Isäni suku Kemppiset oli asunut Laatokan Karjalaan kuuluneessa Hiitolan pitäjässä 1600-luvulta lähtien, kunnes joutuivat jättämään kotiseutunsa talvisodan sytyttyä marraskuussa 1939.

1990-luvun alussa tulivat kotiseutumatkat Karjalaan mahdolliseksi, kun Neuvostoliitto oli hajonnut ja rajat avattiin matkailijoille. Hiisi-säätiö järjesti toukokuussa 1991 bussimatkan Hiitolaan, ja sille osallistui 25 matkalaisen joukossa me yhdeksän Kemppisen sukuun kuulunutta. Mukana olivat isäni, kaksi tätiäni, viisi serkkua ja yhden serkun puoliso. Muut sukulaiset kuin me kolme nuorinta serkusta, olivat syntyneet Hiitolassa. Suku ja sen historia ovat aina kiinnostaneet minua, joten lähdin innoissani matkaan. Tein matkan aikana muistiinpanoja ja kokosin ne matkapäiväkirjaksi, josta on tässä lyhennetty versio.

Matkan varrella bussimme pysähtyi ensin Viipurissa, sitten Kivisalmen sillalla, jossa ihailimme Vuoksen kuohuja. Se oli ilmeisesti matkailijoiden suosima pysähdyspaikka, sillä monet kauppiaat päivystivät siellä ja piirittivät heti automme. Heillä oli tarjolla mm. vodkaa, samppanjaa ja maatuskanukkeja. Ostin muistoksi neuvostosotilaan lakin ja vyön ja ne ovat minulla vieläkin tallella. Käkisalmessa tutustuimme sen 1300-luvulta peräisin olevaan linnaan ja kaupungin kulttuuritaloon, joka oli ennen toiminut kirkkona.

Illansuussa saavuimme majapaikkaamme, joka oli Hiitolan Pekonlahdessa Laatokan rannalla oleva Zastava-kolhoosin huvila eli datsa. Paikka oli kaunis, luonto vihreää ja lähistöllä oli korkea ja jyrkkä Hiidenvuori. Huoneet olivat kahden hengen huoneita ja lämpimiä kuin sauna ja sänkynä oli heteka, jonka pohja notkui kuin riippukeinu. Osasin vähän venäjää ja jututin taloa ylläpitänyttä perhettä, johon kuului nuoripari ja rouvan vanhemmat. He asuivat talvisin Leningradissa ja heillä oli kesäpaikka Hiitolassa. Nuori rouva opiskeli talvisin musiikkia ja hänen miehensä biologiaa.

Seuraavana aamuna kaikki matkalaiset lähtivät autoilla omille kotipaikoilleen paikallisten kuljettajien ohjastamina. Meidän seurueemme lähti kohti Kuoksjärven kylää ja sai käyttöönsä kaksi Ladaa ja maastoauton. Minä päädyin Jurin ohjaamaan maastoautoon. Harmiksemme vettä satoi kaatamalla ja minä onneton en ollut ottanut mukaani kumisaappaita ja sadetakkia. Mutta ei hätää – Iita-tädiltä sain kertakäyttösadetakin ja talosta lainaksi kumisaappaat. Tie oli tosi onneton, se oli kuoppainen, kapea ja vesilammikoiden peitossa. Erään mäen kohdalla etummaisena ajanut Lada pysähtyi eikä sen kuski suostunut enää jatkamaan matkaa, sillä tie oli upottavan pehmeä. Pikkuautot kääntyivät takaisin kiertääkseen toista pidempää reittiä, mutta maasturimme jatkoi matkaa. Kun kaikki autot olivat kohdanneet taas toisensa, syntyi kiivas sanaharkka siitä, mikä on oikea tienhaara lähteä tiluksille. Lopulta asiasta syntyi yksimielisyys ja oikea tienhaarakin löytyi.

Kemppisen Ala-Kemppilä -nimiselle tilalle vievän pikkutien pohja näkyi maastossa edelleen selvästi, vaikka se oli osittain umpeen kasvanut ja puiden runkoja oli kaatunut tien päälle. Vettä satoi edelleen kaatamalla, mutta yritin sateenvarjon alta valokuvata kaunista tietä. Serkkuni Juha kuvasi matkaa videokameralla ja suojasin häntä välillä sateenvarjolla. Metsä tuntui ihan luonnontilaiselta ikimetsältä, jota ei oltu hakattu vuosikymmeniin. Linnut pitivät korvia huumaavaa viserryskonserttiaan. Väistämättä tuli mieleeni suomalaisen kansansävelmän sanat ” Jo Karjalan kunnailla lehtii puu, jo Karjalan koivikot tuuhettuu, käki kukkuu siellä ja kevät on – vie sinne mun kaiho ponneton.”

Tietä kulkiessamme isäni pysähtyi välillä kertomaan meille sen rakentamisesta: ”Lähiseutujen talot tekivät tienpohjaa paremmaksi talkoilla ajamalla hevoskuormittain tielle soraa. Tietä kuljettiin aikanaan kävellen, hevosella tai polkupyörällä. Kemppisen talon 18 asukkaalla oli käytössään yksi polkupyörä ja sillä saatettiin kulkea pitkiä matkoja, esim. Käkisalmeen tai Imatralle.”

Sitten saavuimme Ala-Kemppilän tilan peltoaukeille, jossa jouduimme ylittämään ojan, joka sateiden takia oli runsasvetinen. Selvisimme kaikki sen ylityksestä vaatteet kuivina, toinen toisiamme auttaen, vaikka ojan savipohja oli liukas. Huomasin, että lainasaappaissani oli reikä ja sukat kastuivat. Pellon laidalla isältä pääsi helpottunut huudahdus: ”Meidän pellot on viljeltyjä ja hyvin hoidettuja!”  Oli ollut vähän pelkoa siitä, että suvun raivaamat pellot olisivat kasvaneet horsmaa tai pajukkoa. Kaikki riensivät kovalla touhulla tutkimaan asuinpaikkoja lähemmin. Paljon ei etukäteen odotettukaan löytyvän, mutta talon kivijalan, maakellarin ja navetan kiviseinien odotettiin olevan nähtävissä ja ne juuri olivatkin jäljellä. Lisäksi siskokset tunnistivat kaksi kaivon paikkaa, riihi- ja saunarakennusten paikat sekä tallin ja navetan kohdalla kivijalan tapaisia kivikasoja. Tuttujen paikkojen näkeminen sai vanhemmilla sukulaisilla paljon muistoja mieleen, joita he selittivät innokkaasti ja välillä yhteen ääneen. Kotitalon pihakoivuakin piti halata.

Kemppisen kotitalosta oli jäljellä kivijalan rauniot. Aikanaan siinä oli ollut 8 x 10 metrin kokoinen hirsitalo, jossa oli tupa, kaksi kamaria, eteinen ja ruokahuone. Vuonna 1938 talo oli rakennettu uudelleen samoista hirsistä, mutta lahonneet kohdat uusittiin ja yläkertaan rakennettiin kamari. Talossa asui loppuvaiheessa 18 henkeä, osa lapsia. Rinteestä löytyi maakellari ja se tutkittiin tarkkaan sisältä ja ulkoa. Kellarissa oli ollut kolme osastoa, joista perunoille oli isoin tila, pienempi oli juureksille ja ovea lähinnä oleva osasto mehuille ja hilloille. Perunaosaston seinän ja katon rajassa oli aukko, josta Iita-täti kertoi, että perunat pudotettiin ulkoa ränniä pitkin aukosta sisään suoraan kellariin ja mullat varisivat matkalla pois ritilän läpi. Tallissa oli aikanaan ollut 3-4 hevosta ja navetassa 10 lehmää, 8 kanaa, 11 lammasta ja sika. Luonnonkivistä muuratusta navetasta olivat vain seinät pystyssä. Niiden päällä oli aikanaan ollut muutama lautakerros ennen kattoa, mutta niitä ei enää ollut. Navetan ympäristössä maa ja osa puustoa olivat mustana kulotuksen vuoksi. Kello 14 aikaan tuntui siltä, että kaikkien vaatteet olivat läpimärkiä, kumisaappaat vetisiä ja nälkäkin kurni vatsassa, joten päätimme palata autoille ja sinne saavuttuamme sade vihdoin lakkasi. Kaivoimme esiin aamulla saamamme eväspussit ja leivät maistuivat kaikille hyvin.

Iltapäivällä kävimme tutustumassa pitäjän keskustassa olleeseen Hiitolan rautatieasemaan. Hiitola oli aikanaan kolmen radan risteysasema, josta yksi haara meni pohjoiseen päin Parikkalan ja Elisenvaaran kautta Sortavalaan, yksi haara etelään Käkisalmeen ja edelleen Pietariin ja kolmas haara Antrean kautta Viipuriin. Ennen sotia rautateiden yli meni maantiesilta, jonka pengerrykset edelleen näkyivät; mutta itse silta oli pommitettu hajalle sodan aikana. Juuri rautateiden risteysaseman vuoksi asemakylää pommitettiin sodan aikana ankarasti. Asemalta lähtee edelleen junia ja rata on sähköistetty Käkisalmen ja Leningradin väliltä.

Suuntasimme kulkumme vielä aseman lähellä olevalle Linnavuorelle, jonka aseman puoleiset seinämät olivat jyrkkiä, melkein kohtisuoria kalliota, mutta toinen puoli oli loivempi ja sitä pystyi kiipeämään. Otimme eväspaketit kainaloon ja lähdimme kaikki kapuamaan ylöspäin, mutta osa hengästyi jo alkumatkasta ja ymmärsi luopua matkasta. Me huipulle päässeet kiertelimme vuoren laella katsellen ympärillä avautuvia maisemia. Entinen asemakylä näytti olevan edelleen melko tiiviisti asuttu. Muut nauttivat eväspakettinsa antimia, paitsi minä, joka olin unohtanut evääni autoon. Alhaalla odotteleva väki oli ryhtynyt juttusille kahden paikallisen mummelin kanssa. He osasivat vähän suomea ja kertoilivat innokkaasti elämänvaiheistaan. Paluumatkalla pysähdyimme katselemaan Kokkolanjokea, joka virtasi myös Kemppisen tilan lähellä. Kaikki matkalaiset ihmettelivät joen pienuutta, koska he olivat mielessään muistaneet sen paljon mahtavammaksi.

Seuraavana päivänä autoretkemme kohteena oli Laatokan rannalla sijainnut ja Hallmanin suvun omistama Pukinniemen kartano, jossa isän Hilja-sisko ja hänen miehensä Reino olivat asuneet ja olleet työssä. Kartano löytyi helposti puistokujan päästä. Hiljan poika Eino oli mukana matkalla ja hän muisti asiat ja paikat ihmeteltävän tarkasti, vaikka oli ollut vain 11-vuotias, kun sieltä piti lähteä. Pukinniemi oli aikanaan iso tila ja sen navetassa oli ollut 120 lehmää. Pukinniemen kartano oli nykyisin Leningradin insinöörien ammattiyhdistyksen kesänviettopaikkana.

Seuraavaksi pysähdyimme puolen kilometrin pituisen, kovasti kuohuvan Asilan kosken rannalle, jonka pudotuskorkeus oli kahdeksan metriä. Koskessa on aikanaan ollut mylly, sirkkelisaha ja pieni sähkövoimalaitos ja myllyn perustukset olivat nytkin nähtävissä. Koski on Kokkolanjoen eli Hiitolanjoen ja Laatokan yhtymäkohdassa ja sen rannalla oli aikoinaan Asilan kartano. Se oli edelleen entisellä paikallaan, mutta niin ränsistyneenä, että en sitä heti tunnistanut, sillä olin nähnyt kartanon kuvan jossain kirjassa.

Seuraava pysähdyspaikkamme oli Hiitolan hautausmaa. Etukäteen tiedettiin jo, että kirkosta ei ole jäljellä mitään. Ortodoksien hautojen lisäksi löysimme muutamia kumollaan olevia suomalaisten hautakiviä. Isänisän Pekka Matinpoika Kemppisen ja Taneli-sedän hautoja emme löytäneet, eikä niissä aikanaan ollutkaan kuin puinen risti. Oletetusta hautapaikasta syntyi sisarusten kesken kinaa, kun jokainen oli muistavinaan paikan oikein, mutta eri paikassa olevaksi, eikä sitten kenenkään ohjeilla paikkaa löytynyt.

Palasimme majapaikkaamme klo 13.30. Koska tänään oli valokuvauksen kannalta parempi päivä, sää oli poutainen ja välillä jopa aurinko paistoi, päätti osa seurueesta lähteä vielä uudelleen kotipaikoille. Autonkuljettajamme Juri lupautui vielä kuljettamaan meitä ja matkaan lähtivät minun lisäkseni serkkupojat ja isä. Ensin menimme ns. vanhalle paikalle, joista löytyi savusaunan jäännöksinä sammaloitunut kasa kiuaskiviä. Tässä saunassa olivat kaikki 12 lasta syntyneet – eilen olimme unohtaneet katsoa sen saunan paikkaa. Paluumatkalla Juri kutsui meidät kotiinsa kylään ja me tietysti suostuimme. Hänen talonsa oli vaalea tiilinen talo, puolet omakotitalosta ja siinä oli viisi huonetta ja keittiö. Meidät ohjattiin olohuoneeseen ja annettiin katsottavaksi kuvakirjoja Laatokasta ja Äänisestä. Paikalle tulivat myös Jurin äiti, vaimo sekä ja 4- ja 20-vuotiaat pojat. Meille tarjottiin keittoa, johon laitettiin smetanaa, juomana oli samppanjaa. Tulkiksemme haettiin lähistöllä asuva vanhempi nainen, joka puhui karjalan kieltä, joka oli melko lähellä suomea. Juri esitteli myös ulkokartanonsa, jossa oli lampaita omassa karsinassaan ja kaksi lehmää omassaan. Lähtiessä sain lahjaksi kaksi valokuvakirjaa Karjalasta sekä Jurin osoitteen. Lupasin lähettää hänelle ottamiani valokuvia ja niin teinkin.

Seuraavana päivänä pakkasimme tavaramme heti aamupalan jälkeen ja suuntasimme bussin kotimatkalle. Karjalan rajanylitys sujui nopeasti ja niin saavuimme Käkisalmeen, jossa oppaamme jäi pois kyydistä. Ennen Viipuria poliisit pysäyttivät bussimme ja antoivat 10 ruplan ylinopeussakon. Kuski oli ihmeissään, sillä häntä ei oltu koskaan ennen sakotettu ylinopeudesta ja hän sentään oli ollut monilla matkoilla Neuvostoliitossa. Sakkorahat löytyivät helposti matkalaisilta, joilla oli jäänyt ruplia käyttämättä. He sanoivatkin kuskille, että jatkaa vain samaa tahtia, kyllä ruplia riittää! Viipurin aseman seisokin jälkeen jatkoimme matkaa rajalle. Tullissa ei ollut ongelmia ja niin saavuimme takaisin Suomeen.

Olimme kaikki tyytyväisiä matkaamme. Hiitolassa syntyneille se palautti mieleen monia muistoja ja meille, jotka emme olleet siellä aiemmin käyneet, se antoi konkreettisen kuvan isiemme kotipaikasta. Se tavallaan vahvisti meille yhteyttä sukuun ja sen juuriin.  Matka oli myös mukava tapa viettää aikaa sukulaisten kanssa. Sodan jälkeen suku hajaantui asumaan eri puolille Suomea, joten tapasimme harvoin. Onneksi matka tuli tehtyä, sillä nyt kun maiden raja on kiinni, se ei olisi enää mahdollista.

Lähteet:

Kannisto Raija, Sinivaara Juha ja Kemppinen Paula: Kemppisen suku Hiitolasta. Elämänvaiheita ja muistoja vuosilta 1900-2010. BoD. 2022.

Kannisto Raija: Hiitolan hiidet Karjalan kunnailla. Matkakertomus Hiitolaan ajalla 27.5-30.5.1991. Moniste.

https://www.juhasinivaara.fi/kemppi/kemppike.htm

Kirjoittaja Raija Kannisto

Pyhäjärven rannan tuntumassa, Epilänharjun eteläpuolella sijaitsi jo 1500-luvulla vauraiden tilojen muodostama kartanoketju. Yhä pystyssä olevat Raholan ja Kaarilan kartanot olivat alueen tiloista huomattavimpia. Jäljellä noilta ajoilta on myös esimerkiksi Nokian puolella sijaitseva Viikin kartano. Raholan kartanon päärakennus on Tampereen vanhimpia rakennuksia ja toiminut vuosisatojen aikana monena, mm. rusthollina, kestikievarina, kruununvoudin virkatalona ja Karjalan evakkojen asuntona. Pihapiirin käräjätuvassa on järjestetty istuntoja ja kerrotaan, että päärakennuksen vanha kellari muuttui tuolloin kuulusteltavien putkaksi. Sisällissodankin jälkiäkin voi alueelta löytää.

Raholan alueen historia

Raholan seudun alueet kuuluivat keskiajalla hallinnollisesti laajaan Pirkkalan pitäjään, joka oli osa Satakuntaa. Pyhäjärven rannan suojainen ja rehevä rantakaistale on ollut erinomaista viljelysseutua. Se on vaikuttanut siihen, että kyläasutus keskittyi aikanaan kartanoiden ympärille. Keskiajalta Harjun jakokuntaan kuuluivat Pispalan, Hyhkyn, Kaarilan, Raholan, Tohlopin, Villilän ja Pitkäniemen kylät. Harjun alueella oli 1500-luvulla 21 tilaa.

Raholan kylä mainitaan ensimmäisen kerran vuoden 1540 maakirjassa, jonka mukaan kylässä oli kolme taloa: Hannula, Ippinen ja Jurvala, joista Ippinen ja Jurvala ovat säilyneet nykyisen Raholan kadunnimistössä. Rahola on ollut ennen vanhaan läpikulkupaikka, sillä sen kautta kulkivat vanhat kirkko-, käräjä- ja markkinatiet, jotka olivat oikeastaan vain polkuja. Myöhemmin ovat laivareitit, maantiet, rautatie ja lopuksi moottoritie kuljettaneet raholalaisia maailmalle ja sieltä takaisin kotiin.

Raholan alueella on kulttuurihistoriallisesti arvokas Piikahaan koivikkoinen puisto, joka on reilun hehtaarin kokoinen arvoniitty. Se oli aikanaan Raholan tilan käytössä, jossa hevoset, lehmät ja lampaat laidunsivat. Keväisin siellä on kasvanut runsaasti valkovuokkoja ja kesäisin saniaisia. Vielä nykyisinkin siellä on laidunnettu lampaita kaupungin toimesta luonnon monimuotoisuuden edistämiseksi ja vieraslajien pitämiseksi kurissa. Piikahaan arvoa nostavat myös kilpikaarnamännyt ja iäkkäät kuuset.

Piikahakaan rakennettiin usean yhdistyksen talkoovoimin tanssilava, joka oli toiminnassa vuosina 1949-52. Alussa tanssilavan vieressä kasvoi kartanon ruispelto, mutta se tallaantui tanssi-iltoina, joten sen paikkaa piti vaihtaa. Enimmillään tansseja järjestettiin kahdeksan kertaa viikossa, kun sunnuntaisin oli kahdet tanssit.

Harjun markkinapaikka ja koulu

Porin porvarit saivat 1602 virallisen luvan pitää vuosittaiset markkinansa elokuussa Harjussa. Paikka sijaitsi lähellä Harjun kappelikirkkoa, joka rakennettiin 1645. Markkinoiden kulta-aikaa olivat vuodet 1708-1749, jolloin sen kirkko ja markkinapuodit muodostivat maakunnan keskuksen.

Tammerkoski-lehti tiesi kertoa vuonna 1938, että Harjun markkinat olivat suuret ja meluisat. Kun markkinapuodit syttyivät palamaan 1749 ja uhkasivat tuhota Harjun kirkonkin, lopetettiin markkinat Harjussa ja siirrettiin Pispalaan.

Harjun koulutalo valmistui Nokiantien varrelle 1862. Sen rakennusaineet saatiin puretusta Harjun kirkosta ja alueen talolliset hankkivat lisää tarpeita ja tekivät päivätöitä sen rakentamisessa. Koulun eteiseksi siirrettiin puretun kirkon eteinen sellaisenaan. Koulutalossa oli aluksi vain yksi luokkahuone ja opettajan asunto, mutta pari vuotta myöhemmin Lielahden kartanon omistaja Stjernvall lahjoitti siihen lisärakennuksen, jossa oli luokkahuone ja pitkämatkalaisten oppilaiden asunto. Koulua piti laajentaa vielä pari kertaa, ensin vuonna 1908, jolloin Wivi Lönn laati sille piirustukset, ja sitten 1925, jolloin rakennettiin kokonaan uusi kaksikerroksinen rakennus vanhan viereen. Koululaiset saivat viljeltäväkseen Raholan kartanon peltomaata, josta erotettiin halukkaille koululaisille perunamaa ja viljelypalstat. Viimeisin koulurakennus on vuodelta 2003. Vuosina 2025-2027 on jälleen vuorossa rakennusten perusparannus.

Raholan kartanorakennukset

Tampereen kaupungin tekemän rakennusinventoinnin mukaan Raholan kartano edustaa vanhan Pirkkalan pitäjän keskeistä maaseutuhistoriaa, ja on nyt viestinä meille keskiajalta asti jatkuneen asutushistorian kehityksestä. Kokonaisuutena Raholan kartano on tärkeä osa Tampereen vanhempaa rakennusperintöä.

Raholan kartanon rakennus sijaitsee edelleen samalla paikalla, kuin mihin se on merkitty vuonna 1773 laaditussa isojakokartassa. Tapana oli, että rakennuspaikka valittiin huolella.  Raholassa pihapiirin jako on ollut selvä: oli pääpiha (nk. miespihaa), jota hallitsivat päärakennus, jossa isäntäväki asui sekä virkakäytössä ollut käräjätupa. Erikseen oli talouspiha (nk. karjapiha), joka muodostui väentuvan ja navetan välille, ja oli työväen, päivätyöläisten ja eläinten aluetta. Pihapiiri on arvokas esimerkki yhtenäisestä, mutta hierarkkisesta kartanoympäristöstä, missä jokaisella rakennuksella on asemansa mukainen paikka kokonaisuudessa.

Raholan rakennukset ovat esimerkkejä talonpoikaisesta rakennusperinteestä, johon liittyy myös vaikutteita kartanorakentamisen perinteestä. Entinen päärakennus, joka muutettiin uuden talon valmistuttua käräjätuvaksi, edustaa hiukan vanhempaa arkkitehtuuria kuin uusi päärakennus eikä sen rakennusvuotta tiedetä. Se oli tyypillinen, ratsumiehelle tarkoitettu sotilasvirkatalo, joka oli riittävän kokoinen kapteenille sopivaksi viiden huoneen asumukseksi. Nykyisen päärakennuksen rakennutti virkatalokseen 1796 kruununvouti Anders Hornborg. Sen alla olevan kellarin uskotaan olevan itse rakennusta vanhempi. Sen alta lähti aikanaan maanalainen vankityrmä rakennuksen alle ja siellä on säilytetty käräjille tuotuja rikollisia. Se on nykyisin täytetty umpeen.

Todennäköisesti 1800-luvun alkupuolella pihapiiriä täydentämään rakennettiin viljamakasiini. Tilan kokonaisuuteen on kuulunut myös suuri, yli neljänkymmenen lehmän navetta, mutta rakennus purettiin 1990-luvun alussa.

Vuonna 2006, jolloin Tampereenkaupunki teki Raholan kartanosta rakennusinventoinnin, oli tontilla kuusi rakennusta. Näistä neljä rakennusta kuului varsinaiseen suojeltavaan ja siten säilytettävään kartanomiljööseen eli päärakennus, käräjätupa, väentupa ja viljamakasiini.

Aluetta omistaneet suvut

1600-luvulla suurin osa Harjun alueesta oli läänitetty aatelisille ja talonpojat toimivat vain maan viljelijöinä. Ruotsalaisen läänityskäytännön mukaisesti ansioituneille aatelisille lahjoitettiin elinvoimaisia tiloja ja Raholan kylän kolme taloa lahjoitettiin vuonna 1650 sotamarsalkka Carl Gustaf Wrangelille säteritilaksi. Hän omisti sitä vain lyhyen aikaa, koska hänen maaomaisuudesta suurin osa oli Ruotsin puolella eikä hän käynyt koskaan Raholassa. Kun lahjoitusmaat palautettiin valtiolle 1600-luvun lopulla, Rahola muutettiin sotilasvirkamiehen alaiseksi rustholliksi eli ratsutilaksi. Ensimmäisenä rusthollin haltijana oli kapteeni Jakob Finckenberg vuodesta 1667 alkaen. Raholassa ratsutilahistoriaan viittaavat nykyisin läheiset kadunnimet, joissa esiintyy ratsuväkitermejä: Kornetinkatu, Rakuunankatu ja Majurinkatu.

Raholan rustholli merkittiin lampuotitilaksi 1702. Tila autioitui vuosina 1700–1721 olleen isovihan johdosta ja sen jälkeen tilan osti kruununvouti Jakob Gadd (1698-1745), joka piti tilalla kestikievaria 1740-luvulle asti. Gaddin suku oli merkittävä tekijä Raholan seudun historiassa, sillä sille kuului myös läheinen Kaarilan kartano. Suvun perintönä on Raholassa Nokiantien varressa suojeltu Gaddien hautakappeli, entisen Harjun kappelikirkon ja entisen hautausmaan vieressä. Sen rakennutti Nils Kristian Gadd vaimonsa Sara Ullenin hautakappeliksi 1785 ja sen jälkeen sinne on haudattu monia Raholan ja Kaarilan kartanon omistajia ja heidän sukulaisiaan.

Rahola siirtyi 1790 luvulla virkataloksi kruununvouti Anders Hornborgille ja hänen aikanaan Raholassa istuttiin käräjiä. 1814 tamperelainen raatimies Henrik Grönlund hankki Raholan ja Kaarilan kartanot omistukseensa, ja ne periytyivät tyttären avioliiton kautta myöhemmin Thunebergin sukuun. Liikemies Otto Thuneberg (1865-1941) oli tuolloin Epilän seudun suurimpia maanomistajia. Thunebergeistä juontaa läheisen Tuurnankadun nimi, koska Thunebergit muuttivat sukunimensä Tuurnaksi.

1800-luvun puolivälissä Raholassa isännöivät Hilma Maria Sofia Thuneberg ja hänen miehensä majuri Agaton Lange. Heidän poikansa Albert Lange peri tilan vuosisadan vaihteessa. Albert Langen vanhemmat muuttivat asumaan alueella olevaan Haagan huvilaan, joka oli nykyisen Majurinkadun tienoilla. Kartanon omistuksessa oli myös Kauniston huvila, jota nimitettiin myös Kalle-herran huvilaksi.

Kartanon ja alueen vaiheita 1900-luvun alkupuolella

Sisällissodan 1918 taistelut kulkivat myös Raholan kartanon kautta, ja tila oli etupäässä valkoisten hallussa, kun taas punaiset majailivat Kaarilan kartanossa. Rakennuksissa on edelleen taistelujen jälkiä siellä täällä. Kun käräjätupaa remontoitiin 1960-luvulla, löytyi seinähirsistä runsaasti luoteja ja myös isompien ammusten jälkiä.

Pirkkalan kunta jaettiin kahtia vuonna 1922, jolloin Pyhäjärven eteläisestä puolesta tuli Etelä-Pirkkalan kunta ja pohjoispuolesta Pohjois-Pirkkalan kunta. Muutos oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä vuoden 1937 alusta kauppalaksi muuttuneesta Pohjois-Pirkkalasta tuli Nokian kauppala ja Etelä-Pirkkala oli Pirkkala. Samana vuonna Villilän, Raholan, Epilän, Lamminpään ja Pispalan alueet liitettiin Tampereen kaupunkiin.

Albert Lange jäi Raholan kartanon viimeiseksi tilalliseksi, sillä hän myi 1935 kartanon päärakennuksen ja osan maitaan Tampereen kaupungille. Jo aikaisemmin vuonna 1916 oli Helsingissä asunut tuomari Kaarle Oskari Laitinen ostanut ison osan Raholan maita, ja myi niitä sitten vähitellen tonteiksi 1950-luvulle saakka. Kartanon pihapiiri rakennuksineen jäi edelleen Tampereen kaupungin omistukseen.

Sota-aikana Raholan kartano oli suuri työllistäjä, koska sen viljelykset vaativat monia käsiä. Kun miehet olivat sodassa, niin nuoret ja lapset perkasivat rehujuurikas- ja kaalimaita. Kartanon leipomossa paistettiin lukematon määrä leipiä lähetettäväksi rintamalle. Lapset saivat viinimarjojen poimimisesta pienen palkan lisäksi jauhopussin ja maitopullon, jotka saattoivat olla rahaakin tärkeämpiä. Talvi- ja jatkosodan aikana kartanossa toimi sairaala sekä mielisairaiden hoitopaikka. Vielä sodan jälkeenkin kaupunki harjoitti alueella viljelystä ja karjankasvatusta ja tila olikin silloin ruokapulan ja säännöstelyn aikana kaupungin tärkeimpiä elintarvikkeiden tuottajia, joiden annista hyötyivät mm. kaupungin sairaalat ja hoitolaitokset.

Jatkosodan aikana ja sen jälkeen kartanoon asutettiin siirtokarjalaisia ja inkeriläisiä. Tätä varten päärakennukseen ja käräjätupaan tehtiin useampia asuntoja. Talo jaettiin kuudeksi pieneksi asunnoksi, joiden käytössä oli aluksi kaksi yhteiskeittiötä. Remonttia jatkettiin pian, jolloin kaikki asunnot saivat omat keittiöt. Myöhemmin asunnot toimivat kaupungin vuokra-asuntoina. Vesijohto taloon saatiin vasta 1980-luvulla. Lämmityksenä on ollut puulämmitys.

Nykyisin pihapiirin vieressä on Raholan kartanon entisille maille vuonna 1949 perustettu siirtolapuutarha, jonka kerhotilojen käytössä on ollut käräjätupa vuodesta 1969 lähtien. Moottoritie Pispalasta Nokialle, jota alettiin rakentaa 1964 ja joka avattiin liikenteelle 18.3.1974, katkaisi yhteyden alueelta Pyhäjärven rantaan.

Raholan kartano on ollut Tampereen kaupungin myytävien kohteiden listalla ja loppuvuodesta 2022 ylöjärveläinen mies osti Raholan kartanon. Rakennuksen kunnostamisen aikataulu ja kustannusarvio ovat edelleen auki, mutta ostajan tarkoituksena on peruskorjata rakennukset, jotka ovat suojeltuja. Isolla yli 9000 neliön tontilla sijaitsevat rakennukset ovat nykyisin jo huonokuntoisia.

Raholan alueen liittyminen sukuuni

Jatkosodan aikana ja sen jälkeen asutettiin Raholan kartanoon karjalaisia ja inkeriläisiä. Äitini Mirjam (1923-1997) oli yksi näistä sinne asutetuista evakoista. Hän oli asunut Viipurissa, josta joutui lähtemään sotaa pakoon marraskuussa 1939. Hänen perheensä sijoitettiin asumaan Tervakoskelle, joka tuntui Viipurin jälkeen pieneltä ja hiljaiselta paikalta. Mirjam halusi lähteä sieltä pois ja hänen viipurilainen tyttöystävänsä Sirkka houkutteli häntä tulemaan Tampereelle. Mirjam pääsi täällä työhön Raholassa Piikahaan lähellä olleeseen Viipurin keksi- ja rinkelitehtaaseen, jossa hän oli ollut töissä jo Viipurissa. Mirjam muutti elokuussa 1946 asumaan Raholan kartanoon, josta hänelle järjestyi asunto kartanon yhdestä isosta huoneesta. Samaan huoneeseen muuttivat myös tyttöystävä Sirkka sekä Martta, joka oli työssä samassa tehtaassa Mirjamin ja Sirkan kanssa. Asunnossa ei voinut laittaa ruokaa ja peseytyminen oli mahdollista vain saunassa. Työssä keksi- ja rinkelitehtaassa sai syödä talon tuotteita, joita nautittiin kuuman veden kera. Kotona niitä syötiin kylmän veden kanssa. Joskus Mirjam oli töissä niin heikkona huonosta ravinnosta, että pyörtyi.

Asuintoverinsa Martan kautta Mirjam tutustui hänen veljeensä Einoon, jonka kanssa Mirjam kihlautui jouluna 1945 ja avioitui toukokuussa 1946.

Myös omalla perheelläni on yhteys Raholaan. Mentyäni naimisiin vuonna 1972 muutin mieheni kanssa Raholaan Korvenkadulle, josta ostimme sieltä uudesta kerrostalosta kaksion. Siellä syntyivät molemmat tyttäremme ja Raholan alue tuli 1970-luvulla tutuksi perheellemme.

Lähteet:
Lundelin Tuija (toim.): Katajan ja kiven kansaa. Raholan kaupunginosakirja. 2004.
Tammerkoski-lehti 1938/4, s. 105.   
Raholan kartano Wikipediassa.
Tampereen kaupungin rakennusinventointi, Raholan kartano.
Harjun markkinoista.
Artikkeli Aamulehdessä tammikuussa 2024 (aukeaa kokonaan vain lehden tilaajille).

Kirjoittaja Raija Kannisto

Niemen kartanon nimi tulee nykypäivänä tutuksi Tampereen uuden ratikkalinjan käyttäjille, sillä se on yksi ratikkalinjan numero 1 pysäkeistä Lielahdessa. Niemen kartanon päärakennus on viime vuodet ollut nimeltään Rientolan Pirtti, koska Rientolan Setlementti ry. omistaa rakennuksen. Tilalla on kuitenkin pitkä historia.

Niemen kylä

Keskiajalla vanhassa Pirkkalan pitäjässä oli ensin Harjun jakokunta, myöhemmin Harjun ja Harjuntaustan jakokunnat. Lielahti-nimen on arveltu syntyneen nimestä Liejulahti, joka kuvasi tehtaan pohjoispuolella sijainnutta liejuista lahtea nimeltään Ollinojanlahti. Harjuntaustassa sijaitsi 1500-luvulla viisi kylää: Niemi, Pohtola, Possila, Lielahti ja Siivikkala. Vanhoissa asiakirjoissa Niemen kylä mainitaan vuonna 1442. Niemen kylän tiloja on eri aikojen kuluessa yhdistelty ja jaettu, jotkut ovat autioituneet ja joidenkin nimet ovat muuttuneet. Tilojen nimissä esiintyy sekä pelkkä Niemi että Vähäniemi ja Isoniemi.

Niemen kartano – entinen ratsutila eli rustholli

Keskiajalla Niemen talo oli kirkon omistuksessa ja toimi piispantalona, minkä jälkeen siitä tuli kruunun rustholli, jollaisena se palveli aina 1800-luvulle asti. Erik Freander osti vuonna 1838 ensin Isoniemen tilan Leena Isoniemeltä ja sitten vuonna 1840 Vähäniemen tilan kruununnimismies Polvianderilta ja näin tilat yhdistyivät. Erik Freander kuoli 46-vuotiaana keuhkotautiin 1846. Isän kuoleman jälkeen hänen vanhin poikansa Karl Erik Freander meni naimisiin Mäkkylän tilan tyttären Matilda Karoliinan kanssa vuonna 1851 ja hänen omistukseensa tuli Isoniemen eli nykyisen Niemen tila.  Heille syntyi vuosina 1852-1855 kolme lasta, jotka kaikki kuolivat alle kuuden kuukauden ikäisinä. Lasten isä kuoli vain 26-vuotiaana vuonna 1856 keuhkotautiin 4,5 avioliittovuoden jälkeen ja Matildasta tuli tilan omistaja.  

Hän meni uudelleen naimisiin seuraavana vuonna 1857 rusthollarin poika Johan Johanssonin kanssa, joka oli lähtöisin Teiskon Koverosta, ja joka käytti myöhemmin nimeä Juha Niemi. Hän rakennutti vuonna 1861 hirsistä empiretyylisen päärakennuksen, joka sai nimekseen Pirtti ja se on säilynyt lähes alkuperäisessä asussaan näihin päiviin asti.

Vuonna 1863 pihapiiriin nousi komea väentupa eli vieraspytinki, joka toimi aluksi rusthollina ja jonne Matilda ja Juha Niemi muuttivat asumaan. Heille syntyi kuusi lasta vuosina 1859-1872, mutta kaikki kuolivat pieninä, vanhimmat elivät 2-8-vuotiaiksi. Kuolinsyinä mainitaan mm. keuhkotulehdus ja tulirokko, mutta monen kohdalla syy on tuntematon. Vanhimmaksi elänyt Johan Evert eli 8-vuotiaaksi ja hän kuoli tulirokkoon, jota vastaan voidaan onneksi nykyään rokottaa. Kuolinsyytä ei useinkaan määritellyt lääkäri vaan pappi tai omainen. Juha Niemi kuoli 55-vuotiaana 30.5.1885 keuhkokuumeeseen, joka oli siihen aikaan yleinen kuolinsyy. Matilda Niemi jäi näin toisen kerran leskeksi eikä hänelle jäänyt yhdeksän lapsen synnyttämisen jälkeen yhtään perillistä. Hänen kohtalonsa oli todella raskas, koska hän joutui hautaamaan kaikki lapsensa.  

Matilda piti taloa yksin kaksi vuotta, mutta päätti sitten myydä tilansa vuonna 1887. Viereisen Lielahden kartanon omistaja Klas Alfred Stjernvall olisi ollut halukas ostamaan sen, mutta Matilda päätti myydä tilansa A.  Ahlström Oy:lle. Yhtiön tulo merkitsi alueelle sen pääelinkeinon muuttumista maanviljelystä ja karjataloudesta teollisuuteen. Yhtiö alkoi rakentaa tilan maille sahaa, jonka lisäksi vuonna 1889 valmistuivat myös paja, ruokahuone, kattilahuone, sauna, liiteri ja varastot. Lisäksi rakennettiin asuntoja työnjohdolle ja työläisille kaksi “pytinkiä” eli asuinrakennusta. Pytingit olivat pitkänomaisia hirsirakennuksia, joissa oli monia pieniä hellahuoneita ja huoneistoja.

Niemen pirtistä kylän keskus

Matilda Niemen tekemään kauppaan Ahlström-yhtiön kanssa kuului lehmänpito-oikeus, sekä emännän elinikäinen asuinoikeus Niemen päärakennuksen eli pirtin toisessa päässä. Näitä huoneita kutsuttiin ”emännän huoneiksi”. Niemen pirtistä tuli kylän keskus arjessa ja juhlassa. Vuodesta 1894 pirtti oli vouti eli työnjohtaja Matti Anttilan ja hänen perheensä asuntona. Pirtti ei ollut vain asunto, sillä siellä tehtiin myös talon puhdetöitä. Siellä valmistettiin mm. rekiä ja rattaankoreja ja korjattiin vanhoja.

Voudin vuonna 1899 syntynyt poika Kalle Anttila on kuvaillut sen aikaisia oloja pirtissä vuonna 1971 Tammerkoski-lehden artikkelissa, josta seuraavassa otteita vapaasti lainattuna:  

Pirtissä ruokailivat talon väen lisäksi kaikki talon pitkämatkalaiset ja työmiehet. Pirtissä oli suuri takka ja kolmella seinällä leveät penkit, joilla myös nukuttiin. Kaikki, myös sahalaiset, leipoivat itse leipänsä pirtissä. Leivät paistettiin pihan toisella puolella sijaitsevassa pakarissa, jonka jälkeen leivät pantiin pirtin orsille vartaaseen kuivumaan. Tarvittaessa pirtti toimi väliaikaisasuntona sahan uusille miehille, kunnes he löysivät uuden asunnon.

Pirttiin majoitettiin pirtin penkeille myös kerjuulla kiertäviä kulkijoita, jos vain tilaa riitti. Matilda-emäntä toi heille vielä leipäpalan ja tuopillisen maitoa. Käsityöläiset, kuten kellosepät, suutarit ja räätälit vaelsivat talosta taloon ja Niemeen saavuttuaan majoittuivat ja työskentelivät pirtissä niin kauan kuin töitä riitti.

Matilda Niemi kuoli vuonna 1907 ja hänestä muistuttaa nykyään enää Rientola-keskuksen lähellä oleva Matilda Niemen katu. Tehtaalla alettiin siihen aikaan tehdä töitä kahdessa vuorossa ja työntekijöiden asunnoista oli pulaa. Niinpä emännän asunnosta ja pirtistä tehtiin kahdeksan hellahuonetta.

Niemen pirtissä pidettiin kaikki suuremmat alueen kokoontumiset aina vuoteen 1937 asti, jolloin rakennettiin tehtaan Kerhola.  Siellä ehdittiin nähdä näytelmiä, tansseja, koulunkäyntiä ja käräjiä.

Muutoksen tuulia tilalla

Vuonna 1916 Ab J.W. Enqvist Oy hankki omistukseensa Ahlström-yhtiöltä Niemen tilan ja sahan ja perusti alueelle sulfiittiselluloosatehtaan. Tehdas käynnistettiin ja uusia tiloja rakennettiin teollisuuden tarpeisiin ja myös muita aiemmin talousrakennuksena käytettyjä tiloja hyödynnettiin. Tehdas palkkasi arkkitehti Birger Federleyn suunnittelemaan linnamaisen navetta- ja tallirakennuksen, joka valmistui vuonna 1918. Siitä tuli näyttävä maamerkki, jossa oli tilat 70 lehmälle ja 26 hevoselle ja jota koristavat 12-kulmaiset ja 20-metriset rehutornit. Sitä ei ulkonäkönsä perusteella uskoisi heti navetaksi! Kymmenien nautojen lauma kulki sisälle navettaan tornien välistä. Niemessä pidettiin nautakarjaa aina vuoteen 1957 asti. Sen jälkeen rakennuksessa toimi Lielahden tehdaspalokunnan paloasema, jolloin torneja käytettiin letkujen kuivaamiseen. Rakennus on arvioitu arkkitehtuuriltaan harvinaiseksi ja se on suojeltu. Arkkitehti Federley sai myöhemmin nimensä rakennuksia lähellä olevaan katuun.

Federleyn kädenjälki näkyy myös yhdessä puisessa ja kahdessa tiilisessä virkamiesasunnossa. Työväen ja virkamiesten välinen hierarkia kuvastui hyvin myös asuntojen suunnittelussa. Työväen asunnot sijoittuivat Lintulammen ympäristöön, Niemen kartanolta luoteeseen, kun taas virkamiesten asunnot rakentuivat erilleen Niemen kartanon alueelle.

Rakennukset olivat vuosien mittaan päässeet huonoon kuntoon, kunnes Rientolan setlementti ry. osti rakennukset ja 1,2 hehtaarin tontin syksyllä 2015 Metsä Board Oyj:n konsernihallinnolta ja remontoi ne hienosti yhteistyössä museoviraston kanssa. Korjausten ehtona oli, että julkisivuihin ei saanut koskea.

Sukulaisia Niemen tilalla

Tutkiessani mieheni isän Helge Kanniston äidinpuolesta sukua Ylöjärvellä törmäsin yllättäen siihen, että mieheni isoäiti Ida Josefina oli syntynyt Niemen tilalla.

Ida Josefinan vanhemmat olivat Viktor Ludvig Viktorinpoika Ylöjärven Siivikkalan Mäkelän torpasta ja Johanna Emmanuelintytär Ylöjärven Loilan Rajalan torpasta. Heidät vihittiin 1883, jolloin Viktor oli 25-vuotias ja Johanna 21-vuotias. Johannalla oli ennestään yksi avioton lapsi ja hän muutti vihkimisen jälkeen lapsensa kanssa asumaan Viktorin perheen luo Mäkelän torppaan, jossa asui ennestään Viktorin lisäksi hänen kuusihenkinen perheensä. Nuoripari muutti asumaan omilleen heti seuraavana vuonna Niemen rustholliin, jossa Viktor työskenteli renkinä. Siellä asuessa heille syntyivät lapset Viktor Filemon 1884 ja Ida Josefina 1885. Niemen tilalta perhe muutti jo vuoden kuluttua 1885 Lielahden rustholliin muonamieheksi ja edelleen 1888 Pirkkalan Hyhkyyn Simolan tilalle. Elämänsä aikana Johanna Emmanuelintytär synnytti kaikkiaan 14 lasta, joista kolme kuoli pienenä.

Lähteet:
Randell Seppo: Näköala Vainiolta. 1997.
Rientolan Historia
Ylöjärven seurakunnan kirkonkirjat

Kirjoittaja Raija Kannisto