Aihearkisto: Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

”Rikas maksaa rahallaan, köyhä selkänahallaan”. Tampereen Kaakinmaan kaakinpuu rankaisupaikkana.

Kaakinmaa on yksi Tampereen kaupunginosista. Siihen kuuluu Pyynikin kirkkopuistosta etelään Hämeenpuiston ja Mariankadun välille jäävä alue. Kaakinmaan nimi juontuu Tampereen yhteiskoulun lukion paikalla 1800-luvun jälkipuoliskolle saakka sijainneesta, pahantekijöiden rankaisemiseen käytetystä kaakinpuusta eli häpeäpaalusta, johon rangaistava sidottiin kiinni ruoskimisen ajaksi. Kaakinmaan tultua asutetuksi kaakinpuu siirrettiin nykyisen Pirkankadun varrella sijainneeseen hiekkakuoppaan, jossa se sijaitsi siihen asti, kunnes uusi rikoslaki poisti raipparangaistukset vuonna 1894.

Arkkitehti Jouko Seppäsen mukaan kaakinpuun paikalla olisi ollut aikaisemmin mestauspaikka siihen asti, kun kuolemanrangaistukset olivat käytössä eli vuoteen 1825. Sotilaspyöveli asui tiettävästi Laiskolan talossa, joka sijaitsi nykyisen Hallituskadun ja Kuninkaankadun kulman tienoilla.

Kaakinpuu-nimi ei viittaa varsinaisesti hevosiin vaan nimi tulee ruotsin kielen sanasta kåk, -en, -ar.  Sana merkitsee mm. häpeäpaalua tai rangaistuspaalua, johon rangaistava sidottiin ruoskimisen ajaksi. Sanalla on muitakin merkityksiä kuten ’hökkeli’ ja ’vankila’ (vrt. ’saada kakkua’). On olemassa myös sana ’hästkåk’, jota käytetään vanhasta hevosesta. (Lähde: Svenska Akademiens Ordbok)

Kuva. Tampereen yhteiskoulun pihalla, Hallituskadun ja Mariankadun kulmassa on Kaakinmaan kaupunginosalle nimensä antaneen kaakinpuun muistomerkki. Tällä paikalla pantiin toimeen kaupunkilaisten saamat raipparangaistukset 1890-luvun alkuun saakka. (Muistomerkin on pystyttänyt Kaakinmaan Lions-klubi, kuvan otti Cai Melakoski)

Tuomioistuinten määräämät rangaistukset määriteltiin laissa. Ruotsin vuonna 1734 säädetty rikoslaki oli voimassa pitkään Suomen autonomian aikana. Lain rangaistuskaaressa säädettiin hyvin yksityiskohtaisesti raipparangaistuksesta.

Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 lain Rangaistus Caaren V. Lucu oli otsikoitu Ruumin-rangaistuxesta työllä / raippawitzoilla ja witzoilla / nijn myös wangiudella wedellä ja leiwällä.

Tyko Warto *) on kuvannut hyvin tarkkaan, miten ruoskiminen käytännössä tapahtui artikkelissaan Tammerkoski-lehdessä vuonna 1938. Perustuen nähtävästi hänen itse henkilökohtaisesti näkemäänsä.

”Joka oli saanut sakkorangaistuksen, vaan oli maksukyvytön, sai muuntorangaistuksen: colme talaria yhtä paria raippa-witzoja wastan, ja neljä talaria yhtä paria witzoja wastan, colme lyömä joca parista.” Sanonnalla “Rikas maksaa rahallaan, köyhä selkänahallaan” ei siten ole vain kuvaannollista merkitystä, vaan se oli oikeuskäytäntöä. Raipparangaistuksia määrättiin lain nojalla Tampereellakin, ja tuomion täytäntöönpanosta vastasi piiskurin tointa hoitava profossi. Raipparangaistukset toivat helpotusta vankilatilojen puutteeseen. Tointa hoiti mm. Johan Meriläinen, joka kuittasi palkkioksi 26 lyönnistä kuusi silloista markkaa, 57 lyönnistä kahdeksan markkaa.

Rangaistukset kaakinpuussa poistettiin Ruotsin kuningaskunnassa jo vuonna 1855. Vuonna 1889 säädetty ja vuonna 1894 voimaan astunut Suomen Suuriruhtinaanmaan Rikoslaki ei enää tuntenut ruumiillisia häpeärangaistuksia. Ruumiilliset rangaistukset poistuivat tuomioistuinten valikoimasta vuonna 1894, mutta vankiloissa piiskattiin kurittomia vankeja vuoteen 1944 saakka.

*) Tyko Teofilus Warto (entinen sukunimi Wallgren; 29. huhtikuuta 1872–1959) oli suomalainen Tampereella asunut sosialidemokraattisen työvänliikkeen aktiivi. Warto meni työhön Finlaysonin puuvillatehtaaseen jo 13-vuotiaana. Hän työskenteli kutomotyöläisenä ja osallistui tehtaalaisseuran ja vuonna 1900 kutomoalan ammattiosaston perustamiseen. Warto toimi Kansan Lehden avustajana ja kirjoitti lehteen nimimerkillä Säynäsheikki. Tästä aukeni hänelle pian uusi ura toimittajana ja asioitsijana. Warto oli Tampereen työväenyhdistyksen johtokunnassa 17 vuoden ajan ja toimi useaan otteeseen yhdistyksen sihteerinä vuosien 1901–1937 välillä. Tyko Warto julkaisi 1954 muistelmat lapsuus- ja nuoruusvuosiensa Tampereesta nimellä Lapsuuteni Tampere. Hän sai teoksesta Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon samana vuonna.

Lähteitä

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Tampereen Kalevan tiilitehtaiden vaiheita

Ensimmäiset tiiliruukit Tampereella syntyivät nykyisen Laukontorin alueelle ja Santalahteen. Tiilen valmistus sai alkunsa, kun Ruotsin kruunu alkoi puuhata vuonna 1776 nykyiselle Finlaysonin alueelle viinapolttimoa. Tuolloin tiiliruukit olivat enemmän käsityöverstaita kuin varsinaisia tehtaita. 1800-luvun alkupuoliskolla tiilien tarve oli aika vähäistä, vuosittain valmistettiin keskimäärin vuosina 1832–42 eri tiilitehtaissa n. 200 000 tiiltä. Poikkeuksen muodosti ensimmäisen suuren tiilirakennuksen eli kuusikerroksisen tehdasrakennuksen rakentaminen Finlaysonin tehdasalueelle vuosina 1836–37. Siihen tarvittiin kaikkiaan 500 000 tiiltä. Ensimmäinen tiilentuotannon huippukausi koettiin 1800-luvun lopulla, jolloin asuntorakentaminen oli voimakkaimmillaan ja uusiin tehdasrakennuksiin tarvittiin runsaasti tiiliä.

Kaupungin kasvun myötä tiilitehtaat siirtyivät kauemmaksi keskustasta. Kaupungin entiset tiilenvalmistuspaikat oli korvattava uusilla. Eräs tiiliteollisuuden merkittävä sijaintipaikka oli nykyisen Kalevan kaupunginosan alue, jonka viljelys- ja laidunmailla oli saatavilla suhteellisen hyvälaatuista savea. Vainioilta raivattiin metsää 1890-luvun alussa laajoilta osin karjan laidunmaaksi sekä kaupunkilaisten viljelyspalstoiksi. Peltoaukeita alettiin kutsua Tammelan vainioiksi. Sinne perustettiin tiilitehtaita sekä rakennettiin asuntoja niiden työntekijöille. 1890-luvun lopulla vainioilta löytyi peräti neljä tiilitehdasta.

Tiilien pääraaka-aine eli savi saatiin tehtaiden lähistöltä, jossa sitä oli noin kahden kolmen metrin kerroksena. Vieläkin voi nähdä savenoton jälkiä maanmuodoissa uintikeskuksen ympäristössä. Toinen raaka-aine santa eli hiekka saatiin Kalevanharjun rinteestä mm. nykyisen Kiinanmuurin korttelin piha-alueelta. Kalevan tiiliteollisuus oli esimerkillistä lähituotantoa, raaka-aineet saatiin läheltä ja valmiit tiilet käytettiin lähellä mm. Tammelan ja Kalevan talojen rakentamiseen. Tiilirakennukset ovat hyvin hoidettuina pitkäikäisiä. Vanhin tunnettu tiilirakennus on jo keskiajalla rakennettu Turun tuomiokirkko.

Ensimmäisenä tuotannon aloitti Puolimatkan tiilitehdas, myös ylätehtaana tunnettu. Se sijaitsi Joukahaisenkatu 7:n kohdalla nykyisen Kalevan uintikeskuksen paikalla. Tehtaan perustivat vuonna 1890 kauppias Frans Pöllänen (s. 1845 Heinävedellä) ja Karl Johan Lindeman (s. 1860 Ylöjärvellä). Vuodesta 1905 tehtaan omisti Matti Wigelius (s. 1862 Kauhajoella), vuosina 1911–44 Näsi Oy ja 1945–64 rakennusliike Auttila & Noppa. Loppuvuosina savea jouduttiin tuomaan traktorilla Vuohenojan tuntumasta. Vuosituotos oli tuolloin noin 2–3 miljoonaa tiiltä ja työntekijöitä oli kolmisenkymmentä.

Tampereen Tiilitehdas Pellervonkadulla tunnettiin aiemmin Kämärin ruukin nimellä, mutta sen oli perustanut vuonna 1891 Kaarle Kustaa Helander (s. 1838 Pirkkalassa). Vuodesta 1905 alkaen toimintaa jatkoi Kaarle Evert Kämäri (s. 1856 Kalvolassa) Kämärin jälkeen omistajina olivat E. A. Toukolehto ja Hämeen Kalkkitiilitehdas Oy. Viimeisinä omistajina olivat Viljo ja Tauno Torpo vuodesta 1933 alkaen, he jatkoivat toimintaa vuoteen 1965 asti, jolloin he lopettivat tehtaan.

Kuva 1. Kalevan tiilitehtaat vuonna 1908.

Muita olivat Wigeliuksen tiilitehdas, alatehdas, Kalevan käsitiiliruukkina tunnettu, Sammonkatu 64:n kohdalla. Sen oli alun perin perustanut vuonna 1897 talonomistaja Kaarlo Pirjola (s. 1866 Hämeenkyrössä), muurari Iisakki Harju ja kauppias Aleksander Ahlstedt (s. 1867 Pirkkalassa). Sitä kutsuttiin Salho-ojan tiilitehtaaksi. Sen paikka oli alueella, joka nyt jäänyt Sammonkadun ja Sarvijaakonkadun väliin. Tehtaan osti jo vuonna 1901 Matti Wigelius. Myöhemmin tehtaan omistajina oli Näsi Oy ja lopuksi rakennusliike Auttila & Noppa.

Suurimpana tehtaana toimi Harjun/Schreckin tiilitehdas. Tehtaalla oli vuonna 1905 75 työntekijää. Tehdas aloitti vuonna 1898 Kalevan harjun syrjässä aivan kaupungin rajalla. Sen savennostopaikka sijaitsi nykyisen Prisman pysäköintialueella. Tehtaan perustajia olivat veljekset kunnallispormestari Karl Hjalmar Schreck (s. 1857 Vanajassa) ja rakennusmestari Theodor Schreck (s. 1866 Pälkäneellä). Tehdas lopetti jo ensimmäisen maailman sodan alkuvuosina.

Vuosien varrella tehtaiden nimet ja omistajat vaihtuivat. Tiilitehtaat työllistivät miehiä ja naisia sekä kesäaikaan myös lapsia. Tiilitehtaiden asukkaille rakennettiin lähistölle asuintaloja, jotka purettiin kaupunginosaa rakennettaessa. Purettuja asuintaloja olivat Punainen talo, Vaissin mökki, Monttula sekä Kaleva. Kalevan kaupunginosassa viimeiset tiilet valmistettiin 1960-luvun puolivälissä.

Kuva 2. Puolimatkan tiilitehdas 1960-luvun alussa.

Tiilitehtaiden ajasta alueella muistuttaa enää Tampereen Tiilitehtaan savensekoitusakseli Lemminkäisenkadulla, joka on pystytetty tamperelaisen tiiliteollisuuden muistomerkiksi vuonna 1971. Tampereen päivänä 1.10.1971 paljastettiin tiiliteollisuuden muistomerkki Tampereen Tiilitehtaan entisellä tehdasalueella. Muistomerkin piirustukset laati kaupungin arkkitehtiosasto. Paljastuspuheen piti kunnallisneuvos Lauri Santamäki. 1960-luvun lopulla päättyi Tampereella pari sataa vuotta jatkunut tiilien tuotanto. Viimeinen tiilitehdas lopetti toimintansa Vehmaisissa 18.10.1969.

Muistomerkin laatassa lukee:
TÄMÄN KÄSITIILIEN VALMISTUKSESSA KÄYTETYN SAVIMASSAN SEKOITUSAKSELIN PYSTYTTI TAMPEREEN KAUPUNKI TÄÄLLÄ TOIMINEIDEN TAMPERELAISTEN TIILIRUUKKIEN JA -TEHTAIDEN MUISTOKSI 1.10.1971

Lähteitä:

  • Juhani Hilden: Savipeltojen savupiiput. Tampereen tiiliteollisuuden vaiheet. Tampere seura 1989. 168 s.
  • KALEVANRINNE Yleissuunnitelma-alueen rakennetun ympäristön aluedokumentointi. Tampereen kaupunki. Kaupunkiympäristön kehittäminen. Maankäytön suunnittelu 30.9.2013.
    Internet: 8478_aluedokumentointi.pdf (tampere.fi)

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Hautausmaatarina – Kössi Ojala

Kalevankankaan hautausmaalla voi kävellessään törmätä näyttävään hautamuistomerkkiin, jossa on nimi Kössi Ojala ison reliefikuvan alla. Kuka oli Kössi Ojala?

Kössi eli Kustaa Ivar Ojala syntyi 16. kesäkuuta 1886 Alavudella ja hän kuoli 11. toukokuuta 1922 Tampereella. Hänen vanhempansa olivat työmies Erkki Kustaanpoika Ojala (s. 30.11.1856, Töysä) ja Maria Sannantytär (s. 8.6.1862, Alavus). He olivat muuttaneet Alavudelta Tampereelle vuonna 1896. Kössi Ojalan vaimo oli Lydia Aleksandra Gröndahl (s. 4.8.1882, Tampere).

Kössi Ojala oli näyttelijä. Alun perin muurarina työskennellyt Ojala teki lyhyen uransa aikana useita kiitettyjä rooleja Tampereen Työväen Teatterissa.

Ojala aloitti näyttelijänuransa harrastajana Tampereen Ulkotyöväen yhdistyksen näytelmäseurassa. Hän kuului muurarien ammattiosastoon. Tampereen Työväen Teatteriin Ojala siirtyi vuonna 1913 Tilda Vuoren johtajakaudella toimien iltanäyttelijänä. Ammattilainen Ojalasta tuli Kosti Elon johtajakaudella. Häntä pidettiin nerokkaana luonneroolien tulkitsijana, jolle oli ominaista syvällinen eläytyminen kulloiseenkin rooliin. Uransa aikana Ojala saavutti Tampereen Työväen Teatterin johtavan sankarinäyttelijän aseman. Eino Salmelainen luonnehti häntä erääksi suomalaisen teatterin suurimmista luonnonlahjakkuuksista. Ojalan kiitettyihin roolisuorituksiin kuuluivat muun muassa porvari Möllmark Gustav Wiedin huvinäytelmässä Kaupungin ylpeys ja hurjasteleva Dulska Gabriela Zapolskan näytelmässä Rouva Dulskan moraali. Aleksis Kiven klassikossa Nummisuutarit hän näytteli Mikko Vilkastusta. Erityisen arvostettu oli Ojalan tutkielma konsuli Bernickistä näytelmässä Yhteiskunnan tukipylväät. Vuonna 1920 Ojala esiintyi Pauli Pohjolan kanssa alkoholin vaikutuksen alaisena näytelmässä Iloinen leski; molemmat saivat vakavan varoituksen. Ojala kuoli tuberkuloosiin 35-vuotiaana. Näytellessään kuningasta Hamletissa hän sai verensyöksyn ja poistui kesken lauseen näyttämöltä.

Kössi Ojalan hautajaisista on sanottu tulleen ehkä Tampereen Työväen Teatterin mittavin muistojuhla.  Näyttämötaiteen ystäviä, entisiä muurariosaston tovereita ja muuta kansaa tulvi hautajaispaikalle tuhansiin laskettava joukko.

Aamulehden muistokirjoituksessa 12.5.1922 Kössi Ojalaa ylistettiin runollisin ja suurin sanoin:

”Mutta … on Kössi Ojalan elämäntarina suuruutensa vuoksi rohkaiseva ja riemukas, niin kuin kaikki suuret asiat maailmassa. Karkean ruumiillisen työn äärestä lähteneenä hän taiteen työkentällä, jolla ihminen parastansa ja omintansa voi antaa, kohosi suuruuteen, joka vain harvoille on mahdollinen. Kössi Ojala oli taiteilijaksi syntynyt, ja tätä kutsumusta varten oli luonto jakanut hänelle runsain määrin lahjojaan. Kukapa ei olisi tuntenut sydämen kosketusta tämän taiteilijan kanssa hänen liikkuessaan näyttämöllä! Sen sielullisen voiman pakotuksesta, joka hänen henkilöluomansa paisutti suuriksi ja mieliinpainuviksi, menetti kaikki ulkonainen merkityksensä. Tässä oli se Kössi Ojalan suuruus, jota ei voida mitata, eikä siitä jälkimaailmalle todisteita antaa. Me sen vain henkilökohtaisesti voimme todistaa, jotka olemme tunteneet hänen luomisvoimaisuutensa ja näkemyksensä syvyyden.”

○  ○  ○  

Olen alkanut uumoilla, että on olemassa sellainen erityinen ilmiö, joka innoittaa Tampereelle muuttaneita. Useat Tampereelle muuttaneet henkilöt ovat muuttonsa jälkeen inspiroituneet kaupungin henkisestä ilmapiiristä ja ihmisistä ja saaneet sen seurauksena aikaan merkittäviä saavutuksia taiteessa, liike-elämässä, tieteessä tai jollakin muulla alueella. Esimerkkejä on lukuisia kuten vaikkapa Väinö Linna, Emil Aaltonen ja Sara Hilden.

Lähteitä:

  • Kotimaisia näyttämötaiteilijoita sanoin ja kuvin, Kustannusliike Opas, Viipuri 1930.
  • Rajala, Panu: Titaanien teatteri, Tampereen Työväen Teatteri 1918–1964; Tampereen Työväen Teatteri Oy 1995.
  • Aamulehti 12.5.1922. Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Harmio – ”kasakan jalanjälki”. Kasvihistoriaa Kalevassa

Tampereen entiseltä venäläisten kasarmialueelta Kalevassa eli Kiinanmuurin pihalta löytyy kasvihistoriaa. Harmio eli idänharmio (Berteroa incana) on kaksi- tai monivuotinen valkokukkainen ristikukkaiskasvi. Kasvia löytyy myös Kalevanharjun Järvensivun puoleiselta rinteeltä, mm. ratapenkereeltä. Se on tullut tänne Venäjältä tuodun hevosten rehun mukana yli sata vuotta sitten. Itseasiassa harmio taitaa olla ainoa jäänne entisestä kasarmialueesta, joka tuli tunnetuksi kansalaissodan jälkeisen suuren vankileirin paikkana.

Kuva. Harmio-kasvustoa Kiinanmuurin pensasaidan juurelta.

Harmion tieteellinen ja suomenkielinen nimi kuvaavat tähtikarvojen peittämän kasvin yleisväritystä – mitään harmia tai haittaa lajista ei ainakaan Suomessa ole, päinvastoin sitä on joskus käytetty koristekasvina. Karvapeite on sopeuma lajin kuiville kasvupaikoille: se pidättää hyvin sade- ja kastepisaroita sekä vähentää haihduntaa. Laajahkoina, harmaina kasvustoina harmio kiinnittää kasveihin vihkiytymättömänkin huomion: laji kukkii suhteellisen pitkälle kesään ja siemenet karisevat usein vasta talvella.

Harmion alkuperäinen levinneisyysalue sijoittuu Etelä-Venäjän kuiville, mantereisille aroille, josta laji levisi Suomeen 1800-luvulla Venäjän vallan aikaan. Suomen suuriruhtinaskunnalla ei ollut omaa armeijaa, vaan varuskuntien väki koostui venäläisjoukoista. Sotaväen sijoituspaikkoihin tuotiin ajoittain rehua ja viljaa pitkien matkojen takaa ja mukana kulkeutui monien kasvien siemeniä aivan uusille seuduille. Parhaimmillaan kasarmien nurkilla kasvoi kymmeniä venäläistulokkaita. Useimmat ovat vuosikymmenien ja -satojen vieriessä hävinneet, mutta kourallinen onnistui kotiutumaan luontoomme pysyvästi. Harmio on edelleen leimallinen osa vanhojen varuskuntakaupunkien luontoa esimerkiksi Haminassa, Lappeenrannassa, Hämeenlinnassa, Turussa ja Tampereella. Venäläisajan kasarmialueilta ja varuskuntien nurmilta kasvi on kyennyt leviämään lähiympäristön kuiville joutomaille, pientareille, hietikoille ja kedoille. Jäitse tai lintujen mukana se on saavuttanut kasvupaikkoja jopa saaristossa. Arokasvina harmio sietää yllättävän hyvin paitsi kuivuutta, myös kulutusta ja sietää jopa ruohonleikkuuta. Nykyinen pohjoisin pysyvä esiintymä lienee Oulun korkeudella. (Lähde: Luontoportti.com)

Tampereen runoniekka Lauri Viita runoili harmiosta otsikolla Harmia runokokoelmassaan Käppyräinen vuonna 1954 (Lauri Viita. Kootut runot. WSOY 1999, s. 209). Viita otti tapansa mukaan melkoisia taiteellisia vapauksia, eikä tee mielestäni täyttä oikeutta harmiolle.

Isoa harmaata karvaista ruohoa,
pieniä valkeita
kukkasenalkeita,
kasvupaikkana rautatiepenkere,
hedelmä litu:
berteroa incana,
suomeksi harmia vain.

Huonoa ruohoa,
ei sitä nuohoa
kärsä, ei kuono,
ei hamua turpa,
ei neitonen mieli.
Miekkonen, joka sen lauluunsa huoli,
kai otti ja kuoli,
kun pelkkää päiväsakkoa saa,
jos ei alle jää,
kiskojen väliin
pölkkyjen lomiin
rautatiepenkereelle.

Lappeenrannan linnoituksen osalta on todettu, että venäläisten mukana kulkeutui kaupunkiin satoja kasveja, mutta niistä vain sitkeimmät ovat jäänet jäljelle. Tietääkö joku löytyykö Tampereelta esim. ketomarunaa, idänkattaraa, ukonpalkoa, ketoampiaisyrttiä tai keltakynsimöä?

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Hautausmaatarinoita – Kotka ja konstaapeli

Kotka

Kalevankankaan hautausmaalla Tampereella kävellessä kiinnittyy huomio hautoihin, joita koristaa joku tavanomaisesta poikkeava hautamuistomerkki. Kuru-laivassa hukkuneiden muistomerkin lähellä on hauta, jolla seisoo muistomerkkinä kauas näkyvä kivipylväs. Pylvään päässä istuu kivestä veistetty kotka ja pylväässä lukee kultakirjaimin KOTKA. Mikä mahtaa olla tämän haudan tarina?

Haudassa lepää Kustaa Alarik Kotka (s. 16.9.1883, k. 23.12.1931), hänen vaimonsa  Vilhelmiina os. Wastanen (s. 19.12.1880 Kurussa, k. 1961) ja heidän kaksi poikaansa Taisto Ilmari (s. 1915, k. 1919) ja Sulo Kostaja (s. 1913, k. 1931).

Kustaa Alarikista julkaistiin muistokirjoitus Kansan Lehdessä 28.12.1931:

Tov. Alarik Kotka kuollut

Keskiviikkona t.k. 23 pnä klo 4 ajoissa aamulla kuoli Tampereen yleisessä sairaalassa pitempiaikaisen vaikean sairauden jälkeen Pohjois-Pirkkalan Ylä-Pispalan kansakoulun opettaja, toveri K u s t a a  A l a r i k  K o t k a. Hän oli syntynyt Tampereella 16.9.1883, ollen siis kuollessaan 48-vuotias. Käytyään kansakoulun, työskenteli hän täkäläisissä kutomotehtaissa, kunnes opinhalu vei hänet seminaariin. Toimittuaan useita vuosia opettajana Lapin pitäjässä (Tl.) tuli hän syyslukukauden alussa 1927 Ylä-Pispalan koulun opettajaksi.

Toveri Kotka oli työväenaatteen mies. M.m. kuului hän Tahmelan työväenyhdistykseen. Erikoisen innokkaasti hän otti osaa raittiusrientoihin ja rauhanliikkeeseen. Hän oli jäsenenä Pohjois-Pirkkalan kunnan raittiuslautakunnassa ja toimi köyhäinhoidon piirimiehenä.

Kaipaamaan jäi toveri Kotkaa lähinnä puoliso.”

Kustaa Alarikin vanhemmat olivat verkatehtaan työmies Kustaa Reinhold Adler (s. 15.2.1849 Kuorevedellä) ja Emma Maria Juhontytär  (s. 9.3.1853 Tyrväällä). Kotka-nimi on siten suora käännös Adler-nimestä. Kustaa Reinholdin isä oli värjärin kisälli Bror Otto Adler. Sukunimi Adler oli peräisin Kustaa Reinholdin isoisältä kersantti ja varusmestari Pehr Reinhold Adlerilta. Hän oli sukujuuriltaan Kuhmalahden Neppius-sukua. Pehr Reinhold Adlerin vaimo Hedvig Sophia Hasselgren oli isänsä puolelta ruotsalaista sotilassukua.

Konstaapeli

Kalevankankaan kappelin lähistöllä olevalla haudalla on korkean jalustan päällä suuri pronssinen lapsienkeli. Tämä viehättävä hahmo muistuttaa muun muassa renessanssin ja barokin ajan maalauksissa esiintyviä siivellisiä alastomia pikkupoikia (it. putto), jotka ovat rakkauden ja erotiikan symboleja. Tosin tämä poika ei ole vaatteitta, hän onkin ilmoittamassa jotakin taivaallista viestiä.

Kivisessä jalustassa näkyy monia – todennäköisesti kansalaissodan aikaisten – luotien aiheuttamia lohkeamia. Pikkuenkelin alla haudassaan lepää ylikonstaapeli Johan Henrik Saarnio (s. 24.1.1857 Kuhmalahdella, k. 16.10.1906) ja hänen vaimonsa Henriikka Kustaantytär (s. 2.11.1863 Sahalahdella, k. 17.4.1950) sekä heidän ottotyttärensä Hilda Maria (s. 14.6.1882, k. 29.12.1947). Johan Henrik Saarnion kuolemasta kertoi Aamulehti 17.10.1906 seuraavaa:

Kuollut. Toissayönä kello 12 aikaan kuoli täällä täkäläisen poliisilaitoksen vanhempi ylikonstaapeli Johan Henrik Saarnio (ent. Sirén) 49 vuoden 9 kuuk. wanhana, sairastettuaan jo lähes 11 kuukautta.

Wainaja oli syntynyt Kuhmalahdella tammikuun 24 p:nä w. 1857, ja muutti Tampereelle w. 1877. Täällä toimi S. ensimmäisen 10 wuotta rakennustöissä ym., kunnes pääsi w. 1887 konstaapeliksi täkäläiseen poliisilaitokseen ns. Pispalan tien osastoon. Tästä erosi S. täkäläisen wanhan kansakoulun wahtimestariksi, jossa oli  1 wuoden. Kuin sitten järjestetty poliisilaitos kaupunkiimme perustettiin, pääsi Saarnio 2:sen piirin w.t. ylikonstaapeliksi, josta sitten yleni, ollen jo pitemmän aikaa wanhempana ylikonstaapelinä. Wiime syksynä marraskuun lopulla murtui S:n terweys eikä hän sittemmin woinut enää wirkatoimiinsa ryhtyä, waan sai noin kuukausi takaperin eron wirastaan.

Ahkeralla kirjallisuuden ja sanomalehtien wiljelemisellä kartutti S. itselleen laajat yleistiedot. Uutteralla täsmällisyydellä ja wakawalla toiminnallaan hän sai päällystönsä eheän luottamuksen. Arwokkaalla ja kohteliaalla esiintymisellään woitti hän suurelta yleisöltä ”kunnon miehen” arvon. Poliisimiehistön ”pääksi” hänet mielihyvällä miehistön keskuudessa tunnustettiin.

Kunnon suomalaisena hän kaikki kesti. Kepeät mullat kunnon kansalaiselle.”

Ottotytär Hilda Marian vanhemmat olivat ylimääräinen palovahti Karl Eriksson (s. 2.12.1841 Lempäälässä) ja Karolina Karlintytär Sjölund (s. 17.2.1844 Tottijärvellä). Hilda Marian äiti kuoli tyttären ollessaan vasta kuusivuotias ja sen vuoksi hän päätyi Saarnion ottotyttäreksi. Aikuisena Hilda Maria toimi kauppiaana. Hän omisti yrityksen nimeltään Muotiliike Hilda Saarnio osoitteessa Kauppakatu 3.  Liike oli erikoistunut hattuihin ja lakkeihin. Yrityksen ilmoituksia näkyi tiuhaan tamperelaisissa lehdissä 1920- ja 1930-luvulla.

Kiintoisaa olisi tietää, onko haudan veistos jonkun suomalaisen taiteilijan luomus vai onko se teollista massatuotantoa esim. Saksasta, josta tiedetään joidenkin Kalevankankaan enkeliveistosten olevan peräisin?

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Tampellan taitavia suunnittelijoita 2. Hans Otto Donner ja Heikki Collanus

Oy Tampella Ab oli vuonna 1856 toimintansa aloittanut tamperelainen pörssiyhtiö, joka harjoitti metalli-, metsä- ja tekstiiliteollisuutta. Kun perehtyy Tampellan historiaan, käy selville, että varsinkin Tampellan metalliteollisuus on tuottanut hämmästyttävän monenlaisia tuotteita, joista monet ovat olleet alansa markkinajohtajia. Edelleen monen tampellalaisen tuotteen historia jatkuu uusien omistajien huomassa (mm. Sandvik, Valmet, Patria). Tampellaa käsittelevistä historian kirjoista ei juurikaan löydä tietoja Tampellan tuotteiden suunnittelijoista. On selvästi tarvetta tuoda esille näitä taitavia insinöörejä.

Hans Otto Donner

Hans Otto Donner (1903-1982) oli suomalaisen krh-tuotannon isä. Tampellan  omistajasukuun kuulunut DI Hans Otto Donner kehitti suomalaisen kranaatinheittimen. Donner oli opiskellut Ranskassa ja tutustunut siellä Brandtin heittimeen. Hän patentoi useita parannuksia alkuperäiseen malliin. Heitintä ryhdyttiin valmistamaan Tampellassa vuonna 1932. Vuonna 1933 Tampella myi Suomen armeijalle 100 kpl 81 mm:n heitintä. Vuosina 1934 – 41 Tampella valmisti lisenssillä Brandtin kranaatinheittimiä, joita vietiin mm. Baltian maihin. Ennen 2. maailmansotaa heittimiä koeammuttiin keskellä Tamperetta Myllysaaresta Siilinkarille.

Kuva 1. 81KRH/33 heitinrivistö luovutusvalmiina konepajalla 1930-luvulla.
Pikkukuva: Hans Otto Donner.

