Kaikki kirjoittajan tamsuku artikkelit

Kirjailija Lempi Jääskeläisen vuodet 1921-1939 Viipurissa

Lempi Jääskeläisen tarinan
– ensimmäinen osa Hän syntyi 120 vuotta sitten julkaistiin 25.4.2020 ja
– toinen osa Jääskeläisen perheen vuodet Viipurissa 1884-1920 6.6.2020.

1920-luku oli aivan erilainen vuosikymmen Lempin elämässä kuin 1930-luku. 1920-luvulla hän vasta etsi itseään kirjailijana ja julkaisi työn ohessa tekemänsä kolme teosta. 1930-luvun alussa julkaistusta neliosaisesta Weckrooth-sarjasta tuli suuri arvostelu- ja myyntimenestys ja se teki Lempistä tunnetun kirjailijan. Hän alkoi saada apurahoja eri tahoilta kirjoittamistaan varten. Anna Kortelaisen mukaan Lempi Jääskeläisestä tuli ensimmäinen suomalainen nainen, joka elätti itsensä kirjoittamalla historiallisia romaaneja – ja nimenomaan naimattomana ilman aviomiehen antamaa taloudellista turvaa.

Edellinen artikkelini päättyi vuoteen 1920. Sain pyynnöstäni Kansallisarkistolta tutkimusluvan Lempi Jääskeläistä koskien myös vuosien 1920-1940 aineistoihin, joten voin jatkaa siitä, mihin edellisessä artikkelissani jäin.

Ylioppilaaksi vuonna 1921

Lempin koulutie alkoi syksyllä 1908, jolloin hän oli 7-vuotias. Kouluna oli silloin yksityinen Rosendahlin valmistava koulu. Tätä koulua Lempi kävi kolme vuotta, jonka jälkeen syksyllä 1911 hän pääsi tutkinnon jälkeen aloittamaan Viipurin Vanhassa yhteiskoulussa.

Yhteiskoulua käytiin maailmansodan varjossa. Venäläisten sortotoimet ja valvonta kotitarkastuksineen ja pidätyksineen ahdistivat, mutta kohottivat myös nuorten suomenmielisyyttä ja isänmaallisuutta. Venäjää opiskeltiin koulussa 2. luokalta lähtien. 1914 tuli määräys, että venäjää piti opiskella seitsemän tuntia viikossa. Koulussa kävi venäjän kielen tarkastaja, joka tutki mm., että keisari Nikolai II:n kuva oli esillä juhlasalissa. Rehtori Kaarle Polén oli suomalaisuusmies ja piti keisarin kuvaa esillä vain, kun tarkastaja kävi. Lempi pääsi ylioppilaaksi keväällä 1921. Hän kertoi kirjassa Kevät vanhassa kaupungissa, että hän pääsi koulusta priimuksena ja todistuksessa oli kuusi kymppiä. Kaikkiaan koulusta valmistui sinä keväänä 13 ylioppilasta. Hän kirjoitti ylioppilasaineena ”Novelli vanhasta Viipurista” ja sai arvosanaksi laudatur.

Lempin ylioppilaskuva. Lähde: SKS KIA. Lempi Jääskeläisen Seura ry:n arkisto

Kun Aili ja Lempi saivat koulussa hyviä numeroita, palkitsi äiti tyttöjä viemällä heidät ja muut ”perheenjäsenet” teatteriin. Koulussa Lempin mieliaineita oli historia.

Pohdiskelua:
Ei liene ollut ihan tavallista, että yksinhuoltajaäiti koulutti kaksi tytärtään ylioppilaaksi 1900-luvun alkuvuosikymmenillä. Äiti Henrika oli itse kotoisin vaatimattomista oloista Kesälahdelta ja hänen vanhempansa olivat tilattomia. Henrika oli tietojeni mukaan käynyt vain rippikoulun, jossa oli oppinut lukemaan. Ennen naimisiin menoaan Henrika oli töissä piikana maalaistaloissa. Myös aviomies Juhana, joka kuoli 1908, oli kotoisin Parikkalasta maalaistalosta ja kouluja käymätön. Henrika vei tyttäriä sekä kirkkoon että teatteriin, osti pianon ja laittoi tyttäret soittotunneille. Ailista oli tarkoitus tulla maisteri, mutta Suomen ja Venäjän levottomat olot syksyllä 1917 estivät hänen lähtönsä Helsingin yliopistoon. Mikä sai äidin kouluttamaan tyttärensä ja tutustuttamaan heidät Viipurin kulttuurielämään? Ilmeisesti äidin pitämä kauppa kannatti ja antoi taloudelliset mahdollisuudet.

1920-luku: tie kirjailijaksi avautuu

Lempi ei voinut ylioppilaaksi tultuaan lähteä koulutovereidensa tavoin opiskelemaan Helsinkiin, koska vanhempien kuoleman jälkeen hänen oli itse ansaittava elantonsa. Myös terveydelliset syyt olivat esteenä, sillä hänellä todettu vakava sydänvika äidin kuoleman jälkeen uusiutui ylioppilasvuoden syksynä.

Jo kouluaikoina Lempi haaveili kirjailijan urasta. Hän itse toteaa: ”Minun nuoruuteni oli samalla minun kirjallista varhaiskevättäni”. Lukion jälkeen hän kirjoitteli syksyn 1921 ja kevään 1922 aikana joukon historiallisia kertomuksia, jotka hän lähetti syksyllä 1922 Otavaan. Teos julkaistiin nimellä Opaaliristi huhtikuussa 1923 salanimellä L. J. Inkeri, ja Lempi oli tällöin 22-vuotias.

