Aihearkisto: Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Kun Hanna Lappalainen kerrostalon osti

Pienistä oloista Savosta lähtöisin oleva apteekkari Hanna Lappalainen osti vuonna 1936/1937 Helsingistä kokonaisen kivitalon osoitteesta Arkadiankatu 21 ja muutti apteekkinsa sinne 24.9.1938. Talo on suuri kaupunkitalo, jossa on 2 rappukäytävää, 5 kerrosta ja noin 50 huoneistoa. Talon oli suunnitellut Wilho Lekman ja se oli valmistunut vuonna 1913. Talon ylin kerros oli kokonaan Lappalaisen asuntona. Apteekki oli katutasossa, siihen kuuluva laboratorio 2. kerroksessa ja varastotilat kellarikerroksessa. Sen lisäksi porttikäytävästä johti ovi katutasossa olevaan, kaksi huonetta käsittävään laboratorioon, jota käytettiin apteekissa myytävien lääkkeiden valmistamiseen. Kaikki muut huoneistot olivat vuokrattuina.

Arkadiankatu 21 toukokuussa 2023.

Uudessa talossa Hannan seuralainen Aspa eli kirjailija ja taiteilija Georg Sigurd Wettenhovi-Aspa (oik. Wetterhoff-Asp) sai asuttavakseen A-portaassa olleen erillisen huoneiston, jossa hänellä oli oivalliset työ- ja ateljeetilat. Aspa toimi Lappalaisen seuralaisena teatterissa ja oopperassa käydessä. Aspa myös kuljetti tarvittaessa Hanna Lappalaista ulkona pyörätuolissa. Hän oli Lappalaisen seurana, kun tämä haki Keski-Euroopan kylpylöistä apua jatkuvasti paheneviin lonkka- ja nivelvaivoihinsa.

Eräässä lehtikirjoituksessa kuvataan Lappalaisen kotia seuraavasti: ”Sitten siirrymme yläkertaan tohtori Lappalaisen yksityishuoneistoon, joka sekin on ollut perinpohjaisen uudistuksen alainen. Mikä viehättävä ympäristö! Kanarialintu livertää täysin rinnoin iloisen tervehdyksensä, kirjoja – tekisi mieli sanoa – miltei loppumattomiin. Järjestyksestä puhuu se, että kirjastossa on asianmukaisen tarkka korttijärjestelmä. Maalauksia, verhoja, mattoja, paljon taide-esineitä kaikkialla todistamassa omistajansa harrastuksista. Tuntuu siltä kuin alhaalta uutterien työmuurahaisten parista olisi siirrytty itse taiteen ilmakehään. Maalauksista jäi mieleen joukko Gebhardin ja Wettenhovi-Aspan töitä, varsinkin viimeksi mainitun suurikokoinen Sibelius-kuva oli voimakas luomus. Tohtori Lappalainen kertoo vilkkaaseen tapaansa työnsä vaiheista vuosien varrella. Hänen kerrontansa on älykästä ja mukaansatempaavaa. Miten paljon tarmoa ja väsymätöntä uurastusta sisältyykään näihin vuosiin! Kaiken ahertelun tuloksena on nyt ympärillä laaja liike, uljas koti ja kaikin puolin kauniit, kunnioitettavat tulokset.” Wettenhovi-Aspan sekä Albert ja Johannes Gebhardin maalausten lisäksi asunnon seinillä oli ainakin Antti Favénin ja Hugo Backmanssonin töitä.

Lappalainen kutsui usein kotiinsa keskustelutilaisuuksiin tuttavia, ystäviä, taiteilijoita, diplomaatteja, poliitikkoja ja yhteiskunnan vaikuttajia. Hän järjesti myös suuria juhlia, joissa Aspa toimi taitavana juhlamenojen ohjaajana. Joskus tämä huolehti tilaisuuksien musiikista soittamalla salin nurkassa pianoa.

Usein nähdyistä vieraista voidaan mainita presidenttipari K. J. Ståhlberg, säveltäjämestari Jean Sibelius, kirjailijat Frans Emil Sillanpää ja Ilmari Kianto, laulajatar Musa Silver, taiteilija Johannes Gebhard, professori ja rouva Väinö Auer, professori Gustaf Komppa sekä kontra-amiraali ja rouva Hjalmar von Bonsdorff.

Kuka oli Hanna Lappalainen?

Hanna (oik. Johanna) Lappalainen syntyi 24.6.1881 Puumalassa. Hänen vanhempansa olivat sahan viilaaja Juho Matinpoika Lappalainen (1848—1915) ja Fredriikka Vilhelmiina Henrikintytär Luukkonen (1849—1915). Juhon suku oli lähtöisin Puumalan Piskolasta. Varattomalla avioparilla oli kaikkiaan viisi lasta, neljä tytärtä ja yksi poika, joista yksi tytär ja poika kuolivat pieninä. Hanna Lappalainen kävi kansakoulun jälkeen Kotkassa ruotsalaista tyttökoulua. Hän oppi nopeasti ruotsin kielen ja oli jo toisena lukuvuonna luokkansa priimus.

Lappalainen valmistui farmaseutiksi 1903 ja palveli farmaseuttina Kurkijoen apteekissa valmistuen proviisoriksi 1910. Sai erioikeuden suorittaa tutkintoja Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisessä osastossa olematta ylioppilas. Hän väitteli kasvitieteessä filosofian tohtorin arvoa varten 1919 ja suoritti filosofian lisensiaatin tutkinnon vuonna 1920. Hän suoritti sen ohella ylimääräisesti vuonna 1920 maanviljelystaloudellisessa tiedekunnassa kandidaattitutkintoa varten vaadittavan maanviljelyskemian ja -fysiikan kurssit. Hänet promovoitiin vuonna 1923 sekä filosofian maisteriksi että tohtoriksi.

Kulttuurin tukija ja lahjoittaja

Hanna Lappalainen oli vuonna 1935 perustetun yhdistyksen Kalevalaisten Naisten Liiton tukija. Yhdistyksen perustajista Elsa Heporauta oli Puumalan Sahan sahanhoitajan Johan Henrik Koposen tytär, Lappalaisen lapsuudentuttava ja ystävä. Akseli ja Elsa Heporauta kuuluivat Lappalaisen vakituiseen seurapiiriin. Lappalainen oli myös yksi Laulu-Miesten monista rakentajajäsenistä, jotka avustivat vuonna 1949 valmistuneen Laulu-Miesten talon rakentamista.

Helsingissä oli perustettu vuonna 1942 Jenny ja Antti Wihurin rahasto -niminen säätiö. Se puolestaan perusti keväällä 1944 Wihurin Tutkimuslaitoksen. Hanna Lappalainen lahjoitti tutkimuslaitokselle omistamansa kiinteistön osoitteesta Arkadiankatu 21 tontteineen. Kiinteistön tuotto oli määrätty lahjoituksen yhteydessä Wihurin Tutkimuslaitokselle ja lahjoitukseen liittyi ehto, että lahjoittaja saa vuokravapaasti käyttöönsä apteekin, laboratorion ja asunnon kuolemaansa saakka. – Hanna Lappalainen nimitettiin apteekkineuvokseksi 75-vuotispäivänään.

∞     ∞    ∞   ∞    ∞

Hanna Lappalainen kuoli 5.2.1966 Helsingissä. Hän oli määrännyt testamentissaan, että hänet oli pidettävä kodissaan kolmen vuorokauden ajan kuolemansa jälkeen. Samoin hän oli määrännyt, että hänet on haudattava Helsingin (Hietaniemen) hautausmaalle miehensä Juhani Kurikan viereen, kuuden hengen hautaan, johon oli haudattu myös Juhani Kurikan tytär Aili sekä Hanna Lappalaisen serkku Hilja Lappalainen, joka oli ollut aikaisemmin Hanna Lappalaisen kotitalouden hoitajana.

Lähteitä

  • Arno Forsius: Hanna Lappalainen (1881—1966) — tutkija, apteekkari ja lahjoittaja.
  • Lappalainen, H.: Hanna, Kalevala ja Egypti. Naisten Ääni 1935:7.
  • Taidetta rakastava Tohtori – Apteekkari (kirj. H. A.) Naisten Ääni 1938: 23—24: 347
  • Suomen apteekkarit — Finlands apotekare 1954. Toim. K. K. E. Vihma
  • Kauhanen S.: Viilarin tyttärestä apteekkineuvokseksi. Hanna Lappalainen. Uusi Kuvalehti 1956: 28, s.16-17
  • Lappalainen J.: Hanna Lappalainen – suomen ensimmäinen naispuolinen apteekkineuvos. Sukuseura Suomen Lappalaiset ry. Jäsenviesti kevät 2011.

Kirjoittaja Jorma Lappalainen

Tuulta purjeissa. Sukujuuria merikaupunki Oulussa.

Osa sukututkimuksen viehätystä on siinä, että se voi tuoda esille yllätyksiä historiasta. Minulle kävi näin, kun löysin isäni äidin sukujuurien kautta esi-isän vastaperustetusta Oulusta. Pietari Olavinpoika oli vuosina 1611 ja 1614 Oulun ensimmäisenä pormestarina, samaan aikaan  (vuosina 1611 ja 1613-19) toisena pormestarina oli hänen pikkuserkkunsa Hannu Juhonpoika Fordell. Pietari Olavinpoika oli syntynyt vuonna 1565 Pohjankylässä Pyhäjoella Hourun talossa, joka oli saanut nimensä läheisestä Hourunkoskesta. Pietari kuoli Oulussa noin vuonna 1629. Pietarista tuli Hoffrén-suvun kantaisä. Hänen jälkeläisistään kehittyi Savon seuduille laajaksi levinnyt pappis-suku, jolle pystytettiin 19.8.2007 muistomerkki Iisalmen vanhan kirkon läheisyyteen.

Pietarin poika oli Hannu Pietarinpoika Houru, s. 1591, k. Oulu noin 1644. Kauppias Oulussa, kirkonisäntä, porvari, Oulujoen nimismies. Omisti Oulujoella Sangi-nimisen tilan, jonka oli perinyt apeltaan. Hannu jatkoi isänsä työtä kauppiaana ja laivan omistajana. Pietarin ja Hannun talo oli Pokkitörmällä lähellä meren rantaa, jossa vielä tuolloin oli Oulun satama.

Oulun kartta 1640. Hannu Pietarinpojan talon paikka Pokkitörmällä.

Mielenkiintoisin piirre näissä oululaisissa esi-isissä oli laivan omistaminen ja ulkomaankaupan harjoittaminen. Ei pyöritty vain pienissä lähiympyröissä vaan lähdettiin kohti suurta maailmaa. Suvun kauppiaat siis siirtyivät Pyhäjoelta vasta perustettuun Oulun kaupunkiin 1600-luvun alkupuolella ja siellä he Hoffrén-nimen ottaneina olivat eräs kaupungin vaikutusvaltaisista kauppiassuvuista 1600-luvun jälkipuoliskolta aina 1800-luvulle saakka noin kuuden sukupolven ajan. Varakkuuden kasvaessa perheet saattoivat lähettää poikiaan opintielle ja niinpä useita Hoffréneja opiskeli sekä Upsalan että Turun yliopistoissa. Useat heistä valmistuivat papeiksi.

Kaljaasi eli kuunari

En ole valitettavasti löytänyt tietoa minkälaisia laivoja he omistivat. Historian kirjoista löytyy kyllä tietoa heidän harjoittamastaan ulkomaankaupasta ja heidän tuomistaan ja viemistään lasteista, mutta ei laivoista. Pohjanlahdellakin on purjehtinut monentyyppisiä purjealuksia. Alkuperäisiä talonpoikaispursia tavattiin kutsua skuuteiksi. Mahdollinen laivatyyppi oli myöhemmin kaljaasi. Kuunari eli kaljaasi on vähintään kaksimastoinen alus, jonka kaikissa mastoissa on kahvelipurjeet. Kahvelipurje tarkoittaa laivan kulkusuuntaan nähden pitkittäin ripustettua purjetta. Kuunariin riittää pienempi miehistö kuin samankokoiseen fregattiin tai parkkiin, mutta se ei ole yhtä nopea

Kauppa oli Ruotsin valtakunnassa tarkoin säänneltyä ja keskitetty 1600-luvulla merkantilismin oppien mukaisesti kaupunkeihin. Oulu sai 1610 kaupunkioikeuksien mukana varsin laajat oikeudet ulkomaankauppaan, mutta muutama vuosi myöhemmin koko Ruotsin valtakuntaa koskenut kauppa- ja purjehdussääntö muutti tilannetta. Kauppaoikeuksia kavennettiin ja Oulusta tuli maakaupunki, josta oli seuraavien 150 vuoden ajan lupa käydä kauppaa vain kotimaahan, eikä ulkomaisilla laivoilla ei ollut lupaa purjehtia Ouluun. Käytännössä kaupankäynti suuntautui näin Tukholmaan. Oululaiset olivat kuitenkin tunnettuja liikekumppaneita myös Räävelin, nykyisen Tallinnan, ja Riikan kauppahuoneissa, sillä purjehdussääntöön myönnettiin toisinaan poikkeuslupia. Lisäksi kieltoa rikottiin jonkin verran.

Tuotteista erityisesti lohi oli kysyttyä pääkaupungissa, ja myyntiin lähti myös esimerkiksi voita, turkiksia ja tervaa. Valtakunnan pääkaupungista tuotiin mm. viljaa, suolaa ja nautintoaineita. Lisäksi matkalla tarttui mukaan kulttuurivaikutteita.

Kaupungin porvaristo vaurastui vähitellen, mikä näkyy esimerkiksi heidän omistamiensa laivojen määrässä. Kun Oulun porvaristo 1600-luvun alussa omisti yhteensä noin kymmenen laivaa, oli luku vuosisadan loppua kohti tultaessa kaksinkertainen. Laivanrakennusta alettiin kuitenkin rajoittaa, eikä laivoja saanut tehdä omaa tarvetta enempää. Tämä siksi, että pelättiin metsien ja sitä myötä rakennuspuiden loppumista.

1700-luvun puolenvälin jälkeen Ruotsin kruunu lopulta vapautti ulkomaankaupan ja oululaiset laivat saivat purjehtia muuallekin kuin Tukholmaan. Oulun kauppalaivasto kilpaili jo 1700-luvulla laivojen lukumäärässä ja tilavuudessa Kokkolan ja Turun kanssa. Suomen sodan jälkeen siitä oli jäljellä vain yksitoista pientä alusta. Laivanrakennus pääsi kuitenkin nopeasti käyntiin, kun aikaisempaa useammat suvut ryhtyivät perustamaan omia varvejaan. Niillä tehtiin uusia ja entistä suurempia laivoja sekä omaan käyttöön, että myytäväksi. Oulussa rakennettiin jo vuosina 1816–1854 kaikkiaan 151 laivaa, ja oma 43 aluksen kauppalaivasto oli vuosisadan puoliväliin tultaessa kapasiteetiltaan eli lästiluvultaan Turun jälkeen Suomen toiseksi suurin.

1800-luvulla purjelaivojen kultakautena suurimmat laivat olivat tyypiltään fregatteja tai parkkeja. Kuuluisin Oulun fregateista oli nimeltään Toivo. Toivon teki kuuluisaksi myös siitä tehty komea viisu Laiva Toivo Oulu.

Englannissa maalattu kuva oululaisesta fregatti Toivosta. W. H. Yorke 1872.

Fregatti Toivo oli kauppahuone J. W. Snellmanin ylpeys, suurin purjelaiva mitä Oulussa koskaan rakennettiin. Kesällä 1877 laiva sai yllättäen kukkuramitoin huonoa mainetta, kun kotiin palanneiden merimiesten kuoro esitti pilkkalaulun, jossa kuvailtiin, miten huonosti Toivon kapteeni oli miehistöään kohdellut. Kun tarinan konna oli itsensä laivanomistajan, kauppaneuvos J. W. Snellmanin poika, Henrik Wilhelm, oli tapahtumassa suoranaisen sosiaalisen protestin makua. Tämä laulu, ”Laiva Toivo, Oulu”, tunnetaan hyvin vielä tänä päivänäkin, mutta mitä fregatti Toivolla todella tapahtui? Kuka teki pilkkalaulun kapteeni Snellmanista ja miksi?

Laulu on arvokas historiallinen lähde: se kuvaa elämää suomalaisissa laivoissa merimiesten omasta näkökulmasta, se on ääni keulaskanssista, josta suomalainen kirjallisuus ei ole montakaan repliikkiä tallentanut. Toivon tarina on menneen ajan arjen historiaa suurten purjelaivojen ja siirtomaaimperiumien aikaan. Se kertoo kaikilla merillä purjehtineista merimiehistä ja kovasta elämästä, jossa ei aina kymmentä käskyä muistettu. Professori Kaukiaisen kirjoittama kirja Laiva Toivo Oulu on komeaa historiaa. Laivan ja laulun elämäkerta on mikrohistoriaa elävimmillään.

Asuin aikanaan noin kaksikymmentä vuotta Oulussa, mutta en silloin vielä valitettavasti tiennyt edellä kuvatuista oululaisista sukujuuristani. Kyllä vielä silloinkin Oulussa voi aistia hienon merihistorian vaikutuksia. Tähän perinteeseen pohjautuvaan eräänlaisen reippaaseen maailmankansalaisen asenteeseen törmäsi silloin tällöin. Monet oululaiset eivät kokeneet Oulua minään pikkukaupunkina vaan pikemmin vähintään koko pohjoiskalotin pääkaupunkina. Sukujuuriin ja historiaan perehtyminen saa nyt katsomaan kaupunkia aivan eri silmin.

Lähteitä:

Kirjoittaja Jorma Lappalainen

Muistokirjoitusten ihmemaa Islanti

Islanti on monella tapaa sukututkijoiden ihmemaa. Yksi puoli tästä on muistokirjoitusten (Minningar) erikoinen suosio, jota Islannin tuntija Satu Rämö on kuvannut seuraavasti:

”Islannissa on tapana muistella vainajaa runsain sanankääntein. Muutaman kerran viikossa Islannin yleisradion RÚVin kanavalla luetaan kuolinilmoituksia vainajista. Ilmoituksissa kerrotaan, kuka on kuollut ja missä ja ketkä häntä jäivät kaipaamaan. Ääneen luetuissa ilmoituksissa kerrotaan myös hautajaisten päivämäärä ja paikka. Radiossa ääneen luettujen kuolinilmoitusten lisäksi Islannin vanhimmassa päivälehdessä Morgunblaðiðissa julkaistaan joka päivä useita sivuja kuvallisia muistokirjoituksia hetki sitten kuolleista kansalaisista. Muistokirjoitusta eivät saa vain merkittävät poliitikot tai kulttuurihenkilöt, vaan niitä kirjoitetaan kaikille.

Lapsenlapset kirjoittavat kuolleista isovanhemmistaan, leski edesmenneestä puolisostaan, työkaverit kuolleesta työkaverista ja koulukaverit toisistaan. Samasta henkilöstä saatetaan julkaista jopa kymmeniä kirjoituksia.

Osa kirjoituksista on kauniita jäähyväiskirjeitä, osa sankaritarinoita vainajan elämäntyöstä ja osassa kirjeitä kerrottiin, miten ahkera kalamies vainaja oli tai miten hyviä keksejä mummo leipoi. Jokainen muistokirjoitus piirtää oman ainutlaatuisen kuvan paitsi kuolleesta myös tekstin kirjoittajasta ja heidän välisestä suhteestaan.

Kuva 1. Pala yhden Gunnarin muistokirjoituksesta.

Muistokirjoituksen julkaiseminen ei maksa mitään ja lehti on sitoutunut julkaisemaan kaikki sinne lähetetyt kirjoitukset. Monet vanhemmat islantilaiset tilaavat Morgunblaðiðia vain lukeakseen tuttujensa kirjoittamia muistoja kuolleista tuttavistaan.”

Islantilaiset tutkijat Arnar Árnason, Sigurjón Baldur Hafsteinsson ja Tinna Grétarsdottir ovat selvittäneet, minkälainen islantilainen muistokirjoitus on ja miten se on vuosien varrella muuttunut. He tarkastelivat muistokirjoituksia osana laajempaa kehitystä suhtautumisessa suruun ja kuolemaan. Islantilaiset muistokirjoitukset ovat tunteikkaita ja ne ovat usein kirjoitettu kirjeen muotoon.

Tutkijoiden mielestä islantilaiset muistokirjoitukset ovatkin kirjeitä vainajille. Tämän omaperäisen tyyliseikan he selittävät Islannin hengellisellä perinnöllä, jossa elävien ja kuolleiden välinen yhteys koetaan vahvana. Tunteellisuuden he uskovat nousevan siitä, että suhtautuminen suruun ja kuolemaan on muuttunut viime vuosina. Vuoden 1987 jälkeen maahan on syntynyt järjestöjä, jotka auttavat ihmisiä käsittelemään tunteitaan kohdatessaan kuoleman oli se sitten oma tai omaisen.

Kuva 2. Näkymä Reykjavikin hautausmaalta.

Tärkeää on, että Islannissa ihmisen asema ei vaikuta julkaistaanko vainajasta muistokirjoitus. Yli puolet vainajista päätyy lehtien palstoille. Lukijoiden lähettämät kirjoitukset julkaistaan, kenestä hyvänsä ja maksutta, ja ne ovat pitkiä ja niitä on monta per vainaja. Aina kaikki muistokirjoitukset eivät edes mahdu saman päivän lehteen, vaan niitä julkaistaan vielä myöhemmin. Asemaa tai ammattia ei edes mainita. Suomessahan se on jo otsikossa. Ja, toisin kuin Suomessa, kerrotaan henkilön sukuhistoria, perheenjäsenet, synnyinseutu ja viimeiset kotiosoitteet katunumeroa myöten. Muistokirjoituksia myös luetaan paljon. Morgunblaðiðin lukijoista 85 prosenttia lukee muistokirjoitukset.

Voi vain kuvitella minkälainen aarrearkku edellä kuvaillut muistokirjoitukset voivat olla sukututkijoille ja jälkipolvien edustajille.

Ps. Voin kokemuksesta suositella muistokirjoitusten tekemistä. Olen kirjoittanut muistokirjoitukset isästäni, äidistäni ja yhdestä veljestäni. Niitä ei kylläkään julkaistu missään lehdessä vaan niitä jaettiin monistettuna hautajaisiin osallistuneille. Ne olivat muodoltaan kertomuksia heidän elämästään.

Lähteitä:

  • Kuolema Islannissa/Ilkka Malmberg. HS Kuukausiliite 28.6.2016.
  • Hautaustavat Islannissa/Satu Rämö. https://memordesign.eco/news/33/hautaustavat-islannissa
  • Teemu Hallamaa. Mitä kuolleet meistä kertovat. Yhteiskunnan ja journalismin muutosten heijastukset Helsingin Sanomien muistokirjoituksissa vuosina 1992-2012. Tiedotusopin pro gradu -tutkielma. Toukokuu 2013.
  • Árnason, Arnar; Hafsteinsson, Sigurjón Baldur; Grétarsdottir, Tinna (2003) Letters to the dead: obituaries and identity, memory and forgetting in Iceland, Mortality, 8 (3), ss. 268-284.

Kirjoittaja Jorma Lappalainen

Vallankumousta paennut huippusellisti päätyi Tampereelle

Kalevankankaan hautausmaan itäpäästä löytyy näyttävä hautakivi, jossa kerrotaan, että paikalle on haudattu sellisti Jacques de Boutkovsky (s. 1.12.1858, k. 20.8.1950) ja hänen vaimonsa Alexandrine de Boutkovsky (s. 10.9.1866, k. 27.3.1964).

Mikä on näiden Kalevankankaalle päätyneiden henkilöiden tarina? Tampereen lehdistä löytyy varsinkin 1930-luvulta monia uutisia sellisti Boutkovskystä. Vielä tuolloin hän konsertoi ahkerasti, vaikka oli jo yli 70-vuotias. Hän myös ilmoitteli usein Tampereen lehdissä antavansa opetusta sellon ja pianon soitossa Pietarin konservatorion metodin mukaan. Hän ilmoitti olevansa tavattavissa osoitteessa Hallituskatu 12 E ovi 17 ja puhuvansa suomea (esimerkiksi Aamulehti 2.9.1934). Tampereella hän toimi myös kaupunginorkesterin soolosellistinä vielä 80-vuotiaana (Aamulehti 2.12.1938).

Aamulehdessä kerrottiin ylistävään sävyyn hänen oppilaskonsertistaan keväällä 1934 (Aamulehti 24.4.1934): ”Sellotaiteilija J. de Boutkovsky on armoitettu opettaja. Hän on itse aikoinaan saanut Pietarin konservatorion opetuksen ja on ollut parhaina vuosinaan mainittavan etevä sellonsoittaja – sekä mitat täyttävä pianisti. Mutta hänellä on pedagogina erinomainen avu: hän kunnioittaa harvinaisessa määrässä ammatillista pystyväisyyttä. Hän opettaa oppilailleen sujuvan vasemman käden kulun ja oteasennon sekä jousiotteen, joka tuo kiinteän, säilyvästi värikkään äänen, mutta hän ei pakota oppilaitaan maustamaan soittoaan. Hän ei himoitse esittää ’ihmelapsia’. Jos teknillisesti kehittynyt oppilas saa esiin myös esityksellisesti painavaa, antaa de Boutkovsky tälle sisäiselle kasvulle vapaata mahdollisuudet. Juuri tästä syystä eilinen oppilasnäyte oli niin pakottoman hauska. Varsinaisessa konsertissa harvoin vallitsee niin välitön mieliala kuin eilisessä näytetilaisuudessa.”

Jutussa kerrotaan sitten tarkemmin kunkin oppilaan esityksistä. Illan esiintyjistä mainitaan seuraavat: Olli Ignatius, Aimo Tammio, Jouko Autero, Aili Kurtto, Erkki Selin, Sirli Ignatius, Matti Ignatius ja Eija Ignatius. Kuulijoita kerrotaan olleen lähes täysi sali ja innostus ylitti ”paremmatkin tamperelaiset innostukset”.

Kuva: Jacques de Boutkovsky 75-vuotiaana. Muusikerilehti 1933.

Suomen Muusikeriliiton äänenkannattaja Muusikerilehti kirjoitti 11.11.1933 de Boutkovskyn 75-vuotisjuhlan kunniaksi hänen elämänvaiheistaan seuraavaa: ”Joulukuun 1: pnä täytti sellotaiteilija Jacques de Boutkovsky 75 vuotta. Jo vuonna 1872 hän alkoi opiskelunsa Moskovan konservatoriossa, jossa erikoissoittimekseen valitsi sellon. Konservatoriossa toimi mm. opettajana myös P. Tschaikovskij (musiikin teoria), jonka oppilas herra B. oli. Sellon opettajana toimi kuuluisa Fitzenhagen, joka mm. oli Butkovskyn ensimmäinen opettaja sellonsoitossa. Pianonsoitossa opetti häntä paitsi konservatorion johtaja, N. Rubinstein, kuuluisa Taneff. Perheasioiden vuoksi oli B:n kahden opiskeluvuoden jälkeen siirryttävä Pietarin konservatorioon, missä joutui opiskelemaan sellonsoittoa yliopettaja Markuksen ja pianonsoittoa professori Tschernin johdolla.”

Boutkovskyn opiskelu päättyi vasta vuonna 1881. Hän soitti vuonna 1889 solistina selloa keisarillisessa hoviorkesterissa, jonka esityksiä saatiin kuulla vain hovissa. Vuonna 1914 Boutkovsky sai täyden eläkkeen, jonka hän kuitenkin menetti vallankumouksen vuoksi. Jutussa kerrotaan edelleen, että tultuaan Suomeen hän on harjoittanut musiikkia ja jatkaa uraansa muusikkona vielä 75-vuotiaana. Hänen sanotaan olevan muusikoiden liiton vanhin jäsen.

Boutkovskyn sukujuurista on saatavissa hyvin vähän tietoa. Genissä kerrotaan vain hänen ja hänen vaimonsa syntymä- ja kuolinajat ja että heillä oli yksi poika, Aleksander (s. 1893), joka sittemmin eli koko loppuelämänsä Suomessa. Boutkovskyn syntymäpaikasta ei kerrota mitään, mutta todennäköisesti hän ei ollut alkuperältään venäläinen. Genin mukaan hänen isänsä sukunimi oli ollut muodossa Botkovski. Botkovski-nimiset ovat olleet nettitietojen mukaan lähinnä Puolan juutalaisia ja heidän jälkeläisiään löytyy nykyisin USA:sta ja Israelista.

Kirjoittaja Jorma Lappalainen

”Rikas maksaa rahallaan, köyhä selkänahallaan”. Tampereen Kaakinmaan kaakinpuu rankaisupaikkana.

Kaakinmaa on yksi Tampereen kaupunginosista. Siihen kuuluu Pyynikin kirkkopuistosta etelään Hämeenpuiston ja Mariankadun välille jäävä alue. Kaakinmaan nimi juontuu Tampereen yhteiskoulun lukion paikalla 1800-luvun jälkipuoliskolle saakka sijainneesta, pahantekijöiden rankaisemiseen käytetystä kaakinpuusta eli häpeäpaalusta, johon rangaistava sidottiin kiinni ruoskimisen ajaksi. Kaakinmaan tultua asutetuksi kaakinpuu siirrettiin nykyisen Pirkankadun varrella sijainneeseen hiekkakuoppaan, jossa se sijaitsi siihen asti, kunnes uusi rikoslaki poisti raipparangaistukset vuonna 1894.

Arkkitehti Jouko Seppäsen mukaan kaakinpuun paikalla olisi ollut aikaisemmin mestauspaikka siihen asti, kun kuolemanrangaistukset olivat käytössä eli vuoteen 1825. Sotilaspyöveli asui tiettävästi Laiskolan talossa, joka sijaitsi nykyisen Hallituskadun ja Kuninkaankadun kulman tienoilla.

Kaakinpuu-nimi ei viittaa varsinaisesti hevosiin vaan nimi tulee ruotsin kielen sanasta kåk, -en, -ar.  Sana merkitsee mm. häpeäpaalua tai rangaistuspaalua, johon rangaistava sidottiin ruoskimisen ajaksi. Sanalla on muitakin merkityksiä kuten ’hökkeli’ ja ’vankila’ (vrt. ’saada kakkua’). On olemassa myös sana ’hästkåk’, jota käytetään vanhasta hevosesta. (Lähde: Svenska Akademiens Ordbok)

Kuva. Tampereen yhteiskoulun pihalla, Hallituskadun ja Mariankadun kulmassa on Kaakinmaan kaupunginosalle nimensä antaneen kaakinpuun muistomerkki. Tällä paikalla pantiin toimeen kaupunkilaisten saamat raipparangaistukset 1890-luvun alkuun saakka. (Muistomerkin on pystyttänyt Kaakinmaan Lions-klubi, kuvan otti Cai Melakoski)

Tuomioistuinten määräämät rangaistukset määriteltiin laissa. Ruotsin vuonna 1734 säädetty rikoslaki oli voimassa pitkään Suomen autonomian aikana. Lain rangaistuskaaressa säädettiin hyvin yksityiskohtaisesti raipparangaistuksesta.

Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 lain Rangaistus Caaren V. Lucu oli otsikoitu Ruumin-rangaistuxesta työllä / raippawitzoilla ja witzoilla / nijn myös wangiudella wedellä ja leiwällä.

Tyko Warto *) on kuvannut hyvin tarkkaan, miten ruoskiminen käytännössä tapahtui artikkelissaan Tammerkoski-lehdessä vuonna 1938. Perustuen nähtävästi hänen itse henkilökohtaisesti näkemäänsä.

”Joka oli saanut sakkorangaistuksen, vaan oli maksukyvytön, sai muuntorangaistuksen: colme talaria yhtä paria raippa-witzoja wastan, ja neljä talaria yhtä paria witzoja wastan, colme lyömä joca parista.” Sanonnalla “Rikas maksaa rahallaan, köyhä selkänahallaan” ei siten ole vain kuvaannollista merkitystä, vaan se oli oikeuskäytäntöä. Raipparangaistuksia määrättiin lain nojalla Tampereellakin, ja tuomion täytäntöönpanosta vastasi piiskurin tointa hoitava profossi. Raipparangaistukset toivat helpotusta vankilatilojen puutteeseen. Tointa hoiti mm. Johan Meriläinen, joka kuittasi palkkioksi 26 lyönnistä kuusi silloista markkaa, 57 lyönnistä kahdeksan markkaa.

Rangaistukset kaakinpuussa poistettiin Ruotsin kuningaskunnassa jo vuonna 1855. Vuonna 1889 säädetty ja vuonna 1894 voimaan astunut Suomen Suuriruhtinaanmaan Rikoslaki ei enää tuntenut ruumiillisia häpeärangaistuksia. Ruumiilliset rangaistukset poistuivat tuomioistuinten valikoimasta vuonna 1894, mutta vankiloissa piiskattiin kurittomia vankeja vuoteen 1944 saakka.

*) Tyko Teofilus Warto (entinen sukunimi Wallgren; 29. huhtikuuta 1872–1959) oli suomalainen Tampereella asunut sosialidemokraattisen työvänliikkeen aktiivi. Warto meni työhön Finlaysonin puuvillatehtaaseen jo 13-vuotiaana. Hän työskenteli kutomotyöläisenä ja osallistui tehtaalaisseuran ja vuonna 1900 kutomoalan ammattiosaston perustamiseen. Warto toimi Kansan Lehden avustajana ja kirjoitti lehteen nimimerkillä Säynäsheikki. Tästä aukeni hänelle pian uusi ura toimittajana ja asioitsijana. Warto oli Tampereen työväenyhdistyksen johtokunnassa 17 vuoden ajan ja toimi useaan otteeseen yhdistyksen sihteerinä vuosien 1901–1937 välillä. Tyko Warto julkaisi 1954 muistelmat lapsuus- ja nuoruusvuosiensa Tampereesta nimellä Lapsuuteni Tampere. Hän sai teoksesta Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon samana vuonna.

Lähteitä

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Tampereen Kalevan tiilitehtaiden vaiheita

Ensimmäiset tiiliruukit Tampereella syntyivät nykyisen Laukontorin alueelle ja Santalahteen. Tiilen valmistus sai alkunsa, kun Ruotsin kruunu alkoi puuhata vuonna 1776 nykyiselle Finlaysonin alueelle viinapolttimoa. Tuolloin tiiliruukit olivat enemmän käsityöverstaita kuin varsinaisia tehtaita. 1800-luvun alkupuoliskolla tiilien tarve oli aika vähäistä, vuosittain valmistettiin keskimäärin vuosina 1832–42 eri tiilitehtaissa n. 200 000 tiiltä. Poikkeuksen muodosti ensimmäisen suuren tiilirakennuksen eli kuusikerroksisen tehdasrakennuksen rakentaminen Finlaysonin tehdasalueelle vuosina 1836–37. Siihen tarvittiin kaikkiaan 500 000 tiiltä. Ensimmäinen tiilentuotannon huippukausi koettiin 1800-luvun lopulla, jolloin asuntorakentaminen oli voimakkaimmillaan ja uusiin tehdasrakennuksiin tarvittiin runsaasti tiiliä.

Kaupungin kasvun myötä tiilitehtaat siirtyivät kauemmaksi keskustasta. Kaupungin entiset tiilenvalmistuspaikat oli korvattava uusilla. Eräs tiiliteollisuuden merkittävä sijaintipaikka oli nykyisen Kalevan kaupunginosan alue, jonka viljelys- ja laidunmailla oli saatavilla suhteellisen hyvälaatuista savea. Vainioilta raivattiin metsää 1890-luvun alussa laajoilta osin karjan laidunmaaksi sekä kaupunkilaisten viljelyspalstoiksi. Peltoaukeita alettiin kutsua Tammelan vainioiksi. Sinne perustettiin tiilitehtaita sekä rakennettiin asuntoja niiden työntekijöille. 1890-luvun lopulla vainioilta löytyi peräti neljä tiilitehdasta.

Tiilien pääraaka-aine eli savi saatiin tehtaiden lähistöltä, jossa sitä oli noin kahden kolmen metrin kerroksena. Vieläkin voi nähdä savenoton jälkiä maanmuodoissa uintikeskuksen ympäristössä. Toinen raaka-aine santa eli hiekka saatiin Kalevanharjun rinteestä mm. nykyisen Kiinanmuurin korttelin piha-alueelta. Kalevan tiiliteollisuus oli esimerkillistä lähituotantoa, raaka-aineet saatiin läheltä ja valmiit tiilet käytettiin lähellä mm. Tammelan ja Kalevan talojen rakentamiseen. Tiilirakennukset ovat hyvin hoidettuina pitkäikäisiä. Vanhin tunnettu tiilirakennus on jo keskiajalla rakennettu Turun tuomiokirkko.

Ensimmäisenä tuotannon aloitti Puolimatkan tiilitehdas, myös ylätehtaana tunnettu. Se sijaitsi Joukahaisenkatu 7:n kohdalla nykyisen Kalevan uintikeskuksen paikalla. Tehtaan perustivat vuonna 1890 kauppias Frans Pöllänen (s. 1845 Heinävedellä) ja Karl Johan Lindeman (s. 1860 Ylöjärvellä). Vuodesta 1905 tehtaan omisti Matti Wigelius (s. 1862 Kauhajoella), vuosina 1911–44 Näsi Oy ja 1945–64 rakennusliike Auttila & Noppa. Loppuvuosina savea jouduttiin tuomaan traktorilla Vuohenojan tuntumasta. Vuosituotos oli tuolloin noin 2–3 miljoonaa tiiltä ja työntekijöitä oli kolmisenkymmentä.

Tampereen Tiilitehdas Pellervonkadulla tunnettiin aiemmin Kämärin ruukin nimellä, mutta sen oli perustanut vuonna 1891 Kaarle Kustaa Helander (s. 1838 Pirkkalassa). Vuodesta 1905 alkaen toimintaa jatkoi Kaarle Evert Kämäri (s. 1856 Kalvolassa) Kämärin jälkeen omistajina olivat E. A. Toukolehto ja Hämeen Kalkkitiilitehdas Oy. Viimeisinä omistajina olivat Viljo ja Tauno Torpo vuodesta 1933 alkaen, he jatkoivat toimintaa vuoteen 1965 asti, jolloin he lopettivat tehtaan.

Kuva 1. Kalevan tiilitehtaat vuonna 1908.

Muita olivat Wigeliuksen tiilitehdas, alatehdas, Kalevan käsitiiliruukkina tunnettu, Sammonkatu 64:n kohdalla. Sen oli alun perin perustanut vuonna 1897 talonomistaja Kaarlo Pirjola (s. 1866 Hämeenkyrössä), muurari Iisakki Harju ja kauppias Aleksander Ahlstedt (s. 1867 Pirkkalassa). Sitä kutsuttiin Salho-ojan tiilitehtaaksi. Sen paikka oli alueella, joka nyt jäänyt Sammonkadun ja Sarvijaakonkadun väliin. Tehtaan osti jo vuonna 1901 Matti Wigelius. Myöhemmin tehtaan omistajina oli Näsi Oy ja lopuksi rakennusliike Auttila & Noppa.

Suurimpana tehtaana toimi Harjun/Schreckin tiilitehdas. Tehtaalla oli vuonna 1905 75 työntekijää. Tehdas aloitti vuonna 1898 Kalevan harjun syrjässä aivan kaupungin rajalla. Sen savennostopaikka sijaitsi nykyisen Prisman pysäköintialueella. Tehtaan perustajia olivat veljekset kunnallispormestari Karl Hjalmar Schreck (s. 1857 Vanajassa) ja rakennusmestari Theodor Schreck (s. 1866 Pälkäneellä). Tehdas lopetti jo ensimmäisen maailman sodan alkuvuosina.

Vuosien varrella tehtaiden nimet ja omistajat vaihtuivat. Tiilitehtaat työllistivät miehiä ja naisia sekä kesäaikaan myös lapsia. Tiilitehtaiden asukkaille rakennettiin lähistölle asuintaloja, jotka purettiin kaupunginosaa rakennettaessa. Purettuja asuintaloja olivat Punainen talo, Vaissin mökki, Monttula sekä Kaleva. Kalevan kaupunginosassa viimeiset tiilet valmistettiin 1960-luvun puolivälissä.

Kuva 2. Puolimatkan tiilitehdas 1960-luvun alussa.

Tiilitehtaiden ajasta alueella muistuttaa enää Tampereen Tiilitehtaan savensekoitusakseli Lemminkäisenkadulla, joka on pystytetty tamperelaisen tiiliteollisuuden muistomerkiksi vuonna 1971. Tampereen päivänä 1.10.1971 paljastettiin tiiliteollisuuden muistomerkki Tampereen Tiilitehtaan entisellä tehdasalueella. Muistomerkin piirustukset laati kaupungin arkkitehtiosasto. Paljastuspuheen piti kunnallisneuvos Lauri Santamäki. 1960-luvun lopulla päättyi Tampereella pari sataa vuotta jatkunut tiilien tuotanto. Viimeinen tiilitehdas lopetti toimintansa Vehmaisissa 18.10.1969.

Muistomerkin laatassa lukee:
TÄMÄN KÄSITIILIEN VALMISTUKSESSA KÄYTETYN SAVIMASSAN SEKOITUSAKSELIN PYSTYTTI TAMPEREEN KAUPUNKI TÄÄLLÄ TOIMINEIDEN TAMPERELAISTEN TIILIRUUKKIEN JA -TEHTAIDEN MUISTOKSI 1.10.1971

Lähteitä:

  • Juhani Hilden: Savipeltojen savupiiput. Tampereen tiiliteollisuuden vaiheet. Tampere seura 1989. 168 s.
  • KALEVANRINNE Yleissuunnitelma-alueen rakennetun ympäristön aluedokumentointi. Tampereen kaupunki. Kaupunkiympäristön kehittäminen. Maankäytön suunnittelu 30.9.2013.
    Internet: 8478_aluedokumentointi.pdf (tampere.fi)

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Hautausmaatarina – Kössi Ojala

Kalevankankaan hautausmaalla voi kävellessään törmätä näyttävään hautamuistomerkkiin, jossa on nimi Kössi Ojala ison reliefikuvan alla. Kuka oli Kössi Ojala?

Kössi eli Kustaa Ivar Ojala syntyi 16. kesäkuuta 1886 Alavudella ja hän kuoli 11. toukokuuta 1922 Tampereella. Hänen vanhempansa olivat työmies Erkki Kustaanpoika Ojala (s. 30.11.1856, Töysä) ja Maria Sannantytär (s. 8.6.1862, Alavus). He olivat muuttaneet Alavudelta Tampereelle vuonna 1896. Kössi Ojalan vaimo oli Lydia Aleksandra Gröndahl (s. 4.8.1882, Tampere).

Kössi Ojala oli näyttelijä. Alun perin muurarina työskennellyt Ojala teki lyhyen uransa aikana useita kiitettyjä rooleja Tampereen Työväen Teatterissa.

Ojala aloitti näyttelijänuransa harrastajana Tampereen Ulkotyöväen yhdistyksen näytelmäseurassa. Hän kuului muurarien ammattiosastoon. Tampereen Työväen Teatteriin Ojala siirtyi vuonna 1913 Tilda Vuoren johtajakaudella toimien iltanäyttelijänä. Ammattilainen Ojalasta tuli Kosti Elon johtajakaudella. Häntä pidettiin nerokkaana luonneroolien tulkitsijana, jolle oli ominaista syvällinen eläytyminen kulloiseenkin rooliin. Uransa aikana Ojala saavutti Tampereen Työväen Teatterin johtavan sankarinäyttelijän aseman. Eino Salmelainen luonnehti häntä erääksi suomalaisen teatterin suurimmista luonnonlahjakkuuksista. Ojalan kiitettyihin roolisuorituksiin kuuluivat muun muassa porvari Möllmark Gustav Wiedin huvinäytelmässä Kaupungin ylpeys ja hurjasteleva Dulska Gabriela Zapolskan näytelmässä Rouva Dulskan moraali. Aleksis Kiven klassikossa Nummisuutarit hän näytteli Mikko Vilkastusta. Erityisen arvostettu oli Ojalan tutkielma konsuli Bernickistä näytelmässä Yhteiskunnan tukipylväät. Vuonna 1920 Ojala esiintyi Pauli Pohjolan kanssa alkoholin vaikutuksen alaisena näytelmässä Iloinen leski; molemmat saivat vakavan varoituksen. Ojala kuoli tuberkuloosiin 35-vuotiaana. Näytellessään kuningasta Hamletissa hän sai verensyöksyn ja poistui kesken lauseen näyttämöltä.

Kössi Ojalan hautajaisista on sanottu tulleen ehkä Tampereen Työväen Teatterin mittavin muistojuhla.  Näyttämötaiteen ystäviä, entisiä muurariosaston tovereita ja muuta kansaa tulvi hautajaispaikalle tuhansiin laskettava joukko.

Aamulehden muistokirjoituksessa 12.5.1922 Kössi Ojalaa ylistettiin runollisin ja suurin sanoin:

”Mutta … on Kössi Ojalan elämäntarina suuruutensa vuoksi rohkaiseva ja riemukas, niin kuin kaikki suuret asiat maailmassa. Karkean ruumiillisen työn äärestä lähteneenä hän taiteen työkentällä, jolla ihminen parastansa ja omintansa voi antaa, kohosi suuruuteen, joka vain harvoille on mahdollinen. Kössi Ojala oli taiteilijaksi syntynyt, ja tätä kutsumusta varten oli luonto jakanut hänelle runsain määrin lahjojaan. Kukapa ei olisi tuntenut sydämen kosketusta tämän taiteilijan kanssa hänen liikkuessaan näyttämöllä! Sen sielullisen voiman pakotuksesta, joka hänen henkilöluomansa paisutti suuriksi ja mieliinpainuviksi, menetti kaikki ulkonainen merkityksensä. Tässä oli se Kössi Ojalan suuruus, jota ei voida mitata, eikä siitä jälkimaailmalle todisteita antaa. Me sen vain henkilökohtaisesti voimme todistaa, jotka olemme tunteneet hänen luomisvoimaisuutensa ja näkemyksensä syvyyden.”

○  ○  ○  

Olen alkanut uumoilla, että on olemassa sellainen erityinen ilmiö, joka innoittaa Tampereelle muuttaneita. Useat Tampereelle muuttaneet henkilöt ovat muuttonsa jälkeen inspiroituneet kaupungin henkisestä ilmapiiristä ja ihmisistä ja saaneet sen seurauksena aikaan merkittäviä saavutuksia taiteessa, liike-elämässä, tieteessä tai jollakin muulla alueella. Esimerkkejä on lukuisia kuten vaikkapa Väinö Linna, Emil Aaltonen ja Sara Hilden.

Lähteitä:

  • Kotimaisia näyttämötaiteilijoita sanoin ja kuvin, Kustannusliike Opas, Viipuri 1930.
  • Rajala, Panu: Titaanien teatteri, Tampereen Työväen Teatteri 1918–1964; Tampereen Työväen Teatteri Oy 1995.
  • Aamulehti 12.5.1922. Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Harmio – ”kasakan jalanjälki”. Kasvihistoriaa Kalevassa

Tampereen entiseltä venäläisten kasarmialueelta Kalevassa eli Kiinanmuurin pihalta löytyy kasvihistoriaa. Harmio eli idänharmio (Berteroa incana) on kaksi- tai monivuotinen valkokukkainen ristikukkaiskasvi. Kasvia löytyy myös Kalevanharjun Järvensivun puoleiselta rinteeltä, mm. ratapenkereeltä. Se on tullut tänne Venäjältä tuodun hevosten rehun mukana yli sata vuotta sitten. Itseasiassa harmio taitaa olla ainoa jäänne entisestä kasarmialueesta, joka tuli tunnetuksi kansalaissodan jälkeisen suuren vankileirin paikkana.

Kuva. Harmio-kasvustoa Kiinanmuurin pensasaidan juurelta.

Harmion tieteellinen ja suomenkielinen nimi kuvaavat tähtikarvojen peittämän kasvin yleisväritystä – mitään harmia tai haittaa lajista ei ainakaan Suomessa ole, päinvastoin sitä on joskus käytetty koristekasvina. Karvapeite on sopeuma lajin kuiville kasvupaikoille: se pidättää hyvin sade- ja kastepisaroita sekä vähentää haihduntaa. Laajahkoina, harmaina kasvustoina harmio kiinnittää kasveihin vihkiytymättömänkin huomion: laji kukkii suhteellisen pitkälle kesään ja siemenet karisevat usein vasta talvella.

Harmion alkuperäinen levinneisyysalue sijoittuu Etelä-Venäjän kuiville, mantereisille aroille, josta laji levisi Suomeen 1800-luvulla Venäjän vallan aikaan. Suomen suuriruhtinaskunnalla ei ollut omaa armeijaa, vaan varuskuntien väki koostui venäläisjoukoista. Sotaväen sijoituspaikkoihin tuotiin ajoittain rehua ja viljaa pitkien matkojen takaa ja mukana kulkeutui monien kasvien siemeniä aivan uusille seuduille. Parhaimmillaan kasarmien nurkilla kasvoi kymmeniä venäläistulokkaita. Useimmat ovat vuosikymmenien ja -satojen vieriessä hävinneet, mutta kourallinen onnistui kotiutumaan luontoomme pysyvästi. Harmio on edelleen leimallinen osa vanhojen varuskuntakaupunkien luontoa esimerkiksi Haminassa, Lappeenrannassa, Hämeenlinnassa, Turussa ja Tampereella. Venäläisajan kasarmialueilta ja varuskuntien nurmilta kasvi on kyennyt leviämään lähiympäristön kuiville joutomaille, pientareille, hietikoille ja kedoille. Jäitse tai lintujen mukana se on saavuttanut kasvupaikkoja jopa saaristossa. Arokasvina harmio sietää yllättävän hyvin paitsi kuivuutta, myös kulutusta ja sietää jopa ruohonleikkuuta. Nykyinen pohjoisin pysyvä esiintymä lienee Oulun korkeudella. (Lähde: Luontoportti.com)

Tampereen runoniekka Lauri Viita runoili harmiosta otsikolla Harmia runokokoelmassaan Käppyräinen vuonna 1954 (Lauri Viita. Kootut runot. WSOY 1999, s. 209). Viita otti tapansa mukaan melkoisia taiteellisia vapauksia, eikä tee mielestäni täyttä oikeutta harmiolle.

Isoa harmaata karvaista ruohoa,
pieniä valkeita
kukkasenalkeita,
kasvupaikkana rautatiepenkere,
hedelmä litu:
berteroa incana,
suomeksi harmia vain.

Huonoa ruohoa,
ei sitä nuohoa
kärsä, ei kuono,
ei hamua turpa,
ei neitonen mieli.
Miekkonen, joka sen lauluunsa huoli,
kai otti ja kuoli,
kun pelkkää päiväsakkoa saa,
jos ei alle jää,
kiskojen väliin
pölkkyjen lomiin
rautatiepenkereelle.

Lappeenrannan linnoituksen osalta on todettu, että venäläisten mukana kulkeutui kaupunkiin satoja kasveja, mutta niistä vain sitkeimmät ovat jäänet jäljelle. Tietääkö joku löytyykö Tampereelta esim. ketomarunaa, idänkattaraa, ukonpalkoa, ketoampiaisyrttiä tai keltakynsimöä?

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Hautausmaatarinoita – Kotka ja konstaapeli

Kotka

Kalevankankaan hautausmaalla Tampereella kävellessä kiinnittyy huomio hautoihin, joita koristaa joku tavanomaisesta poikkeava hautamuistomerkki. Kuru-laivassa hukkuneiden muistomerkin lähellä on hauta, jolla seisoo muistomerkkinä kauas näkyvä kivipylväs. Pylvään päässä istuu kivestä veistetty kotka ja pylväässä lukee kultakirjaimin KOTKA. Mikä mahtaa olla tämän haudan tarina?

Haudassa lepää Kustaa Alarik Kotka (s. 16.9.1883, k. 23.12.1931), hänen vaimonsa  Vilhelmiina os. Wastanen (s. 19.12.1880 Kurussa, k. 1961) ja heidän kaksi poikaansa Taisto Ilmari (s. 1915, k. 1919) ja Sulo Kostaja (s. 1913, k. 1931).

Kustaa Alarikista julkaistiin muistokirjoitus Kansan Lehdessä 28.12.1931:

Tov. Alarik Kotka kuollut

Keskiviikkona t.k. 23 pnä klo 4 ajoissa aamulla kuoli Tampereen yleisessä sairaalassa pitempiaikaisen vaikean sairauden jälkeen Pohjois-Pirkkalan Ylä-Pispalan kansakoulun opettaja, toveri K u s t a a  A l a r i k  K o t k a. Hän oli syntynyt Tampereella 16.9.1883, ollen siis kuollessaan 48-vuotias. Käytyään kansakoulun, työskenteli hän täkäläisissä kutomotehtaissa, kunnes opinhalu vei hänet seminaariin. Toimittuaan useita vuosia opettajana Lapin pitäjässä (Tl.) tuli hän syyslukukauden alussa 1927 Ylä-Pispalan koulun opettajaksi.

Toveri Kotka oli työväenaatteen mies. M.m. kuului hän Tahmelan työväenyhdistykseen. Erikoisen innokkaasti hän otti osaa raittiusrientoihin ja rauhanliikkeeseen. Hän oli jäsenenä Pohjois-Pirkkalan kunnan raittiuslautakunnassa ja toimi köyhäinhoidon piirimiehenä.

Kaipaamaan jäi toveri Kotkaa lähinnä puoliso.”

Kustaa Alarikin vanhemmat olivat verkatehtaan työmies Kustaa Reinhold Adler (s. 15.2.1849 Kuorevedellä) ja Emma Maria Juhontytär  (s. 9.3.1853 Tyrväällä). Kotka-nimi on siten suora käännös Adler-nimestä. Kustaa Reinholdin isä oli värjärin kisälli Bror Otto Adler. Sukunimi Adler oli peräisin Kustaa Reinholdin isoisältä kersantti ja varusmestari Pehr Reinhold Adlerilta. Hän oli sukujuuriltaan Kuhmalahden Neppius-sukua. Pehr Reinhold Adlerin vaimo Hedvig Sophia Hasselgren oli isänsä puolelta ruotsalaista sotilassukua.

Konstaapeli

Kalevankankaan kappelin lähistöllä olevalla haudalla on korkean jalustan päällä suuri pronssinen lapsienkeli. Tämä viehättävä hahmo muistuttaa muun muassa renessanssin ja barokin ajan maalauksissa esiintyviä siivellisiä alastomia pikkupoikia (it. putto), jotka ovat rakkauden ja erotiikan symboleja. Tosin tämä poika ei ole vaatteitta, hän onkin ilmoittamassa jotakin taivaallista viestiä.

Kivisessä jalustassa näkyy monia – todennäköisesti kansalaissodan aikaisten – luotien aiheuttamia lohkeamia. Pikkuenkelin alla haudassaan lepää ylikonstaapeli Johan Henrik Saarnio (s. 24.1.1857 Kuhmalahdella, k. 16.10.1906) ja hänen vaimonsa Henriikka Kustaantytär (s. 2.11.1863 Sahalahdella, k. 17.4.1950) sekä heidän ottotyttärensä Hilda Maria (s. 14.6.1882, k. 29.12.1947). Johan Henrik Saarnion kuolemasta kertoi Aamulehti 17.10.1906 seuraavaa:

Kuollut. Toissayönä kello 12 aikaan kuoli täällä täkäläisen poliisilaitoksen vanhempi ylikonstaapeli Johan Henrik Saarnio (ent. Sirén) 49 vuoden 9 kuuk. wanhana, sairastettuaan jo lähes 11 kuukautta.

Wainaja oli syntynyt Kuhmalahdella tammikuun 24 p:nä w. 1857, ja muutti Tampereelle w. 1877. Täällä toimi S. ensimmäisen 10 wuotta rakennustöissä ym., kunnes pääsi w. 1887 konstaapeliksi täkäläiseen poliisilaitokseen ns. Pispalan tien osastoon. Tästä erosi S. täkäläisen wanhan kansakoulun wahtimestariksi, jossa oli  1 wuoden. Kuin sitten järjestetty poliisilaitos kaupunkiimme perustettiin, pääsi Saarnio 2:sen piirin w.t. ylikonstaapeliksi, josta sitten yleni, ollen jo pitemmän aikaa wanhempana ylikonstaapelinä. Wiime syksynä marraskuun lopulla murtui S:n terweys eikä hän sittemmin woinut enää wirkatoimiinsa ryhtyä, waan sai noin kuukausi takaperin eron wirastaan.

Ahkeralla kirjallisuuden ja sanomalehtien wiljelemisellä kartutti S. itselleen laajat yleistiedot. Uutteralla täsmällisyydellä ja wakawalla toiminnallaan hän sai päällystönsä eheän luottamuksen. Arwokkaalla ja kohteliaalla esiintymisellään woitti hän suurelta yleisöltä ”kunnon miehen” arvon. Poliisimiehistön ”pääksi” hänet mielihyvällä miehistön keskuudessa tunnustettiin.

Kunnon suomalaisena hän kaikki kesti. Kepeät mullat kunnon kansalaiselle.”

Ottotytär Hilda Marian vanhemmat olivat ylimääräinen palovahti Karl Eriksson (s. 2.12.1841 Lempäälässä) ja Karolina Karlintytär Sjölund (s. 17.2.1844 Tottijärvellä). Hilda Marian äiti kuoli tyttären ollessaan vasta kuusivuotias ja sen vuoksi hän päätyi Saarnion ottotyttäreksi. Aikuisena Hilda Maria toimi kauppiaana. Hän omisti yrityksen nimeltään Muotiliike Hilda Saarnio osoitteessa Kauppakatu 3.  Liike oli erikoistunut hattuihin ja lakkeihin. Yrityksen ilmoituksia näkyi tiuhaan tamperelaisissa lehdissä 1920- ja 1930-luvulla.

Kiintoisaa olisi tietää, onko haudan veistos jonkun suomalaisen taiteilijan luomus vai onko se teollista massatuotantoa esim. Saksasta, josta tiedetään joidenkin Kalevankankaan enkeliveistosten olevan peräisin?

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Tampellan taitavia suunnittelijoita 2. Hans Otto Donner ja Heikki Collanus

Oy Tampella Ab oli vuonna 1856 toimintansa aloittanut tamperelainen pörssiyhtiö, joka harjoitti metalli-, metsä- ja tekstiiliteollisuutta. Kun perehtyy Tampellan historiaan, käy selville, että varsinkin Tampellan metalliteollisuus on tuottanut hämmästyttävän monenlaisia tuotteita, joista monet ovat olleet alansa markkinajohtajia. Edelleen monen tampellalaisen tuotteen historia jatkuu uusien omistajien huomassa (mm. Sandvik, Valmet, Patria). Tampellaa käsittelevistä historian kirjoista ei juurikaan löydä tietoja Tampellan tuotteiden suunnittelijoista. On selvästi tarvetta tuoda esille näitä taitavia insinöörejä.

Hans Otto Donner

Hans Otto Donner (1903-1982) oli suomalaisen krh-tuotannon isä. Tampellan  omistajasukuun kuulunut DI Hans Otto Donner kehitti suomalaisen kranaatinheittimen. Donner oli opiskellut Ranskassa ja tutustunut siellä Brandtin heittimeen. Hän patentoi useita parannuksia alkuperäiseen malliin. Heitintä ryhdyttiin valmistamaan Tampellassa vuonna 1932. Vuonna 1933 Tampella myi Suomen armeijalle 100 kpl 81 mm:n heitintä. Vuosina 1934 – 41 Tampella valmisti lisenssillä Brandtin kranaatinheittimiä, joita vietiin mm. Baltian maihin. Ennen 2. maailmansotaa heittimiä koeammuttiin keskellä Tamperetta Myllysaaresta Siilinkarille.

Kuva 1. 81KRH/33 heitinrivistö luovutusvalmiina konepajalla 1930-luvulla.
Pikkukuva: Hans Otto Donner.

Vuonna 1934 valmistui ensimmäinen täysin Tampellan kehittämä kranaatinheitin mallia 81 Krh/34. Merkittäviä eroja ranskalaiseen esikuvaan olivat mm. vastinlevy kiinnityksineen ja suojattu tasauskoneisto. Tampella kehitti oman suuntaimen m/33. Sen seuraaja m/35 on edelleen käytössä Puolustusvoimissa. Kyseessä on kansainvälisessä mittakaavassa kaikkein laajimmalle levinnyt suomalaisperäinen sotavaruste.

Tampellan malli 81 Krh/38 oli Suomen tärkein kevyt kranaatinheitin 2. maailmansodassa. Sitä käytettiin Puolustusvoimissa vuoteen 2007 saakka, viimeksi nimellä 81KRH38Y.  Tampellassa kehitettiin monia muitakin kranaatinheittimiä ja muita aseita.

Tampella valmisti vuosina 1932 –1991 mm. 81, 120 ja 160 mm kranaatinheittimiä sekä 105, 120 ja 155 mm kenttätykkejä. Sota-aikana he valmistivat lisenssillä ruotsalaisen Boforsin 37 mm panssarintorjuntatykkejä sekä 105 mm haupitseja. Sota-aikana eniten työllisti kuitenkin ammustuotanto ja sekä omien että sotasaalisaseiden kunnostus- ja korjaustoiminta. Sodan jälkeen päätuotteita olivat 81 ja 120 mm kranaatinheittimet sekä 155 mm kenttäkanuunat, joita valmistettiin sekä Suomen Puolustusvoimille että vientiin.

Donner on saksalaistaustainen suomalainen suku, jonka jäsenistä moni nousi 1800- ja 1900-luvulla vaikutusvaltaiseen asemaan Suomen kulttuurissa ja politiikassa. Suvun varhaisimpana tunnettuna kantaisänä mainitaan lyypekkiläinen meripihkaseppä Jürgen Donner (k. mahd. 1681). Hänen pojakseen oletettu Jochim Donner (1669–1748) muutti vuonna 1693 Nevanlinnaan ja avioitui sikäläisen Christina Röhlingin kanssa. Hän toimi saksalaisen koulun rehtorina ja kaupungin tultua hävitetyksi Suuressa Pohjan sodassa (1700–1721) hän siirtyi Helsingin kautta Tukholmaan, jonne perusti kauppahuoneen. Hänen poikansa Alexander Donner (1708–1772) siirtyi kauppiaaksi Kokkolaan.

Hans Otto Donnerin isä oli Otto Donner, joka oli syntynyt Helsingissä 3.8.1871, FK 1894, opisk. matematiikkaa ulkomailla. Huvilanomistaja Espoon Kauklahdessa. Taiteenharrastaja. Hans Otto Donnerin äiti oli Kathrine Cecile Valentine Bardy.

Heikki Collanus

Tampellan kenttätykin kehitystyö alkoi 1950-luvun lopulla Suomen puolustusvoimien Tampellalle toimeksi antamasta 122 mm kenttätykin (122 K 60) suunnittelusta, josta vastannutta insinööriryhmää johti Tampellan pitkäaikainen tykkien pääsuunnittelija Heikki Collanus. 122 K 60 ei koskaan tullut laajempaan tuotantoon prototyyppikappaleen ja tuotantomallin 15 kappaleen ensimmäisen sarjan lisäksi, mutta sen piirteitä hyödynnettiin Tampellassa 155 mm tykin suunnittelussa. Suomalaisella Tampellalla ja israelilaisella ammattiliitto Histadrutin omistamalla Solel Bonehilla oli yhteinen tytäryhtiö Soltam, jonka kanssa Tampella toimi yhteistyössä tykkien kehityksessä vuoteen 1974 asti.

Kuva 2. Tampellan pääsuunnitteljia Heikki Collanus ja Puolustusvoimien edustaja kapt. Eino Vuo-rimies poseeraavat vastavalmistuneen Tampellan ensimmäisen
122 K 60 -kenttätykin (numero 001) vieressä Tampellan tehtaan pihalla 24.6.1960.

Heikki Juhani Collanus oli insinööri Tampereella, mutta muutti eläkevuosinaan Ikaalisiin. Hän oli syntynyt 13.5.1924 Turussa ja kuoli 19.2.2007 Ikaalisisssa. Hänen isänsä oli tuomari Toivo Johannes Collanus, joka oli kamreerina lääninhallituksessa Turussa ja kauppalanjohtajana Ikaalisissa. Hän oli syntynyt 6.9.1893 Helsingissä ja hän kuoli 1.6.1958. Heikin äiti oli Hilja Viktoria Kollanus os. Taimela, joka toimi kauppiaana Ikaalisissa ja myöhemmin K-kauppiaana Helsingissä, hän oli syntynyt  5.11.1895 Prunkkalassa Aurassa, hän kuoli 29.3.1973.

Tampellassa olisi paljon enemmänkin merkittäviä suunnittelijoita mm. Tamrockissa, mutta heistä on vaikea saada tietoja.

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen