Isoisä Suomen kaartin harjoituksissa

Minulla on vain yksi valokuva isoisästäni, siis isäni isästä, Kustaa Vihtori Nurmesta, joka kuoli 1929 paljon ennen syntymääni.  Isoisäni sukunimi oli alun perin Högman.  Hautakivessä lukee Vihtori Nurmi (29.6.1875-14.3.1929).

Kuva on suurennos ryhmäkuvasta, jonka taustasta en pitkään tiennyt mitään.  Kymmenisen vuotta sitten sain kuitenkin tietää kuvasta yllättävän paljon.  Siitä saan kiittää viime kesänä edesmennyttä Kari J. Talvitietä, joka tunnettiin Suomen kaartin historian asiantuntijana. Sattumalta kuvassa oli Talvitien isoisän isä Juho Heikki Talvitie.  Seuraava  teksti on suoraan Talvitien vastauksesta. Lisätietoja Suomen kaartin historiasta kannattaa etsiä Torsten Ekmanin kirjasta Suomen kaarti 1812-1905.

Kuva esittää 7. Ulvilan reservikomppanian viimeisiä harjoituksia kesällä 1899, jolloin oli jo tieto siitä, että Suomen oma sotaväki tullaan lakkauttamaan yhtenä venäläisten sortotoimenpiteenä.  Järjestelmähän oli sellainen, että kutsuntatilaisuuden arvannosto ratkaisi palvelustavan.  Etukäteen oli määrätty lähinnä asukasluvun perusteella, kuinka monta miestä otettiin kolmivuotiseen palvelukseen läänin pääkaupungissa Turussa toimineeseen tarkk’ampujapataljoonaan.  Tässä tapauksessa numero 13 oli riittävän korkea, jotta Kustaa Viktor Nurmi ei joutunut tähän joukkoon.  Sen sijaan häntä odotti harjoittelu kolmena peräkkäisenä kesänä lähiseutunsa reservikomppaniassa (45 + 30 + 15 päivää).

2. Turun tarkk’ampujapataljoonan alaisuudessa oli neljä reservikomppaniaa (5. Kärsämäki, 6. Uusikaupunki, 7. Ulvila ja 8. Ikaalinen), joista Ulvilan vastuulle kuuluivat mm. Kiukaisten kappeli ja Nakkilan pitäjä.

Koska Kustaa Viktor oli syntynyt vuonna 1875, hän joutui kotiseudullaan kutsuntaan keväällä 1897.  Nostettuaan kutsuntatilaisuudessa arvan numero 13, oli hänen palveltava lähimmässä reservikomppaniassa, siis Ulvilan Ravanninkylässä, kesällä 1898, 1899 ja 1900.  Ensimmäisessä 45 päivän harjoituksessa hän oli kesäkuun alusta 1898 lukien.  Toiseen hän tuli heinäkuun puolenvälin jälkeen 1899.  Koska hän esiintyy kuvassa, on ajankohta siis heinäkuun loppu tai elokuun alkupuolisko 1899.  Kustaa Viktorille ei kolmatta harjoitusta koskaan tullut Bobrikovin toimenpiteiden johdosta.

Kaikilla sotilailla on lakissaan numero 2, joka viittaa siis 2. Turun tarkk’ampujapataljoonaan.  Kouluttajat istuvat toisessa rivissä.  Kaksi upseeria kuvassa (molemmilla sapelin kantohihna ja kaksirivinen napitus) ovat 7. Ulvilan reservikomppanian päällikkö (1897-1902) luutnantti Henrik Axel Stephan kuvaa katsoen vasemmalla ja hänen oikealla puolellaan näihin harjoituksiin tullut ”kesävänrikki”, aliluutnantti Oskar William Nikander, joka oli lähetetty komppanianpäällikön avustajaksi 5. Kuopion tarkk’ampujapataljoonasta.  Stephanin vasemmalla puolella istuu komppanian vääpeli (1888-1902) Juho Heikki Talvitie (1859-1919), hänelläkin sapelin kantohihna.  Muut toisessa rivissä istuvat ovat apukouluttajia. Neljä heistä kuului Ulvilan reservikomppanian pysyviin plutoona-aliupseereihin ja nuoremmat ovat Turun pataljoonasta nimenomaan tätä harjoitusta varten lähetettyjä nuorempia aliupseereita.  Vasemmassa reunassa istuu raidallisista olkakuvioistaan tunnistettava pataljoonasta lähetetty signalisti eli torvensoittaja.  Toinen signalisti on oikeanpuolimmaisena toiseksi viimeisessä rivissä.  Toisessa rivissä kouluttajien joukossa kolmantena oikealta on välskäri Lidman.

Kuva on otettu Ravanninkylän kasarmikentällä ja miehistörakennuksen erikoinen katto näkyy taustalla.  Ylimääräinen harjakatto on tuuletusta varten.  Asetakki oli lähinnä musta ja siinä keskisiniset olkalaatat, joissa numero kaksi. Takana vasemmalla näkyy mies, jolla on valkoinen ”voimistelupaita”, samoin pari voimistelupaitaista miestä seisoo tarkasti katsoen katolla. Mustien paraatihousujen lisäksi harjoituksissa käytettiin valkoisia ”liinahousuja”.  Aseena oli loppuun saakka Berdan II –tyyppinen kivääri.

Tämä valokuva on epäilemättä eräänlainen muistokuva, kun jo tiedettiin, että kyseessä olivat viimeiset harjoitukset.  Pataljoonien toiminta jatkui vuoden 1901 loppuun ja lopullinen alasajo tapahtui tammikuussa 1902.  Suomen Kaartilla elämä jatkui syksyyn 1905.

Kirjoittaja: Heikki Nurmi

Yleislakon ”vankina” 1956

Olen syntynyt ja asunut aina Tampereella. Perheeni asui vuonna 1956 Kalevassa Ilmarinkadulla Koskentien taloissa. Helmikuussa olivat presidentinvaalit, jolloin vanhempani kävivät äänestämässä Tammelan koululla. Olin silloin juuri täyttänyt kahdeksan vuotta ja muistan olleeni heidän mukanaan koululla. Äänestys oli jotenkin salamyhkäistä, en saanut kysellä, enkä ainakaan kertoa kenellekään, mitä mieltä vanhemmat olivat. Muistan radiosta ääntenlaskun, kun jännitettiin, tulisiko Kekkosesta vai Fagerholmista seuraava presidentti. Kekkonenhan tuli sitten valituksi, ja yleislakko alkoi samana päivänä 1.3.1956, kuin hänen virkakautensa alkoi. Näin ollen yleislakon alkamisesta tulee 1.3.2021 kuluneeksi 65 vuotta.

Tämä yleislakko vaikutti myös minun elämääni. Olin silloin Kalevan kansakoulun (nykyisin nimenä on Kissanmaan koulu) 2. luokalla ja lähdin helmikuun lopussa, siis ennen lakon alkamista hiihtolomalle Nakkilaan Mari-tädin luo. Hän oli isäni sisar, sotaleski, jolla oli 18-vuotias poika Hemmo. Hänet oli asutettu evakkona Nakkilaan, kuten monet muutkin hiitolalaiset Porin seudulle.

Tämä oli ensimmäinen junamatkani yksin. Ihme, että vanhempani uskalsivat päästää minut! Itse tosin kovasti halusin lähteä, joten oli hyvä, että he luottivat minuun. Junamatka kesti paikallisjunalla kolme tuntia, kun juna pysähteli jokaisella pikkuasemalla. Minulla oli käytössäni “turisti” eli juna-aikataulut, josta seurasin, mikä asema tulisi seuraavaksi. Peipohjan ja Harjavallan jälkeen tulisi Nakkila. Juna oli melko täynnä, ihmisiä seisoikin, mutta minä istuin, koska minulle oli ostettu paikkalippu. Yksi aikuinen vaati päästä istumaan paikalleni ja annoin hänelle paikkani hämmentyneenä. Asemalla Mari-täti oli minua vastassa. Olin huolissani, muistaisiko konduktööri ottaa tavaravaunusta sukseni pois, mutta huoli oli turha. Mari-täti oli potkukelkalla minua asemalla vastassa ja sillä menimme kuuden kilometrin matkan hänen luokseen Leistilään.

Nakkilan asema (lähde: Wikimedia Commons)

Kun yleislakko alkoi 1.3.1956, eivät junat ja bussit kulkeneet eivätkä myöskään sanomalehdet ilmestyneet. En päässytkään palaamaan hiihtolomalta Tampereelle, joten jouduin jäämään Mari-tädin luo ja olemaan pois koulusta; kevään poissaoloni olivat 56 tuntia. Viihdyin tädillä kyllä hyvin, sillä hänellä oli lehmiä, lampaita, sikoja ja muita maatalon eläimiä. Yritin opetella lypsämistäkin.

Nakkilassa Mari-tädin ja Hemmon kanssa (4-vuotiaana)

Mari-tädillä oli puhelin, jolla olin yhteydessä kotiin. Lopulta isä sai järjestettyä kyydin ja tuli hakemaan minua jonkun tuttunsa kanssa pikkuautolla. Paluumatkalla lakkolaiset pysäyttivät auton jollakin bensa-asemalla ja tunnelma oli uhkaava (bensanjakelua säännösteltiin), mutta pääsimme kuitenkin jatkamaan matkaa ehjinä kotiin. Kuulimme myöhemmin, että jossain oli kaadettu autojakin kumoon. Yleislakko loppui 20.3.1956.

Kuva bensa-asemalta (lähde Finna.fi)

Kun vihdoin kahden viikon poissaolon jälkeen menin kouluun, kuulin että meidän luokka oli käynyt sillä välin teatterissa ja minä en päässyt! Mikä harmi!

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Tampellan taitavia suunnittelijoita 1. Hermann Kauffmann

Oy Tampella Ab oli vuonna 1856 toimintansa aloittanut tamperelainen pörssiyhtiö, joka harjoitti metalli-, metsä- ja tekstiiliteollisuutta. Kun perehtyy Tampellan historiaan, käy selville, että varsinkin Tampellan metalliteollisuus on tuottanut hämmästyttävän monenlaisia tuotteita, joista monet ovat olleet alansa markkinajohtajia. Edelleen monen tampellalaisen tuotteen historia jatkuu uusien omistajien huomassa (mm. Sandvik, Valmet, Patria). Tampellaa käsittelevistä historian kirjoista ei juurikaan löydä tietoja Tampellan tuotteiden suunnittelijoista. On selvästi tarvetta tuoda esille näitä taitavia insinöörejä. Yksi näistä ensimmäisistä oli nuori insinööri Hermann Karl Heinrich Kauffmann, joka oli syntynyt 18. elokuuta 1840, Göteborgissa. Hän oli Tampereen konepajateollisuuden uranuurtaja, joka tunnetaan parhaiten kirjoittamiensa muistelmien ansiosta.

Kauffmannin vanhemmat olivat kotoisin Eutinista Saksasta, ja hänen isänsä Heinrich Kauffmann toimi Göteborgin kaupunginarkkitehtina. Kauffmann kävi Göteborgissa kymnaasin ja sen jälkeen hän opiskeli teknistä alaa Chalmersin opistossa. Hän oli aluksi piirtäjänä Nyköpingin konepajalla vuodesta 1857 alkaen. Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n konepajan johtajaksi vuonna 1862 valittu ruotsalainen A. J. Lundahl tarjosi Kauffmannille työtä Tampereelta, ja Kauffmann muutti sinne samana vuonna.

Kauffmannista tuli Tampellan konepajan johtaja 1866 A. J. Lundahlin muutettua pois Tampereelta, ja hän johti myös vuosina 1867–1870 Tampellan ostamaa Helsingin laivatelakkaa. Kauffmann oli Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n palveluksessa vuoteen 1880 saakka, jolloin hän siirtyi Pietariin johtamaan Ludvig Nobelin konepajaa. Kauffmann palasi myöhemmin Suomeen ja kirjoitti muistelmateoksen Tampereen vuosistaan 1860- ja 1870-luvulla. Tämä teos ilmestyi vuonna 1902 nimellä Muntra minnen från mellersta Tavastland, ja se käännettiin suomeksi nimellä Mieluisia muistoja Keski-Hämeestä. Kauffmann oli naimisissa vuodesta 1869 lähtien tamperelaisen tehtaanpatruuna Johan Fredrik Gefwertin tyttären Hilda Maria Gefwertin kanssa. Kauffmann kuoli vuonna 1908 Nurmissa lähellä Viipuria. Hänet on haudattu vuonna 1906 kuolleen puolisonsa kanssa Tampereelle.

Tampellan rakentamat laivat

Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n konepaja rakensi Kauffmannin piirustusten pohjalta vuosina 1862-1863 ensimmäisen rautaisen höyryaluksen, Ilmarisen, Näsijärvelle. Ilmarinen oli myös ensimmäinen potkurialus Hämeen vesistössä. Hänen seuraava työnsä oli Venäjän hallituksen tilaama kanuunavene Suuriruhtinas Wladimir, jota rakennettiin vuosina 1863-1864. Vuosina 1864-1866 rakennettiin siipilaiva Elias Lönnrot sekä Vanaja välittämään liikennettä Hämeenlinnaan. Ne hoitivat tavaraliikennettä siihen asti, kunnes rautatie yhdisti Tampereen Hämeenlinnaan vuonna 1876. Tampereen konepajalla rakennettiin Kauffmannin aikoina laivojen lisäksi myös höyrykoneita, pumppuja, ventilaattoreita ja puunjalostuskoneita

Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n rakentama Suuriruhtinas Wladimir Mustalahdessa vuonna 1864. (Kuva: Konstantin Hakulin, Vapriikin kuva-arkisto.)

Kauffmannista on sanottu, että hän oli ilmeisen lahjakas insinööri, joka nopeasti perehtyi uusiin tehtäviin, seurasi tekniikan kehitystä ja omaksui rohkeasti sen, mitä piti hyväksyttävänä. Kauffmannin merkityksen laivasuunnittelijana ymmärtää, kun lukee kertomuksia kokemuksista niistä parista laivasta, jotka oli suunniteltu ja rakennettu ennen häntä.

Kesällä 1859 valmistui konepajan ensimmäinen alus, siipirataslaiva Ahti. Laivan purjehduskelpoisuuden kannalta onnetonta oli se, että höyrykoneen suunnitelleella englantilaisella insinöörillä (Joseph Dillworth) ja puisen rungon tehneellä pohjalaisella purjelaivanrakentajalla (A.Pihl) ei ollut yhteistä kieltä, kokemusta höyrylaivoista eivätkä he tulleet edes keskenään toimeen. Koneisto ja jykevä puurunko tehtiin niin raskaiksi, että pyöreäpohjaisesta laivasta tuli epävakaa ja kiikkerä. Vakauden parantamiseksi tehdyt muutokset veivät lastiruumaksi aiotun tilan, ja tavaraa varten Ahdin oli otettava hinattavakseen proomu. Laivan höyrykoneen teho osoittautui liian heikoksi niin, että Ahti ei jaksanut nousta ylävirtaan, ellei sen höyrykattilaan kehitetty ylimääräistä höyrynpainetta aivan riskirajoille. Laiva oli myös hyvin hidas. Kaiken lisäksi ensimmäisen kertaa laivaa vesille laskettaessa huomattiin, että siipirattaat eivät ylettyneet veteen. Laivan hallintalaitteet olivat kömpelöitä ja vaikeasti käytettäviä minkä vuoksi laiva törmäili usein mm. laitureihin. Kauffmann on muistelmakirjassaan kuvannut sivukaupalla näiden ensimmäisten laivojen yksityiskohtia ja surkuhupaisia kommelluksia niiden käytössä.

Kauffmann oli innokas luontoharrastaja, metsästäjä ja kalastaja. Hän on kuvannut saapumistaan Tampereelle seuraavasti: ”Kylmä mutta kaunis kevätpäivä oli se toukokuun kuudestoista 1862, jolloin Turun tietä ensi kerran saavuin Tampereelle ja Pyynikin harjulta näin Näsijärven peilikirkkaana kimaltelevan iltapäivän auringossa. Luonnonystävää ihastuttavan näköalan suurenmoisuus teki minuun syvän ja pysyvän vaikutuksen.”

Lähde: Kauffmann, Hermann. Mieluisia muistoja Keski-Hämeestä. LC Tampere 1998 (1902). 501 s.

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Suomen erikoisin hautausmaa?

Nakkilan Leistilä

Vierailin marraskuussa 2020 kotipaikkakunnallani Nakkilassa.  Päätin käydä kirkon vieressä olevan hautausmaan lisäksi toisella vähän erilaisella hautausmaalla.  Tiesin sen olemassaolon, mutta en ollut siellä koskaan ennen vieraillut.  Sain hyvät ohjeet paikan löytämiseksi.  Leistilän risteyksestä ajetaan vähän matkaa Hormistoon päin.  Paikka on keskellä peltoa, mutta näkyy tielle. Mitään viittoja tai muita opasteita ei ole.  Hautausmaalle ei ole tehty mitään polkua.  Onneksi olin varannut saappaat mukaan.  Muuten matka läpi kostean kynnetyn pellon olisi jäänyt tekemättä.  

Miksi täällä on tällainen hautapaikka?  Vastaus tulee tämän jutun lopussa.  Tähän väliin muita erilaisia hautapaikkoja ja hautausmaita.

Sibeliuksen hauta Ainolassa

Ainolan kävijät muistavat hyvin Jean Sibeliuksen (1865-1957) ja hänen vaimonsa Ainon (1871-1969) haudan.  Sukututkimusseuran retki keväällä 2013 tehtiin Tuusulanjärven kulttuurikohteisiin. 

Alpo Jaakolan hauta Loimaalla

Kesällä 2020 teimme retken Loimaalle ja kävimme Alpo Jaakolan patsaspuistossa.  Yllätyin, kun alueelta löytyi Alpo Jaakolan (1929-1997) ja hänen toisen vaimonsa Marjan (1938-2012) hauta.

Nottbeckien hautausmaa

Nottbeck-suvun yksityinen hautausmaa sijaitsee Tampereen Lielahden kaupunginosassa Lielahden kartanon lähellä. Hautausmaa on rauta-aidan ympäröimä. Siellä on kappeli ja seitsemän hautaa. Alueelle on haudattu yhteensä kymmenen Nottbeck-suvun jäsentä. Alueesta on tehty inventointiraportti marraskuussa 2009.

Nottbeckien hautausmaalle on haudattu Wilhelm von Nottbeck , hänen vaimonsa Marie Elise Costance, neljä heidän seitsemästä pojastaan, kahden avioituneen pojan puolisot sekä kolmannesta polvesta kaksi henkilöä, keskenään avioituneet serkukset. Hautaukset ajoittuvat vuosille 1885–1997 ja koostuvat seitsemästä arkkuhautauksesta ja kolmesta Sveitsistä tuodun uurnan hautauksesta.

Alueen vanhin hauta on Ernst von Nottbeckin hauta. Ernst von Nottbeck kuoli puukotuksen seurauksena saamiinsa vammoihin tammikuussa 1885. Kuoleman yksityiskohdat eivät ole koskaan selvinneet, joten tapaus herätti aikanaan suurta huomiota ja siitä kulki Tampereella erilaisia tarinoita.

Liuksialan kartanon hautausmaa

Kangasalla Liuksialan kartanon mailla on kappeli, jonka yhteydessä Meurman-suvun hautausmaa.  Nykymuodossaan hautausmaa on perustettu 1930-luvulla.  Suvun tunnetuin henkilö Agathon Meurman on haudattu Kangasalan kirkon vieressä olevalle hautausmaalle.

Hautausmaa-alue on mäntyvaltainen metsäsaareke Liuksialan kartanoon johtavan koivukujan vasemmalle puolelle avautuvan peltoaukean keskellä. Alueella on pieni kappeli, joka on ympäröity kivi- ja kuusiaidalla.  Paikalla on sijainnut myöhäisrautakautinen (800-1200 jKr.) kalmisto ja tämän jälkeen Kangasalan ensimmäinen kirkko.

