Kirjavinkki Axa Fahler on kirjoittanut runsaan ja värikkään tarinan isänsä, isoisänsä ja hänen isänsä historiasta otsikolla VALEHTELIJA, VAKOOJA JA VALLANKUMOUKSELLINEN.
Fahler kertoo, että kirja sai alkunsa hänen tyttärensä kysymyksestä, mitä hän tietää isänsä isästä. Hän huomasi, ettei hän tiennyt juuri mitään koska ei ollut saanut lapsena tekemiinsä kysymyksiin kunnollisia vastauksia. Hänelle vaari oli täydellinen mysteeri, josta ei koskaan puhuttu mitään.
Kaiken lisäksi Fahler huomasi, että hänen isänsä oli kertonut suvun menneisyydestä suoranaisia valhetarinoita. Kun hän oli kysynyt sukunimen alkuperästä, oli isä vielä viimeisinä aikoinaankin kertonut suosikkitarinansa lyhyenlännästä kippuraviiksisestä kreivi von Fahlerista, joka oli keskiajalla Kölnin rikkain mies. Kirjoittaja kertoo, että kirja on syntynyt sarjasta onnenpotkuja. Kiitos sukulaisten sairaalloisen säästäväisyyden ja maanisen kirjoitusvimman hänen käytössään on ollut niin paljon autenttista aineistoa, että kirja oli vaarassa luiskahtaa trilogiaksi
Fahlerilla oli käytössään valokuvia, kirjeitä, päiväkirjamaisia merkintöjä ja muuta kirjallista sillisalaattia sylin täydeltä. Eikä siinä vielä kaikki, sillä hänen sukulaisensa olivat hänen mukaansa ymmärtäneet ”elää elämänsä niin värikkäästi ja historian tapahtumiin tarraten, että heidän puuhistaan on jäänyt rutkasti jälkiä arkistoihin, tietokirjoihin, sanomalehtiin ja suvun sisäiseen tarustoon.”
Kirjoittaja pääsee hyvään alkuun tietojen etsimisessä, kun hän Googlen avulla löytää geni.com-sukututkimussivustolta tiedot isosisänsä syntymästä ja hänen vanhemmistaan. Selvisi, että isoisän isä oli Juho (Jussi) Arvid Fahler, joka oli syntynyt 1896 Falerin torpassa Kankaanpään Lohikosken kylässä. Jussi Fahlerista kehittyi ahkeran opiskelun seurauksena jo nuorena sosiaalidemokraattisen puolueen intomielinen kiertävä puhuja eli agitaattori, joka sen vuoksi vangittiin jo kansalaissodan varhaisvaiheessa, vaikka hän ei kannattanutkaan aseellista vallankumousta eikä osallistunut aseelliseen toimintaan. Hän joutui kärsimään vaikeita oloja monella eri vankileirillä yhteensä noin puolitoista vuotta, kunnes hänet lopulta elokuussa 1919 armahdettiin Tammisaaren vankileiriltä ja hän palasi Kankaanpäähän. Pohjois-Satakunnassa hän jatkoi puolueuraansa lennokkaana ja suosittuna agitaattorina. Hänen tärkein tehtävänsä ensimmäisten puolentoista vuoden aikana oli elvyttää työväenyhdistysten toimintaa. 1920-luvun lopulla hän toimi yhden kauden kansanedustajanakin. Poliittinen ura kuitenkin tuhoutui lapsen tapaturmaisen kuoleman aiheuttamiin seurauksiin.
Kirjan toinen pääluku käsittelee Jussin pojan Leon elämänvaiheita. Niihin liittyy monia arvoituksia ja jopa tahallisia hämäyksiä. Tiedetään kuitenkin, että hän toimi lyhyehkön ajan vuosina 1945-46 Puna-Valpon etsivänä ja sen jälkeen mahdollisesti vakoojana. Toimeksiantajasta ei kuitenkaan ole varmaa tietoa. Hän näytti eläneen suurimman osan elämästään varakkaiden vaimojensa kustannuksella. Kolmas pääluku käsittelee Leon pojan ja kirjoittajan isän Mikan vaiheita, joissa riittää käänteitä ja monenlaisia tarinoita.
Kirjoittaja pohtii esi-isissään toistuvasti esiintyviä luonnehäiriöitä ja päätyy selittämään niitä ”ylisukupolvisen trauman” avulla. Tällainen trauma on ”lapsuus- ja nuoruusajan toksisista stressireaktioista johtuva geenimuunnos, joka siirtyy seuraavalle sukupolvelle”.
Lopulta kirjoittaja löytää sukulaismiehensä sukuselvityksen ansiosta niin sanotun sukunsa ”nollapisteen eli ground zeron”. Tämä löytyy Sastamalan Kiuralan kylän Ollinpojan talosta. ”Ratsusotilas Jonas Brinck kuului 1700-luvun alussa Ruotsin kuninkaan Kaarle XII:n henkivartiokaartiin. Hän eläköityi vuonna 1709 heti Pultavan taistelun jälkeen ja pääsi viettämään lokoisaa loppuelämäänsä Kiuralan kylään, Ollinpojan torppariksi.” Nyt kirjoittaja voi todeta, että kolmen vuoden maaninen, toisinaan mielenterveyttä raastanut projektini on ohi. ”Hautaan kreivi von Fahlerin Ollinpojan pihaan.”
Hänen sukunsa eri sukupolvia yhdistävä uskomus on hänen mukaansa: ”Yksi hyvä tarina on sata kertaa parempi kuin tuhat puisevaa faktaa.”
Axa Fahler: Valehtelija, Vakooja, Vallankumouksellinen. Sukuni salaisuuksien jäljillä. Atena 2024. 440 s. + kuvaliite.
Adolf Aarno muutti Tampereelle ennen syyslukukauden alkua 1908 aloittaakseen piirustuksen opettajana ruotsalaisessa yhteiskoulussa. Hänen kotinsa oli Läntinen puistokatu (nykyinen Hämeenpuisto) n:o 16:n pihan perällä olevan tiilirakennuksen ylimmässä eli kolmannessa kerroksessa. Huoneistoon kuului ateljeen lisäksi neljä huonetta, keittiö ja tilava pimeä huone, joka oli aikaisemmin ollut valokuvaamona. Asunto sopi mainiosti Aarnolle.
Adolf Aarno oli syntynyt Tyrvään (nykyisen Sastamalan) Roismalan kylässä 29.9.1879 ja sai nimekseen Karl Adolf Virtanen, mutta häntä kutsuttiin arkisesti Virtasen Kalleksi. Hänen isänsä oli nahkuri Adolf Erland Willenpoika Virtanen (s. 19.6.1851) ja äitinsä Johanna Eugenia Matintytär Apiainen (s. 19.7.1856). Adolf Aarno ehti kokea monenlaisia vaiheita ennen Tampereelle tuloaan.
Vuonna 1893 hän matkusti Uuteenkaupunkiin ja aloitti leipurin opinnot. Hänet julistettiin kisälliksi vuoden 1896 lopussa. Pitkään häntä ei leipurin ammatti viehättänyt.
Vuonna 1897 hän pääsi opiskelemaan Jyväskylän seminaariin kansakoulunopettajantutkintoa ja aloitti opinnot Jyväskylässä saman vuoden elokuussa. Hän keksi Jyväskylässä kutsua itsenään Adolf Aarnoksi. Seminaarissa Aarno menestyi hyvin. Opintojensa ohella hän ehti harjoittaa ”hyvällä menestyksellä” lauluopintoja Dagmar Hagelbergin johdolla.
Pestautui vuonna 1900 opettajaksi silloisen Pohjois-Pirkkalan, nykyisen Nokian, Kankaantaan kansakouluun.
Muutti 1902 Helsinkiin opettajaksi Ylempään Suomalaiseen kansakouluun. Aloitti myös vapaaoppilaana Suomen Taideyhdistyksen, nykyisen Suomen Taideakatemian, piirustuskoulussa.
Aloitti 1903 kansakoulunopettajan työn Helsingin sokeainkoulussa osa-aikaisena opettajana.
Muutti 1904 Hankoon piirustuksen- ja veistonopettajaksi. Vaihtoi nimensä virallisesti Adolf Aarnoksi. Veisti Eugen Schaumanin rintakuvan.
Lähti 1906 opiskelemaan Pariisin taideakatemiaan Ranskaan.
Siirtyi 1907 opiskelemaan Saksaan Charlottenburgin kuninkaalliseen taideakatemiaan Berliinissä.
Palasi Hankoon 1908. Työskenteli Aktiebolaget Granit -kiviveistämössä.
Opettajan toimensa ohella Tampereella hän muovaili ahkerasti. Tuon ajan töistä tunnetuin on professori G.A. Backmanin rintakuva, joka sijoitettiin Tampereen yleiseen sairaalaan. Kaksi vuotta Tampereella asuttuaan hän perusti Naistenlahteen pienen kivenveistämön lähinnä hautamuistomerkkien valmistusta varten.
Vuonna 1911 valmistui J.W.Enqvistin haudalle pystytetty muistomerkki, joka on tehty graniitista ja siihen kuuluu suurikokoinen, surevaa naista esittävä veistos. Hän sai runsaasti hautakivitilauksia ja hänen töitään on useilla Suomen hautausmailla. Erityisesti voidaan mainita apteekkari Haggrenin ja C.G.Larssonin muistokivet.