Vuonna 1934 valmistui ensimmäinen täysin Tampellan kehittämä kranaatinheitin mallia 81 Krh/34. Merkittäviä eroja ranskalaiseen esikuvaan olivat mm. vastinlevy kiinnityksineen ja suojattu tasauskoneisto. Tampella kehitti oman suuntaimen m/33. Sen seuraaja m/35 on edelleen käytössä Puolustusvoimissa. Kyseessä on kansainvälisessä mittakaavassa kaikkein laajimmalle levinnyt suomalaisperäinen sotavaruste.

Tampellan malli 81 Krh/38 oli Suomen tärkein kevyt kranaatinheitin 2. maailmansodassa. Sitä käytettiin Puolustusvoimissa vuoteen 2007 saakka, viimeksi nimellä 81KRH38Y.  Tampellassa kehitettiin monia muitakin kranaatinheittimiä ja muita aseita.

Tampella valmisti vuosina 1932 –1991 mm. 81, 120 ja 160 mm kranaatinheittimiä sekä 105, 120 ja 155 mm kenttätykkejä. Sota-aikana he valmistivat lisenssillä ruotsalaisen Boforsin 37 mm panssarintorjuntatykkejä sekä 105 mm haupitseja. Sota-aikana eniten työllisti kuitenkin ammustuotanto ja sekä omien että sotasaalisaseiden kunnostus- ja korjaustoiminta. Sodan jälkeen päätuotteita olivat 81 ja 120 mm kranaatinheittimet sekä 155 mm kenttäkanuunat, joita valmistettiin sekä Suomen Puolustusvoimille että vientiin.

Donner on saksalaistaustainen suomalainen suku, jonka jäsenistä moni nousi 1800- ja 1900-luvulla vaikutusvaltaiseen asemaan Suomen kulttuurissa ja politiikassa. Suvun varhaisimpana tunnettuna kantaisänä mainitaan lyypekkiläinen meripihkaseppä Jürgen Donner (k. mahd. 1681). Hänen pojakseen oletettu Jochim Donner (1669–1748) muutti vuonna 1693 Nevanlinnaan ja avioitui sikäläisen Christina Röhlingin kanssa. Hän toimi saksalaisen koulun rehtorina ja kaupungin tultua hävitetyksi Suuressa Pohjan sodassa (1700–1721) hän siirtyi Helsingin kautta Tukholmaan, jonne perusti kauppahuoneen. Hänen poikansa Alexander Donner (1708–1772) siirtyi kauppiaaksi Kokkolaan.

Hans Otto Donnerin isä oli Otto Donner, joka oli syntynyt Helsingissä 3.8.1871, FK 1894, opisk. matematiikkaa ulkomailla. Huvilanomistaja Espoon Kauklahdessa. Taiteenharrastaja. Hans Otto Donnerin äiti oli Kathrine Cecile Valentine Bardy.

Heikki Collanus

Tampellan kenttätykin kehitystyö alkoi 1950-luvun lopulla Suomen puolustusvoimien Tampellalle toimeksi antamasta 122 mm kenttätykin (122 K 60) suunnittelusta, josta vastannutta insinööriryhmää johti Tampellan pitkäaikainen tykkien pääsuunnittelija Heikki Collanus. 122 K 60 ei koskaan tullut laajempaan tuotantoon prototyyppikappaleen ja tuotantomallin 15 kappaleen ensimmäisen sarjan lisäksi, mutta sen piirteitä hyödynnettiin Tampellassa 155 mm tykin suunnittelussa. Suomalaisella Tampellalla ja israelilaisella ammattiliitto Histadrutin omistamalla Solel Bonehilla oli yhteinen tytäryhtiö Soltam, jonka kanssa Tampella toimi yhteistyössä tykkien kehityksessä vuoteen 1974 asti.

Kuva 2. Tampellan pääsuunnitteljia Heikki Collanus ja Puolustusvoimien edustaja kapt. Eino Vuo-rimies poseeraavat vastavalmistuneen Tampellan ensimmäisen
122 K 60 -kenttätykin (numero 001) vieressä Tampellan tehtaan pihalla 24.6.1960.

Heikki Juhani Collanus oli insinööri Tampereella, mutta muutti eläkevuosinaan Ikaalisiin. Hän oli syntynyt 13.5.1924 Turussa ja kuoli 19.2.2007 Ikaalisisssa. Hänen isänsä oli tuomari Toivo Johannes Collanus, joka oli kamreerina lääninhallituksessa Turussa ja kauppalanjohtajana Ikaalisissa. Hän oli syntynyt 6.9.1893 Helsingissä ja hän kuoli 1.6.1958. Heikin äiti oli Hilja Viktoria Kollanus os. Taimela, joka toimi kauppiaana Ikaalisissa ja myöhemmin K-kauppiaana Helsingissä, hän oli syntynyt  5.11.1895 Prunkkalassa Aurassa, hän kuoli 29.3.1973.

Tampellassa olisi paljon enemmänkin merkittäviä suunnittelijoita mm. Tamrockissa, mutta heistä on vaikea saada tietoja.

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Tampellan taitavia suunnittelijoita 1. Hermann Kauffmann

Oy Tampella Ab oli vuonna 1856 toimintansa aloittanut tamperelainen pörssiyhtiö, joka harjoitti metalli-, metsä- ja tekstiiliteollisuutta. Kun perehtyy Tampellan historiaan, käy selville, että varsinkin Tampellan metalliteollisuus on tuottanut hämmästyttävän monenlaisia tuotteita, joista monet ovat olleet alansa markkinajohtajia. Edelleen monen tampellalaisen tuotteen historia jatkuu uusien omistajien huomassa (mm. Sandvik, Valmet, Patria). Tampellaa käsittelevistä historian kirjoista ei juurikaan löydä tietoja Tampellan tuotteiden suunnittelijoista. On selvästi tarvetta tuoda esille näitä taitavia insinöörejä. Yksi näistä ensimmäisistä oli nuori insinööri Hermann Karl Heinrich Kauffmann, joka oli syntynyt 18. elokuuta 1840, Göteborgissa. Hän oli Tampereen konepajateollisuuden uranuurtaja, joka tunnetaan parhaiten kirjoittamiensa muistelmien ansiosta.

Kauffmannin vanhemmat olivat kotoisin Eutinista Saksasta, ja hänen isänsä Heinrich Kauffmann toimi Göteborgin kaupunginarkkitehtina. Kauffmann kävi Göteborgissa kymnaasin ja sen jälkeen hän opiskeli teknistä alaa Chalmersin opistossa. Hän oli aluksi piirtäjänä Nyköpingin konepajalla vuodesta 1857 alkaen. Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n konepajan johtajaksi vuonna 1862 valittu ruotsalainen A. J. Lundahl tarjosi Kauffmannille työtä Tampereelta, ja Kauffmann muutti sinne samana vuonna.

Kauffmannista tuli Tampellan konepajan johtaja 1866 A. J. Lundahlin muutettua pois Tampereelta, ja hän johti myös vuosina 1867–1870 Tampellan ostamaa Helsingin laivatelakkaa. Kauffmann oli Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n palveluksessa vuoteen 1880 saakka, jolloin hän siirtyi Pietariin johtamaan Ludvig Nobelin konepajaa. Kauffmann palasi myöhemmin Suomeen ja kirjoitti muistelmateoksen Tampereen vuosistaan 1860- ja 1870-luvulla. Tämä teos ilmestyi vuonna 1902 nimellä Muntra minnen från mellersta Tavastland, ja se käännettiin suomeksi nimellä Mieluisia muistoja Keski-Hämeestä. Kauffmann oli naimisissa vuodesta 1869 lähtien tamperelaisen tehtaanpatruuna Johan Fredrik Gefwertin tyttären Hilda Maria Gefwertin kanssa. Kauffmann kuoli vuonna 1908 Nurmissa lähellä Viipuria. Hänet on haudattu vuonna 1906 kuolleen puolisonsa kanssa Tampereelle.

Tampellan rakentamat laivat

Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n konepaja rakensi Kauffmannin piirustusten pohjalta vuosina 1862-1863 ensimmäisen rautaisen höyryaluksen, Ilmarisen, Näsijärvelle. Ilmarinen oli myös ensimmäinen potkurialus Hämeen vesistössä. Hänen seuraava työnsä oli Venäjän hallituksen tilaama kanuunavene Suuriruhtinas Wladimir, jota rakennettiin vuosina 1863-1864. Vuosina 1864-1866 rakennettiin siipilaiva Elias Lönnrot sekä Vanaja välittämään liikennettä Hämeenlinnaan. Ne hoitivat tavaraliikennettä siihen asti, kunnes rautatie yhdisti Tampereen Hämeenlinnaan vuonna 1876. Tampereen konepajalla rakennettiin Kauffmannin aikoina laivojen lisäksi myös höyrykoneita, pumppuja, ventilaattoreita ja puunjalostuskoneita

Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n rakentama Suuriruhtinas Wladimir Mustalahdessa vuonna 1864. (Kuva: Konstantin Hakulin, Vapriikin kuva-arkisto.)

Kauffmannista on sanottu, että hän oli ilmeisen lahjakas insinööri, joka nopeasti perehtyi uusiin tehtäviin, seurasi tekniikan kehitystä ja omaksui rohkeasti sen, mitä piti hyväksyttävänä. Kauffmannin merkityksen laivasuunnittelijana ymmärtää, kun lukee kertomuksia kokemuksista niistä parista laivasta, jotka oli suunniteltu ja rakennettu ennen häntä.

Kesällä 1859 valmistui konepajan ensimmäinen alus, siipirataslaiva Ahti. Laivan purjehduskelpoisuuden kannalta onnetonta oli se, että höyrykoneen suunnitelleella englantilaisella insinöörillä (Joseph Dillworth) ja puisen rungon tehneellä pohjalaisella purjelaivanrakentajalla (A.Pihl) ei ollut yhteistä kieltä, kokemusta höyrylaivoista eivätkä he tulleet edes keskenään toimeen. Koneisto ja jykevä puurunko tehtiin niin raskaiksi, että pyöreäpohjaisesta laivasta tuli epävakaa ja kiikkerä. Vakauden parantamiseksi tehdyt muutokset veivät lastiruumaksi aiotun tilan, ja tavaraa varten Ahdin oli otettava hinattavakseen proomu. Laivan höyrykoneen teho osoittautui liian heikoksi niin, että Ahti ei jaksanut nousta ylävirtaan, ellei sen höyrykattilaan kehitetty ylimääräistä höyrynpainetta aivan riskirajoille. Laiva oli myös hyvin hidas. Kaiken lisäksi ensimmäisen kertaa laivaa vesille laskettaessa huomattiin, että siipirattaat eivät ylettyneet veteen. Laivan hallintalaitteet olivat kömpelöitä ja vaikeasti käytettäviä minkä vuoksi laiva törmäili usein mm. laitureihin. Kauffmann on muistelmakirjassaan kuvannut sivukaupalla näiden ensimmäisten laivojen yksityiskohtia ja surkuhupaisia kommelluksia niiden käytössä.

Kauffmann oli innokas luontoharrastaja, metsästäjä ja kalastaja. Hän on kuvannut saapumistaan Tampereelle seuraavasti: ”Kylmä mutta kaunis kevätpäivä oli se toukokuun kuudestoista 1862, jolloin Turun tietä ensi kerran saavuin Tampereelle ja Pyynikin harjulta näin Näsijärven peilikirkkaana kimaltelevan iltapäivän auringossa. Luonnonystävää ihastuttavan näköalan suurenmoisuus teki minuun syvän ja pysyvän vaikutuksen.”

Lähde: Kauffmann, Hermann. Mieluisia muistoja Keski-Hämeestä. LC Tampere 1998 (1902). 501 s.

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Näin Egyptin prinsessan laskevan koskiveneellä Jalonkosken kesällä 1952

Olin tuolloin vain neljävuotias ja tämä tapaus on ensimmäisiä isoja tapauksia, jonka ylipäänsä muistan. Muistini mukaan Jalonkosken niskaan Ämmänsaaressa oli kerääntynyt valtavan paljon ihmisiä. Veneessä istui muutamia ihmisiä, joilla oli aurinkolasit. Aurinkolaseja en ollut koskaan ennen nähnyt. Olin hämmästynyt, kun äsken sain tietooni, että paikalle oli kertynyt vain 200 – 250 ihmistä. Muistoni kertoi tuhansien ihmisten ruuhkasta. Muita yhtä suuria ruuhkia Kainuussa en ole koskaan tavannutkaan.

Prinsessa Faika seurueineen Jalonkoskella. Mukana matkalla oli muun muassa prinsessan aviomies Sadek Bey. Kuva Kaarlo Tauriainen.

Jalonkoski oli kyllä tuolloin hieno ja vuolas koski, joka kulki läheltä kotiamme. Kosken rannat tarjosivat jännittäviä leikkipaikkoja. Joihinkin osiin rantaan oli rakennettu kiveystä tai eräänlaista rantamuuria. Nykyisin Jalonkosken kosket ovat sarja lammikoita, kun toisen joen haaran komeaan putoukseen vuonna 1959 rakennettiin voimalaitos.

Yllätys oli myös lukea, että kosken laskuun käytetty vene oli varta vasten tätä tilaisuutta varten rakennettu. Kotiseutuneuvos Kalle Juntunen on kertonut, että valtava, 13-metrinen vene tehtiin varta vasten prinsessan matkaa varten. ”Veneen rakensivat kaksi paikallista miestä: Muikku-Jakkena tunnettu Jaakko Keränen kirkonkylän Muikkulasta ja lauttauitossa työskennellyt Jaakko Turpeinen Hyrynsalmen Hoikan Sillanpäästä. – He rakensivat veneen yhdessä juhannuksen alla. Rakentamiseen meni kaksi viikkoa. Voi sanoa, että kyllä pojat osasivat hommansa.” Vene on edelleen tallessa Hyrynsalmen Vonkassa ja hyvässä kunnossa.

Prinsessan veneessä on yksitoista penkkiä, ja vene on melkoinen tekijöidensä taidonnäyte. Jalo-vene on nimensä mukainen vene: lahoamisen merkkejä ei ole vielä vuosikymmenienkään jälkeen. Kuva Kimmo Hiltunen/Yle.

Prinsessa Faika oli tuolloisen Egyptin kuninkaan Farukin sisar. Hän tuli Suomeen Olympialaisten vuoksi, mutta jo hänen matkansa aikana hänen veljensä syöstiin vallasta. Vallasta syösty kuningas Faruk kuoli 45-vuotiaana Ile de France nimisessä ravintolassa Roomassa, kun hän tukevan illallisen jälkeen kaatui pöydässä. Hän oli tunnettu tuhlailevista elintavoistaan ja kleptomaniasta, jonka vuoksi hän sai pilkkanimen ”Kairon varas”. Prinsessa Faika oli syntynyt 8. heinäkuuta 1926 Alexandriassa, hän kuoli 7. tammikuuta 1983 Kairossa. Prinsessalla oli Suomeen tullessaan matkatavaraa 300 kiloa ja Suomessa hän vaihtoi valuuttaa 19 miljoonan markan edestä (nykyrahassa 617 500 euroa). Tuolla summalla Kainuun Sanomat arveli prinsessan pystyvän järjestämään loisteliaita kutsuja hotelli Kämpissä Helsingissä. Lehdistö raportoi tarkasti hänen liikkeistään Suomessa. Kainuun Sanomat kirjoitti muuan muassa, että prinsessan timanttikorkoiset kengät olivat herättäneet suurta ihastusta Helsingin seurapiireissä – jopa siinä määrin, että Faikan oli välillä vaikea päästä liikkumaan hotellistaan innokkaan väkijoukon läpi.

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Musta lammas aidan takana

Kotipihamme aidan taakse ilmestyi villisti tuijottava musta lammas.  Näin tapahtui erään syysillan hämärässä Suomussalmella 1950-luvun alussa. Lapsesta se oli pelottavaa ja selittämätöntä. En muista mitä karanneelle oudolle lampaalle sitten tapahtui. Olen myöhemmin ajatellut, että tapahtuma toi sodan jälkeisten vuosien piilossa olleet pelot ja ahdistukset näkyviksi. Meidän suurten ikäluokkien syntymän aikana sodista oli kulunut vain muutama vuosi.

Sotien tiedetään synnyttäneen sen kokeneissa monenlaisia traumoja. Osittain näkyviä mutta myös suuressa määrin piilossa olevia, koska niistä ei haluttu puhua, varsinkaan lapsille. Esimerkiksi isäni oli haavoittunut vakavasti ja äitini oli joutunut lähtemään evakkoon Kainuusta talvisodan alla. Lapsi ei tietenkään voinut ymmärtää eikä edes huomata aikuisten mahdollisia sotatraumoja. Ja nyt jälkikäteen 1950-luku on muistoissa jatkuvaa eteenpäin menoa, asioiden parantumista vuosi vuodelta.

Traumojen vaikutukset ilmenivät vasta vuosikymmeniä myöhemmin esimerkiksi käsittämättömänä ahdistuksen tunteena. Muistan lapsena kuulleeni aikuisten puheissa hajanaisia viittauksia sotaan ja sen kokemuksiin, jotka eivät olleet monille helppoja. Sotien jälkeiset vuodet olivatkin tavallista levottomampia.

Noina vuosina sattui aivan lähiympäristössä monia tapahtumia, jotka eivät ehkä ole nykypäivän kaupunkilaislapselle kovin pelottavia, mutta jotka olivat sen ajan rauhallisen maaseudun lapselle pelkoa aiheuttavia. Törmäsin lähimetsässä veriseen juopuneeseen mieheen, joka makasi varvikossa. Talomme edestä kulkevaa tietä hoiperteli välillä ojankin kautta hullulta näyttänyt mies side pään ympärillä kohti lähellä olevaa sairaalaa. Pihassamme seisoi yhtenä aamuna metsäyhtiön kuorma-auto, jonka tuulilasissa oli suuri reikä. Kerrottiin, että auto oli ollut kuolemankolarissa. Auto näytti haavoittuneelta eläimeltä. Kulkiessani kunnantalon ohi kouluun istui talon portailla hyvin känninen nainen, joka kiroili aggressiivisena. Rouva oli yhdestä meidän naapuritalostamme.

Eräänä iltana tuli kotimme oven taakse joukko meluisia ja juopuneita sahamiehiä, jotka vaativat isältä lisää ennakkoa. Isä lähetti miehet pois ilman rahaa. Seuraavana päivänä kuulimme, että yksi miehistä oli pudonnut läheisen kosken korkealta rantakalliolta vuolaaseen virtaan ja menettänyt henkensä.

Näinä vuosina tapahtui aika lähellä kotiamme Kiannonkadun varrella sairaalan takana miinan räjähdys, jossa koulupoika menetti henkensä. Kyseessä oli saksalaisten ’aseveljien’ jälkeensä jättämä miina. Miinat aiheuttivat seudullamme heti sodan jälkeen useita siviiliuhreja. Vaikka niitä olikin armeijan toimesta raivattu sodan jälkeen, kaikkia ei ollut löydetty. Näitä miinoja on löydetty vielä 2000-luvullakin.

Kaikki sukupolvilta toisille siirtyvät traumat eivät tietenkään johdu sodista, mutta sotien aiheuttamat taakkasiirtymät ovat varmasti totta. Traumaattiset tapahtumat vaikuttavat sukupolvesta toiseen, jos niitä ei tunnisteta ja käsitellä. Traumaattiset kokemukset, siis ne, jotka jättävät ihmiseen käsittelemättömiä pelkoja, siirtyvät vanhempi-lapsisuhteen kautta seuraavalle – ja voimakkuutensa mukaan – useille seuraaville sukupolville.

On arvioitu, että traumat voivat mahdollisesti periytyä suoraan ituradan solujen epigeneettisten muutosten kautta. Ne jatkavat kulkuaan ja siirtyvät aina uudelle sukupolvelle. Ne eivät häviä, vaan jäävät piilotajuntaan. Vasta neljäs sukupolvi on täysin vapaa sotien ylisukupolvisista traumoista. Se tarkoittaa sodan kokeneiden lastenlastenlapsia. Suomalaisen tunneilmaston sanotaan olevan vieläkin kylmä ja suomalaisten kiintymyssuhteet sodan jäljiltä keskimääräistä välttelevämpiä. Sodat näkyvät yhä koko suomalaisessa kulttuurissa.

Keino päästä erilaisista traumoista ja niiden jälkivaikutuksista on siis niiden tunnistaminen ja käsittely. Niistä ei pääse ahdistavia tunteita torjumalla tai piilottamalla. Niitä yrittää pitäisi mielessään kuunnella ja havainnoida. Siinä lienee vielä tehtävää monelle suvulle ja perheelle.

Lisätietoa: Sota näkyy meissä. Lääkärilehti 29.4.2010 (https://www.laakarilehti.fi/ajassa/ajankohtaista/sota-nakyy-meissa-yha-5663/)

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Veneturma Näsijärvellä juhannuksena 1881

Sukututkimuksessa on kiehtovaa löytää uusia yhteyksiä erilaisten ihmisten ja sukujen välillä. Ihmisten muodostamia verkostoja. Ne saattavat löytyä sattumalta tai jonkin tutkimuksen sivutuotteena vanhoista arkistolähteistä tai vanhoista kirjoista. Niitä voi löytää myös museoista ja hautausmailta. Kun astuu pääportista Tampereen Kalevankankaan hautausmaalle ja kulkee hieman vasemmalle, tulee vastaan hiukan erikoinen hautamuistomerkki. Obeliskin muotoisen muistomerkin jalustassa lukee: ”Tässä lepää kolme poikaa ja viisi tyttöä: kuin tapaturmaisesti hukkuivat Näsijärveen 24 p. kesäkuuta v. 1881”. Näin monen henkilön yhtäaikainen hukkuminen on ollut erittäin harvinainen tapaus.

Mistä löytyisi lisätietoa tapauksesta? Hyvä apuväline on Kansalliskirjaston Historiallinen Sanomalehtikirjasto, josta löytyykin Tampereen Sanomien julkaisema perusteellinen uutinen pari päivää tapahtuman jälkeen (29.6.1881):

”8 henkeä hukkunut! Pellawatehtaalaiset Alfred Syrén, Miina Syrén (edellisen sisar), Manda Syrén (mainittuin orpana), Miina Jägerroos, Manda Friman, Manda Lindroos eli Mäkelä, sepän oppilas Johan Sandell ja masuunin työläinen Kalle Aug. Hellman lähtiwät Juhannus-yönä weneellä Näsijärwelle pienelle huwimatkalle ja pysähtyiwät runsaasti puoli penikulmaa Tampereelta Aitolahden suulla Tapatora nimiselle saarelle. Näihin yhtyi myös Helsingin suomalaisen lyseon oppilas August Dahlberg, joka kuitenkin antoi tuoda itsensä mannermaalle jo k:lo 4 aamulla. Kyyditsijät menivät heti takaisin saarelle, ja sittemmin ei koko joukkueesta ole kuultu mitään, waikka lupasiwat wiimeistään puolen puolenpäiwän aikaan tulla kaupunkiin. Juhannus-päiwänä ei heitä osattu kaiwata, kun luultiin olewan maalla jostain talossa ja muutoinkin oliwat wähän ewäillä warustettuna. Outo aawistus heräsi omaisille, erittäin Syrén’in lasten wanhemmille wasta lauantai-aamuna, jolloin rupesivat tiedustelemaan poissa-olewain kohtaloa. Mainittuna päiwänä tuli Messukylästä Aitoniemen Alasen isäntä ilmoittamaan polisikamariin, että hän oli edellisenä päiwänä kirkkomatkallaan löytänyt kumoontuneen weneen liki Tapatoran saarta rannalla, josta se korjattiin heidän walkamaan. Syrén mentyään sitä katsomaan huomasi omaksi weneeksensä, ja silloin selkeni totuudeksi se kauhistuttava tunne, että lapsensa toisten nuorukaisten kanssa oliwat kohdanneet hautansa järwen pohjassa. Muutamia jäännöksiä oli weneessä, waikka ales-suin, todistamassa tapausten surkeutta, ja wähän matkaa weneen löytöpaikasta tawattiin rannalta erään takki ja lakki. Hukkuneet oliwat, paitsi yksi tyttö, joka oli 27 wuoden wanha, 18-21 wuoden ikäisiä. Ruumiita on haettu ahkerasti, toissa päiwänäkin oltiin yhteen aikaan 16 weneellä naaraamassa, waan ei ole wielä yhtään löydetty.”

Näitä nuoria siis yhdisti työpaikka eli Tammerfors Linne- & Jern-Manufaktur Aktie-Bolag eli myöhemmin Tampella. Seurueeseen kuului yhdeksäskin jäsen eli August Dahlberg, joka oli ennen opiskeluaan ollut samassa työpaikassa ja jossa hänen isänsä toimi valumestarina. Moni asia retkestä kaipasi lisätietoa. Historiallisesta sanomalehtikirjastosta löysinkin kymmenen vuotta myöhemmin Aamulehden julkaiseman pitkän artikkelin otsikolla: ”Juhannukseni 10 vuotta sitten” Kirjoittanut Aatu. Aamulehti 24.6.1891. Jutusta käy ilmi, että kirjoittaja on edellä mainittu August Dahlberg (myöh. Aukusti Alhovuori). Hän kuvaa mm. menomatkaa Tapatoran saarelle:

”Me saawuimme perille Tapatoran saareen; ja kun sinne toisen kerran weneellä oli haettu rannalle jääneet, oli seuramme täysilukuinen, yhdeksän henkeä. Wanhin naisista, joka samalla edusti seuran säädyllistä puolta, istui kiwelle kahwipannun ääreen. Me toiset lähdimme saarta katsastamaan; siinä ei ole paljon muuta kuin kallioita ja kiwiä sekä muutamia mäntyjä ja waiwaiskaswuisia pensaita. Mutta sitä paremmin sopi tältä paikalta katsella ympäristöä. Kiwenheiton päässä salmen toisella puolen oli wehreä kiwikkoranta, joka somasti kohosi. Toisella puolen oli Näsijärwen kiiltäwä pinta, jolla ei muita wäreitä näkynyt, kuin leikkiwän sorsaperheen synnyttämät.  Yö oli tullut, mutta luonto ei tietänyt nukkuako wai walwoako. Walonjakaja oli jo painunut näköpiirin taakse, vaan hämärää ei kuulunutkaan. Sen sijaan lewisi lempeä kirkkaus, jonka walossa harmaapartainen petäjäkin näytti niin ihmeen ihanalta.”

Sen jälkeen kirjoittaja kertoo, kuinka hänen piti siskolleen antamansa lupauksen vuoksi poistua saaresta jo aamuyöllä ja kuinka hänet kyydittiin Kaupinojalle. Hän oli myös mukana, kun seuruetta ja heidän venettään alettiin etsiä:

”Jo kaukaa näimme järwelle tutun weneen punaisen kokan, ja perille päästyämme musteni maailma hetkeksi silmistämme, sillä kamalasti tuo äänetön esine todisti onnettomuudesta. Tuuli oli turjuttanut armottomasti sen laitoja rantakiwiin, yksi airo oli jäljellä, ja näiden lisäksi toi löytäjä wielä huiwin, lakin ja korin – kaikki tuttuja esineitä.”

Kesti useita viikkoja ennen kuin ruumiit löydettiin. Hautajaiset voitiin pitää 24.7.1881:

”Wiikko wierähti, wierähtipä toinenkin, waan yhtäkään hukkuneista ei löydetty, waikka kuinka olisi naarattu. Wihdoin awasi järwi powensa; toiset uhreistaan se ajoi maalle, toiset löydettiin weden pinnalta. Ne oliwat kauhun aikoja meille kaikille, mustan surun päiwiä, jotka elämän ajaksi piirsiwät synkät muistonsa omaisten ja tuttawien sydämiin.

Noin kolmen wiikon perästä lainehti ääretön wäkijoukko Tampereen uudella hautausmaalla. Sinne siunattiin kahdeksan nuorukaisen maalliset jäännökset samalla kertaa. Ei ollut sitä silmää, joka ei wettynyt, ei sitä sydäntä, joka ei heltynyt. Mahtawina ja ylewinä kuin itse Jumalan ääni korkeudesta kaikuiwat sielunpaimenen sanat, kun hän hautaustilaisuudessa puhui ihmiselämän katoowaisuudesta.”

Tarinansa kirjoittaja päättää seuraavin sanoin:

”Lukijani! Kun joskus käyt Tampereen uudella hautausmaalla, niin älä unohda käydä katsomassa erästä hautakiweä, joka on hiukan matkaa pääportista wasemmalle. Se tuntuu kylmältä kuten kaikki hautakiwet tässä kuolon hiljaisessa kaupungissa. Se on muodoltaan 8:siwuinen obeliski, jonka kullakin siwulla on nimi ja wuosiluku. Sen owat wainajien tuttawat pystyttäneet. Se huippu näyttää korkeuteen, ikään kuin muistuttaen meitä, missä meidän oikea isänmaamme on. Kewään kukkaset nuokkuilewat sen juurella ja ympärillä sanoen, emme mekään kauan elä, me tänä päiwänä kukoistamme, ensi yönä ehkä tulee tuima halla, joka mustuttaa wärin terästämme ja wie heikon elinwoiman warrestamme. Ja läheisen metsän puissa tuuli sinulle kuiskaa tarinan kahdeksasta nuorukaisesta, joiden elon taiwaalta aurinko äkkiä laski.”

Lukijaa voi jäädä askarruttamaan kysymys, miksi onnettomuus tapahtui. Todennäköisesti vene ei ollut riittävän suuri kahdeksalle henkilölle yhtä aikaa, koska menomatkalla heidät tuotiin kahdessa erässä. Koska kaikki näyttävät hukkuneen samalla kertaa, he lienevät olleet paluumatkan alkaessa kaikki veneessä. Juhannusaattoiltana oli ’Aatun’ kertomuksen mukaan tyyntä, mutta löydettäessä vene oli aaltojen kolhima. Ylikuormattu pieni vene on voinut kaatua Näsijärven selältä puhaltaneen tuulen voimasta pian rannasta lähdön jälkeen.

August Dahlbergistä eli Aukusti Alhovuoresta tuli merkittävä tamperelainen lehtimies. Hän syntyi 10. elokuuta 1863 Messukylässä ja kuoli 21. joulukuuta 1912 Tampereella. Hän toimi Aamulehden toimitussihteerinä ja päätoimittajana 1905-1912. Alhovuoren vanhemmat olivat sulattotyöläinen Emanuel Dahlberg ja Maria Kristina Laurén. Hän pääsi ylioppilaaksi Helsingin alkeisopistosta 1887 ja valmistui Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi 1892 ja maisteriksi 1894. Alhovuori oli nuorena työssä tehtaassa ja hän suoritti ylioppilastutkinnon sekä valmistui maisteriksi vasta aikuisvuosinaan. Toimittajan työn ohella Alhovuori toimi suomentajana.

Vielä tietoja hukkuneista: Wilhelmina Syrèn, s. 24.11.1860 Längelmäki, Alfred Syrèn, s. 23.7.1863 Messukylä, Amanda Syrèn, s. 12.3.1854 Kuhmoinen, Johan Fredriksson Sandell, s. 1.9.1859 Tampere, Amanda Johansdr Friman, s. 17.9.1859 Pirkkala, Amanda Gustava Karldr Mäkelä, s. 7.1.1861 Ylöjärvi, Ida Wilhelmina Jägerroos, s. 20.4.1862 Messukylä ja Karl August Hellman, s. 28.8.1863. Jostain syystä en ole löytänyt kirkonkirjoista mitään tietoa Karl Hellmanin alkuperästä. Häntä ei myöskään mainita kuolleiden ja haudattujen luetteloissa, vaikka hänenkin nimensä ja syntymäaikansa on hautamuistomerkissä.

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen