Arkistot kuukauden mukaan: syyskuu 2020

Runoilija Lasse Heikkilä – ylpeä talonpoikaistaustastaan

Kalevankankaan hautausmaa Tampereella on monen tunnetun runoilijan viimeinen leposija.  Hautausmaan esitteessä mainitaan Lauri Viita, Yrjö Jylhä, Eeva-Liisa Manner ja Tampereen ensimmäiseksi runoilijaksi mainittu Augusta Lundahl-Wallenius.  Voi kai Juice Leskisenkin lukea runoilijaksi. Listan ulkopuolelle on jäänyt Mirkka Rekola ja myös tämän jutun päähenkilö Lasse Heikkilä.

Kansallisbiografian mukaan Lasse Heikkilä on yksi suomenkielisen modernin lyriikan perustajista. Hän julkaisi kuusi runokokoelmaa sekä näytelmiä ja novellikokoelman. Hän on kuolemansa jälkeen ilmestyneen teoksensa Balladi Ihantalasta ansiosta merkittävin jatkosotaa kuvannut runoilijamme.

Lasse Matias Heikkilä syntyi 6.11.1925 Kiikoisissa.  Sukunimi oli alun perin Levola.  Hänen vanhempansa olivat Kalle Hemming Levola (1890-1965) ja Hilja Maria o.s. Heikkilä (1893-1925).  Äiti kuoli lapsivuoteeseen ja lapsi otettiin kasvatiksi enonsa Kaarlo Evert Heikkilän perheeseen Tampereelle. K.E. Heikkilän nousu torpparinpojasta vaatetusalan tehtailijaksi Tampereella on menestystarina.  Kun kasvatusvanhemmatkin kuolivat, Heikkilä adoptoitiin Helsinkiin Uuden Suomen päätoimittajan Lauri Ahon perheeseen.

Heikkilän ikäluokka joutui jatkosotaan.  Heikkilä osallistui panssaritorjuntamiehenä Ihantalan taisteluun kesällä 1944.  Sotakokemuksista Heikkilä kirjoitti teoksen Balladi Ihantalasta.  Teos julkaistiin Heikkilän kuoleman jälkeen 1999.  Yrjö Jylhän Kiirastuli on paremmin tunnettu runokirja sodasta kuin Heikkilän Edgar Lee Mastersin Spoon River -antologiaa muistuttava teos, jossa kuolleet kertovat oman tarinansa.

Balladi Ihantalasta -teoksen avausruno

Heikkilän myrskyisä elämä päättyi varhain 36-vuotiaana 1961.  Kuolinsyytä ei ole pystytty selvittämään.

En käy läpi Heikkilän elämää kovin tarkasti, sillä Osmo Pekosen muistelmateoksesta ”Marian maa – Lasse Heikkilän elämä 1925-1961” voi hänen runoudestaan ja elämän vaiheistaan lukea tarkemmin.  Pekonen kertoo Heikkilän avioliitoista ja hänen suhteistaan aikakauden muihin tunnettuihin runoilijoihin.  Lainaan kirjasta kuitenkin yhden kappaleen:

”Kurkistakaamme satakuntalaiseen mikrohistoriaan Lasse Heikkilän äidinkin puolelta. Hilja Heikkilän isä oli torppari Kustaa Albinus Juhonpoika Paldan (1846-1917), joka muutti Nakkilasta Lavian Riuttalaan 1869. Hän oli solakka, salskea mies. Kustaa Paldan oli Nakkilan Iso-Teinilöiden sukua: hänen isoisänsä oli torppari Juho Juhonpoika Teikkala ja tämän isä rustitilallinen Johan Mikonpoika Iso-Teinilä.  Runoilija Lasse Heikkilän myöhemmät kuvitelmat itsestään Satakunnan mahtitalonpoikien jälkeläisenä perustuivat lähinnä tähän sukuhaaraan.”

Tartun tähän, sillä isäni äidin isä Salomon viljeli myös Teikkalan torppaa ja äitini puolelta olen Iso-Teinilöiden jälkeläisiä. Mielenkiintoista on, että Heikkilä arvosti juuri talonpoikaisia juuriaan. Aatelisten jälkeläisiähän sitä halutaan olla.   Arvo Harjunmaa on tehnyt selvityksen Heikkilän suvusta. Harjunmaan arkisto on Kansallisarkiston Turun toimipisteessä.  En ole päässyt katsomaan, onko Harjunmaa käyttänyt Hugo Lagströmin Genoksessa 1962 julkaistua artikkelia Porin Kissalan sukusikermä. Sen perusteella Iso-Teinilän isännät polveutuvat Porin ensimmäisestä pormestarista Pietari Matinpoika Kissasta.  Olisiko Lasse Heikkilän pitänyt olla ylpeä tästä esi-isästään?

Olen siis itsekin Kissalan poikia, mutta mitä se oikeasti tarkoittaa.  Kun kerron olevani sukua Porin ensimmäiselle pormestarille, joku voi kysyä, paljonko minulla on tämän miehen perimää.  Pietari Kissa on, jos Hugo Lagström on tulkinnut oikein vanhoja tuomiokirjoja, minun ääiäiääiiiiäi. Näitä 13. polven esivanhempia minulla on laskuni mukaan 213 eli 8192 ja Pietari Kissa on yksi heistä.  Tietysti noita esivanhempia on esipolvikadon takia huomattavasti paljon vähemmän, mutta silti pormestarin osuus perimässäni on promillen murto-osa.  Ehkä minun on parempi olla Heikkilän tavoin ylpeä talonpoikaisista juuristani, kuten suurin osa suomalaisista voi olla, tai sitten käsityöläisistä, joita edustaa edellä mainitsemani torppari Salomon Teikkala. Hän oli pitäjänräätäli ennen ryhtymistään torppariksi.

Kirjoittaja: Heikki Nurmi

Lempi Jääskeläinen: kirjailija ja hänen teoksensa

Lempi Jääskeläisen tarinan
– ensimmäinen osa Hän syntyi 120 vuotta sitten julkaistiin 25.4.2020,
– toinen osa Jääskeläisen perheen vuodet Viipurissa 1884-1920 6.6.2020 ja
– kolmas osa Kirjailija Lempi Jääskeläisen vuodet 1921-1939 Viipurissa 15.8.2020.

Lempi Jääskeläinen kirjoitti vuosina 1923-1964 yhteensä 34 romaania, 2 näytelmää, yhden runokirjan, Viipuri-aiheisen teoksen yhdessä kahden muun kirjailijan kanssa, Viipurin kantajien historiikin sekä Weckrooth-sarjan pohjalta radiokuunnelman. Näitä kaikkia on painettu Suomessa yli 390 000 kappaletta. Romaanista Weckroothin perhe on otettu viisi painosta. Entä mistä hänen kirjansa kertovat? Kahdella sanalla kuvattuna historiasta ja Viipurista.

Haaveet kirjailijan urasta

Teoksessa ”Me kerromme itsestämme” Lempi kertoo kirjoittaneensa ensimmäisen runonsa 7-vuotiaana ollessaan valmistavan koulun ensimmäisellä luokalla. Sisar Aili lupasi markan, jos hän kirjoittaisi runon. Lempi kysyi: ”Mikä on runo?” Hän kirjoitti runon, jolle antoi nimeksi Aarre. Runojen kirjoittamisesta tulikin suuri salainen harrastus, joka tuotti myös yhden julkaistun runokirjan.

Runebergin päivänä 1913, jolloin Lempi oli 12-vuotias, hän koki ensimmäisen kerran, että kirjailijaksi tulo oli hänen kutsumuksensa. Jo yhteiskouluaikoina Lempi kirjoitti runoja nimimerkin suojissa, mutta se paljastui, kun hänet palkittiin parhaasta runosta. Hän kirjoitteli salanimellä myös toverikunnan lehteen. Kuudennella luokalla Lempi kirjoitti ensimmäisen historiallisen aineensa aiheesta ”Päivä Roomassa Neron aikaan”. Hän sai siitä kiitettävän arvosanan. Seitsemännen luokan äidinkielen opettaja ennusti, että Lempistä tulee kirjailija.

Kirjojen aihevalinnat

Lempiä kiinnosti erityisesti Viipurin ja Suomen historia ja hän keskittyi nimenomaan Viipurin venäläisaikaan eli 1700- ja 1800-lukuihin. Ylioppilaaksi päästyään hän ryhtyi tutkimaan vanhoja asiakirjoja ja arkistoja Viipurin Museossa. Siitä tuli ”verraton aarrepaikka ja toinen koti”, josta löytyi vanhoja asiakirjoja ja kirjeitä ja käsin kirjoitettuja muistiinpanoja. Hän luki kaikki käsiinsä saamansa Venäjän historiat ranskan-, saksan- ja venäjänkielisinä. Hän tutki myös vanhoja karttoja, jotta romaaneissa kerrotut tapahtumat menisivät yksiin todellisuuden kanssa.

Anna Kortelaisen mukaan tyypillistä Lempi Jääskeläisen koko 1930-luvun tuotannolle oli, että päähenkilöt olivat todellisia historiallisia henkilöitä, samoin kuin tapahtumien suuret linjat, joiden lomaan hän kirjoitti hypoteettisia, fiktiivisiä juonenkulkuja. Usein nämä juonenkulut sijoittuivat niihin vaiheisiin, joista ei ollut mitään dokumentaatiota ja siten ne antoivat kuvitteellisia, mahdollisia selityksiä historiankirjoituksessa esitetyille tapahtumaketjuille. Romaanien teemoina oli ennen kaikkea valtataistelu. Joskus ne olivat aviopuolisoiden välistä mittelöä, mutta ennen kaikkea se oli vallasväen sisäistä kamppailua kaupungin johdosta tai jopa valtakunnasta.

Edelleen Kortelainen analysoi, että erityinen piirre hänen taustatutkimuksissaan oli perehtyminen Kannaksella vielä tuolloin olleiden vanhojen aateliskartanoiden yksityisarkistoihin sekä niiden asiakirjoihin ja kirjeisiin. Kartanoiden ovet avautuivat ystävälliselle kirjailijattarelle, ja hänellä oli sosiaalisia taitoja saada isäntäväki kertomaan muistitietoa suvuistaan ja päästämään yksityiskirjeenvaihdon äärelle.

Erkki Moisio kirjoittaa Lempin elämäkerrassa: ”Viipurin merkillinen kulttuurihistoria on vaikuttanut voimallisimmin juuri Lempi Jääskeläiseen. Kaupunki ja sen menneisyys olivat hänelle jatkuva innoituksen lähde. Kiintymys kotikaupunkiin oli hänellä niin suuri, että hän otti elämäntehtäväkseen kaupungin historian elävöittämisen ja tunnetuksi tekemisen.” Viipurin historia olikin joka päivä läsnä Lempin elämässä, sillä hän asui suuren osan elämästään Viipurin vanhassa kaupungissa ja asunnossa, jonka ikkunasta näkyi Viipurin linna.

Lempi Jääskeläisen monissa kirjoissa henkilöt ovat säätyläisiä tai ns. parempaa väkeä. Tätä hän itse perusteli näin: ”Kai tästä syystä, kun olisin heinänuorena halunnut olla vaatteenkaunis, eikä minulla ollut mahdollisuuksia, tahdoin pukea romaanieni henkilöt silkkiin ja samettiin, olinhan rikas ainakin siinä mielessä. Kirjani henkilöt kävivät juhlissa, koska itse en vielä silloin päässyt. Annoin heidän kokea kaiken sen ilon, jota itse olin ollut paitsi – äitimme kuoleman jälkeen.” Lempin kirjat sisälsivät runsaasti tapainkuvauksia ja varsinkin vaatteisiin hän kiinnitti huomiota.

Lempin näkemys historiallisen romaanin tehtävästä oli ”näyttää kirjoittajan omille aikalaisille, kuinka ennen on eletty, ajateltu ja toimittu, minkälaisia ihmisiä ennen on elänyt jossain kaupungissa tahi paikkakunnalla. Entisten polvien työlle ja ajatuksille on näet rakentunut nykymaailma – minun tapauksessani Vanha Viipuri.”

Käytännön kirjoitustyö

Aluksi hän kirjoitti kirjoja käsin lyijykynällä sinikantisiin vihkoihin omaperäisellä pikakirjoituksella ja lopuksi puhtaaksi koneella. Usein hän vei käsikirjoituksiaan itse Helsinkiin kustannusyhtiö Otavaan. Vuosina 1927-1930 Lempin tärkein kirjallinen tukija oli Otavassa työskennellyt kouluneuvos Aapo Kohonen, joka hoiti kuolemaansa asti Lempin asiat.

Lempin kirjoituskone, jota säilytetään Parikkalan Helenansaaressa (Raija Kannisto 2012)

Erkki Moisio kertoo, että Lempin kirjoitustyöhön ryhtymistä edelsi aina laaja esityö ja tällöin aikakausi tapoineen ja tapahtumineen tuli hänelle tutuksi. Romaanien kirjoitusvaiheessa ne syntyivät aina inspiraation ja syvän eläytymisen vallassa. Sisältö ja muoto syntyivät samanaikaisesti ja hän yllättyi usein itsekin ratkaisuista, joihin romaanin henkilöt hänet johdattivat.

”Minussa oli kaksi persoonaa, se, joka kirjoitti, vaakasuora viiva silmäkulmien välissä, katse kaukaisena ja korvat herkkinä kuuntelemaan vuosisatojen takaisia ääniä, ja se toinen Lempi, jolle soitettiin ja pyydettiin tulemaan siihen ja siihen tilaisuuteen”. Tiiviin kirjoittamisprosessin jälkeen Lempi saattoi nukkua kaksi viikkoa yhteen menoon ja piristyi sitten.

Teoksessa ”Me kerromme itsestämme” hän pohtii sitä, miten on suhtautunut ”kirjailijantoimeensa”. Hän kirjoittaa: ”Olen pitänyt sitä todellakin kutsumuksena ja olen aina ottanut se hyvin vakavasti, vaikkakaan en juhlallisesti. Se on ollut minulle ’ihana rangaistus’. Olen ollut sen vanki kaikkina näinä vuosina, tahdoinpa tai en.”

Arviointeja ja analyysejä Lempi Jääskeläisen kirjoista

Anna Kortelainen kritisoi sitä, että Kai Laitisen mielestä (teoksessa Suomen kirjallisuus osa V) mieskirjailijoiden samantyyppiset teemat luokitellaan eri lailla kuin naisten, joiden tekstiä sukupuolten välisistä suhteista kuvataan romanttiseksi ja valtataisteluja seikkailuiksi, kun miesten vastaavat teemat arvioidaan neutraalimmin. Jääskeläisen ihmiskuvausta luonnehdittiin topeliaaniseksi määrittelemättä sitä tarkemmin, mutta leima on negatiivinen. Anna Kortelainen puolusti kiihkeästi Lempiin kohdistuvaa kritiikkiä omin vasta-argumentein.

Kortelaisen artikkelin mukaan Kirsti Manninen toteaa, että vasta 1960-luvulla Jääskeläisen tuotanto leimattiin viihteeksi, eikä hänen tuotantoaan enää mainita 1970-luvun kirjallisuushistorioissa. Historiallisia naistenromaaneja ammatikseen kirjoittavan kirjailijan malli oli kuitenkin syntynyt. Edelleen Mannisen mukaan Jääskeläisen kerrontatekniikka oli jo 1920-luvulla varsin moderni verrattuna aikakauden muihin, usein yksitasoisiin ja kaikkitietävän kertojan varaan rakentuviin historiallisiin romaaneihin. Jääskeläinen loi oman, hiukan oikullisen ja jatkuviin näkökulmanvaihdoksiin perustuvan kerrontatapansa, jossa historialliset detaljit voitiin joustavasti yhdistää päähenkilöiden sisäiseen perspektiiviin.

Aila Piispa pohti pro gradutyössään sitä, miksi Lempi Jääskeläinen on unohdettu, vaikka hän oli 1930-1940-luvuilla arvostettu kirjailija. Valtionpalkinnon lisäksi hän sai runsaasti muita palkintoja, ja hänen teoksensa saivat myönteisiä kritiikkejä. Weckrooth-romaaneja luettiin Suomessa paljon ja esimerkiksi Taistelua Viipurista ostettiin kirjastoihin yhdeksänneksi eniten vuonna 1935. Sen lisäksi, että historiallinen romaani yleensäkin lakkasi olemasta suosiossa, syynä Jääskeläisen unohdukseen saattoi olla, että hän oli nainen. Naiskirjailijat näyttäisivät häviävän helpommin historiasta kuin miehet. Jääskeläisen Viipuriin sijoittuneet romaanit ilmestyivät aikoinaan keskelle kotikaupungin historiainnostusta. Sota ilmeisesti lopetti tämän innostuksen. Lopuksi Piispa toteaa, että on kiintoisaa nähdä, palaako myös Lempi Jääskeläinen historian hämäristä uudelleen lukijoiden pariin vai onko esimerkiksi hänen kirjoittamistyylinsä auttamattomasti vanhentunutta.

Kuva Lempistä oman kirjoituspöydän ääressä vuodelta 1935 kirjasta Kevät vanhassa kaupungissa

Poimintoja Jääskeläisen tuotannosta

Opaaliristi. Julkaistiin 1923 huhtikuussa salanimellä L. J Inkeri.
Syksyn 1921 ja kevään 1922 aikana Lempi kirjoitti joukon historiallisia kertomuksia, jotka hän vei entisen opettajansa Felix Ahosen nähtäväksi. Tämä innostui niistä ja kehotti lähettämään ne kustantamoon, mieluiten Otavaan, jonne Lempi lähetti ne syksyllä 1922. Jo kahden viikon kuluttua tuli myönteinen vastaus ja pyydettiin pari novellia lisää. Teos sai suopeat arvostelut.

Tyttö, jonka sydän oli lasia. Julkaistiin 1928 lokakuussa salanimellä L. J. Inkeri.
Alaotsikkona Elokuvaromaani. Kirja on romaani, jonka pohjana ovat Lempin omat kokemukset verotoimistossa.
Kirjan päähenkilö on Iris, jonka elämä on melkein yksi yhteen Lempin kanssa. Kirjassa Iris miettii: ”Miltä tuntuisi nyt, jos olisi isä – oma isä, joka kantaisi huolen kaikesta, jota ei tarvitsisi pelätä ja joka olisi hellän ymmärtävä… jos isä ei olisi juonut… Hyvällä muistikuvalla Iris on tahtonut karkottaa muut muistot, sen kauhean, kun isä juovuspäissään tuntemattomaksi muuttuneena, pelottavan isona oli uhannut äitiä ja heitä ja Asta-täti oli työntänyt äidin pois ja Iris ja Juno olivat paenneet Asta-tädin hameen taakse turviin. Tuo kuva isästä oli ahdistanut painajaisena Iristä koko hänen lapsuutensa ajan ja tultuaan nuoreksi tytöksi hän oli saanut siitä kammon miehiä kohtaan.”
Oliko tässä selitys isän katoamiseen perheestä ja äidin tekemä pesäerohakemus? Jos näin on, oli Lempiltä rohkeaa kertoa lapsuuden kokemuksistaan, vaikka toisaalta se oli myös terapeuttista ja auttoi irtautuman menneistä ja 20 vuotta sitten kuolleesta isän muistosta.
Arvostelijat suhtautuivat teokseen kielteisesti, mutta se oli myyntimenestys ja auttoi saamaan raha-asioita järjestykseen.

Weckroothin perhe. Julkaistiin 1930 maaliskuussa.
Historiallinen esikoisromaani vanhasta Viipurista. Käännetty englanniksi, ranskaksi ja ruotsiksi.
Aiheena oli todellinen 1700-luvulla Viipurissa elänyt huomattava ja vaikutusvaltainen liikemies Juhana Weckrooth. Tapahtumat perustuvat suurelta osin todellisuuteen mielikuvituksella höystettynä.

Filip Weckrooth. Julkaistiin 1931 syksyllä.
Kirja kertoo keisarinna Katariina II:n poikkeamisesta Viipurissa kesällä 1772, jolloin hänet majoitettiin Filip Weckroothin luo. Kuvitteellisessa tarinassa keisarinna ihastuu Filipiin, joka ei kuitenkaan alistu yhdeksi monista Katariinan rakastajista.

Taistelu vallasta. Julkaistiin 1932 syksyllä.
Jatkoa Filip Weckroothin tarinaan.

Onni on oikullinen. Julkaistiin 1933 syksyllä.
4-osaisen Weckrooth-sarjan viimeinen osa. Filip Weckrooth menettää omaisuutensa.
Neliosainen Weckrooth-sarja teki Lempistä tunnetun kirjailijan ja hän sai paljon ihailijoita, erityisesti Viipurista. Weckrooth-sarjan teokset ovat kaikki itsenäisiä kokonaisuuksia, mutta yhdessä ne täydentävät toisiaan. Neljän Weckrooth-kirjan yhdistetty laitos ilmestyi 1944.

Idästä nousee myrsky. Julkaistiin 1942.
Jatkosodan aikana 1942 kirjoitetussa romaanissa Lempi kuvaa tarkasti Viipurin vanhaa keskustaa. Suurimman osan romaanista käsittää sen ensimmäinen osa Ennen myrskyä. Syksystä 1938 alkaen kuvataan sodan uhkaa. Kaupunkilaiset juhlivat kuin viimeistä päivää. Kaupunkilaisilla tarkoitetaan varakkaita ja sivistyneitä ihmisiä. Toinen tärkeä paikka kirjassa on Ritarilan kartano, jonka esikuvana on Saarelan kartano, ja jossa Lempi vieraili usein ennen sotia. Kirjassa on myös epäonninen rakkaustarina.

Lempi kirjoitti myös katoliseen luostarilaitokseen ja kirkonmiehiin liittyviä romaaneja. Luostarit kiehtoivat Lempiä, sillä hän oli kiinnostunut niiden suljetusta, muurien ympäröimästä elämästä. Hän ei kuitenkaan ihannoinut luostarielämää, mistä kertoo myös hänen kirjoihinsa sisältyvä kriittinen suhtautuminen siihen.

Nunna. Julkaistiin 1934.
Kirja perustuu pääosin tositapahtumiin. Jääskeläisillä asuneen vuokralaisen sukulainen meni Hollantiin luostariin. Hän kuitenkin pettyi sen toimintaan ja hänen henkinen terveytensä alkoi siellä horjua. Huolissaan olleet sukulaiset hakivat hänet Suomeen.
Kirja joutui kriittisyytensä vuoksi katolisessa kirkossa ”kielletyksi kirjaksi”. Kirja herätti ilmestyessään kohua ja oli myyntimenestys.

Herran veli. Julkaistiin 1938.
Kertomus 1400-luvulla eläneestä munkista Stephanuksesta, joka ei pysynyt selibaatissaan. Hän lankeaa nuoreen naiseen Italiassa, jonka jälkeen hänet määrätään Suomeen karulle Kökarin saarelle luostariin oppimaan nöyryyttä ja unohtamaan maalliset nautinnot. Kökarista hänet siirretään parin vuoden jälkeen Viipurin luostarin esimieheksi, mutta jälleen hän viettelee siellä ystävänsä vaimon. Lopulta munkki katuu tekojaan, luopuu kaikista tehtävistään ja muuttaa kerjäläismunkiksi Tanskaan.

Äyräpään kirkkopappi Henrik Makerland. Julkaistiin 1948.
Romaani kertoo 1400-luvulla eläneestä oppineesta Äyräpään kirkkoherrasta, joka rakastuu nuoreen Elviinaan. Hän ei saa paavilta vapautusta selibaatista, mutta alkaa elää yhdessä vihkimättömänä Elviinan kanssa. Kun tämä kuolee lapsivuoteeseen, antaa pappi syntyneen lapsensa Elinan omana uhrauksenaan Naantalin nunnaluostariin pelastaakseen sielunsa.

Pyhän neitsyen lähde. Julkaistiin 1949.
Jatko-osa edelliseen teokseen, mutta on luettavissa myös itsenäisenä teoksena. Siinä kerrotaan Elinan elämästä Naantalin nunnaluostarissa ja hänen sisäisestä kehityksestään. Osa tapahtumista perustuu asiakirjoista löydettyihin tietoihin.

Vuosina 1955-1961 Lempi omisti kaiken huomionsa oman Parikkalassa asuneen sukunsa vaiheitten tutkimiseen ja kertomiseen. Häneltä valmistui kaksi aihepiiriin liittyvää teosta, jotka sijoittuvat 1700-luvun lopulle ja 1800-luvun alkuun. Hovin vallat ilmestyi vuonna 1956 ja Talonpoika ja hovinherra vuonna 1959.

Kirjat pohjautuvat todellisiin tapahtumiin ja kuvaavat Parikkalassa sijainneen Koitsanlahden hovin alaisuudessa 1700-luvun lopulla asuneitten talonpoikien alistettua elämää.

Luettelo Lempi Jääskeläisen kirjoittamista kirjoista löytyy esim. Wikipediasta.

LÄHTEET:

Jääskeläinen Lempi – Kevät vanhassa kaupungissa. Muistelma. Ilmestyi 1957.

Kortelainen Anna – Tapaus Lempi Jääskeläinen: Mitä historialliselle romaanille tapahtuu? Teoksessa Ripatti Anna ja Koivisto Nuppu (toim.). Monumenteista tanssiaskeliin. Taiteiden ja kulttuurin Viipuri 1856-1944. Ilmestyi 2020.
Me kerromme itsestämme. Kirjailijoiden yhteisjulkaisu. Ilmestyi 1946.
Moisio Erkki Lempi – Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja. Ilmestyi 1983.
Piispa Aila – ”Mehän olemme ajattelevia olentoja, mekin”. Moderni naiskuva Lempi Jääskeläisen Weckrooth-romaaneissa. Kirjallisuuden pro gradututkielma Oulun yliopiston Taideaineiden ja Antropologian laitos. 2002.

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Lempi Jääskeläisen tarina jatkuu 10.10.2020 ilmestyneessä artikkelissa Hyvästi Viipuri – Lempi Jääskeläisen vuodet 1939 – 1964.