Arkistot kuukauden mukaan: huhtikuu 2020

Hän syntyi 120 vuotta sitten

Kyseessä on kirjailija Lempi Jääskeläinen, joka syntyi 15.12.1900 Viipurissa. Miksi ihmeessä olen kiinnostunut jo niin kauan sitten syntyneestä ja 55 vuotta sitten kuolleesta henkilöstä, josta nykyihmiset eivät ole kuulleetkaan?

Lempi Jääskeläinen lapsena (lähde: SKS KIA. Lempi Jääskeläisen Seura ry:n arkisto.)

Sukututkijalla riittää aina uusia tutkimuskohteita, sillä eri sukuhaaroja ja mielenkiintoisia ihmiskohtaloita riittää loputtomiin. Tämän vuoden tammikuussa päätin keskittyä tutkimaan paremmin äidinäitini serkun Lempi Jääskeläisen elämää ja yllättäen huomasin tänä vuonna olevan hänen syntymänsä merkkivuoden. Hän oli sukumme ainut kuuluisuuden henkilö, ns. julkkis. Kirjahyllyssäni on 10 äidiltä perittyä Lempin kirjoittamaa kirjaa, joista olen – kehtaanko tunnustaa – lukenut vain kolme. Äitini perhe asui Viipurissa ja kertoili minulle hänen ja Jääskeläisen perheen elämästä, koska molemmat perheet olivat tekemisissä keskenään. Kerron siitä myöhemmissä artikkeleissani.

Lempi Jääskeläisen kirjoja

Tutkimukseni ovat aivan kesken, mutta voin jatkossa kertoa lisää siitä, miten olen edistynyt. Onnekseni sain houkuteltua mukaan Helsingissä asuvan serkkuni, joka on käynyt tutkimassa Suomalaisen Kirjallisuuden seurassa (SKS) Lempi Jääskeläisen nimeä kantavan arkiston sisältöä. Hän on löytänyt sieltä mm. kirjeitä ja valokuvia. Harmi vain, että arkistossa olevat kaksi pakettia päiväkirjoja ovat kokonaan käytöltä suljettuja 22.6.2030 saakka, jolloin tulee kuluneeksi 50 vuotta Lempin Aili-siskon kuolemasta. Mahdanko enää silloin yli 80-vuotiaana jaksaa tutustua niihin? Lisäksi SKS:n arkisto on nyt suljettuna koronaviruksen vuoksi, joten serkkuni ei voi jatkaa tutkimuksiaan. Serkkuni alkoi lukea Lempin kirjoittamia kirjoja – niitä saa edelleen varastokirjastoista – ja hän kertoi, että kirja Kevät vanhassa kaupungissa (ilmestynyt 1957) on omaeläkerrallinen muistelu Viipurin ajoilta. Minäkin halusin ehdottomasti lukea sen, mutta kirjastot ovat nyt kiinni. Tutustuin netissä olevien antikvariaattien valikoimiin ja niissähän oli monia Lempin kirjoja. Tilasin ensimmäistä kertaa elämässäni kirjan netin kautta. Postituskulut maksoivat enemmän kuin itse kirja.

Lempi Jääskeläinen syntyi siis Viipurissa, mutta hänen juurensa olivat Parikkalassa, sillä vanhemmat olivat muuttaneet Viipuriin Parikkalasta vuoden 1884 maaliskuussa. Lempin isä oli Juhana (Johan, Juho) Tuomaanpoika, s. 1857. Jääskeläisen suku oli asunut Parikkalan Joukiossa vuosisatoja; vanhin löytynyt esi-isä Matti Jääskeläinen oli syntynyt 1633. Juhanan isä Tuomas Tuomaanpoika Jääskeläinen kuoli 65-vuotiaana 1877. Silloin perheen omistuksessa oli Joukio 5:ssä 1/8 Korkeemäen tilasta, jonka Tuomas Tuomaanpoika oli ostanut perinnöksi 25.9.1861.

Juhana meni naimisiin 27.2.1881 Henrika Gabrielintytär Asikaisen kanssa, syntynyt 1861 Kesälahdella.  Se on Parikkalan naapurikunta. Juhana oli vihittäessä 23-vuotias ja Henrika 20-vuotias. Kummallista on, että Parikkalan vihittyjen luettelossa ei ole heidän nimeään, mutta kummankin rippikirjassa on kyllä merkintä sekä kuulutuksista että vihkimisestä; Henrikan kohdalla lukee: naitu. Onkohan papille käynyt pieni unohdus tässä kohtaa?

Henrikan suku oli asunut Kesälahdella ainakin 1700-luvun alusta lähtien. He asuivat Kereli 7 -nimisellä tilalla, joka löytyy viimeisen kerran rippikirjasta 1871-1880. Sen jälkeen ei rippikirjoissa ole koko Kereli-nimistä kylää ja Asikaiset löytyvät tilattomista. Henrikalla oli neljä häntä vanhempaa sisarta, joista yksi oli isoäitini äiti Ulrika Vilhelmiina. Lisäksi hänellä oli kaksi veljeä. Henrika muutti Kesälahdelta piiaksi Parikkalaan 1878, kuten muuttivat myös kolme hänen sisartaan ja toinen veljensä; yksi sisar oli kuollut jo aiemmin hermokuumeeseen. Kun Juhana ja Henrika vihittiin, muutti Henrika Juhanan kotitilalle ja heille syntyi Parikkalassa tytär Helmi-Maria 1882.

Juhana oli Tuomas Jääskeläisen vanhin poika ja hänellä oli kolme häntä vanhempaa sisarta, Maria, Anna ja Katriina ja kaksi nuorempaa veljeä, Antti ja Tuomas. Oletan, että Juhana myi suvun osuuden tilaan, mutta en ole vielä tarkistanut asiaa. Joka tapauksessa 26-vuotias Juhana, 23-vuotias Henrika ja 1-vuotias Helmi-Maria muuttivat Viipuriin maaliskuussa 1884 mukanaan Juhanan 59-vuotias leskiäiti Maria Haapanen ja 19-vuotias pikkuveli Tuomas. Olikohan Viipurin vetovoima tuohon aikaan niin voimakas, että maanviljelijän osa ei kiinnostanut? Juhanan kolme vuotta nuorempi pikkuveli Antti oli muuttanut Viipuriin 21-vuotiaana jo kaksi vuotta aikaisemmin.

Viipurin aikaisten tapahtumien tutkimista haittaa oleellisesti se, että Viipurin kaupunkiseurakunnan (myöhemmin tuomiokirkkoseurakunnan) pääkirjat vuosilta 1849-1930 ja historiakirjat vuosilta 1900-1939 ovat tuhoutuneet talvisodan 1939-1940 aikana, eikä niistä ole saatavissa tietoja. Ainoaksi lähteeksi minulle jäivät henkikirjat, joita on luettavissa vuoteen 1920 saakka. Harmi vain, että henkikirjoissa ei ole mitään hakemistoja nimen, kaupunginosan tai kadun mukaan, sillä niitä pitää selata sivu sivulta ja Viipurin kokoisessa kaupungissa niitä riittää.

Jääskeläisen perheen elämästä Viipurissa, Lempin kirjailijanurasta, sota-ajasta 1939-1944 ja sen jälkeisestä elämästä Helsingissä kerron seuraavissa artikkeleissani.

Erkki Moision kirja Lempi Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja

Lähteet:
Kesälahden ja Parikkalan kirkonkirjat
Lempi Jääskeläinen: Kevät vanhassa kaupungissa. Kertomus ajasta joka oli. 1957.
Erkki Moisio: Lempi Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja. 1983.

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Talvisodan unohdetut evakot Kainuusta

Laatokan Karjalan ja Kannaksen evakot tulevat ensimmäisinä mieleen evakoista, mutta Neuvostoliiton hyökkäyksiä pakoon joutui lähtemään väestöä muualtakin itärajalta. Minua on kiinnostanut varsinkin Kainuun evakot, koska sukujuureni äitini puolelta ovat Kainuusta. Hyvänä esimerkkinä Kainuun evakkoon joutuneista on Betanian lastenkoti, joka sijaitsi Suomussalmen Haukiperän etelärannalla. Talvisota tuli jo joulukuussa 1939 aivan lähelle eli Haukiperän pohjoispuolelle, jossa kulkee Raatteen tie. Raatteen tien maineikas taistelu 4.–8.1.1940 päättyi suomalaisten voittoon.

Betanian rakennukset evakuoitiin hyvissä ajoin, koska Suomen armeija tarvitsi tiloja jo ennen talvisotaa YH:n aikana. Evakuointi aloitettiin lokakuussa 1939. Evakkomatkalle lähdettiin 24.10. Ihan kaikki eivät lähteneet, sillä Betanian johtaja jäi ja muutamia isompia tyttöjä jäi karjanhoitajaksi ja muutamia muita muihin töihin.

Evakkojoukon ensimmäinen turvapaikka oli Puolangan Joukokylässä, jossa heistä huolehti neiti Hilja Kortelainen. Koulunkäynnin takia betanialaiset siirtyivät 23.11. Suomussalmen Yli-Näljängälle Leinon koululle. Mutta siellä ennätettiin olla vain viikko, kun talvisodan syttyminen pakotti uudelleen tien päälle. Vihollispartio kävi jo noin viiden kilometrin päässä Leinon koulusta. Nyt siirryttiin Puolangan Väyrylän kylän koululle. Väyrylästä matka jatkui helmi-maaliskuun 1940 taitteessa Muhokselle, koska Väyrylän koulusta tuli kenttäsairaala. Heti alkumatkasta kuorma-autosta meni valot eikä niitä saatu korjattua. Sähkölampun valossa päästiin Puolangan kirkonkylän kansakoululle. Siellä saatiin hernekeittoa ja yövyttiin, aamulla matka jatkui Muhokselle.

Lopullinen turvapaikka oli Muhoksen Kylmälän kylän Saarelan koulu lähellä Pelsonsuota ja Pelson varavankilaa. Kylmälän kylä sijaitsee Muhoksen kaukaisessa eteläkolkassa suurten soiden keskellä. Saarelassa lasten opettajana toimi Pelson varavankilan tilanhoitajan vaimo Aino Telkki. Hän järjesti koulun päätyttyä kävelyretken (7 km) Pelson varavankilaan. Johtaja tarjosi aterian vieraiden saapuessa ja toisen vierailun päätteeksi. Lapset tutustuivat varavankilan maatilaan. Ojanpientareilla oli runsaasti kypsiä mesimarjoja. – Viimeiset lapset Betaniasta olivat lähteneet evakkoon Puolangalle jo 1.12.1939.

Kaikissa Suomussalmen kylissä ei käynyt yhtä hyvin, koska viranomaiset viivyttelivät evakuoinnin aloittamisessa. Ennen talvisotaa viranomaiset olivat tehneet tarkat suunnitelmat evakuoinnin toteuttamisesta. Suunnitelmia ei kuitenkaan pantu täytäntöön ennen vihollisuuksien alkamista, muualla kuin Karjalan Kannaksella ja osassa Laatokan Karjalaa. Syynä siihen oli, että Neuvostoliittoa ei haluttu ärsyttää, eivätkä viranomaiset uskoneet sodan mahdollisuuteen. Evakuointi katsottiin siinä tilanteessa ylimääräiseksi kuluksi, joka rasittaisi suotta valtiota.

Hyökkäysten alettua yllättäen 30.11.1939 jäi väestöä Suomussalmen pohjoisosassa Ruhtinaansalmella monissa kylissä, joista tunnetuin on Juntusranta, vihollisen miehittämälle alueelle. Vangiksi alueelle jäi peräti 1685 suomussalmelaista. Miehittäjät perustivat sinne paikallishallinnon, johon houkuteltiin paikallisia mukaan. Niitä, jotka eivät halunneet siihen suostua, pakotettiin uhkailujen voimalla liittymään. Lopulta tammikuussa 1940 noin kolme sataa suomalaista vietiin rajan taakse Kintismään metsätyöleirille. Olot lierillä oli huonot ja siellä menehtyi monia. Vasta kesäkuussa 1940 noin 250 henkeä pääsi palaamaan takaisin Suomeen.

Talvisodan jälkiä Suomussalmen kirkonkylällä

Kaikkien osalta pääsy vapauteen ei ollut sillä selvä, vaan osa joutui vielä oikeuteen. Kaiken kaikkiaan 27 suomussalmelaista sai talvisodan jälkeen tuomion maanpetoksellisesta toiminnasta. Tuomiot vaihtelivat kahdeksasta kahteentoista vuoteen. Ainoastaan eräs sekatyömies tuomittiin lyhyempään, kahden vuoden kuritushuonerangaistukseen. Näin toimittiin hänen nuoren ikänsä vuoksi. Tuomittujen joukossa oli myös yksi nainen.

Eikä Kainuun kansan kärsimykset rajoittuneet vain itänaapurin aiheuttamiin pahoihin tuhoihin, sillä vielä saksalaiset joukot polttivat mm. äitini kotipitäjän Hyrynsalmen kirkonkylän aloittaessaan vetäytymisen pohjoiseen syyskuussa 1944. Vain kirkko ja rautatieaseman seutu jätettiin jostain syystä tuhoamatta.

Lisää kertomuksia suomussalmelaisten evakkokokemuksista löytyy Mikko Pölläsen kirjasta Rajan evakot. Suomussalmen siviilejä talvisodan kurimuksessa. Suomussalmen kulttuurilautakunta 1994. 185s.

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen