Aihearkisto: Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Tampellan taitavia suunnittelijoita 1. Hermann Kauffmann

Oy Tampella Ab oli vuonna 1856 toimintansa aloittanut tamperelainen pörssiyhtiö, joka harjoitti metalli-, metsä- ja tekstiiliteollisuutta. Kun perehtyy Tampellan historiaan, käy selville, että varsinkin Tampellan metalliteollisuus on tuottanut hämmästyttävän monenlaisia tuotteita, joista monet ovat olleet alansa markkinajohtajia. Edelleen monen tampellalaisen tuotteen historia jatkuu uusien omistajien huomassa (mm. Sandvik, Valmet, Patria). Tampellaa käsittelevistä historian kirjoista ei juurikaan löydä tietoja Tampellan tuotteiden suunnittelijoista. On selvästi tarvetta tuoda esille näitä taitavia insinöörejä. Yksi näistä ensimmäisistä oli nuori insinööri Hermann Karl Heinrich Kauffmann, joka oli syntynyt 18. elokuuta 1840, Göteborgissa. Hän oli Tampereen konepajateollisuuden uranuurtaja, joka tunnetaan parhaiten kirjoittamiensa muistelmien ansiosta.

Kauffmannin vanhemmat olivat kotoisin Eutinista Saksasta, ja hänen isänsä Heinrich Kauffmann toimi Göteborgin kaupunginarkkitehtina. Kauffmann kävi Göteborgissa kymnaasin ja sen jälkeen hän opiskeli teknistä alaa Chalmersin opistossa. Hän oli aluksi piirtäjänä Nyköpingin konepajalla vuodesta 1857 alkaen. Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n konepajan johtajaksi vuonna 1862 valittu ruotsalainen A. J. Lundahl tarjosi Kauffmannille työtä Tampereelta, ja Kauffmann muutti sinne samana vuonna.

Kauffmannista tuli Tampellan konepajan johtaja 1866 A. J. Lundahlin muutettua pois Tampereelta, ja hän johti myös vuosina 1867–1870 Tampellan ostamaa Helsingin laivatelakkaa. Kauffmann oli Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n palveluksessa vuoteen 1880 saakka, jolloin hän siirtyi Pietariin johtamaan Ludvig Nobelin konepajaa. Kauffmann palasi myöhemmin Suomeen ja kirjoitti muistelmateoksen Tampereen vuosistaan 1860- ja 1870-luvulla. Tämä teos ilmestyi vuonna 1902 nimellä Muntra minnen från mellersta Tavastland, ja se käännettiin suomeksi nimellä Mieluisia muistoja Keski-Hämeestä. Kauffmann oli naimisissa vuodesta 1869 lähtien tamperelaisen tehtaanpatruuna Johan Fredrik Gefwertin tyttären Hilda Maria Gefwertin kanssa. Kauffmann kuoli vuonna 1908 Nurmissa lähellä Viipuria. Hänet on haudattu vuonna 1906 kuolleen puolisonsa kanssa Tampereelle.

Tampellan rakentamat laivat

Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n konepaja rakensi Kauffmannin piirustusten pohjalta vuosina 1862-1863 ensimmäisen rautaisen höyryaluksen, Ilmarisen, Näsijärvelle. Ilmarinen oli myös ensimmäinen potkurialus Hämeen vesistössä. Hänen seuraava työnsä oli Venäjän hallituksen tilaama kanuunavene Suuriruhtinas Wladimir, jota rakennettiin vuosina 1863-1864. Vuosina 1864-1866 rakennettiin siipilaiva Elias Lönnrot sekä Vanaja välittämään liikennettä Hämeenlinnaan. Ne hoitivat tavaraliikennettä siihen asti, kunnes rautatie yhdisti Tampereen Hämeenlinnaan vuonna 1876. Tampereen konepajalla rakennettiin Kauffmannin aikoina laivojen lisäksi myös höyrykoneita, pumppuja, ventilaattoreita ja puunjalostuskoneita

Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n rakentama Suuriruhtinas Wladimir Mustalahdessa vuonna 1864. (Kuva: Konstantin Hakulin, Vapriikin kuva-arkisto.)

