Juho Lallukka nousi köyhistä oloista merkittäväksi kauppiaaksi, sai kauppaneuvoksen arvon ja tuli vaikuttajaksi sekä kunnallisella että valtiollisella tasolla. Kuollessaan Lallukka oli Suomen rikkaimpia miehiä ja ennen kaikkea tunnettu ja arvostettu henkilö. Hänen elämässään tiivistyy Suomen historiassa se vaihe, jossa sääty-yhteiskunta murtui. Ensimmäistä kertaa myös tavallisella ihmisellä oli mahdollisuus nousta sosiaalisella asteikolla ja muovata omaa kohtaloaan.

Elämä alkoi Räisälässä

Juho (nimi rippikirjassa Johan) Juhonpoika Lallukka syntyi 3.2.1852 Karjalankannaksella Räisälän pitäjässä Humalaisten kylässä, joka oli saanut erikoisen nimensä runsaista humalaviljelmistä. Lallukan köyhään pientilallisperheeseen syntyi kahdeksan lasta. Juhon syntymän aikoihin tilalla asui 20 henkeä ja toimeentulo oli niukkaa. Juho kiinnostui lukemisesta jo nuorena, jolloin hän oppi paimenessa ollessaan toisilta pojilta lukemisen ja kirjoittamisen alkeet. Hän myös lainasi ahkerasti kirjoja paikallisesta kirjastosta. Juho kävi kiertokoulun ja rippikoulun, muuta koulua hän ei käynyt myöhemminkään. Maataloustyö ei häntä kiinnostanut, sillä hänellä oli halu parempaan elämään. Halu vahvistui erityisesti katovuosina, jolloin oli puutetta kaikesta ja vouti vei perheen ainoan lehmän veroveloista. Juho joutui menemään isän painostamana räätälin oppiin, vaikka se ei häntä kiinnostanut, mutta saihan siellä edes leipää.    

Käkisalmeen kauppiaan oppiin

Oltuaan runsaan vuoden räätälin opissa Juho päätti muuttaa 18-vuotiaaana 1870 Käkisalmeen kauppias Kanninin puotiin oppipojaksi. Muuttaessaan hänellä oli yllään räätälinopissa itse tekemänsä puku. Kauppiaan ura oli siihen aikaan lähes ainoa tie vaurastumiseen. Juho eteni Kanninilla kauppa-apulaisesta kirjuriksi. Ajan tavan mukaan Juho ja muut apulaiset asuivat kauppiaan kodissa. Kauppiaan omat pojat kävivät yksityistä koulua ja opettivat Juhoa parantamaan kirjoitus- ja laskutaitojaan. Kauppojen oppipojille järjestettiin iltakursseja, joilla opetettiin kaupankäynnin teorian alkeita, kirjanpitoa, laskentoa, tavaraoppia ja muita tarpeellisia tietoja ja Juhokin meni kurssille.

Viiden vuoden jälkeen Juho siirtyi töihin isommalle kauppiaalle, sillä hänellä oli kunnianhimoa päästä eteenpäin. Kauppias Karmasin oli venäläinen, joka ei osannut suomea. Se ei ollut mitenkään poikkeuksellista, sillä melkein kaikki Käkisalmen kauppiaat olivat venäläisiä, jotka osasivat suomea huonosti tai ei ollenkaan. Ostajakunta oli kuitenkin pääosin suomenkielistä. Juhosta tehtiin vähitellen tiskimiesten pomo, ja hänestä tuli kauppiaan luottomies. Juho sai tehdä ostosmatkoja Viipuriin, kun isäntä itse kävi ostosreissuilla Pietarissa. Hän palasi reissuilta väsyneenä ja jätti Juholle asioiden hoitoa. Juho ihastui Käkisalmen kruununvoudin tyttäreen ja päätti kysyä isältä tyttären kättä. Säätyjen välinen ero oli kruununvoudin mielestä mahdoton, ja hän haukkui Juhon maanmoukaksi ja laarin lakaisijaksi. Juho tunsi tulleensa häväistyksi ja päätti palata nolona takasin Räisälään.  

Avioituminen ja paluu Käkisalmeen

Räisälässä Juho haki heti maakauppaoikeutta ja perusti kaupan Heikki Jääskeläisen kestikievarin luona olevaan riiheen. Sen sijainti olikin hyvä, sillä kestikievarin ympärillä liikkui paljon väkeä. Pian muuttonsa jälkeen Juho avioitui helmikuussa 1878 kestikievarin isännän 20-vuotiaan tytärpuolen Maria Jääskeläisen kanssa. Marian biologinen isä Matti Jääskeläinen oli kuollut 1864. Isäpuoli Heikki Jääskeläinen halusi ostaa Marialta tämän isän perintöosuuden tilasta. Kauppa tehtiin, ja Juho ja Maria saivat pääomaa, jonka turvin Juho saattoi ryhtyä kauppiaaksi. Juho halusi tulla nimenomaan kaupunkikauppiaaksi, jonka vuoksi he muuttivat Käkisalmeen huhtikuussa 1879, vaikka Maria ei olisi mielellään muuttanut pois Räisälästä.

Käkisalmessa Juho osti oman kaupan ja kehitti siitä menestyvän liikkeen, joka avattiin ennen juhannusta 1879. Kauppa pääsi mukavasti alkuun, se oli kannattava ja Juhon tekemien uudistusten ansiosta siitä tuli kaupungin uudenaikaisin. Juho halusi itse palvella asiakkaita niin paljon kuin mahdollista, mutta hän teki myös kauppamatkoja, aluksi Viipuriin ja myöhemmin Pietariin. Juho osallistui aktiivisesti kunnalliselämään, kansallisuusliikkeeseen ja sivistystyöhön. Hän oli mukana perustamassa yhdistyksiä, kirjastoja ja tukemassa koulutusta.

Juhon kaupasta tuli vähitellen Käkisalmen suurin, ja samoihin aikoihin kaupankäynti siirtyi huomattavalta osin suomalaisten kauppiaiden käsiin. Juho innostui J. H. Erkon vaikutuksesta suomalaisuuskysymykseen ja uskoi kansansivistyksen olevan edellytyksenä itsenäiseen Suomeen. Juho perusti myös kutomotehtaan ja kivennäisvesien valmistamon. Käkisalmeen perustettiin vapaapalokunta 1879, ja sen tarkoituksena oli tulipalojen sammuttamisen ohella ”henkisen tulen sytyttäminen”, ja se keräsi joukkoonsa kansallismielisiä ihmisiä yli kielirajojen. Juho oli mukana sen toiminnassa ja tuki VPK:ta taloudellisesti. Hän toimi myös VPK:n perustaman yleisen lukuhuoneen eli kirjaston kirjastonhoitajana.  

Juho valittiin Käkisalmen kaupunginvaltuuston jäseneksi 1886 ja seuraavana vuonna sen puheenjohtajaksi. Hän osallistui myös monien lautakuntien toimintaan. Juho teki useita aloitteita kaupungin talouselämän kohentamiseksi, mutta vain hänen ehdotuksensa kaupungin valaistuksen parantamiseksi sai kannatusta. Juho ryhtyi myös kirjoittelemaan kunnallisista asioista Laatokka-lehteen otsikolla ”Kirjeitä Käkisalmesta”. Lehti oli nuorsuomalaisen linjan kannattaja ja se vastasi Juhon arvoja suomalaisuuden edistämiseksi ja kansansivistystyön kohentamiseksi.

Kohti Viipuria

Joulukuussa 1890 Juho ilmoitti sanomalehdessä, että hän lakkauttaa kauppaliikkeensä Käkisalmessa ja aikoo seuraavana kesänä tehdä ulkomaanmatkoja edistääkseen ”kauppakykyään ja tutkia etupäässä kotimaisia kaupassa käyviä tuotteita”. Juho matkusteli Pietarissa, Saksassa, Tanskassa ja Ruotsissa. Kauppansa hän myi seuraavan vuoden alussa, mutta jäi vielä asumaan Käkisalmeen elokuuhun 1891 asti.

Juho oli tutustunut Sortavalan kauppiaskokouksessa Jaakko Häkliin, ja heidän näkemyksensä politiikasta ja ammattikysymyksistä olivat samansuuntaiset. Näihin aikoihin Viipurin 20 000 asukkaasta enemmistö oli suomalaisia, mutta kauppiaissa heitä oli vain vähän. Suomalaisten kauppiaiden määrä lisääntyi kuitenkin nopeasti ja samalla tuli myös suomalaiselle tukkuliikkeelle tarvetta. Juho Lallukka, Jaakko Häkli ja Vilhelm Paischeff suunnittelivat avaavansa Viipuriin uuden tukkukaupan. Häklin osuus jäi kuitenkin valmisteluissa vähäiseksi, sillä hänet oli valittu Kurkijoen tuomiokunnan edustajaksi valtiopäiville. Tukkukauppa avattiin 13.8.1891 osoitteessa Torkkelinkatu 8. Se oli ensimmäinen suomalaisten perustama tukkuliike Viipurissa. Liikkeelle nimeksi tuli ”Häkli, Lallukka ja kumpp.” Koska Lallukka ja Häkli ajoivat suomalaisuusaatetta, he katsoivat, että venäläisen nimensä vuoksi Vilhelm Paischeffiä ei haluttu mainita liikkeen nimessä. Paischeff oli Helsingissä syntynyt ja Viipurissa asunut Suomen kansalainen.

Aluksi kauppahuoneena oli vain pieni puutalo, joka kävi aika nopeasti pieneksi. Osakkaiden tehtäväjaossa Juho hoiti ostokset ja Paischeff vastasi myyntipuolesta. Juho matkusti usein Pietariin, sillä hän halusi tutustua ostettavan tavaran laatuun itse paikan päällä. Liikkeen kauppatavaroista yleisimpiä olivat vilja, siirtomaatavarat ja kotimaiset kankaat. Vähitellen toiminta laajeni halkokauppaan ja teekauppaan, joista viimemainitusta tulikin liikkeen erikoisartikkeli. Kolmen vuoden kuluttua avaamisesta kumppanukset laajensivat toimintaansa ja perustivat kauppias Juho Hallenbergin kanssa rinkelileipomon, joka valmisti kuuluisia Viipurin rinkeleitä. Leipomoa varten ostettiin höyrymylly ja perustettiin voinvälitysliike, jolle maaseudulla kiertävät kauppiaat keräsivät voita.

”Mie ja miun virmain”, ”miun opistoin” ja ”miun tiatteriin”

Tammikuussa 1891 perustettiin Viipurissa Teollisuuden- ja liikkeenharjoittajien Seura Pamaus, ja Juho Lallukka ja Jaakko Häkli olivat alusta alkaen mukana sen toiminnassa. Pamaus seurasta tuli Juholle tie kaupungin kunnallispolitiikkaan, kansansivistystyöhön ja nuorisoseuratoimintaan. Viipuriin perustettiin samoihin aikoihin työväenyhdistys, jonka tavoitteet vastasivat Häklin ja Lallukan tavoitteita ja he liittyivät sen toimintaan mukaan. Pamaus toimi yhteistyössä työväenyhdistyksen kanssa, ja ne asettivat Juhon suomalaisten kunnallisvaaliehdokkaaksi. Alkuun Juho ei tullut valituksi, mutta 1899 hänen läpimenonsa onnistui. Hän kannatti yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta ja halusi edistää Karjalan rautatie- ja kanava-asioita. Juho toimi valtuustossa kuolemaansa asti, aluksi varapuheenjohtajana ja vuodesta 1913 lähtien puheenjohtajana.   

Juho Lallukka osallistui monenlaiseen kulttuuri- ja järjestötoimintaan Viipurissa. Hän oli perustamassa ja tukemassa syksyllä 1894 Karjalan ensimmäistä kansanopistoa Uudenkirkon Kanneljärvelle. 1900-luvun alussa alettiin puuhata toista kansanopistoa, ja sen paikaksi tuli Räisälä, joka oli Juhon ja Marian syntymäpitäjä. Juho osti kansanopistoa varten Pudorian hovin 1908, ja se kunnostettiin opiston tarpeisiin. Lallukat rahoittivat opiston toiminnan lähes kokonaan omin varoin ja siksi Juho puhui siitä ”miun opistoin”.

Juho tuki Viipurissa nuorisoseuran toimintaa sekä rahallisesti että myös toimi sen esimiehenä vuosien ajan. Lisäksi hän tuki Viipurin suomalaista maaseututeatteria, ja hänestä tuli sen alkuvuosina johtokunnan puheenjohtaja, myöhemmin varapuheenjohtaja. Hän kävi teatterissa innokkaasti ja varasi jokaiseen ensi-iltaan perheelleen aition. Teatterin johtajina toimivat mm. Kasimir Leino, Kaarlo Halme ja Jalmari Finne.

Kun liikkeen yhtiökumppani Paischeff kuoli 1899 ja toinen yhtiökumppani Jaakko Häkli 1902, osti Juho koko liikkeen itselleen. Erityisesti Häklin kuolema oli Juholle kova henkinen kolaus, jopa niin, että hän mietti, jatkaako vai lopettaako liikkeen ja ”ruvetako ottamaan vanhuuden lepoa”. Hän oli vain 50-vuotias! Juho päätti kuitenkin jatkaa ja liikkeen nimi Häkli, Lallukka ja kumpp. säilyi entisellään lisäyksellä ”omistaa Lallukka”. 

Nyt kun koko liike oli Juhon hallussa, ryhtyi hän suunnittelemaan omaa liiketaloa Viipuriin Repolankadun ja Viskaalinkadun kulmaan, ja se valmistui 1906. Juho Lallukan liikemiesura oli mittava, ja hänellä oli monia ansioita yhteiskuntaelämän eri aloilla, joten Pamaus-seura anoi hänelle kauppaneuvoksen arvoa senaatilta ja se myönnettiin 1908.

Juhosta alkoi tulla yhä enemmän poliitikko, mutta samalla kuitenkin kauppaliike oli hänelle tärkeä ja se menestyi hyvin. Oltuaan jo useamman kerran ehdokkaana valtiopäiville kauppaneuvos Juho Lallukka valittiin sinne 59-vuotiaana vuonna 1911. Siellä hänet valittiin pankkivaliokuntaan ja rautatievaliokuntaan, jonka puheenjohtajaksi hän tuli ja joka oli hänelle mieluinen valiokunta. Hänet valittiin Kansallis-Osake-Pankin hallintoneuvostoon, joten hän alkoi olla Suomen talouden tunnustettu asiatuntija. Viipurissa hänellä oli yhä laajeneva joukko yhdistyksiä ja järjestöjä, joiden puheenjohtaja tai johtokunnan jäsen hän oli. Juho oli viidessätoista eritasoisessa luottamustoimessa ja myös hoiti näitä kaikkia tehtäviä huolellisesti.

Loppua kohti

Tukkuliikkeen lisäksi Juho omisti kaksi suurta maatilaa Räisälässä, oli Pudorian hovi ja lisäksi yhdessä kauppaneuvos Juho Hallenbergin kanssa hankittu Räisälän hovi. Ostot Räisälästä olivat erityisesti Maria Lallukalle mieleen, koska hän oli ikävöinyt maaseudulle ja erityisesti Räisälään. Juho osti Liimatan kartanon 1912 kesäasunnoksi ja lahjaksi vaimolleen, ja sen asiat olivat pääasiassa Maria Lallukan hoidossa. Lallukat viettivät siellä paljon aikaa, sillä se oli vain kuuden kilometrin päässä Viipurista. Päärakennuksen oli suunnitellut C. L. Engel vuonna 1824.   

Koska Juho ja Maria Lallukalla ei ollut lapsia ja varoja oli yllin kyllin yli oman tarpeen, saattoivat he tukea hyväksi näkemiään asioita. Tuen saajia oli lukuisia. Räisälän kunnalle he lahjoittivat huomattavan summan varattomien lasten vaatetukseen. He tukivat useita taiteilijoita, kuten Emil Halosta, jolta Juho tilasi useita veistoksia uuteen toimitaloon, ja Juho Rissasta, jolta tilattiin taloon kookas maalaus, joka kuvasi Viipurin sataman lastinpurkajia. Muita taiteilijoita, joilta tilattiin teoksia, olivat Jalmari Ruokokoski ja Pekka Halonen.

Kuin ennakoiden kuolemaansa Juho myi tukkukauppansa huhtikuussa 1912 osakeyhtiölle, josta hän omisti enemmistön. Muita osakkeenomistajia olivat hänen pitkäaikaiset apulaisensa liikkeessä. Juho oli yleensä terve, mutta hän sairastui keuhkokuumeeseen ja kuoli kotonaan lyhyen sairastamisen jälkeen 61-vuotiaana 1.12.1913. Hänen muistokseen järjestettiin Viipurissa surujuhla, jossa oli runsaasti eri alojen edustajia ja yhteisöjä, joita Juho oli avustanut.    

Testamentit

Juhon kuoltua avattiin hänen ja Marian 1908 tekemä keskinäinen testamentti, johon sisältyi taiteilijakodin ja sitä ylläpitävän säätiön perustaminen. Siihen sisältyi myös toinen testamentti, jonka sai avata vasta, kun he molemmat olivat kuolleet. Ensimmäinen testamentti avattiin 7.12.1913 ja sen mukaan Mariasta tuli koko omaisuuden haltija ja liikkeen johtaja. Määräys hämmästytti ulkopuolisia, koska Maria oli luonteeltaan arka ja toiminut Juhon tukena vain taustalla. Testamentissa oli määräys, että liikkeen henkilökunnasta saisivat koko vuoden palkan lahjaksi ne, jotka jäisivät vielä vähintään vuodeksi liikkeen palvelukseen. Testamentissa suurin osa valtavasta omaisuudesta määrättiin jaettavaksi yleishyödyllisiin tarkoituksiin.

Juhon kuollessa maailmansodan aattona hänen liikkeensä oli vahvimmillaan, mutta nyt seurasivat vaikeat ja epävarmat ajat, joista Maria joutui selviämään. Vuosi 1914 oli liikkeelle tappiollinen, sillä sotatilanne vaikeutti kaupankäyntiä. Tavaranhankinta oli vaikeutunut ja Venäjän kaupan ristiriitaiset määräykset ja tuonti- ja vientikiellot sekoittivat liiketoimintaa.

1922 Maria Lullukka myi liikkeen osakkeita pitkäaikaisimmille johtajille ja jätti itselleen vain niukan osake-enemmistön. Marian ympärillä pyöri rahan ja avustusten pyytäjiä jatkuvasti, jonka vuoksi hän totesi, että elämä tulisi paljon halvemmaksi Helsingin, Naantalin tai minkä tahansa muun kaupungin kalleimmassa täysihoitolassa kuin kotona. Sen vuoksi hän asui mieluiten Liimatan kartanossa. Sodan jälkeen Maria jättäytyi yhä enemmän pois työstä ja kaupunkielämästä. Sairaudet alkoivat vaivata Mariaa ja muutaman viikon sairauden jälkeen hän kuoli Liimatassa 65-vuotiaana 4.6.1923.

Marian kuoleman jälkeen avattiin Lallukoiden tekemä toinen testamentti, ja sukulaiset, ystävät ja tuttavat odottivat kiinnostuneina, miten varat jaettaisiin. Sukulaiset saivat vain pienen osan, kun rahaa määrättiin Viipurilaiselle ja Karjalaiselle Osakunnalle sekä Viipurin kauppakoululle. Myös Räisälän kunta sai varoja rahastoa varten, jonka korot piti käyttää kansa- ja puutarhakoulun ylläpitoon. Paljon suuremmat summat saivat Suomalainen tiedeakatemia, Suomalainen kaunokirjallisuusliitto ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Suomen historiallinen seura sai ison osan testamentista, ja summan korot piti suorittaa Jalmari Finnelle tämän historiallisia tutkimuksia varten.

Toinen huomattavia varoja saanut kohde oli Helsinkiin perustettavan taiteilijakodin rakentamiseen osoitetut rahat. Testamentin toimeenpanijoiden laatimien sääntöjen mukaan taiteilijakoti oli tarkoitettu ansioituneille kuvataiteen harjoittajille ja mikäli tilaa olisi, ansioituneille sävel- ja näyttämötaiteen harjoittajille. Heistä etusijalla olisivat ne, joilla oli vanhuuden tai sairauden vuoksi toimeentulovaikeuksia. Säännöt herättivät taiteilijajärjestöissä kritiikkiä tiettyjen taiteenalojen suosimisesta.

Taiteilijakotia varten tiedusteltiin tonttia eri puolilta kaupunkia. Asia ratkesi 1930, jolloin Helsingin kaupunki myi Apollonkadulta tontin vasta perustetulle Taiteilijakotisäätiölle. Rakennustyöt aloitettiin 1932 ja talo valmistui keväällä 1933. Rakentaminen oli edullista 1930-luvun lama-aikana.

Viipurin kirjastotalolle osoitettiin testamentissa huomattava summa rahaa, sillä sen kustannuksista yli puolet kattoi Maria Lallukan lahjoitus. Kirjaston paikasta syntyi erimielisyyttä, sillä ehdotetun paikan väitettiin turmelevan vanhan Torkkelin puiston. Siihen talo kuitenkin rakennettiin, ja se valmistui 1935 Alvar Aallon modernien piirustusten pohjalta.

Hautamuistomerkki

Lallukoiden hautamuistomerkki, joka oli Emil Halosen suunnittelema, perustettiin alkuperin Viipurin Ristimäen hautausmaalle. Sota-aika jätti siihen jälkensä, lisäksi se oli 1980-luvulla vaarassa jäädä tietöiden jalkoihin. Pamaus-seura ja Lappeenrannan kaupunki siirsivät muistomerkin Neuvostoliiton viranomaisten myötävaikutuksella Lappeenrantaan ja kunnostivat sen.

Juho Lallukasta kertoo myös hänen muotokuvansa, jonka Eero Järnefelt maalasi 1911. Taulun maalautti ja omistaa Pamaus-seura, joka on antanut sen säilytettäväksi Etelä-Karjalan Taidemuseoon. Järnefelt maalasi taulusta kopion, joka on Lallukan taiteilijakodin juhlasalin seinällä.

Lähteet:
Markkanen, Erkki: Juho Lallukka: karjalainen elämäntarina. Jyväskylä: Gummerus, 1976.
Okker Jaakko – Kärävä Sisko – Seppälä Anu: Lallukka ja Lallukan lapset. Ajatuskirjat. 2002.
Juho Lallukka – Maalaispojasta mesenaatiksi
Juho ja Maria Lallukka aikaansaivat Räisälän kansanopiston
Juho ja Maria Lallukka

Kirjoittaja Raija Kannisto

Äitini Mirkku ja hänen sisarensa Sirkka syntyivät Viipurissa 1920-luvulla ja asuivat siellä talvisodan syttymiseen asti. He suunnittelivat bussimatkaa Viipuriin, koska he eivät olleet käyneet siellä lapsuutensa jälkeen. Mukaan tuli myös veljeni anoppi Eila. Minäkin päätin lähteä mukaan ja pidin matkan ajan päiväkirjaa, josta tässä lyhennetty versio.

4.9.1982 lauantai

Herätys oli aamulla klo 4.30 lyhyeksi jääneiden yöunien jälkeen, koska bussi lähti Vanhalta kirkolta jo klo 6. Bussissa oppaamme Mervi neuvoi meitä tulliselvityskaavakkeen täyttämisen salaisuuksissa. Pohdintaa aiheutti mm. se, onko muovikassi katsottava kolliksi. Suomen puolella Nuijamaan tullista menimme läpi joustavasti, lähes huomaamatta, mutta sitten olikin edessä juhlallinen hetki Neuvostoliiton rajapuomin edessä. Kun venäläiset tullipojat käväisivät autossamme, soivat kasetilta venäläiset kansanlaulut. Aurinko paistoi, Saimaan vesi kimmelsi, tunnelma oli korkealla.

Neuvostoliiton puolella maisemat olivat enimmäkseen suota. Saimaan kanava kiemurteli paikoitellen tien vieressä. Siirsimme kelloja tunnin taaksepäin ja Viipuri olikin yllättäen lähempänä kuin odotimme. Sielläkin oli taas tulli ja varsinkin miespuoliset matkaajat tutkittiin tarkkaan, rahat laskettiin ja laukku pengottiin. Odottelimme pihalla loppuja ihmisiä ryhmästämme. Toisilla tulvahtivat jo lapsuudenmuistot mieliin. Kuului kysymyksiä ”Mist’ päi Viipurii sie oot kotosii? Mie oon…”

Söimme bussissa viimeiset eväämme, koska elintarvikkeita ei saanut viedä naapurimaahan. Meissä herätti hilpeyttä se, kun äitini huomasi heittäneensä eväspussinsa kotiroskiin ja roskapussi löytyi vastaavasti kassista. Bussi jatkoi matkaansa ja ikkunasta näimme paikallisten asukkaiden liikkuvan kori käsivarrellaan tien vierustan metsissä. Nyt olikin sieni- ja marja-aika. Viipurin rajavyöhykkeelle tulo aiheutti taas papereiden tarkastuksia, mutta nyt ilo oli vain meidän puolellamme, sillä tarkastuksen suorittivat nuoret tummasilmäiset sotapojat.

Viipurin kaupunki lähestyi ja opas selosti näkymiä: Sorvalinsilta, ”Nälkälinna”, Viipurin linna, satama, Salakkalahti, kauppahalli, rautatieasema ja lopulta uusi, uljas hotellimme Družba, jonka suomalaiset olivat rakentaneet vuonna 1982 eli juuri sinä vuonna, kun vierailimme siellä. Tavanomaisen sekasotkun jälkeen huoneet järjestyvät ja huonetoveritkin löytyvät. Mutta voi onnetonta! Koko kaupungista on vesi katkaistu putkikorjauksen vuoksi, eikä vessoja voinut käyttää. Hätä oli suuri, mutta apu ei ollut lähellä. Hotellihuoneet ovat kahden hengen huoneita ja niissä on tyylikästä suomalaista muotoilua, väreinä oli tumma ja vaalea ruskea sekä sammaleenvihreä. Kylpyhuoneissa on ihanan paksut Finlaysonin froteepyyhkeet. Ikkunasta näkyy Salakkalahti ja Linna. Ilma on pilvinen, mutta onneksi ei satanut.

Ruokailu oli klo 14.30 hotellin ruokasalissa. Se oli tyylikkäästi kalustettu ja astiasto oli Arabiaa ja ruokailuvälineet Karelia-sarjaa. Tarjoilu oli hidasta siinä mielessä, että kesti kauan, ennen kuin saimme ruokaa eteemme, mutta nopeaa se oli sikäli, että se vietiin pois niin nopeasti, että hyvä kun ehti syödä. Juomana tarjoiltiin ällöttävän makeaa mehua. Jälkiruoaksi saimme kahvia; suuret, kivikovat sokeripalat herättivät hilpeyttä.

Tämän jälkeen oli ohjelmassa kiertoajelu kaupungilla. Oppaaksemme tuli Inturistin opas Larissa, joka puhui kivan pehmeästi murtaen suomea. Hän kertoi, että Viipurissa oli yli 80 000 asukasta, kuten oli ennen suomalaistenkin aikaan. Kaupungin rakennuksista löytyivät kaikki tyylisuunnat. Osa taloista oli rapistuneen näköisiä, mutta osa oli entistetty hyvään kuntoon. Teimme pikasilmäykset Viipurin linnaan, satamaan ja Torkkelinpuistoon ja pysähdyimme lopulta torille kauppahallin eteen. Kiertelimme uteliaina myös sisällä kauppahallissa. Myyjiä oli paljon, mutta myytävää vähän. Siellä myytiin kukkia, omenoita, hunajaa ja läskinpalasia, jotka olivat sellaisenaan paljaalla pöydällä. Kun läskit vaihtoivat omistajaa, kääri myyjä ne sanomalehtipaperiin. Pulut lentelivät hallin katossa ja tepastelivat lattialla.

Viipurilaisia näkyi olevan runsaslukuisasti liikkeellä Torkkelinkadulla, jossa he kävelivät perheineen – olihan nyt lauantai-ilta. Välirauhan aikana, jolloin äitini asui yksin 19-vuotiaana Viipurissa, oli myös suosittua kävellä siellä. Sotilaiden piti kävellä eri kohdassa kuin siviilien (oliko se nyt niin, että sotilaat kävelivät puistossa ja siviilit jalkakäytävällä vai menikö se toisin päin, en muista). Autoja ei juuri näkynyt. Kiertoajelumme jatkui. Välillä kuului innostuneita huudahduksia: ”Tuolla on jatkokoulu, jota kävin, tuolla on sairaala, jossa synnyin.” Katujen nimet olivat muuttuneet ja opas kertoi meille niiden entiset suomalaiset ja nykyiset venäläiset nimet. Kun opas esitteli ylpeänä lasten tubisairaalaa, herätti se meissä ihmetystä. Opas selitti, ettei heillä ollut enää keuhkotubia, mutta sen sijaan nivelissä olevaa tubia. Viipurin ensimmäinen Alko oli lastentarhana. Talikkalan saunaan näytti olevan pitkä jono. Eräässä talossa luki venäjäksi ”Kotikeittiö” ja kysyttyäni oppaalta tarkennusta, selitti hän, että sieltä voi ostaa kotiin esim. keitettyjä munia ja perunoita ja yleensä puolivalmisteisia ruokia.

Pyöreässä tornissa oli ravintola ja se oli kuulemma suosittu paikka paikallisten nuorten keskuudessa. Halusimme päästä sinne ruokailemaan, joten kolmen ruplan liput piti lunastaa ajoissa. Pienten kielivaikeuksien jälkeen saimme ostettua ne. Ennen ravintolan aukeamista meillä oli aikaa kierrellä kaupungilla omin päin. Menimme Punaisen lähteen torille, jonka laidalla oli aiemmin Juutalaiskauppiaiden talo. Torilla myytiin ennen vanhaan joulukuusia ja myös äidin lapsuusperheen kuusi haettiin sieltä. Kaupassa oli vahva sillin haju. Se ei tuntunut haittaavan jonoissa seisovien ihmisten haluja ostaa karamelleja tms. Lelukaupassa muovitavara oli valttia ja 2-4 ruplalla sai erilaisia pieniä muovileluja, joista ostin muutaman tuliaisiksi lapsilleni.

Kun menimme Pyöreän tornin ravintolaan toisessa kerroksessa, oli siellä jo vauhdikas meno päällä. Musiikki oli niin kovaäänistä, että seurueemme keski-ikäisten rouvien korvat olivat haljeta. Yllätys, yllätys, pääsylippuun sisältyi ruoka. Söimme alkupalat, lämpimän ruoan ja joimme kahvin, jonka jälkeen olo oli todella tukeva. Palan painikkeeksi nautimme samppanjaa.

Venäläisten keskuudessa näytti olevan suosittua pelkkien hedelmien syönti, esim. viinirypäleitä tuotiin pöytiin kulhoittain. Tanssilattialla venäläiset tytöt ja pojat tanssivat antaumuksella tyttö- ja poikapareissa, myös sekapareja oli. Eräs venäläinen mies haki minua tanssiin ja hän kertoi olevansa lentäjä. Suurin osa asiakkaista oli paikallisia, vain meidän pieni suomalaisseurueemme oli poikkeuksena. Paikan vuosisatoja henkivä ympäristö ja moderni, vauhdikkaan kovaääninen meno tuntuivat ristiriitaisilta ja poistuimmekin hyvissä ajoin sieltä muun suomalaisseurueen kanssa.

Kävelimme hiljakseen läpi pimenevän kaupungin ja suunnistimme kohti hotellimme ravintolaa. Siellä musiikki oli aivan yhtä kovaäänistä ja nopearytmistä kuin Pyöreässä tornissa, mutta puitteet olivat uutuuttaan hohtavat, valoisat ja länsimaisen tuntuiset. Yleisö siellä oli pääosin suomalaista, mutta myös venäläisiä oli. Suomea puhuva kerrossiivoojamme kertoi meille, että venäläisiä majaili hotellissa enemmänkin. Ravintolassa tarjoilijoilla oli yllään yhtenäiset punamustat, tyylikkäät työpuvut, mutta Pyöreässä tornissa kaikilla tarjoilijoilla oli omat, erilaiset vaatteensa ja toisilla jopa kodikkaasti essu edessä. Suoralla toiminnalla eli käymällä hihasta kiinni ohi juoksevaa tarjoilijaa saimme nopeasti tuliselta maistuvat armenialaiset konjakkimme. Hotellihuoneessa maistelimme vielä hammasmukeista päivällä ostamiamme viinejä. Mansikkaviini oli hyvää, mutta kauhean makeaa. Pihlajanmarjaviini, jota Berjoskassa mainostettiin parhaimmaksi viiniksi, maistui meistä – ja kuulemma muistakin – lähinnä vihtavedeltä.

5.9.1982 sunnuntai

Aamiaisella tarjoilun hitaus kiristi taas hermojamme, sillä sen jälkeen meillä oli ainut tilaisuus tutustua omin päin kaupunkiin ja jokainen ruokapöydässä vietetty hetki vähensi sitä aikaa. Pöydässä aamuvirkuimman matkalaiset kertoivat tehneensä kävelyretken kaupungille jo ennen aamiaista. Salakkalahden onkijoiden katseleminen herätti muutamien mieleen omia lapsuusmuistoja ja haikeuden kyyneliä silmiin. Me neljä suunnistimme kaupunkiretkemme tietysti kohti äidin ja hänen sisarensa Sirkan lapsuuden tuttuja paikkoja.

Ensin menimme Patterinmäelle, josta löytyi perheen entinen kotitalo osittain pystyssä osoitteesta Otavankatu 22. Puinen osa taloa oli palanut, mutta kivinen kaksikerroksinen osa talosta oli jäljellä. Talon omisti aikanaan Ryysyläisen perhe, joka asui puutalossa kaksien vuokralaisten kanssa ja kivitalossa oli neljät vuokralaiset. Äidin perhe (viisi lasta ja leskiäiti) asui aluksi rahanpuutteen vuoksi vain huoneen ja keittiön asunnossa, mutta pääsi myöhemmin muuttamaan samassa talossa isompaan asuntoon. Pihapiiriin kuului aikanaan myös talli, jossa oli ollut hevonen, mutta myöhemmin, kun hevosta ei enää ollut, saivat lapset käyttää sitä leikki- ja peuhaamispaikkana.

Taloa valokuvatessamme kintereillemme lyöttäytyi kaksi pikkupoikaa, noin 8-10 –vuotiaita, nimeltään Serjoza ja Vitja. He kyselivät sinnikkäästi meiltä karamelleja, purukumia, tarroja, kyniä, kaikki suomeksi pyydettynä. He eivät lannistuneet pään puistatuksistamme, vaan seurasivat meitä. Kiipesimme korkealle Patterinmäelle vesisäiliön juurelle ja pojat tulivat perässämme. Antauduimme ja kaivoimme laukuistamme jotain pientä. Selitin pojille alkeellisella venäjän kielelläni, että kaksi tätiä meistä oli lapsena asunut tuolla alhaalla olevassa talossa. Pojat katselivat meitä ihmeissään silmät pyöreinä.

Paluumatkalla hotellia kohti vastaamme tuli lisää tuttuja paikkoja: ”Tuolla kävimme pyhäkoulua, tuohon taloon tuli kaupungin ensimmäinen hissi, jolla oli jännä ajella edestakaisin.” Molemmat sisarukset olivat käyneet Repolan kansakoulua ja heidät kuvattiin tietysti koulun edessä. Ostoksilla oli vielä käymättä, joten suunnistimme kohti aseman lähellä olevaa Berjoskaa. Olimme vaihtaneet vain vähän markkoja rupliksi, mutta emme onnistuneet kuluttamaan niitä kaikkia, joten ne oli käytävä vaihtamassa takaisin markoiksi rautatieasemalla (ruplia ei saanut viedä Suomeen).

Hotellihuone oli luovutettava klo 12, joten ostokset oli pakattava kiireesti kasseihin ja kassit linja-autoon. Siinä vaiheessa selvisi ikävä yllätys: linja-auton yksi ikkuna oli rikottu ja kuljettajan takki ja muutama kasetti oli viety autosta. Muuta vietävää siellä ei ollutkaan. Verijäljet auton kyljessä kertoivat, että myös auton tavarasäiliötä oli yritetty saada auki. Tämä kaikki pääsi tapahtumaan hotellin parkkipaikalla, vaikka myöhään yöhön asti hotellin edessä näytti partioivan virka-asuinen miliisi. Kuljettaja paikkasi ikkunan tilapäisesti kovalevyllä ja teipillä, jotta syyskuun kolea ilma ei pääsisi puhaltamaan sisään autoon.

Lounaan jälkeen siirryimme kiireesti linja-autoon ja lähdimme viimeiselle kiertoajelulle. Menimme ensin kuuluisaan Monrepos puistoon, jossa äiti muisteli käyneensä kerran koulun kanssa retkellä. Bussissa opas kertoi puiston historiasta, mutta hän ei tullut mukaamme itse puistoon. Meillä puistossa kiertely oli vähän epämääräistä harhailua, mutta muutaman kaarisillan onnistuimme näkemään vilaukselta. Niistähän kerrotaan Annikki Tähden laulamassa iskelmässä ”…kaunehimmat kaarisillat, ihanimmat kuudan yöt”. Puisto ei sykähdyttänyt mieliämme mitenkään erityisesti, koska se oli kuin mikä tahansa villiintynyt, rehevä puisto. Aikanaan siellä oli ollut hyvin hoidettuja istutuksia. Vanhan mallin mukaan rakennettu uusi portti vaikutti liian uutuuttaan hohtavalta.

Viipurin linna oli vielä tutkimatta. Sää oli muuttunut tuuliseksi ja sadepilviä kerääntyi taivaalle. Linnan torniin sai kiivetä, mutta kameraa ei saanut ottaa mukaan, sillä linna oli rajavyöhykkeellä oleva sotilaskohde. Portaiden kiipeäminen kävi kuntotestistä, mutta ylhäällä avautuneet hienot näkymät kaupungin ylle palkitsivat vaivat. Ylhäällä oli kaksi miliisipukuista nuorta miestä seuraamassa turistien touhuja. Äiti muisteli käyneensä koulun kanssa retkellä myös Viipurin linnassa ja silloinkin hän oli kiivennyt ihan ylös, niin korkealle, että ylettyi koskettamaan lipputankoa.

Ostoksensa viime tippaan jättäneillä oli viimeinen tilaisuus niiden tekoon pikapysähdyksellä kaupungissa ennen laivaan menoa. Apteekissa suomalaiset kyselivät käärmesalvaa, nuhatabletteja ja yskänlääkettä, mutta myyjät vain puistelivat päätään. Venäläinen tuliaisleipä oli vielä ostamatta ja leipäkauppakin löytyi, mutta sen edessä oli masentavan pitkä jono, 10 metriä. Leipäautoa vasta purettiin ja sieltä tuli houkuttelevia tuoksuja, mutta aikaa ei ollut enää jonotteluun. Ostin sitten viimeisillä kopeekoillani jäätelön.

Paluumatka tapahtui m/s Orivesi -laivalla, joten menimme satamaan ja tulliin. Juuri ennen autosta poistumista eräs vanhempi mies huomasi kultasormuksensa puuttuvan ja epäili unohtaneensa sen hotellihuoneeseen. Bussin kuljettaja lupasi selvittää asiaa mahdollisuuksien mukaan. Tulliin oli mahtava tungos, sillä sinne oli tulossa kolme suomalaisseuruetta ja lisäksi muut matkustajat. Tullimiehet olivat tosi tarkkoja ja totisia poikia. Moni joutui näyttämään rahansa ja monen kassia pengottiin, myös minun mutta onneksi ei kovin perusteellisesti. Muutama joutui oikein ruumiintarkastukseen. Jonottaminen ja perusteellinen tutkiminen alkoi käydä toisten hermoille, eikä se ollut ihme, kun likaiset alusvaatteet, kondomit ym. henkilökohtaiset varustukset leviteltiin uteliaiden silmäparien nähtäväksi.

Lopulta me kaikki olimme laivassa ja pääsimme lähtemään Saimaan kanavaa pitkin kohti Lappeenrantaa. Laiva oli täynnä kuin Turusen pyssy. Kaikille ei tahtonut löytyä edes istumapaikkaa. Matkan ajaksi tavarat sai viedä ruumaan, jossa ne olivat kaikki suloisessa sekamelskassa. Seurueemme syöksyi kahvilan vielä vapaana oleville tuoleille ja päätti viihtyä siellä pitkään, vaikka ilma oli tupakansavuinen. Tilasimme heti kahvit ja pullat ja saimmekin kunnollista suomalaista kahvia, aitoa kermaa ja viinerit.

Minun teki mieli jäätelöä ja pienen etsiskelyn jälkeen jostain sitä löytyikin. Koska oli vielä valoisaa, kulutimme aikaamme maisemia katselemalla. Rannoilla ei näkynyt asutusta, vain pelkkää metsää. Sulut olivat kanavassa mielenkiintoinen tuttavuus, mutta niiden toimintasysteemin ymmärtäminen ei onnistunut heti ensimmäisellä sululla, onneksi sulkuja riitti ja asia tuli ymmärretyksi. Neuvostoliiton puolella olivat sulut Juustila, Särkijärvi, Rättijärvi, Lietjärvi ja Pälli. Valtakuntien raja oli keskellä Nuijamaan järveä ja raja näkyi selvästi metsään hakattuna rajavyöhykkeenä. Tähystystornejakin oli rajan tuntumassa. Heti Suomen puolella näkyi asutusta: oli kesähuviloita ja maalaistaloja. Nuijamaan järven jälkeen Saimaan kanava jatkui kapeana uomana. Ilta alkoi jo hämärtyä ja kanavan rannoilla loistivat valot kauniina nauhana. Suomen puolella olivat sulut Soskua, Mustola ja Mälkiä.

Kyllästyttyämme istumaan savuisessa ja levottomassa kahviossa siirryimme kabinettiin, jonne oli kerääntynyt rempseän iloisia naisia. Heidän juttujaan kuunnellessa ja välillä vatsa kippurassa nauraen loppumatka kului nopeasti. Kun ilta kului ja juttu jatkui, niin jopa alkoi löytyä tuttujakin. Vihdoin alkoivat pimeässä illassa loistaa Lappeenrannan valot; kello oli 22. Siellä saimme vain kävellä tullin läpi, mutta eräille miehille näytti sekin tuottavan vaikeuksia. Kiipesimme meitä odottavaan bussiin, joka oli ajanut tyhjänä sinne Viipurista. Kuljettaja kertoi iloisen uutisen kadonneen kultasormuksen löytymisestä. Olin suunnitellut ottavani bussissa nokoset, mutta suunnitelmaksi se jäikin. Eräs aviopari, erityisesti vaimo, sattui olemaan riitaisalla päällä ja niinpä koko bussilastillinen sai kuunnella heidän kovaäänistä perheriitaansa. Fiksuna miehenä aviomies kävi pyytämässä bussin edessä anteeksi vaimonsa käytöstä.

Yöllä klo 02 olimme takaisin Tampereella ja Keskustorilla. Lähdimme kaikki omiin suuntiimme, kuka kahvia keittämään, kuka nukkumaan. Jo bussimatkalla alkanut pahoinvointini jatkui taksissa. Oletin sen olevan matkapahoinvointia, mutta kun se jatkui seuraavana päivänä ripulina, palasi mieleeni se laivassa syömäni jäätelö, joka maistui vanhalta ja jota piti kaivaa kauan jostain. Jotta matka ei olisi unohtunut minulta heti, muistutti vatsani minua siitä lähes kahden viikon ajan.

Kirjoittaja Raija Kannisto

Isäni suku Kemppiset oli asunut Laatokan Karjalaan kuuluneessa Hiitolan pitäjässä 1600-luvulta lähtien, kunnes joutuivat jättämään kotiseutunsa talvisodan sytyttyä marraskuussa 1939.

1990-luvun alussa tulivat kotiseutumatkat Karjalaan mahdolliseksi, kun Neuvostoliitto oli hajonnut ja rajat avattiin matkailijoille. Hiisi-säätiö järjesti toukokuussa 1991 bussimatkan Hiitolaan, ja sille osallistui 25 matkalaisen joukossa me yhdeksän Kemppisen sukuun kuulunutta. Mukana olivat isäni, kaksi tätiäni, viisi serkkua ja yhden serkun puoliso. Muut sukulaiset kuin me kolme nuorinta serkusta, olivat syntyneet Hiitolassa. Suku ja sen historia ovat aina kiinnostaneet minua, joten lähdin innoissani matkaan. Tein matkan aikana muistiinpanoja ja kokosin ne matkapäiväkirjaksi, josta on tässä lyhennetty versio.

Matkan varrella bussimme pysähtyi ensin Viipurissa, sitten Kivisalmen sillalla, jossa ihailimme Vuoksen kuohuja. Se oli ilmeisesti matkailijoiden suosima pysähdyspaikka, sillä monet kauppiaat päivystivät siellä ja piirittivät heti automme. Heillä oli tarjolla mm. vodkaa, samppanjaa ja maatuskanukkeja. Ostin muistoksi neuvostosotilaan lakin ja vyön ja ne ovat minulla vieläkin tallella. Käkisalmessa tutustuimme sen 1300-luvulta peräisin olevaan linnaan ja kaupungin kulttuuritaloon, joka oli ennen toiminut kirkkona.

Illansuussa saavuimme majapaikkaamme, joka oli Hiitolan Pekonlahdessa Laatokan rannalla oleva Zastava-kolhoosin huvila eli datsa. Paikka oli kaunis, luonto vihreää ja lähistöllä oli korkea ja jyrkkä Hiidenvuori. Huoneet olivat kahden hengen huoneita ja lämpimiä kuin sauna ja sänkynä oli heteka, jonka pohja notkui kuin riippukeinu. Osasin vähän venäjää ja jututin taloa ylläpitänyttä perhettä, johon kuului nuoripari ja rouvan vanhemmat. He asuivat talvisin Leningradissa ja heillä oli kesäpaikka Hiitolassa. Nuori rouva opiskeli talvisin musiikkia ja hänen miehensä biologiaa.

Seuraavana aamuna kaikki matkalaiset lähtivät autoilla omille kotipaikoilleen paikallisten kuljettajien ohjastamina. Meidän seurueemme lähti kohti Kuoksjärven kylää ja sai käyttöönsä kaksi Ladaa ja maastoauton. Minä päädyin Jurin ohjaamaan maastoautoon. Harmiksemme vettä satoi kaatamalla ja minä onneton en ollut ottanut mukaani kumisaappaita ja sadetakkia. Mutta ei hätää – Iita-tädiltä sain kertakäyttösadetakin ja talosta lainaksi kumisaappaat. Tie oli tosi onneton, se oli kuoppainen, kapea ja vesilammikoiden peitossa. Erään mäen kohdalla etummaisena ajanut Lada pysähtyi eikä sen kuski suostunut enää jatkamaan matkaa, sillä tie oli upottavan pehmeä. Pikkuautot kääntyivät takaisin kiertääkseen toista pidempää reittiä, mutta maasturimme jatkoi matkaa. Kun kaikki autot olivat kohdanneet taas toisensa, syntyi kiivas sanaharkka siitä, mikä on oikea tienhaara lähteä tiluksille. Lopulta asiasta syntyi yksimielisyys ja oikea tienhaarakin löytyi.

Kemppisen Ala-Kemppilä -nimiselle tilalle vievän pikkutien pohja näkyi maastossa edelleen selvästi, vaikka se oli osittain umpeen kasvanut ja puiden runkoja oli kaatunut tien päälle. Vettä satoi edelleen kaatamalla, mutta yritin sateenvarjon alta valokuvata kaunista tietä. Serkkuni Juha kuvasi matkaa videokameralla ja suojasin häntä välillä sateenvarjolla. Metsä tuntui ihan luonnontilaiselta ikimetsältä, jota ei oltu hakattu vuosikymmeniin. Linnut pitivät korvia huumaavaa viserryskonserttiaan. Väistämättä tuli mieleeni suomalaisen kansansävelmän sanat ” Jo Karjalan kunnailla lehtii puu, jo Karjalan koivikot tuuhettuu, käki kukkuu siellä ja kevät on – vie sinne mun kaiho ponneton.”

Tietä kulkiessamme isäni pysähtyi välillä kertomaan meille sen rakentamisesta: ”Lähiseutujen talot tekivät tienpohjaa paremmaksi talkoilla ajamalla hevoskuormittain tielle soraa. Tietä kuljettiin aikanaan kävellen, hevosella tai polkupyörällä. Kemppisen talon 18 asukkaalla oli käytössään yksi polkupyörä ja sillä saatettiin kulkea pitkiä matkoja, esim. Käkisalmeen tai Imatralle.”

Sitten saavuimme Ala-Kemppilän tilan peltoaukeille, jossa jouduimme ylittämään ojan, joka sateiden takia oli runsasvetinen. Selvisimme kaikki sen ylityksestä vaatteet kuivina, toinen toisiamme auttaen, vaikka ojan savipohja oli liukas. Huomasin, että lainasaappaissani oli reikä ja sukat kastuivat. Pellon laidalla isältä pääsi helpottunut huudahdus: ”Meidän pellot on viljeltyjä ja hyvin hoidettuja!”  Oli ollut vähän pelkoa siitä, että suvun raivaamat pellot olisivat kasvaneet horsmaa tai pajukkoa. Kaikki riensivät kovalla touhulla tutkimaan asuinpaikkoja lähemmin. Paljon ei etukäteen odotettukaan löytyvän, mutta talon kivijalan, maakellarin ja navetan kiviseinien odotettiin olevan nähtävissä ja ne juuri olivatkin jäljellä. Lisäksi siskokset tunnistivat kaksi kaivon paikkaa, riihi- ja saunarakennusten paikat sekä tallin ja navetan kohdalla kivijalan tapaisia kivikasoja. Tuttujen paikkojen näkeminen sai vanhemmilla sukulaisilla paljon muistoja mieleen, joita he selittivät innokkaasti ja välillä yhteen ääneen. Kotitalon pihakoivuakin piti halata.

Kemppisen kotitalosta oli jäljellä kivijalan rauniot. Aikanaan siinä oli ollut 8 x 10 metrin kokoinen hirsitalo, jossa oli tupa, kaksi kamaria, eteinen ja ruokahuone. Vuonna 1938 talo oli rakennettu uudelleen samoista hirsistä, mutta lahonneet kohdat uusittiin ja yläkertaan rakennettiin kamari. Talossa asui loppuvaiheessa 18 henkeä, osa lapsia. Rinteestä löytyi maakellari ja se tutkittiin tarkkaan sisältä ja ulkoa. Kellarissa oli ollut kolme osastoa, joista perunoille oli isoin tila, pienempi oli juureksille ja ovea lähinnä oleva osasto mehuille ja hilloille. Perunaosaston seinän ja katon rajassa oli aukko, josta Iita-täti kertoi, että perunat pudotettiin ulkoa ränniä pitkin aukosta sisään suoraan kellariin ja mullat varisivat matkalla pois ritilän läpi. Tallissa oli aikanaan ollut 3-4 hevosta ja navetassa 10 lehmää, 8 kanaa, 11 lammasta ja sika. Luonnonkivistä muuratusta navetasta olivat vain seinät pystyssä. Niiden päällä oli aikanaan ollut muutama lautakerros ennen kattoa, mutta niitä ei enää ollut. Navetan ympäristössä maa ja osa puustoa olivat mustana kulotuksen vuoksi. Kello 14 aikaan tuntui siltä, että kaikkien vaatteet olivat läpimärkiä, kumisaappaat vetisiä ja nälkäkin kurni vatsassa, joten päätimme palata autoille ja sinne saavuttuamme sade vihdoin lakkasi. Kaivoimme esiin aamulla saamamme eväspussit ja leivät maistuivat kaikille hyvin.

Iltapäivällä kävimme tutustumassa pitäjän keskustassa olleeseen Hiitolan rautatieasemaan. Hiitola oli aikanaan kolmen radan risteysasema, josta yksi haara meni pohjoiseen päin Parikkalan ja Elisenvaaran kautta Sortavalaan, yksi haara etelään Käkisalmeen ja edelleen Pietariin ja kolmas haara Antrean kautta Viipuriin. Ennen sotia rautateiden yli meni maantiesilta, jonka pengerrykset edelleen näkyivät; mutta itse silta oli pommitettu hajalle sodan aikana. Juuri rautateiden risteysaseman vuoksi asemakylää pommitettiin sodan aikana ankarasti. Asemalta lähtee edelleen junia ja rata on sähköistetty Käkisalmen ja Leningradin väliltä.

Suuntasimme kulkumme vielä aseman lähellä olevalle Linnavuorelle, jonka aseman puoleiset seinämät olivat jyrkkiä, melkein kohtisuoria kalliota, mutta toinen puoli oli loivempi ja sitä pystyi kiipeämään. Otimme eväspaketit kainaloon ja lähdimme kaikki kapuamaan ylöspäin, mutta osa hengästyi jo alkumatkasta ja ymmärsi luopua matkasta. Me huipulle päässeet kiertelimme vuoren laella katsellen ympärillä avautuvia maisemia. Entinen asemakylä näytti olevan edelleen melko tiiviisti asuttu. Muut nauttivat eväspakettinsa antimia, paitsi minä, joka olin unohtanut evääni autoon. Alhaalla odotteleva väki oli ryhtynyt juttusille kahden paikallisen mummelin kanssa. He osasivat vähän suomea ja kertoilivat innokkaasti elämänvaiheistaan. Paluumatkalla pysähdyimme katselemaan Kokkolanjokea, joka virtasi myös Kemppisen tilan lähellä. Kaikki matkalaiset ihmettelivät joen pienuutta, koska he olivat mielessään muistaneet sen paljon mahtavammaksi.

Seuraavana päivänä autoretkemme kohteena oli Laatokan rannalla sijainnut ja Hallmanin suvun omistama Pukinniemen kartano, jossa isän Hilja-sisko ja hänen miehensä Reino olivat asuneet ja olleet työssä. Kartano löytyi helposti puistokujan päästä. Hiljan poika Eino oli mukana matkalla ja hän muisti asiat ja paikat ihmeteltävän tarkasti, vaikka oli ollut vain 11-vuotias, kun sieltä piti lähteä. Pukinniemi oli aikanaan iso tila ja sen navetassa oli ollut 120 lehmää. Pukinniemen kartano oli nykyisin Leningradin insinöörien ammattiyhdistyksen kesänviettopaikkana.

Seuraavaksi pysähdyimme puolen kilometrin pituisen, kovasti kuohuvan Asilan kosken rannalle, jonka pudotuskorkeus oli kahdeksan metriä. Koskessa on aikanaan ollut mylly, sirkkelisaha ja pieni sähkövoimalaitos ja myllyn perustukset olivat nytkin nähtävissä. Koski on Kokkolanjoen eli Hiitolanjoen ja Laatokan yhtymäkohdassa ja sen rannalla oli aikoinaan Asilan kartano. Se oli edelleen entisellä paikallaan, mutta niin ränsistyneenä, että en sitä heti tunnistanut, sillä olin nähnyt kartanon kuvan jossain kirjassa.

Seuraava pysähdyspaikkamme oli Hiitolan hautausmaa. Etukäteen tiedettiin jo, että kirkosta ei ole jäljellä mitään. Ortodoksien hautojen lisäksi löysimme muutamia kumollaan olevia suomalaisten hautakiviä. Isänisän Pekka Matinpoika Kemppisen ja Taneli-sedän hautoja emme löytäneet, eikä niissä aikanaan ollutkaan kuin puinen risti. Oletetusta hautapaikasta syntyi sisarusten kesken kinaa, kun jokainen oli muistavinaan paikan oikein, mutta eri paikassa olevaksi, eikä sitten kenenkään ohjeilla paikkaa löytynyt.

Palasimme majapaikkaamme klo 13.30. Koska tänään oli valokuvauksen kannalta parempi päivä, sää oli poutainen ja välillä jopa aurinko paistoi, päätti osa seurueesta lähteä vielä uudelleen kotipaikoille. Autonkuljettajamme Juri lupautui vielä kuljettamaan meitä ja matkaan lähtivät minun lisäkseni serkkupojat ja isä. Ensin menimme ns. vanhalle paikalle, joista löytyi savusaunan jäännöksinä sammaloitunut kasa kiuaskiviä. Tässä saunassa olivat kaikki 12 lasta syntyneet – eilen olimme unohtaneet katsoa sen saunan paikkaa. Paluumatkalla Juri kutsui meidät kotiinsa kylään ja me tietysti suostuimme. Hänen talonsa oli vaalea tiilinen talo, puolet omakotitalosta ja siinä oli viisi huonetta ja keittiö. Meidät ohjattiin olohuoneeseen ja annettiin katsottavaksi kuvakirjoja Laatokasta ja Äänisestä. Paikalle tulivat myös Jurin äiti, vaimo sekä ja 4- ja 20-vuotiaat pojat. Meille tarjottiin keittoa, johon laitettiin smetanaa, juomana oli samppanjaa. Tulkiksemme haettiin lähistöllä asuva vanhempi nainen, joka puhui karjalan kieltä, joka oli melko lähellä suomea. Juri esitteli myös ulkokartanonsa, jossa oli lampaita omassa karsinassaan ja kaksi lehmää omassaan. Lähtiessä sain lahjaksi kaksi valokuvakirjaa Karjalasta sekä Jurin osoitteen. Lupasin lähettää hänelle ottamiani valokuvia ja niin teinkin.

Seuraavana päivänä pakkasimme tavaramme heti aamupalan jälkeen ja suuntasimme bussin kotimatkalle. Karjalan rajanylitys sujui nopeasti ja niin saavuimme Käkisalmeen, jossa oppaamme jäi pois kyydistä. Ennen Viipuria poliisit pysäyttivät bussimme ja antoivat 10 ruplan ylinopeussakon. Kuski oli ihmeissään, sillä häntä ei oltu koskaan ennen sakotettu ylinopeudesta ja hän sentään oli ollut monilla matkoilla Neuvostoliitossa. Sakkorahat löytyivät helposti matkalaisilta, joilla oli jäänyt ruplia käyttämättä. He sanoivatkin kuskille, että jatkaa vain samaa tahtia, kyllä ruplia riittää! Viipurin aseman seisokin jälkeen jatkoimme matkaa rajalle. Tullissa ei ollut ongelmia ja niin saavuimme takaisin Suomeen.

Olimme kaikki tyytyväisiä matkaamme. Hiitolassa syntyneille se palautti mieleen monia muistoja ja meille, jotka emme olleet siellä aiemmin käyneet, se antoi konkreettisen kuvan isiemme kotipaikasta. Se tavallaan vahvisti meille yhteyttä sukuun ja sen juuriin.  Matka oli myös mukava tapa viettää aikaa sukulaisten kanssa. Sodan jälkeen suku hajaantui asumaan eri puolille Suomea, joten tapasimme harvoin. Onneksi matka tuli tehtyä, sillä nyt kun maiden raja on kiinni, se ei olisi enää mahdollista.

Lähteet:

Kannisto Raija, Sinivaara Juha ja Kemppinen Paula: Kemppisen suku Hiitolasta. Elämänvaiheita ja muistoja vuosilta 1900-2010. BoD. 2022.

Kannisto Raija: Hiitolan hiidet Karjalan kunnailla. Matkakertomus Hiitolaan ajalla 27.5-30.5.1991. Moniste.

https://www.juhasinivaara.fi/kemppi/kemppike.htm

Kirjoittaja Raija Kannisto