Kauko Ikosen hauta

Selitys hautaan Nakkilan Leistilän pellolla tulee tässä: Toukokuun 9. päivä 1947 ilmavoimien koneet (4+2 konetta) olivat tekemässä taisteluharjoitusta.  Yksi koneista joutui hallitsemattomaan syöksyyn.  Koneesta irtosi ilmassa osia ja syöksy muuttui pystysuoraksi putoamiseksi. Kapteeni Kauko Ikosen ohjaaman Myrsky-koneen alastulopaikka on muistokivellä ja takorautaisella aitauksella suojattu hautapaikka.  Seudun erikoislaatuisesta maaperästä johtuen koneen runko moottoreineen tunkeutui niin syvälle liejuun, ettei sitä saatu sieltä nostetuksi.  Tuloksettomiksi jääneitä kaivauksia tehtiin yhdeksän metrin syvyyteen asti.

Hävittäjälentäjä kapteeni Kauko Kullervo Ikonen synt. 20.8.1918 Sortavalassa lepää tässä hautautuneena syöksyttyään maahan 9.5.1947.  Tämä paikka on vihitty hänen viimeiseksi leposijakseen, jota kunnioittaakseen lentäjätoverit pystyttivät patsaan.

Kotimaisten Myrsky-hävittäjien lyhyeksi jäänyt historia oli täynnä vastoinkäymisiä.  Onnettomuuksissa tuhoutui useita koneita, kolme ohjaajaa sai surmansa.  Ikosen onnettomuuden jälkeen konetyyppi määrättiin välittömästi lentokieltoon.   

Jaakko Hyvösen kirjasta Kohtalokkaat lennot 1945-1988  voi lukea onnettomuuden yksityiskohdat.

Tiedätkö muita erilaisia hautausmaita?

Pyynikin kirkkopuisto on tamperelaisille tuttu paikka. Siellä on Wilhelm von Nottbeckin kolmannen, synnytyksen yhteydessä kuolleen pojan muistokivi.  Pitkäniemen sairaalan hautausmaa on ollut myös esillä. Tiedätkö muita erilaisia hautapaikkoja Pirkanmaan alueelta?  Odotan vihjeitä tämän tekstin kommentteihin.

Kirjoittaja: Heikki Nurmi
Kuvat: Heikki Nurmi

Vanhan seinäkellon tarina

Olohuoneemme seinällä on Junghansin valmistama seinäkello. Sen toi meille mieheni Aili-täti vuonna 1977. Kello oli aiemmin ollut mieheni vanhimman tädin Toinin kodissa, joka oli äskettäin kuollut. Kellon tuodessaan Aili-täti kertoi, että kellon olivat aikanaan ostaneet isälleen Albin Kannistolle hänen kuusi lastaan vuonna 1928 Albinin 50-vuotislahjaksi. Käytännössä kellon hankintaan olivat osallistuneet kolme vanhinta lasta Toini, Helmi ja Helge, jotka olivat jo työssä. Aili oli 10-vuotias ja Sirkka 8-vuotias koululainen ja Aino vain 4-vuotias.

Miksi kello tuotiin juuri meille? Mieheni isä Helge oli Albinin ainut poika ja mieheni taas oli Helgen ainoa poika, joten sisarukset päättivät kellon kuuluvan hänelle, ainoalle Kanniston sukunimen omaavalle.

Kanniston sisarukset vasemmalta Toini, Sirkka, Aino, Aili ja Helmi, edessä Helge. Kuvausajankohta ei tiedossa.

Albin oli syntynyt 1878 Suodenniemellä, mutta kellon saadessaan hän asui Pohjois-Pirkkalan Pispalassa. Albin sai vaimonsa Iidan kanssa kuusi lasta, joista vanhin kuoli vauvana. Aikuisiksi asti kasvoivat Toini, Helmi, Helge, Aili ja Sirkka. Vaimo kuoli vuonna 1923 ja Albinille jäi huollettavaksi 15-, 13-, 12-, 5- ja 3-vuotiaat lapset. Hän menikin uudelleen naimisiin seuraavana vuonna Iidan nuoremman sisaren Selman kanssa ja heille syntyi tytär Aino.

Albin oli ammatiltaan kirvesmies ja rakentanut itse talon Pispalaan Kaarilan kartanon Thunebergilta vuonna 1923 ostamalleen tontille. Yritteliäänä miehenä hän hankki tontin myös Lamminpäästä Thunebergien omistamasta Mattilan perintötilasta. Lamminpään talo valmistui 1929, jolloin läheisyyteen valmistui myös uusi Lamminpään kansakoulu ja Pispalan taloon otettiin vuokralaiset.

Kaikki olisi ollut hyvin, mutta Albin sairastui aivokalvontulehdukseen ja kuoli 53-vuotiaana 6.12.1931. Selma jäi leskeksi seitsemän aviovuoden jälkeen. Albinin perukirjassa seinäkello on arvioitu yhtä arvokkaaksi kuin kirvesmiehen työkalut, jotka olivat pesän kalleimpia tavaroita.

Seinäkello

Junghansin perusti Erhard Junghans lankonsa Jakob Zeller-Toblerin kanssa vuonna 1861 Saksassa. Junghansin tuotanto kasvoi nopeasti, ja se olikin vuonna 1903 Saksan suurin kelloja valmistava yritys. Junghans keskittyi aluksi valmistamaan seinä- ja kaappikelloja, kunnes se vuonna 1927 aloitti rannekellojen valmistamisen. Junghansin seinäkellot olivat yksi Suomessa tunnetuista saksalaisista kellomerkeistä.

Onko sinulla esineitä, jonka tarinan haluaisit kertoa blogissa?

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Näin Egyptin prinsessan laskevan koskiveneellä Jalonkosken kesällä 1952

Olin tuolloin vain neljävuotias ja tämä tapaus on ensimmäisiä isoja tapauksia, jonka ylipäänsä muistan. Muistini mukaan Jalonkosken niskaan Ämmänsaaressa oli kerääntynyt valtavan paljon ihmisiä. Veneessä istui muutamia ihmisiä, joilla oli aurinkolasit. Aurinkolaseja en ollut koskaan ennen nähnyt. Olin hämmästynyt, kun äsken sain tietooni, että paikalle oli kertynyt vain 200 – 250 ihmistä. Muistoni kertoi tuhansien ihmisten ruuhkasta. Muita yhtä suuria ruuhkia Kainuussa en ole koskaan tavannutkaan.

Prinsessa Faika seurueineen Jalonkoskella. Mukana matkalla oli muun muassa prinsessan aviomies Sadek Bey. Kuva Kaarlo Tauriainen.

Jalonkoski oli kyllä tuolloin hieno ja vuolas koski, joka kulki läheltä kotiamme. Kosken rannat tarjosivat jännittäviä leikkipaikkoja. Joihinkin osiin rantaan oli rakennettu kiveystä tai eräänlaista rantamuuria. Nykyisin Jalonkosken kosket ovat sarja lammikoita, kun toisen joen haaran komeaan putoukseen vuonna 1959 rakennettiin voimalaitos.

Yllätys oli myös lukea, että kosken laskuun käytetty vene oli varta vasten tätä tilaisuutta varten rakennettu. Kotiseutuneuvos Kalle Juntunen on kertonut, että valtava, 13-metrinen vene tehtiin varta vasten prinsessan matkaa varten. ”Veneen rakensivat kaksi paikallista miestä: Muikku-Jakkena tunnettu Jaakko Keränen kirkonkylän Muikkulasta ja lauttauitossa työskennellyt Jaakko Turpeinen Hyrynsalmen Hoikan Sillanpäästä. – He rakensivat veneen yhdessä juhannuksen alla. Rakentamiseen meni kaksi viikkoa. Voi sanoa, että kyllä pojat osasivat hommansa.” Vene on edelleen tallessa Hyrynsalmen Vonkassa ja hyvässä kunnossa.

Prinsessan veneessä on yksitoista penkkiä, ja vene on melkoinen tekijöidensä taidonnäyte. Jalo-vene on nimensä mukainen vene: lahoamisen merkkejä ei ole vielä vuosikymmenienkään jälkeen. Kuva Kimmo Hiltunen/Yle.

Prinsessa Faika oli tuolloisen Egyptin kuninkaan Farukin sisar. Hän tuli Suomeen Olympialaisten vuoksi, mutta jo hänen matkansa aikana hänen veljensä syöstiin vallasta. Vallasta syösty kuningas Faruk kuoli 45-vuotiaana Ile de France nimisessä ravintolassa Roomassa, kun hän tukevan illallisen jälkeen kaatui pöydässä. Hän oli tunnettu tuhlailevista elintavoistaan ja kleptomaniasta, jonka vuoksi hän sai pilkkanimen ”Kairon varas”. Prinsessa Faika oli syntynyt 8. heinäkuuta 1926 Alexandriassa, hän kuoli 7. tammikuuta 1983 Kairossa. Prinsessalla oli Suomeen tullessaan matkatavaraa 300 kiloa ja Suomessa hän vaihtoi valuuttaa 19 miljoonan markan edestä (nykyrahassa 617 500 euroa). Tuolla summalla Kainuun Sanomat arveli prinsessan pystyvän järjestämään loisteliaita kutsuja hotelli Kämpissä Helsingissä. Lehdistö raportoi tarkasti hänen liikkeistään Suomessa. Kainuun Sanomat kirjoitti muuan muassa, että prinsessan timanttikorkoiset kengät olivat herättäneet suurta ihastusta Helsingin seurapiireissä – jopa siinä määrin, että Faikan oli välillä vaikea päästä liikkumaan hotellistaan innokkaan väkijoukon läpi.

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Hyvästi Viipuri – Lempi Jääskeläisen vuodet 1939 – 1964

Lempi Jääskeläisen tarinan
– ensimmäinen osa Hän syntyi 120 vuotta sitten julkaistiin 25.4.2020,
– toinen osa Jääskeläisen perheen vuodet Viipurissa 1884-1920 6.6.2020,
– kolmas osa Kirjailija Lempi Jääskeläisen vuodet 1921-1939 Viipurissa 15.8.2020 ja
– neljäs osa Lempi Jääskeläinen: kirjailija ja hänen teoksensa 12.9.2020.

Sota-ajan raskaat kokemukset

Vuoden 1939 kesällä ilmennyt sodan uhka Suomessa herätti Lempissä kasvavaa levottomuutta. Vietettyään tavalliseen tapaan kesää Parikkalan Jormolassa hän epäröi Viipuriin palaamista. Hän olisi halunnut lähettää enimmät tavarat Helmi-sisarelle Karttulaan Kuopion lähelle. Aili-sisar ei pitänyt tilannetta niin vaarallisena, joten Lempi taipui ja niin he palasivat tavaroineen Viipuriin.

Suomen tilanne alkoi kuitenkin näyttää huolestuttavalta lokakuussa 1939. Valtiovalta kehotti 8.10.1939 Viipurin ja rajaseutujen väestöä siirtymään vapaaehtoisesti länteen, pois mahdollisten pommitusten alta ja 10.10.1939 kutsuttiin sotilaat ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Lempi ja Aili lähtivät Viipurista 10. lokakuuta.

He joutuivat matkustamaan Helmi-sisaren luo tavaravaunussa. Kun vaara näytti menevän ohi, he palasivat pimennettyyn Viipuriin, mutta lähtivät jo viikon kuluttua junalla takaisin Karttulaan vain välttämättömien tavaroiden kanssa. Koti kalusteineen, vaatteineen, kirjoineen ja Lempin kokoamine aineistoineen jäi paikoilleen kotiin. Evakossa Lempi sai ankaran sydänkohtauksen, josta kuitenkin toipui. Aili sen sijaan alkoi tarmokkaasti huolehtia Karttulaan sijoitettujen tuupovaaralaisten oloista.

Viipuriin jäänyt Jääskeläisten entinen vuokralainen Leo Pakarinen lähetti Lempin pyynnöstä hänelle Karttulaan kirjojen tekijänkappaleet ja Viipurin Museon pöytäkirjan sekä sisarusten juhlapuvut ja -kengät, joille he eivät uskoneet enää koskaan tulevan käyttöä.

Helmikuussa 1940 tuttava Anni Tirkkonen toi Lempin kirjoituskoneen Kuopioon pelastettuaan sen pommituksien ja kaukotykin ammusten keskeltä. Tässä ote hänen kirjeestään Viipurista 25.1.1940:

Rakas Lempi
Vasta tänään neljännen yrityksen jälkeen onnistuin pääsemään asuntoosi, sillä talonmies ei ole ollut tavattavissa … koko talo aivan kylmillä. Akkunat kyllä ovat ehjät. Sali huoneestasi oli karissut rapninki katosta ja siirsin huonekalut pois ja peitin ne lattiamatolla. Tulen ensi viikon lopulla Kuopioon ja soitan heti sinulle niin voit tulla sinä Kuopioon. Tuon sitten kirjoituskoneesi tullessani ja loput vaatteista ja valokuvat.

Syyskuussa 1941, kun Viipuri oli jatkosodan alkuvaiheessa vallattu takaisin, osallistui Lempi ainoana naisena 25 miehen muodostamaan delegaatioon, joka vieraili pommitetussa Viipurissa. Näky, jonka he silloin Viipurissa kohtasivat, oli masentava: kaikkialla oli raunioita ja miinavaara. ”Sydämeni kurtistui silloin melkein kokoon tuskasta ja surusta nähdessäni kaikki mustuneet katottomat talot ja tyhjät ikkuna-aukot.” Onneksi vielä jotain oli säilynytkin. Lempin kotitalo Linnankatu 11:ssä oli vain lievästi vaurioitunut, joten Lempi kävi kotonaan. Tämän matkan innoittamana syntyi jo sinä vuonna julkaistu kirja Viipuri ennen ja nyt, jonka toimitti Börje Sandberg ja tekstit kirjoitti Lempi. Tiettävästi Lempi ei tämän jälkeen käynyt enää koskaan Viipurissa.

Lempi ja miehet Viipurissa jatkosodan aikana 4.9.1941. SA-kuvassa on aseman raunioiden edessä sotilaiden välissä tunnettuja viipurilaisia henkilöitä, oikealta kirjailija Lempi Jääskeläinen, kaupunginjohtaja Tuurna, kamreeri Koponen, tohtori Brummer ja valtuuston puheenjohtaja lehtori Valtavuo.

Elämä jatkui Helsingissä ja Jormolan kesäpaikassa

Talvisodan aikana Lempi ja Aili olivat evakossa Helmi-sisaren luona Karttulassa. Välirauhan tultua maaliskuussa 1940 he oleilivat ensin kesäpaikassaan Parikkalan Jormolassa, kunnes muuttivat 1940 Helsinkiin Kaivopuistoon ja 1941 Munkkiniemeen. Vuosina 1949 – 1957 he asuivat osoitteessa Tukholmankatu 19 C 34, josta he ostivat oman osakkeen.

Vaikka elämä oli epävakaata, ryhtyi Lempi kuitenkin jatkamaan kirjoittamista. Viipurin kaupunki oli tilannut häneltä kirjan jo ennen talvisotaa koulukirjaksi ja hän oli saanut maksunkin siitä. Kirja oli nimeltään Se oli Viipuri Vihanta ja ilmestyi syksyllä 1940. Seuraavana vuonna ilmestyi siihen vielä jatko-osa Vanhan Viipurin hiljaiseloa. 1942 syksyllä Lempiltä ilmestyi peitetysti omaelämänkerrallinen kirja Idästä saapuu myrsky. Se syntyi vaikeissa oloissa. He asuivat silloin Helsingissä, jota pommitettiin ja ilmahälytykset katkaisivat työnteon. Kaikesta oli myös pulaa, jopa paperista. Suurimman osan romaanista käsittää sen ensimmäinen osa Ennen myrskyä. Olikohan siihen sisältyvä onneton rakkaustarina Lempille omakohtainen?

Parikkala on aivan itärajalla, mutta Jormola onnistui säilymään ehjänä. Parikkalan Tyrjän alueen rajavartiosto käytti Jääskeläisen huvilaa asuntonaan talvesta 1941 kesä-heinäkuun vaihteeseen 1941 asti. Kesällä 1943 sisarukset pääsivät pitkästä aikaa kesäpaikkaansa, ja Lempiä vaivannut väsymys ja masennus alkoivat vähitellen hellittää. Hän intoutui kirjoittamaan siellä runoja, jotka ilmestyivät painettuna vasta jouluksi 1945 nimellä Lumottu portti ja jonka oli kuvittanut Aarne Nopsanen. Vuonna 1944 Lempi ja Aili olivat huvilallaan Jormolassa kevään ja kesän ajan. Siellä Lempi kirjoitti kirjaa Kvenlannin hurtta, jonka luonnospaperit olivat jääneet Viipuriin, mutta hän sai kirjan juuri ja juuri valmiiksi ennen kuin kesäpaikasta oli lähdettävä rintamalinjan lähestyessä. Kesällä 1945 kesäpaikka annettiin karjalan evakoille asuttavaksi.

Viipurin lopullinen menetys syyskuun 1944 Moskovan välirauhansopimuksessa merkitsi kirjoittamiselle sekä lähdeaineiston saamisen ongelmia että henkisen ja käytännön yhteyden menettämistä kaupungista. Lempi ei siksi pitkään aikaan kirjoittanut mitään Viipuriin liittyvää, aihe oli liian kipeä ja Viipurin asuntoon jääneet lähdeaineistot ja Viipurin museon arkistot olivat tuhoutuneet.

Jatkosodan vuosina kirjojen kirjoittamisen lisäksi Lempi esiintyi sunnuntaisin radiossa parin vuoden ajan omassa pakinaohjelmassa nimeltä ”Näin sunnuntaisin”.  Perinteeksi muodostui myös Lempin joulupakina lehdissä. Hän kirjoitti lukuisia muitakin lehtijuttuja ja toimi sotasairaalassa jonkin aikaa sosiaalihoitajana. Hän osallistui lisäksi monien yhdistysten toimintaan ja oli niissä joko johtokunnassa, puheenjohtajana tai sihteerinä. Tällaisia yhdistyksiä olivat mm. Pääkaupungin Karjalaiset, Pääkaupungin parikkalalaiset, Siirtoväen Kotiteollisuus ry, Meilahden seurakunnan kirkkoneuvosto ja Jääskeläisen sukuseura. Lisäksi hän jatkoi jo Viipurissa perustetun Torkkelin Killan sihteerinä, koska sen toiminta oli siirretty Helsinkiin.

Lempin kotona oli ollut piano ja hän oli jo lapsena käynyt soittotunneilla. Hän oli aina soittanut mielellään pianoa; se oli hänelle rentoutumiskeino. Syksyllä 1945 hän alkoi opiskella sävellystä Ahti Sonnisen johdolla. Hän improvisoi pianon ääressä ja hioi omia sävelmiään ja kirjoitti niitä paperille. Joitain sävellyksiä hän oli tehnyt jo Viipurissa, mutta ne jäivät sinne. Aili-sisaren mielestä kaunein Lempin sävellys oli nimeltään Manalan virralla, joka on tehty erään ystävän hautajaisiin ja se pohjautui runoilija Helena Iso-Kauppilan runoon. Sulo Saarits lauloi sen Lempin omissa hautajaisissa.

Vuonna 1946 Lempi sai Suomen Kulttuurirahaston apurahan 75 000 mk kirjallisia töitä varten yhtenä kuudesta kirjailijasta. Se merkitsi sekä tunnustusta työlle että taloudellisen turvan tuomaa työrauhaa.

Juhlittu kirjailija Suomessa ja ulkomailla

Keväällä 1947 Weckrooth-kirjojen ranskalainen kustantaja kutsui Lempin Pariisiin, jonne lähti mukaan myös Aili-sisar. He matkustivat ensin höyrylaiva Cliolla Antwerpeniin ja sieltä junalla Pariisiin. Molemmat osasivat puhua ranskaa. Weckrooth-teoksesta otettiin Ranskassa toinen painos. Pariisissa Lempiä juhlittiin menestyskirjailijana ja teoksen arvostelut olivat kiittäviä. Lempi ja Aili vierailivat Ranskassa uudelleen kahden vuoden kuluttua juhlistamaan Weckroothin perheen uusinta painosta. Molempien matkojen matkaraportit julkaistiin Karjala-lehdessä jatkokirjoituksina.

Lempin matkalaukku, jota säilytetään Parikkalan Helenansaaressa. (kuva Raija Kannisto 2012)

1948 perustettiin Helsingissä Jääskeläisten sukuseura. Sen perustamisesta tehtiin periaatepäätös 4.7.1948 Lapinlahden Kittolanniemessä pidetyssä kokouksessa (kuva alla). Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kirjailija Lempi Jääskeläinen, ja hän toimi siinä tehtävässä kuolemaansa asti. Sukuseuralla on vaakuna, jonka aiheen antoi kirjailija Lempi Jääskeläinen. Vaakunan piirsi taiteilija Olof Eriksson vuonna 1961.

Jääskeläisten sukuseuran perustamiskokous 1948 (kuva Jääskeläisten Sukuseuran kotisivuilta)

Kesällä 1953 Lempi ja Aili-sisar tekivät matkan Italiaan. He vierailivat mm. Roomassa Kersti Bergrothin luona sekä myös Sorrentossa, Amalfissa ja Napolissa. Lempi teki matkasta muistiinpanot, jotka ovat säilyneet arkistossa. Samalla hänellä oli tarkoitus kerätä aineistoa uutta romaania varten. Alun perin Lempin piti ottaa kirjan aiheeksi kuningatar Kristiina, mutta taidemuseossa hänen näkemänsä taulu runoilija Torquato Tassosta teki häneen niin suuren vaikutuksen, että hän päätti muuttaa kirjan aihetta. Matkaa seuraavana vuonna ilmestyi romaani Kultainen laakeri, joka kertoi renessanssiajan runoilija Torquato Tassosta. Kirja on ainoa, jonka aihepiiri sijoittuu kokonaan ulkomaille.

Lempi presidentinlinnan itsenäisyyspäivän vastaanotolla 6.12.1954. Kuvassa oikealla Alli Paasikivi ja hänen vieressään Lempi Jääskeläinen.

1950-luvun jälkipuoliskolla Lempi löysi kirjojensa aiheet joko omasta menneisyydestään Viipurissa tai sukunsa vaiheista Parikkalassa. Omia muistelmateoksia ovat 1957 julkaistu Kevät vanhassa kaupungissa ja 1961 ilmestynyt Tyttö vanhassa kaupungissa. Kevät vanhassa kaupungissa -kirjan pohjana olivat Viipurin aikaiset päiväkirjat 1920- ja 1930-luvuilta. Poikkeuksellisesti kustantaja vaati sen käsikirjoitukseen muutoksia, jottei teos herättäisi liikaa ärtymystä. Lempi kohteli kirjassa temperamenttinsa mukaan suorasukaisesti niitä julkisuuden henkilöitä, jotka liittyivät hänen elämäänsä. Teos sai ristiriitaisimman vastaanoton, mitä mikään muu teos oli herättänyt. Kirjan Tyttö vanhassa kaupungissa päähenkilö on Tyttö, jonka näkökulmasta Lempi kuvaa lapsuuden ja nuoruuden tapahtumiaan vuoteen 1918 asti. Tässä kirjassa ei ollut kohua herättäneitä aineksia.

Parikkalassa asuneiden esivanhempiensa vaiheista kertoivat kirjat Hovin vallat, ilmestyi 1956, ja Talonpoika ja hovinherra, ilmestyi 1959. Hovin vallat -romaanista Lempi teki myös näytelmäsovituksen, joka esitettiin Parikkalassa valtakunnallisilla kotiseutupäivillä 1958. Tällöin oli kulunut 100 vuotta Parikkalan talonpoikien päivätyövelvollisuuden päättymisestä Koitsanlahden hoville. Näytelmä esitettiin uudelleen vuosina 1968 ja 1978.

Syksyllä 1963 ilmestyi Lempin viimeinen kirja Nuori herra David Viipurista. Päähenkilö on viipurilaissyntyinen suurmies David Alopeus 1700-luvun lopun Viipurissa. Aiheesta Lempi suunnitteli trilogiaa ja toisen osan aineisto oli jo koossa, mutta Lempin terveys petti, eikä hän enää jaksanut työstään kirjaansa valmiiksi.

Vuonna 1963 Lempi vietti 40-vuotiskirjailijajuhlaansa, ja 1964 hänelle myönnettiin kirjailijaeläke. Lempi iloitsi kovasti eläkkeestä: ”Olen nyt niin tyytyväinen, että voin ensi kerran 24 vuoteen pitää huolettoman kesäloman. Tiedän, ettei minun ole pakko kirjoittaa mitään, ellen halua”. Eläke myönnettiin tavallaan liian myöhään, sillä Lempin voimat olivat jo kuluneet loppuun. Hän kuoli kotonaan Pihlajatiellä 13.9.1964 klo 18.15. Parikkalan Sanomat kertoi 16.9.1964, että Lempi kuoli puoli vuotta kestäneen ankaran sairauden murtamana. Virallinen kuolinsyy oli sydämen toiminnanvajaus ja sydämen hiippaläppävika. Siunaus tapahtui 19.9.1964 Meilahden kirkossa.

Sekä Lempi että Aili Jääskeläinen ja serkkunsa Hilma Nordman on haudattu Parikkalan hautausmaalle samaan hautaan. Aili testamenttasi osan heidän kirjoistaan sekä muuta irtaimistoa mm. Lempin kirjoituskoneen, matkalaukun ja ylioppilaslakin Parikkalan kunnalle, jossa niitä säilytetään Parikkalan Helenansaaressa.

Hautakivi Parikkalan hautausmaalla (kuva Raija Kannisto 2012)

Lopuksi

Olen nyt saanut loppuun viiden artikkelini sarjan Lempi Jääskeläisestä. Huomaan, että tutkittavaa vielä löytyisi eikä valitettavasti mielenkiintoisin aineisto eli Lempi päiväkirjat ole vielä käytettävissä. Päätin alun perin ryhtyä tutkimaan Jääskeläisen suvun ja Lempin vaiheita sekä sukulaisuuden vuoksi että siksi, että meitä molempia yhdistävät sukusiteet Parikkalaan ja Viipuriin. Koska minua kiinnostivat nimenomaan Lempin elämänvaiheet, olen paneutunut melko vähäisesti hänen kirjalliseen tuotantoonsa. Lukuvalintani on osunut pääasiassa kirjoihin, jotka jollain tapaa liittyvät hänen elämäänsä, ja Parikkalan talonpoikien historiaan liittyviin teoksiin. Jo nuorena tyttönä luin äidin kirjahyllystä muutaman kirjan, mutta ne eivät silloin herättäneet mielenkiintoani. Kun nyt luin samat kirjat uudelleen, oli tunnelma eri, paljon innostuneempi. Koska kaikki Jääskeläisen perheenjäsenten lisäksi myös ”laajennetun perhekunnan” (Hilda, Hilma, Heikki ja Antti) jäsenet löytyvät sukupuustani, antoi se uuden, kiinnostavan näkökulman kirjoihin, varsinkin kun en ollut tiennyt heidän liittymistään Jääskeläisen perheeseen.

Lähteet:
Jääskeläinen Lempi: Kevät vanhassa kaupungissa. Muistelma. Ilmestyi 1957.
Jääskeläinen Lempi: Kuolintodistus, kirjoitettu 14.9.1964.
Kortelainen Anna: Tapaus Lempi Jääskeläinen: Mitä historialliselle romaanille tapahtuu? Teoksessa Ripatti Anna ja Koivisto Nuppu (toim.). Monumenteista tanssiaskeliin. Taiteiden ja kulttuurin Viipuri 1856-1944. Ilmestyi 2020.
Moisio Erkki: Lempi Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja. Ilmestyi 1983.

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Runoilija Lasse Heikkilä – ylpeä talonpoikaistaustastaan

Kalevankankaan hautausmaa Tampereella on monen tunnetun runoilijan viimeinen leposija.  Hautausmaan esitteessä mainitaan Lauri Viita, Yrjö Jylhä, Eeva-Liisa Manner ja Tampereen ensimmäiseksi runoilijaksi mainittu Augusta Lundahl-Wallenius.  Voi kai Juice Leskisenkin lukea runoilijaksi. Listan ulkopuolelle on jäänyt Mirkka Rekola ja myös tämän jutun päähenkilö Lasse Heikkilä.

Kansallisbiografian mukaan Lasse Heikkilä on yksi suomenkielisen modernin lyriikan perustajista. Hän julkaisi kuusi runokokoelmaa sekä näytelmiä ja novellikokoelman. Hän on kuolemansa jälkeen ilmestyneen teoksensa Balladi Ihantalasta ansiosta merkittävin jatkosotaa kuvannut runoilijamme.

Lasse Matias Heikkilä syntyi 6.11.1925 Kiikoisissa.  Sukunimi oli alun perin Levola.  Hänen vanhempansa olivat Kalle Hemming Levola (1890-1965) ja Hilja Maria o.s. Heikkilä (1893-1925).  Äiti kuoli lapsivuoteeseen ja lapsi otettiin kasvatiksi enonsa Kaarlo Evert Heikkilän perheeseen Tampereelle. K.E. Heikkilän nousu torpparinpojasta vaatetusalan tehtailijaksi Tampereella on menestystarina.  Kun kasvatusvanhemmatkin kuolivat, Heikkilä adoptoitiin Helsinkiin Uuden Suomen päätoimittajan Lauri Ahon perheeseen.

Heikkilän ikäluokka joutui jatkosotaan.  Heikkilä osallistui panssaritorjuntamiehenä Ihantalan taisteluun kesällä 1944.  Sotakokemuksista Heikkilä kirjoitti teoksen Balladi Ihantalasta.  Teos julkaistiin Heikkilän kuoleman jälkeen 1999.  Yrjö Jylhän Kiirastuli on paremmin tunnettu runokirja sodasta kuin Heikkilän Edgar Lee Mastersin Spoon River -antologiaa muistuttava teos, jossa kuolleet kertovat oman tarinansa.

Balladi Ihantalasta -teoksen avausruno

Heikkilän myrskyisä elämä päättyi varhain 36-vuotiaana 1961.  Kuolinsyytä ei ole pystytty selvittämään.

En käy läpi Heikkilän elämää kovin tarkasti, sillä Osmo Pekosen muistelmateoksesta ”Marian maa – Lasse Heikkilän elämä 1925-1961” voi hänen runoudestaan ja elämän vaiheistaan lukea tarkemmin.  Pekonen kertoo Heikkilän avioliitoista ja hänen suhteistaan aikakauden muihin tunnettuihin runoilijoihin.  Lainaan kirjasta kuitenkin yhden kappaleen:

”Kurkistakaamme satakuntalaiseen mikrohistoriaan Lasse Heikkilän äidinkin puolelta. Hilja Heikkilän isä oli torppari Kustaa Albinus Juhonpoika Paldan (1846-1917), joka muutti Nakkilasta Lavian Riuttalaan 1869. Hän oli solakka, salskea mies. Kustaa Paldan oli Nakkilan Iso-Teinilöiden sukua: hänen isoisänsä oli torppari Juho Juhonpoika Teikkala ja tämän isä rustitilallinen Johan Mikonpoika Iso-Teinilä.  Runoilija Lasse Heikkilän myöhemmät kuvitelmat itsestään Satakunnan mahtitalonpoikien jälkeläisenä perustuivat lähinnä tähän sukuhaaraan.”

Tartun tähän, sillä isäni äidin isä Salomon viljeli myös Teikkalan torppaa ja äitini puolelta olen Iso-Teinilöiden jälkeläisiä. Mielenkiintoista on, että Heikkilä arvosti juuri talonpoikaisia juuriaan. Aatelisten jälkeläisiähän sitä halutaan olla.   Arvo Harjunmaa on tehnyt selvityksen Heikkilän suvusta. Harjunmaan arkisto on Kansallisarkiston Turun toimipisteessä.  En ole päässyt katsomaan, onko Harjunmaa käyttänyt Hugo Lagströmin Genoksessa 1962 julkaistua artikkelia Porin Kissalan sukusikermä. Sen perusteella Iso-Teinilän isännät polveutuvat Porin ensimmäisestä pormestarista Pietari Matinpoika Kissasta.  Olisiko Lasse Heikkilän pitänyt olla ylpeä tästä esi-isästään?

Olen siis itsekin Kissalan poikia, mutta mitä se oikeasti tarkoittaa.  Kun kerron olevani sukua Porin ensimmäiselle pormestarille, joku voi kysyä, paljonko minulla on tämän miehen perimää.  Pietari Kissa on, jos Hugo Lagström on tulkinnut oikein vanhoja tuomiokirjoja, minun ääiäiääiiiiäi. Näitä 13. polven esivanhempia minulla on laskuni mukaan 213 eli 8192 ja Pietari Kissa on yksi heistä.  Tietysti noita esivanhempia on esipolvikadon takia huomattavasti paljon vähemmän, mutta silti pormestarin osuus perimässäni on promillen murto-osa.  Ehkä minun on parempi olla Heikkilän tavoin ylpeä talonpoikaisista juuristani, kuten suurin osa suomalaisista voi olla, tai sitten käsityöläisistä, joita edustaa edellä mainitsemani torppari Salomon Teikkala. Hän oli pitäjänräätäli ennen ryhtymistään torppariksi.

Kirjoittaja: Heikki Nurmi

Lempi Jääskeläinen: kirjailija ja hänen teoksensa

Lempi Jääskeläisen tarinan
– ensimmäinen osa Hän syntyi 120 vuotta sitten julkaistiin 25.4.2020,
– toinen osa Jääskeläisen perheen vuodet Viipurissa 1884-1920 6.6.2020 ja
– kolmas osa Kirjailija Lempi Jääskeläisen vuodet 1921-1939 Viipurissa 15.8.2020.

Lempi Jääskeläinen kirjoitti vuosina 1923-1964 yhteensä 34 romaania, 2 näytelmää, yhden runokirjan, Viipuri-aiheisen teoksen yhdessä kahden muun kirjailijan kanssa, Viipurin kantajien historiikin sekä Weckrooth-sarjan pohjalta radiokuunnelman. Näitä kaikkia on painettu Suomessa yli 390 000 kappaletta. Romaanista Weckroothin perhe on otettu viisi painosta. Entä mistä hänen kirjansa kertovat? Kahdella sanalla kuvattuna historiasta ja Viipurista.

Haaveet kirjailijan urasta

Teoksessa ”Me kerromme itsestämme” Lempi kertoo kirjoittaneensa ensimmäisen runonsa 7-vuotiaana ollessaan valmistavan koulun ensimmäisellä luokalla. Sisar Aili lupasi markan, jos hän kirjoittaisi runon. Lempi kysyi: ”Mikä on runo?” Hän kirjoitti runon, jolle antoi nimeksi Aarre. Runojen kirjoittamisesta tulikin suuri salainen harrastus, joka tuotti myös yhden julkaistun runokirjan.

Runebergin päivänä 1913, jolloin Lempi oli 12-vuotias, hän koki ensimmäisen kerran, että kirjailijaksi tulo oli hänen kutsumuksensa. Jo yhteiskouluaikoina Lempi kirjoitti runoja nimimerkin suojissa, mutta se paljastui, kun hänet palkittiin parhaasta runosta. Hän kirjoitteli salanimellä myös toverikunnan lehteen. Kuudennella luokalla Lempi kirjoitti ensimmäisen historiallisen aineensa aiheesta ”Päivä Roomassa Neron aikaan”. Hän sai siitä kiitettävän arvosanan. Seitsemännen luokan äidinkielen opettaja ennusti, että Lempistä tulee kirjailija.

Kirjojen aihevalinnat

Lempiä kiinnosti erityisesti Viipurin ja Suomen historia ja hän keskittyi nimenomaan Viipurin venäläisaikaan eli 1700- ja 1800-lukuihin. Ylioppilaaksi päästyään hän ryhtyi tutkimaan vanhoja asiakirjoja ja arkistoja Viipurin Museossa. Siitä tuli ”verraton aarrepaikka ja toinen koti”, josta löytyi vanhoja asiakirjoja ja kirjeitä ja käsin kirjoitettuja muistiinpanoja. Hän luki kaikki käsiinsä saamansa Venäjän historiat ranskan-, saksan- ja venäjänkielisinä. Hän tutki myös vanhoja karttoja, jotta romaaneissa kerrotut tapahtumat menisivät yksiin todellisuuden kanssa.

Anna Kortelaisen mukaan tyypillistä Lempi Jääskeläisen koko 1930-luvun tuotannolle oli, että päähenkilöt olivat todellisia historiallisia henkilöitä, samoin kuin tapahtumien suuret linjat, joiden lomaan hän kirjoitti hypoteettisia, fiktiivisiä juonenkulkuja. Usein nämä juonenkulut sijoittuivat niihin vaiheisiin, joista ei ollut mitään dokumentaatiota ja siten ne antoivat kuvitteellisia, mahdollisia selityksiä historiankirjoituksessa esitetyille tapahtumaketjuille. Romaanien teemoina oli ennen kaikkea valtataistelu. Joskus ne olivat aviopuolisoiden välistä mittelöä, mutta ennen kaikkea se oli vallasväen sisäistä kamppailua kaupungin johdosta tai jopa valtakunnasta.

Edelleen Kortelainen analysoi, että erityinen piirre hänen taustatutkimuksissaan oli perehtyminen Kannaksella vielä tuolloin olleiden vanhojen aateliskartanoiden yksityisarkistoihin sekä niiden asiakirjoihin ja kirjeisiin. Kartanoiden ovet avautuivat ystävälliselle kirjailijattarelle, ja hänellä oli sosiaalisia taitoja saada isäntäväki kertomaan muistitietoa suvuistaan ja päästämään yksityiskirjeenvaihdon äärelle.

Erkki Moisio kirjoittaa Lempin elämäkerrassa: ”Viipurin merkillinen kulttuurihistoria on vaikuttanut voimallisimmin juuri Lempi Jääskeläiseen. Kaupunki ja sen menneisyys olivat hänelle jatkuva innoituksen lähde. Kiintymys kotikaupunkiin oli hänellä niin suuri, että hän otti elämäntehtäväkseen kaupungin historian elävöittämisen ja tunnetuksi tekemisen.” Viipurin historia olikin joka päivä läsnä Lempin elämässä, sillä hän asui suuren osan elämästään Viipurin vanhassa kaupungissa ja asunnossa, jonka ikkunasta näkyi Viipurin linna.

Lempi Jääskeläisen monissa kirjoissa henkilöt ovat säätyläisiä tai ns. parempaa väkeä. Tätä hän itse perusteli näin: ”Kai tästä syystä, kun olisin heinänuorena halunnut olla vaatteenkaunis, eikä minulla ollut mahdollisuuksia, tahdoin pukea romaanieni henkilöt silkkiin ja samettiin, olinhan rikas ainakin siinä mielessä. Kirjani henkilöt kävivät juhlissa, koska itse en vielä silloin päässyt. Annoin heidän kokea kaiken sen ilon, jota itse olin ollut paitsi – äitimme kuoleman jälkeen.” Lempin kirjat sisälsivät runsaasti tapainkuvauksia ja varsinkin vaatteisiin hän kiinnitti huomiota.

Lempin näkemys historiallisen romaanin tehtävästä oli ”näyttää kirjoittajan omille aikalaisille, kuinka ennen on eletty, ajateltu ja toimittu, minkälaisia ihmisiä ennen on elänyt jossain kaupungissa tahi paikkakunnalla. Entisten polvien työlle ja ajatuksille on näet rakentunut nykymaailma – minun tapauksessani Vanha Viipuri.”

Käytännön kirjoitustyö

Aluksi hän kirjoitti kirjoja käsin lyijykynällä sinikantisiin vihkoihin omaperäisellä pikakirjoituksella ja lopuksi puhtaaksi koneella. Usein hän vei käsikirjoituksiaan itse Helsinkiin kustannusyhtiö Otavaan. Vuosina 1927-1930 Lempin tärkein kirjallinen tukija oli Otavassa työskennellyt kouluneuvos Aapo Kohonen, joka hoiti kuolemaansa asti Lempin asiat.

Lempin kirjoituskone, jota säilytetään Parikkalan Helenansaaressa (Raija Kannisto 2012)

Erkki Moisio kertoo, että Lempin kirjoitustyöhön ryhtymistä edelsi aina laaja esityö ja tällöin aikakausi tapoineen ja tapahtumineen tuli hänelle tutuksi. Romaanien kirjoitusvaiheessa ne syntyivät aina inspiraation ja syvän eläytymisen vallassa. Sisältö ja muoto syntyivät samanaikaisesti ja hän yllättyi usein itsekin ratkaisuista, joihin romaanin henkilöt hänet johdattivat.

”Minussa oli kaksi persoonaa, se, joka kirjoitti, vaakasuora viiva silmäkulmien välissä, katse kaukaisena ja korvat herkkinä kuuntelemaan vuosisatojen takaisia ääniä, ja se toinen Lempi, jolle soitettiin ja pyydettiin tulemaan siihen ja siihen tilaisuuteen”. Tiiviin kirjoittamisprosessin jälkeen Lempi saattoi nukkua kaksi viikkoa yhteen menoon ja piristyi sitten.

Teoksessa ”Me kerromme itsestämme” hän pohtii sitä, miten on suhtautunut ”kirjailijantoimeensa”. Hän kirjoittaa: ”Olen pitänyt sitä todellakin kutsumuksena ja olen aina ottanut se hyvin vakavasti, vaikkakaan en juhlallisesti. Se on ollut minulle ’ihana rangaistus’. Olen ollut sen vanki kaikkina näinä vuosina, tahdoinpa tai en.”

Arviointeja ja analyysejä Lempi Jääskeläisen kirjoista

Anna Kortelainen kritisoi sitä, että Kai Laitisen mielestä (teoksessa Suomen kirjallisuus osa V) mieskirjailijoiden samantyyppiset teemat luokitellaan eri lailla kuin naisten, joiden tekstiä sukupuolten välisistä suhteista kuvataan romanttiseksi ja valtataisteluja seikkailuiksi, kun miesten vastaavat teemat arvioidaan neutraalimmin. Jääskeläisen ihmiskuvausta luonnehdittiin topeliaaniseksi määrittelemättä sitä tarkemmin, mutta leima on negatiivinen. Anna Kortelainen puolusti kiihkeästi Lempiin kohdistuvaa kritiikkiä omin vasta-argumentein.

Kortelaisen artikkelin mukaan Kirsti Manninen toteaa, että vasta 1960-luvulla Jääskeläisen tuotanto leimattiin viihteeksi, eikä hänen tuotantoaan enää mainita 1970-luvun kirjallisuushistorioissa. Historiallisia naistenromaaneja ammatikseen kirjoittavan kirjailijan malli oli kuitenkin syntynyt. Edelleen Mannisen mukaan Jääskeläisen kerrontatekniikka oli jo 1920-luvulla varsin moderni verrattuna aikakauden muihin, usein yksitasoisiin ja kaikkitietävän kertojan varaan rakentuviin historiallisiin romaaneihin. Jääskeläinen loi oman, hiukan oikullisen ja jatkuviin näkökulmanvaihdoksiin perustuvan kerrontatapansa, jossa historialliset detaljit voitiin joustavasti yhdistää päähenkilöiden sisäiseen perspektiiviin.

Aila Piispa pohti pro gradutyössään sitä, miksi Lempi Jääskeläinen on unohdettu, vaikka hän oli 1930-1940-luvuilla arvostettu kirjailija. Valtionpalkinnon lisäksi hän sai runsaasti muita palkintoja, ja hänen teoksensa saivat myönteisiä kritiikkejä. Weckrooth-romaaneja luettiin Suomessa paljon ja esimerkiksi Taistelua Viipurista ostettiin kirjastoihin yhdeksänneksi eniten vuonna 1935. Sen lisäksi, että historiallinen romaani yleensäkin lakkasi olemasta suosiossa, syynä Jääskeläisen unohdukseen saattoi olla, että hän oli nainen. Naiskirjailijat näyttäisivät häviävän helpommin historiasta kuin miehet. Jääskeläisen Viipuriin sijoittuneet romaanit ilmestyivät aikoinaan keskelle kotikaupungin historiainnostusta. Sota ilmeisesti lopetti tämän innostuksen. Lopuksi Piispa toteaa, että on kiintoisaa nähdä, palaako myös Lempi Jääskeläinen historian hämäristä uudelleen lukijoiden pariin vai onko esimerkiksi hänen kirjoittamistyylinsä auttamattomasti vanhentunutta.

Kuva Lempistä oman kirjoituspöydän ääressä vuodelta 1935 kirjasta Kevät vanhassa kaupungissa

Poimintoja Jääskeläisen tuotannosta

Opaaliristi. Julkaistiin 1923 huhtikuussa salanimellä L. J Inkeri.
Syksyn 1921 ja kevään 1922 aikana Lempi kirjoitti joukon historiallisia kertomuksia, jotka hän vei entisen opettajansa Felix Ahosen nähtäväksi. Tämä innostui niistä ja kehotti lähettämään ne kustantamoon, mieluiten Otavaan, jonne Lempi lähetti ne syksyllä 1922. Jo kahden viikon kuluttua tuli myönteinen vastaus ja pyydettiin pari novellia lisää. Teos sai suopeat arvostelut.

Tyttö, jonka sydän oli lasia. Julkaistiin 1928 lokakuussa salanimellä L. J. Inkeri.
Alaotsikkona Elokuvaromaani. Kirja on romaani, jonka pohjana ovat Lempin omat kokemukset verotoimistossa.
Kirjan päähenkilö on Iris, jonka elämä on melkein yksi yhteen Lempin kanssa. Kirjassa Iris miettii: ”Miltä tuntuisi nyt, jos olisi isä – oma isä, joka kantaisi huolen kaikesta, jota ei tarvitsisi pelätä ja joka olisi hellän ymmärtävä… jos isä ei olisi juonut… Hyvällä muistikuvalla Iris on tahtonut karkottaa muut muistot, sen kauhean, kun isä juovuspäissään tuntemattomaksi muuttuneena, pelottavan isona oli uhannut äitiä ja heitä ja Asta-täti oli työntänyt äidin pois ja Iris ja Juno olivat paenneet Asta-tädin hameen taakse turviin. Tuo kuva isästä oli ahdistanut painajaisena Iristä koko hänen lapsuutensa ajan ja tultuaan nuoreksi tytöksi hän oli saanut siitä kammon miehiä kohtaan.”
Oliko tässä selitys isän katoamiseen perheestä ja äidin tekemä pesäerohakemus? Jos näin on, oli Lempiltä rohkeaa kertoa lapsuuden kokemuksistaan, vaikka toisaalta se oli myös terapeuttista ja auttoi irtautuman menneistä ja 20 vuotta sitten kuolleesta isän muistosta.
Arvostelijat suhtautuivat teokseen kielteisesti, mutta se oli myyntimenestys ja auttoi saamaan raha-asioita järjestykseen.

Weckroothin perhe. Julkaistiin 1930 maaliskuussa.
Historiallinen esikoisromaani vanhasta Viipurista. Käännetty englanniksi, ranskaksi ja ruotsiksi.
Aiheena oli todellinen 1700-luvulla Viipurissa elänyt huomattava ja vaikutusvaltainen liikemies Juhana Weckrooth. Tapahtumat perustuvat suurelta osin todellisuuteen mielikuvituksella höystettynä.

Filip Weckrooth. Julkaistiin 1931 syksyllä.
Kirja kertoo keisarinna Katariina II:n poikkeamisesta Viipurissa kesällä 1772, jolloin hänet majoitettiin Filip Weckroothin luo. Kuvitteellisessa tarinassa keisarinna ihastuu Filipiin, joka ei kuitenkaan alistu yhdeksi monista Katariinan rakastajista.

Taistelu vallasta. Julkaistiin 1932 syksyllä.
Jatkoa Filip Weckroothin tarinaan.

Onni on oikullinen. Julkaistiin 1933 syksyllä.
4-osaisen Weckrooth-sarjan viimeinen osa. Filip Weckrooth menettää omaisuutensa.
Neliosainen Weckrooth-sarja teki Lempistä tunnetun kirjailijan ja hän sai paljon ihailijoita, erityisesti Viipurista. Weckrooth-sarjan teokset ovat kaikki itsenäisiä kokonaisuuksia, mutta yhdessä ne täydentävät toisiaan. Neljän Weckrooth-kirjan yhdistetty laitos ilmestyi 1944.

Idästä nousee myrsky. Julkaistiin 1942.
Jatkosodan aikana 1942 kirjoitetussa romaanissa Lempi kuvaa tarkasti Viipurin vanhaa keskustaa. Suurimman osan romaanista käsittää sen ensimmäinen osa Ennen myrskyä. Syksystä 1938 alkaen kuvataan sodan uhkaa. Kaupunkilaiset juhlivat kuin viimeistä päivää. Kaupunkilaisilla tarkoitetaan varakkaita ja sivistyneitä ihmisiä. Toinen tärkeä paikka kirjassa on Ritarilan kartano, jonka esikuvana on Saarelan kartano, ja jossa Lempi vieraili usein ennen sotia. Kirjassa on myös epäonninen rakkaustarina.

Lempi kirjoitti myös katoliseen luostarilaitokseen ja kirkonmiehiin liittyviä romaaneja. Luostarit kiehtoivat Lempiä, sillä hän oli kiinnostunut niiden suljetusta, muurien ympäröimästä elämästä. Hän ei kuitenkaan ihannoinut luostarielämää, mistä kertoo myös hänen kirjoihinsa sisältyvä kriittinen suhtautuminen siihen.

Nunna. Julkaistiin 1934.
Kirja perustuu pääosin tositapahtumiin. Jääskeläisillä asuneen vuokralaisen sukulainen meni Hollantiin luostariin. Hän kuitenkin pettyi sen toimintaan ja hänen henkinen terveytensä alkoi siellä horjua. Huolissaan olleet sukulaiset hakivat hänet Suomeen.
Kirja joutui kriittisyytensä vuoksi katolisessa kirkossa ”kielletyksi kirjaksi”. Kirja herätti ilmestyessään kohua ja oli myyntimenestys.

Herran veli. Julkaistiin 1938.
Kertomus 1400-luvulla eläneestä munkista Stephanuksesta, joka ei pysynyt selibaatissaan. Hän lankeaa nuoreen naiseen Italiassa, jonka jälkeen hänet määrätään Suomeen karulle Kökarin saarelle luostariin oppimaan nöyryyttä ja unohtamaan maalliset nautinnot. Kökarista hänet siirretään parin vuoden jälkeen Viipurin luostarin esimieheksi, mutta jälleen hän viettelee siellä ystävänsä vaimon. Lopulta munkki katuu tekojaan, luopuu kaikista tehtävistään ja muuttaa kerjäläismunkiksi Tanskaan.

Äyräpään kirkkopappi Henrik Makerland. Julkaistiin 1948.
Romaani kertoo 1400-luvulla eläneestä oppineesta Äyräpään kirkkoherrasta, joka rakastuu nuoreen Elviinaan. Hän ei saa paavilta vapautusta selibaatista, mutta alkaa elää yhdessä vihkimättömänä Elviinan kanssa. Kun tämä kuolee lapsivuoteeseen, antaa pappi syntyneen lapsensa Elinan omana uhrauksenaan Naantalin nunnaluostariin pelastaakseen sielunsa.

Pyhän neitsyen lähde. Julkaistiin 1949.
Jatko-osa edelliseen teokseen, mutta on luettavissa myös itsenäisenä teoksena. Siinä kerrotaan Elinan elämästä Naantalin nunnaluostarissa ja hänen sisäisestä kehityksestään. Osa tapahtumista perustuu asiakirjoista löydettyihin tietoihin.

Vuosina 1955-1961 Lempi omisti kaiken huomionsa oman Parikkalassa asuneen sukunsa vaiheitten tutkimiseen ja kertomiseen. Häneltä valmistui kaksi aihepiiriin liittyvää teosta, jotka sijoittuvat 1700-luvun lopulle ja 1800-luvun alkuun. Hovin vallat ilmestyi vuonna 1956 ja Talonpoika ja hovinherra vuonna 1959.

Kirjat pohjautuvat todellisiin tapahtumiin ja kuvaavat Parikkalassa sijainneen Koitsanlahden hovin alaisuudessa 1700-luvun lopulla asuneitten talonpoikien alistettua elämää.

Luettelo Lempi Jääskeläisen kirjoittamista kirjoista löytyy esim. Wikipediasta.

LÄHTEET:

Jääskeläinen Lempi – Kevät vanhassa kaupungissa. Muistelma. Ilmestyi 1957.

Kortelainen Anna – Tapaus Lempi Jääskeläinen: Mitä historialliselle romaanille tapahtuu? Teoksessa Ripatti Anna ja Koivisto Nuppu (toim.). Monumenteista tanssiaskeliin. Taiteiden ja kulttuurin Viipuri 1856-1944. Ilmestyi 2020.
Me kerromme itsestämme. Kirjailijoiden yhteisjulkaisu. Ilmestyi 1946.
Moisio Erkki Lempi – Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja. Ilmestyi 1983.
Piispa Aila – ”Mehän olemme ajattelevia olentoja, mekin”. Moderni naiskuva Lempi Jääskeläisen Weckrooth-romaaneissa. Kirjallisuuden pro gradututkielma Oulun yliopiston Taideaineiden ja Antropologian laitos. 2002.

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Lempi Jääskeläisen tarina jatkuu 10.10.2020 ilmestyneessä artikkelissa Hyvästi Viipuri – Lempi Jääskeläisen vuodet 1939 – 1964.

Mikä ihmeen Sorjo?

Syntymä- ja vihkipaikka Sorjo hämmästytti. Lopulta selvisi, että kyseessä on Kurkijoen pitäjän kylä luovutetussa Karjalassa lähellä Suomen rajaa ja Parikkalaa.

Kurkijoen erämetsiin syntyi kylä, kun ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta saapui perheitä nälänhätää pakoon 1860-luvun lopulla. Ensimmäiset uudisasukkaat olivat torpparit Matts Björklund ja Matts Henriksson perheineen Kruunupyystä ja Matts Hongel perheineen Teerijärveltä. Rippikirjaan heidät on merkitty Elisenvaaran kylän loppuun torppareina. Elisenvaara on noin 7 kilometrin päässä Sorjosta. Hongel ja Henriksson saapuivat 1866 ja Björklund 1867. Helppoa ei ilmeisesti ollut, koska Matts Hongel menehtyi jo elokuussa 1868 pilkkukuumeeseen. Elämä jatkui. Lisää asukkaita saapui Pohjanmaalta aiemmin mainittujen pitäjien lisäksi myös Alavetelistä, siis Pietarsaaren itäpuolelta. Sorjon kylä näkyy Kurkijoen rippikirjoissa vuodesta 1882 alkaen. Vuonna 1887 Sorjossa oli 10 ruotsinkielistä uudisasukasperhettä, joissa oli 39 lasta, ja vuonna 1915 ruotsinkielisiä asukkaita oli puolitoistasataa.

Vuonna 1890 Sorjon kylään perustettiin ruotsinkielinen kansakoulu, Sorjos svenska folkskola. Koulun yksi pitkäaikaisista opettajattarista oli Aina Aliina Warro, joka oli valmistunut Tammisaaren seminaarista. Warro valittiin opettajaksi 7 hakijan joukosta elokuusta 1899. Palkankorotuksen hän sai 10 vuoden palveluksesta vuonna 1909. Koulu sai avustuksia mm. yhdistykseltä Svenska folkskolans vänner, mikä oli ollut myötävaikuttamassa myös koulun syntyyn. Lukuvuonna 1928-29 koulua kävi 25 oppilasta, joista vain 4 oli suomenkielisistä perheistä.

Sorjon ruotsalainen kansakoulu (Museovirasto, 1935)

Rautatie Savonlinnasta Elisenvaaraan kulki Sorjon aseman kautta. Vuonna 1905 Sorjo sai oman postileimansa. Sorjon kylän kaksi talokarttaa löytyy Kurkijoki-seuran sivustolta (sivustoa ollaan uusimassa, joten ei ole tietoa, kuinka kauan linkki toimii).

Oma mielenkiintoni kohdistui opettajatar Aina Warroon ja hänen perheeseensä. Aina aloitti opettajattarena 1899, mutta en löytänyt häntä rippikirjoista Sorjosta. Osoittautui, että hän olikin muuttanut lapsuudenkodistaan Sipoosta Sortavalaan. Olen ihmetellyt, miten hän kulki työmatkansa Kurkijoelle. Erikoista Ainan kohdalla on myös se, että hän poistui Sortavalan evankelisluterilaisesta seurakunnasta huhtikuussa 1906 Vaasan babtistiseurakuntaan. Kyseessä ei kuitenkaan ollut muutto Vaasaan vaan ainoastaan seurakunnan vaihto. Varmaa on, että hän oli Sorjon ruotsinkielisen kansakoulun opettajattarena vielä 1909 saadessaan palkankorotuksen.

Aina Warro Sorjon ruotsalainen kansakoulun opettajattareksi (Wiborgsbladet 10.8.1898)
Palkankorotus 10 vuoden palveluksesta (Raja-Karjala 16.1.1909)

Aina avioitui Olavi Aholan kanssa 1910 Sorjossa ja sai kaksi lasta vuosina 1910 ja 1912. Vihkitietoa, lasten kastetietoja ja perheen muuttotietoja ei löydy Kurkijoen kirkonkirjoista. Aviomies Olavi Ahola ilmoitti virallisessa lehdessä 1910 muuttaneensa nimensä Olavi Romppasesta Olavi Aholaksi.

Nimenmuutos (Suomen Wirallinen Lehti 8.1.1910)

Aviomies toimi myymälänhoitajana eri puolilla itäistä ja läntisempääkin Suomea. Ennen Ainan kuolemaa 1920 löysin perheen Honkajoen henkikirjasta 1919. Vaimon kuolinilmoitus on ruotsinkielisenä Hufvudstadsbladetissa. Oliko suomenkielisestä itsellisperheestä lähtöisin ollut aviomies oppinut ruotsin kielen? Arvoitukseksi on jäänyt, kuuluiko koko perhe babtistiseurakuntaan ja kuinka kauan.

Etsinnän tuloksena tarkastelin myös etunimeä Sorjo. Alkuperää ei tunneta, mutta on mahdollista sen juontuminen sorja-sanasta. Löysin vuodelta 1917 Eino Leinon kirjoittaman 4-näytöksinen runonäytelmän Karjalan kuningas, jossa Sorjo on sotapäällikkö.

Lähteet:
Kurkijoen, Sipoon ja Sortavalan kirkonkirjat
Honkajoen henkikirjat
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot – useat sanoma- ja aikakauslehdet sekä Karjalan kuningas

Kirjoittaja: Marja-Leena Viilo