Lentoinnostus
Aarno oli opiskellessaan Pariisin taideakatemiassa vuonna 1906 seurannut Pariisissa ranskalaisten lentoonlähtöjä ja ihaillut hurjaa vauhtia rakennettavia uusia lentokonemalleja. Amerikkalaisten Orville ja Wilbur Wrightin, maailman ensimmäisestä moottorilennosta oli kulunut vasta vajaat kolme vuotta, ja ilmailuinnostus oli vallannut koko maailman. Kun Aarno muutti Pariisista vuonna 1907 Berliinin taideakatemiaan opiskelemaan, ilmailuinnostus ei päästänyt irti miehestä. Kun Aarno luki lehdestä autokauppias Nikolajeffin Ranskasta hankkimasta Demoiselle-lentokoneesta, hän innostui suunnattomasti. Nikolajeff oli tilannut koneen vuonna 1909 ja se oli saapunut Helsinkiin kesällä 1910. Aarno osti koneen ja maksoi koneesta vain kolmasosan sen alkuperäishinnasta.
Demoiselle saapui alkuperäisessä laatikossaan Tampereen rautatieasemalle maaliskuun lopussa 1911. Sieltä se siirrettiin nykyisen Raatihuoneen vieressä olevaan entiseen VPK:n ruiskuhuoneeseen, jonka Aarno onnistui vuokraamaan.
Nyt alkoi kiireellä lentokoneen kokoaminen. Ohjeet olivat ranskaksi ja kuviakin löytyi, työ eteni nopeasti. Aarno sai myös avukseen mekaanikko Kustaa Tuomisen, joka oli korjannut Aarnon moottoripyörää. Kyllä sellainen mies yhden lentokoneenkin kokosi. Siipien virittely meni vähän sinne päin, mutta se ei haitannut, sillä Demoiselle koottiin vain näyttelyä varten.
Aarnolla oli suunnitelma valmiina. Ensin Demoiselle asetettaisiin esille, ja sen jälkeen sillä tehtäisiin lento jäältä. Koneen myynyt Nikolajeff ei löytänyt Helsingin seudulta sopivaa paikkaa lentoyritykselle, mutta Aarnolle oli heti selvää, että jäätä parempaa paikkaa ei ollut lentoon lähdölle.
Demoisellen virallinen nimi on Santos-Dumont n:o 20 – La Demoiselle. Se on Ranskassa asuvan brasilialaisen Santos Dumonton suunnittelema ja pariisilaisen autotehtaan Clement-Bayardin valmistaman lentokonesarjan uusin malli.
Demoisellen siipien kärkiväli oli kuusi metriä, ja sama oli myös rungon pituus. Koneen korkeus oli 1,80 metriä ja omapaino 110 kilogrammaa. Valmistusnumero oli 109. Moottori oli Darracq-merkkinen, painoa 50 kg ja tehoa 30 hevosvoimaa. Runko oli koottu teräsputkista, siivet olivat silkkikankaalla päällystettyä saarnia.
Ohjaussauvoja koneessa oli kolme. Kaasua säädettiin jalkapolkimella. Potkuri oli 1,80 metriä pitkä ja sen pyörimisnopeus 1800 kierrosta minuutissa. Lentonopeudeksi luvattiin 90–100 kilometriä tunnissa, mutta mitään mittareita koneessa ei ollut.
Yritys tapahtui Härmälänsaaren kupeessa Pyhäjärven jäällä 20. huhtikuuta 1911. Jos halusi suorittaa lähdön sääntöjen mukaan vastatuuleen, oli jääkenttä lyhyt ja ahdas ja vastassa suoraan edessä oli metsää. Jos taasen halusi käyttää laajan jääkentän etuja hyväkseen, oli lähtö suoritettava melkein myötätuuleen. Aarno päätti kokeilla lähtöä heikkoon myötätuuleen.
Kone asetettiin lähtösuuntaan ja herrat Elis Rikala, Hannes Gahmberg ja Albert Håkanzon asettuivat pidättämään sitä ennenaikaiselta lähdöltä. Aarno asettui lentäjän paikalle, koetteli peräsinten toimintaa ja kehotti herra Helmistä heittämään moottorin potkurista käyntiin. Se onnistui ensi heitolla ja moottori kävi tasaisesti. Aarno antoi irrottautumismerkin ja jalkapoljinta käyttäen saattoi moottorin täyteen käyntiin. Parisen kymmentä sekuntia kului ja Demoiselle eteni joitakin satoja metrejä alkaen kaartaa oikealle. Kun Aarno huomasi onnettomuuden uhkaavan hän sammutti sähkövirran. Tähän päättyi lentoyritys. Uutta yritystä ei sääolojen vuoksi voitu enää sinä keväänä tehdä.
Tampereen lehdissä väitettiin hänen lentäneen jopa 50-100 metriä. Aarno kumosi nämä huhut. Hän kertoi, että hän sai koneen pyrstön kohoamaan, vasen pyörä oli noussut ilmaan. Sitten oikean pyörän kumi puhkesi ja kone paiskautui oikean siiven varaan, joka laahasi pitkin jäätä.
Rainer Ahonius on todennut, että ensimmäisen lentoyrityksen ongelmat johtuivat Aarnon kokemattomuudesta. ”Jos Aarno olisi saanut lentokoulutusta, olisi hän ollut selvillä ohjainten oikeasta käyttämisestä ja pystynyt suuntaperäsimellä estämään kaartamisen heti alkuunsa. Nopeassa liikkeessä kone kallistui ja kun oikean pyörän kumi kaikeksi onnettomuudeksi vielä puhkesi, ei seurauksia voitu välttää.”
Seuraavana päivänä siiven vauriot korjattiin, mutta uusia yrityksiä ei voitu tehdä heikentyneen jään vuoksi. Kokeilut päättyivät tähän ja Aarnosta riippumattomista syistä kesti vuosia ennen kuin hän pääsi jatkamaan.
Demoiselle kuljetettiin kaupunkiin ja varastoitiin Tammelaan Rautakauppa Oy W. Sandbergin varastotarhaan hieman yli kahdeksi vuodeksi. Avokatoksessa kone oli alttiina säiden vaihtelulle ja kone kärsi huomattavia vaurioita. Muun muassa peräsimet olivat rikkoutuneet.
Toinen lentoyritys
Syksyllä 1913 Aarno aloitti Demoisellen kunnostuksen ystäviensä kanssa. Paikkana oli vaja Näsijärven rannalla Santalahden Oluttehtaan alueella. Peräsimet täytyi tehdä uusiksi ja moottori vaati täyskorjausta. Lentoyrityksiä oli tarkoitus tehdä jo helmikuun alussa 1914, mutta moottorin käynnistyksen kanssa oli ongelmia. Helmikuun lopulla yritettiin uudestaan, mutta nytkin oli ongelmia moottorin kanssa.
Viimeinen yritys tehtiin 8. maaliskuuta 1914. Kone suunnattiin Santalahdesta kohti Reuharinniemeä. Tuuli oli kovanpuoleinen ja kävi pohjoisesta, sopivasti Santalahteen päin. Moottori toimi vaihtelevasti eikä pystynyt nostamaan konetta ilmaan. Takaisin päin tultaessa moottori alkoi toimia voimalla, mutta kone riistäytyi hallinnasta ja tuuli heitti koneen nurin. Kone vaurioitui pahasti.
Koneen tuhoutuminen oli Aarnolle kova isku. Hän oli viihtynyt koneen seurassa vaikkakaan lentoyritykset eivät olleet tuottaneet positiivisia tuloksia. Ahoniuksen mukaan ”oli kohtalon ivaa , että moottori alkoi toimia juuri silloin, kun Demoiselle oli epäedullisimmassa asemassa. Jos tämä olisi tapahtunut jo menomatkalla, olisi lento ehkä onnistunut.”
Aarnon viimeiset vuodet
Syksyllä 1914 Aarno muodosti liikkeensä Suomen Graniitti Oy nimiseksi yhtiöksi. Hän hankki myös oman kivenlouhimon Uudenkaupungin lähistöltä. Uuden yrityksen osakkaiksi tulivat johtaja Juho Sohlman ja fil.maisteri Kalevi Kaipio. Aarno omistautui nyt koko tarmollaan yrityksensä hoitamiseen. Vuonna 1916 hän julkaisi 112-sivuisen liitupaperille painetun kaksikielisen ja kuvitetun hautamonumenttiluettelon, joka sisälsi 78 erilaista mallia. Mallien suunnittelussa olivat avustaneet koristetaiteilija Edvard Elenius ja graafikko Germund Paaer. Uusi liike menestyi erinomaisesti.
Täytettyään 38 vuotta Aarno sairastui. Väitettiin, ettei keuhkokuume, mikä oli seurannut hänen ensimmäistä lentoyritystään, ollut koskaan kunnolla parantunut. Kun Aarno keväällä 1917 sairastui, lääkäri totesi taudin kurkunpäätuberkuloosiksi. Tammikuussa 1918 Aarnon tila kävi niin huonoksi, että hän joutui sairaalahoitoon. Keväällä hän möi yrityksensä ja päätti muuttaa Roismalaan Tyrväälle. Huoneistonsa hän luovutti kuvanveistäjä Evert Porilalle. Hän kuoli rauhallisesti 28. joulukuuta 1918. Hänen hautakummulleen pystytettiin ”surevaa vankia” esittävä, Aarnon itsensä graniittiin veistämä hautakivi. Aarnon lentäjäyrityksiä kunnioittava muistomerkki pystytettiin 20. hutikuuta 1961. Pronssiin valettu patsas sijoitettiin Tampereelle Härmälän kaupunginosaan silloisen lentokonetehtaan läheisyyteen. Unto Hietasen muotoileman muistomerkin aiheena on ”potkuria pitelevä poika”, joka seisoo graniittijalustalla. Jalustassa on Aarnon pronssinen kohokuva.
Lähteitä:
Rainer Ahonius: Suomen moottorilennon uranuurtaja. Adolf Aarno ja hänen Demoisellensa. Tampere-Seuran julkaisuja n:o 25 1961. 109 s.
Jorma Moisio: Adolf Aarno istui alkeellisen lentokoneensa ohjaimiin Tampereen Pyhäjärven jäällä ja yritti jotain ennenkuulumatonta – Sitten kaikki meni pieleen historiallisella tavalla. 9.5.2020. Aamulehti.
Ensimmäiset lentoyritykset Tampereella. Taiteilija Aarnoa haastattelemassa. Aamulehti 23.4.1911
Suomesta muutti 1600-luvulta alkaen suuri joukko kaskiviljelijöitä Keski-Ruotsin havumetsiin. Heidän muistokseen on erityisesti Värmlannissa säilytetty monia suomalaistaloja ja -torppia. Ritamäki on yksi niistä ja käynti siellä on erityislaatuinen kokemus. Sen olen itse saanut kokea sukuseuramme retkellä vuonna 2018.
Ritamäen torppaan pääsee kulkemalla Lekvattnetin kirkolta jyrkästi nousevaa tietä lounaaseen noin kuusi kilometriä, jolta yksi tie johtaa länteen kohti Lomstorpia. Lomsen-järven pohjoisimpaan kärkeen saavuttua loppumatka kävellään metsäpolkua, joka johtaa kohti pohjoista kaksi kilometriä ylämäkeen metsän läpi.
Sitten tiheä metsä avautuu ja maatila ilmestyy etelärinteelle, jota ympäröi niittymaa ja siellä täällä on välissä pieniä peltoja. Kun saavut pihamaan reunaan, harmaat rakennukset erottuvat taivasta vasten. Pihalla aika on pysähtynyt vuoteen 1964, jolloin viimeiset asukkaat lähtivät maatilalta, mikä merkitsi vuosisatoja vanhan aikakauden loppua. Mutta tarinat, rauhallisuus ja paikan lumous ovat säilyneet.
Ritamäen suomitorppa on metsäsuomalaisten perinnetalo ja luontoreservaatti Värmlannin Torsbyssä Lekvattnetin entisen pitäjän alueella. Nykyinen torppa, joka rakennettiin 1840-luvulla ja jota viljeltiin aina vuoteen 1964, on eräs parhaiten säilyneitä ja viimeisiä Ruotsin suomitorppia, jota on viljelty perinteisellä tavalla. Torppa sijaitsee muutaman kilometrin etäisyydellä Norjan rajasta.
Ritamäen suomitorpan perusti 1840-luvulla Olof Jansson Uotinen, joka oli syntynyt 1812. Tilaa viljeli sama suku vuoteen 1964 asti. Viimeiset perilliset olivat sisarukset Beda ja Henning Jansson. Torpassa ei ollut sähköä eikä vesijohtoa. Savutupa koostui savupirtistä, kamarista ja keittiöstä. Tila käsitti asuinrakennuksen lisäksi navetan, ladon, savusaunan ja puuliiterin, pylväskatoksen, maakellarin ja heinäladon. Kaikki rakennukset on rakennettu käsittelemättömästä puutavarasta. Metsäsuomalaiset olivat asuneet paikalla jo 1700-luvun lopulta. Nykyinen torppa on paikan toinen.
Ruotsalaisten kertoman tarinan mukaan nimi Ritamäki johtuu riidasta, joka on liittyi kiistaan ruissadon omistuksesta läheisen Kvarntorpin väen ja rajan takaa tulleiden norjalaisten välillä, koska rajaa ei ollut selvästi merkitty. Suomen kielen etymologian mukaan rita-sana merkitsee loukkupyydystä tai lintupyydystä.
Tilan omistaa Lekvattnetin kotiseutuyhdistys, jolle sen lahjoitti viimeinen omistaja Henrik Jansson. Vuodesta 1967 lähtien se on ollut rekisteröity rakennusmuistomerkiksi vuoden 1960 lain mukaan ja se on säilytettävä koskemattomana tulevaisuutta varten. Kahdeksantoista hehtaarin alueesta muodostettiin luonnonsuojelualue, joka on osa EU:n Natura 2000 aluetta.
Peltogentiana
Ritamäen alue on biologisesti monimuotoinen, jolta löytyy tyyppisillisiä niittykasveja. Siellä kasvaa mm. peltogentiana, harjuhäränsilmä, vilukko, isolaukka, nurmitatar ja niittyräpelö.
Kovia kohtaloita
Olof Jansson Uotinen koki ankaran kohtalon vuonna 1857, elokuussa kaikki lapset, Jan, Olof ja Maria, kuolivat punatautiin tai tulirokkoon. Myös hänen vaimonsa Annika Henriksdotter Suhoinen kuoli syyskuussa. Kirkon portilla Lekvattnetissä oli monta arkkua, Olof Jansson Uotisen koko perhe. On vaikea kuvitella, kuinka raskas tie takaisin Ritamäkeen on täytynyt olla tai mitä Olof ajatteli sillä kävelyllä.
Hän kuitenkin meni uudelleen naimisiin Kajsa Olofsdotterin kanssa ja sai tämän kanssa neljä lasta. Janin lapsista Henning ja Beda jäivät Ritamäkeen ja olivat tilan viimeiset vakinaiset asukkaat. He viljelivät maata ja pitivät kahta lehmää ja muutamia kanoja. He olivat riippuvaisia ympäröivien tilojen avusta ja tuesta; tila saattaa näyttää suurelta, mutta se on hyvin pieni noin 13 hehtaarin tila. Vuonna 1964 marraskuussa sisaruspari ei enää voinut hoitaa maatilaa.
Beda ja Henning
Henning ja Beda olivat molemmat tuolloin yli 70-vuotiaita, ja eräänä pyhäinpäivänä he ottivat kaksi lehmäänsä ja lähtivät täältä. Lehmät vietiin teurastamoautolla ja Henningin ja Bedan täytyi mennä taksilla. Silloin ei ollut ketään, joka olisi halunnut ottaa tilan haltuunsa, kun sisarukset tulivat liian vanhoiksi. – Heillä ei ollut omia lapsia eivätkä muut muuttaneet sisarukset, joilla oli lapsia, olleet kiinnostuneita maatilasta. Kaikki tämä teki Ritamäestä Ruotsin viimeisen pysyvästi asutun suomalaistilan.
Kaija Kainulainen: Lappalaiset Ruotsin ja Norjan suomalaismetsissä. LAPPALAISET. Jäsenviesti syksy 2018. Sukuseura Suomen Lappalaiset ry.
Taavi Lappalainen: Pakosta vai vapaasta tahdosta? Miksi savolaisia muutti Ruotsin ja Norjan erämaihin 1500-1600 -luvuilla? LAPPALAISET. Jäsenviesti syksy 2018. Sukuseura Suomen Lappalaiset ry.
Kalterijääkärit eli špalerniitit olivat osapuilleen vuosina 1914–1917 venäläisten Suomessa pidättämiä jääkäriliikkeen värväreitä ja yhdysmiehiä. Yleensä eri peiteammattien suojissa toimivia, esimerkiksi kauppamatkustajiksi tai metsänostajiksi naamioituneita aktivisteja jäi kiinni kaiken kaikkiaan 78 miestä. Kalterijääkärit tuomittiin eriasteisiin rangaistuksiin ja passitettiin Pietariin Krestyn ja Špalernajan vankiloihin. Kuuluisia kalterijääkäreitä olivat muun muassa Aarne Sihvo, Vihtori Kosola, Artturi Leinonen, Esko Riekki, Yrjö Ruutu ja Kyösti Wilkuna.
Špalernajassa vankina olleet 75 kalterijääkäriä vapautuivat maaliskuun vallankumouksen pyörteissä 12. maaliskuuta 1917. Pietarissa toimineet suomalaiset virkamiehet auttoivat špalerniitteja pääsemään Suomeen; sitä ennen he olivat jo saaneet viestejä, että heidän vapauttamisensa oli ollut erehdys. Viipurissa odotti juhlava vastaanotto, mutta Etelä-Suomesta tuli kehotuksia piiloutua venäläisiltä, joille špalerniitit olivat edelleen ”saksalaisten vakoojia”.
Kalevankankaan hautausmaan muurista löytyy alla oleva pronssilaatta, joka kertoo kalterijääkäri Into Auerin haudasta. Laatta johtui siitä, että Auerin haudalla ei ollut hautakiveä. Mikä oli Into Auerin tarina?
Into Kalervo Auer syntyi 16. lokakuuta 1890 Viipurissa ja kuoli Tampereella 6. toukokuuta 1948. Hän oli suomalainen aktivisti, jääkärivärväri ja Špalernajaan vangittu ”kalterijääkäri”. Auer oli mukana jääkäriliikkeen alkuvaiheissa ja tukitoiminnoissa. Armeijan palveluksessa hän yleni majuriksi pääosin esikuntatehtävissä. Auer vaikutti muun muassa Isänmaan ja Lain Puolesta -järjestössä, työskenteli lehtimiehenä Helsingin Sanomissa ja toimi Kalterijääkärien yhdistyksessä.
Into Auer oli merkittävässä asemassa työskennellessään 1930-luvun alussa Isänmaan ja Lain Puolesta – järjestössä (lyhenne ILP). Järjestö oli 1931 laillisuusrintaman tueksi ja pelätyn vallankaappausyrityksen vastaorganisaatioksi perustettu järjestö, joka syntyi Edistyspuolueen piirissä. Siinä oli mukana ”laillisuusmiehiä” myös maalaisliitosta ja ruotsalaisista sekä joitakin kokoomuslaisiakin. ILP perustettiin alun perin valvomaan K. J. Ståhlbergin turvallisuutta vuoden 1931 presidentinvaaleissa. Ståhlberg oli uhattu tappaa, jos hän voittaa vaalit.
Mäntsälän kapinan aikaan ILP palveli hallitusta raportoimalla mielialoista valtioneuvoston tiedotuskeskukseen. Toimintaa organisoi pääsihteerinä jääkärivärväri, majuri evp. Into Auer. ”Päämaja” oli aluksi Auerin kotona Töölössä, osoitteessa Mechelininkatu 31, myöhemmin hotelli Tornissa. Ilkka-lehden päätoimittaja Artturi Leinonen oli vahva vaikuttaja Vaasan seudulla, yhdessä ILP:n yhdeksästä piiristä. Mäntsälän kapinan jälkeen ILP:stä tuli aiempaa julkisempi. Muun muassa Eljas Erkko, Eero Rydman ja Urho Kekkonen olivat ILP:n johtohenkilöitä. Iltapäivälehti Ilta-Sanomat syntyi ILP:n organisoimana Mäntsälän kapinan aikaan.
Auerin ja hänen sidosryhmiensä suhde kärjistyi 1930-luvun lopulta alkaen tehden hänestä monille piireille kiusallisen tapauksen, josta oli vaiettava tai joka oli vaiennettava.
Auer oli mielisairaalassa hoidettavana ensimmäisen kerran 1926 yritettyään itsemurhaa. Monet muutkin kuolemantuomion uhan alla eläneet Špalernajan vangit potivat mielenterveydellisiä ja muita terveysongelmia. Heistä ainakin Kyösti Wilkuna, Sulo-Weikko Pekkola ja Ilmari Relander päätyivät itsemurhaan.
Auerin kevään 1945 sairaalapassitukselle ei elämäkerran kirjoittajan mukaan ollut todellista lääketieteellistä syytä, vaan kyse oli mielipidevainosta. Kalterijääkärien keskuudessa ainakin Väinö Lindén arvosteli päätöstä, tosin vasta Auerin kuoleman jälkeen.
Into Auer kuoli Tampereen yleisessä sairaalassa 6. toukokuuta 1948. Hän oli edellisenä päivänä Lempäälässä kaatunut portaissa ja lyönyt päänsä.
Elämäkerran mukaan hautajaisissa 18.5.1948 papin siunauksen jälkeen haudalle laskettiin vain kaksi seppelettä. Toisen laski everstiluutnantti Georg Ahlholm Kalterijääkärien puolesta ja toisen ystävä ja viimeisten vuosien tuki tehtaantyöntekijä Irja Virtanen. Hautapaikka Kalevankankaalla jäi merkitsemättä, koska yksin ja tukijoitta jääneen miehen hautakivelle ei löytynyt maksajaa.
Into Auerin hauta oli lähes seitsemänkymmentä vuotta ilman hautakiveä, kunnes yksityisestä aloitteesta ja yksityisin varoin hankittu muistomerkki paljastettiin Into Auerin haudalle sunnuntaita 12.3.2017. Paikalla Jääkäripataljoona 27:n Perinneyhdistyksen Pirkanmaan osaston järjestämässä paljastustilaisuudessa oli nelisenkymmentä jääkäriperinteen vaalijaa.
Muistomerkki on tamperelaisen Taidetakomo Jurkka Design:in käsialaa. Kahle-, kalteri- ja granittielementeillään se symboloi voimakkaasti sitä ympäristöä, johon kalterijääkärit kiinni jäätyään Špalernajassa joutuivat.
Lähteitä:
Tapio Turpeinen: Tapaus Into Auer. Tammi 1995. 271s.
PAROLE. Jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistyksen jäsenlehti. Kesäkuu 2017. Jääkärivärvärin viimeinen leposija sai muistomerkin 70 vuoden jälkeen. s. 34.
Eero Lappalainen oli lahjakas muusikko, mutta ryhtyi kuitenkin sanomalehden toimittajaksi voidakseen vaikuttaa suoremmin isänmaan tärkeisiin asioihin. Hän toimi maalaisliittolaisten lehtien toimittajana ja päätoimittajana yli neljäkymmentä vuotta ja kehitti viimeksi Savon Sanomat maakuntansa ykköslehdeksi.
Eero Lappalainen syntyi 12.5.1889 Kuopion maaseurakunnan Jännevirralla ja kuoli 7.5.1962 Kuopiossa. Lappalaisen vanhemmat olivat kestikievarin pitäjä ja maanviljelijä Kustaa Lappalainen ja Johanna Qvick. Kustaa Lappalainen oli syntynyt 1.6.1856 Kuopion maaseurakunnan Rissalan Ränttilässä ja hän kuoli 25.2.1933 Siilijärven Toivalassa. Hänen puolisonsa Johanna Qvick oli syntynyt 13.1.1857 Maaningan Haatalassa. Hän kuoli 4.8.1914 Kuopion Jännevirralla. Aviopari sai kaikkiaan neljätoista lasta. Kustaa Lappalaisen tunnetut sukujuuret ulottuvat 1500-luvun Varkauden Lapinmäkeen.
Eero Lappalainen 50 vuotta. Savon Sanomat 11.5.1939.
Eero Lappalaisen ensimmäinen puoliso vuodesta 1915 oli Lyydi Korhonen (k. 1933) ja toinen vuodesta 1934 Lyydi Korhosen sisar Bertta Korhonen. Eero ja Lyydi saivat kolme lasta: Leena Johanna (1917-1979), Anna Maria (1919-) ja Jaakko Kustaa (1921-1941). Jaakko kaatui Heinijoen Kämärissä 26.8.1941. Hänet on haudattu Helsinkiin Malmin sankarihauta-alueelle. Jaakko Kustaa oli ollut armeijan palveluksessa jo ennen talvisotaa ja sen aikana 02.09.1939 – 29.05.1940 (joukko-osasto LLv.14/Lento.R 1) ja sitten jatkosodassa 25.06.1941 – 26.08.1941 (joukko-osasto 9./JR 3).
Musiikkiura
Eero Lappalainen oli musiikillisesti lahjakas. Hänen kotinsa oli melko vauras ja siksi hän pystyi menemään 13-vuotiaana vuonna 1902 Helsingin Filharmonisen Seuran orkesterikouluun. Aika oli Suomen taiteen, myös musiikkitaiteen kulta-aikaa. Eerolla oli vakava aikomus musiikkialalle. Hän toimi orkesterikoulusta valmistumisensa jälkeen kolme vuotta seuran orkesterissa, kunnes siirtyi 1912 Kuopion Musiikinystävien yhdistyksen orkesterin konserttimestariksi ja viulunsoiton opettajaksi. Tänä aikana hän joutui jo osalliseksi sanomalehtityöhön, mutta jatkoi kuitenkin musiikin opiskeluaan Pietarin konservatoriossa Jāzeps Vītolsin (Wihtol) johdolla. Vitols oli itse Rimski-Korsakovin oppilas samassa laitoksessa ja opetti siellä musiikin teoriaa professorina. Hän oli merkittävä musiikkiauktoriteetti ja säveltäjä. Mutta vallankumous ja erityisesti bolshevikkikaappaus marraskuussa 1917 keskeytti musiikkiopinnot Pietarissa ja Lappalainen palasi Suomeen.
Lehtimiesura
Ajan kiivas poliittinen lataus vei miehen. Lupaavan musiikkitaiteilijan uran vaihtuminen toimittajan uraksi selittynee yksinkertaisesti halulla vaikuttaa suoremmin isänmaan tärkeisiin asioihin kuin musiikin keinoin voisi. Seuraavan vuoden alusta Lappalaisesta tuli Saarijärven Paavo -lehden toimitussihteeri ja toimittaja Jyväskylässä Santeri Haapasen suosittelemana. Samalla hän valitsi Maalaisliiton puolueekseen, sillä jo kotona oli aatteelle taustaa, ja puolueen jäsenyys oli uuden toimen edellytyskin. Saarijärven Paavon arvoja olivat raittiushenkisyys, aitosuomalaisuus ja valistushenkisyys. Maalaisliiton piirisihteerinä hän toimi Jyväskylässä 1922 ja piirin puheenjohtajana 1923-1926. Lehti oli jatkuvissa taloudellisissa vaikeuksissa ja toimitustyö oli Lappalaisen harteilla. Hankaluuksiin kyllästyneenä vuonna 1926 hän siirtyi Maakansan toimittajaksi Viipuriin. Lehden päätoimittaja hänestä tuli 1932. Päätoimittajakauden aikana lehti nousi vuoden 1931 konkurssista jopa taloudellisesti kannattavaksi. Lappalainen oli aikaansaapa ja työteliäs, tuli ihmisten kanssa toimeen ja oli ilmeisesti kykenevä talousjohtajakin.
Lapin Kansan päätoimittajana Rovaniemellä Lappalainen työskenteli 1940-1943, jona aikana lehti nousi alueensa johtavaksi lehdeksi. Hän palasi Kuopioon vuoden 1943 alussa Savon Sanomat -lehden päätoimittajaksi ja työskenteli lehdessä aina eläkkeelle jäämiseensä asti vuonna 1960. Lehti kohosi hänen johdollaan maakunnan ykköslehdeksi. Hänen kautensa Savon Sanomia leimaa lehden avautuminen muillekin kuin maalaisliittolaisille näkökannoille ja sen kehittyminen alueelliseksi yleissanomalehdeksi. Kilpailijoista Savon Kansa lopetti 1958 ja Savon Sanomat osti sen vasta myöhemmin.
Eero Lappalaisesta on sanottu, että hän oli selvästi ennen kaikkea talousmies, joka nosti kolme, ehkä neljäkin maalaisliittolaista sanomalehteä vaikeuksistaan. Mitä ilmeisimmin hän oli lehdissään paremminkin toimitusjohtaja kuin päätoimittaja. Hänellä oli selvä tuntuma siitä, mihin suuntaan lehtiä kannatti kehittää: kohti yleislehteä, uutisvälitystä ja voimaa ilmoitusvälineenä, pois puolueen taisteluaseen asemasta. Helsingin Sanomat otti juuri tällä reseptillä 1920-luvun lopussa ratkaisevan irtiottonsa maan muusta sanomalehdistöstä. Lähtiessään eläkkeelle 1960 Savon Sanomista Eero Lappalainen jätti uusille urille asettuneen, menestyvän, maakuntansa ykköslehdeksi nousseen sanomalehden.
Savon Sanomien talo Kuopion Vuorikadulla 1960-luvun lopulla
Lähteitä:
Seppinen, Ilkka: Lappalainen, Eero. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 8.3.2024)
Kalevankankaan hautausmaalla kulkija kohtaa silloin tällöin enkeliveistoksia. Enkeli näyttää olevan jokseenkin yleinen hautamuistomerkkiin liitettynä symbolina. Niitä on reliefeinä, kiveen kaiverrettuina ja kolmiulotteisina veistoksina eli patsaina. Miksi ne ovat suosittuja hautausmailla?
Olli Seppälä on todennut, että ”enkeli lohduttaa ja tukee” ja että ”enkeleillä on erilaisia tehtäviä riippuen siitä, missä roolissa se on hautakiveen kuvattu. Erityisesti pienet lapsienkelit ovat viime vuosikymmeninä tulleet yhdessä pienten lintujen kanssa suosituiksi pienoisveistoksiksi haudoilla. Lapsienkeli alleviivaa viattomuutta. Se rinnastuu myös pienen linnun kanssa sielun saattajaksi taivaaseen. Sen taustalla voi myös olla kansanomainen ajatus kuolleen muuttumisesta enkeliksi.”
”Vanhemmilla haudoilla enkeli esiintyy sekä rukoilevana että surevana hahmona. Enkeli on omaisten tunteiden tulkki, heidän rukoustensa ja kaipuunsa vertaus. Joskus enkeli toimittaa suojelijan roolia. Toisinaan se voi olla kuoleman enkeli eli ihmisen sielun saattaja – tällöin sitä ei kuvata lapsenhahmoisena. Vanhoissa hautamuistomerkeissä on myös enkeleitä, jotka ripottelevat kukkien terälehtiä kuin keijukaiset unohduksen merkkinä vainajan ikiunen päälle.” (Olli Seppälä, Kotimaa 10.7.2016).
Istuvat enkelit
Vasemman puoleisessa kuvassa oleva Giltig/Kalke-suvun hautamuistomerkki esittää isosiipistä suojelusenkeliä, joka varjelee kädellään liekkiä. Enkelin on muotoillut Evert Porila (s. 30.6.1887 Yli-Porila, Sääksmäki, k. 18.4.1941), joka oli tunnettu suomalainen kuvanveistäjä. Porila on veistänyt muun muassa useita sankaripatsaita. Kalevankankaalla on myös hänen muotoilemansa valkoisten hautamuistomerkki siunauskappelin vieressä. Hänen veistämänsä on myös Tampereen Leinolassa seisova kuuluisa marsalkka Mannerheimin patsas.
Suurisiipinen suojeluenkeli (oikean puoleinen kuva) löytyy myös edellisen lähistöllä olevalla toimitusjohtaja Kaarle ArvoLinnojan (ent. Lemberg) ja hänen vaimonsa haudalta. Polvi-istunnassa oleva enkeli rukoilee vainajien puolesta. Veistoksen jalustassa lukee Leppänen 1952. Ei käy ilmi onko tekijä Lauri vai Veikko Leppänen. Arvo Linnoja toimi muun muassa Pyörä Oy:n pitkäaikaisena toimitusjohtajana.
Lapsienkelit
Kauppias Matti Lahtisen ja hänen vaimonsa Hildan haudalla on lapsienkeli. Enkelillä on niin pienet siivet, että ne näkee vasta kurkistettuaan veistoksen taakse. Enkeli on kuvanveistäjä Evert Porilan tuotantoa.
Vaikuttava pienisiipinen lapsienkeli, joka innokkaana sormi pystyssä ilmoittaa taivaallisesta viestistä, löytyy myös ylikonstaapeli Saarnion haudalta.
Enkelit siivet auki
Kauppias ja kauppaneuvos Ruuskasen perheiden hautamuistomerkin suojelusenkeli seisoo suuret siivet yläviistoon auki korkealla kivijalustalla. Enkeli siunaa toisella kädellään hautoja. Hautamuistomerkin enkeli on valmistettu Geislingen an der Steigenin kaupungissa Etelä-Saksassa. Patsaan valmistaja on Galvanoplastische Kunstantalt. Tekijää ei tiedetä, mutta hän voi olla tunnettu kuvanveistäjä Adolf Lehnert (1862 – 1948), joka teki kyseiselle valmistajalle sarjan samantyylisiä hautaenkeliveistoksia.
Samantyylinen hautaenkeli löytyy kultaseppäpariskunta Amanda ja KustaaKaivanteen haudalta. Enkelin kainalossa on kimppu ruusun kukkia, joita hän toisella kädellä ripottelee hautojen päälle. Veistoksen jalustan merkinnän mukaan se on valmistettu A. Halosen valimossa. Halosen taiteilijasuvun Arttu Halonen aloitti Lapinlahden taidevalimotoiminnan 1900-luvun alkuvuosina yhdessä veljensä kuvanveistäjä Eemil Halosen kanssa. Lapinlahden taidevalu toimii edelleen.
Kohokuvio- ja kaiverrusenkelit
Hautaenkeleitä löytyy Kalevankankaalta myös hautakiven veistettyinä kohokuviona. Siitä esimerkkinä on liikemies AleksanderA.Nordmanin perheen hautakivessä kohokuviona olevat kaksi seppelettä kantavaa isosiipistä nuorta enkeliä.
Enkelit esiintyvät myös sileäksi hiotun hautakiven pintaan kaiverrettuna kuten esimerkiksi kelloseppä Otto Mannisen perhehaudalla.
Jos Kalevankankaan kulkija haluaa tutustua edellä esiteltyihin enkeleihin lähemmin, niiden paikat voi löytää Hautahaku.fi -tietokannasta nimihaulla.
Euroopassa on monessa maassa enemmän tai vähemmän unohdettuja vähemmistökansoja. Kuten itärajamme takana esimerkiksi vepsäläiset, jotka kuuluvat itäkarjalaisten, lyydiläisten ja livvinkarjalaisten kanssa jo varhaismetallikaudella muodostuneeseen Fennoskandian kaakkoisosien kantaväestöön. Heidän oman kielensä käyttöä on pyritty jatkuvasti enemmistöväestön taholta vaikeuttamaan kuten aina tuntuu tapahtuvan vähemmistökansojen omille kielille.
Ensimmäisen kerran kohtasin arvoituksellisen sanan ’ruteeni’ joskus 1960-luvulla lukiessani Hasekin ”Kunnon sotamies Svejkin seikkailuja”. Keitä ovat ruteenit?
Ruteenit eli rusynit, jotka tunnetaan myös Karpaatto-rusyneinä/ruteeneina tai rusnakseina ovat itäslaavilainen etninen ryhmä Itä-Karpaateilta Keski-Euroopasta. He puhuvat ruteenin kieltä, joka on itäslaavilainen kieli, jota pidetään joko omana erillisenä kielenään tai ukrainan kielen murteena. Enemmistö ruteeneista ovat itäisiä katolilaisia ja vähemmistö itäisiä ortodokseja. Ruteenit pitävät itseään erillisenä slaavilaisena kansana ja sellaisena heidät tunnustetaan Kroatiassa, Unkarissa, Puolassa, Romaniassa, Serbiassa ja Slovakiassa, joissa maissa heillä on vähemmistöstatus. Joissakin maissa kuten esimerkiksi Puolassa ja Slovakiassa heitä halutaan samaistumaan asuinmaansa kansaan, kun taas muualla heitä pidetään ukrainalaisten yhtenä haarana.
Ruteenit polveutuvat itäslaavilaisesta väestöstä, joka on asunut Itä-Karpaattien koillisilla alueilla. Noilla alueilla he muodostavat erilaisia heimoja, kuten dolianit, boykot, hutsulit ja lemkot. On arvioitu 1,7 miljoonalla ihmisellä on ruteenialkuperä, mutta vain 110 000 on virallisesti rekisteröity ruteeneiksi. Tämä siksi että osa viranomaisista luokittelee heidät ukrainalaisten alaryhmäksi ja vain osa erilliseksi etniseksi ryhmäksi.
Ruteenien asuinseudut eri maissa.
Kuvassa esiintyvien alueiden lisäksi ruteeneja asuu Vojvodinassa. He ovat nykyisen Serbian ja Kroatian alueella asuvia ruteeneja. 1740-luvulta lähtien heitä asettui nykyisin Serbiaan kuuluvan Vojvodinan alueelle, sekä muutamiin kyliin Kroatiassa. Autonomisen Vojvodinan alueella he ovat yksi viidestä virallisesta kansallisuudesta ja heidän kielellään on virallinen asema. Vuonna 2011 väestönlaskentojen mukaan Serbiassa asui 14 246 ja Kroatiassa 1 936 ruteenia.
Kun on tutkittu ruteenien dna:ta ovat mitokondrio-dna-analyysit osoittaneet, että ruteeneilla on yhteistä perimää muiden modernien eurooppalaisten kanssa. Ruteeniheimojen välillä on kuitenkin eroja. Boykot erosivat eniten muista kansoista. Lemkot puolestaan olivat läheisimpiä Tsekin ja Romanian väestön kanssa ja Hutsulit Kroatian ja Ukrainan väestön kanssa.
Ukrainan hutsuleita.
Itävalta-Unkarin monarkia hallitsi Karpaattien asukkaita vuosina 1772-1918. Lisääntyvän unkarilaistamisen vuoksi 1800-luvulla jotkut koulutetut ruteenit muuttivat Budapestiin, kun taas slaavimieliset suuntautuivat Venäjän imperiumin suuntaan. Ruteenit ovat aina olleet suurempien naapurivaltojen vallan alla, mutta 1800-luvulla muodostui ruteenien kansallinen liike, joka korosti heidän etnistä identiteettiään ja kieltään.
Ensimmäisen maailman sodan jälkeen enemmistö ruteeneista löysi itsensä uudesta Tsekkoslovakian valtiosta. Sotien välisestä ajasta tuli ruteenien kulttuurin minirenesanssi. He saivat omia kouluja, teatterin, kansallislaulun jopa oman kuvernöörin.
Vuonna 1938 ruteenit saivat lakiin perustuvan autonomian. Sen pohjalta syntyi Karpaatto-Ukrainan tasavalta, joka eli vain yhden päivän (15.3.1939) kunnes Unkari miehitti ja liitti sen Unkariin.
Vaikka Karpaattien alue ei ollutkaan toisen maailmansodan päänäyttämö, saivat ruteenit osansa kauhuista ja hävityksestä, joka alkoi, kun Unkarin hallitus 1941 karkotti Karpaattien juutalaiset. Neuvostojoukot miehittivät Karpaatit ja vuonna 1945 ruteenien etninen kotimaa pirstottiin kolmeen maan kesken, läntiset osat sijoitettiin Tsekkoslovakiaan ja Puolaan, kun taas itäinen osa tuli osaksi Neuvostoliittoa ja sen viralliseksi nimeksi tuli Transkarpatia. Toisen maailman sodan jälkeen se julistettiin osaksi Ukrainaa.
Valitettavasti enemmistökansat eivät ole juurikaan suvainneet vähemmistökansojen erilaisuutta. Historiasta on kuitenkin esimerkkejä myönteisistä poikkeuksista. Zamośćin kaupunki kaakkoisessa Puolassa oli itäisen ja läntisen Euroopan kulttuurien rinnakkaiselon ja rauhanomaisen yhteistyön symboli. Puolalaiset, italialaiset, saksalaiset, ruteenit, armenialaiset, kreikkalaiset ja juutalaiset asuivat kaupungissa kulttuurien harmoniassa, joka oli tuolloin hämmästyttävää. Kaupunki oli vilkas kaupankäynnin keskus. Jan Zamoyskin perustama akatemia oli Puolan johtavia korkeakouluja.
Nikitin, Alexey G.; Kochkin, Igor T.; June, Cynthia M.; Willis, Catherine M.; Mcbain, Ian; Videiko, Mykhailo Y. (2009). ”Mitochondrial DNA sequence variation in Boyko, Hutsul and Lemko populations of Carpathian highlands”. Human Biology. 81 (1): 43–58
Paul Robert Magocsi (2015). ”Rusyn”. Rusyn | people | Britannica. Encyclopædia Britannica. Archived from the original on 2008-06-22. Retrieved 2022-02-17. Rusyn, Rusyn ruskyi, also called Ruthenian, Carpatho-Rusyn, Lemko, or Rusnak, any of several East Slavic peoples (modern-day Belarusians, Ukrainians, and Carpatho-Rusyns) and their languages.
”Ilmari Kiannon korpilinnaan uusi katto! Hyvin monella kylällä sellainen tempaus olisi jäänyt pelkäksi puheeksi, mutta kiurukkailta ei. Vuonna 1936 toistakymmentä Kiuruveden isoa isäntää nousi linja-autoon ja matkusti Suomussalmen Ämmänsaareen.” Näin raportoi Salmetar-lehti vuonna 1970.
Kiuruvesi on ollut ”persoonallisuuksien rehevä kasvualusta. Eräs tunnetuimmista oli talousneuvos K.P.Lappalainen tunnettu talousmies ja teollisuuden harjoittaja, hyväsydäminen ihminen, aito mesenaatti. Eräällä Helsingin matkallaan ’KooPee’ tapasi kirjailija Ilmari Kiannon, joka valitteli Turjanlinnan huonoa kattoa, ’kulttuurikorsussa’ kastui! Valitus tuli esitettyä oikean henkilön kohdalla, talkooapua tulisi.”
”Ja niin Kiuruveden miehet lähtivät reissulle vetäjinään K.P.Lappalainen ja eläinlääkäri Lassi-Pekka Hyvärinen, eivätkä muutkaan olleet pahaisia pikkupoikia. Autoon nousivat mm. Hinku-Antti ja Suvannon Eino, Paloisten isäntä ja Vanhatalon Pietari, ja Leppäahon Pekka ja Purolan isäntä Ruutanalta. Kirvesmies Aku Kärkkäinen oli mestarina ja nuorin mukanaolijoista 16-vuotias muurari Matti Kärkkäinen.”
Vuonna 1912 rakennettu Turjanlinna, joka tuhoutui 1939.
”Vastaanotto Turjanlinnassa oli lämmin ja seurustelu linnan kirjailijaisännän kanssa sujui koko ajan mukavasti. Saatiin kuulla juttuja, lauluja ja vihellystä. Niin täydellisesti kirjailijamestari oli luottanut ystävänsä, ettei työpaikalla ollut minkäänlaisia tykötarpeita.”
”Pystystä metsästä aloitettiin, päreitä kiskottiin järven toiselta puolelta haetulla pärehöylällä ja sitten noustiin katolle. Turjanlinnan kattaminen ei ollut mikään yksinkertainen tehtävä, sillä kattorakennelma monine ’rontteineen’ oli mutkikas laitos ja itse talo kaksikerroksinen, ja melko korkea. Viisi päivää linnan katon kimpussa aherrettiin ja sitten palattiin kotiin, työ jäi vähän kesken.” ”Jokainen kattamishommissa mukana ollut sai samana kesänä Kiannolta postipakettina, veden hioman mustan ’kiitoskiven’.”
K.P.Lappalainen ja Ilmari Kianto
Talousneuvos Antti Juntunen on kertonut jatkotapahtumista:
”Kovin paljon vaille Turjanlinnan kattaminen ei jäänyt. Lieneekö annettu lupaus takaisintulosta, vai olisiko kirjailijaisännälle muute jäänyt sellainen käsitys, että juuri Kiuruveden miesten on katettava Turjanlinna viimeistä pärettä myöten. Joka tapauksessa Kianto lähetti jo muutaman päivän kuluttua talousneuvos Lappalaiselle pienen huomautuksen ja tiukan ’haasteen’ jossa uhkaili kääntyvänsä sanomalehtien puoleen, ellei kattolupausta täytetä heti. K.P.Lappalainen, hieno, hiljainen mies, säikähti kerta kaikkiaan luettuaan uhkauksen ’lehtipolemiikista’, kiirehti kirjeen kanssa minun luokseni, pyysi mahdollisimman pian matkustamaan Turjanlinnan ja saattamaan asian kuntoon.”
”Turjanlinnan isännällä oli linnassaan peräti kolme emäntää. Vähän vanhempi käsittääkseni oikea rouva, keskimmäisellä oli vajaa parivuotias pikkutytär ja nuorimmainen ’emännistä’ oli 18-vuotias Anja, suomussalmelainen. Kaikki elelivät hämmästyttävän hyvässä sovussa keskenään. Kirjailijamestarin oma työ- ja makuuhuone oli talon yläkerrassa ja sinne hän pyysi seurakseen minut. Illat kuluivat erittäin rattoisasti. Kianto kertoi erittäin mielenkiintoisesti elämästään, varsinkin monista matkoistaan Vienan Karjalaan ja ulkomaille.”
Ilmari Kianto (vuoteen 1906 Calamnius; 7. toukokuuta 1874 Pulkkila – 27. huhtikuuta 1970 Helsinki) oli yksi 1900-luvun alkupuoliskon huomattavimmista suomalaisista kirjailijoista. Kiannon kirjailijanura kesti yli 60 vuotta, jona aikana hän kirjoitti kuutisenkymmentä kirjaa. Hänen maineensa perustuu kuitenkin lähes kokonaan hänen kahteen köyhälistöromaaniinsa Punainen viiva (1909) ja Ryysyrannan Jooseppi (1924). Näiden kirjojen ansiosta Kianto tunnetaan kainuulaisen köyhälistön kuvaajana, ”korpikirjailijana”. Kirjeenvaihdossaan Kianto käytti nimestään muotoa Ilmari Iki-Kianto.
Talousneuvos K.P.Lappalainen eli Kalle Pekka Lappalainen syntyi 26.12.1877 Kiuruveden Hankaniemessä ja kuoli Kiuruvedellä 14.9.1947. Hänen vanhempansa olivat talollinen Abraham Lappalainen ja Kristiina Lind Kiuruveden Hankaniemestä. Avioliitosta syntyi seitsemän lasta, joista neljä kasvoi aikuiseksi asti. Nuoruudessaan hän matkusti Amerikkaan, ja oleskeli siellä vuodet 1902-1903. Matkalla oli suuri vaikutus hänen tulevalle elämäntyölleen. ”Amerikassa omaksuttu ennakkoluuloton tehtäviin paneutuminen ja pitkän tähtäyksen suunnittelu sekä kaukonäköisyys hyödyttivät paitsi liike-elämän kehitystä kotipitäjässä myös sen kunnalliselämässä.”
Yhtäältä Amerikan oppeja hyödynnettiin kotitilan kehittämisessä. Hankaniemi oli K.P.:n palatessa pinta-alaltaan 230 ha, josta viljeltyä oli 13,4 ha ja niittyä 27,1 ha, mutta 1930-luvulle tultaessa K.P. oli kasvattanut pinta-alan 340 hehtaariin, josta peltoa oli 41, luonnonniittyä 10, laidunta 24 hehtaaria. Metsämaata oli 250 ha. K.P. kohensi myös tilan päärakennusta, jonka keskiosa oli 1820-luvulta, eteläpään tupa vuodelta 1847 ja pohjoispään tupa vuodelta 1860. K.P. korjautti talon vuonna 1913, jolloin se nostettiin nykyiselle kivijalalleen, vuorattiin, yläkertaa korotettiin ja rakennettiin kuisti. Nyttemmin purettu 36 lehmän navetta ja sikala rakennettiin oman tehtaan poltetuista punatiilistä vuonna 1920. Myös 1940 asennettu tiilikate oli omaa tuotetta. Kaikkiin rakennuksiin tuli painevesi ja navetassa oli automaattiset juomakupit.
Kolme polvea Hankaniemen Lappalaisia. Edessä istumassa Abram (s. 1858), takana seisomassa Kalle Pekka ja hänen poikansa Antti (s. 1907).
Kalle Pekka oli paitsi monipuolinen maanviljelijä, myös yrittäjä ja vaikuttaja Kiuruvedeltä. Hän perusti vuonna 1903 tiilitehtaan kotitilan maille, tehdas siirrettiin Kiuruveden kirkolle 1936. Vuonna 1909 hän perusti höyrykäyttöisen sahan Kiuruveden kirkolle, siihen kuului höyläämö, mylly ja myöhemmin myös sähkölaitos. Sahan tuhosi suuri tulipalo vuonna 1926.
Hän oli mukana perustamassa maamiesseuraa, Kiuruveden Telefooni Oy:tä, Kiuruveden osuuskauppaa, metsänhoitoyhdistystä ja Iisalmen Sanomia. Hän oli mukana myös Osuusmeijerin hallituksessa, kunnanvaltuustossa, presidentin valitsijamiehenä ja kirkkovaltuustossa. Hänen kerrotaan myös olleen monipuolinen mesenaatti.
Vuonna 1983, 36 vuotta kuolemansa jälkeen, hänet valittiin Kiuruveden merkittävimmäksi vaikuttajaksi kautta aikojen. Vuonna 2010 avattiin Kiuruvedellä talousneuvos K.P.Lappalaiselle omistettu aukio ja paljastettiin Lappalaisten suvun muistokivi. Kiveen on kiinnitetty K.P.Lappalaisen ja Lappalaisten sukuseuran muistolaatta.
Lähteitä
Salmetar, n:ro 21, 1970.
Päivi Lappalainen: K.P. Lappalainen – Kiuruvetinen talousmies ja vaikuttajahahmo. Lappalaiset. Sukuseura Suomen Lappalaiset ry. Sukuviesti syksy 2009. s. 1-7.
Pienistä oloista Savosta lähtöisin oleva apteekkari Hanna Lappalainen osti vuonna 1936/1937 Helsingistä kokonaisen kivitalon osoitteesta Arkadiankatu 21 ja muutti apteekkinsa sinne 24.9.1938. Talo on suuri kaupunkitalo, jossa on 2 rappukäytävää, 5 kerrosta ja noin 50 huoneistoa. Talon oli suunnitellut Wilho Lekman ja se oli valmistunut vuonna 1913. Talon ylin kerros oli kokonaan Lappalaisen asuntona. Apteekki oli katutasossa, siihen kuuluva laboratorio 2. kerroksessa ja varastotilat kellarikerroksessa. Sen lisäksi porttikäytävästä johti ovi katutasossa olevaan, kaksi huonetta käsittävään laboratorioon, jota käytettiin apteekissa myytävien lääkkeiden valmistamiseen. Kaikki muut huoneistot olivat vuokrattuina.
Arkadiankatu 21 toukokuussa 2023.
Uudessa talossa Hannan seuralainen Aspa eli kirjailija ja taiteilija Georg Sigurd Wettenhovi-Aspa (oik. Wetterhoff-Asp) sai asuttavakseen A-portaassa olleen erillisen huoneiston, jossa hänellä oli oivalliset työ- ja ateljeetilat. Aspa toimi Lappalaisen seuralaisena teatterissa ja oopperassa käydessä. Aspa myös kuljetti tarvittaessa Hanna Lappalaista ulkona pyörätuolissa. Hän oli Lappalaisen seurana, kun tämä haki Keski-Euroopan kylpylöistä apua jatkuvasti paheneviin lonkka- ja nivelvaivoihinsa.
Eräässä lehtikirjoituksessa kuvataan Lappalaisen kotia seuraavasti: ”Sitten siirrymme yläkertaan tohtori Lappalaisen yksityishuoneistoon, joka sekin on ollut perinpohjaisen uudistuksen alainen. Mikä viehättävä ympäristö! Kanarialintu livertää täysin rinnoin iloisen tervehdyksensä, kirjoja – tekisi mieli sanoa – miltei loppumattomiin. Järjestyksestä puhuu se, että kirjastossa on asianmukaisen tarkka korttijärjestelmä. Maalauksia, verhoja, mattoja, paljon taide-esineitä kaikkialla todistamassa omistajansa harrastuksista. Tuntuu siltä kuin alhaalta uutterien työmuurahaisten parista olisi siirrytty itse taiteen ilmakehään. Maalauksista jäi mieleen joukko Gebhardin ja Wettenhovi-Aspan töitä, varsinkin viimeksi mainitun suurikokoinen Sibelius-kuva oli voimakas luomus. Tohtori Lappalainen kertoo vilkkaaseen tapaansa työnsä vaiheista vuosien varrella. Hänen kerrontansa on älykästä ja mukaansatempaavaa. Miten paljon tarmoa ja väsymätöntä uurastusta sisältyykään näihin vuosiin! Kaiken ahertelun tuloksena on nyt ympärillä laaja liike, uljas koti ja kaikin puolin kauniit, kunnioitettavat tulokset.” Wettenhovi-Aspan sekä Albert ja Johannes Gebhardin maalausten lisäksi asunnon seinillä oli ainakin Antti Favénin ja Hugo Backmanssonin töitä.
Lappalainen kutsui usein kotiinsa keskustelutilaisuuksiin tuttavia, ystäviä, taiteilijoita, diplomaatteja, poliitikkoja ja yhteiskunnan vaikuttajia. Hän järjesti myös suuria juhlia, joissa Aspa toimi taitavana juhlamenojen ohjaajana. Joskus tämä huolehti tilaisuuksien musiikista soittamalla salin nurkassa pianoa.
Usein nähdyistä vieraista voidaan mainita presidenttipari K. J. Ståhlberg, säveltäjämestari Jean Sibelius, kirjailijat Frans Emil Sillanpää ja Ilmari Kianto, laulajatar Musa Silver, taiteilija Johannes Gebhard, professori ja rouva Väinö Auer, professori Gustaf Komppa sekä kontra-amiraali ja rouva Hjalmar von Bonsdorff.
Kuka oli Hanna Lappalainen?
Hanna (oik. Johanna) Lappalainen syntyi 24.6.1881 Puumalassa. Hänen vanhempansa olivat sahan viilaaja Juho Matinpoika Lappalainen (1848—1915) ja Fredriikka Vilhelmiina Henrikintytär Luukkonen (1849—1915). Juhon suku oli lähtöisin Puumalan Piskolasta. Varattomalla avioparilla oli kaikkiaan viisi lasta, neljä tytärtä ja yksi poika, joista yksi tytär ja poika kuolivat pieninä. Hanna Lappalainen kävi kansakoulun jälkeen Kotkassa ruotsalaista tyttökoulua. Hän oppi nopeasti ruotsin kielen ja oli jo toisena lukuvuonna luokkansa priimus.
Lappalainen valmistui farmaseutiksi 1903 ja palveli farmaseuttina Kurkijoen apteekissa valmistuen proviisoriksi 1910. Sai erioikeuden suorittaa tutkintoja Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisessä osastossa olematta ylioppilas. Hän väitteli kasvitieteessä filosofian tohtorin arvoa varten 1919 ja suoritti filosofian lisensiaatin tutkinnon vuonna 1920. Hän suoritti sen ohella ylimääräisesti vuonna 1920 maanviljelystaloudellisessa tiedekunnassa kandidaattitutkintoa varten vaadittavan maanviljelyskemian ja -fysiikan kurssit. Hänet promovoitiin vuonna 1923 sekä filosofian maisteriksi että tohtoriksi.
Kulttuurin tukija ja lahjoittaja
Hanna Lappalainen oli vuonna 1935 perustetun yhdistyksen Kalevalaisten Naisten Liiton tukija. Yhdistyksen perustajista Elsa Heporauta oli Puumalan Sahan sahanhoitajan Johan Henrik Koposen tytär, Lappalaisen lapsuudentuttava ja ystävä. Akseli ja Elsa Heporauta kuuluivat Lappalaisen vakituiseen seurapiiriin. Lappalainen oli myös yksi Laulu-Miesten monista rakentajajäsenistä, jotka avustivat vuonna 1949 valmistuneen Laulu-Miesten talon rakentamista.
Helsingissä oli perustettu vuonna 1942 Jenny ja Antti Wihurin rahasto -niminen säätiö. Se puolestaan perusti keväällä 1944 Wihurin Tutkimuslaitoksen. Hanna Lappalainen lahjoitti tutkimuslaitokselle omistamansa kiinteistön osoitteesta Arkadiankatu 21 tontteineen. Kiinteistön tuotto oli määrätty lahjoituksen yhteydessä Wihurin Tutkimuslaitokselle ja lahjoitukseen liittyi ehto, että lahjoittaja saa vuokravapaasti käyttöönsä apteekin, laboratorion ja asunnon kuolemaansa saakka. – Hanna Lappalainen nimitettiin apteekkineuvokseksi 75-vuotispäivänään.
∞ ∞ ∞ ∞ ∞
Hanna Lappalainen kuoli 5.2.1966 Helsingissä. Hän oli määrännyt testamentissaan, että hänet oli pidettävä kodissaan kolmen vuorokauden ajan kuolemansa jälkeen. Samoin hän oli määrännyt, että hänet on haudattava Helsingin (Hietaniemen) hautausmaalle miehensä Juhani Kurikan viereen, kuuden hengen hautaan, johon oli haudattu myös Juhani Kurikan tytär Aili sekä Hanna Lappalaisen serkku Hilja Lappalainen, joka oli ollut aikaisemmin Hanna Lappalaisen kotitalouden hoitajana.
Osa sukututkimuksen viehätystä on siinä, että se voi tuoda esille yllätyksiä historiasta. Minulle kävi näin, kun löysin isäni äidin sukujuurien kautta esi-isän vastaperustetusta Oulusta. Pietari Olavinpoika oli vuosina 1611 ja 1614 Oulun ensimmäisenä pormestarina, samaan aikaan (vuosina 1611 ja 1613-19) toisena pormestarina oli hänen pikkuserkkunsa Hannu Juhonpoika Fordell. Pietari Olavinpoika oli syntynyt vuonna 1565 Pohjankylässä Pyhäjoella Hourun talossa, joka oli saanut nimensä läheisestä Hourunkoskesta. Pietari kuoli Oulussa noin vuonna 1629. Pietarista tuli Hoffrén-suvun kantaisä. Hänen jälkeläisistään kehittyi Savon seuduille laajaksi levinnyt pappis-suku, jolle pystytettiin 19.8.2007 muistomerkki Iisalmen vanhan kirkon läheisyyteen.
Pietarin poika oli Hannu Pietarinpoika Houru, s. 1591, k. Oulu noin 1644. Kauppias Oulussa, kirkonisäntä, porvari, Oulujoen nimismies. Omisti Oulujoella Sangi-nimisen tilan, jonka oli perinyt apeltaan. Hannu jatkoi isänsä työtä kauppiaana ja laivan omistajana. Pietarin ja Hannun talo oli Pokkitörmällä lähellä meren rantaa, jossa vielä tuolloin oli Oulun satama.
Oulun kartta 1640. Hannu Pietarinpojan talon paikka Pokkitörmällä.
Mielenkiintoisin piirre näissä oululaisissa esi-isissä oli laivan omistaminen ja ulkomaankaupan harjoittaminen. Ei pyöritty vain pienissä lähiympyröissä vaan lähdettiin kohti suurta maailmaa. Suvun kauppiaat siis siirtyivät Pyhäjoelta vasta perustettuun Oulun kaupunkiin 1600-luvun alkupuolella ja siellä he Hoffrén-nimen ottaneina olivat eräs kaupungin vaikutusvaltaisista kauppiassuvuista 1600-luvun jälkipuoliskolta aina 1800-luvulle saakka noin kuuden sukupolven ajan. Varakkuuden kasvaessa perheet saattoivat lähettää poikiaan opintielle ja niinpä useita Hoffréneja opiskeli sekä Upsalan että Turun yliopistoissa. Useat heistä valmistuivat papeiksi.
Kaljaasi eli kuunari
En ole valitettavasti löytänyt tietoa minkälaisia laivoja he omistivat. Historian kirjoista löytyy kyllä tietoa heidän harjoittamastaan ulkomaankaupasta ja heidän tuomistaan ja viemistään lasteista, mutta ei laivoista. Pohjanlahdellakin on purjehtinut monentyyppisiä purjealuksia. Alkuperäisiä talonpoikaispursia tavattiin kutsua skuuteiksi. Mahdollinen laivatyyppi oli myöhemmin kaljaasi. Kuunarieli kaljaasi on vähintään kaksimastoinen alus, jonka kaikissa mastoissa on kahvelipurjeet. Kahvelipurje tarkoittaa laivan kulkusuuntaan nähden pitkittäin ripustettua purjetta. Kuunariin riittää pienempi miehistö kuin samankokoiseen fregattiin tai parkkiin, mutta se ei ole yhtä nopea
Kauppa oli Ruotsin valtakunnassa tarkoin säänneltyä ja keskitetty 1600-luvulla merkantilismin oppien mukaisesti kaupunkeihin. Oulu sai 1610 kaupunkioikeuksien mukana varsin laajat oikeudet ulkomaankauppaan, mutta muutama vuosi myöhemmin koko Ruotsin valtakuntaa koskenut kauppa- ja purjehdussääntö muutti tilannetta. Kauppaoikeuksia kavennettiin ja Oulusta tuli maakaupunki, josta oli seuraavien 150 vuoden ajan lupa käydä kauppaa vain kotimaahan, eikä ulkomaisilla laivoilla ei ollut lupaa purjehtia Ouluun. Käytännössä kaupankäynti suuntautui näin Tukholmaan. Oululaiset olivat kuitenkin tunnettuja liikekumppaneita myös Räävelin, nykyisen Tallinnan, ja Riikan kauppahuoneissa, sillä purjehdussääntöön myönnettiin toisinaan poikkeuslupia. Lisäksi kieltoa rikottiin jonkin verran.
Tuotteista erityisesti lohi oli kysyttyä pääkaupungissa, ja myyntiin lähti myös esimerkiksi voita, turkiksia ja tervaa. Valtakunnan pääkaupungista tuotiin mm. viljaa, suolaa ja nautintoaineita. Lisäksi matkalla tarttui mukaan kulttuurivaikutteita.
Kaupungin porvaristo vaurastui vähitellen, mikä näkyy esimerkiksi heidän omistamiensa laivojen määrässä. Kun Oulun porvaristo 1600-luvun alussa omisti yhteensä noin kymmenen laivaa, oli luku vuosisadan loppua kohti tultaessa kaksinkertainen. Laivanrakennusta alettiin kuitenkin rajoittaa, eikä laivoja saanut tehdä omaa tarvetta enempää. Tämä siksi, että pelättiin metsien ja sitä myötä rakennuspuiden loppumista.
1700-luvun puolenvälin jälkeen Ruotsin kruunu lopulta vapautti ulkomaankaupan ja oululaiset laivat saivat purjehtia muuallekin kuin Tukholmaan. Oulun kauppalaivasto kilpaili jo 1700-luvulla laivojen lukumäärässä ja tilavuudessa Kokkolan ja Turun kanssa. Suomen sodan jälkeen siitä oli jäljellä vain yksitoista pientä alusta. Laivanrakennus pääsi kuitenkin nopeasti käyntiin, kun aikaisempaa useammat suvut ryhtyivät perustamaan omia varvejaan. Niillä tehtiin uusia ja entistä suurempia laivoja sekä omaan käyttöön, että myytäväksi. Oulussa rakennettiin jo vuosina 1816–1854 kaikkiaan 151 laivaa, ja oma 43 aluksen kauppalaivasto oli vuosisadan puoliväliin tultaessa kapasiteetiltaan eli lästiluvultaan Turun jälkeen Suomen toiseksi suurin.
1800-luvulla purjelaivojen kultakautena suurimmat laivat olivat tyypiltään fregatteja tai parkkeja. Kuuluisin Oulun fregateista oli nimeltään Toivo. Toivon teki kuuluisaksi myös siitä tehty komea viisu Laiva Toivo Oulu.
Englannissa maalattu kuva oululaisesta fregatti Toivosta. W. H. Yorke 1872.
Fregatti Toivo oli kauppahuone J. W. Snellmanin ylpeys, suurin purjelaiva mitä Oulussa koskaan rakennettiin. Kesällä 1877 laiva sai yllättäen kukkuramitoin huonoa mainetta, kun kotiin palanneiden merimiesten kuoro esitti pilkkalaulun, jossa kuvailtiin, miten huonosti Toivon kapteeni oli miehistöään kohdellut. Kun tarinan konna oli itsensä laivanomistajan, kauppaneuvos J. W. Snellmanin poika, Henrik Wilhelm, oli tapahtumassa suoranaisen sosiaalisen protestin makua. Tämä laulu, ”Laiva Toivo, Oulu”, tunnetaan hyvin vielä tänä päivänäkin, mutta mitä fregatti Toivolla todella tapahtui? Kuka teki pilkkalaulun kapteeni Snellmanista ja miksi?
Laulu on arvokas historiallinen lähde: se kuvaa elämää suomalaisissa laivoissa merimiesten omasta näkökulmasta, se on ääni keulaskanssista, josta suomalainen kirjallisuus ei ole montakaan repliikkiä tallentanut. Toivon tarina on menneen ajan arjen historiaa suurten purjelaivojen ja siirtomaaimperiumien aikaan. Se kertoo kaikilla merillä purjehtineista merimiehistä ja kovasta elämästä, jossa ei aina kymmentä käskyä muistettu. Professori Kaukiaisen kirjoittama kirja Laiva Toivo Oulu on komeaa historiaa. Laivan ja laulun elämäkerta on mikrohistoriaa elävimmillään.
Asuin aikanaan noin kaksikymmentä vuotta Oulussa, mutta en silloin vielä valitettavasti tiennyt edellä kuvatuista oululaisista sukujuuristani. Kyllä vielä silloinkin Oulussa voi aistia hienon merihistorian vaikutuksia. Tähän perinteeseen pohjautuvaan eräänlaisen reippaaseen maailmankansalaisen asenteeseen törmäsi silloin tällöin. Monet oululaiset eivät kokeneet Oulua minään pikkukaupunkina vaan pikemmin vähintään koko pohjoiskalotin pääkaupunkina. Sukujuuriin ja historiaan perehtyminen saa nyt katsomaan kaupunkia aivan eri silmin.
Lähteitä:
Kaukiainen Y.: Laiva Toivo Oulu. SKS-kirjat 2000. 325 s.
