kovin seurallinenkaan. Hän oli kuitenkin asunut koko ikänsä samalla kylällä ja tullut toimeen kaikkien kanssa. Istuin mieheni kanssa toisessa penkkirivissä. Toimituksen aikana kuuntelin papin puhetta ja katselin samalla alttaritaulun kuvaa, joka on Tove Janssonin maalaama. Vainaja oli jo siunattu ja pappi (keski-ikäinen mies) alkoi rukouksen. Painoimme kaikki päämme alas. Yhtäkkiä papin puhe lakkasi ja kun nostin katseeni, ei pappia näkynyt missään. En ymmärtänyt ollenkaan, mitä oli tapahtunut. Joku nopeaälyisempi tajusi tilanteen ja riensi alttaria kohti. Pappi oli pyörtynyt ja makasi alttarin lattialla! Apuun mennyt henkilö nosti oikeaoppisesti papin jalat ylös, papin maatessa edelleen lattialla. Se näytti samalla kertaa sekä koomiselta että traagiselta. Toinen auttaja haki sakastista vettä. Vähitellen pappi nousi istumaan ja seisomaankin ja jatkoi rukouksen muina miehinä loppuun.

Teuvan kirkon alttaritaulu Kymmenen neitsyttä vuodelta 1953

Siirryimme arkkua kantaen haudalle. Seurasin jännittyneenä, jaksaako pappi tulla sinne. Hän tuli ja veisasi kanssamme virren haudan äärellä. Pakkanen ja palelukin unohtuivat minulta. Muistotilaisuudessa pappi selitti meille hautajaisvieraille, että hän oli tuntenut heikotusta jo aiemmin siunaustilaisuuden aikana, mutta uskonut jaksavansa loppuun. Heikotuksen syyksi hän epäili heikkoa syömistään, mitään sairautta hänellä ei ollut.

Muistamme sukulaismies Einon pitkään monestakin syystä. Hän oli vaatimaton ja hiljainen, ei tehnyt itsestään numeroa, mutta oli samalla lämmin ihminen omalla hiljaisella tavallaan. Hänen hautajaisensakin jäivät mieleen, mutta ei Einon, vaan papin vuoksi.

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Isäni Einon nuoruusmuistoja vuosilta 1930 ja 1931

Isäni Eino Kemppisen perhe asui Karjalan Kannaksella Hiitolan pitäjän Kuoksjärven kylässä Kemppisenmäeksi kutsutulla paikalla. Lapsia perheeseen syntyi kaikkiaan 12, mutta vain 10 heistä eli aikuiseksi. Isäni syntyi vuonna 1914 ja hän oli perheen 9/12 lapsi.  Perheen isällä Pekalla oli kaksi naimatonta veljeä Taneli ja Jaakko, jotka asuivat samassa taloudessa Pekan perheen kanssa.

Kemppisen perhekuva vuodelta 1928 Hiitolan Kuoksjärven kylässä

Kun isäni Eino oli 7-vuotias, putosi hänen isänsä niittokoneen päältä ja halvaantui, eikä pystynyt enää sen jälkeen tekemään tilan töitä. Onneksi töissä olivat apuna omat veljet ja vanhin poika Johannes, joka oli 16-vuotias. Kahdeksan vuoden kuluttua vuonna 1930 Pekka-isä kuoli. Sattumalta Eino oli juuri voittanut arvauskilpailussa 3000 mk ja hakenut rahat postista kuolemaa edeltäneenä päivänä. Einolta pyydettiin voittorahat lainaksi hautajaisten järjestämiseksi. Isä haudattiin Hiitolan hautausmaalle ja hautajaisissa oli paljon sukulaisia ja kyläläisiä. Pekka Kemppisen perukirjan mukaan hautajaiskulut olivat 2000 mk, minkä lisäksi oli muita kuluja ja velkoja 575 mk. Einolle ei maksettu koskaan rahoja takaisin, mikä jäi kaivelemaan hänen mieltään.

Hiitolan kirkko

Seuraavana vuonna 1931, jolloin Eino oli 16-vuotias, kävi hän rippikoulun. Sitä käytiin kaksi viikkoa syksyllä 1930 ja kaksi viikkoa keväällä 1931 Hiitolan kirkossa. Koska Kuoksjärven kylältä oli pitkä matka kirkolle, asui Eino rippikoulun ajan äitinsä tädin luona Vaavojan kylässä ja siellä piti olla omat eväät mukana. Minkähän laiset eväät Eino sai kotoaan kahden viikon ajalle?  Ripille päästessä piti tietysti olla rippipuku. Rahat sen ostoon Eino tienasi puiden kuorimisesta, palkka oli 400 mk. Rahaa oli niukasti, mutta Eino osasi olla tarkkana. Hän meni markkinoille puvun ostoon vasta viimeisenä päivänä, jolloin hintoja oli alennettu. Hän saikin puvun 395 mk:lla. Ripille päästiin helluntaina 1931, sekä tytöt että pojat yhdessä, vaikka rippikoulua käytiin erikseen.

Isäni Einon rippikoulukuva Hiitolan kirkon edessä

Rippikoulun jälkeen oli lupa lähteä tansseihin kauemmaksikin kuin omaan kylään. Perheellä oli yksi polkupyörä ja sillä Eino polki tansseihin kertomansa mukaan kuutena päivänä viikossa.

Kirjoittaja: Raija Kannisto