Kauffmannista on sanottu, että hän oli ilmeisen lahjakas insinööri, joka nopeasti perehtyi uusiin tehtäviin, seurasi tekniikan kehitystä ja omaksui rohkeasti sen, mitä piti hyväksyttävänä. Kauffmannin merkityksen laivasuunnittelijana ymmärtää, kun lukee kertomuksia kokemuksista niistä parista laivasta, jotka oli suunniteltu ja rakennettu ennen häntä.

Kesällä 1859 valmistui konepajan ensimmäinen alus, siipirataslaiva Ahti. Laivan purjehduskelpoisuuden kannalta onnetonta oli se, että höyrykoneen suunnitelleella englantilaisella insinöörillä (Joseph Dillworth) ja puisen rungon tehneellä pohjalaisella purjelaivanrakentajalla (A.Pihl) ei ollut yhteistä kieltä, kokemusta höyrylaivoista eivätkä he tulleet edes keskenään toimeen. Koneisto ja jykevä puurunko tehtiin niin raskaiksi, että pyöreäpohjaisesta laivasta tuli epävakaa ja kiikkerä. Vakauden parantamiseksi tehdyt muutokset veivät lastiruumaksi aiotun tilan, ja tavaraa varten Ahdin oli otettava hinattavakseen proomu. Laivan höyrykoneen teho osoittautui liian heikoksi niin, että Ahti ei jaksanut nousta ylävirtaan, ellei sen höyrykattilaan kehitetty ylimääräistä höyrynpainetta aivan riskirajoille. Laiva oli myös hyvin hidas. Kaiken lisäksi ensimmäisen kertaa laivaa vesille laskettaessa huomattiin, että siipirattaat eivät ylettyneet veteen. Laivan hallintalaitteet olivat kömpelöitä ja vaikeasti käytettäviä minkä vuoksi laiva törmäili usein mm. laitureihin. Kauffmann on muistelmakirjassaan kuvannut sivukaupalla näiden ensimmäisten laivojen yksityiskohtia ja surkuhupaisia kommelluksia niiden käytössä.

Kauffmann oli innokas luontoharrastaja, metsästäjä ja kalastaja. Hän on kuvannut saapumistaan Tampereelle seuraavasti: ”Kylmä mutta kaunis kevätpäivä oli se toukokuun kuudestoista 1862, jolloin Turun tietä ensi kerran saavuin Tampereelle ja Pyynikin harjulta näin Näsijärven peilikirkkaana kimaltelevan iltapäivän auringossa. Luonnonystävää ihastuttavan näköalan suurenmoisuus teki minuun syvän ja pysyvän vaikutuksen.”

Lähde: Kauffmann, Hermann. Mieluisia muistoja Keski-Hämeestä. LC Tampere 1998 (1902). 501 s.

Jorma Lappalainen

Näin Egyptin prinsessan laskevan koskiveneellä Jalonkosken kesällä 1952

Olin tuolloin vain neljävuotias ja tämä tapaus on ensimmäisiä isoja tapauksia, jonka ylipäänsä muistan. Muistini mukaan Jalonkosken niskaan Ämmänsaaressa oli kerääntynyt valtavan paljon ihmisiä. Veneessä istui muutamia ihmisiä, joilla oli aurinkolasit. Aurinkolaseja en ollut koskaan ennen nähnyt. Olin hämmästynyt, kun äsken sain tietooni, että paikalle oli kertynyt vain 200 – 250 ihmistä. Muistoni kertoi tuhansien ihmisten ruuhkasta. Muita yhtä suuria ruuhkia Kainuussa en ole koskaan tavannutkaan.

Prinsessa Faika seurueineen Jalonkoskella. Mukana matkalla oli muun muassa prinsessan aviomies Sadek Bey. Kuva Kaarlo Tauriainen.

Jalonkoski oli kyllä tuolloin hieno ja vuolas koski, joka kulki läheltä kotiamme. Kosken rannat tarjosivat jännittäviä leikkipaikkoja. Joihinkin osiin rantaan oli rakennettu kiveystä tai eräänlaista rantamuuria. Nykyisin Jalonkosken kosket ovat sarja lammikoita, kun toisen joen haaran komeaan putoukseen vuonna 1959 rakennettiin voimalaitos.

Yllätys oli myös lukea, että kosken laskuun käytetty vene oli varta vasten tätä tilaisuutta varten rakennettu. Kotiseutuneuvos Kalle Juntunen on kertonut, että valtava, 13-metrinen vene tehtiin varta vasten prinsessan matkaa varten. ”Veneen rakensivat kaksi paikallista miestä: Muikku-Jakkena tunnettu Jaakko Keränen kirkonkylän Muikkulasta ja lauttauitossa työskennellyt Jaakko Turpeinen Hyrynsalmen Hoikan Sillanpäästä. – He rakensivat veneen yhdessä juhannuksen alla. Rakentamiseen meni kaksi viikkoa. Voi sanoa, että kyllä pojat osasivat hommansa.” Vene on edelleen tallessa Hyrynsalmen Vonkassa ja hyvässä kunnossa.

Prinsessan veneessä on yksitoista penkkiä, ja vene on melkoinen tekijöidensä taidonnäyte. Jalo-vene on nimensä mukainen vene: lahoamisen merkkejä ei ole vielä vuosikymmenienkään jälkeen. Kuva Kimmo Hiltunen/Yle.

Prinsessa Faika oli tuolloisen Egyptin kuninkaan Farukin sisar. Hän tuli Suomeen Olympialaisten vuoksi, mutta jo hänen matkansa aikana hänen veljensä syöstiin vallasta. Vallasta syösty kuningas Faruk kuoli 45-vuotiaana Ile de France nimisessä ravintolassa Roomassa, kun hän tukevan illallisen jälkeen kaatui pöydässä. Hän oli tunnettu tuhlailevista elintavoistaan ja kleptomaniasta, jonka vuoksi hän sai pilkkanimen ”Kairon varas”. Prinsessa Faika oli syntynyt 8. heinäkuuta 1926 Alexandriassa, hän kuoli 7. tammikuuta 1983 Kairossa. Prinsessalla oli Suomeen tullessaan matkatavaraa 300 kiloa ja Suomessa hän vaihtoi valuuttaa 19 miljoonan markan edestä (nykyrahassa 617 500 euroa). Tuolla summalla Kainuun Sanomat arveli prinsessan pystyvän järjestämään loisteliaita kutsuja hotelli Kämpissä Helsingissä. Lehdistö raportoi tarkasti hänen liikkeistään Suomessa. Kainuun Sanomat kirjoitti muuan muassa, että prinsessan timanttikorkoiset kengät olivat herättäneet suurta ihastusta Helsingin seurapiireissä – jopa siinä määrin, että Faikan oli välillä vaikea päästä liikkumaan hotellistaan innokkaan väkijoukon läpi.

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Musta lammas aidan takana

Kotipihamme aidan taakse ilmestyi villisti tuijottava musta lammas.  Näin tapahtui erään syysillan hämärässä Suomussalmella 1950-luvun alussa. Lapsesta se oli pelottavaa ja selittämätöntä. En muista mitä karanneelle oudolle lampaalle sitten tapahtui. Olen myöhemmin ajatellut, että tapahtuma toi sodan jälkeisten vuosien piilossa olleet pelot ja ahdistukset näkyviksi. Meidän suurten ikäluokkien syntymän aikana sodista oli kulunut vain muutama vuosi.

Sotien tiedetään synnyttäneen sen kokeneissa monenlaisia traumoja. Osittain näkyviä mutta myös suuressa määrin piilossa olevia, koska niistä ei haluttu puhua, varsinkaan lapsille. Esimerkiksi isäni oli haavoittunut vakavasti ja äitini oli joutunut lähtemään evakkoon Kainuusta talvisodan alla. Lapsi ei tietenkään voinut ymmärtää eikä edes huomata aikuisten mahdollisia sotatraumoja. Ja nyt jälkikäteen 1950-luku on muistoissa jatkuvaa eteenpäin menoa, asioiden parantumista vuosi vuodelta.

Traumojen vaikutukset ilmenivät vasta vuosikymmeniä myöhemmin esimerkiksi käsittämättömänä ahdistuksen tunteena. Muistan lapsena kuulleeni aikuisten puheissa hajanaisia viittauksia sotaan ja sen kokemuksiin, jotka eivät olleet monille helppoja. Sotien jälkeiset vuodet olivatkin tavallista levottomampia.

Noina vuosina sattui aivan lähiympäristössä monia tapahtumia, jotka eivät ehkä ole nykypäivän kaupunkilaislapselle kovin pelottavia, mutta jotka olivat sen ajan rauhallisen maaseudun lapselle pelkoa aiheuttavia. Törmäsin lähimetsässä veriseen juopuneeseen mieheen, joka makasi varvikossa. Talomme edestä kulkevaa tietä hoiperteli välillä ojankin kautta hullulta näyttänyt mies side pään ympärillä kohti lähellä olevaa sairaalaa. Pihassamme seisoi yhtenä aamuna metsäyhtiön kuorma-auto, jonka tuulilasissa oli suuri reikä. Kerrottiin, että auto oli ollut kuolemankolarissa. Auto näytti haavoittuneelta eläimeltä. Kulkiessani kunnantalon ohi kouluun istui talon portailla hyvin känninen nainen, joka kiroili aggressiivisena. Rouva oli yhdestä meidän naapuritalostamme.

Eräänä iltana tuli kotimme oven taakse joukko meluisia ja juopuneita sahamiehiä, jotka vaativat isältä lisää ennakkoa. Isä lähetti miehet pois ilman rahaa. Seuraavana päivänä kuulimme, että yksi miehistä oli pudonnut läheisen kosken korkealta rantakalliolta vuolaaseen virtaan ja menettänyt henkensä.

Näinä vuosina tapahtui aika lähellä kotiamme Kiannonkadun varrella sairaalan takana miinan räjähdys, jossa koulupoika menetti henkensä. Kyseessä oli saksalaisten ’aseveljien’ jälkeensä jättämä miina. Miinat aiheuttivat seudullamme heti sodan jälkeen useita siviiliuhreja. Vaikka niitä olikin armeijan toimesta raivattu sodan jälkeen, kaikkia ei ollut löydetty. Näitä miinoja on löydetty vielä 2000-luvullakin.

Kaikki sukupolvilta toisille siirtyvät traumat eivät tietenkään johdu sodista, mutta sotien aiheuttamat taakkasiirtymät ovat varmasti totta. Traumaattiset tapahtumat vaikuttavat sukupolvesta toiseen, jos niitä ei tunnisteta ja käsitellä. Traumaattiset kokemukset, siis ne, jotka jättävät ihmiseen käsittelemättömiä pelkoja, siirtyvät vanhempi-lapsisuhteen kautta seuraavalle – ja voimakkuutensa mukaan – useille seuraaville sukupolville.

On arvioitu, että traumat voivat mahdollisesti periytyä suoraan ituradan solujen epigeneettisten muutosten kautta. Ne jatkavat kulkuaan ja siirtyvät aina uudelle sukupolvelle. Ne eivät häviä, vaan jäävät piilotajuntaan. Vasta neljäs sukupolvi on täysin vapaa sotien ylisukupolvisista traumoista. Se tarkoittaa sodan kokeneiden lastenlastenlapsia. Suomalaisen tunneilmaston sanotaan olevan vieläkin kylmä ja suomalaisten kiintymyssuhteet sodan jäljiltä keskimääräistä välttelevämpiä. Sodat näkyvät yhä koko suomalaisessa kulttuurissa.

Keino päästä erilaisista traumoista ja niiden jälkivaikutuksista on siis niiden tunnistaminen ja käsittely. Niistä ei pääse ahdistavia tunteita torjumalla tai piilottamalla. Niitä yrittää pitäisi mielessään kuunnella ja havainnoida. Siinä lienee vielä tehtävää monelle suvulle ja perheelle.

Lisätietoa: Sota näkyy meissä. Lääkärilehti 29.4.2010 (https://www.laakarilehti.fi/ajassa/ajankohtaista/sota-nakyy-meissa-yha-5663/)

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Veneturma Näsijärvellä juhannuksena 1881

Sukututkimuksessa on kiehtovaa löytää uusia yhteyksiä erilaisten ihmisten ja sukujen välillä. Ihmisten muodostamia verkostoja. Ne saattavat löytyä sattumalta tai jonkin tutkimuksen sivutuotteena vanhoista arkistolähteistä tai vanhoista kirjoista. Niitä voi löytää myös museoista ja hautausmailta. Kun astuu pääportista Tampereen Kalevankankaan hautausmaalle ja kulkee hieman vasemmalle, tulee vastaan hiukan erikoinen hautamuistomerkki. Obeliskin muotoisen muistomerkin jalustassa lukee: ”Tässä lepää kolme poikaa ja viisi tyttöä: kuin tapaturmaisesti hukkuivat Näsijärveen 24 p. kesäkuuta v. 1881”. Näin monen henkilön yhtäaikainen hukkuminen on ollut erittäin harvinainen tapaus.

Mistä löytyisi lisätietoa tapauksesta? Hyvä apuväline on Kansalliskirjaston Historiallinen Sanomalehtikirjasto, josta löytyykin Tampereen Sanomien julkaisema perusteellinen uutinen pari päivää tapahtuman jälkeen (29.6.1881):

”8 henkeä hukkunut! Pellawatehtaalaiset Alfred Syrén, Miina Syrén (edellisen sisar), Manda Syrén (mainittuin orpana), Miina Jägerroos, Manda Friman, Manda Lindroos eli Mäkelä, sepän oppilas Johan Sandell ja masuunin työläinen Kalle Aug. Hellman lähtiwät Juhannus-yönä weneellä Näsijärwelle pienelle huwimatkalle ja pysähtyiwät runsaasti puoli penikulmaa Tampereelta Aitolahden suulla Tapatora nimiselle saarelle. Näihin yhtyi myös Helsingin suomalaisen lyseon oppilas August Dahlberg, joka kuitenkin antoi tuoda itsensä mannermaalle jo k:lo 4 aamulla. Kyyditsijät menivät heti takaisin saarelle, ja sittemmin ei koko joukkueesta ole kuultu mitään, waikka lupasiwat wiimeistään puolen puolenpäiwän aikaan tulla kaupunkiin. Juhannus-päiwänä ei heitä osattu kaiwata, kun luultiin olewan maalla jostain talossa ja muutoinkin oliwat wähän ewäillä warustettuna. Outo aawistus heräsi omaisille, erittäin Syrén’in lasten wanhemmille wasta lauantai-aamuna, jolloin rupesivat tiedustelemaan poissa-olewain kohtaloa. Mainittuna päiwänä tuli Messukylästä Aitoniemen Alasen isäntä ilmoittamaan polisikamariin, että hän oli edellisenä päiwänä kirkkomatkallaan löytänyt kumoontuneen weneen liki Tapatoran saarta rannalla, josta se korjattiin heidän walkamaan. Syrén mentyään sitä katsomaan huomasi omaksi weneeksensä, ja silloin selkeni totuudeksi se kauhistuttava tunne, että lapsensa toisten nuorukaisten kanssa oliwat kohdanneet hautansa järwen pohjassa. Muutamia jäännöksiä oli weneessä, waikka ales-suin, todistamassa tapausten surkeutta, ja wähän matkaa weneen löytöpaikasta tawattiin rannalta erään takki ja lakki. Hukkuneet oliwat, paitsi yksi tyttö, joka oli 27 wuoden wanha, 18-21 wuoden ikäisiä. Ruumiita on haettu ahkerasti, toissa päiwänäkin oltiin yhteen aikaan 16 weneellä naaraamassa, waan ei ole wielä yhtään löydetty.”

Näitä nuoria siis yhdisti työpaikka eli Tammerfors Linne- & Jern-Manufaktur Aktie-Bolag eli myöhemmin Tampella. Seurueeseen kuului yhdeksäskin jäsen eli August Dahlberg, joka oli ennen opiskeluaan ollut samassa työpaikassa ja jossa hänen isänsä toimi valumestarina. Moni asia retkestä kaipasi lisätietoa. Historiallisesta sanomalehtikirjastosta löysinkin kymmenen vuotta myöhemmin Aamulehden julkaiseman pitkän artikkelin otsikolla: ”Juhannukseni 10 vuotta sitten” Kirjoittanut Aatu. Aamulehti 24.6.1891. Jutusta käy ilmi, että kirjoittaja on edellä mainittu August Dahlberg (myöh. Aukusti Alhovuori). Hän kuvaa mm. menomatkaa Tapatoran saarelle:

”Me saawuimme perille Tapatoran saareen; ja kun sinne toisen kerran weneellä oli haettu rannalle jääneet, oli seuramme täysilukuinen, yhdeksän henkeä. Wanhin naisista, joka samalla edusti seuran säädyllistä puolta, istui kiwelle kahwipannun ääreen. Me toiset lähdimme saarta katsastamaan; siinä ei ole paljon muuta kuin kallioita ja kiwiä sekä muutamia mäntyjä ja waiwaiskaswuisia pensaita. Mutta sitä paremmin sopi tältä paikalta katsella ympäristöä. Kiwenheiton päässä salmen toisella puolen oli wehreä kiwikkoranta, joka somasti kohosi. Toisella puolen oli Näsijärwen kiiltäwä pinta, jolla ei muita wäreitä näkynyt, kuin leikkiwän sorsaperheen synnyttämät.  Yö oli tullut, mutta luonto ei tietänyt nukkuako wai walwoako. Walonjakaja oli jo painunut näköpiirin taakse, vaan hämärää ei kuulunutkaan. Sen sijaan lewisi lempeä kirkkaus, jonka walossa harmaapartainen petäjäkin näytti niin ihmeen ihanalta.”

Sen jälkeen kirjoittaja kertoo, kuinka hänen piti siskolleen antamansa lupauksen vuoksi poistua saaresta jo aamuyöllä ja kuinka hänet kyydittiin Kaupinojalle. Hän oli myös mukana, kun seuruetta ja heidän venettään alettiin etsiä:

”Jo kaukaa näimme järwelle tutun weneen punaisen kokan, ja perille päästyämme musteni maailma hetkeksi silmistämme, sillä kamalasti tuo äänetön esine todisti onnettomuudesta. Tuuli oli turjuttanut armottomasti sen laitoja rantakiwiin, yksi airo oli jäljellä, ja näiden lisäksi toi löytäjä wielä huiwin, lakin ja korin – kaikki tuttuja esineitä.”

Kesti useita viikkoja ennen kuin ruumiit löydettiin. Hautajaiset voitiin pitää 24.7.1881:

”Wiikko wierähti, wierähtipä toinenkin, waan yhtäkään hukkuneista ei löydetty, waikka kuinka olisi naarattu. Wihdoin awasi järwi powensa; toiset uhreistaan se ajoi maalle, toiset löydettiin weden pinnalta. Ne oliwat kauhun aikoja meille kaikille, mustan surun päiwiä, jotka elämän ajaksi piirsiwät synkät muistonsa omaisten ja tuttawien sydämiin.

Noin kolmen wiikon perästä lainehti ääretön wäkijoukko Tampereen uudella hautausmaalla. Sinne siunattiin kahdeksan nuorukaisen maalliset jäännökset samalla kertaa. Ei ollut sitä silmää, joka ei wettynyt, ei sitä sydäntä, joka ei heltynyt. Mahtawina ja ylewinä kuin itse Jumalan ääni korkeudesta kaikuiwat sielunpaimenen sanat, kun hän hautaustilaisuudessa puhui ihmiselämän katoowaisuudesta.”

Tarinansa kirjoittaja päättää seuraavin sanoin:

”Lukijani! Kun joskus käyt Tampereen uudella hautausmaalla, niin älä unohda käydä katsomassa erästä hautakiweä, joka on hiukan matkaa pääportista wasemmalle. Se tuntuu kylmältä kuten kaikki hautakiwet tässä kuolon hiljaisessa kaupungissa. Se on muodoltaan 8:siwuinen obeliski, jonka kullakin siwulla on nimi ja wuosiluku. Sen owat wainajien tuttawat pystyttäneet. Se huippu näyttää korkeuteen, ikään kuin muistuttaen meitä, missä meidän oikea isänmaamme on. Kewään kukkaset nuokkuilewat sen juurella ja ympärillä sanoen, emme mekään kauan elä, me tänä päiwänä kukoistamme, ensi yönä ehkä tulee tuima halla, joka mustuttaa wärin terästämme ja wie heikon elinwoiman warrestamme. Ja läheisen metsän puissa tuuli sinulle kuiskaa tarinan kahdeksasta nuorukaisesta, joiden elon taiwaalta aurinko äkkiä laski.”

Lukijaa voi jäädä askarruttamaan kysymys, miksi onnettomuus tapahtui. Todennäköisesti vene ei ollut riittävän suuri kahdeksalle henkilölle yhtä aikaa, koska menomatkalla heidät tuotiin kahdessa erässä. Koska kaikki näyttävät hukkuneen samalla kertaa, he lienevät olleet paluumatkan alkaessa kaikki veneessä. Juhannusaattoiltana oli ’Aatun’ kertomuksen mukaan tyyntä, mutta löydettäessä vene oli aaltojen kolhima. Ylikuormattu pieni vene on voinut kaatua Näsijärven selältä puhaltaneen tuulen voimasta pian rannasta lähdön jälkeen.

August Dahlbergistä eli Aukusti Alhovuoresta tuli merkittävä tamperelainen lehtimies. Hän syntyi 10. elokuuta 1863 Messukylässä ja kuoli 21. joulukuuta 1912 Tampereella. Hän toimi Aamulehden toimitussihteerinä ja päätoimittajana 1905-1912. Alhovuoren vanhemmat olivat sulattotyöläinen Emanuel Dahlberg ja Maria Kristina Laurén. Hän pääsi ylioppilaaksi Helsingin alkeisopistosta 1887 ja valmistui Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi 1892 ja maisteriksi 1894. Alhovuori oli nuorena työssä tehtaassa ja hän suoritti ylioppilastutkinnon sekä valmistui maisteriksi vasta aikuisvuosinaan. Toimittajan työn ohella Alhovuori toimi suomentajana.

Vielä tietoja hukkuneista: Wilhelmina Syrèn, s. 24.11.1860 Längelmäki, Alfred Syrèn, s. 23.7.1863 Messukylä, Amanda Syrèn, s. 12.3.1854 Kuhmoinen, Johan Fredriksson Sandell, s. 1.9.1859 Tampere, Amanda Johansdr Friman, s. 17.9.1859 Pirkkala, Amanda Gustava Karldr Mäkelä, s. 7.1.1861 Ylöjärvi, Ida Wilhelmina Jägerroos, s. 20.4.1862 Messukylä ja Karl August Hellman, s. 28.8.1863. Jostain syystä en ole löytänyt kirkonkirjoista mitään tietoa Karl Hellmanin alkuperästä. Häntä ei myöskään mainita kuolleiden ja haudattujen luetteloissa, vaikka hänenkin nimensä ja syntymäaikansa on hautamuistomerkissä.

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Talvisodan unohdetut evakot Kainuusta

Laatokan Karjalan ja Kannaksen evakot tulevat ensimmäisinä mieleen evakoista, mutta Neuvostoliiton hyökkäyksiä pakoon joutui lähtemään väestöä muualtakin itärajalta. Minua on kiinnostanut varsinkin Kainuun evakot, koska sukujuureni äitini puolelta ovat Kainuusta. Hyvänä esimerkkinä Kainuun evakkoon joutuneista on Betanian lastenkoti, joka sijaitsi Suomussalmen Haukiperän etelärannalla. Talvisota tuli jo joulukuussa 1939 aivan lähelle eli Haukiperän pohjoispuolelle, jossa kulkee Raatteen tie. Raatteen tien maineikas taistelu 4.–8.1.1940 päättyi suomalaisten voittoon.

Betanian rakennukset evakuoitiin hyvissä ajoin, koska Suomen armeija tarvitsi tiloja jo ennen talvisotaa YH:n aikana. Evakuointi aloitettiin lokakuussa 1939. Evakkomatkalle lähdettiin 24.10. Ihan kaikki eivät lähteneet, sillä Betanian johtaja jäi ja muutamia isompia tyttöjä jäi karjanhoitajaksi ja muutamia muita muihin töihin.

Evakkojoukon ensimmäinen turvapaikka oli Puolangan Joukokylässä, jossa heistä huolehti neiti Hilja Kortelainen. Koulunkäynnin takia betanialaiset siirtyivät 23.11. Suomussalmen Yli-Näljängälle Leinon koululle. Mutta siellä ennätettiin olla vain viikko, kun talvisodan syttyminen pakotti uudelleen tien päälle. Vihollispartio kävi jo noin viiden kilometrin päässä Leinon koulusta. Nyt siirryttiin Puolangan Väyrylän kylän koululle. Väyrylästä matka jatkui helmi-maaliskuun 1940 taitteessa Muhokselle, koska Väyrylän koulusta tuli kenttäsairaala. Heti alkumatkasta kuorma-autosta meni valot eikä niitä saatu korjattua. Sähkölampun valossa päästiin Puolangan kirkonkylän kansakoululle. Siellä saatiin hernekeittoa ja yövyttiin, aamulla matka jatkui Muhokselle.

Lopullinen turvapaikka oli Muhoksen Kylmälän kylän Saarelan koulu lähellä Pelsonsuota ja Pelson varavankilaa. Kylmälän kylä sijaitsee Muhoksen kaukaisessa eteläkolkassa suurten soiden keskellä. Saarelassa lasten opettajana toimi Pelson varavankilan tilanhoitajan vaimo Aino Telkki. Hän järjesti koulun päätyttyä kävelyretken (7 km) Pelson varavankilaan. Johtaja tarjosi aterian vieraiden saapuessa ja toisen vierailun päätteeksi. Lapset tutustuivat varavankilan maatilaan. Ojanpientareilla oli runsaasti kypsiä mesimarjoja. – Viimeiset lapset Betaniasta olivat lähteneet evakkoon Puolangalle jo 1.12.1939.

Kaikissa Suomussalmen kylissä ei käynyt yhtä hyvin, koska viranomaiset viivyttelivät evakuoinnin aloittamisessa. Ennen talvisotaa viranomaiset olivat tehneet tarkat suunnitelmat evakuoinnin toteuttamisesta. Suunnitelmia ei kuitenkaan pantu täytäntöön ennen vihollisuuksien alkamista, muualla kuin Karjalan Kannaksella ja osassa Laatokan Karjalaa. Syynä siihen oli, että Neuvostoliittoa ei haluttu ärsyttää, eivätkä viranomaiset uskoneet sodan mahdollisuuteen. Evakuointi katsottiin siinä tilanteessa ylimääräiseksi kuluksi, joka rasittaisi suotta valtiota.

Hyökkäysten alettua yllättäen 30.11.1939 jäi väestöä Suomussalmen pohjoisosassa Ruhtinaansalmella monissa kylissä, joista tunnetuin on Juntusranta, vihollisen miehittämälle alueelle. Vangiksi alueelle jäi peräti 1685 suomussalmelaista. Miehittäjät perustivat sinne paikallishallinnon, johon houkuteltiin paikallisia mukaan. Niitä, jotka eivät halunneet siihen suostua, pakotettiin uhkailujen voimalla liittymään. Lopulta tammikuussa 1940 noin kolme sataa suomalaista vietiin rajan taakse Kintismään metsätyöleirille. Olot lierillä oli huonot ja siellä menehtyi monia. Vasta kesäkuussa 1940 noin 250 henkeä pääsi palaamaan takaisin Suomeen.

Talvisodan jälkiä Suomussalmen kirkonkylällä

Kaikkien osalta pääsy vapauteen ei ollut sillä selvä, vaan osa joutui vielä oikeuteen. Kaiken kaikkiaan 27 suomussalmelaista sai talvisodan jälkeen tuomion maanpetoksellisesta toiminnasta. Tuomiot vaihtelivat kahdeksasta kahteentoista vuoteen. Ainoastaan eräs sekatyömies tuomittiin lyhyempään, kahden vuoden kuritushuonerangaistukseen. Näin toimittiin hänen nuoren ikänsä vuoksi. Tuomittujen joukossa oli myös yksi nainen.

Eikä Kainuun kansan kärsimykset rajoittuneet vain itänaapurin aiheuttamiin pahoihin tuhoihin, sillä vielä saksalaiset joukot polttivat mm. äitini kotipitäjän Hyrynsalmen kirkonkylän aloittaessaan vetäytymisen pohjoiseen syyskuussa 1944. Vain kirkko ja rautatieaseman seutu jätettiin jostain syystä tuhoamatta.

Lisää kertomuksia suomussalmelaisten evakkokokemuksista löytyy Mikko Pölläsen kirjasta Rajan evakot. Suomussalmen siviilejä talvisodan kurimuksessa. Suomussalmen kulttuurilautakunta 1994. 185s.

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen