Moni sukututkimuksen harrastaja saattaa keskittyä tutkimuksissaan vain ns. virallisiin lähteisiin, kuten kirkonkirjoihin, henkikirjoihin tai tuomiokirjoihin. Kuitenkin eräs mielenkiintoinen lähde sukujen tutkimiseen on vanhat sanomalehdet, joista voi löytää yllättäviä tietoja, jopa avaimia suvun salojen selvittelyyn.

Artikkelin lopussa on mainittu linkkejä sivustoihin, joista voi etsiä eri hakusanoilla tietoja sanomalehdistä, aikakauslehdistä ja muista painotuotteista. Kansalliskirjastossa hakuja voi tehdä 31.12.1939 asti painetuista lehdistä. Joillakin sanomalehdillä, esim. Helsingin Sanomilla on omat hakemistonsa lehden tilaajille. Lisäksi vanhoja lehtiä voi lukea mikrofilmeiltä, joiden lukulaite on esim. Tampereen pääkirjasto Metsossa. Siellä on filmeillä melko tuoreitakin vuosikertoja.

Olen kerännyt tähän artikkeliin näytteeksi muutamia lehtileikkeitä, joita on tullut vastaan omissa sukututkimuksissani. Monta kertaa olen törmännyt tietoihin sattumalta.

Virallisesta lehdestä vuodelta 1899 löysin hakusanoilla Sinkkonen ja Parikkala uutisen, joka avasi minulle uuden näköalan sukuuni. Sen mukaan Parikkalan Tyrjän kylässä Matarmäen tilalla asunut Elias Juhonpoika Sinkkonen oli ostanut 2900 markalla huutokaupasta Matti Simonpoika Sinkkosen osan asukasoikeudesta.

Matti Simonpoika Sinkkonen oli isoisäni isä. Ihmettelin suuresti, miksi hän joutui myymään huutokaupalla asukasoikeutensa sukutilaan, jolla suku oli asunut 1600-luvun lopulta lähtien. Tutkin Kansallisarkiston Mikkelin toimipisteessä Matti Sinkkosen oikeudenkäyntien pöytäkirjat Parikkalan ja Jaakkiman käräjiltä 1892-1894 sekä ulosmittausten ja huutokauppojen pöytäkirjat. Ne selvittivät tilannetta jonkin verran. Niistä selvisi, että hän oli velkaantunut pahasti monelle eri taholle, mutta velkaantumisen syytä en saanut selville.

Matti Simonpoika Sinkkonen oli ammatiltaan räätäli ja hänellä oli viisi lasta. Hän kuoli helmikuussa 1902. Koska asukasoikeutta ei enää ollut, muuttivat hänen neljä lastaan Viipuriin ja vain nuorin poika jäi Parikkalaan, ehkä huolehtimaan leskeksi jääneestä äidistään. Isoisäni Matti Matinpoika, joka myös oli räätäli, joutui siis olosuhteiden pakosta muuttamaan Viipuriin. Se ei ollut hänen vapaa valintansa. Tämä muuton syy oli minulle uusi tieto.

Mikä oli asukasoikeus? Parikkalan maatilat olivat pitkään ns. lahjoitusmaita, joten talonpojat eivät voineet omistaa viljelemäänsä maata, heillä oli vain hallintaoikeus tilaan. Vuonna 1864 Suomen säätyvaltiopäivät päättivät, että valtio hankkisi vähitellen kaikki lahjoitus­maat omikseen, minkä jälkeen talon­pojat saisivat lunastaa ne itselleen perintötiloiksi pitkä­aikaisen valtion­lainan avulla. Kruununtilan asukasoikeutta ei voinut lahjoittaa eikä testamentata, mutta sen voi myymällä luovuttaa toiselle. Luovutus tuli päteväksi, kun maaherra hyväksyi ja otti ostajan asukkaaksi. Vähitellen kruununtilojen ostaminen perinnöksi tuli mahdolliseksi ja valtio tuki sitä pitkäaikaisilla lainoilla. Vuonna 1899 Matarmäen tilaa ei oltu vielä ostettu omaksi.

