Hannu Salmen kirjoittama kirja Frans Leijon – Kuurosokean ihmeellinen elämä oli vuoden 2025 kirjallisuuden TietoFinlandia-palkinnon ehdokkaana. Kun luin kirjan, vaikutuin sen sanomasta eli siitä, kuinka kasvatuksen, opetuksen ja hyväksynnän avulla voidaan auttaa ihmistä löytämään itsensä ja taitonsa ruumiillisista rajoitteista huolimatta. Frans Leijon oli kuurosokea, jolla sekä näkemisen että kuulemisen aistimukset suljettu pois, mutta silti hän pystyi sisukkuutensa ja älykkyytensä avulla elämään lähes normaalia elämää. Tähän artikkeliin olen poiminut vain oleelliset kohdat Frans Leijonin elämästä.

Salmi aloittaa sukututkimuksen

Kirjan kirjoittaja professori Hannu Salmi oli jo pidempään halunnut tutkia sukuaan, mutta ei tiennyt, mistä aloittaa. Hän kuuli vanhemmiltaan suvun tapahtumista ja katseli valokuvia albumeista. Ensimmäisen askeleen sukututkimuksen suuntaan hän otti tilaamalla virkatodistuksen isoisoisästään Matti Matinpoika Salmesta ja hänen lapsistaan. Samalla tavoin tekee moni muukin sukututkimusta aloitteleva. Tiedot saatuaan Salmi hämmästeli ensin sitä, että isoisällä ja hänen veljillään oli eri sukunimet. Tämä oli kuitenkin ihan tavallista vielä 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkupuolella. Varsinainen yllätys Salmelle oli se, että isoisoisän vaimolla Sofia Leijonilla oli avioton lapsi Frans, josta kukaan elossa olevista sukulaisista ei ollut kuullut mitään. Virkatodistuksessa luki ”Frans Salmi, synt. 12.12.1878 Yläne”. Sukunimensä Frans oli saanut äidin aviomieheltä Matti Salmelta, joka 1900-luvun alkuun asti käytti sukunimeä Roos. Myöhemmästä rippikirjasta löytyi merkintä ”Kuuromykkä ja sokea. Hyljätty.” Hannu Salmea tuntui järkyttävän erityisesti tieto siitä, että hänen sukunsa oli hylännyt Fransin, joka oli hänen isosetänsä eli isoisänsä veli.

Salmella oli Fransin elämään perehtymisessä tärkeänä lähteenä Ester Staden vuonna 1922 kirjaamat Fransin muistelmat, jotka hän välitti Esterille käsiensä ja sormiensa avulla. (Ester Stade: Frans Leijon. Kuuromykkäin liiton julkaisu VI 1923)

Frans oli kertomansa mukaan syntynyt Yläneellä 12.9.1879. Fransin syntymäaika oli kuitenkin seurakunnan syntyneiden luettelossa 19.12.1878, joten Salmen saamassa virkatodistuksessa oli ollut väärä päivämäärä. Hautakivessä taas oli Fransin itse muistama aika. Eri asiakirjoissa oli Fransilla eri syntymäaikoja. Äidistään Frans kertoi Ester Stadelle, että äiti oli ollut kuljeksiva työläisnainen, eikä hän tiennyt isästään mitään. Fransin muistot vanhemmistaan eivät pitäneet ihan paikkaansa. Äiti Sofia Leijon ei ollut kuljeksiva, vaan eri taloissa kiertävä piika. Fransin isästä Hannu Salmi sai selville, että äiti oli haastanut renki Frans Fredrik Sallménin Euran talvikäräjille, jossa mies oli määrätty maksamaan vuotuista ”eläkettä” kunnes lapsi täyttäisi viisitoista vuotta. Tämän tuomion lisäksi sekä äiti Sofian että Frans Fredrikin todettiin syyllistyneen salavuoteuteen ja heille määrättiin molemmille sakkoa. Sofia ja Frans Fredrik työskentelivät molemmat Yläneellä Teinilän tilalla, Sofia piikana ja Frans Fredrik renkinä.

Frans kertoi, että hän oli menettänyt näkönsä ja kuulonsa 2,5-vuotiaana isorokon seurauksena. Ennen sairastumistaan hän oli oletettavasti osannut jo kävellä ja puhua joitain sanoja, mutta lapsena hänellä ei ollut käytössään mitään itsensä ilmaisukeinoa. Sofia muutti Fransin kanssa pois Teinilän tilalta keväällä 1881 ja meni piiaksi Yläneen kartanon Huvituksen tilalle, joka oli kuuluisa yli tuhannesta hedelmäpuustaan. Rippikirjassa käytettiin Fransista määrettä ”wialloinen”. Salmen kirjassa pohditaan sitä, aiheuttiko Fransin vammautumisen isorokko vai jokin muu sairaus. Äidin tiedetään sanoneen, että Fransin näön ja kuulon vei ”aikaisempi sairaus”. Se saattoi olla esimerkiksi aivokalvontulehdus, jonka hän olisi sairastanut ennen isorokkoa, josta todistivat arvet Fransin kasvoissa. Isorokkoon oli jo näihin aikoihin olemassa rokote, mutta Frans ei ollut sitä saanut.

Villilapsesta koululaiseksi

Menetettyään näkönsä ja kuulonsa Fransin tasapaino oli huono, joten kun hän yritti kävellä, hän kaatuili ja satutti itsensä. Niinpä hän alkoi liikkua nelinkontin ja oppi vähitellen liikkumaan sisällä ja ulkona omin päin satuttamatta itseään. Koska Fransilla ei ollut keinoja ilmaista itseään, sai hän raivokohtauksia ja puri toisia. Äidillä eikä muillakaan lähipiirin ihmisillä ollut mitään tapaa saada kontaktia Fransiin. Häntä pidettiin pahana ja kurittomana, vaikka hän ei voinut kuulla kieltoja eikä käskyjä, eikä hän tiennyt, mikä oli oikein ja mikä väärin. Hänen tunto-, haju- ja makuaistinsa kehittyivät hänen silmikseen ja korvikseen ja niinpä hän oppi tunnistamaan eri ihmiset hajuaistinsa avulla, ja samalla tavoin hän pystyi erottamaan eri hedelmä- ja omenalajikkeet toisistaan.

Äiti meni naimisiin tammikuussa 1882 Huvituksen tilalla työskennelleen Matti Roosin (nimi myöhemmin Salmi) kanssa. Kartanon isäntä, varatuomari Reinhold Jägerholm, joka tunnettiin Yläneellä syvästi uskonnollisena köyhien ja hädänalaisten auttajana, ryhtyi järjestämään Fransin muuttoa kuurojen kouluun Pietarsaareen. Frans vietiin ensin räätälin luo, joka teki hänelle uusia vaatteita ja sitten suutarille, joka teki hänelle uudet saappaat. Matka kouluun alkoi 16.9.1889, jolloin kartanon palvelija vei Fransin ensin hevoskyydillä Turkuun ja sieltä junalla Toijalan kautta Östermyran asemalle, lähelle Seinäjokea. Matka jatkui seuraavana päivänä Pietarsaareen ja se kesti kaikkiaan kaksi vuorokautta. Frans, joka liikkui edelleen konttaamalla, ei voinut ymmärtää, mitä tapahtui, kun hän meni junaan. Hän oletti, että nyt oltiin kirkossa, koska junassa oli samanlaiset kovat istuimet kuin kirkossa. Kun juna liikkui, hän kuvitteli kirkkoa hevosen vetämäksi, koska kirkko ja hevonen olivat hänelle ennestään tuttuja asioita.

Kuurojen koulussa

Pietarsaareen oli perustettu kuuromykkäinkoulu vuonna 1863 ja se oli toiminnassa vuoteen 1932 saakka. Oppiaineina siellä olivat äidinkieli, uskonto, laskento, muoto-oppi, maantiede, historia, luonnontiede, kaunokirjoitus, piirustus, voimistelu ja käsityöt.  Koulun johtajana toimi Anna Heikel, jonka kirkkoherrana työskennellyt isä oli perustanut koulun. Siellä toimi avustajana Maija Greta Björklund. Molemmista henkilöistä tuli tärkeitä ihmisiä Fransin koko loppuelämän ajaksi.

Fransilla ei ollut mitään käsitystä siitä, missä hän oli ja miksi. Tultuaan koulun pihamaalle hän kiipesi ahdistuksissaan pihan pihlajaan ”ketterästi kuin orava”. Hän oli kuin pelästynyt eläin ja kun häntä kuritettiin kiipeämisestä, hän huusi kauhusta ja suuttumuksesta. Hän oli vieraassa paikassa tuntemattomien ihmisten keskellä. Kun joku lähestyi häntä, hän huitoi käsillään ja jaloillaan, puri ja raapi ja parkui kaikin voimin.

Fransin kouluttaminen oli koululle iso haaste, sillä koulu oli tarkoitettu kuuroille, ja heillä oli kuurosokeiden opettamisesta vain vähän kokemusta. Ensimmäinen kouluvuosi kuluikin paljolti siihen, että villieläimen tavoin toiminut Frans saatiin kävelemään pystyasennossa, luottamaan siihen, ja että ihmiset hänen ympärillään halusivat hänelle hyvää. Anna Heikel ei lannistunut vaikean tehtävän edessä, vaan tarttui Fransin tuomaan haasteeseen. Hänen käsityksensä mukaan ”eläimellisyys oli vankila, jonka synkkään pimeyteen Fransin todellinen minuus oli kätkettynä”.

Fransille alettiin opettaa viittomia siten, että ensin hänelle annettiin käteen esimerkiksi omena, jota hän tunnusteli ja sitten hänelle opetettiin viittoma, joka siihen liittyi. Opettaja viittoi niin, että Frans seurasi hänen käsiään omilla käsillä. Vähitellen Frans oppi yhdistämään esineen ja viittoman. Opittavana oli pitkä tie, jonka varrella oli onnistumisia ja välillä pettymyksiä. Tähän asti Frans oli tottunut toimimaan spontaanisti oman päänsä mukaan, mutta nyt hänen piti oppia noudattamaan aikatauluja ja suunnitelmia. Hänen piti oppia, että oli aika herätä ja pukeutua, oli ruoka-aika ja nukkumaanmenoaika.

Oltuaan vuoden ajan poissa kotoaan pääsi Frans kesällä 1890 käymään perheensä luona Mynämäellä. Matkalle lähti saattajaksi koulun työntekijä Maija Björklund. Suunnitelman mukaan Fransin oli tarkoitus olla kotona koko kesän ajan, mutta hän kaipasi Maijaa, johon oli syvästi kiintynyt. Kotona olo oli vaikeaa, kun siellä ei kukaan voinut kommunikoida hänen kanssaan. Niinpä Maija tuli hakemaan hänet pois ja he palasivat takaisin koulun asuntolaan, jossa Maija huolehti hänestä. Seuraavien kouluvuosien aikana Frans alkoi ymmärtää sanoja ja käsitteitä ja hän alkoi nauttia uuden oppimisesta, hänellä oli nopea käsityskykyjahyvä muisti. Koulussa Fransista tuli syvästi uskovainen. Kun hän erään hartaushetken jälkeen sai tervehtiä saarnaajaa, hän oli aivan onnesta sekaisin, koska hän luuli kätelleensä Jumalaa. Sokeainkirjoituksen oppiminen avasi hänelle kirjojen ja lehtien maailman, joka oli koulun ja Pietarsaaren ulkopuolella. Opiskelu merkitsi hänelle avaimia ympäröivään maailmaan.

Frans sorvarina ja puutarhurina

Koulutunneilla Fransin opiskelu tapahtui niin, että hänen vieressään istui toinen oppilas, joka viittoi opettajan sanat Fransille niin, että tämä tunnusteli kädellään viittovaa kättä. Frans alkoi olla koulun paras oppilas. Hänen haju- ja tuntoaistinsa olivat kehittyneet tarkoiksi, ja hän pystyi tutkimaan eri esineitä käsikopelolla niin hyvin, että osasi tehdä niistä pienoismalleja. Hän teki sekä leikkijunan ja höyrylaivan. Hän tutustui myös ihmisiin koskettelemalla heidän käsiään ja pystyi tavallisesti tunnistamaan tapaamansa ihmisen vielä vuosien kuluttua.

Anna Heikel otti Fransin mukaan matkoilleen, jolloin Frans tutustui uusiin paikkoihin ja ihmisiin. Hän tutustui koskettelemalla junan veturiin ja matkustajavaunuun, laivaan, pajoihin ja myllyihin. Myllyssä jauhetun viljan tuoksu oli tuttua jo lapsuudesta Yläneeltä ja niinpä Frans innostui tekemään myllyn pienoismallin, joka oli mittasuhteiltaan oikea ja jonka siivet pyörivät tuulen voimasta. Frans huomasi nauttivansa siitä, että sai tehdä työtä käsillään. Puun muotoilu kiinnosti häntä erityisesti, ja hän halusi oppia sorvaamaan. Kun koulu kielsi sen liian vaarallisena, meni Frans salaa koulun veistosaliin ja onnistui työstämään puuta sorvilla. Kun tämä selvisi, joutui koulu antamaan hänelle luvan puutöihin ja Frans sorvasi monia esineitä.

Frans sai päästötodistuksen Pietarsaaren kuurojenkoulusta toukokuussa 1896 ja se oli hyvä todistus. Koulun päättyessä hän pääsi myös ripille. Anna Heikel selvitti, missä Fransin perhe asui ja hankki junaliput Mietoisiin. He olivat perheen parissa viikon ajan, jolloin Frans sai tutustua sisaruksiinsa, joita vuosien mittaan syntyi seitsemän.

Uusi elämänvaihe

Koulunkäynnin päätyttyä Frans sai jäädä asumaan ensin koulun asuntolaan. Anna Heikelin sairastuttua kesällä 1898 hän jätti koulun johtajan työt; hän oli ollut koulun johtajana 35 vuotta. Frans muutti Heikelin luo asumaan ja tämä hankki Fransille höyläpenkin, sorvin ja joitain työkaluja. Fransista tuli taitava sorvaaja: hän valmisti myyntiin mm. kymmeniä keinutuoleja, parsinsieniä ja kellotelineitä. Hänen työnsä saivat laajaa julkisuutta, kun hän osallistui Kuuromykkäin ammattinäyttelyyn Helsingissä 1902. Tuotteet loppuivat kesken ja monet lehdet kirjoittivat hänestä. Yksi tärkeä tapahtuma siellä oli se, kun Yläneen kartanon patruuna Reinhold Jägerhorn tuli vierailemaan näyttelyyn. Hän oli se henkilö, joka oli järjestänyt Fransin muuton Pietarsaaren kuurojenkouluun ja tapaaminen oli Fransille ”sydämellinen ja liikuttava”. Tapaamisen kunniaksi Jägerhorn lahjoitti Fransille pienen rahasumman tulevaisuutta varten.

Puutöistä saamansa ansiot Frans säästi. Hän suunnitteli lähettävänsä matkarahat äidilleen, jotta tämä voisi tulla katsomaan, miten hyvin pojalla oli nyt asiat. Mutta yhteys kotiin oli katkennut, eikä Anna Heikel saanut selville, minne perhe oli muuttanut Mietoisista (uusi paikkakunta oli Maarian seurakunta 1899 lähtien). Lisäksi Fransin äiti oli kuollut toukokuussa 1900. Vasta vanhemmalla iällä Frans sai sattumalta uudelleen yhteyden sisaruksiinsa.

Anna Heikel kuoli huhtikuussa 1907. Muutamaa vuotta sitä ennen Frans oli jo muuttanut asumaan kouluajoilta hänelle tutun ja läheisen Maija Björklundin perheen luo. Anna Heikelin kuolema sai Fransin masentumaan ja menettämään elämänhalunsa. Frans oli kokenut, että Anna oli ollut hänelle äidin sijainen, joka oli auttanut häntä ymmärtämään oman ihmisarvonsa. Anna oli eläessään suunnitellut perustavansa omaisuutensa varoilla rahaston, jonka koroilla tuettaisiin Fransin elämää. Kuolema tuli niin yllättäen, että testamenttia ei oltu tehty, mutta Anna Heikelin sisarukset päättivät kuitenkin toteuttaa hänen tahtonsa ja he perustivat Frans Leijonin rahaston, jonka mukaan sen osingot käytettäisiin Fransin ja toisen kuurosokean nuoren elatukseen ja myös muiden entisten kuurojen oppilaiden auttamiseen.

Fransilla oli sekä luovuutta että taitoja toteuttaa suunnitelmiaan. Hän rakensi käyttöönsä polkupyörän, joka oli kolmipyöräinen ja kahden istuttava siten, että Frans itse polki takana ja edessä istui joku Björklundin perheen lapsista.

Hän keksi myös metallisen keskustelulevyn, jolle hän kaiverrutti aakkoset, joiden alle painettiin pistekirjaimet. Keskustelukumppani asetti sormensa kunkin tarkoittamansa kirjaimen kohdalle, ja Frans tunnusteli siitä kohtaa pistekirjaimen. Levyä hän piti aina taskussaan ja käytti sitä ihmisiä tavatessaan. Vuoden 1917 elintarvikepulan aikana Frans kiinnostui vihannesviljelystä. Hän luetutti itselleen alan teoksia, tilasi siemeniä ja aloitti menestyksellisen puutarhurin uran ja hänen tuotteitaan palkittiin Vaasan puutarhanäyttelyssä. Fransin monipuolista tiedonhalua tyydyttivät myös pistekirjoituksella painetut sanomalehdet, joita alkoi ilmestyä ensin Ruotsissa ja myöhemmin myös Suomessa.

Kun Frans täytti 60 vuotta joulukuussa 1938, sai hän kirjeen kuurojen pappi Eino Savisaarelta, joka itse oli kuurojen vanhempien kuuleva lapsi. Onnittelujen jälkeen hän kertoi, että ”Turun Kuuromykkäin Auttajayhdistys on viime marraskuussa ostanut Salmelan tilan Satavassa 14 km:n päässä Turusta Kuuromykkäin Ukkokodiksi”. Frans kutsuttiin sen asukkaaksi ja sinne hän muutti ilomielin syyskuussa 1939. Hän olikin jo ehtinyt pohtia tulevaisuutensa asumista, sillä yksin hän ei olisi pystynyt asumaan. Ukkokoti oli hänelle sikälikin mieluinen, että hänen sisaruksensa asuivat Turun seudulla ja näin hän saattaisi tavata heitä. Ukkokodissa Frans sai oman huoneen, jonne hän pystytti sorvipenkin. Seuraavina kesinä hän hoiti ahkerasti puutarhaa, jonka tuotokset olivat Ukkokodille tarpeen sota-ajan elintarvikepulan aikoina.

Frans Leijon kuoli 27.6.1947. Kuolinsyynä Kakskerran seurakunnan kuolleiden luettelossa oli keuhkotuberkuloosi keuhkoissa ja kurkunpäässä. Hänet haudattiin Kakskerran hautausmaalle.

Fransin elämästä ja hänen tekemistään tuotteista kirjoitettiin sanomalehdissä yli sadassa jutussa ja näin sai myös kuurojen koulu ja sen opetus julkisuutta.

Fransin elämästä on kirjoitettu myös toinen kirja: Mestari Frans: kuurosokean miehen merkityksellisen elämän tarina. Kirjoittaja Anita Hellöre, kääntäjä Aino Norrbacka. Suomen Kuurosokeat ry 2024.

Lähteet:
Hannu Salmi: Frans Leijon – Kuurosokean ihmeellinen elämä. Otava 2025.
FINNA.FI
Frans Leijon Genissä
Vanhat sanomalehdet Kansalliskirjastossa
Yläneen, Maarian ja Mynämäen seurakuntien kirkonkirjat.

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Juho Lallukka nousi köyhistä oloista merkittäväksi kauppiaaksi, sai kauppaneuvoksen arvon ja tuli vaikuttajaksi sekä kunnallisella että valtiollisella tasolla. Kuollessaan Lallukka oli Suomen rikkaimpia miehiä ja ennen kaikkea tunnettu ja arvostettu henkilö. Hänen elämässään tiivistyy Suomen historiassa se vaihe, jossa sääty-yhteiskunta murtui. Ensimmäistä kertaa myös tavallisella ihmisellä oli mahdollisuus nousta sosiaalisella asteikolla ja muovata omaa kohtaloaan.

Elämä alkoi Räisälässä

Juho (nimi rippikirjassa Johan) Juhonpoika Lallukka syntyi 3.2.1852 Karjalankannaksella Räisälän pitäjässä Humalaisten kylässä, joka oli saanut erikoisen nimensä runsaista humalaviljelmistä. Lallukan köyhään pientilallisperheeseen syntyi kahdeksan lasta. Juhon syntymän aikoihin tilalla asui 20 henkeä ja toimeentulo oli niukkaa. Juho kiinnostui lukemisesta jo nuorena, jolloin hän oppi paimenessa ollessaan toisilta pojilta lukemisen ja kirjoittamisen alkeet. Hän myös lainasi ahkerasti kirjoja paikallisesta kirjastosta. Juho kävi kiertokoulun ja rippikoulun, muuta koulua hän ei käynyt myöhemminkään. Maataloustyö ei häntä kiinnostanut, sillä hänellä oli halu parempaan elämään. Halu vahvistui erityisesti katovuosina, jolloin oli puutetta kaikesta ja vouti vei perheen ainoan lehmän veroveloista. Juho joutui menemään isän painostamana räätälin oppiin, vaikka se ei häntä kiinnostanut, mutta saihan siellä edes leipää.    

Käkisalmeen kauppiaan oppiin

Oltuaan runsaan vuoden räätälin opissa Juho päätti muuttaa 18-vuotiaaana 1870 Käkisalmeen kauppias Kanninin puotiin oppipojaksi. Muuttaessaan hänellä oli yllään räätälinopissa itse tekemänsä puku. Kauppiaan ura oli siihen aikaan lähes ainoa tie vaurastumiseen. Juho eteni Kanninilla kauppa-apulaisesta kirjuriksi. Ajan tavan mukaan Juho ja muut apulaiset asuivat kauppiaan kodissa. Kauppiaan omat pojat kävivät yksityistä koulua ja opettivat Juhoa parantamaan kirjoitus- ja laskutaitojaan. Kauppojen oppipojille järjestettiin iltakursseja, joilla opetettiin kaupankäynnin teorian alkeita, kirjanpitoa, laskentoa, tavaraoppia ja muita tarpeellisia tietoja ja Juhokin meni kurssille.

Viiden vuoden jälkeen Juho siirtyi töihin isommalle kauppiaalle, sillä hänellä oli kunnianhimoa päästä eteenpäin. Kauppias Karmasin oli venäläinen, joka ei osannut suomea. Se ei ollut mitenkään poikkeuksellista, sillä melkein kaikki Käkisalmen kauppiaat olivat venäläisiä, jotka osasivat suomea huonosti tai ei ollenkaan. Ostajakunta oli kuitenkin pääosin suomenkielistä. Juhosta tehtiin vähitellen tiskimiesten pomo, ja hänestä tuli kauppiaan luottomies. Juho sai tehdä ostosmatkoja Viipuriin, kun isäntä itse kävi ostosreissuilla Pietarissa. Hän palasi reissuilta väsyneenä ja jätti Juholle asioiden hoitoa. Juho ihastui Käkisalmen kruununvoudin tyttäreen ja päätti kysyä isältä tyttären kättä. Säätyjen välinen ero oli kruununvoudin mielestä mahdoton, ja hän haukkui Juhon maanmoukaksi ja laarin lakaisijaksi. Juho tunsi tulleensa häväistyksi ja päätti palata nolona takasin Räisälään.  

Avioituminen ja paluu Käkisalmeen

Räisälässä Juho haki heti maakauppaoikeutta ja perusti kaupan Heikki Jääskeläisen kestikievarin luona olevaan riiheen. Sen sijainti olikin hyvä, sillä kestikievarin ympärillä liikkui paljon väkeä. Pian muuttonsa jälkeen Juho avioitui helmikuussa 1878 kestikievarin isännän 20-vuotiaan tytärpuolen Maria Jääskeläisen kanssa. Marian biologinen isä Matti Jääskeläinen oli kuollut 1864. Isäpuoli Heikki Jääskeläinen halusi ostaa Marialta tämän isän perintöosuuden tilasta. Kauppa tehtiin, ja Juho ja Maria saivat pääomaa, jonka turvin Juho saattoi ryhtyä kauppiaaksi. Juho halusi tulla nimenomaan kaupunkikauppiaaksi, jonka vuoksi he muuttivat Käkisalmeen huhtikuussa 1879, vaikka Maria ei olisi mielellään muuttanut pois Räisälästä.

Käkisalmessa Juho osti oman kaupan ja kehitti siitä menestyvän liikkeen, joka avattiin ennen juhannusta 1879. Kauppa pääsi mukavasti alkuun, se oli kannattava ja Juhon tekemien uudistusten ansiosta siitä tuli kaupungin uudenaikaisin. Juho halusi itse palvella asiakkaita niin paljon kuin mahdollista, mutta hän teki myös kauppamatkoja, aluksi Viipuriin ja myöhemmin Pietariin. Juho osallistui aktiivisesti kunnalliselämään, kansallisuusliikkeeseen ja sivistystyöhön. Hän oli mukana perustamassa yhdistyksiä, kirjastoja ja tukemassa koulutusta.

Juhon kaupasta tuli vähitellen Käkisalmen suurin, ja samoihin aikoihin kaupankäynti siirtyi huomattavalta osin suomalaisten kauppiaiden käsiin. Juho innostui J. H. Erkon vaikutuksesta suomalaisuuskysymykseen ja uskoi kansansivistyksen olevan edellytyksenä itsenäiseen Suomeen. Juho perusti myös kutomotehtaan ja kivennäisvesien valmistamon. Käkisalmeen perustettiin vapaapalokunta 1879, ja sen tarkoituksena oli tulipalojen sammuttamisen ohella ”henkisen tulen sytyttäminen”, ja se keräsi joukkoonsa kansallismielisiä ihmisiä yli kielirajojen. Juho oli mukana sen toiminnassa ja tuki VPK:ta taloudellisesti. Hän toimi myös VPK:n perustaman yleisen lukuhuoneen eli kirjaston kirjastonhoitajana.  

Juho valittiin Käkisalmen kaupunginvaltuuston jäseneksi 1886 ja seuraavana vuonna sen puheenjohtajaksi. Hän osallistui myös monien lautakuntien toimintaan. Juho teki useita aloitteita kaupungin talouselämän kohentamiseksi, mutta vain hänen ehdotuksensa kaupungin valaistuksen parantamiseksi sai kannatusta. Juho ryhtyi myös kirjoittelemaan kunnallisista asioista Laatokka-lehteen otsikolla ”Kirjeitä Käkisalmesta”. Lehti oli nuorsuomalaisen linjan kannattaja ja se vastasi Juhon arvoja suomalaisuuden edistämiseksi ja kansansivistystyön kohentamiseksi.

Kohti Viipuria

Joulukuussa 1890 Juho ilmoitti sanomalehdessä, että hän lakkauttaa kauppaliikkeensä Käkisalmessa ja aikoo seuraavana kesänä tehdä ulkomaanmatkoja edistääkseen ”kauppakykyään ja tutkia etupäässä kotimaisia kaupassa käyviä tuotteita”. Juho matkusteli Pietarissa, Saksassa, Tanskassa ja Ruotsissa. Kauppansa hän myi seuraavan vuoden alussa, mutta jäi vielä asumaan Käkisalmeen elokuuhun 1891 asti.

Juho oli tutustunut Sortavalan kauppiaskokouksessa Jaakko Häkliin, ja heidän näkemyksensä politiikasta ja ammattikysymyksistä olivat samansuuntaiset. Näihin aikoihin Viipurin 20 000 asukkaasta enemmistö oli suomalaisia, mutta kauppiaissa heitä oli vain vähän. Suomalaisten kauppiaiden määrä lisääntyi kuitenkin nopeasti ja samalla tuli myös suomalaiselle tukkuliikkeelle tarvetta. Juho Lallukka, Jaakko Häkli ja Vilhelm Paischeff suunnittelivat avaavansa Viipuriin uuden tukkukaupan. Häklin osuus jäi kuitenkin valmisteluissa vähäiseksi, sillä hänet oli valittu Kurkijoen tuomiokunnan edustajaksi valtiopäiville. Tukkukauppa avattiin 13.8.1891 osoitteessa Torkkelinkatu 8. Se oli ensimmäinen suomalaisten perustama tukkuliike Viipurissa. Liikkeelle nimeksi tuli ”Häkli, Lallukka ja kumpp.” Koska Lallukka ja Häkli ajoivat suomalaisuusaatetta, he katsoivat, että venäläisen nimensä vuoksi Vilhelm Paischeffiä ei haluttu mainita liikkeen nimessä. Paischeff oli Helsingissä syntynyt ja Viipurissa asunut Suomen kansalainen.

Aluksi kauppahuoneena oli vain pieni puutalo, joka kävi aika nopeasti pieneksi. Osakkaiden tehtäväjaossa Juho hoiti ostokset ja Paischeff vastasi myyntipuolesta. Juho matkusti usein Pietariin, sillä hän halusi tutustua ostettavan tavaran laatuun itse paikan päällä. Liikkeen kauppatavaroista yleisimpiä olivat vilja, siirtomaatavarat ja kotimaiset kankaat. Vähitellen toiminta laajeni halkokauppaan ja teekauppaan, joista viimemainitusta tulikin liikkeen erikoisartikkeli. Kolmen vuoden kuluttua avaamisesta kumppanukset laajensivat toimintaansa ja perustivat kauppias Juho Hallenbergin kanssa rinkelileipomon, joka valmisti kuuluisia Viipurin rinkeleitä. Leipomoa varten ostettiin höyrymylly ja perustettiin voinvälitysliike, jolle maaseudulla kiertävät kauppiaat keräsivät voita.

”Mie ja miun virmain”, ”miun opistoin” ja ”miun tiatteriin”

Tammikuussa 1891 perustettiin Viipurissa Teollisuuden- ja liikkeenharjoittajien Seura Pamaus, ja Juho Lallukka ja Jaakko Häkli olivat alusta alkaen mukana sen toiminnassa. Pamaus seurasta tuli Juholle tie kaupungin kunnallispolitiikkaan, kansansivistystyöhön ja nuorisoseuratoimintaan. Viipuriin perustettiin samoihin aikoihin työväenyhdistys, jonka tavoitteet vastasivat Häklin ja Lallukan tavoitteita ja he liittyivät sen toimintaan mukaan. Pamaus toimi yhteistyössä työväenyhdistyksen kanssa, ja ne asettivat Juhon suomalaisten kunnallisvaaliehdokkaaksi. Alkuun Juho ei tullut valituksi, mutta 1899 hänen läpimenonsa onnistui. Hän kannatti yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta ja halusi edistää Karjalan rautatie- ja kanava-asioita. Juho toimi valtuustossa kuolemaansa asti, aluksi varapuheenjohtajana ja vuodesta 1913 lähtien puheenjohtajana.   

Juho Lallukka osallistui monenlaiseen kulttuuri- ja järjestötoimintaan Viipurissa. Hän oli perustamassa ja tukemassa syksyllä 1894 Karjalan ensimmäistä kansanopistoa Uudenkirkon Kanneljärvelle. 1900-luvun alussa alettiin puuhata toista kansanopistoa, ja sen paikaksi tuli Räisälä, joka oli Juhon ja Marian syntymäpitäjä. Juho osti kansanopistoa varten Pudorian hovin 1908, ja se kunnostettiin opiston tarpeisiin. Lallukat rahoittivat opiston toiminnan lähes kokonaan omin varoin ja siksi Juho puhui siitä ”miun opistoin”.

Juho tuki Viipurissa nuorisoseuran toimintaa sekä rahallisesti että myös toimi sen esimiehenä vuosien ajan. Lisäksi hän tuki Viipurin suomalaista maaseututeatteria, ja hänestä tuli sen alkuvuosina johtokunnan puheenjohtaja, myöhemmin varapuheenjohtaja. Hän kävi teatterissa innokkaasti ja varasi jokaiseen ensi-iltaan perheelleen aition. Teatterin johtajina toimivat mm. Kasimir Leino, Kaarlo Halme ja Jalmari Finne.

Kun liikkeen yhtiökumppani Paischeff kuoli 1899 ja toinen yhtiökumppani Jaakko Häkli 1902, osti Juho koko liikkeen itselleen. Erityisesti Häklin kuolema oli Juholle kova henkinen kolaus, jopa niin, että hän mietti, jatkaako vai lopettaako liikkeen ja ”ruvetako ottamaan vanhuuden lepoa”. Hän oli vain 50-vuotias! Juho päätti kuitenkin jatkaa ja liikkeen nimi Häkli, Lallukka ja kumpp. säilyi entisellään lisäyksellä ”omistaa Lallukka”. 

Nyt kun koko liike oli Juhon hallussa, ryhtyi hän suunnittelemaan omaa liiketaloa Viipuriin Repolankadun ja Viskaalinkadun kulmaan, ja se valmistui 1906. Juho Lallukan liikemiesura oli mittava, ja hänellä oli monia ansioita yhteiskuntaelämän eri aloilla, joten Pamaus-seura anoi hänelle kauppaneuvoksen arvoa senaatilta ja se myönnettiin 1908.

Juhosta alkoi tulla yhä enemmän poliitikko, mutta samalla kuitenkin kauppaliike oli hänelle tärkeä ja se menestyi hyvin. Oltuaan jo useamman kerran ehdokkaana valtiopäiville kauppaneuvos Juho Lallukka valittiin sinne 59-vuotiaana vuonna 1911. Siellä hänet valittiin pankkivaliokuntaan ja rautatievaliokuntaan, jonka puheenjohtajaksi hän tuli ja joka oli hänelle mieluinen valiokunta. Hänet valittiin Kansallis-Osake-Pankin hallintoneuvostoon, joten hän alkoi olla Suomen talouden tunnustettu asiatuntija. Viipurissa hänellä oli yhä laajeneva joukko yhdistyksiä ja järjestöjä, joiden puheenjohtaja tai johtokunnan jäsen hän oli. Juho oli viidessätoista eritasoisessa luottamustoimessa ja myös hoiti näitä kaikkia tehtäviä huolellisesti.

Loppua kohti

Tukkuliikkeen lisäksi Juho omisti kaksi suurta maatilaa Räisälässä, oli Pudorian hovi ja lisäksi yhdessä kauppaneuvos Juho Hallenbergin kanssa hankittu Räisälän hovi. Ostot Räisälästä olivat erityisesti Maria Lallukalle mieleen, koska hän oli ikävöinyt maaseudulle ja erityisesti Räisälään. Juho osti Liimatan kartanon 1912 kesäasunnoksi ja lahjaksi vaimolleen, ja sen asiat olivat pääasiassa Maria Lallukan hoidossa. Lallukat viettivät siellä paljon aikaa, sillä se oli vain kuuden kilometrin päässä Viipurista. Päärakennuksen oli suunnitellut C. L. Engel vuonna 1824.   

Koska Juho ja Maria Lallukalla ei ollut lapsia ja varoja oli yllin kyllin yli oman tarpeen, saattoivat he tukea hyväksi näkemiään asioita. Tuen saajia oli lukuisia. Räisälän kunnalle he lahjoittivat huomattavan summan varattomien lasten vaatetukseen. He tukivat useita taiteilijoita, kuten Emil Halosta, jolta Juho tilasi useita veistoksia uuteen toimitaloon, ja Juho Rissasta, jolta tilattiin taloon kookas maalaus, joka kuvasi Viipurin sataman lastinpurkajia. Muita taiteilijoita, joilta tilattiin teoksia, olivat Jalmari Ruokokoski ja Pekka Halonen.

Kuin ennakoiden kuolemaansa Juho myi tukkukauppansa huhtikuussa 1912 osakeyhtiölle, josta hän omisti enemmistön. Muita osakkeenomistajia olivat hänen pitkäaikaiset apulaisensa liikkeessä. Juho oli yleensä terve, mutta hän sairastui keuhkokuumeeseen ja kuoli kotonaan lyhyen sairastamisen jälkeen 61-vuotiaana 1.12.1913. Hänen muistokseen järjestettiin Viipurissa surujuhla, jossa oli runsaasti eri alojen edustajia ja yhteisöjä, joita Juho oli avustanut.    

Testamentit

Juhon kuoltua avattiin hänen ja Marian 1908 tekemä keskinäinen testamentti, johon sisältyi taiteilijakodin ja sitä ylläpitävän säätiön perustaminen. Siihen sisältyi myös toinen testamentti, jonka sai avata vasta, kun he molemmat olivat kuolleet. Ensimmäinen testamentti avattiin 7.12.1913 ja sen mukaan Mariasta tuli koko omaisuuden haltija ja liikkeen johtaja. Määräys hämmästytti ulkopuolisia, koska Maria oli luonteeltaan arka ja toiminut Juhon tukena vain taustalla. Testamentissa oli määräys, että liikkeen henkilökunnasta saisivat koko vuoden palkan lahjaksi ne, jotka jäisivät vielä vähintään vuodeksi liikkeen palvelukseen. Testamentissa suurin osa valtavasta omaisuudesta määrättiin jaettavaksi yleishyödyllisiin tarkoituksiin.

Juhon kuollessa maailmansodan aattona hänen liikkeensä oli vahvimmillaan, mutta nyt seurasivat vaikeat ja epävarmat ajat, joista Maria joutui selviämään. Vuosi 1914 oli liikkeelle tappiollinen, sillä sotatilanne vaikeutti kaupankäyntiä. Tavaranhankinta oli vaikeutunut ja Venäjän kaupan ristiriitaiset määräykset ja tuonti- ja vientikiellot sekoittivat liiketoimintaa.

1922 Maria Lullukka myi liikkeen osakkeita pitkäaikaisimmille johtajille ja jätti itselleen vain niukan osake-enemmistön. Marian ympärillä pyöri rahan ja avustusten pyytäjiä jatkuvasti, jonka vuoksi hän totesi, että elämä tulisi paljon halvemmaksi Helsingin, Naantalin tai minkä tahansa muun kaupungin kalleimmassa täysihoitolassa kuin kotona. Sen vuoksi hän asui mieluiten Liimatan kartanossa. Sodan jälkeen Maria jättäytyi yhä enemmän pois työstä ja kaupunkielämästä. Sairaudet alkoivat vaivata Mariaa ja muutaman viikon sairauden jälkeen hän kuoli Liimatassa 65-vuotiaana 4.6.1923.

Marian kuoleman jälkeen avattiin Lallukoiden tekemä toinen testamentti, ja sukulaiset, ystävät ja tuttavat odottivat kiinnostuneina, miten varat jaettaisiin. Sukulaiset saivat vain pienen osan, kun rahaa määrättiin Viipurilaiselle ja Karjalaiselle Osakunnalle sekä Viipurin kauppakoululle. Myös Räisälän kunta sai varoja rahastoa varten, jonka korot piti käyttää kansa- ja puutarhakoulun ylläpitoon. Paljon suuremmat summat saivat Suomalainen tiedeakatemia, Suomalainen kaunokirjallisuusliitto ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Suomen historiallinen seura sai ison osan testamentista, ja summan korot piti suorittaa Jalmari Finnelle tämän historiallisia tutkimuksia varten.

Toinen huomattavia varoja saanut kohde oli Helsinkiin perustettavan taiteilijakodin rakentamiseen osoitetut rahat. Testamentin toimeenpanijoiden laatimien sääntöjen mukaan taiteilijakoti oli tarkoitettu ansioituneille kuvataiteen harjoittajille ja mikäli tilaa olisi, ansioituneille sävel- ja näyttämötaiteen harjoittajille. Heistä etusijalla olisivat ne, joilla oli vanhuuden tai sairauden vuoksi toimeentulovaikeuksia. Säännöt herättivät taiteilijajärjestöissä kritiikkiä tiettyjen taiteenalojen suosimisesta.

Taiteilijakotia varten tiedusteltiin tonttia eri puolilta kaupunkia. Asia ratkesi 1930, jolloin Helsingin kaupunki myi Apollonkadulta tontin vasta perustetulle Taiteilijakotisäätiölle. Rakennustyöt aloitettiin 1932 ja talo valmistui keväällä 1933. Rakentaminen oli edullista 1930-luvun lama-aikana.

Viipurin kirjastotalolle osoitettiin testamentissa huomattava summa rahaa, sillä sen kustannuksista yli puolet kattoi Maria Lallukan lahjoitus. Kirjaston paikasta syntyi erimielisyyttä, sillä ehdotetun paikan väitettiin turmelevan vanhan Torkkelin puiston. Siihen talo kuitenkin rakennettiin, ja se valmistui 1935 Alvar Aallon modernien piirustusten pohjalta.

Hautamuistomerkki

Lallukoiden hautamuistomerkki, joka oli Emil Halosen suunnittelema, perustettiin alkuperin Viipurin Ristimäen hautausmaalle. Sota-aika jätti siihen jälkensä, lisäksi se oli 1980-luvulla vaarassa jäädä tietöiden jalkoihin. Pamaus-seura ja Lappeenrannan kaupunki siirsivät muistomerkin Neuvostoliiton viranomaisten myötävaikutuksella Lappeenrantaan ja kunnostivat sen.

Juho Lallukasta kertoo myös hänen muotokuvansa, jonka Eero Järnefelt maalasi 1911. Taulun maalautti ja omistaa Pamaus-seura, joka on antanut sen säilytettäväksi Etelä-Karjalan Taidemuseoon. Järnefelt maalasi taulusta kopion, joka on Lallukan taiteilijakodin juhlasalin seinällä.

Lähteet:
Markkanen, Erkki: Juho Lallukka: karjalainen elämäntarina. Jyväskylä: Gummerus, 1976.
Okker Jaakko – Kärävä Sisko – Seppälä Anu: Lallukka ja Lallukan lapset. Ajatuskirjat. 2002.
Juho Lallukka – Maalaispojasta mesenaatiksi
Juho ja Maria Lallukka aikaansaivat Räisälän kansanopiston
Juho ja Maria Lallukka

Kirjoittaja Raija Kannisto

Äitini Mirkku ja hänen sisarensa Sirkka syntyivät Viipurissa 1920-luvulla ja asuivat siellä talvisodan syttymiseen asti. He suunnittelivat bussimatkaa Viipuriin, koska he eivät olleet käyneet siellä lapsuutensa jälkeen. Mukaan tuli myös veljeni anoppi Eila. Minäkin päätin lähteä mukaan ja pidin matkan ajan päiväkirjaa, josta tässä lyhennetty versio.

4.9.1982 lauantai

Herätys oli aamulla klo 4.30 lyhyeksi jääneiden yöunien jälkeen, koska bussi lähti Vanhalta kirkolta jo klo 6. Bussissa oppaamme Mervi neuvoi meitä tulliselvityskaavakkeen täyttämisen salaisuuksissa. Pohdintaa aiheutti mm. se, onko muovikassi katsottava kolliksi. Suomen puolella Nuijamaan tullista menimme läpi joustavasti, lähes huomaamatta, mutta sitten olikin edessä juhlallinen hetki Neuvostoliiton rajapuomin edessä. Kun venäläiset tullipojat käväisivät autossamme, soivat kasetilta venäläiset kansanlaulut. Aurinko paistoi, Saimaan vesi kimmelsi, tunnelma oli korkealla.

Neuvostoliiton puolella maisemat olivat enimmäkseen suota. Saimaan kanava kiemurteli paikoitellen tien vieressä. Siirsimme kelloja tunnin taaksepäin ja Viipuri olikin yllättäen lähempänä kuin odotimme. Sielläkin oli taas tulli ja varsinkin miespuoliset matkaajat tutkittiin tarkkaan, rahat laskettiin ja laukku pengottiin. Odottelimme pihalla loppuja ihmisiä ryhmästämme. Toisilla tulvahtivat jo lapsuudenmuistot mieliin. Kuului kysymyksiä ”Mist’ päi Viipurii sie oot kotosii? Mie oon…”

Söimme bussissa viimeiset eväämme, koska elintarvikkeita ei saanut viedä naapurimaahan. Meissä herätti hilpeyttä se, kun äitini huomasi heittäneensä eväspussinsa kotiroskiin ja roskapussi löytyi vastaavasti kassista. Bussi jatkoi matkaansa ja ikkunasta näimme paikallisten asukkaiden liikkuvan kori käsivarrellaan tien vierustan metsissä. Nyt olikin sieni- ja marja-aika. Viipurin rajavyöhykkeelle tulo aiheutti taas papereiden tarkastuksia, mutta nyt ilo oli vain meidän puolellamme, sillä tarkastuksen suorittivat nuoret tummasilmäiset sotapojat.

Viipurin kaupunki lähestyi ja opas selosti näkymiä: Sorvalinsilta, ”Nälkälinna”, Viipurin linna, satama, Salakkalahti, kauppahalli, rautatieasema ja lopulta uusi, uljas hotellimme Družba, jonka suomalaiset olivat rakentaneet vuonna 1982 eli juuri sinä vuonna, kun vierailimme siellä. Tavanomaisen sekasotkun jälkeen huoneet järjestyvät ja huonetoveritkin löytyvät. Mutta voi onnetonta! Koko kaupungista on vesi katkaistu putkikorjauksen vuoksi, eikä vessoja voinut käyttää. Hätä oli suuri, mutta apu ei ollut lähellä. Hotellihuoneet ovat kahden hengen huoneita ja niissä on tyylikästä suomalaista muotoilua, väreinä oli tumma ja vaalea ruskea sekä sammaleenvihreä. Kylpyhuoneissa on ihanan paksut Finlaysonin froteepyyhkeet. Ikkunasta näkyy Salakkalahti ja Linna. Ilma on pilvinen, mutta onneksi ei satanut.

Ruokailu oli klo 14.30 hotellin ruokasalissa. Se oli tyylikkäästi kalustettu ja astiasto oli Arabiaa ja ruokailuvälineet Karelia-sarjaa. Tarjoilu oli hidasta siinä mielessä, että kesti kauan, ennen kuin saimme ruokaa eteemme, mutta nopeaa se oli sikäli, että se vietiin pois niin nopeasti, että hyvä kun ehti syödä. Juomana tarjoiltiin ällöttävän makeaa mehua. Jälkiruoaksi saimme kahvia; suuret, kivikovat sokeripalat herättivät hilpeyttä.

Tämän jälkeen oli ohjelmassa kiertoajelu kaupungilla. Oppaaksemme tuli Inturistin opas Larissa, joka puhui kivan pehmeästi murtaen suomea. Hän kertoi, että Viipurissa oli yli 80 000 asukasta, kuten oli ennen suomalaistenkin aikaan. Kaupungin rakennuksista löytyivät kaikki tyylisuunnat. Osa taloista oli rapistuneen näköisiä, mutta osa oli entistetty hyvään kuntoon. Teimme pikasilmäykset Viipurin linnaan, satamaan ja Torkkelinpuistoon ja pysähdyimme lopulta torille kauppahallin eteen. Kiertelimme uteliaina myös sisällä kauppahallissa. Myyjiä oli paljon, mutta myytävää vähän. Siellä myytiin kukkia, omenoita, hunajaa ja läskinpalasia, jotka olivat sellaisenaan paljaalla pöydällä. Kun läskit vaihtoivat omistajaa, kääri myyjä ne sanomalehtipaperiin. Pulut lentelivät hallin katossa ja tepastelivat lattialla.

Viipurilaisia näkyi olevan runsaslukuisasti liikkeellä Torkkelinkadulla, jossa he kävelivät perheineen – olihan nyt lauantai-ilta. Välirauhan aikana, jolloin äitini asui yksin 19-vuotiaana Viipurissa, oli myös suosittua kävellä siellä. Sotilaiden piti kävellä eri kohdassa kuin siviilien (oliko se nyt niin, että sotilaat kävelivät puistossa ja siviilit jalkakäytävällä vai menikö se toisin päin, en muista). Autoja ei juuri näkynyt. Kiertoajelumme jatkui. Välillä kuului innostuneita huudahduksia: ”Tuolla on jatkokoulu, jota kävin, tuolla on sairaala, jossa synnyin.” Katujen nimet olivat muuttuneet ja opas kertoi meille niiden entiset suomalaiset ja nykyiset venäläiset nimet. Kun opas esitteli ylpeänä lasten tubisairaalaa, herätti se meissä ihmetystä. Opas selitti, ettei heillä ollut enää keuhkotubia, mutta sen sijaan nivelissä olevaa tubia. Viipurin ensimmäinen Alko oli lastentarhana. Talikkalan saunaan näytti olevan pitkä jono. Eräässä talossa luki venäjäksi ”Kotikeittiö” ja kysyttyäni oppaalta tarkennusta, selitti hän, että sieltä voi ostaa kotiin esim. keitettyjä munia ja perunoita ja yleensä puolivalmisteisia ruokia.

Pyöreässä tornissa oli ravintola ja se oli kuulemma suosittu paikka paikallisten nuorten keskuudessa. Halusimme päästä sinne ruokailemaan, joten kolmen ruplan liput piti lunastaa ajoissa. Pienten kielivaikeuksien jälkeen saimme ostettua ne. Ennen ravintolan aukeamista meillä oli aikaa kierrellä kaupungilla omin päin. Menimme Punaisen lähteen torille, jonka laidalla oli aiemmin Juutalaiskauppiaiden talo. Torilla myytiin ennen vanhaan joulukuusia ja myös äidin lapsuusperheen kuusi haettiin sieltä. Kaupassa oli vahva sillin haju. Se ei tuntunut haittaavan jonoissa seisovien ihmisten haluja ostaa karamelleja tms. Lelukaupassa muovitavara oli valttia ja 2-4 ruplalla sai erilaisia pieniä muovileluja, joista ostin muutaman tuliaisiksi lapsilleni.

Kun menimme Pyöreän tornin ravintolaan toisessa kerroksessa, oli siellä jo vauhdikas meno päällä. Musiikki oli niin kovaäänistä, että seurueemme keski-ikäisten rouvien korvat olivat haljeta. Yllätys, yllätys, pääsylippuun sisältyi ruoka. Söimme alkupalat, lämpimän ruoan ja joimme kahvin, jonka jälkeen olo oli todella tukeva. Palan painikkeeksi nautimme samppanjaa.

Venäläisten keskuudessa näytti olevan suosittua pelkkien hedelmien syönti, esim. viinirypäleitä tuotiin pöytiin kulhoittain. Tanssilattialla venäläiset tytöt ja pojat tanssivat antaumuksella tyttö- ja poikapareissa, myös sekapareja oli. Eräs venäläinen mies haki minua tanssiin ja hän kertoi olevansa lentäjä. Suurin osa asiakkaista oli paikallisia, vain meidän pieni suomalaisseurueemme oli poikkeuksena. Paikan vuosisatoja henkivä ympäristö ja moderni, vauhdikkaan kovaääninen meno tuntuivat ristiriitaisilta ja poistuimmekin hyvissä ajoin sieltä muun suomalaisseurueen kanssa.

Kävelimme hiljakseen läpi pimenevän kaupungin ja suunnistimme kohti hotellimme ravintolaa. Siellä musiikki oli aivan yhtä kovaäänistä ja nopearytmistä kuin Pyöreässä tornissa, mutta puitteet olivat uutuuttaan hohtavat, valoisat ja länsimaisen tuntuiset. Yleisö siellä oli pääosin suomalaista, mutta myös venäläisiä oli. Suomea puhuva kerrossiivoojamme kertoi meille, että venäläisiä majaili hotellissa enemmänkin. Ravintolassa tarjoilijoilla oli yllään yhtenäiset punamustat, tyylikkäät työpuvut, mutta Pyöreässä tornissa kaikilla tarjoilijoilla oli omat, erilaiset vaatteensa ja toisilla jopa kodikkaasti essu edessä. Suoralla toiminnalla eli käymällä hihasta kiinni ohi juoksevaa tarjoilijaa saimme nopeasti tuliselta maistuvat armenialaiset konjakkimme. Hotellihuoneessa maistelimme vielä hammasmukeista päivällä ostamiamme viinejä. Mansikkaviini oli hyvää, mutta kauhean makeaa. Pihlajanmarjaviini, jota Berjoskassa mainostettiin parhaimmaksi viiniksi, maistui meistä – ja kuulemma muistakin – lähinnä vihtavedeltä.

5.9.1982 sunnuntai

Aamiaisella tarjoilun hitaus kiristi taas hermojamme, sillä sen jälkeen meillä oli ainut tilaisuus tutustua omin päin kaupunkiin ja jokainen ruokapöydässä vietetty hetki vähensi sitä aikaa. Pöydässä aamuvirkuimman matkalaiset kertoivat tehneensä kävelyretken kaupungille jo ennen aamiaista. Salakkalahden onkijoiden katseleminen herätti muutamien mieleen omia lapsuusmuistoja ja haikeuden kyyneliä silmiin. Me neljä suunnistimme kaupunkiretkemme tietysti kohti äidin ja hänen sisarensa Sirkan lapsuuden tuttuja paikkoja.

Ensin menimme Patterinmäelle, josta löytyi perheen entinen kotitalo osittain pystyssä osoitteesta Otavankatu 22. Puinen osa taloa oli palanut, mutta kivinen kaksikerroksinen osa talosta oli jäljellä. Talon omisti aikanaan Ryysyläisen perhe, joka asui puutalossa kaksien vuokralaisten kanssa ja kivitalossa oli neljät vuokralaiset. Äidin perhe (viisi lasta ja leskiäiti) asui aluksi rahanpuutteen vuoksi vain huoneen ja keittiön asunnossa, mutta pääsi myöhemmin muuttamaan samassa talossa isompaan asuntoon. Pihapiiriin kuului aikanaan myös talli, jossa oli ollut hevonen, mutta myöhemmin, kun hevosta ei enää ollut, saivat lapset käyttää sitä leikki- ja peuhaamispaikkana.

Taloa valokuvatessamme kintereillemme lyöttäytyi kaksi pikkupoikaa, noin 8-10 –vuotiaita, nimeltään Serjoza ja Vitja. He kyselivät sinnikkäästi meiltä karamelleja, purukumia, tarroja, kyniä, kaikki suomeksi pyydettynä. He eivät lannistuneet pään puistatuksistamme, vaan seurasivat meitä. Kiipesimme korkealle Patterinmäelle vesisäiliön juurelle ja pojat tulivat perässämme. Antauduimme ja kaivoimme laukuistamme jotain pientä. Selitin pojille alkeellisella venäjän kielelläni, että kaksi tätiä meistä oli lapsena asunut tuolla alhaalla olevassa talossa. Pojat katselivat meitä ihmeissään silmät pyöreinä.

Paluumatkalla hotellia kohti vastaamme tuli lisää tuttuja paikkoja: ”Tuolla kävimme pyhäkoulua, tuohon taloon tuli kaupungin ensimmäinen hissi, jolla oli jännä ajella edestakaisin.” Molemmat sisarukset olivat käyneet Repolan kansakoulua ja heidät kuvattiin tietysti koulun edessä. Ostoksilla oli vielä käymättä, joten suunnistimme kohti aseman lähellä olevaa Berjoskaa. Olimme vaihtaneet vain vähän markkoja rupliksi, mutta emme onnistuneet kuluttamaan niitä kaikkia, joten ne oli käytävä vaihtamassa takaisin markoiksi rautatieasemalla (ruplia ei saanut viedä Suomeen).

Hotellihuone oli luovutettava klo 12, joten ostokset oli pakattava kiireesti kasseihin ja kassit linja-autoon. Siinä vaiheessa selvisi ikävä yllätys: linja-auton yksi ikkuna oli rikottu ja kuljettajan takki ja muutama kasetti oli viety autosta. Muuta vietävää siellä ei ollutkaan. Verijäljet auton kyljessä kertoivat, että myös auton tavarasäiliötä oli yritetty saada auki. Tämä kaikki pääsi tapahtumaan hotellin parkkipaikalla, vaikka myöhään yöhön asti hotellin edessä näytti partioivan virka-asuinen miliisi. Kuljettaja paikkasi ikkunan tilapäisesti kovalevyllä ja teipillä, jotta syyskuun kolea ilma ei pääsisi puhaltamaan sisään autoon.

Lounaan jälkeen siirryimme kiireesti linja-autoon ja lähdimme viimeiselle kiertoajelulle. Menimme ensin kuuluisaan Monrepos puistoon, jossa äiti muisteli käyneensä kerran koulun kanssa retkellä. Bussissa opas kertoi puiston historiasta, mutta hän ei tullut mukaamme itse puistoon. Meillä puistossa kiertely oli vähän epämääräistä harhailua, mutta muutaman kaarisillan onnistuimme näkemään vilaukselta. Niistähän kerrotaan Annikki Tähden laulamassa iskelmässä ”…kaunehimmat kaarisillat, ihanimmat kuudan yöt”. Puisto ei sykähdyttänyt mieliämme mitenkään erityisesti, koska se oli kuin mikä tahansa villiintynyt, rehevä puisto. Aikanaan siellä oli ollut hyvin hoidettuja istutuksia. Vanhan mallin mukaan rakennettu uusi portti vaikutti liian uutuuttaan hohtavalta.

Viipurin linna oli vielä tutkimatta. Sää oli muuttunut tuuliseksi ja sadepilviä kerääntyi taivaalle. Linnan torniin sai kiivetä, mutta kameraa ei saanut ottaa mukaan, sillä linna oli rajavyöhykkeellä oleva sotilaskohde. Portaiden kiipeäminen kävi kuntotestistä, mutta ylhäällä avautuneet hienot näkymät kaupungin ylle palkitsivat vaivat. Ylhäällä oli kaksi miliisipukuista nuorta miestä seuraamassa turistien touhuja. Äiti muisteli käyneensä koulun kanssa retkellä myös Viipurin linnassa ja silloinkin hän oli kiivennyt ihan ylös, niin korkealle, että ylettyi koskettamaan lipputankoa.

Ostoksensa viime tippaan jättäneillä oli viimeinen tilaisuus niiden tekoon pikapysähdyksellä kaupungissa ennen laivaan menoa. Apteekissa suomalaiset kyselivät käärmesalvaa, nuhatabletteja ja yskänlääkettä, mutta myyjät vain puistelivat päätään. Venäläinen tuliaisleipä oli vielä ostamatta ja leipäkauppakin löytyi, mutta sen edessä oli masentavan pitkä jono, 10 metriä. Leipäautoa vasta purettiin ja sieltä tuli houkuttelevia tuoksuja, mutta aikaa ei ollut enää jonotteluun. Ostin sitten viimeisillä kopeekoillani jäätelön.

Paluumatka tapahtui m/s Orivesi -laivalla, joten menimme satamaan ja tulliin. Juuri ennen autosta poistumista eräs vanhempi mies huomasi kultasormuksensa puuttuvan ja epäili unohtaneensa sen hotellihuoneeseen. Bussin kuljettaja lupasi selvittää asiaa mahdollisuuksien mukaan. Tulliin oli mahtava tungos, sillä sinne oli tulossa kolme suomalaisseuruetta ja lisäksi muut matkustajat. Tullimiehet olivat tosi tarkkoja ja totisia poikia. Moni joutui näyttämään rahansa ja monen kassia pengottiin, myös minun mutta onneksi ei kovin perusteellisesti. Muutama joutui oikein ruumiintarkastukseen. Jonottaminen ja perusteellinen tutkiminen alkoi käydä toisten hermoille, eikä se ollut ihme, kun likaiset alusvaatteet, kondomit ym. henkilökohtaiset varustukset leviteltiin uteliaiden silmäparien nähtäväksi.

Lopulta me kaikki olimme laivassa ja pääsimme lähtemään Saimaan kanavaa pitkin kohti Lappeenrantaa. Laiva oli täynnä kuin Turusen pyssy. Kaikille ei tahtonut löytyä edes istumapaikkaa. Matkan ajaksi tavarat sai viedä ruumaan, jossa ne olivat kaikki suloisessa sekamelskassa. Seurueemme syöksyi kahvilan vielä vapaana oleville tuoleille ja päätti viihtyä siellä pitkään, vaikka ilma oli tupakansavuinen. Tilasimme heti kahvit ja pullat ja saimmekin kunnollista suomalaista kahvia, aitoa kermaa ja viinerit.

Minun teki mieli jäätelöä ja pienen etsiskelyn jälkeen jostain sitä löytyikin. Koska oli vielä valoisaa, kulutimme aikaamme maisemia katselemalla. Rannoilla ei näkynyt asutusta, vain pelkkää metsää. Sulut olivat kanavassa mielenkiintoinen tuttavuus, mutta niiden toimintasysteemin ymmärtäminen ei onnistunut heti ensimmäisellä sululla, onneksi sulkuja riitti ja asia tuli ymmärretyksi. Neuvostoliiton puolella olivat sulut Juustila, Särkijärvi, Rättijärvi, Lietjärvi ja Pälli. Valtakuntien raja oli keskellä Nuijamaan järveä ja raja näkyi selvästi metsään hakattuna rajavyöhykkeenä. Tähystystornejakin oli rajan tuntumassa. Heti Suomen puolella näkyi asutusta: oli kesähuviloita ja maalaistaloja. Nuijamaan järven jälkeen Saimaan kanava jatkui kapeana uomana. Ilta alkoi jo hämärtyä ja kanavan rannoilla loistivat valot kauniina nauhana. Suomen puolella olivat sulut Soskua, Mustola ja Mälkiä.

Kyllästyttyämme istumaan savuisessa ja levottomassa kahviossa siirryimme kabinettiin, jonne oli kerääntynyt rempseän iloisia naisia. Heidän juttujaan kuunnellessa ja välillä vatsa kippurassa nauraen loppumatka kului nopeasti. Kun ilta kului ja juttu jatkui, niin jopa alkoi löytyä tuttujakin. Vihdoin alkoivat pimeässä illassa loistaa Lappeenrannan valot; kello oli 22. Siellä saimme vain kävellä tullin läpi, mutta eräille miehille näytti sekin tuottavan vaikeuksia. Kiipesimme meitä odottavaan bussiin, joka oli ajanut tyhjänä sinne Viipurista. Kuljettaja kertoi iloisen uutisen kadonneen kultasormuksen löytymisestä. Olin suunnitellut ottavani bussissa nokoset, mutta suunnitelmaksi se jäikin. Eräs aviopari, erityisesti vaimo, sattui olemaan riitaisalla päällä ja niinpä koko bussilastillinen sai kuunnella heidän kovaäänistä perheriitaansa. Fiksuna miehenä aviomies kävi pyytämässä bussin edessä anteeksi vaimonsa käytöstä.

Yöllä klo 02 olimme takaisin Tampereella ja Keskustorilla. Lähdimme kaikki omiin suuntiimme, kuka kahvia keittämään, kuka nukkumaan. Jo bussimatkalla alkanut pahoinvointini jatkui taksissa. Oletin sen olevan matkapahoinvointia, mutta kun se jatkui seuraavana päivänä ripulina, palasi mieleeni se laivassa syömäni jäätelö, joka maistui vanhalta ja jota piti kaivaa kauan jostain. Jotta matka ei olisi unohtunut minulta heti, muistutti vatsani minua siitä lähes kahden viikon ajan.

Kirjoittaja Raija Kannisto