Vierailin marraskuussa 2020 kotipaikkakunnallani Nakkilassa. Päätin käydä kirkon vieressä olevan hautausmaan lisäksi toisella vähän erilaisella hautausmaalla. Tiesin sen olemassaolon, mutta en ollut siellä koskaan ennen vieraillut. Sain hyvät ohjeet paikan löytämiseksi. Leistilän risteyksestä ajetaan vähän matkaa Hormistoon päin. Paikka on keskellä peltoa, mutta näkyy tielle. Mitään viittoja tai muita opasteita ei ole. Hautausmaalle ei ole tehty mitään polkua. Onneksi olin varannut saappaat mukaan. Muuten matka läpi kostean kynnetyn pellon olisi jäänyt tekemättä.
Miksi täällä on tällainen hautapaikka? Vastaus tulee tämän jutun lopussa. Tähän väliin muita erilaisia hautapaikkoja ja hautausmaita.
Sibeliuksen hauta Ainolassa
Ainolan kävijät muistavat hyvin Jean Sibeliuksen (1865-1957) ja hänen vaimonsa Ainon (1871-1969) haudan. Sukututkimusseuran retki keväällä 2013 tehtiin Tuusulanjärven kulttuurikohteisiin.
Alpo Jaakolan hauta Loimaalla
Kesällä 2020 teimme retken Loimaalle ja kävimme Alpo Jaakolan patsaspuistossa. Yllätyin, kun alueelta löytyi Alpo Jaakolan (1929-1997) ja hänen toisen vaimonsa Marjan (1938-2012) hauta.
Nottbeckien hautausmaa
Nottbeck-suvun yksityinen hautausmaa sijaitsee Tampereen Lielahden kaupunginosassa Lielahden kartanon lähellä. Hautausmaa on rauta-aidan ympäröimä. Siellä on kappeli ja seitsemän hautaa. Alueelle on haudattu yhteensä kymmenen Nottbeck-suvun jäsentä. Alueesta on tehty inventointiraportti marraskuussa 2009.
Nottbeckien hautausmaalle on haudattu Wilhelm von Nottbeck , hänen vaimonsa Marie Elise Costance, neljä heidän seitsemästä pojastaan, kahden avioituneen pojan puolisot sekä kolmannesta polvesta kaksi henkilöä, keskenään avioituneet serkukset. Hautaukset ajoittuvat vuosille 1885–1997 ja koostuvat seitsemästä arkkuhautauksesta ja kolmesta Sveitsistä tuodun uurnan hautauksesta.
Alueen vanhin hauta on Ernst von Nottbeckin hauta. Ernst von Nottbeck kuoli puukotuksen seurauksena saamiinsa vammoihin tammikuussa 1885. Kuoleman yksityiskohdat eivät ole koskaan selvinneet, joten tapaus herätti aikanaan suurta huomiota ja siitä kulki Tampereella erilaisia tarinoita.
Liuksialan kartanon hautausmaa
Kangasalla Liuksialan kartanon mailla on kappeli, jonka yhteydessä Meurman-suvun hautausmaa. Nykymuodossaan hautausmaa on perustettu 1930-luvulla. Suvun tunnetuin henkilö Agathon Meurman on haudattu Kangasalan kirkon vieressä olevalle hautausmaalle.
Hautausmaa-alue on mäntyvaltainen metsäsaareke Liuksialan kartanoon johtavan koivukujan vasemmalle puolelle avautuvan peltoaukean keskellä. Alueella on pieni kappeli, joka on ympäröity kivi- ja kuusiaidalla. Paikalla on sijainnut myöhäisrautakautinen (800-1200 jKr.) kalmisto ja tämän jälkeen Kangasalan ensimmäinen kirkko.
Kauko Ikosen hauta
Selitys hautaan Nakkilan Leistilän pellolla tulee tässä: Toukokuun 9. päivä 1947 ilmavoimien koneet (4+2 konetta) olivat tekemässä taisteluharjoitusta. Yksi koneista joutui hallitsemattomaan syöksyyn. Koneesta irtosi ilmassa osia ja syöksy muuttui pystysuoraksi putoamiseksi. Kapteeni Kauko Ikosen ohjaaman Myrsky-koneen alastulopaikka on muistokivellä ja takorautaisella aitauksella suojattu hautapaikka. Seudun erikoislaatuisesta maaperästä johtuen koneen runko moottoreineen tunkeutui niin syvälle liejuun, ettei sitä saatu sieltä nostetuksi. Tuloksettomiksi jääneitä kaivauksia tehtiin yhdeksän metrin syvyyteen asti.
Hävittäjälentäjä kapteeni Kauko Kullervo Ikonen synt. 20.8.1918 Sortavalassa lepää tässä hautautuneena syöksyttyään maahan 9.5.1947. Tämä paikka on vihitty hänen viimeiseksi leposijakseen, jota kunnioittaakseen lentäjätoverit pystyttivät patsaan.
Kotimaisten Myrsky-hävittäjien lyhyeksi jäänyt historia oli täynnä vastoinkäymisiä. Onnettomuuksissa tuhoutui useita koneita, kolme ohjaajaa sai surmansa. Ikosen onnettomuuden jälkeen konetyyppi määrättiin välittömästi lentokieltoon.
Jaakko Hyvösen kirjasta Kohtalokkaat lennot 1945-1988 voi lukea onnettomuuden yksityiskohdat.
Tiedätkö muita erilaisia hautausmaita?
Pyynikin kirkkopuisto on tamperelaisille tuttu paikka. Siellä on Wilhelm von Nottbeckin kolmannen, synnytyksen yhteydessä kuolleen pojan muistokivi. Pitkäniemen sairaalan hautausmaa on ollut myös esillä. Tiedätkö muita erilaisia hautapaikkoja Pirkanmaan alueelta? Odotan vihjeitä tämän tekstin kommentteihin.
Olohuoneemme seinällä on Junghansin valmistama seinäkello. Sen toi meille mieheni Aili-täti vuonna 1977. Kello oli aiemmin ollut mieheni vanhimman tädin Toinin kodissa, joka oli äskettäin kuollut. Kellon tuodessaan Aili-täti kertoi, että kellon olivat aikanaan ostaneet isälleen Albin Kannistolle hänen kuusi lastaan vuonna 1928 Albinin 50-vuotislahjaksi. Käytännössä kellon hankintaan olivat osallistuneet kolme vanhinta lasta Toini, Helmi ja Helge, jotka olivat jo työssä. Aili oli 10-vuotias ja Sirkka 8-vuotias koululainen ja Aino vain 4-vuotias.
Miksi kello tuotiin juuri meille? Mieheni isä Helge oli Albinin ainut poika ja mieheni taas oli Helgen ainoa poika, joten sisarukset päättivät kellon kuuluvan hänelle, ainoalle Kanniston sukunimen omaavalle.
Kanniston sisarukset vasemmalta Toini, Sirkka, Aino, Aili ja Helmi, edessä Helge. Kuvausajankohta ei tiedossa.
Albin oli syntynyt 1878 Suodenniemellä, mutta kellon saadessaan hän asui Pohjois-Pirkkalan Pispalassa. Albin sai vaimonsa Iidan kanssa kuusi lasta, joista vanhin kuoli vauvana. Aikuisiksi asti kasvoivat Toini, Helmi, Helge, Aili ja Sirkka. Vaimo kuoli vuonna 1923 ja Albinille jäi huollettavaksi 15-, 13-, 12-, 5- ja 3-vuotiaat lapset. Hän menikin uudelleen naimisiin seuraavana vuonna Iidan nuoremman sisaren Selman kanssa ja heille syntyi tytär Aino.
Albin oli ammatiltaan kirvesmies ja rakentanut itse talon Pispalaan Kaarilan kartanon Thunebergilta vuonna 1923 ostamalleen tontille. Yritteliäänä miehenä hän hankki tontin myös Lamminpäästä Thunebergien omistamasta Mattilan perintötilasta. Lamminpään talo valmistui 1929, jolloin läheisyyteen valmistui myös uusi Lamminpään kansakoulu ja Pispalan taloon otettiin vuokralaiset.
Kaikki olisi ollut hyvin, mutta Albin sairastui aivokalvontulehdukseen ja kuoli 53-vuotiaana 6.12.1931. Selma jäi leskeksi seitsemän aviovuoden jälkeen. Albinin perukirjassa seinäkello on arvioitu yhtä arvokkaaksi kuin kirvesmiehen työkalut, jotka olivat pesän kalleimpia tavaroita.
Seinäkello
Junghansin perusti Erhard Junghans lankonsa Jakob Zeller-Toblerin kanssa vuonna 1861 Saksassa. Junghansin tuotanto kasvoi nopeasti, ja se olikin vuonna 1903 Saksan suurin kelloja valmistava yritys. Junghans keskittyi aluksi valmistamaan seinä- ja kaappikelloja, kunnes se vuonna 1927 aloitti rannekellojen valmistamisen. Junghansin seinäkellot olivat yksi Suomessa tunnetuista saksalaisista kellomerkeistä.
Onko sinulla esineitä, jonka tarinan haluaisit kertoa blogissa?
Olin tuolloin vain neljävuotias ja tämä tapaus on ensimmäisiä isoja tapauksia, jonka ylipäänsä muistan. Muistini mukaan Jalonkosken niskaan Ämmänsaaressa oli kerääntynyt valtavan paljon ihmisiä. Veneessä istui muutamia ihmisiä, joilla oli aurinkolasit. Aurinkolaseja en ollut koskaan ennen nähnyt. Olin hämmästynyt, kun äsken sain tietooni, että paikalle oli kertynyt vain 200 – 250 ihmistä. Muistoni kertoi tuhansien ihmisten ruuhkasta. Muita yhtä suuria ruuhkia Kainuussa en ole koskaan tavannutkaan.
Prinsessa Faika seurueineen Jalonkoskella. Mukana matkalla oli muun muassa prinsessan aviomies Sadek Bey. Kuva Kaarlo Tauriainen.
Jalonkoski oli kyllä tuolloin hieno ja vuolas koski, joka kulki läheltä kotiamme. Kosken rannat tarjosivat jännittäviä leikkipaikkoja. Joihinkin osiin rantaan oli rakennettu kiveystä tai eräänlaista rantamuuria. Nykyisin Jalonkosken kosket ovat sarja lammikoita, kun toisen joen haaran komeaan putoukseen vuonna 1959 rakennettiin voimalaitos.
Yllätys oli myös lukea, että kosken laskuun käytetty vene oli varta vasten tätä tilaisuutta varten rakennettu. Kotiseutuneuvos Kalle Juntunen on kertonut, että valtava, 13-metrinen vene tehtiin varta vasten prinsessan matkaa varten. ”Veneen rakensivat kaksi paikallista miestä: Muikku-Jakkena tunnettu Jaakko Keränen kirkonkylän Muikkulasta ja lauttauitossa työskennellyt Jaakko Turpeinen Hyrynsalmen Hoikan Sillanpäästä. – He rakensivat veneen yhdessä juhannuksen alla. Rakentamiseen meni kaksi viikkoa. Voi sanoa, että kyllä pojat osasivat hommansa.” Vene on edelleen tallessa Hyrynsalmen Vonkassa ja hyvässä kunnossa.
Prinsessan veneessä on yksitoista penkkiä, ja vene on melkoinen tekijöidensä taidonnäyte. Jalo-vene on nimensä mukainen vene: lahoamisen merkkejä ei ole vielä vuosikymmenienkään jälkeen. Kuva Kimmo Hiltunen/Yle.
Prinsessa Faika oli tuolloisen Egyptin kuninkaan Farukin sisar. Hän tuli Suomeen Olympialaisten vuoksi, mutta jo hänen matkansa aikana hänen veljensä syöstiin vallasta. Vallasta syösty kuningas Faruk kuoli 45-vuotiaana Ile de France nimisessä ravintolassa Roomassa, kun hän tukevan illallisen jälkeen kaatui pöydässä. Hän oli tunnettu tuhlailevista elintavoistaan ja kleptomaniasta, jonka vuoksi hän sai pilkkanimen ”Kairon varas”. Prinsessa Faika oli syntynyt 8. heinäkuuta 1926 Alexandriassa, hän kuoli 7. tammikuuta 1983 Kairossa. Prinsessalla oli Suomeen tullessaan matkatavaraa 300 kiloa ja Suomessa hän vaihtoi valuuttaa 19 miljoonan markan edestä (nykyrahassa 617 500 euroa). Tuolla summalla Kainuun Sanomat arveli prinsessan pystyvän järjestämään loisteliaita kutsuja hotelli Kämpissä Helsingissä. Lehdistö raportoi tarkasti hänen liikkeistään Suomessa. Kainuun Sanomat kirjoitti muuan muassa, että prinsessan timanttikorkoiset kengät olivat herättäneet suurta ihastusta Helsingin seurapiireissä – jopa siinä määrin, että Faikan oli välillä vaikea päästä liikkumaan hotellistaan innokkaan väkijoukon läpi.
Vuoden 1939 kesällä ilmennyt sodan uhka Suomessa herätti Lempissä kasvavaa levottomuutta. Vietettyään tavalliseen tapaan kesää Parikkalan Jormolassa hän epäröi Viipuriin palaamista. Hän olisi halunnut lähettää enimmät tavarat Helmi-sisarelle Karttulaan Kuopion lähelle. Aili-sisar ei pitänyt tilannetta niin vaarallisena, joten Lempi taipui ja niin he palasivat tavaroineen Viipuriin.
Suomen tilanne alkoi kuitenkin näyttää huolestuttavalta lokakuussa 1939. Valtiovalta kehotti 8.10.1939 Viipurin ja rajaseutujen väestöä siirtymään vapaaehtoisesti länteen, pois mahdollisten pommitusten alta ja 10.10.1939 kutsuttiin sotilaat ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Lempi ja Aili lähtivät Viipurista 10. lokakuuta.
He joutuivat matkustamaan Helmi-sisaren luo tavaravaunussa. Kun vaara näytti menevän ohi, he palasivat pimennettyyn Viipuriin, mutta lähtivät jo viikon kuluttua junalla takaisin Karttulaan vain välttämättömien tavaroiden kanssa. Koti kalusteineen, vaatteineen, kirjoineen ja Lempin kokoamine aineistoineen jäi paikoilleen kotiin. Evakossa Lempi sai ankaran sydänkohtauksen, josta kuitenkin toipui. Aili sen sijaan alkoi tarmokkaasti huolehtia Karttulaan sijoitettujen tuupovaaralaisten oloista.
Viipuriin jäänyt Jääskeläisten entinen vuokralainen Leo Pakarinen lähetti Lempin pyynnöstä hänelle Karttulaan kirjojen tekijänkappaleet ja Viipurin Museon pöytäkirjan sekä sisarusten juhlapuvut ja -kengät, joille he eivät uskoneet enää koskaan tulevan käyttöä.
Helmikuussa 1940 tuttava Anni Tirkkonen toi Lempin kirjoituskoneen Kuopioon pelastettuaan sen pommituksien ja kaukotykin ammusten keskeltä. Tässä ote hänen kirjeestään Viipurista 25.1.1940:
Rakas Lempi Vasta tänään neljännen yrityksen jälkeen onnistuin pääsemään asuntoosi, sillä talonmies ei ole ollut tavattavissa … koko talo aivan kylmillä. Akkunat kyllä ovat ehjät. Sali huoneestasi oli karissut rapninki katosta ja siirsin huonekalut pois ja peitin ne lattiamatolla. Tulen ensi viikon lopulla Kuopioon ja soitan heti sinulle niin voit tulla sinä Kuopioon. Tuon sitten kirjoituskoneesi tullessani ja loput vaatteista ja valokuvat.
Syyskuussa 1941, kun Viipuri oli jatkosodan alkuvaiheessa vallattu takaisin, osallistui Lempi ainoana naisena 25 miehen muodostamaan delegaatioon, joka vieraili pommitetussa Viipurissa. Näky, jonka he silloin Viipurissa kohtasivat, oli masentava: kaikkialla oli raunioita ja miinavaara. ”Sydämeni kurtistui silloin melkein kokoon tuskasta ja surusta nähdessäni kaikki mustuneet katottomat talot ja tyhjät ikkuna-aukot.” Onneksi vielä jotain oli säilynytkin. Lempin kotitalo Linnankatu 11:ssä oli vain lievästi vaurioitunut, joten Lempi kävi kotonaan. Tämän matkan innoittamana syntyi jo sinä vuonna julkaistu kirja Viipuri ennen ja nyt, jonka toimitti Börje Sandberg ja tekstit kirjoitti Lempi. Tiettävästi Lempi ei tämän jälkeen käynyt enää koskaan Viipurissa.
Lempi ja miehet Viipurissa jatkosodan aikana 4.9.1941. SA-kuvassa on aseman raunioiden edessä sotilaiden välissä tunnettuja viipurilaisia henkilöitä, oikealta kirjailija Lempi Jääskeläinen, kaupunginjohtaja Tuurna, kamreeri Koponen, tohtori Brummer ja valtuuston puheenjohtaja lehtori Valtavuo.
Elämä jatkui Helsingissä ja Jormolan kesäpaikassa
Talvisodan aikana Lempi ja Aili olivat evakossa Helmi-sisaren luona Karttulassa. Välirauhan tultua maaliskuussa 1940 he oleilivat ensin kesäpaikassaan Parikkalan Jormolassa, kunnes muuttivat 1940 Helsinkiin Kaivopuistoon ja 1941 Munkkiniemeen. Vuosina 1949 – 1957 he asuivat osoitteessa Tukholmankatu 19 C 34, josta he ostivat oman osakkeen.
Vaikka elämä oli epävakaata, ryhtyi Lempi kuitenkin jatkamaan kirjoittamista. Viipurin kaupunki oli tilannut häneltä kirjan jo ennen talvisotaa koulukirjaksi ja hän oli saanut maksunkin siitä. Kirja oli nimeltään Se oli Viipuri Vihanta ja ilmestyi syksyllä 1940. Seuraavana vuonna ilmestyi siihen vielä jatko-osa Vanhan Viipurin hiljaiseloa. 1942 syksyllä Lempiltä ilmestyi peitetysti omaelämänkerrallinen kirja Idästä saapuu myrsky. Se syntyi vaikeissa oloissa. He asuivat silloin Helsingissä, jota pommitettiin ja ilmahälytykset katkaisivat työnteon. Kaikesta oli myös pulaa, jopa paperista. Suurimman osan romaanista käsittää sen ensimmäinen osa Ennen myrskyä. Olikohan siihen sisältyvä onneton rakkaustarina Lempille omakohtainen?
Parikkala on aivan itärajalla, mutta Jormola onnistui säilymään ehjänä. Parikkalan Tyrjän alueen rajavartiosto käytti Jääskeläisen huvilaa asuntonaan talvesta 1941 kesä-heinäkuun vaihteeseen 1941 asti. Kesällä 1943 sisarukset pääsivät pitkästä aikaa kesäpaikkaansa, ja Lempiä vaivannut väsymys ja masennus alkoivat vähitellen hellittää. Hän intoutui kirjoittamaan siellä runoja, jotka ilmestyivät painettuna vasta jouluksi 1945 nimellä Lumottu portti ja jonka oli kuvittanut Aarne Nopsanen. Vuonna 1944 Lempi ja Aili olivat huvilallaan Jormolassa kevään ja kesän ajan. Siellä Lempi kirjoitti kirjaa Kvenlannin hurtta, jonka luonnospaperit olivat jääneet Viipuriin, mutta hän sai kirjan juuri ja juuri valmiiksi ennen kuin kesäpaikasta oli lähdettävä rintamalinjan lähestyessä. Kesällä 1945 kesäpaikka annettiin karjalan evakoille asuttavaksi.
Viipurin lopullinen menetys syyskuun 1944 Moskovan välirauhansopimuksessa merkitsi kirjoittamiselle sekä lähdeaineiston saamisen ongelmia että henkisen ja käytännön yhteyden menettämistä kaupungista. Lempi ei siksi pitkään aikaan kirjoittanut mitään Viipuriin liittyvää, aihe oli liian kipeä ja Viipurin asuntoon jääneet lähdeaineistot ja Viipurin museon arkistot olivat tuhoutuneet.
Jatkosodan vuosina kirjojen kirjoittamisen lisäksi Lempi esiintyi sunnuntaisin radiossa parin vuoden ajan omassa pakinaohjelmassa nimeltä ”Näin sunnuntaisin”. Perinteeksi muodostui myös Lempin joulupakina lehdissä. Hän kirjoitti lukuisia muitakin lehtijuttuja ja toimi sotasairaalassa jonkin aikaa sosiaalihoitajana. Hän osallistui lisäksi monien yhdistysten toimintaan ja oli niissä joko johtokunnassa, puheenjohtajana tai sihteerinä. Tällaisia yhdistyksiä olivat mm. Pääkaupungin Karjalaiset, Pääkaupungin parikkalalaiset, Siirtoväen Kotiteollisuus ry, Meilahden seurakunnan kirkkoneuvosto ja Jääskeläisen sukuseura. Lisäksi hän jatkoi jo Viipurissa perustetun Torkkelin Killan sihteerinä, koska sen toiminta oli siirretty Helsinkiin.
Lempin kotona oli ollut piano ja hän oli jo lapsena käynyt soittotunneilla. Hän oli aina soittanut mielellään pianoa; se oli hänelle rentoutumiskeino. Syksyllä 1945 hän alkoi opiskella sävellystä Ahti Sonnisen johdolla. Hän improvisoi pianon ääressä ja hioi omia sävelmiään ja kirjoitti niitä paperille. Joitain sävellyksiä hän oli tehnyt jo Viipurissa, mutta ne jäivät sinne. Aili-sisaren mielestä kaunein Lempin sävellys oli nimeltään Manalan virralla, joka on tehty erään ystävän hautajaisiin ja se pohjautui runoilija Helena Iso-Kauppilan runoon. Sulo Saarits lauloi sen Lempin omissa hautajaisissa.
Vuonna 1946 Lempi sai Suomen Kulttuurirahaston apurahan 75 000 mk kirjallisia töitä varten yhtenä kuudesta kirjailijasta. Se merkitsi sekä tunnustusta työlle että taloudellisen turvan tuomaa työrauhaa.
Juhlittu kirjailija Suomessa ja ulkomailla
Keväällä 1947 Weckrooth-kirjojen ranskalainen kustantaja kutsui Lempin Pariisiin, jonne lähti mukaan myös Aili-sisar. He matkustivat ensin höyrylaiva Cliolla Antwerpeniin ja sieltä junalla Pariisiin. Molemmat osasivat puhua ranskaa. Weckrooth-teoksesta otettiin Ranskassa toinen painos. Pariisissa Lempiä juhlittiin menestyskirjailijana ja teoksen arvostelut olivat kiittäviä. Lempi ja Aili vierailivat Ranskassa uudelleen kahden vuoden kuluttua juhlistamaan Weckroothin perheen uusinta painosta. Molempien matkojen matkaraportit julkaistiin Karjala-lehdessä jatkokirjoituksina.
Lempin matkalaukku, jota säilytetään Parikkalan Helenansaaressa. (kuva Raija Kannisto 2012)
1948 perustettiin Helsingissä Jääskeläisten sukuseura. Sen perustamisesta tehtiin periaatepäätös 4.7.1948 Lapinlahden Kittolanniemessä pidetyssä kokouksessa (kuva alla). Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kirjailija Lempi Jääskeläinen, ja hän toimi siinä tehtävässä kuolemaansa asti. Sukuseuralla on vaakuna, jonka aiheen antoi kirjailija Lempi Jääskeläinen. Vaakunan piirsi taiteilija Olof Eriksson vuonna 1961.
Kesällä 1953 Lempi ja Aili-sisar tekivät matkan Italiaan. He vierailivat mm. Roomassa Kersti Bergrothin luona sekä myös Sorrentossa, Amalfissa ja Napolissa. Lempi teki matkasta muistiinpanot, jotka ovat säilyneet arkistossa. Samalla hänellä oli tarkoitus kerätä aineistoa uutta romaania varten. Alun perin Lempin piti ottaa kirjan aiheeksi kuningatar Kristiina, mutta taidemuseossa hänen näkemänsä taulu runoilija Torquato Tassosta teki häneen niin suuren vaikutuksen, että hän päätti muuttaa kirjan aihetta. Matkaa seuraavana vuonna ilmestyi romaani Kultainen laakeri, joka kertoi renessanssiajan runoilija Torquato Tassosta. Kirja on ainoa, jonka aihepiiri sijoittuu kokonaan ulkomaille.
Lempi presidentinlinnan itsenäisyyspäivän vastaanotolla 6.12.1954. Kuvassa oikealla Alli Paasikivi ja hänen vieressään Lempi Jääskeläinen.
1950-luvun jälkipuoliskolla Lempi löysi kirjojensa aiheet joko omasta menneisyydestään Viipurissa tai sukunsa vaiheista Parikkalassa. Omia muistelmateoksia ovat 1957 julkaistu Kevät vanhassa kaupungissa ja 1961 ilmestynyt Tyttö vanhassa kaupungissa. Kevät vanhassa kaupungissa -kirjan pohjana olivat Viipurin aikaiset päiväkirjat 1920- ja 1930-luvuilta. Poikkeuksellisesti kustantaja vaati sen käsikirjoitukseen muutoksia, jottei teos herättäisi liikaa ärtymystä. Lempi kohteli kirjassa temperamenttinsa mukaan suorasukaisesti niitä julkisuuden henkilöitä, jotka liittyivät hänen elämäänsä. Teos sai ristiriitaisimman vastaanoton, mitä mikään muu teos oli herättänyt. Kirjan Tyttö vanhassa kaupungissa päähenkilö on Tyttö, jonka näkökulmasta Lempi kuvaa lapsuuden ja nuoruuden tapahtumiaan vuoteen 1918 asti. Tässä kirjassa ei ollut kohua herättäneitä aineksia.
Parikkalassa asuneiden esivanhempiensa vaiheista kertoivat kirjat Hovin vallat, ilmestyi 1956, ja Talonpoika ja hovinherra, ilmestyi 1959. Hovin vallat -romaanista Lempi teki myös näytelmäsovituksen, joka esitettiin Parikkalassa valtakunnallisilla kotiseutupäivillä 1958. Tällöin oli kulunut 100 vuotta Parikkalan talonpoikien päivätyövelvollisuuden päättymisestä Koitsanlahden hoville. Näytelmä esitettiin uudelleen vuosina 1968 ja 1978.
Syksyllä1963 ilmestyi Lempin viimeinen kirja Nuori herra David Viipurista. Päähenkilö on viipurilaissyntyinen suurmies David Alopeus 1700-luvun lopun Viipurissa. Aiheesta Lempi suunnitteli trilogiaa ja toisen osan aineisto oli jo koossa, mutta Lempin terveys petti, eikä hän enää jaksanut työstään kirjaansa valmiiksi.
Vuonna 1963 Lempi vietti 40-vuotiskirjailijajuhlaansa, ja 1964 hänelle myönnettiin kirjailijaeläke. Lempi iloitsi kovasti eläkkeestä: ”Olen nyt niin tyytyväinen, että voin ensi kerran 24 vuoteen pitää huolettoman kesäloman. Tiedän, ettei minun ole pakko kirjoittaa mitään, ellen halua”. Eläke myönnettiin tavallaan liian myöhään, sillä Lempin voimat olivat jo kuluneet loppuun. Hän kuoli kotonaan Pihlajatiellä 13.9.1964 klo 18.15. Parikkalan Sanomat kertoi 16.9.1964, että Lempi kuoli puoli vuotta kestäneen ankaran sairauden murtamana. Virallinen kuolinsyy oli sydämen toiminnanvajaus ja sydämen hiippaläppävika. Siunaus tapahtui 19.9.1964 Meilahden kirkossa.
Sekä Lempi että Aili Jääskeläinen ja serkkunsa Hilma Nordman on haudattu Parikkalan hautausmaalle samaan hautaan. Aili testamenttasi osan heidän kirjoistaan sekä muuta irtaimistoa mm. Lempin kirjoituskoneen, matkalaukun ja ylioppilaslakin Parikkalan kunnalle, jossa niitä säilytetään Parikkalan Helenansaaressa.
Olen nyt saanut loppuun viiden artikkelini sarjan Lempi Jääskeläisestä. Huomaan, että tutkittavaa vielä löytyisi eikä valitettavasti mielenkiintoisin aineisto eli Lempi päiväkirjat ole vielä käytettävissä. Päätin alun perin ryhtyä tutkimaan Jääskeläisen suvun ja Lempin vaiheita sekä sukulaisuuden vuoksi että siksi, että meitä molempia yhdistävät sukusiteet Parikkalaan ja Viipuriin. Koska minua kiinnostivat nimenomaan Lempin elämänvaiheet, olen paneutunut melko vähäisesti hänen kirjalliseen tuotantoonsa. Lukuvalintani on osunut pääasiassa kirjoihin, jotka jollain tapaa liittyvät hänen elämäänsä, ja Parikkalan talonpoikien historiaan liittyviin teoksiin. Jo nuorena tyttönä luin äidin kirjahyllystä muutaman kirjan, mutta ne eivät silloin herättäneet mielenkiintoani. Kun nyt luin samat kirjat uudelleen, oli tunnelma eri, paljon innostuneempi. Koska kaikki Jääskeläisen perheenjäsenten lisäksi myös ”laajennetun perhekunnan” (Hilda, Hilma, Heikki ja Antti) jäsenet löytyvät sukupuustani, antoi se uuden, kiinnostavan näkökulman kirjoihin, varsinkin kun en ollut tiennyt heidän liittymistään Jääskeläisen perheeseen.
Lähteet: Jääskeläinen Lempi: Kevät vanhassa kaupungissa. Muistelma. Ilmestyi 1957. Jääskeläinen Lempi: Kuolintodistus, kirjoitettu 14.9.1964. Kortelainen Anna: Tapaus Lempi Jääskeläinen: Mitä historialliselle romaanille tapahtuu? Teoksessa Ripatti Anna ja Koivisto Nuppu (toim.). Monumenteista tanssiaskeliin. Taiteiden ja kulttuurin Viipuri 1856-1944. Ilmestyi 2020. Moisio Erkki: Lempi Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja. Ilmestyi 1983.
Kalevankankaan hautausmaa Tampereella on monen tunnetun runoilijan viimeinen leposija. Hautausmaan esitteessä mainitaan Lauri Viita, Yrjö Jylhä, Eeva-Liisa Manner ja Tampereen ensimmäiseksi runoilijaksi mainittu Augusta Lundahl-Wallenius. Voi kai Juice Leskisenkin lukea runoilijaksi. Listan ulkopuolelle on jäänyt Mirkka Rekola ja myös tämän jutun päähenkilö Lasse Heikkilä.
Kansallisbiografian mukaan Lasse Heikkilä on yksi suomenkielisen modernin lyriikan perustajista. Hän julkaisi kuusi runokokoelmaa sekä näytelmiä ja novellikokoelman. Hän on kuolemansa jälkeen ilmestyneen teoksensa Balladi Ihantalasta ansiosta merkittävin jatkosotaa kuvannut runoilijamme.
Lasse Matias Heikkilä syntyi 6.11.1925 Kiikoisissa. Sukunimi oli alun perin Levola. Hänen vanhempansa olivat Kalle Hemming Levola (1890-1965) ja Hilja Maria o.s. Heikkilä (1893-1925). Äiti kuoli lapsivuoteeseen ja lapsi otettiin kasvatiksi enonsa Kaarlo Evert Heikkilän perheeseen Tampereelle. K.E. Heikkilän nousu torpparinpojasta vaatetusalan tehtailijaksi Tampereella on menestystarina. Kun kasvatusvanhemmatkin kuolivat, Heikkilä adoptoitiin Helsinkiin Uuden Suomen päätoimittajan Lauri Ahon perheeseen.
Heikkilän ikäluokka joutui jatkosotaan. Heikkilä osallistui panssaritorjuntamiehenä Ihantalan taisteluun kesällä 1944. Sotakokemuksista Heikkilä kirjoitti teoksen Balladi Ihantalasta. Teos julkaistiin Heikkilän kuoleman jälkeen 1999. Yrjö Jylhän Kiirastuli on paremmin tunnettu runokirja sodasta kuin Heikkilän Edgar Lee Mastersin Spoon River -antologiaa muistuttava teos, jossa kuolleet kertovat oman tarinansa.
Balladi Ihantalasta -teoksen avausruno
Heikkilän myrskyisä elämä päättyi varhain 36-vuotiaana 1961. Kuolinsyytä ei ole pystytty selvittämään.
En käy läpi Heikkilän elämää kovin tarkasti, sillä Osmo Pekosen muistelmateoksesta ”Marian maa – Lasse Heikkilän elämä 1925-1961” voi hänen runoudestaan ja elämän vaiheistaan lukea tarkemmin. Pekonen kertoo Heikkilän avioliitoista ja hänen suhteistaan aikakauden muihin tunnettuihin runoilijoihin. Lainaan kirjasta kuitenkin yhden kappaleen:
”Kurkistakaamme satakuntalaiseen mikrohistoriaan Lasse Heikkilän äidinkin puolelta. Hilja Heikkilän isä oli torppari Kustaa Albinus Juhonpoika Paldan (1846-1917), joka muutti Nakkilasta Lavian Riuttalaan 1869. Hän oli solakka, salskea mies. Kustaa Paldan oli Nakkilan Iso-Teinilöiden sukua: hänen isoisänsä oli torppari Juho Juhonpoika Teikkala ja tämän isä rustitilallinen Johan Mikonpoika Iso-Teinilä. Runoilija Lasse Heikkilän myöhemmät kuvitelmat itsestään Satakunnan mahtitalonpoikien jälkeläisenä perustuivat lähinnä tähän sukuhaaraan.”
Tartun tähän, sillä isäni äidin isä Salomon viljeli myös Teikkalan torppaa ja äitini puolelta olen Iso-Teinilöiden jälkeläisiä. Mielenkiintoista on, että Heikkilä arvosti juuri talonpoikaisia juuriaan. Aatelisten jälkeläisiähän sitä halutaan olla. Arvo Harjunmaa on tehnyt selvityksen Heikkilän suvusta. Harjunmaan arkisto on Kansallisarkiston Turun toimipisteessä. En ole päässyt katsomaan, onko Harjunmaa käyttänyt Hugo Lagströmin Genoksessa 1962 julkaistua artikkelia Porin Kissalan sukusikermä. Sen perusteella Iso-Teinilän isännät polveutuvat Porin ensimmäisestä pormestarista Pietari Matinpoika Kissasta. Olisiko Lasse Heikkilän pitänyt olla ylpeä tästä esi-isästään?
Olen siis itsekin Kissalan poikia, mutta mitä se oikeasti tarkoittaa. Kun kerron olevani sukua Porin ensimmäiselle pormestarille, joku voi kysyä, paljonko minulla on tämän miehen perimää. Pietari Kissa on, jos Hugo Lagström on tulkinnut oikein vanhoja tuomiokirjoja, minun ääiäiääiiiiäi. Näitä 13. polven esivanhempia minulla on laskuni mukaan 213 eli 8192 ja Pietari Kissa on yksi heistä. Tietysti noita esivanhempia on esipolvikadon takia huomattavasti paljon vähemmän, mutta silti pormestarin osuus perimässäni on promillen murto-osa. Ehkä minun on parempi olla Heikkilän tavoin ylpeä talonpoikaisista juuristani, kuten suurin osa suomalaisista voi olla, tai sitten käsityöläisistä, joita edustaa edellä mainitsemani torppari Salomon Teikkala. Hän oli pitäjänräätäli ennen ryhtymistään torppariksi.
Lempi Jääskeläinen kirjoitti vuosina 1923-1964 yhteensä 34 romaania, 2 näytelmää, yhden runokirjan, Viipuri-aiheisen teoksen yhdessä kahden muun kirjailijan kanssa, Viipurin kantajien historiikin sekä Weckrooth-sarjan pohjalta radiokuunnelman. Näitä kaikkia on painettu Suomessa yli 390 000 kappaletta. Romaanista Weckroothin perhe on otettu viisi painosta. Entä mistä hänen kirjansa kertovat? Kahdella sanalla kuvattuna historiasta ja Viipurista.
Haaveet kirjailijan urasta
Teoksessa ”Me kerromme itsestämme” Lempi kertoo kirjoittaneensa ensimmäisen runonsa 7-vuotiaana ollessaan valmistavan koulun ensimmäisellä luokalla. Sisar Aili lupasi markan, jos hän kirjoittaisi runon. Lempi kysyi: ”Mikä on runo?” Hän kirjoitti runon, jolle antoi nimeksi Aarre. Runojen kirjoittamisesta tulikin suuri salainen harrastus, joka tuotti myös yhden julkaistun runokirjan.
Runebergin päivänä 1913, jolloin Lempi oli 12-vuotias, hän koki ensimmäisen kerran, että kirjailijaksi tulo oli hänen kutsumuksensa. Jo yhteiskouluaikoina Lempi kirjoitti runoja nimimerkin suojissa, mutta se paljastui, kun hänet palkittiin parhaasta runosta. Hän kirjoitteli salanimellä myös toverikunnan lehteen. Kuudennella luokalla Lempi kirjoitti ensimmäisen historiallisen aineensa aiheesta ”Päivä Roomassa Neron aikaan”. Hän sai siitä kiitettävän arvosanan. Seitsemännen luokan äidinkielen opettaja ennusti, että Lempistä tulee kirjailija.
Kirjojen aihevalinnat
Lempiä kiinnosti erityisesti Viipurin ja Suomen historia ja hän keskittyi nimenomaan Viipurin venäläisaikaan eli 1700- ja 1800-lukuihin. Ylioppilaaksi päästyään hän ryhtyi tutkimaan vanhoja asiakirjoja ja arkistoja Viipurin Museossa. Siitä tuli ”verraton aarrepaikka ja toinen koti”, josta löytyi vanhoja asiakirjoja ja kirjeitä ja käsin kirjoitettuja muistiinpanoja. Hän luki kaikki käsiinsä saamansa Venäjän historiat ranskan-, saksan- ja venäjänkielisinä. Hän tutki myös vanhoja karttoja, jotta romaaneissa kerrotut tapahtumat menisivät yksiin todellisuuden kanssa.
Anna Kortelaisen mukaan tyypillistä Lempi Jääskeläisen koko 1930-luvun tuotannolle oli, että päähenkilöt olivat todellisia historiallisia henkilöitä, samoin kuin tapahtumien suuret linjat, joiden lomaan hän kirjoitti hypoteettisia, fiktiivisiä juonenkulkuja. Usein nämä juonenkulut sijoittuivat niihin vaiheisiin, joista ei ollut mitään dokumentaatiota ja siten ne antoivat kuvitteellisia, mahdollisia selityksiä historiankirjoituksessa esitetyille tapahtumaketjuille. Romaanien teemoina oli ennen kaikkea valtataistelu. Joskus ne olivat aviopuolisoiden välistä mittelöä, mutta ennen kaikkea se oli vallasväen sisäistä kamppailua kaupungin johdosta tai jopa valtakunnasta.
Edelleen Kortelainen analysoi, että erityinen piirre hänen taustatutkimuksissaan oli perehtyminen Kannaksella vielä tuolloin olleiden vanhojen aateliskartanoiden yksityisarkistoihin sekä niiden asiakirjoihin ja kirjeisiin. Kartanoiden ovet avautuivat ystävälliselle kirjailijattarelle, ja hänellä oli sosiaalisia taitoja saada isäntäväki kertomaan muistitietoa suvuistaan ja päästämään yksityiskirjeenvaihdon äärelle.
Erkki Moisio kirjoittaa Lempin elämäkerrassa: ”Viipurin merkillinen kulttuurihistoria on vaikuttanut voimallisimmin juuri Lempi Jääskeläiseen. Kaupunki ja sen menneisyys olivat hänelle jatkuva innoituksen lähde. Kiintymys kotikaupunkiin oli hänellä niin suuri, että hän otti elämäntehtäväkseen kaupungin historian elävöittämisen ja tunnetuksi tekemisen.” Viipurin historia olikin joka päivä läsnä Lempin elämässä, sillä hän asui suuren osan elämästään Viipurin vanhassa kaupungissa ja asunnossa, jonka ikkunasta näkyi Viipurin linna.
Lempi Jääskeläisen monissa kirjoissa henkilöt ovat säätyläisiä tai ns. parempaa väkeä. Tätä hän itse perusteli näin: ”Kai tästä syystä, kun olisin heinänuorena halunnut olla vaatteenkaunis, eikä minulla ollut mahdollisuuksia, tahdoin pukea romaanieni henkilöt silkkiin ja samettiin, olinhan rikas ainakin siinä mielessä. Kirjani henkilöt kävivät juhlissa, koska itse en vielä silloin päässyt. Annoin heidän kokea kaiken sen ilon, jota itse olin ollut paitsi – äitimme kuoleman jälkeen.” Lempin kirjat sisälsivät runsaasti tapainkuvauksia ja varsinkin vaatteisiin hän kiinnitti huomiota.
Lempin näkemys historiallisen romaanin tehtävästä oli ”näyttää kirjoittajan omille aikalaisille, kuinka ennen on eletty, ajateltu ja toimittu, minkälaisia ihmisiä ennen on elänyt jossain kaupungissa tahi paikkakunnalla. Entisten polvien työlle ja ajatuksille on näet rakentunut nykymaailma – minun tapauksessani Vanha Viipuri.”
Käytännön kirjoitustyö
Aluksi hän kirjoitti kirjoja käsin lyijykynällä sinikantisiin vihkoihin omaperäisellä pikakirjoituksella ja lopuksi puhtaaksi koneella. Usein hän vei käsikirjoituksiaan itse Helsinkiin kustannusyhtiö Otavaan. Vuosina 1927-1930 Lempin tärkein kirjallinen tukija oli Otavassa työskennellyt kouluneuvos Aapo Kohonen, joka hoiti kuolemaansa asti Lempin asiat.
Lempin kirjoituskone, jota säilytetään Parikkalan Helenansaaressa (Raija Kannisto 2012)
Erkki Moisio kertoo, että Lempin kirjoitustyöhön ryhtymistä edelsi aina laaja esityö ja tällöin aikakausi tapoineen ja tapahtumineen tuli hänelle tutuksi. Romaanien kirjoitusvaiheessa ne syntyivät aina inspiraation ja syvän eläytymisen vallassa. Sisältö ja muoto syntyivät samanaikaisesti ja hän yllättyi usein itsekin ratkaisuista, joihin romaanin henkilöt hänet johdattivat.
”Minussa oli kaksi persoonaa, se, joka kirjoitti, vaakasuora viiva silmäkulmien välissä, katse kaukaisena ja korvat herkkinä kuuntelemaan vuosisatojen takaisia ääniä, ja se toinen Lempi, jolle soitettiin ja pyydettiin tulemaan siihen ja siihen tilaisuuteen”. Tiiviin kirjoittamisprosessin jälkeen Lempi saattoi nukkua kaksi viikkoa yhteen menoon ja piristyi sitten.
Teoksessa ”Me kerromme itsestämme” hän pohtii sitä, miten on suhtautunut ”kirjailijantoimeensa”. Hän kirjoittaa: ”Olen pitänyt sitä todellakin kutsumuksena ja olen aina ottanut se hyvin vakavasti, vaikkakaan en juhlallisesti. Se on ollut minulle ’ihana rangaistus’. Olen ollut sen vanki kaikkina näinä vuosina, tahdoinpa tai en.”
Arviointeja ja analyysejä Lempi Jääskeläisen kirjoista
Anna Kortelainen kritisoi sitä, että Kai Laitisen mielestä (teoksessa Suomen kirjallisuus osa V) mieskirjailijoiden samantyyppiset teemat luokitellaan eri lailla kuin naisten, joiden tekstiä sukupuolten välisistä suhteista kuvataan romanttiseksi ja valtataisteluja seikkailuiksi, kun miesten vastaavat teemat arvioidaan neutraalimmin. Jääskeläisen ihmiskuvausta luonnehdittiin topeliaaniseksi määrittelemättä sitä tarkemmin, mutta leima on negatiivinen. Anna Kortelainen puolusti kiihkeästi Lempiin kohdistuvaa kritiikkiä omin vasta-argumentein.
Kortelaisen artikkelin mukaan Kirsti Manninen toteaa, että vasta 1960-luvulla Jääskeläisen tuotanto leimattiin viihteeksi, eikä hänen tuotantoaan enää mainita 1970-luvun kirjallisuushistorioissa. Historiallisia naistenromaaneja ammatikseen kirjoittavan kirjailijan malli oli kuitenkin syntynyt. Edelleen Mannisen mukaan Jääskeläisen kerrontatekniikka oli jo 1920-luvulla varsin moderni verrattuna aikakauden muihin, usein yksitasoisiin ja kaikkitietävän kertojan varaan rakentuviin historiallisiin romaaneihin. Jääskeläinen loi oman, hiukan oikullisen ja jatkuviin näkökulmanvaihdoksiin perustuvan kerrontatapansa, jossa historialliset detaljit voitiin joustavasti yhdistää päähenkilöiden sisäiseen perspektiiviin.
Aila Piispa pohti pro gradutyössään sitä, miksi Lempi Jääskeläinen on unohdettu, vaikka hän oli 1930-1940-luvuilla arvostettu kirjailija. Valtionpalkinnon lisäksi hän sai runsaasti muita palkintoja, ja hänen teoksensa saivat myönteisiä kritiikkejä. Weckrooth-romaaneja luettiin Suomessa paljon ja esimerkiksi Taistelua Viipurista ostettiin kirjastoihin yhdeksänneksi eniten vuonna 1935. Sen lisäksi, että historiallinen romaani yleensäkin lakkasi olemasta suosiossa, syynä Jääskeläisen unohdukseen saattoi olla, että hän oli nainen. Naiskirjailijat näyttäisivät häviävän helpommin historiasta kuin miehet. Jääskeläisen Viipuriin sijoittuneet romaanit ilmestyivät aikoinaan keskelle kotikaupungin historiainnostusta. Sota ilmeisesti lopetti tämän innostuksen. Lopuksi Piispa toteaa, että on kiintoisaa nähdä, palaako myös Lempi Jääskeläinen historian hämäristä uudelleen lukijoiden pariin vai onko esimerkiksi hänen kirjoittamistyylinsä auttamattomasti vanhentunutta.
Kuva Lempistä oman kirjoituspöydän ääressä vuodelta 1935 kirjasta Kevät vanhassa kaupungissa
Poimintoja Jääskeläisen tuotannosta
Opaaliristi. Julkaistiin 1923 huhtikuussa salanimellä L. J Inkeri. Syksyn 1921 ja kevään 1922 aikana Lempi kirjoitti joukon historiallisia kertomuksia, jotka hän vei entisen opettajansa Felix Ahosen nähtäväksi. Tämä innostui niistä ja kehotti lähettämään ne kustantamoon, mieluiten Otavaan, jonne Lempi lähetti ne syksyllä 1922. Jo kahden viikon kuluttua tuli myönteinen vastaus ja pyydettiin pari novellia lisää. Teos sai suopeat arvostelut.
Tyttö, jonka sydän oli lasia. Julkaistiin 1928 lokakuussa salanimellä L. J. Inkeri. Alaotsikkona Elokuvaromaani. Kirja on romaani, jonka pohjana ovat Lempin omat kokemukset verotoimistossa. Kirjan päähenkilö on Iris, jonka elämä on melkein yksi yhteen Lempin kanssa. Kirjassa Iris miettii: ”Miltä tuntuisi nyt, jos olisi isä – oma isä, joka kantaisi huolen kaikesta, jota ei tarvitsisi pelätä ja joka olisi hellän ymmärtävä… jos isä ei olisi juonut… Hyvällä muistikuvalla Iris on tahtonut karkottaa muut muistot, sen kauhean, kun isä juovuspäissään tuntemattomaksi muuttuneena, pelottavan isona oli uhannut äitiä ja heitä ja Asta-täti oli työntänyt äidin pois ja Iris ja Juno olivat paenneet Asta-tädin hameen taakse turviin. Tuo kuva isästä oli ahdistanut painajaisena Iristä koko hänen lapsuutensa ajan ja tultuaan nuoreksi tytöksi hän oli saanut siitä kammon miehiä kohtaan.” Oliko tässä selitys isän katoamiseen perheestä ja äidin tekemä pesäerohakemus? Jos näin on, oli Lempiltä rohkeaa kertoa lapsuuden kokemuksistaan, vaikka toisaalta se oli myös terapeuttista ja auttoi irtautuman menneistä ja 20 vuotta sitten kuolleesta isän muistosta. Arvostelijat suhtautuivat teokseen kielteisesti, mutta se oli myyntimenestys ja auttoi saamaan raha-asioita järjestykseen.
Weckroothin perhe. Julkaistiin 1930 maaliskuussa. Historiallinen esikoisromaani vanhasta Viipurista. Käännetty englanniksi, ranskaksi ja ruotsiksi. Aiheena oli todellinen 1700-luvulla Viipurissa elänyt huomattava ja vaikutusvaltainen liikemies Juhana Weckrooth. Tapahtumat perustuvat suurelta osin todellisuuteen mielikuvituksella höystettynä.
Filip Weckrooth. Julkaistiin 1931 syksyllä. Kirja kertoo keisarinna Katariina II:n poikkeamisesta Viipurissa kesällä 1772, jolloin hänet majoitettiin Filip Weckroothin luo. Kuvitteellisessa tarinassa keisarinna ihastuu Filipiin, joka ei kuitenkaan alistu yhdeksi monista Katariinan rakastajista.
Taistelu vallasta. Julkaistiin 1932 syksyllä. Jatkoa Filip Weckroothin tarinaan.
Onni on oikullinen. Julkaistiin 1933 syksyllä. 4-osaisen Weckrooth-sarjan viimeinen osa. Filip Weckrooth menettää omaisuutensa. Neliosainen Weckrooth-sarja teki Lempistä tunnetun kirjailijan ja hän sai paljon ihailijoita, erityisesti Viipurista. Weckrooth-sarjan teokset ovat kaikki itsenäisiä kokonaisuuksia, mutta yhdessä ne täydentävät toisiaan. Neljän Weckrooth-kirjan yhdistetty laitos ilmestyi 1944.
Idästä nousee myrsky. Julkaistiin 1942. Jatkosodan aikana 1942 kirjoitetussa romaanissa Lempi kuvaa tarkasti Viipurin vanhaa keskustaa. Suurimman osan romaanista käsittää sen ensimmäinen osa Ennen myrskyä. Syksystä 1938 alkaen kuvataan sodan uhkaa. Kaupunkilaiset juhlivat kuin viimeistä päivää. Kaupunkilaisilla tarkoitetaan varakkaita ja sivistyneitä ihmisiä. Toinen tärkeä paikka kirjassa on Ritarilan kartano, jonka esikuvana on Saarelan kartano, ja jossa Lempi vieraili usein ennen sotia. Kirjassa on myös epäonninen rakkaustarina.
Lempi kirjoitti myös katoliseen luostarilaitokseen ja kirkonmiehiin liittyviä romaaneja. Luostarit kiehtoivat Lempiä, sillä hän oli kiinnostunut niiden suljetusta, muurien ympäröimästä elämästä. Hän ei kuitenkaan ihannoinut luostarielämää, mistä kertoo myös hänen kirjoihinsa sisältyvä kriittinen suhtautuminen siihen.
Nunna. Julkaistiin 1934. Kirja perustuu pääosin tositapahtumiin. Jääskeläisillä asuneen vuokralaisen sukulainen meni Hollantiin luostariin. Hän kuitenkin pettyi sen toimintaan ja hänen henkinen terveytensä alkoi siellä horjua. Huolissaan olleet sukulaiset hakivat hänet Suomeen. Kirja joutui kriittisyytensä vuoksi katolisessa kirkossa ”kielletyksi kirjaksi”. Kirja herätti ilmestyessään kohua ja oli myyntimenestys.
Herran veli. Julkaistiin 1938. Kertomus 1400-luvulla eläneestä munkista Stephanuksesta, joka ei pysynyt selibaatissaan. Hän lankeaa nuoreen naiseen Italiassa, jonka jälkeen hänet määrätään Suomeen karulle Kökarin saarelle luostariin oppimaan nöyryyttä ja unohtamaan maalliset nautinnot. Kökarista hänet siirretään parin vuoden jälkeen Viipurin luostarin esimieheksi, mutta jälleen hän viettelee siellä ystävänsä vaimon. Lopulta munkki katuu tekojaan, luopuu kaikista tehtävistään ja muuttaa kerjäläismunkiksi Tanskaan.
Äyräpään kirkkopappi Henrik Makerland. Julkaistiin 1948. Romaani kertoo 1400-luvulla eläneestä oppineesta Äyräpään kirkkoherrasta, joka rakastuu nuoreen Elviinaan. Hän ei saa paavilta vapautusta selibaatista, mutta alkaa elää yhdessä vihkimättömänä Elviinan kanssa. Kun tämä kuolee lapsivuoteeseen, antaa pappi syntyneen lapsensa Elinan omana uhrauksenaan Naantalin nunnaluostariin pelastaakseen sielunsa.
Pyhän neitsyen lähde. Julkaistiin 1949. Jatko-osa edelliseen teokseen, mutta on luettavissa myös itsenäisenä teoksena. Siinä kerrotaan Elinan elämästä Naantalin nunnaluostarissa ja hänen sisäisestä kehityksestään. Osa tapahtumista perustuu asiakirjoista löydettyihin tietoihin.
Vuosina 1955-1961 Lempi omisti kaiken huomionsa oman Parikkalassa asuneen sukunsa vaiheitten tutkimiseen ja kertomiseen. Häneltä valmistui kaksi aihepiiriin liittyvää teosta, jotka sijoittuvat 1700-luvun lopulle ja 1800-luvun alkuun. Hovin vallat ilmestyi vuonna 1956 ja Talonpoika ja hovinherra vuonna 1959.
Kirjat pohjautuvat todellisiin tapahtumiin ja kuvaavat Parikkalassa sijainneen Koitsanlahden hovin alaisuudessa 1700-luvun lopulla asuneitten talonpoikien alistettua elämää.
Luettelo Lempi Jääskeläisen kirjoittamista kirjoista löytyy esim. Wikipediasta.
LÄHTEET: Jääskeläinen Lempi – Kevät vanhassa kaupungissa. Muistelma. Ilmestyi 1957. Kortelainen Anna – Tapaus Lempi Jääskeläinen: Mitä historialliselle romaanille tapahtuu? Teoksessa Ripatti Anna ja Koivisto Nuppu (toim.). Monumenteista tanssiaskeliin. Taiteiden ja kulttuurin Viipuri 1856-1944. Ilmestyi 2020. Me kerromme itsestämme. Kirjailijoiden yhteisjulkaisu. Ilmestyi 1946. Moisio Erkki Lempi – Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja. Ilmestyi 1983. Piispa Aila – ”Mehän olemme ajattelevia olentoja, mekin”. Moderni naiskuva Lempi Jääskeläisen Weckrooth-romaaneissa. Kirjallisuuden pro gradututkielma Oulun yliopiston Taideaineiden ja Antropologian laitos. 2002.
Syntymä- ja vihkipaikka Sorjo hämmästytti. Lopulta selvisi, että kyseessä on Kurkijoen pitäjän kylä luovutetussa Karjalassa lähellä Suomen rajaa ja Parikkalaa.
Kurkijoen erämetsiin syntyi kylä, kun ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta saapui perheitä nälänhätää pakoon 1860-luvun lopulla. Ensimmäiset uudisasukkaat olivat torpparit Matts Björklund ja Matts Henriksson perheineen Kruunupyystä ja Matts Hongel perheineen Teerijärveltä. Rippikirjaan heidät on merkitty Elisenvaaran kylän loppuun torppareina. Elisenvaara on noin 7 kilometrin päässä Sorjosta. Hongel ja Henriksson saapuivat 1866 ja Björklund 1867. Helppoa ei ilmeisesti ollut, koska Matts Hongel menehtyi jo elokuussa 1868 pilkkukuumeeseen. Elämä jatkui. Lisää asukkaita saapui Pohjanmaalta aiemmin mainittujen pitäjien lisäksi myös Alavetelistä, siis Pietarsaaren itäpuolelta. Sorjon kylä näkyy Kurkijoen rippikirjoissa vuodesta 1882 alkaen. Vuonna 1887 Sorjossa oli 10 ruotsinkielistä uudisasukasperhettä, joissa oli 39 lasta, ja vuonna 1915 ruotsinkielisiä asukkaita oli puolitoistasataa.
Vuonna 1890 Sorjon kylään perustettiin ruotsinkielinen kansakoulu, Sorjos svenska folkskola. Koulun yksi pitkäaikaisista opettajattarista oli Aina Aliina Warro, joka oli valmistunut Tammisaaren seminaarista. Warro valittiin opettajaksi 7 hakijan joukosta elokuusta 1899. Palkankorotuksen hän sai 10 vuoden palveluksesta vuonna 1909. Koulu sai avustuksia mm. yhdistykseltä Svenska folkskolans vänner, mikä oli ollut myötävaikuttamassa myös koulun syntyyn. Lukuvuonna 1928-29 koulua kävi 25 oppilasta, joista vain 4 oli suomenkielisistä perheistä.
Sorjon ruotsalainen kansakoulu (Museovirasto, 1935)
Rautatie Savonlinnasta Elisenvaaraan kulki Sorjon aseman kautta. Vuonna 1905 Sorjo sai oman postileimansa. Sorjon kylän kaksi talokarttaa löytyy Kurkijoki-seuran sivustolta (sivustoa ollaan uusimassa, joten ei ole tietoa, kuinka kauan linkki toimii).
Oma mielenkiintoni kohdistui opettajatar Aina Warroon ja hänen perheeseensä. Aina aloitti opettajattarena 1899, mutta en löytänyt häntä rippikirjoista Sorjosta. Osoittautui, että hän olikin muuttanut lapsuudenkodistaan Sipoosta Sortavalaan. Olen ihmetellyt, miten hän kulki työmatkansa Kurkijoelle. Erikoista Ainan kohdalla on myös se, että hän poistui Sortavalan evankelisluterilaisesta seurakunnasta huhtikuussa 1906 Vaasan babtistiseurakuntaan. Kyseessä ei kuitenkaan ollut muutto Vaasaan vaan ainoastaan seurakunnan vaihto. Varmaa on, että hän oli Sorjon ruotsinkielisen kansakoulun opettajattarena vielä 1909 saadessaan palkankorotuksen.
Aina Warro Sorjon ruotsalainen kansakoulun opettajattareksi (Wiborgsbladet 10.8.1898)
Palkankorotus 10 vuoden palveluksesta (Raja-Karjala 16.1.1909)
Aina avioitui Olavi Aholan kanssa 1910 Sorjossa ja sai kaksi lasta vuosina 1910 ja 1912. Vihkitietoa, lasten kastetietoja ja perheen muuttotietoja ei löydy Kurkijoen kirkonkirjoista. Aviomies Olavi Ahola ilmoitti virallisessa lehdessä 1910 muuttaneensa nimensä Olavi Romppasesta Olavi Aholaksi.
Nimenmuutos (Suomen Wirallinen Lehti 8.1.1910)
Aviomies toimi myymälänhoitajana eri puolilla itäistä ja läntisempääkin Suomea. Ennen Ainan kuolemaa 1920 löysin perheen Honkajoen henkikirjasta 1919. Vaimon kuolinilmoitus on ruotsinkielisenä Hufvudstadsbladetissa. Oliko suomenkielisestä itsellisperheestä lähtöisin ollut aviomies oppinut ruotsin kielen? Arvoitukseksi on jäänyt, kuuluiko koko perhe babtistiseurakuntaan ja kuinka kauan.
Etsinnän tuloksena tarkastelin myös etunimeä Sorjo. Alkuperää ei tunneta, mutta on mahdollista sen juontuminen sorja-sanasta. Löysin vuodelta 1917 Eino Leinon kirjoittaman 4-näytöksinen runonäytelmän Karjalan kuningas, jossa Sorjo on sotapäällikkö.
Lähteet: Kurkijoen, Sipoon ja Sortavalan kirkonkirjat Honkajoen henkikirjat Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot – useat sanoma- ja aikakauslehdet sekä Karjalan kuningas
1920-luku oli aivan erilainen vuosikymmen Lempin elämässä kuin 1930-luku. 1920-luvulla hän vasta etsi itseään kirjailijana ja julkaisi työn ohessa tekemänsä kolme teosta. 1930-luvun alussa julkaistusta neliosaisesta Weckrooth-sarjasta tuli suuri arvostelu- ja myyntimenestys ja se teki Lempistä tunnetun kirjailijan. Hän alkoi saada apurahoja eri tahoilta kirjoittamistaan varten. Anna Kortelaisen mukaan Lempi Jääskeläisestä tuli ensimmäinen suomalainen nainen, joka elätti itsensä kirjoittamalla historiallisia romaaneja – ja nimenomaan naimattomana ilman aviomiehen antamaa taloudellista turvaa.
Edellinen artikkelini päättyi vuoteen 1920. Sain pyynnöstäni Kansallisarkistolta tutkimusluvan Lempi Jääskeläistä koskien myös vuosien 1920-1940 aineistoihin, joten voin jatkaa siitä, mihin edellisessä artikkelissani jäin.
Ylioppilaaksi vuonna 1921
Lempin koulutie alkoi syksyllä 1908, jolloin hän oli 7-vuotias. Kouluna oli silloin yksityinen Rosendahlin valmistava koulu. Tätä koulua Lempi kävi kolme vuotta, jonka jälkeen syksyllä 1911 hän pääsi tutkinnon jälkeen aloittamaan Viipurin Vanhassa yhteiskoulussa.
Yhteiskoulua käytiin maailmansodan varjossa. Venäläisten sortotoimet ja valvonta kotitarkastuksineen ja pidätyksineen ahdistivat, mutta kohottivat myös nuorten suomenmielisyyttä ja isänmaallisuutta. Venäjää opiskeltiin koulussa 2. luokalta lähtien. 1914 tuli määräys, että venäjää piti opiskella seitsemän tuntia viikossa. Koulussa kävi venäjän kielen tarkastaja, joka tutki mm., että keisari Nikolai II:n kuva oli esillä juhlasalissa. Rehtori Kaarle Polén oli suomalaisuusmies ja piti keisarin kuvaa esillä vain, kun tarkastaja kävi. Lempi pääsi ylioppilaaksi keväällä 1921. Hän kertoi kirjassa Kevät vanhassa kaupungissa, että hän pääsi koulusta priimuksena ja todistuksessa oli kuusi kymppiä. Kaikkiaan koulusta valmistui sinä keväänä 13 ylioppilasta. Hän kirjoitti ylioppilasaineena ”Novelli vanhasta Viipurista” ja sai arvosanaksi laudatur.
Lempin ylioppilaskuva. Lähde: SKS KIA. Lempi Jääskeläisen Seura ry:n arkisto
Kun Aili ja Lempi saivat koulussa hyviä numeroita, palkitsi äiti tyttöjä viemällä heidät ja muut ”perheenjäsenet” teatteriin. Koulussa Lempin mieliaineita oli historia.
Pohdiskelua: Ei liene ollut ihan tavallista, että yksinhuoltajaäiti koulutti kaksi tytärtään ylioppilaaksi 1900-luvun alkuvuosikymmenillä. Äiti Henrika oli itse kotoisin vaatimattomista oloista Kesälahdelta ja hänen vanhempansa olivat tilattomia. Henrika oli tietojeni mukaan käynyt vain rippikoulun, jossa oli oppinut lukemaan. Ennen naimisiin menoaan Henrika oli töissä piikana maalaistaloissa. Myös aviomies Juhana, joka kuoli 1908, oli kotoisin Parikkalasta maalaistalosta ja kouluja käymätön. Henrika vei tyttäriä sekä kirkkoon että teatteriin, osti pianon ja laittoi tyttäret soittotunneille. Ailista oli tarkoitus tulla maisteri, mutta Suomen ja Venäjän levottomat olot syksyllä 1917 estivät hänen lähtönsä Helsingin yliopistoon. Mikä sai äidin kouluttamaan tyttärensä ja tutustuttamaan heidät Viipurin kulttuurielämään? Ilmeisesti äidin pitämä kauppa kannatti ja antoi taloudelliset mahdollisuudet.
1920-luku: tie kirjailijaksi avautuu
Lempi ei voinut ylioppilaaksi tultuaan lähteä koulutovereidensa tavoin opiskelemaan Helsinkiin, koska vanhempien kuoleman jälkeen hänen oli itse ansaittava elantonsa. Myös terveydelliset syyt olivat esteenä, sillä hänellä todettu vakava sydänvika äidin kuoleman jälkeen uusiutui ylioppilasvuoden syksynä.
Jo kouluaikoina Lempi haaveili kirjailijan urasta. Hän itse toteaa: ”Minun nuoruuteni oli samalla minun kirjallista varhaiskevättäni”. Lukion jälkeen hän kirjoitteli syksyn 1921 ja kevään 1922 aikana joukon historiallisia kertomuksia, jotka hän lähetti syksyllä 1922 Otavaan. Teos julkaistiin nimellä Opaaliristi huhtikuussa 1923 salanimellä L. J. Inkeri, ja Lempi oli tällöin 22-vuotias.
Vuodet 1921-1927 olivat Lempin elämässä taloudellisesti hyvin vaikeita. Aili-sisar oli onneksi alkuun töissä Taksoituskonttorissa, kunnes lähti opiskelemaan Helsinkiin kansakoulunopettajaksi. Koska Lempin oli ansaittava elantona, hän toimi vuosina 1924–1927 Viipurin valtionverolautakunnan virkailijana. Hän kirjoitteli edelleen työnsä ohella ja valmisteli toista historiallista teostaan nimeltään Pyhän Katariinan hopeavyö. Se valmistui jo syksyllä 1927, mutta julkaistiin keväällä 1928.
Tähän aikaan Lempi tahtoi kehittää saksan ja ranskan kielen taitoaan, koska hän halusi perehtyä vanhoihin asiakirjoihin ja historiateoksiin alkuperäiskielillä. Kielten opiskelu tapahtui siten, että kotona kävi kerran viikossa saksaa puhuva iäkäs paronitar von Freymann keskustelemassa sisarusten kanssa. Myös ranskaa he opiskelivat samalla tavalla.
Tammikuussa 1927 Lempi päätti lähteä kuolettavaksi kokemastaan työstä verolautakunnassa ja jättäytyä vapaaksi kirjailijaksi. Sen ohella hän piti ehtolaiskursseja, antoi yksityistunteja ja toimi historian ja suomen kielen opettajan sijaisena vanhassa koulussaan. Lisäksi hän kirjoitti kertomuksia useisiin viikkolehtiin. Hän vietti paljon aikaa Viipurin museossa, jossa oli runsaasti kiinnostavia asiakirjoja. Hän keräsi sieltä aineistoa mielessä kangastelevaan laajaan historialliseen romaaniin.
Päästäkseen paremmin perehtymään historiaan hän kirjoittautui Helsingin yliopistoon syksyllä 1927. Heikon terveytensä ja osaksi myös taloustilanteensa vuoksi hän sai erikoisluvan opiskella poissaolevana Viipurista käsin. Lempi opiskeli latinaa, arkeologiaa ja historiaa. Kuitenkin kahden vuoden jälkeen keväällä 1929 hän lopetti opiskelun Helsingissä suorittamatta tutkintoa, koska se kävi liian raskaaksi. Hänelle tuli ylirasitusoireina mm. päänsärkyä. Hän muisteli myöhemmin haikeana, että olisi halunnut suorittaa kandidaatin tutkinnon ja vaikka lisääkin. ”Kunpa minun ei olisi tarvinnut niin suuresti rasittaa itseäni joka vuotisilla ehtolaiskursseilla ja 5-6 -tuntisilla opetuspäivillä, jotka hajottivat voimiani”. Hänen oli silloin mahdoton ajatella opiskeluja ilman, että samalla ansaitsi elantonsa.
Syksyllä 1927 Lempi kirjoitti ajanvieteromaanin Tyttö, jonka sydän oli lasia. Se julkaistiin lokakuussa 1928 salanimellä L. J. Inkeri. Teos oli myyntimenestys ja auttoi saamaan raha-asioita järjestykseen, vaikkakin arvostelijat suhtautuivat siihen kielteisesti. Sen jatko-osa Hopeasalmen valtiatar, auttoi myös taloustilannetta.
1930-luku: Kirjailijatar Lempi Jääskeläisestä tuli ”Viipurin historian hengetär”
Vuosina 1930-1933 Lempi kirjoitti neljä Weckrooth-romaania. Ensimmäinen niistä oli Weckroothin perhe, joka ilmestyi maaliskuussa 1930. Lempillä oli tavoitteena lyödä itsensä läpi historiallisen romaanin kirjoittajana ja siinä hän onnistui. Teos sai melko hyvän vastaanoton sekä arvostelijoilta että suurelta yleisöltä. Kaikkien neljän Weckrooth-kirjan yhdistetty ja osin supistettu laitos julkaistiin 1944. Weckrooth-kirjoja on käännetty englanniksi, ranskaksi ja ruotsiksi.
Kirjojensa saaman suosion myötä Lempi alkoi saada julkisuutta ja häntä pyydettiin usein eri tilaisuuksiin kertomaan Viipurin historiasta. Lempi kutsuttiin myös moniin juhliin ahkeran kirjoittamisen välissä. Kesällä 1931 hän muisteli oppineensa tanssimaan wienervalssia ja vielä myöhemminkin Tonava kaunoinen -valssi ”sai hänet tuntemaan veressään oudon sykähdyksen”. Kun tammikuussa 1932 vietettiin Viipurin teatteritalon 100-vuotisjuhlaa, pyydettiin Lempi kertomaan talon historiasta. Tästä alkoi Lempin esiintymiskausi, joka kesti Viipurissa syksyyn 1939 asti. Alussa Lempi jännitti esiintymisiä, sillä hän oli mielestään ujo ja hänellä oli kova ramppikuume. Lisäksi vaatepuoli tuotti ongelmia, koska hänellä oli vain yksi parempi puku, joka oli mustaa silkkiä, ja jossa oli valkea silkkikaulus. Vähitellen molemmat asiat helpottuivat. Kielitaitoisena Lempi joutui usein myös emännöimään ulkomaisia kirjailijavieraita.
Tunnettuuden myötä Lempi sai monenlaisia uusia rooleja. 1932 hänet valittiin Viipurin museolautakunnan sihteeriksi. 1933 kevättalvella kokoontui Viipurin linnan juhlasaliin n. 40 henkeä, jotka perustivat Torkkelin Killan, joka oli historian ystävien yhdistys, Viipurin ”kerma”. Hallituksen puheenjohtajaksi valittiin piispa Erkki Kaila, sihteeriksi kaupunginarkkitehti Otto-Iivari Meurman ja hallituksen jäseneksi mm. Lempi, joka oli hallituksen ainoa nainen ja vieläpä nuorehko.
Uudet tehtävät jatkuivat: Lempi nimettiin 1937 Viipurin radiolautakuntaan ja sen sihteeriksi.
Vuosina 1930-1938 ilmestyi hänen kirjoittamanaan 10 teosta. Kirjoittamisen tahti oli siis kiivas ja lisäksi ne vaativat ensin laajaa paneutumista historiallisiin alkuperäisaineistoihin. Vaativien laajojen töiden välissä Lempi pakinoi Viipurin radiossa ja sepitteli historiallisia kertomuksia. Hän kirjoitti myös näytelmiä, mm. kuvaelmasarjan Viipuri kautta aikojen ja se esitettiin ensin Kaupunginteatterissa ja kesällä Havin valleilla. Hän alkoi vähitellen saada tunnustusta ja apurahoja töistään.
LEMPI. Kuva vuodelta 1930 kirjasta Kevät vanhassa kaupungissa
Lempi Jääskeläisen arkielämää 1930-luvulla
Jääskeläisen sisarukset Aili ja Lempi sekä kotiapulainen Hilma Nordman ja ompelija Hilda Pulkkinen asuivat vuodesta 1915 lähtien aina vuoteen 1939 asti samassa talossa Viipurin vanhassa kaupungissa ns. entisen Linnoituksen kaupunginosassa osoitteessa Katariinankatu 11, joka katu muutettiin 1930-luvulla Linnankaduksi. 1933 he muuttivat samassa talossa isompaan asuntoon, jossa oli neljä huonetta ja keittiö. Asunnosta oli yleensä yksi huone vuokrattuna ulkopuoliselle. Koska Jääskeläisillä oli kotiapulainen ja Lempi oli naimaton, ei hänen tarvinnut huolehtia kodin tavanomaisista taloustöistä, joten hän sai keskittyä kirjailijantyöhönsä täysipainoisesti.
Joskus ennen vuotta 1931 (kirkonkirjat tuhoutuneet, ei voi selvittää, koska) perheeseen muutti koululainen Signe Ailakki Tiusanen, syntynyt 22.12.1921 Viipurin maaseurakunnassa.
Tietoja Ailakin taustasta: Hänen äitinsä Fanny Aurora Gröhn oli kuollut n. 39-vuotiaana 22.1.1931 Viipurissa. Ehkä äiti oli sitä ennen sairastellut, koska Ailakki oli siirtynyt Jääskeläisille jo ennen äidin kuolemaa. Kirkonkirjoissa Ailakista käytettiin nimitystä ottotytär, mutta oliko hänet virallisesti adoptoitu, sitä en tiedä. Äidin kuoltua isälle August Tiusaselle jäi huollettavaksi 7-, 6- ja 5-vuotiaat lapset, joiden kanssa hän muutti 1933 Helsinkiin.
Mistä Jääskeläisen sisarukset tunsivat Tiusasen perheen ja miksi he ottivat Ailakin huollettavakseen? Muistelmissaan Lempi mainitsee Ailakin vain kerran maaliskuussa 1934: ”Meillä asuva ystäviemme tytär Pien’Aili oli minua vastassa”. Myöskään Erkki Moision tekemässä Lempin elämänkerrassa ei ole Ailakista mitään mainintaa.
Vaikka kirjailijana elämä hymyili Lempille, oli hänellä huolia terveytensä kanssa. Sydänongelmien ja ylirasitusoireiden lisäksi Lempillä oli muitakin terveysongelmia. 1931 syksyllä Lempillä todettiin anemia ja 1939 struuma, jota ei voitu leikata, sillä Lempi oli allerginen kaikille tunnetuille puudutusaineille. Hänen kirjoitusjaksonsa olivat hyvin intensiivisiä, niin että hän hädin tuskin malttoi syödä ja nukkua.
LINNANKATU teoksesta Viipuri ennen ja nyt
Äitini perhe Sinkkoset asui myös Viipurissa. Perheen isä Matti oli kuollut 1930, joten äiti Iida joutui elättämään kolmea alaikäistä lastaan mm. siivoamalla ja pesemällä pyykkiä eri perheissä. Iida kävi siivoamassa ja pesemässä pyykkejä myös Jääskeläisillä, jotka olivat hänen serkkujaan. Joskus äitini Mirjam oli äitinsä mukana auttamassa. Pyykit saatiin kuljetettua ylös viidenteen kerrokseen tavarahissillä, kuten myös polttopuut, jotka äidin Toivo-veli toi heille. Äitini muisteli, että Lempi tarjosi hänelle kerran isoja appelsiineja, jotka ilmeisesti 1930-luvulla olivat harvinaisia.
Aili Jääskeläinen valmistui Helsingin Ylioppilasseminaarista kansakoulunopettajaksi 1928 ja tuli opettajaksi Viipurin Tiiliruukin kansakouluun. Hän opetti myös äitiäni siellä 1. ja 2. luokilla vuosina 1930-1932. Aili järjesti Iidan lapset kesäisin kesäsiirtolaan, jonne perheen lasten oli pakko mennä, vaikka he eivät aina olisi sinne halunneetkaan, koska siellä sai ilmaista ruokaa.
Äitini mielestä Jääskeläisten asunto oli hieno. Hän kuvaili, että siellä oli piano ja valkoinen kalusto sekä iso tampuuri eli eteinen. Ikkunoista näkyi Viipurin linna. Reino-veli oli innokas lukemaan kirjoja ja hän lähetti äitini lainaamaan Jääskeläisiltä kirjoja. Heillä oli myös lastenkirjoja, joita sai lainata. Jouluna Jääskeläiset antoivat Iidan perheelle paketin, jossa oli ruokaa ja vaatteita. Pääsiäisenä Sinkkosen lapset kävivät virpomassa Jääskeläiset ja saivat palkaksi suklaamunat. Sinkkosen tytöt saivat myös Jääskeläisten kasvattitytär Ailakin vanhoja vaatteita; he olivat muutaman vuoden Ailakkia nuorempia.
Seuraavassa artikkelissani käyn läpi tarkemmin Lempi Jääskeläisen kirjailijanuraa, kirjojen syntyvaiheita ja teemoja. Viimeisessä osassa seuraan hänen vaiheitaan sota-aikana ja sen jälkeen Helsingissä hänen kuolemaansa saakka vuoteen 1964.
Lähteet: Jääskeläinen Lempi: Kevät vanhassa kaupungissa. Muistelma. Ilmestyi 1957. Kortelainen Anna: Tapaus Lempi Jääskeläinen: Mitä historialliselle romaanille tapahtuu? Teoksessa Ripatti Anna ja Koivisto Nuppu (toim.). Monumenteista tanssiaskeliin. Taiteiden ja kulttuurin Viipuri 1856-1944. Ilmestyi 2020. Me kerromme itsestämme. Kirjailijoiden yhteisjulkaisu. Ilmestyi 1946. Moisio Erkki: Lempi Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja. Ilmestyi 1983. Sandberg Börje (toim.): Viipuri ennen ja nyt. Tekstiosuus Lempi Jääskeläinen. Ilmestyi 1941. Viipurin henkikirjat 1920-1940 Viipurin rippikirjat 1931-1949
Tässä Nordlund-sarjan kolmannessa osassa kerron Tampereen ensimmäisen kaupunginjohtajan Kaarle Nordlundin äidin Amandan vaiheista ja esivanhemmista.
Amandan vanhemmat Carl Carlstedt ja Kristiina Stockhus
Amanda Josefina syntyi 30.8.1858 Kiukaisissa ja hänen vanhempansa olivat Carl Fredrik Carlstedt (1833-1874) ja Kristiina Johanna Stockhus (1824-1863). Isä mainitaan rippikirjassa karvarin tai nahkurin poikana.
Ennen Amandan syntymää Carl Carlstedt oli nuorena miehenä joutunut käräjille. Paneliassa, joka on kylä Kiukaisissa, oli useita karstamestareita. Veikko Roiha on kirjoittanut kirjan Panelia karstamestarien kylänä 1800-luvulla. Roiha kertoo kirjassaan karstamestarien nostamasta oikeusjutusta, jossa pitäjän käsityöläiset vaativat edesvastuuseen niitä, jotka luvatta harjoittivat heidän ammattiaan. Tässä yhteydessä käytetään termiä nurkkamestarikäräjät. Käräjiä käytiin vuosina 1853 ja 1854. Luvatonta karstojen valmistusta oli siis tapahtunut ja nahkurinpoika Carl Carlstedt oli yksi syytetyistä. Hänet tuomittiin sakkoihin. Takavarikoidut työkalut ja raaka-aineet piti luovuttaa pois ja ne myytiin huutokaupalla.
Carl oli syntynyt 19.8.1833 Paneliassa ja meni naimisiin 11.10.1857 Nakkilassa Kristiina Stockhusin kanssa. Perheeseen syntyi kaksi tytärtä Amanda (1858) ja Johanna (1860). Perheen äiti kuoli keuhkotautiin 21.1.1863, kun Amanda oli viisivuotias. Carl meni uudestaan naimisiin jo saman vuoden joulukuussa. Perhe muutti Kiukaisista 1865 Karjalan seurakuntaan, joka nykyään on osa Mynämäkeä. Paneliaan palattiin takaisin 1871. Amanda oli silloin 13-vuotias, mutta häntä ei mainita Panelian Ruskin rippikirjassa. Carl Carlstedt kuoli 6.11.1874. Amanda oli silloin 16-vuotias ja menettänyt molemmat vanhempansa. Äitipuoli Wilhelmiina Carlstedt eli pitkään. Hänellä oli Carlin kanssa kolme lasta ja lisäksi kaksi aviotonta lasta.
Amandan isän vanhemmat Johan Carlstedt ja Maria Kumlander
Amandan isoisä Johan Carlstedt, joka oli siis ammatiltaan nahkuri, asui vanhempana Panelian Uusikatilassa. Amanda mainitaan samalla rippikirjan sivulla isoisänsä kanssa 1874. On vähän epäselvää, asuiko hän Paneliaan paluun jälkeen isoisänsä luona vai Nakkilassa, jossa hän pääsi ripille 15-vuotiaana. Amandan isoäiti Maria Margareta Carlstedt o.s. Kumlander kuoli 1870. Isoisä meni uudestaan naimisiin ja sai vielä kaksi lasta. Amandan isoisä sai nuorimman lapsensa samana vuonna 1877 kuin Amanda meni naimisiin Adam Nordlundin kanssa.
Amandan täti Maria Helander o.s. Stockhus
Vaikka Amandan äiti Kristiina oli kuollut Amandan ollessa viisivuotias, yhteys äidin sukuun säilyi. Amanda muuttikin virallisesti Nakkilaan helmikuussa 1874 ja hänet mainitaan rippikirjassa yhdessä tätinsä Maria Loviisa Helanderin kanssa. Rippikirjassa on tädin kohdalla mielenkiintoinen merkintä: Barnlär. K. W. Helanders frånskilda hustru Maria Loviisa Helander född Stockhus. Opettaja Kristian Wilhelm Helander ja Maria Stockhus oli vihitty Nakkilassa 1861. Helander oli toiminut Nakkilassa kiertokoulun opettajana vuoteen 1860 ja siirtynyt sitten Porin alkeiskoulun opettajaksi. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä avioliitossa tapahtui, sillä Maria muutti yksin Porista Nakkilaan lokakuussa 1865. Kristian Helander kuoli Porissa 16.1.1868. Helanderia opettajan tehtävässä seurasi Adam Nordlund, Amandan tuleva aviopuoliso.
Amandan äidin suku Stockhus
Amandan äiti Kristiina oli omaa sukua Stockhus. Stockhus-suvun alkuperä on Ruotsissa, jonne suku oli tullut Saksasta. Siellä nimi oli muodossa Stockhaus. Kristiinan isän isä Lars Stockhus (1754-1835) muutti perheineen Suomeen 1786. Kristiinan isä Sven Erik oli silloin 7-vuotias. Kaisa Kyläkoski on kertonut blogissaan perheen muutosta ja sivuilta löytyy kuva matkapassista. Stockhusit muuttivat Kullaalle Leineperin ruukkiin, josta käytettiin myös nimeä Fredriksfors bruk. Suvun miehet olivat seppiä ja Stockhus-nimisiä seppiä löytyy muiltakin Suomen ruukkipaikkakunnilta 1800-luvulla. Lars Stockhus oli naimisissa Ruotsin Färnassa syntyneen Kaisa Skogin (1753-1827) kanssa.
Kuva Leineperistä
Lars ja Kaisa Stockhusin poika Sven Erik (1779-1850) muutti Kullaalta Nakkilaan pitämään Leistilän Kyllijoen taloa. Hän oli naimisissa Eurajoella syntyneen Fredrika Långforsin (1791-1870) kanssa. Parille syntyivät tyttäret Maria (1819-1887) ja Kristiina (1824-1863).
Amandan muutto Nakkilaan ja avioliitto Adam Nordlundin kanssa
Amanda oli Nakkilaan muutettuaan piikana ja muutti 1876 Kukonharjan Tynin taloon. Nakkilan rippikirjan 1868-77 sivu 53 kertoo paljon. Samalla sivulla on Adam Nordlund, hänen toinen ja kolmas vaimonsa, ensimmäisen ja kolmannen vaimon äiti suutarin leski Fredrika Grönlund, Adamin kaksi tytärtä liitosta Amanda Branderin kanssa, nuorempi sisarensa Mariana Karoliina Nordlund ja tuleva vaimonsa Amanda, joka lopulta vaihtuu piiasta vaimoksi. Löytyy sivulta vielä Amandan nuorempi sisko Johannakin, joka muutti sisarensa perässä Nakkilaan.
Amanda meni siis naimisiin 19-vuotiaana itseään 27 vuotta vanhemman opettajan Adam Nordlundin kanssa. Aviopari eli Nakkilan Kukonharjan Tynillä Adamin kuolemaan asti. Heille syntyi seitsemän lasta, joista kaksi kuoli pienenä. Adam ja Amanda Nordlundin hauta, johon on haudattu myös nämä kaksi lapsena kuollutta, on Nakkilan hautausmaalla. Amanda Nordlundin vaiheista miehensä kuoleman jälkeen en tiedä. Amanda Nordlund kuoli Nakkilassa syyskuussa 1943 vajaan vuoden poikansa Kaarle Nordlundin kuoleman jälkeen.
Mitä nämä tiedot kertovat tämän päivän sukututkijalle. Ehkä sen, että perheen rakenne ei ennenkään ole ollut samanlainen kuin useimmille tuttu ydinperhe. Nykyajan uusperheitä vastaavia on ollut ennenkin. Nykyään erotaan enemmän, ennen kuolema erotti.
Toinen asia, johon voisi kiinnittää huomiota, on maahanmuuton merkitys Suomen historiassa. Tiedämme, että ulkomaalainen on ollut perustamassa teollisuutta Tampereelle ja muualle Suomeen. Ruukit ovat tästä hyvä esimerkki. Mutta ruukkeihin tuli myös työntekijöitä, esimerkiksi seppiä, muualta. Stockhus-suvun tuloa Suomeen voi pitää maahanmuuttona, vaikka Ruotsin valtakunnan sisällä muutettiinkin.
Päätän nyt tämän sukuseikkailun, jonka tarkoituksena oli yhdistää kaksi minulle tärkeää paikkakuntaa, Tampere ja Nakkila. Kun lähdin liikkeelle, olin melko varma, että löydän linkin Kaarle Nordlundin ja omien juurieni välillä. Nyt minun täytyy myöntää, ettei sellaista löytynyt, mutta monta mielenkiintoista asiaa kuitenkin.
Kotipihamme aidan taakse ilmestyi villisti tuijottava musta lammas. Näin tapahtui erään syysillan hämärässä Suomussalmella 1950-luvun alussa. Lapsesta se oli pelottavaa ja selittämätöntä. En muista mitä karanneelle oudolle lampaalle sitten tapahtui. Olen myöhemmin ajatellut, että tapahtuma toi sodan jälkeisten vuosien piilossa olleet pelot ja ahdistukset näkyviksi. Meidän suurten ikäluokkien syntymän aikana sodista oli kulunut vain muutama vuosi.
Sotien tiedetään synnyttäneen sen kokeneissa monenlaisia traumoja. Osittain näkyviä mutta myös suuressa määrin piilossa olevia, koska niistä ei haluttu puhua, varsinkaan lapsille. Esimerkiksi isäni oli haavoittunut vakavasti ja äitini oli joutunut lähtemään evakkoon Kainuusta talvisodan alla. Lapsi ei tietenkään voinut ymmärtää eikä edes huomata aikuisten mahdollisia sotatraumoja. Ja nyt jälkikäteen 1950-luku on muistoissa jatkuvaa eteenpäin menoa, asioiden parantumista vuosi vuodelta.
Traumojen vaikutukset ilmenivät vasta vuosikymmeniä myöhemmin esimerkiksi käsittämättömänä ahdistuksen tunteena. Muistan lapsena kuulleeni aikuisten puheissa hajanaisia viittauksia sotaan ja sen kokemuksiin, jotka eivät olleet monille helppoja. Sotien jälkeiset vuodet olivatkin tavallista levottomampia.
Noina vuosina sattui aivan lähiympäristössä monia tapahtumia, jotka eivät ehkä ole nykypäivän kaupunkilaislapselle kovin pelottavia, mutta jotka olivat sen ajan rauhallisen maaseudun lapselle pelkoa aiheuttavia. Törmäsin lähimetsässä veriseen juopuneeseen mieheen, joka makasi varvikossa. Talomme edestä kulkevaa tietä hoiperteli välillä ojankin kautta hullulta näyttänyt mies side pään ympärillä kohti lähellä olevaa sairaalaa. Pihassamme seisoi yhtenä aamuna metsäyhtiön kuorma-auto, jonka tuulilasissa oli suuri reikä. Kerrottiin, että auto oli ollut kuolemankolarissa. Auto näytti haavoittuneelta eläimeltä. Kulkiessani kunnantalon ohi kouluun istui talon portailla hyvin känninen nainen, joka kiroili aggressiivisena. Rouva oli yhdestä meidän naapuritalostamme.
Eräänä iltana tuli kotimme oven taakse joukko meluisia ja juopuneita sahamiehiä, jotka vaativat isältä lisää ennakkoa. Isä lähetti miehet pois ilman rahaa. Seuraavana päivänä kuulimme, että yksi miehistä oli pudonnut läheisen kosken korkealta rantakalliolta vuolaaseen virtaan ja menettänyt henkensä.
Näinä vuosina tapahtui aika lähellä kotiamme Kiannonkadun varrella sairaalan takana miinan räjähdys, jossa koulupoika menetti henkensä. Kyseessä oli saksalaisten ’aseveljien’ jälkeensä jättämä miina. Miinat aiheuttivat seudullamme heti sodan jälkeen useita siviiliuhreja. Vaikka niitä olikin armeijan toimesta raivattu sodan jälkeen, kaikkia ei ollut löydetty. Näitä miinoja on löydetty vielä 2000-luvullakin.
Kaikki sukupolvilta toisille siirtyvät traumat eivät tietenkään johdu sodista, mutta sotien aiheuttamat taakkasiirtymät ovat varmasti totta. Traumaattiset tapahtumat vaikuttavat sukupolvesta toiseen, jos niitä ei tunnisteta ja käsitellä. Traumaattiset kokemukset, siis ne, jotka jättävät ihmiseen käsittelemättömiä pelkoja, siirtyvät vanhempi-lapsisuhteen kautta seuraavalle – ja voimakkuutensa mukaan – useille seuraaville sukupolville.
On arvioitu, että traumat voivat mahdollisesti periytyä suoraan ituradan solujen epigeneettisten muutosten kautta. Ne jatkavat kulkuaan ja siirtyvät aina uudelle sukupolvelle. Ne eivät häviä, vaan jäävät piilotajuntaan. Vasta neljäs sukupolvi on täysin vapaa sotien ylisukupolvisista traumoista. Se tarkoittaa sodan kokeneiden lastenlastenlapsia. Suomalaisen tunneilmaston sanotaan olevan vieläkin kylmä ja suomalaisten kiintymyssuhteet sodan jäljiltä keskimääräistä välttelevämpiä. Sodat näkyvät yhä koko suomalaisessa kulttuurissa.
Keino päästä erilaisista traumoista ja niiden jälkivaikutuksista on siis niiden tunnistaminen ja käsittely. Niistä ei pääse ahdistavia tunteita torjumalla tai piilottamalla. Niitä yrittää pitäisi mielessään kuunnella ja havainnoida. Siinä lienee vielä tehtävää monelle suvulle ja perheelle.
