Rippikirjalinkit aukevat vain SSHY:n jäsenille, sillä ne vievät alkuperäisistä kirkonkirjoista valokuvattuihin kuviin. Samat sivut löytyvät myös mikrofilmeiltä skannatuista kuvista sekä SSHY:n kaikille avoimilla sivuilla että kansallisarkiston sivuilla.
Mouhijärven Kinstan talosta Salmin kylästä oli kotoisin isänisäni äidinäidin äiti Maria Jaakontytär (1788-1866). Kinstan talon omistajasuku vaihtui vuoden 1840 lopulla, lainhuudot 1840-41. Muohijärvelle avioitunut nyt jo edesmennyt serkkuni kertoi yli kymmenen vuotta sitten Kinstan talon sijainnin. Olen pari kertaa käynyt sitä katsomassa. Vuosina 2007 ja 2014 kuvasin vanhan päärakennuksen. En tiedä, koska se on rakennettu, oman sukuni vielä isännöidessä Kinstaa vai uuden suvun aikana. Talon nimeksi on rippikirjaan 1851-57 lisätty Kinstan perään ”l. Jutila”. Seuraavasta rippikirjasta alkaen nimi on Jutila.
Isossa kuvassa Jutila vuonna 2014 ja pikkukuvissa vuonna 2007
Jokin aika sitten ryhdyin tutkimaan Kinstalle muuttanutta uutta sukua. Uuden isäntäparin poika Taavetti Herman Taavetinpoika avioitui vuonna 1885 esivanhempieni tyttären Matilda Juhontytär Äijälän kanssa, joten kiinnostukseni lisääntyi edelleen. Matildalla ja minulla on useita yhteisiä esivanhempia 1700-luvun alkupuolelta ajassa taaksepäin.
Matildan ja puolisonsa tytär Aune Sofia syntyi lokakuussa 1903 ja hänestä tuli talon emäntä vanhempiensa jälkeen. Aunen 11 sisaruksesta 6 oli kuollut pieninä ja vanhin veli kuoli munuaistautiin Aunen ollessa 13-vuotias. Lasse Iso-Iivarin talonhaltijaluettelossa Aunella oli puoliso Jalo Antti Halmelahti s. 16.2.1902.
Kansalliskirjaston vanhoista sanomalehdistä selvisi, että Jalo Antti Halmelahti oli kanttori-urkuri. Löytyi myös Jalon ja Aunen kuulutus avioliittoon (touko-kesäkuussa) ja vihkiminen (syys-lokakuussa) Helsingin eteläisessä suomalaisessa seurakunnassa vuonna 1936. Tarkemmin asiaa selvittäessäni huomasin parin löytyvän myös Mouhijärven seurakunnan avioliittoon kuulutetuista (31.5.) ja vihityistä (19.9.). Koska Aune muutti Mouhijärveltä Helsingin eteläiseen suomalaiseen seurakuntaan vasta lokakuussa 1936, päättelin vihkimisen tapahtuneen todennäköisimmin morsiamen kotipaikkakunnalla Mouhijärvellä.
Mieltäni jäi vielä askarruttamaan Jalo Antti Halmelahden syntymäpaikka. Erilaisia hakuja vanhoista sanomalehdistä tekemällä löysin Jalo Antin nimenmuutoksen Heimanista Halmelahdeksi lokakuulta 1934. Vastaavan nimenmuutoksen olivat tehneet myös Toivo ja Tuovi Heiman.
Helsingin Sanomat 19.10.1934 s. 11
Tässä tapauksessa oli tuuria, sillä HisKillä löytyi kastetieto Jalolle Kärkölästä. Koska Jalo oli syntynyt 1900-luvulla, en ensimmäiseksi tullut kokeilleeksi HisKiä, jolla löytyy vain vähän 1900-luvulla syntyneitä. Tarkistin alkuperäisen kastetiedon. Kärkölän rippikirjoja ei vielä ole netissä 1900-luvulta. Jatkoin vielä sukunimensä Heimanista Halmelahdeksi muuttaneiden Toivon ja Tuovin selvittämistä. Kärkölän kastettujen luettelosta selvisi, että Toivo Kasper oli Jalon 1905 syntynyt veli. Toivo Kasperi Heiman ja Tuovi Kaarina Järvinen vihittiin Helsingin pohjoisessa suomalaisessa seurakunnassa 1934. Toivo ja Tuovi on haudattu Hietaniemen hautausmaalle Helsingissä. Tieto löytyy hautahaulla.
Lähteet: Mouhijärven, Hämeenkyrön ja Kärkölän kirkonkirjat Kansallisarkiston maaseudun lainhuutokortisto Kansalliskirjaston vanhat sanomalehdet Hautahaku-tietokanta Lasse Iso-Iivarin talonhaltijaluettelot
Marja-Leena Viilo valotti aiemmin blogijutussaan Sukunimellä vai patronyymillä Tampereen kirkonkirjoissa ansiokkaasti sitä, miten esimerkiksi Tampereelle 1800- luvulla muuttaneen henkilön löytää kirkonkirjoista ja muista lähteistä. Nyt voisi katsoa vähän eteenpäin ja tutkia, mistä muista lähteistä samoja henkilöitä voisi etsiä myöhemmin 1900-luvun puolella.
Käytetään esimerkkinä ensimmäistä henkilöä, Helena Heleniusta. Helena kuitenkin valitettavasti kuolee jo 1891, kuten rippikirjasta näkyy. Mutta katsotaan sen sijaan vaikka hänen poikaansa Kaarloa (s. 19.2.1877). Rippikirjoissa Kaarlon ammatiksi on merkitty kirjaltaja.
avion estää Laina Charl. Sandell, joka on haastattanut H:n Janakkalan ja Hausjärven käräjiin
Käräjäpöytäkirjoja tästä jutusta ei netistä löytyne, mutta sanomalehtiuutinen valaisee asiaa:
Ei saanut miestä. Laina Sandell Helsingistä haastatti Tampereen kaupungista K. Halmeen Riihimäen käräjille hakien tätä miehekseen, koska oliwat kerran kihlautuneet sekä wiettäneet lihallista yhteyttä. Oikeus ei kuitenkaan woinut miestä myöntää, koska ei todistajat entisien pöytäkirjain mukaan ole mitään asian walaisemiseksi todistaneet. Wastaaja teki puhdistus walan ja oikeus kumosi kanteen
Naimisiin Kaarlo kyllä myöhemmin meni kuten jäljempänä selviää.
Seuraavaksi kannattaa ehkä katsoa osoitekalentereita, joita on Tampereelta vuodesta 1884 vuoteen 1939 Kansalliskirjaston digitoimina. Niiden hakuun voi käyttää esim. seuraavaa linkkiä, jolla voi etsiä Tampereen osoitekalentereista vuosilta 1900-1939 niin, että hakutulokset tulevat aikajärjestykseen:
Kaupunginarkistossa on vielä yksi tuoreempikin osoitekalenteri vuosilta 1946-1947 mutta se on jo selvästi suppeampi kuin vanhemmat ja sen jälkeen kalenterit ilmeisesti kävivät tarpeettomiksi ja korvautuivat puhelinluetteloilla. Puhelinluetteloita on myös olemassa jo 1900-luvun alkuvuosilta, mutta niitä ei liene digitoitu ja luultavasti niissä olevat henkilöt löytyvät myös osoitekalentereista. Yksi Tampereen puhelinluettelo, vuodelta 1914, on tosin netissä puhtaaksikirjoitettuna ja sieltä Kaarlokin löytyy, ammattina faktori: https://histdoc.net/tel/tre_H.html
Osoitekalentereista Kaarlo löytyy esim. vuodelta 1919, ammattina kirjapainon omistaja ja osoitteena Laukontori 8. Hän on varmaankin sama henkilö, ja edellyt urallaan kirjaltajasta ja faktorista kirjapainon omistajaksi:
Seuraavaksi voisi vilkaista sanomalehtiä. Esim. seuraavalla haulla löytyy tieto että Kaarlo Halme oli Kansalliskirjapainon omistaja ja että hän meni vuonna 1910 naimisiin Fanni Uoman kanssa:
Huomaa että samoihin aikoihin löytyy mainintoja myös näyttelijä Kaarlo Halmeesta ja työmies Kaarlo Halmeesta, jotka lienevät eri henkilöitä.
Henkikirjoistakin kaikkien asukkaiden pitäisi löytyä. Niistä etsiminen on kuitenkin usein hankalaa, koska henkikirjat on järjestetty kaupunginosittain ja kortteleittain (maaseudulla kylittäin ja taloittain), eikä mitään hakemistoja tai aakkosellisia luetteloita yleensä ole. Mutta kun osoitteen on saanut esim. osoitekalenterin avulla selville, on henkilö mahdollista löytää myös henkikirjoista.
Henkikirjat tehtiin vuosittain ja ne ovat digitoituna ja vapaasti luettavissa Kansallisarkiston Astiassa vuoteen 1920 saakka (tätä kirjoitettaessa osin myös vuodelta 1921). Digihakemistossa on usein myös hakemistot, joiden avulla haluttu osoite löytyy helposti. Joskus pitää hieman selvitellä, koska esimerkiksi vuoden 1920 henkikirjassa ym. osoitetta – Laukontori 8 – ei ole hakemistossa eikä sitä ole mainittu henkikirjassakaan. Syy lienee se että ”Laukontori” ei ole varsinainen katu, vaan vastaava kortteli on Satamakadun varrella ja sen virallinen osoite on Satamakatu 2:
Vielä pari lähdettä, joita ei kuitenkaan voi tutkia kotikoneella:
Tamperelaisten perukirjat vuosilta 1803-1977 löytyvät Tampereen kaupunginarkistosta: https://yksa.disec.fi/Yksa4/id/146857549547500. Vuosilta 1939-1977 on erillinen perukirjakortisto, josta henkilö löytyy helposti sukunimen avulla. Perukirjoja tai kortistoa ei kuitenkaan ole digitoitu, vaan niitä pitää mennä paikan päälle tutkimaan tai kysyä kaupunginarkiston asiakaspalvelusta.
Valitettavasti Kaarlo Halmeen perukirjaa ei jostain syystä löydy kaupunginarkistosta. Katsotaan sen sijaan hänen vaimonsa Fanni Lyydian perukirjaa, jonka ensimmäinen sivu tässä:
Fanni Lydia Halmeen perukirja, n:o 289/1952
Tästä perukirjasta käy ilmi että Eila olikin ottotytär. Ottolapseksi ottoa koskeva raastuvanoikeuden päätös löytyisi myös kaupunginarkistosta päätöksen päivämäärän perusteella.
Vielä pitää mainita erittäin hyödyllinen lähde, jota kuitenkaan ei pääse kotikoneelta selaamaan: Tampereen poliisilaitoksen osoitekortisto vuosilta 1915-1985. Se on digitoituna Astiassa, mutta näyttörajoitettu niin, että sitä voi katsella vain Kansallisarkiston toimipaikoissa. Mitään käyttölupaa tai kirjautumista ei kuitenkaan tarvita: https://digihakemisto.net/aineisto/356517261. Kaarlon osoitekortti näyttää tältä, ja siitähän olisi saanut helposti monet yllämainituista tiedoista:
Toivottavasti tämä kirjoitus antoi jotain vinkkejä, joista on hyötyä sinunkin tutkimuksessasi.
Moni lienee huomioinut, että Suomen sukututkimusseuran verkkopalveluiden joukkoon on lisätty Isotammi ja että siitä saa lisää tietoa Isotammi | Suomen Sukututkimusseura (genealogia.fi) linkistä. ”Isotammi”-ryhmä löytyy myös Facebookista.
Isotammea on esitelty jo useasti etenkin sen Sukupuu-palveluiden osalta. Isotammen esittelyaineistossa olevassa ”Sibelius” -sukupuussa riittää tarkasteltavaa. Tutkijat ovat jo ladanneet Isotammeen omia sukupuitaan omin katseluoikeuksin ja alkaneet työstämään sukupuitaan omalla koneellaan seuraten Sukututkijan laatuohjeita. Toivottavasti niitä saadaan pian selattavaksi myös muillekin rekisteröidyille käyttäjille.
Tässä artikkelissa kerrotaan Isotammen parista uudesta lisäpalvelusta: Hiskipuut ja Paikannimikannat. Molemmat ovat hyvin lähteistettyjä tukikantoja, joiden tavoite on nopeuttaa ja täsmentää tutkijan omia havaintoja.
Hiskipuut
Sukututkijoiden perinteinen aarreaitta on SSS:n HisKi-verkkopalvelun tiedot. HisKin kattavuus vaihtelee seurakunnittain, mutta yleensä aineistoa löytyy 1860-luvulle kolmesta ensimmäisestä sarjasta. HisKin käyttöliittymä on sinänsä mainio. Ongelmia voi mainita parikin. Perhekokonaisuuden kokoamiseksi ja sen jäsenten tapahtuminen löytämiseksi on tehtävä jopa kymmeniä kyselyitä, tehden aina välillä muistiinpanoja. Hakujen osuvuutta heikentävät vaihtelevat kirjoituskäytännöt ja puutteelliset kirjaukset. On tarvetta hakemistosukupuille, joista voi helposti siirtyä HisKin tapahtumiin.
Hiskipuut on Isotammen oheishanke ja niitä käytetään Isotammen kautta. Uudissanalla kuvataan, että sisältö perustuu HisKiin ja sisältö on koostettu sukupuiksi HisKin antamien tietojen rajoissa. Kokeneet sukututkijat tietävät, että vähintään rippikirjoja tarvittaisiin sukusuhteiden rikastuttamiseen ja ettei HisKi ole alkuperäislähde. Hakemistosukupuut tehostavat kuitenkin tutkijan työtä.
Hiskipuut luodaan ohjelmallisesti aluksi Gramps-tietokannaksi yhden tai muutaman läheisen seurakunnan HisKissä olevista kaikista tapahtumista. Tässä ”raakamuodossa” sama henkilö voi olla kannassa 1-10 kertaa ja perheet ovat kastetapahtumakohtaisia. Isotammi-tiimin luomilla päättelytyökaluilla kantaa tiivistetään niin, että henkilöiden päällekkäisyydet on poistettu ja perhekokonaisuudet on koottu. Sulautusuhde on kertaluokkaa 5-10.
Isotammeen on nyt julkaistu Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan hiskipuut (17 000 henkeä ja 68 000 hiskiviitettä) sekä Käkisalmen kolmen seurakunnan yhteiset hiskipuut (25 000 henkeä ja 90 000 hiskiviitettä). Piakkoin julkaistaan myös Viipurin kahden srk:n (ruots. ja saks.) yhteiset hiskipuut ja vastaava Bromarvista ja Tuuloksesta.
Tiivistäjän kokemus sukututkijana on olennainen peruste sille, että tiivistyksen ”hutien” määrä olisi alhainen. Huti syntyy, jos yhdeksi henkilöksi yhdistetään tosiasiassa eri henkilöitä tai esim. lapsi joutuu väärään perheeseen. Mielenkiintoinen kysymys on, veisikö seurakunnan hyvä tuntemus sukututkijana hakemistosukupuun koostamista liian lähelle sukututkimusta tai mikä vaikutus sillä olisi tiivistyksen aikatauluun. Joka tapauksessa tähänastiset tiivistäjät eivät ole olleet seurakunnan asiantuntijoita ja esim. Käkisalmesta löytyy ainakin 150 hutihenkilöä, joilla on kaksi syntymä- tai kuolinaikaa tai avioliittoja, joissa on kaksi avioliittotapahtumaa. Hiskipuiden kokoon verrattuna tämä havainnot eivät vie pohjaa hakemistokäytöltä ja voihan hiskipuita parantaakin!
Paltamon hiskipuuta kootaan parhaillaan erään akateemisen väitöskirjatyön aineistoksi. Sukututkijoiden toivotaan kokeilevan julkaistuja hiskipuita ja antavan palautetta Isotammi-tiimille niiden hyödyntämisestä.
Seuraavassa kuvassa on Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan hiskipuuta. Sille antoi oman värinsä muuttotapahtumien määrä, olihan Tampere merkittävä talousalueen keskus,
ja Axel Ahlbomin punaisesta kuvakkeesta avautuvia perhesuhteita ja hiskiviittauksia
Paikannimikannat
Täsmälliset paikkatiedot ovat olennainen osa luotettavia sukupuun tapahtumia. ”Mattila”-nimisiä tiloja tai ”Pellonvieri”-nimisiä torppia voi olla samassa pitäjässä jopa kymmeniä. Jokainen tutkija tietää, kuinka työlästä on selata ao. ajan rippikirjoja löytääkseen sen sivun, josta löytyy oikeanniminen paikka ja henkilöt.
Isotammen kehittämisen oheishankkeena on kerätty seurakunnittain rippikirjoista kaikki paikkahavainnot, niiden linkit rippikirjojen ao. sivuihin ja paikan hierarkia (minkä kylän missä talossa jne). Keruutulokset on kirjattu Gramps-kannoiksi ja siirretty selattavaksi Isotammeen. Keruuta on tehty jo viidettä vuotta, valmiina on jo lähes 50 seurakuntaa. Kerääjät ovat olleet pääasiassa palkkatyötuettuja kokeneita sukututkijoita. Kokemus näkyy siinäkin, että paikkoihin on lisätty paljon vastaan tulleita lisätietoja ja koordinaattejakin.
Tutkijaa paikannimikannat hyödyttävät monella tavalla. Näkee nopeasti paikannimen kaikki esiintymiset seurakunnassa, voi linkeistä klikkaamalla avata rippikirjan sivuja ja seurata rippikirjasta toiseen paikkaa. Tulevaisuudessa on ajateltu kokeilua, jossa tutkijan kanssa sovittaessa hän voi ladata paikannimikannan osion oman Grampsinsa sukupuuhun. Tällöin mm. sivuilta löytyvien henkilöiden tapahtumien lähdeviittaukset on talletettavissa sivun avaamisen vaivalla.
Tampereen seudulta on 11 seurakunnan yhteiskanta, joissa on 5400 rippikirjoista löytynyttä paikkaa ja näillä 10 000 viittausta rippikirjojen sivuihin. Mainittakoon, että näihin ei sisälly Tampereen tuomiokirkkoseurakunta, vaikka siitä on oma hiskipuunsa.
Kuvassa on Ylöjärven alkua:
Kirjoittaja Pekka Valta
Pekka Valta esitteli Suomen Sukututkimusseuran Isotammi-tietokantaa Tampereen seudun sukututkimusseuran esitelmäillassa 11.10.2022.
Tämä artikkeli on suunnattu lähinnä aloitteleville sukututkijoille, mutta saattaa siitä olla hyötyä kokeneemmillekin tutkijoille. Artikkelissa viitataan Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen (SSHY) Kuvatietokantaan eli jäsenille avautuvaan tietokantaan, joka sisältää myös kaikki julkisen puolen sivut. Huomioi siis atrikkelia lukiessasi, että useimmat linkit aukevat vain SSHY:n jäsenille.
Lähtökohtana tieto, milloin henkilö muuttaa Tampereelle
Henkilön muuttaessa maaseudulta kaupunkiin hän usein otti tai hänelle annettiin sukunimi jo ennen sukunimilain voimaantuloa vuonna 1920. Osalle länsisuomalaisista muuttajista jäi kuitenkin vain patronyymi, joka myöhemmin saattoi muuttua sukunimeksi. Itäsuomalaisilla taas oli lähtökohtaisesti sukunimet.
Jos tiedät, milloin etsimäsi henkilö on muuttanut Tampereelle, aloita etsiminen sisäänmuuttaneiden luettelosta. Siellä on muuttonumero, jota käyttäen voit etsiä muuttokirjan eli asiakirjan, jonka muuttaja sai siitä seurakunnasta, josta lähti, ja jonka hän toi seurakuntaan, jonne oli muuttamassa. Mikäli henkilö on lähtöseurakunnassa merkitty muuttokirjaan patronyymiä käyttäen, voi joko muuttokirjasta tai sisäänmuuttaneiden luettelosta tai molemmista löytyä kaupunkiin tullessa otettu tai saatu sukunimi.
Sisäänmuuttaneiden luetteloista löytyy myös se rippikirjan sivu, jolle tulija on merkitty. Tampereen rippikirjat on jaettu osiin, joita on merkitty yleensä roomalaisin numeroin. Osassa rippikirjoja sivunumerointi jatkuu osasta toiseen. Osassa rippikirjoissa kussakin osassa on oma sivunumerointinsa. Rippikirjasta voi löytyä sen aikana otettu tai muuttunut sukunimi.
Lähtökohtana nykyinen sukunimi
Jos tiedossasi on nykyinen sukunimi, jota et ole löytänyt tuoreimman netistä löytyvän rippikirjan hakemistosta, mitä voit tehdä. Tätä kirjoitettaessa Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan uusin netistä löytyvä rippikirja on vuosilta 1898-1907. Se löytyy SSHY:n Kuvatietokannasta eli jäsensivuilta. Seuraava mainitun seurakunnan rippikirja päättyy vuoteen 1920, eikä sitä ole vielä kuvattu. Rippikirjaan 1898-1907 henkilöt on merkitty sukunimien mukaisessa aakkosjärjestyksessä, mikä jatkuu niteestä toiseen osissa I-VI. Osassa VII on naimattomia naisia aakkosjärjestyksessä.
Kaikissa osissa osalla henkilöistä ei ole varsinaista sukunimeä vaan patronyymi, joka on saattanut muuttua sukunimeksi jossain vaiheessa tai henkilö on ottanut uuden sukunimen. Lisätyt sukunimet löytyvät rippikirjassa 1898-1907 hakemistosta sulkeisiin merkittyinä.
Voit kokeilla Etsi-toimintoa, joka löytyy SSHY:n jäsensivuilta kunkin seurakunnan kohdalla sivun alareunasta. Näin saatat löytää henkilöitä, jotka ovat ehtineet ottaa/saada sukunimen uusimman rippikirjan aikana ja joita ei ole ehditty merkitä uuden sukunimen mukaan aakkostettuun luetteloon.
Esimerkkejä
Kangasalla jäi leskeksi Helena Matintytär vuonna 1879. Puoliso oli ollut talollisena sekä Pälkäneellä että Kangasalla, mutta oli jo vuosikymmen ennen kuolemaansa merkitty entiseksi talolliseksi ja itselliseksi. Itsellisleski Helena Matintytär muutti kahden lapsensa kanssa numerolla 17 Kangasalta Tampereelle keväällä 1884. Muuttokirjaan on Tampereella lisätty sukunimi Helenius. Sen alkuperää voi vain arvailla. Voisiko se jotenkin liittyä syntymäkotiin Kangasalan Suomatkan Heikkilään? Lisäksi on syytä mainita, että Helenalla on Tampereen rippikirjoissa muuttunut syntymäaika 12.8.1837. Jo ensimmäisessä rippikirjassa Kangasalla on suttuinen syntymäaika ja toiseen rippikirjaan tulee syntymäaika 19.8.1837, jossa numero 9 muuttuu numeroksi 2 vuonna 1871. Kastettujen luettelon mukaan alkuperäinen syntymäaika on 19.7.1837.
Puuseppä Ananias Juhonpoika oli syntynyt Ikaalisissa 5.5.1853 ja jäänyt orvoksi 14-vuotiaana. Hän kävi Helsingissä puusepänopissa nimenään Ananias Johansson 1870-luvulla ennen avioitumistaan 1877. Perhe muutti Tampereelle 1880 numerolla 378 (alin muuttokirja oikealla, sisäänmuuttonumero 378 näkyy seuraavassa kuvassa). Vasta rippikirjan 1898-1907 aikana sukunimeksi muuttunut patronyymi Johansson vaihtuu sukunimeksi Tyvi. Perhe asui Pispalassa ja toukokuussa 1906 Ananias ilmoitti nimenmuutoksestaan Tyviksi sanomalehdessä.
Jokin aika sitten sain tehtäväkseni selvittää tamperelaisen Toivo Kaipion elämänvaiheita. Vain nimi ja yksi piirre hänen elämästään olivat tiedossani. Toisaalta tiesin Kaipion olevan osa Kalkunmäen kylää Hämeenkyrössä, joka on isäni syntymäpitäjä ja siten tullut hyvin tutuksi, sekä parin henkilön ottaneen sukunimen Kaipio. Onneksi Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan rippikirjan 1898-1907 osan III hakemistosta löytyi Kaipio ja rippikirjasta ylioppilas Toivo Mauri Kaipio, jonka kohdalla viitattiin sivuun, jolta hänet oli siirretty uudelle aakkossivulle. Kävi ilmi, että isä Tuomas Mauri Laurén oli syntynyt Hämeenkyrössä. Hyvää tuuria oli, sillä Tampereella syntynyt poika Toivo oli ehditty siirtää aakkosissa K:n kohdalle tämän rippikirjan aikana. Isän alkuperää tutkiessani selvisi, että Toivon kaksi serkkua, joita olin tutkinut aiemmin, olivat myös ottaneet sukunimen Kaipio. Jatkotutkimuksissa selvisi, että Toivo todellakin oli etsimäni henkilö. Biografiasammosta voit lukea lisää Toivo Kaipiosta.
Tampereen seudun sukututkimusseura on yhteistyössä Tampereen seurakuntien ja SSHY:n kanssa ollut kuvaamassa Tampereen seurakuntien kirkonarkistoja ja Jalmari Finnen kokoelmia vuosina 2018-19 SSHY:n Kuvatietokantaan. Jalmari Finnen kokoelmat löytyvät kohdasta Yksityisarkistot.
Kaakinmaa on yksi Tampereen kaupunginosista. Siihen kuuluu Pyynikin kirkkopuistosta etelään Hämeenpuiston ja Mariankadun välille jäävä alue. Kaakinmaan nimi juontuu Tampereen yhteiskoulun lukion paikalla 1800-luvun jälkipuoliskolle saakka sijainneesta, pahantekijöiden rankaisemiseen käytetystä kaakinpuusta eli häpeäpaalusta, johon rangaistava sidottiin kiinni ruoskimisen ajaksi. Kaakinmaan tultua asutetuksi kaakinpuu siirrettiin nykyisen Pirkankadun varrella sijainneeseen hiekkakuoppaan, jossa se sijaitsi siihen asti, kunnes uusi rikoslaki poisti raipparangaistukset vuonna 1894.
Arkkitehti Jouko Seppäsen mukaan kaakinpuun paikalla olisi ollut aikaisemmin mestauspaikka siihen asti, kun kuolemanrangaistukset olivat käytössä eli vuoteen 1825. Sotilaspyöveli asui tiettävästi Laiskolan talossa, joka sijaitsi nykyisen Hallituskadun ja Kuninkaankadun kulman tienoilla.
Kaakinpuu-nimi ei viittaa varsinaisesti hevosiin vaan nimi tulee ruotsin kielen sanasta kåk, -en, -ar. Sana merkitsee mm. häpeäpaalua tai rangaistuspaalua, johon rangaistava sidottiin ruoskimisen ajaksi. Sanalla on muitakin merkityksiä kuten ’hökkeli’ ja ’vankila’ (vrt. ’saada kakkua’). On olemassa myös sana ’hästkåk’, jota käytetään vanhasta hevosesta. (Lähde: Svenska Akademiens Ordbok)
Kuva. Tampereen yhteiskoulun pihalla, Hallituskadun ja Mariankadun kulmassa on Kaakinmaan kaupunginosalle nimensä antaneen kaakinpuun muistomerkki. Tällä paikalla pantiin toimeen kaupunkilaisten saamat raipparangaistukset 1890-luvun alkuun saakka. (Muistomerkin on pystyttänyt Kaakinmaan Lions-klubi, kuvan otti Cai Melakoski)
Tuomioistuinten määräämät rangaistukset määriteltiin laissa. Ruotsin vuonna 1734 säädetty rikoslaki oli voimassa pitkään Suomen autonomian aikana. Lain rangaistuskaaressa säädettiin hyvin yksityiskohtaisesti raipparangaistuksesta.
Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 lain Rangaistus Caaren V. Lucu oli otsikoitu Ruumin-rangaistuxesta työllä / raippawitzoilla ja witzoilla / nijn myös wangiudella wedellä ja leiwällä.
Tyko Warto *) on kuvannut hyvin tarkkaan, miten ruoskiminen käytännössä tapahtui artikkelissaan Tammerkoski-lehdessä vuonna 1938. Perustuen nähtävästi hänen itse henkilökohtaisesti näkemäänsä.
”Joka oli saanut sakkorangaistuksen, vaan oli maksukyvytön, sai muuntorangaistuksen: colme talaria yhtä paria raippa-witzoja wastan, ja neljä talaria yhtä paria witzoja wastan, colme lyömä joca parista.” Sanonnalla “Rikas maksaa rahallaan, köyhä selkänahallaan” ei siten ole vain kuvaannollista merkitystä, vaan se oli oikeuskäytäntöä. Raipparangaistuksia määrättiin lain nojalla Tampereellakin, ja tuomion täytäntöönpanosta vastasi piiskurin tointa hoitava profossi. Raipparangaistukset toivat helpotusta vankilatilojen puutteeseen. Tointa hoiti mm. Johan Meriläinen, joka kuittasi palkkioksi 26 lyönnistä kuusi silloista markkaa, 57 lyönnistä kahdeksan markkaa.
Rangaistukset kaakinpuussa poistettiin Ruotsin kuningaskunnassa jo vuonna 1855. Vuonna 1889 säädetty ja vuonna 1894 voimaan astunut Suomen Suuriruhtinaanmaan Rikoslaki ei enää tuntenut ruumiillisia häpeärangaistuksia. Ruumiilliset rangaistukset poistuivat tuomioistuinten valikoimasta vuonna 1894, mutta vankiloissa piiskattiin kurittomia vankeja vuoteen 1944 saakka.
*) Tyko Teofilus Warto (entinen sukunimi Wallgren; 29. huhtikuuta 1872–1959) oli suomalainen Tampereella asunut sosialidemokraattisen työvänliikkeen aktiivi. Warto meni työhön Finlaysonin puuvillatehtaaseen jo 13-vuotiaana. Hän työskenteli kutomotyöläisenä ja osallistui tehtaalaisseuran ja vuonna 1900 kutomoalan ammattiosaston perustamiseen. Warto toimi Kansan Lehden avustajana ja kirjoitti lehteen nimimerkillä Säynäsheikki. Tästä aukeni hänelle pian uusi ura toimittajana ja asioitsijana. Warto oli Tampereen työväenyhdistyksen johtokunnassa 17 vuoden ajan ja toimi useaan otteeseen yhdistyksen sihteerinä vuosien 1901–1937 välillä. Tyko Warto julkaisi 1954 muistelmat lapsuus- ja nuoruusvuosiensa Tampereesta nimellä Lapsuuteni Tampere. Hän sai teoksesta Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon samana vuonna.
Lähteitä
Tyko Warto: Tamperelainen ”kaakinpuu”, Tammerkoski, 01.10.1938, nro 3, s. 86–87.
Sukututkimusseuramme teki lauantaina 21.5.2022 kevätretken, jonka kohteina olivat Askaisten kirkko, Louhisaaren kartano ja Kultarannan puutarha. Retken teemana oli Presidenttiemme jalanjäljillä. Retkestä on laajempi selostus seuran lehden Orpanan numerossa 2/2022, joten keskityn tässä artikkelissa lähinnä siihen, miten em. kohteet liittyivät Mannerheimien sukuun.
Louhisaaren nykyinen päärakennus ja sivurakennukset ovat valmistuneet vuonna 1655. Louhisaari kuului Fleming-suvulle vuodesta 1450 vuoteen 1791.
KUVA 1: Louhisaaren kartano. Kuva Raija Kannisto 21.5.2022.
Louhisaaren omistus siirtyi Mannerheim-suvulle vuonna 1795 ja jatkui vuoteen 1903 asti eli runsaan sadan vuoden ajan. Ensimmäinen Louhisaaren Mannerheim-sukuinen omistaja oli ruotsalaissyntyinen majuri ja kreivi Carl Erik Mannerheim. Hän avioitui vuonna 1796 Vendla Sofia von Willebrandin kanssa. Carl Erik Mannerheimista tuli helmikuussa 1809 Porvoon valtiopäivien jäsen. Hän toimi myös Suomen suuriruhtinaskunnan talousosaston jäsenenä ja kansliatoimituskunnan päällikkönä aina vuoteen 1816. Hän oli Turun ja Porin läänin maaherrana 1816–1826. Hänen vaimonsa Vendla Sofia Mannerheimin oli kiinnostunut puutarhanhoidosta ja hänen ansionaan pidetään kartanon ja merenrannan välisen alueen tekemistä englantilaistyyliseksi puistoksi. Hän vaikutti myös siihen, että kartanosta lähtien istutettiin pitkä puistokuja, joka johti Askaisten kirkolle asti.
Louhisaaren linnan talousresepteistä on koottu kirja, jossa on useita Vendla Sofian reseptejä ja ohjeita. Hänen käsialallaan kirjaan on tallennettu esimerkiksi vinkki, kuinka poistaa tahrat silkistä ja millä keinoin taltuttaa flunssa. Kirja perustuu Mannerheim-suvun hallussa olleeseen reseptikirjaan, josta löytyy laaja kirjo käsin kirjoitettuja ohjeita kartanotalouden tarpeisiin.
Carl Erik ja Vendla Sofia Mannerheimin pojanpoika oli kamarijunkkari Carl Robert Mannerheim (1835–1914), joka oli marsalkka Mannerheimin isä ja omisti kartanon vuodesta 1863 lähtien. Carl Robert Mannerheim meni vuonna 1862 naimisiin Hedvig Charlotta Helene von Julinin kanssa, joka oli huomattavan suomalaisen teollisuusmiehen vuorineuvos Johan Jakob von Julinin tytär. Suku oli niin ikään Ruotsista Suomeen muuttanut. He saivat seitsemän lasta, neljä poikaa ja kolme tyttöä. Muut lapset elivät aikuisiksi, mutta yksi tyttö kuoli 14-vuotiaana 1886. Carl Robert Mannerheim oleskeli pitkään Ranskassa ja Yhdysvalloissa tehden Suomeen vain lyhyitä vierailuja ja Helene Mannerheim eli Louhisaaressa sillä aikaa lastensa kanssa.
KUVA 2: Mannerheimin sisarukset vuonna 1881. Kuva Wikipediasta.
Carl Robert Mannerheim oli luonteeltaan taiteellinen ja harrasti erityisesti runoutta. Hän poikkesi suvun perinteistä, sillä hänestä ei tullut sotilasta eikä virkamiestä. Carl Robert tunnettiin radikaaleista poliittisista näkemyksistään, ja kun hän peri isältään kreivin arvonimen, viranomaiset paheksuivat häntä poliittisena satiirikkona.
Carl Robert Mannerheim tilasi Louhisaareen vuonna 1874 puutarhasuunnitelman, jonka mukaan puutarhaan tehtiin pientä ajanmukaistamista ja uudenaikaistamista. Muutoksia tehtiin 1870- ja 1880-luvuilla: puistoon hankittiin uusia kukkaistutuksia ja rakennettiin 1870-luvulla muun muassa leikkimökki Mannerheimin lapsille. Siinä leikkivät luultavasti vain 3-4 nuorinta lasta, sillä muut olivat jo 8-12-vuotiaita.
KUVA 3: Louhisaaren lasten leikkimökki. Kuva Wikipediasta.
Louhisaaren astiakaapista löytyy yhä Mannerheim-suvun arkiastiaston osia. Astiasto on valmistettu 1880-luvun jälkipuoliskolla ja se on koristeltu kreivillisellä kruunulla ja M-monogrammilla.
Toisessa kerroksessa oleva ns. Vihreä huone oli Marsalkan äidin Helene Mannerheimin makuuhuone. Eri huoneiden seinillä on runsaasti tauluja suvun jäsenten muotokuvista.
KUVA 4: Vihreä huone eli Helene Mannerheimin makuuhuone. Kuva Raija Kannisto 21.5.2022.
Muun muassa uhkapelivelkojensa takia Carl Robert Mannerheim ajautui konkurssiin 1879 ja kartano siirtyi 1880 hänen sisarelleen Eva Hedvig Wilhelmina Mannerheimille. Carl Robert Mannerheim muutti jo sitä ennen rakastajattarensa Sofia Nordenstamin kanssa pois Suomesta Pariisiin, jossa hän vietti taiteilijaelämää. Perheen seitsemän lasta joutuivat sukulaisten huostaan Mannerheimin vaimon Helenen kuoltua vuoden 1881 alussa sydänkohtaukseen vain 38-vuotiaana. Äidin veljestä Johan Albert Edvard von Julinista tuli lasten huoltaja.
Carl Robert Mannerheim solmi toisen avioliiton Sofia Nordenstamin kanssa 1883 ja heille syntyi tytär Olga Sofia Margareta (Kissie) 1884. He palasivat takaisin Suomeen 1887. Carl Robert kuoli Helsingissä lokakuussa 1914.
Suvun viimeinen Louhisaaren omistaja Wilhelmina Mannerheim myi kartanon vuonna 1903 talousneuvos Oskar Hannukselle ja muutti Ruotsiin, jossa hän kuoli 1905.
Louhisaari oli siis Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin syntymäkoti; hän syntyi 4.6.1867 perheen 3/7 lapsena. Kartanon kolmannessa kerroksessa oli pieni sininen makuukamari, joka perimätiedon mukaan oli marsalkka Mannerheimin syntymähuone.
KUVA 5: Sininen makuukamari. Kuva Raija Kannisto 21.5.2022.
Gustaf Mannerheimin kerrotaan pikkupoikana leikkineen mielellään sotaleikkejä ja ”johtaneen sotajoukkoja”. Häntä opetti kotona sveitsiläinen kotiopettajatar. Gustaf joutui jättämään Louhisaaren kodin jo 7-vuotiaana 1874, jolloin hänet lähetettiin kouluun Helsinkiin. Luultavasti hän saattoi kuitenkin loma-aikoina vierailla Louhisaaressa vuoteen 1903 asti, jolloin kartano siirtyi pois suvun omistuksesta. Gustaf asui Helsingissä isänsä luona ja kävi veljensä Carlin kanssa yksityistä lyseota syksyyn 1879, jolloin hänet erotettiin vuodeksi koulusta ikkunoiden kivittämisen takia.
Gustaf kävi kaksi vuotta oppikoulua Haminassa vuosina 1881–1882. Tämä koulu valmensi oppilaita Suomen Kadettikouluun, joka oli sen ajan ainoa sotilaskoulutusta antava oppilaitos Suomessa. Gustaf pyrki jo vuonna 1880 ensimmäistä kertaa Suomen kadettikouluun, mutta huonolla menestyksellä. Koulun ovet aukenivat hänelle kahden vuoden kuluttua 1882, jolloin hän oli 15-vuotias.
Askaisten kirkko ja Mannerheimit
Askaisten kirkon rakennutti 1600-luvulla Flemingin suku, mutta myös siellä on Mannerheim-suvun historiaan liittyvää. Hautausmaalla on Mannerheim-suvun uusklassinen, vuodelta 1823 oleva hautakappeli. Se on Carl Ludvig Engelin suunnittelema ja sen rakennutti kreivi Carl Erik Mannerheim, joka omisti silloin Louhisaaren kartanon. Mannerheimin hautakappelin rakennuttajan leski Vendla Sofia Mannerheim oli luonnon ystävä, eikä halunnut tulla haudatuksi suvun holviin, vaan kirkkomaalle. Hän halusi omien sanojensa mukaan levätä vapaan taivaan alla, joten hänen rautaristinsä löytyy hautakappelin vierestä, josta avautuu näköala kohti Louhisaaren linnaa ja puutarhaa.
Marsalkka Mannerheim antoi restauroida kappelin vuonna 1935. Hän kävi Askaisissa vielä vuonna 1945 ja ainakin tuolloin hän ajatteli tulevansa haudatuksi sukuhautaan. Hän ei ollut kuitenkaan erikseen antanut määräystä hautapaikastaan, eikä hautaus sitten aikanaan toteutunut Askaisiin. Hän kuoli Sveitsissä 28. tammikuuta 1951 ja hänet haudattiin Hietaniemen sankarihautausmaahan.
Kirkon katossa on kolme kynttiläkruunua, joista yksi on marsalkka Mannerheimin kirkolle jo vuonna 1928 lahjoittama. Kynttiläkruunu oli hänellä Helsingissä ja luovutettiin Askaisten kirkkoon hänen kuolemansa jälkeen.
Tampereen seudun sukututkimusseura teki 21.5. kevätretken Presidenttiemme jalanjäljillä Askaisiin ja Naantaliin Kultarannan puutarhaan. Menomatkalla kuulimme Tiina Miettisen kertomana presidenteistämme ja heidän sukujuuristaan. Blogin seuraavassa artikkelissa käsitellään Askaisten osuutta tarkemmin. Tässä on muutamia kuvia keväisestä Kultarannan puutarhasta, jossa meillä oli opastus.
Kultaranta sijaitsee Naantalin Luonnonmaalla. Vuonna 1922 Kultaranta rakennuksineen ja tontteineen siirtyi Suomen valtion omistukseen eduskunnan päätettyä käyttää sitä presidentin kesäasuntona.
Graniittilinnan rakennutti Alfred Kordelin 1910-luvun puolivälissä kesähuvilakseen. Arkkitehti Lars Sonck suunnitteli 19-huoneisen linnan.
Puisto koostuu vanhimmasta osasta metsäpuutarhasta, keskeisimmästä osasta muotopuutarhasta ja hyötypuutarhasta. Olimme liikkeellä niin varhain keväällä, etteivät kukat vielä kukkineet ja jääpoltteen aiheuttamat vauriot näkyivät.
Ensimmäinen Kultarannan ajan presidentti K. J. Såhlberg kävi vain lepäämässä Kultarannassa. Aikojen saatossa Kultarannan käyttö on muuttunut ja monipuolistunut. Kesästä 2010 alkaen puistossa on ollut taidenäyttelyitä.
Esiäitini Maria Martintytär Rauvan yhden kummin nimi jäi askarruttamaan niin paljon, että ryhdyin selvittämään, kenestä oli kyse. Maria kastettiin maaliskuussa 1689 Mouhijärvellä. Kuudesta kummista viisi oli sukulaisia tai naapureita talollisperheistä. Kuudes kummi Sidonia Blome vaikutti vieraalta. Nimellä tekemäni haut eivät ensin tuottaneet tulosta. Lopulta löytyi Zidonia Blomen vihkitieto ja kuolintieto. Sidonia kuoli huhtikuussa 1714 oltuaan 31 vuotta naimisissa kappalainen Henrik Anckaruksen kanssa. Henrik oli itsekin kappalaisen poika ja ollut jo muutaman vuoden Mouhijärven kappalaisena ennen avioitumistaan 1683. Henrik isännöi kappalaisen virkatalon lisäksi rusthollia Tervamäen kylässä. Sidonian vanhemmat kapteeni Carl Blome ja Christina Teet isännöivät Mouhijärvellä Tomulan taloa 1600-luvun jälkipuoliskolla. Henrikin ja Sidonian perheeseen ei näytä syntyneen lapsia.
Sidonian kuoltua leski Henrik meni uudelleen naimisiin Margareta Sofia Tammelinin, Mouhijärven kirkkoherran tyttären, kanssa maaliskuussa 1716. Perheeseen syntyi kolme lasta vuosina 1717, 1719 ja 1720. Kaikkien kolmen lapsen kastetiedoissa lapsen sukunimi Anckara ja isän nimi Henricus Anckarus näkyy yliviivattuna nykyisissä digitoiduissa versioissa. Onko yliviivauksia tehty isän eläessä vai myöhemmin, jää arvailujen varaan. Artikkelissaan vuodelta 1954 Liisa Poppius esittää, että kappalainen Henrik Anckarus olisi itse yliviivannut vanhimman lapsen kohdalta nimensä, muttei myöhemmin pääsyt käsiksi kastettujen kirjaan voidakseen tehdä samoin kahden nuoremman lapsen kohdalla. Kappalainen Henrik Anckarus haudattiin joulukuun ensimmäisenä päivänä 1723.
Margareta Sofia Tammelinin kohtalosta Liisa Poppius kertoo Genokseen kirjoittamassaan artikkelissa seuraavaa: ”Hengellään hän sai sovittaa hairahduksensa. Kihlakunnanoikeus langetti hänen kuolemantuomionsa 29.10.1724. Tuomio perustui Jumalan lakiin eli tarkemmin määriteltynä 3. Mooseksen kirjan 20. luvun 10. ja 20. jakeeseen sekä 22.10.1698 annettuun asetukseen. Rikoslain kohtaa ei tuomiossa mainita lainkaan.”
Margaretan synnyttämien kolmen lapsen isä ei tuomiokirjatietojen mukaan ollut aviomies Henrik Anckarus vaan kolme eri miestä, joista kaksi katosi ennen kuin heidät ehdittiin tuomita ja kolmas sai sakkoja. Margareta Tammelinin kuolintietoa ei löydy Mouhijärven haudattujen luettelosta, mutta tiedetään, että 19.12.1724 häntä lähdettiin kuljettamaan Turun linnan vankilasta teloitettavaksi kotiseudulleen, ja hänet mestattiin ennen 16.2.1725, jolloin kihlakunnanoikeuden pöytäkirjassa mainitaan Margareta Tammelinin jo kärsineen rangaistuksensa. Onko Margareta haudattu Mouhijärven vanhan hautausmaan reunalle vai kokonaan kirkkomaan ulkopuolelle, ei asiakirjoista selviä.
Mouhijärven vanhan kirkon muistokivi ja katkaistu kellotorni, joka toimii kesäkappelina, Mouhijärven vanhalla hautausmaalla. Kuva Marja-Leena Viilo.
Ja kuinka ollakaan hämmästyksekseni huomasin, että Sidonia Blomen veljen jälkeläisillä on useampiakin yhteyksiä sukulaisiini. Itselläni ja kummallakin vanhemmallani on pikkuserkkuja, joiden esivanhempiin Sidonia Blomen vanhemmat kuuluvat. Moni sukututkija varmaankin tuntee Margareta Tammelinin kohtalon. Tällä kirjoituksellani haluan vain kertoa, miten sukua tutkiessa ajautuu toisinaan hyvinkin helposti sivu-urille ryhtyessään selvittämään jotain kiinnostavaa yksityiskohtaa.
Lähteet: Liisa Poppius: Margareta Tammelinin tarina 33—36, Genos 2/1954 Yle Uutiset 1.7.2015: Papin tytär mestattiin avioliiton ulkopuolisten suhteiden takia – Mouhijärven kyläidyllin takana rankka historia Mouhijärven kirkonkirjat Ylioppilasmatrikkeli
Tampere-seura julkaisi 1980-luvulla ja vähän myöhemminkin useita kaskukirjoja, joiden kaskut jollakin tavalla liittyivät Tampereeseen. Monet kaskut oli aikanaan julkaistu Tammerkoski-lehdessä. Viime vuosina tällaisia kirjoja ei ole ilmestynyt. Olivatko julkisuuden henkilöt ennen värikkäämpiä persoonia vai onko huumorin luonne muuttunut? Kaskulle on ominaista, että se on parhaimmillaan värikkäästi kerrottuna. Lapsuudestani muistan kyläilyt ja juhlat, joissa hyvä jutunkertoja oli usein huomion keskipisteenä. Kirjoitettuna kasku menettää jotain vaikutuksestaan.
Kasku eroaa vitsistä lähinnä siinä, että kaskussa kerrotaan oikeista henkilöistä ja paikoista ja siinä on totuutta ainakin toinen puoli. Kasku harvoin halventaa tai loukkaa kohdettaan, kuten tämän päivän huumori usein tekee. Kasku tai anekdootti ei useinkaan naurata, mutta siihen sisältyy kuitenkin jotain yllättävää. Tässä muutamia tuttuja kaskuja, joista osa liittyy Tampereen historiaan.
Jos Grönberg kuolee
Josef Grönberg syntyi 1813 Ylöjärven Mikkolan talossa, mutta Porin triviaalikoulussa hänelle annettiin uusi nimi Grönberg. Grönberg opiskeli papiksi ja hän toimi Tampereen kaupunginsaarnaajana 1836-61 ja Messukylän kirkkoherrana 1861-1903.
Vuonna 1870 senaatti antoi päätöksen, jonka mukaan Tampereen kaupunki erotetaan itsenäiseksi seurakunnaksi Messukylästä, jonka yhteyteen se kuului. Senaatin päätös oli pantava täytäntöön kuitenkin vasta Messukylän silloisen kirkkoherran kuoleman jälkeen. Tamperelaiset odottivat hartaasti seurakunnallista itsenäistymistään, mutta Grönberg eli pitkään. Alkuvuosina oli todettu, että ”Tampere pääsee eroon Messukylästä, kun rovasti Grönberg kuolee”, mutta odotuksen jatkuessa sanonta muuttui muotoon: Tampere pääsee eroon Messukylästä, jos rovasti Grönberg kuolee. Tamperelaiset saivat odottaa 33 vuotta eli vuoteen 1903. Itsenäinen Tampereen kaupunkiseurakunta aloitti toimintansa 1. toukokuuta 1904 Grönbergin kuolemaa seuranneen armovuoden päätyttyä.
Josef Grönbergin hauta Messukylän keskisellä hautausmaalla
Pieni paja
Emil Aaltonen on 1900-luvun alkupuolen tunnetuimpia tamperelaisia. Hän siirsi kenkätehtaansa Tampereelle v. 1905 ja hänen vaikutuksestaan Tampereesta tuli Suomen kenkäteollisuuden keskus. Aaltosen omistukset eivät jääneet pelkästään kenkätehtaisiin. 1930-luvulla Aaltonen hankki omistukseensa Lokomo Oy:n konepajan. Käytyään kaupan jälkeen katsomassa uutta teollisuuslaitostaan Aaltonen sanoi konepajan johtajalle: ”Minun on aina tehnyt mieleni tämmöistä pientä pajaa ja nyt minä sen sain.” Pieni paja Lokomo ei ollut silloinkaan, mutta Aaltosen omistuksessa se kasvoi moninkertaisesti.
Tupakkalakko
Emil Aaltonen oli elämäntavoiltaan vaatimaton ja hän hoiti hyvin terveyttään. Hän ei ollut tupakkamies, mutta poltti savukkeen silloin tällöin, koska hänen käsityksensä mukaan tupakansavu puhdisti suun bakteereista. Kerran hän otti savukelaatikon esille konttorissa ja tarjosi siitä konttoripäällikölleen. – Ei kiitos, sanoi tämä. Olen ollut jo kolme kuukautta tupakkalakossa. – Se on oikein, huomautti Aaltonen. Kyllä minunkin pitäisi oikeastaan vähentää tupakanpolttoa, kun tahtoo jo mennä koko savuke päivässä.
Presidentit kaskujen aiheena
Kekkosen presidenttiaikana 1960-luvun alussa ilmestyi kirja Presidenttikaskut, johon oli koottu kaskuja ja tarinoita tasavallan kahdeksasta päämiehestä. Päivitettyä versiota ei taida olla, vaikka neljästä seuraavasta presidentistäkin kaskuja on. Kaskukirjasta löytyy myös ilmeisen tosi tarina Mannerheimista Tampereella tammikuussa 1918.
Mannerheim matkusti Helsingistä Pohjanmaalle tammikuun 16. päivänä. Tampereelle asti sujui matka selkkauksitta, mutta siellä sattui passien tarkastuksessa välikohtaus, joka ilman onnellista sattumaa olisi saattanut aiheuttaa aavistamattomia muutoksia tuleviin tapahtumiin. Junaan saapuneet kolme passintarkastaja-sotilasta näet väittivät, että kenraali Mannerheim on muuan venäläinen upseeri, jota siihen aikaan kovasti haeskeltiin, eivätkä lainkaan ottaneet uskoakseen hänen passiaan, jossa hänet mainittiin rauhalliseksi liikemieheksi. Kenraali alkoi jo pukeutua seuratakseen sotilaita, mutta silloin tuli sattumalta paikalle eräs rautatieläislakkia kantava nuorukainen, melkein poikanen vielä, joka tiukasti selitti sotilaille, että koska kerran passi on kunnossa, ei sotilailla ole oikeutta häiritä rauhallista matkustajaa. Kinasteltuaan hetkisen keskenään sotilaat sitten poistuivat ja ylipäällikkö pääsi jatkamaan matkaa Vaasaan.
Ulkomaille Teiskoon
Tuttuihin sanontoihin liittyy usein erilaisia selityksiä, jotka samalla ovat kaskuja. Tällainen on myös sanontaan Ulkomaille Teiskoon liittyvä tarina, jonka päähenkilönä on Tuomiokirkkoseurakunnan kanttori Heikki Kuusniemi. Tässä lainaus Sirkku Someron kaupunginosakirjasta, jonka nimi on juuri Ulkomaille Teiskoon. Tarina on kotiseutumies Jussi Mäenpään versio sanonnasta.
Heikki Kuusniemi oli saanut stipendin opiskelua varten ulkomaille. Hän kertoi ystävilleen ja tuttavilleen ulkomaanmatkastaan jo hyvissä ajoin. Lopuksi hän piti vielä komeat läksiäisjuhlat. Tällöin joku vieraista kysäisi: ”Mitäs sinä menet sinne opiskelemaan”. ”Kiäliä oppiin, kiäliä oppiin”, kuului Heikin vastaus. Lähtöjuhlat olivat vallattoman riehakkaat, kuten isäntäkin. Mutta olihan nyt millä mällätä. Kun Heikki sitten seuraavana päivänä saapui Hangon satamaan ja aikoi ostaa laivalipun, havaitsi hän hämmästyksekseen, ettei stipendistä ollut enää tarpeeksi jäljellä. Heikki palasi huvilalleen Teiskoon. Jonkin ajan kuluttua sattui kuitenkin joku läksiäisjuhlissa ollut näkemään hänet ja kysäisi: ”Tännekös sinä niitä kiälia tulitkin oppiin?”. ”No niinhän minä sanoinkin, että ulkomaille”, vastasi Heikki.
Siin Nakkila kirko vaiheill
Paikkakunnat ja paikat ovat henkilöiden lisäksi usein kaskujen aiheina. Murrejutut ovat edelleenkin muodissa. Tampereen kiälisiä uutisia tehdään edelleen radioon ja Tampere-Suomi sanakirjoja on ilmestynyt viime vuosinakin, kiitos Harri Hyttisen. Selitän tässä itselleni tuttua sanontaa ”Siinä Nakkilan kirkon vaiheilla”. Kun juuriani kysellään, vastaan usein olevani kotoisin sieltä Nakkilan kirkon vaiheilta, vaikka sanonnalla on toisenlainen merkitys. Kun sanotaan, että se on siinä Nakkilan kirkon vaiheilla, sillä tarkoitetaan jonkun asian olevan siinä hilkulla, melkein kohdalla, mutta tarkkaa paikkaa ei kuitenkaan ole tiedossa.
Sanonnasta on ainakin kaksi selitystä, joista toinen on nakkilalaisten mielestä naapuripitäjissä keksitty, eikä siten mitenkään hyväksyttävä. Oli lapsenruokkojuttu joskus siihen aikaan, kun heinäkuormia ja muitakin kuormia hevospelillä kuljetettiin. Talon palkollinen, piikatyttö, oli saanut lapsen ja lapselle haettiin isää. Todennäköisesti lapsen äidin kertoma asia oli totta, että hän oli kuorman päällä ja oli siellä myös talon nuori renkipoika. Jutussa oli edetty siihen vaiheeseen, että tuomari kysyi, missä ja milloin tämä lapsi mahdollisesti oli saanut alkunsa. Tähän nämä ilkikuriset ja monella tavalla kateelliset naapurit kertovat tytön vastanneen: Siinä Nakkilan kirkon vaiheilla.
Toinen nakkilalaisten oikeana pitämä tarina sopii paremmin satakuntalaiseen kulttuuriin ja elintapaan. Nakkilan kirkonmäen alapuolella, siinä melkein nykyisen kunnantalon kohdalla sijaitsi aikanaan kestikievari. Kun Kokemäenjoen yläjuoksulta olevat isännät lähtivät Poriin markkinoille, eivät he emäntien kuullen uskaltaneet sanoa, missä ensimmäisen kerran tavattaisiin. Salakieltä silloinkin puhuttiin, kun isännät toisilleen sanoivat: Tavataan sitten siellä Nakkilan kirkon vaiheilla.
Nakkilan uuden kirkon rakentaminen ja Suomisen suku
Lopuksi vielä tositarina, joka on surullinen, vaikka lopputuloksena olikin se, että Nakkilaan rakennettiin uusi kirkko. Jos Emil Aaltonen tehtaineen oli tärkeä tekijä Tampereen teollistumisessa, Juho Wiktor Suominen oli samaa Nakkilan kehittymisessä. Suominen perusti 1900-luvun alussa Nakkilaan nahkatehtaan, joka toimitti raaka-ainetta myös Tampereen kenkätehtaille. Suomisen tarina muistuttaa Aaltosen tarinaa miehestä, joka oli lähtöisin vaatimattomista oloista, mutta joka uskalsi perustaa yrityksen, joka työllisti ihmisiä ja kasvoi lopulta suureksi tehdaslaitokseksi.
Elokuun 23. päivän aamuna 1935 tehtailija Suominen oli yhdessä puolisonsa kanssa aamukävelyllä kotoaan Villilän kartanoon päin johtavalla tiellä. Tällöin kartanon puutarhuri käsitteli puistossa sotilaskivääristä tehtyä pienoiskivääriä yrittäessään ampua harakoita niin huolimattomasti, että siitä lensi harhautunut kuula kaukana maantiellä kulkevan Suomisen vatsaan. Suominen leikattiin Porissa ja kuula saatiin poistettua. Suominen oli jo toipumassa, kun odottamatta kuumeesta johtuen muutenkin heikentyneen sydämen toiminta lamaantui aiheuttaen kuoleman elokuun 27. päivänä. Sairaalassa Suominen ehti tehdä testamentin, jossa hän lahjoitti 3 miljoonaa markkaa uuden kirkon rakentamiseen Nakkilan vanhan kirkon tilalle. Kirkko valmistui nopeasti ja se vihittiin käyttöönsä 1937, kun Suomisen syntymästä oli 60 vuotta.
Nakkilan kirkko
Suomisen lahjoitus on nykyrahassa noin 1,2 miljoonaa euroa. Onko se suurin yksittäinen Suomessa tehty lahjoitus julkiseen rakentamiseen? Emil Aaltonen muistetaan myös lahjoittajana. Hän lahjoitti rahaa Tampereen kirjastotalon rakentamiseen ja myös Metsäkansan kirkon rakentamista hän rahoitti.
Liisa Poppius ja Yrjö Raevuori ovat kirjoittaneet kirjan Lapin Kulju ja Kulju-Suomisen suku. Kirja valmistui samana vuonna kuin Nakkilan uusi kirkkokin. Juho Wiktor Suominen oli lähtöisin Turun ja Porin läänin Lapista ja hänen vaimonsa oli Nakkilasta.
J.W. Suomisen pojat jatkoivat yhtiön johdossa, vanhin poika Leo isänsä jälkeen toimitusjohtajana. Kolmas sukupolvi tuli yhtiön johtoon 1976, kun Leo Suomisen poika Ilkka tuli toimitusjohtajaksi. Ilkka Suomisen kausi toimitusjohtajana jäi lyhyeksi, kun hän palasi politiikkaan ja valittiin kesäkuussa 1979 Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtajaksi. Vähän myöhemmin J.W. Suominen Oy myytiin Lassila & Tikanoja Oy:lle. Ilkka Suominen kuoli 23. toukokuuta 2022 83-vuotiaana.
Moni sukututkimuksen harrastaja saattaa keskittyä tutkimuksissaan vain ns. virallisiin lähteisiin, kuten kirkonkirjoihin, henkikirjoihin tai tuomiokirjoihin. Kuitenkin eräs mielenkiintoinen lähde sukujen tutkimiseen on vanhat sanomalehdet, joista voi löytää yllättäviä tietoja, jopa avaimia suvun salojen selvittelyyn.
Artikkelin lopussa on mainittu linkkejä sivustoihin, joista voi etsiä eri hakusanoilla tietoja sanomalehdistä, aikakauslehdistä ja muista painotuotteista. Kansalliskirjastossa hakuja voi tehdä 31.12.1939 asti painetuista lehdistä. Joillakin sanomalehdillä, esim. Helsingin Sanomilla on omat hakemistonsa lehden tilaajille. Lisäksi vanhoja lehtiä voi lukea mikrofilmeiltä, joiden lukulaite on esim. Tampereen pääkirjasto Metsossa. Siellä on filmeillä melko tuoreitakin vuosikertoja.
Olen kerännyt tähän artikkeliin näytteeksi muutamia lehtileikkeitä, joita on tullut vastaan omissa sukututkimuksissani. Monta kertaa olen törmännyt tietoihin sattumalta.
Lehtileike 1. Suomalainen Wirallinen Lehti 21.4.1899.
Virallisesta lehdestä vuodelta 1899 löysin hakusanoilla Sinkkonen ja Parikkala uutisen, joka avasi minulle uuden näköalan sukuuni. Sen mukaan Parikkalan Tyrjän kylässä Matarmäen tilalla asunut Elias Juhonpoika Sinkkonen oli ostanut 2900 markalla huutokaupasta Matti Simonpoika Sinkkosen osan asukasoikeudesta.
Matti Simonpoika Sinkkonen oli isoisäni isä. Ihmettelin suuresti, miksi hän joutui myymään huutokaupalla asukasoikeutensa sukutilaan, jolla suku oli asunut 1600-luvun lopulta lähtien. Tutkin Kansallisarkiston Mikkelin toimipisteessä Matti Sinkkosen oikeudenkäyntien pöytäkirjat Parikkalan ja Jaakkiman käräjiltä 1892-1894 sekä ulosmittausten ja huutokauppojen pöytäkirjat. Ne selvittivät tilannetta jonkin verran. Niistä selvisi, että hän oli velkaantunut pahasti monelle eri taholle, mutta velkaantumisen syytä en saanut selville.
Matti Simonpoika Sinkkonen oli ammatiltaan räätäli ja hänellä oli viisi lasta. Hän kuoli helmikuussa 1902. Koska asukasoikeutta ei enää ollut, muuttivat hänen neljä lastaan Viipuriin ja vain nuorin poika jäi Parikkalaan, ehkä huolehtimaan leskeksi jääneestä äidistään. Isoisäni Matti Matinpoika, joka myös oli räätäli, joutui siis olosuhteiden pakosta muuttamaan Viipuriin. Se ei ollut hänen vapaa valintansa. Tämä muuton syy oli minulle uusi tieto.
Mikä oli asukasoikeus? Parikkalan maatilat olivat pitkään ns. lahjoitusmaita, joten talonpojat eivät voineet omistaa viljelemäänsä maata, heillä oli vain hallintaoikeus tilaan. Vuonna 1864 Suomen säätyvaltiopäivät päättivät, että valtio hankkisi vähitellen kaikki lahjoitusmaat omikseen, minkä jälkeen talonpojat saisivat lunastaa ne itselleen perintötiloiksi pitkäaikaisen valtionlainan avulla. Kruununtilan asukasoikeutta ei voinut lahjoittaa eikä testamentata, mutta sen voi myymällä luovuttaa toiselle. Luovutus tuli päteväksi, kun maaherra hyväksyi ja otti ostajan asukkaaksi. Vähitellen kruununtilojen ostaminen perinnöksi tuli mahdolliseksi ja valtio tuki sitä pitkäaikaisilla lainoilla. Vuonna 1899 Matarmäen tilaa ei oltu vielä ostettu omaksi.
Lehtileike 2. Lisälehti Suomalaisen Virallisen Lehden N:oon 108 11.5.1906.
Olen sukututkimuksissani perehtynyt isoäitini serkun, kirjailija Lempi Jääskeläisen sukutaustaan. Hänen vanhempansa Juhana ja Henrika Jääskeläinen muuttivat Parikkalasta Viipuriin vuonna 1884, jossa heille syntyi kolme lasta ja jossa he perustivat kaupan. Tutkin heidän asumistietojaan Viipurin henkikirjoista, koska kirkonkirjat olivat tuhoutuneet talvisodan aikana. Ihmettelin, että vuoden 1907 henkikirjassa ei ollut Juhanan nimeä perheen yhteydessä eikä sitä löytynyt muualtakaan. Selitys löytyi Virallisen lehden ilmoituksesta, jonka mukaan Henrika oli hakenut Viipurin raastuvanoikeudelta pesäeroa. Oikeuden pöytäkirjoista ilmenee Henrikan kertomana, että hänen miehensä on jo kauemman aikaa oleskellut Parikkalan pitäjässä. Syytä, miksi Juhana oleskeli siellä, en tiedä, mutta kuitenkaan häntä ei ollut siellä merkitty kirkonkirjoihin eikä henkikirjoihin. Juhana oli ilmeisesti tehnyt velkaa eri suuntiin ja kauppiaana toiminut Henrika halusi, että hän ei joutuisi maksamaan miehensä velkoja.
Viipurin raastuvanoikeuden pöytäkirjassa 16.6.1906 olevan päätöksen mukaan: ”Henrika Jääskeläinen saapi hallita tavaraansa niin kuin leskivaimo sekä ettei hän ole velvollinen omaisuudellansa vastaamaan siitä velasta, jonka mies avioliiton aikana on tehnyt.” Eräässä viitteellisesti omaelämäkerrallisessa romaanissa Lempi Jääskeläinen antaa ymmärtää, että hänen isänsä oli juovuspäissään ollut kotona väkivaltainen perhettään kohtaan. Juhana Jääskeläinen kuoli 50-vuotiaana 15.2.1908.
Mikä oli pesäero? Se oli ennen vuotta 1930 solmittuja avioliittoja koskeva menettely, jossa tuomioistuimen päätöksellä lakkautettiin puolisoiden yhteisomistus pesään. Samalla pesään kuulunut omaisuus jaettiin ja kumpikin puoliso sai oman osuutensa vallintaansa. Siitä lähtien puolisot olivat vastuussa vain omista veloistaan.
Lehtileike 3. Parikkalan sanomat 19.1.1943.
Parikkalan sanomien ilmoituksessa vuodelta 1943 kerrotaan sukulaisestani Sulosta. En tiennyt Sulosta mitään, joten tulin tilanneeksi hänen kuolintodistuksensa. Siinä hänen kuolinpaikakseen oli merkitty Kuopiossa oleva Niuvaniemen (mieli)sairaala ja yhtenä diagnoosina skitsofrenia. Eräs sukulaiseni, joka oli käynyt Parikkalan sanomien toimituksessa lukemassa lehden vanhoja numeroita, antoi minulle Suloa koskevan lehtileikkeen. Siitä ilmeni, että Sulo oli puukottanut kasvoihin toista miestä. Häntä syytettiin törkeästä pahoinpitelystä, mutta ilmeisen syyntakeettomana hänet määrättiin tahdonvastaiseen hoitoon psykiatriseen sairaalaan. Pyynnöstäni sain itselleni osan Sulon sairaskertomusta, josta kävi ilmi, että lääkityksistä huolimatta Sulolla oli harhoja kuolemaansa heinäkuuhun 1953 asti.
Lehtileike 4. Käkisalmen sanomat 20.5.1944.
Yhdestä sukuuni liittyvästä traagisesta tapauksesta kerrottiin Käkisalmen sanomissa vuonna 1944. Hiitolassa asunut sukulaisperheeni isä Reino työskenteli työnjohtajana Pukinniemen kartanossa, jonne he olivat palanneet takaisin keväällä 1942 oltuaan evakossa Pohjanmaalla talvesta 1940 lähtien. Kartanossa työskenteli vuonna 1944 myös venäläisiä sotavankeja, jotka saatettiin viikonlopuksi vankileirille ja saattajalla piti olla ase mukanaan. Reino oli lähdössä tällaiselle saattomatkalle ja lähti pistäytymään ulkona. Hän jätti hetkeksi aseensa tuvan pöydälle, jolloin perheen 5-vuotias poika sai sen käsiinsä. Ase laukesi ja luoti osui pojan kummisetään, joka kuoli. Reino sai Lahdenpohjan kenttäoikeudessa 1500 markan sakon, josta kerrottiin Käkisalmen sanomissa 20.5.1944.
Lehtileike 5. Tiedonantaja-lehti 18.9.1929.
Näköjään myös Parikkalasta löytyi puukkojunkkareita, ei vain Pohjanmaalta. Ilmari oli ilmeisen äkkipikainen luonne ja syyllistyi sen vuoksi tappeluihin ja puukotuksiin. Hänellä oli myös hyvä puolensa, sillä hän toimi viulunsoittajana monissa häissä. Kerran hän kuitenkin kiukuissaan rikkoi isänsä tekemän viulun, koska häntä harmitti, että muut saivat tanssia ja hänen piti vain soittaa.