Olen sukututkimuksissani perehtynyt isoäitini serkun, kirjailija Lempi Jääskeläisen sukutaustaan. Hänen vanhempansa Juhana ja Henrika Jääskeläinen muuttivat Parikkalasta Viipuriin vuonna 1884, jossa heille syntyi kolme lasta ja jossa he perustivat kaupan. Tutkin heidän asumistietojaan Viipurin henkikirjoista, koska kirkonkirjat olivat tuhoutuneet talvisodan aikana. Ihmettelin, että vuoden 1907 henkikirjassa ei ollut Juhanan nimeä perheen yhteydessä eikä sitä löytynyt muualtakaan. Selitys löytyi Virallisen lehden ilmoituksesta, jonka mukaan Henrika oli hakenut Viipurin raastuvanoikeudelta pesäeroa. Oikeuden pöytäkirjoista ilmenee Henrikan kertomana, että hänen miehensä on jo kauemman aikaa oleskellut Parikkalan pitäjässä. Syytä, miksi Juhana oleskeli siellä, en tiedä, mutta kuitenkaan häntä ei ollut siellä merkitty kirkonkirjoihin eikä henkikirjoihin. Juhana oli ilmeisesti tehnyt velkaa eri suuntiin ja kauppiaana toiminut Henrika halusi, että hän ei joutuisi maksamaan miehensä velkoja.

Viipurin raastuvanoikeuden pöytäkirjassa 16.6.1906 olevan päätöksen mukaan: ”Henrika Jääskeläinen saapi hallita tavaraansa niin kuin leskivaimo sekä ettei hän ole velvollinen omaisuudellansa vastaamaan siitä velasta, jonka mies avioliiton aikana on tehnyt.”  Eräässä viitteellisesti omaelämäkerrallisessa romaanissa Lempi Jääskeläinen antaa ymmärtää, että hänen isänsä oli juovuspäissään ollut kotona väkivaltainen perhettään kohtaan. Juhana Jääskeläinen kuoli 50-vuotiaana 15.2.1908.

Mikä oli pesäero? Se oli ennen vuotta 1930 solmittuja avioliittoja koskeva menettely, jossa tuomioistuimen päätöksellä lakkautettiin puolisoiden yhteisomistus pesään. Samalla pesään kuulunut omaisuus jaettiin ja kumpikin puoliso sai oman osuutensa vallintaansa. Siitä lähtien puolisot olivat vastuussa vain omista veloistaan.

Parikkalan sanomien ilmoituksessa vuodelta 1943 kerrotaan sukulaisestani Sulosta. En tiennyt Sulosta mitään, joten tulin tilanneeksi hänen kuolintodistuksensa. Siinä hänen kuolinpaikakseen oli merkitty Kuopiossa oleva Niuvaniemen (mieli)sairaala ja yhtenä diagnoosina skitsofrenia. Eräs sukulaiseni, joka oli käynyt Parikkalan sanomien toimituksessa lukemassa lehden vanhoja numeroita, antoi minulle Suloa koskevan lehtileikkeen. Siitä ilmeni, että Sulo oli puukottanut kasvoihin toista miestä. Häntä syytettiin törkeästä pahoinpitelystä, mutta ilmeisen syyntakeettomana hänet määrättiin tahdonvastaiseen hoitoon psykiatriseen sairaalaan. Pyynnöstäni sain itselleni osan Sulon sairaskertomusta, josta kävi ilmi, että lääkityksistä huolimatta Sulolla oli harhoja kuolemaansa heinäkuuhun 1953 asti.

Yhdestä sukuuni liittyvästä traagisesta tapauksesta kerrottiin Käkisalmen sanomissa vuonna 1944. Hiitolassa asunut sukulaisperheeni isä Reino työskenteli työnjohtajana Pukinniemen kartanossa, jonne he olivat palanneet takaisin keväällä 1942 oltuaan evakossa Pohjanmaalla talvesta 1940 lähtien. Kartanossa työskenteli vuonna 1944 myös venäläisiä sotavankeja, jotka saatettiin viikonlopuksi vankileirille ja saattajalla piti olla ase mukanaan. Reino oli lähdössä tällaiselle saattomatkalle ja lähti pistäytymään ulkona. Hän jätti hetkeksi aseensa tuvan pöydälle, jolloin perheen 5-vuotias poika sai sen käsiinsä. Ase laukesi ja luoti osui pojan kummisetään, joka kuoli. Reino sai Lahdenpohjan kenttäoikeudessa 1500 markan sakon, josta kerrottiin Käkisalmen sanomissa 20.5.1944.

Näköjään myös Parikkalasta löytyi puukkojunkkareita, ei vain Pohjanmaalta. Ilmari oli ilmeisen äkkipikainen luonne ja syyllistyi sen vuoksi tappeluihin ja puukotuksiin. Hänellä oli myös hyvä puolensa, sillä hän toimi viulunsoittajana monissa häissä. Kerran hän kuitenkin kiukuissaan rikkoi isänsä tekemän viulun, koska häntä harmitti, että muut saivat tanssia ja hänen piti vain soittaa.

Lähteitä vanhoihin sanomalehtiin:
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Finna
YouTubesta löytyy useampia opastusvideoita sukututkijalle sanomalehtiarkiston käyttöön, mm. https://www.youtube.com/watch?v=6IPt2Gib-eE

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Tuohi on minulle tuttu materiaali sitä kautta, että isäni innostui eläkkeellä ollessaan tekemään erilaisia tuohitöitä. Hän kävi monena vuonna työväenopiston tuohityökursseilla ja teki aina kaikkia tuotteitaan neljä kappaletta: yhden itselleen ja yhden jokaiselle kolmelle lapselleen.

Löysin sattumalta tyttäreni Minnan lukion toisella luokalla tekemän tutkielman tuohesta. Se tehtiin kuvaamataidon tunnille kansanperinteeseen liittyvänä aiheena. Tähän artikkeliin liittyvät piirrokset ovat tyttäreni tekemiä ja valokuvat hänen itse ottamiaan ja kehittämiään.

Tuohi materiaalina

Tuohi on koivun kaarnan päällä oleva sitkeä korkkimainen kudos, joka on muodostunut ohuista kerroksista. Se paksunee puun vanhetessa kerros kerrokselta. Tuohi säilyy lahoamatta pitkään ja värivaihtelujensa takia se on kaunis ja koristeellinen. Tuohi on myös vettä läpäisemätön, joten se teki siitä käyttökelpoisen materiaalin menneinä aikoina mm. juoma-astioihin, lattioihin ja kattoihin sekä eristeeksi. Tuohi eristi lämpöä niin, että tuohikontissa eväät säilyivät pakkasella jäätymättä ja helteellä pilaantumatta.

Koivun tuohen valkoinen väri johtuu betuliinista eli koivuhartsista. Betuliinilla on voimakas aseptinen, bakteereja tappava vaikutus, jonka vuoksi se on ollut mielenkiinnon kohteena lääke-, kosmetiikka- ja kemianteollisuudessa.

Tuohi on ollut ennen hyvin tärkeä rakennusmateriaali. Vielä 1800–luvulla Suomessa vallitseva katemateriaali oli malkakatto, jossa riukujen alle ladotut tuohikerrokset toimivat kosteuden eristäjänä. Malkakatot olivat pitkäikäisiä, sillä katto saattoi kestää useita kymmeniä vuosia ilman huoltoa. Samalla tavalla tuohta on käytetty eristämään kosteutta perustusten ja hirsirungon välissä sekä rakennusten tuulensuojakerroksena. Ala- ja välipohjissa tuohi esti lämmöneristeiden, kuten sahanpurun, sammaleiden tai turpeen varisemisen.

Tuohen hankinta

Parhaiten tuohi irtoaa kasvavasta puusta keväällä touko–kesäkuussa juhannukseen asti. Tuohta saa sekä paksuna että paperinohuena. Sen yksi tärkeä ominaisuus on, että se rullautuu kuivuessaan. Tuohi myös palaa hyvin ja palava tuohi käpristyy erityisen nopeasti.

Tuohen hankinta eli kiskonta on periaatteessa yksinkertaista. Se irrotetaan koivun rungosta levyinä tai pitkinä, monimetrisinä nauhoina eli siisnoina. Levyt varastoidaan tiukkaan pinkkaan pareittain, valkeat puolet vastakkain. Siisna kääritään kerälle eli sommelolle, jonka keskelle jätetään reikä tuulettumista varten. Tuohi säilyy varastossa kymmeniä vuosia.  

Koivu yleensä kärsii tuohen ottamisesta. Pienikin vaurio kaarnassa yleensä estää uuden tuohen kasvun. Tuohenalainen kaarna yleensä säilyy, ja joskus koivu kasvattaa uuden tuohen sen päälle. Lahopuussa tuohi jää kestävänä materiaalina jäljelle, kun muu puuaines on jo lähes hävinnyt.

Tuohi suomalaisessa kansanperinteessä

Tuohi oli tärkeä ja monipuolinen materiaali suomalaisessa omavaraistaloudessa. Se oli halpaa, kevyttä, kestävää ja helppoa käsitellä.

Tuohta on käytetty monin tavoin:

• Vaatteisiin ja varusteisiin kankaan tai nahan tavoin.
• Siitä on tehty esimerkiksi virsuja, tuohikontteja, juomakippoja (lippi) ja muinoin jopa veneen purjeita.
• Tuohta on muinoin käytetty paperin tapaan, eli sille on kirjoitettu henkilökohtaisia viestejä ja virallisia asiakirjojakin.
• Tuohta on käytetty valon tuottamiseen ja sytykkeenä.
• Soihtuja tuohesta on tehty siten, että tuohirulla on kääritty kepin ympärille.
• Sotaväessä palavan tuohen nokisella savulla mustattiin kiiltäviksi kuluneet kiväärin tähtäimet.
• Tuohirullista on valmistettu kalaverkkojen kohoja ja kivillä täyttämällä myös painoja.
• Tuohta on käytetty myös jo kivikaudesta saakka korien ja joidenkin vaatekappaleiden valmistukseen sekä tulentekoon sytykkeenä.

Tuohitöiden valmistamisvälineet

Tuohitöiden tekemisessä yksi perustyökalu on ohutteräinen puukko. Toinen tärkeä väline on lasta. Lastoja käytetään tuohen irrottamiseen puun rungosta ja punoksen raottamiseen. Parsinjouset ovat kätevä apuneuvo parsittaessa kireitä tai hankalasti raotettavia punoksia. Kiristimiä tarvitaan pitämään nauhoja paikoillaan ja estämään punoksen purkautuminen. Terävät sakset ovat tarpeellisia. Harkkoreunaisilla saksilla voidaan tehdä siksak-reunaa koristeluun. Myös reikäpihtejä voidaan käyttää koristeluun, samaten koristeleimasimia.

Tuohitöiden tekijän haastattelu

Tyttäreni Minna Kanniston tekemä haastattelu papastaan vuonna 1992:

Pappani teki ensimmäiset virsunsa 15-16 vuoden ikäisenä Karjalassa äitinsä avustuksella. Ne virsut jäivät joksikin aikaa ainoiksi, eikä pappani kotoa muitakaan virsuntekijöitä löytynyt. Virsuja ostettiin kierteleviltä myyjäeukoilta ja niitä käytettiin sisäjalkineina aamutossujen tapaan, kesällä heinäpellolla sekä saunajalkineina. Saunaan lähdettäessä virsut olivatkin suositut jalkineet ja niitä pidettiin jalassa löylyssäkin, jossa ne pehmenivät mukavasti jalkaan sopiviksi.

Sota-aikana pappani vanha taito muistui hänen mieleensä ja hän alkoi tehdä puhdetöinä virsuja, joilla oli kova kysyntä erikoisina kotiin viemisinä. Kysyntää olisi ollut enemmänkin kuin mihin aika riitti. Maksuksi hän sai usein tupakkaa. Pappani muistelee tehneensä yli 200 virsuparia. Hän teki sodan aikana myös kontteja ja pieniä käsilaukkuja, jotka myös olivat haluttuja tuliaisia. Laukkujakin hän ehti tehdä useita kymmeniä. Sodan aikana syntyi myös jokunen tuohinen matkalaukku, joilla oli oikeatakin käyttöä. Ainoat hänen tuolla ajalla tekemänsä esineet, jotka ovat säilyneet, ovat vuonna 1943 Kannaksella valmistettu tuohinen matkalaukku ja tuohinen korurasia.

Mallit esineisiin pappani kehitteli itse. Muita tuohitöiden taitajia ei hänen komppaniassaan ollutkaan. Sodan jälkeen seurasi aika, jolloin hän ei kovin paljon tehnyt tuohitöitä, koska työ ja perhe veivät aikaa. Nyt kuitenkin eläkepäivillä on tuohityöinnostus herännyt uudelleen ja hän on alkanut jälleen tehdä vanhoja malleja ja joitain uusiakin. Pappani on kolme vuotta käynyt Sampolan tuohityökursseilla, joista on saanut muutamia uusia ideoita. Kurssilla on kuulemma sekä nuoria että vanhoja, sekä miehiä että naisia. Tuohitöiden arvostus ja innostus niiden tekemiseen on ilmeisesti tulemassa uudelleen esille.

Lähteet:

Wikipedia https://fi.wikipedia.org/wiki/Tuohi

Minna Kanniston tutkielma tuohesta. Tehty Tammerkosken lukion kuvaamataidon tunnille kansanperinteeseen liittyvänä aiheena keväällä 1992.

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Molempien vanhempieni suvut joutuivat lähtemään Karjalasta evakkoon; isä Hiitolasta ja äiti Viipurista. Sodan jälkeen he päätyivät kumpikin omia teitään asumaan Tampereelle, vaikka kummankaan sukua ei tullut tänne asumaan. Isäni suku sijoitettiin talvisodan evakuoinnissa Kankaanpäähän, jonne isäkin meni sotatoimien päätyttyä 1940. Siellä hetken oltuaan hän totesi, että hänellä ei ole siellä tulevaisuutta ja lähti pyörällä etsimään asuntoa ja työtä Tampereelta, n. 100 km päästä. Hän pääsi töihin lämmittäjäksi Epilän Konepajalle ja sai asunnon työpaikan läheltä Karin kahvilasta, jonka yläkerrassa hän jakoi huoneen kahden muun miehen kanssa. Jatkosodan jälkeen 1944 isä palasi entiseen työ- ja asuinpaikkaansa.

Viipurista äitini perhe sijoitettiin talvisodan evakkona Janakkalan Tervakoskelle, jossa oli iso paperitehdas ja jonne äiti pääsi veljensä kanssa työhön. Äiti irtisanoi itsensä 1943 siitä työstä, koska hän halusi palata Viipuriin ja sai sieltä työtä Viipurin keksi- ja rinkelitehtaasta. Sodan jälkeen äiti palasi perheensä luo Tervakoskelle, mutta häntä ei otettu entiseen työpaikkaansa, koska oli itse sanoutunut irti. Toisaalta äiti viipurilaisena kaipasikin Tervakoskea isompia ympyröitä ja lähti Tampereelle syyskuussa 1944. Entinen työpaikka Viipurista oli muuttanut Raholaan ja äiti pääsi sinne töihin, samoin tyttöystävänsä Sirkka. Heille järjestyi asunto Raholan kartanosta, jossa heillä oli asuttavanaan yksi huone ilman keittomahdollisuutta. Huoneeseen majoitettiin kolmaskin evakkotyttö Martta ja kaikki olivat työssä Viipurin keksi- ja rinkelitehtaassa. Kun tämä tehdas lopetettiin, siirtyivät äiti ja Martta Epilässä olleeseen Winterin väri- ja maalitehtaaseen, jossa äidin tehtävänä oli liimata etikettejä purkkeihin.

Martta oli isäni sisar ja sitä kautta isä ja äiti tutustuivat. Ensin Martta, Eino ja Mirkku kävivät kolmistaan elokuvissa ja tansseissa, mutta myöhemmin ”kolmas pyörä” jäi pois ja he alkoivat seurustella. Eino ja Mirjam kihlautuivat joulukuussa 1945. Häitä juhlittiin toukokuussa 1946 Pispalan VPK:n talossa.

Isälläni oli laaja suku, sillä hänellä oli yhdeksän sisarusta, äidilläni vain kolme, joten vieraita saattoi olla paljon; tarkkaa määrää en tiedä. Häiden aikaan monet elintarvikkeet olivat kortilla, mm. sokeri, voi, kahvi ja jauhot, ja siitä aiheutui ongelmia häiden tarjoilujen suhteen. Sen vuoksi isäni kiersi pitkin maaseutua polkupyörällä ja osti mustan pörssin kaupasta voita ja sokeria. Näistä sitten leivottiin kakkuja ja pipareita, joita vieraat isäni mukaan ”hamstrasivat” itselleen. Ilmeisesti tarjottavat olivat hyviä, koska vieraskirjassa lähes jokainen kiitteli niistä. Saivatkohan vieraat oikeaa kahvia vai kahvinkorviketta, sitä en tiedä. Häissä oletettavasti tanssittiin, sillä isäni oli innokas tanssin harrastaja.

Äidin Viipurin aikainen tyttöystävä Eila kirjoitti vieraskirjaan seuraavasti:

Jos mulla olisi onnen seula ja pitkän pitkä parsinneula,
niin ikuista onnea Teille seuloisin ja pussin suun kiinni neuloisin.

Sydämellisimmät onnitteluni nuorelle parille 23 tuntia kestäneen avioliiton jälkeen. En voi muuta sanoa kuin, että ihan vesi kielelle herahtaa, kun katselee tuota aviosataman monivärivivahteista onnea! Oh – ! Kiitoksia vain morsiusparille kaikesta! Oh miten ihania kakkuja, pikkuleipiä ja pullia ym. Kyllä minä ainakin syömisessä puoleni pidin, senhän todistaa yksistään jo ulkonäkökin.

Häiden jälkeen nuori pari muutti asumaan Epilänharjulle Rosvopirtiksi kutsuttuun taloon, jossa heillä oli asuntona hellahuone. Tähän asuntoon minä sitten synnyin vajaan parin vuoden kuluttua.

Kirjoittaja Raija Kannisto