Vuodet 1921-1927 olivat Lempin elämässä taloudellisesti hyvin vaikeita. Aili-sisar oli onneksi alkuun töissä Taksoituskonttorissa, kunnes lähti opiskelemaan Helsinkiin kansakoulunopettajaksi. Koska Lempin oli ansaittava elantona, hän toimi vuosina 1924–1927 Viipurin valtionverolautakunnan virkailijana. Hän kirjoitteli edelleen työnsä ohella ja valmisteli toista historiallista teostaan nimeltään Pyhän Katariinan hopeavyö. Se valmistui jo syksyllä 1927, mutta julkaistiin keväällä 1928.

Tähän aikaan Lempi tahtoi kehittää saksan ja ranskan kielen taitoaan, koska hän halusi perehtyä vanhoihin asiakirjoihin ja historiateoksiin alkuperäiskielillä. Kielten opiskelu tapahtui siten, että kotona kävi kerran viikossa saksaa puhuva iäkäs paronitar von Freymann keskustelemassa sisarusten kanssa. Myös ranskaa he opiskelivat samalla tavalla.

Tammikuussa 1927 Lempi päätti lähteä kuolettavaksi kokemastaan työstä verolautakunnassa ja jättäytyä vapaaksi kirjailijaksi. Sen ohella hän piti ehtolaiskursseja, antoi yksityistunteja ja toimi historian ja suomen kielen opettajan sijaisena vanhassa koulussaan. Lisäksi hän kirjoitti kertomuksia useisiin viikkolehtiin. Hän vietti paljon aikaa Viipurin museossa, jossa oli runsaasti kiinnostavia asiakirjoja. Hän keräsi sieltä aineistoa mielessä kangastelevaan laajaan historialliseen romaaniin.

Päästäkseen paremmin perehtymään historiaan hän kirjoittautui Helsingin yliopistoon syksyllä 1927. Heikon terveytensä ja osaksi myös taloustilanteensa vuoksi hän sai erikoisluvan opiskella poissaolevana Viipurista käsin. Lempi opiskeli latinaa, arkeologiaa ja historiaa. Kuitenkin kahden vuoden jälkeen keväällä 1929 hän lopetti opiskelun Helsingissä suorittamatta tutkintoa, koska se kävi liian raskaaksi. Hänelle tuli ylirasitusoireina mm. päänsärkyä. Hän muisteli myöhemmin haikeana, että olisi halunnut suorittaa kandidaatin tutkinnon ja vaikka lisääkin. ”Kunpa minun ei olisi tarvinnut niin suuresti rasittaa itseäni joka vuotisilla ehtolaiskursseilla ja 5-6 -tuntisilla opetuspäivillä, jotka hajottivat voimiani”.  Hänen oli silloin mahdoton ajatella opiskeluja ilman, että samalla ansaitsi elantonsa.

Syksyllä 1927 Lempi kirjoitti ajanvieteromaanin Tyttö, jonka sydän oli lasia. Se julkaistiin lokakuussa 1928 salanimellä L. J. Inkeri. Teos oli myyntimenestys ja auttoi saamaan raha-asioita järjestykseen, vaikkakin arvostelijat suhtautuivat siihen kielteisesti. Sen jatko-osa Hopeasalmen valtiatar, auttoi myös taloustilannetta.

1930-luku: Kirjailijatar Lempi Jääskeläisestä tuli ”Viipurin historian hengetär”

Vuosina 1930-1933 Lempi kirjoitti neljä Weckrooth-romaania. Ensimmäinen niistä oli Weckroothin perhe, joka ilmestyi maaliskuussa 1930. Lempillä oli tavoitteena lyödä itsensä läpi historiallisen romaanin kirjoittajana ja siinä hän onnistui. Teos sai melko hyvän vastaanoton sekä arvostelijoilta että suurelta yleisöltä. Kaikkien neljän Weckrooth-kirjan yhdistetty ja osin supistettu laitos julkaistiin 1944. Weckrooth-kirjoja on käännetty englanniksi, ranskaksi ja ruotsiksi.

Kirjojensa saaman suosion myötä Lempi alkoi saada julkisuutta ja häntä pyydettiin usein eri tilaisuuksiin kertomaan Viipurin historiasta. Lempi kutsuttiin myös moniin juhliin ahkeran kirjoittamisen välissä. Kesällä 1931 hän muisteli oppineensa tanssimaan wienervalssia ja vielä myöhemminkin Tonava kaunoinen -valssi ”sai hänet tuntemaan veressään oudon sykähdyksen”.  Kun tammikuussa 1932 vietettiin Viipurin teatteritalon 100-vuotisjuhlaa, pyydettiin Lempi kertomaan talon historiasta. Tästä alkoi Lempin esiintymiskausi, joka kesti Viipurissa syksyyn 1939 asti. Alussa Lempi jännitti esiintymisiä, sillä hän oli mielestään ujo ja hänellä oli kova ramppikuume. Lisäksi vaatepuoli tuotti ongelmia, koska hänellä oli vain yksi parempi puku, joka oli mustaa silkkiä, ja jossa oli valkea silkkikaulus. Vähitellen molemmat asiat helpottuivat. Kielitaitoisena Lempi joutui usein myös emännöimään ulkomaisia kirjailijavieraita.

Tunnettuuden myötä Lempi sai monenlaisia uusia rooleja. 1932 hänet valittiin Viipurin museolautakunnan sihteeriksi. 1933 kevättalvella kokoontui Viipurin linnan juhlasaliin n. 40 henkeä, jotka perustivat Torkkelin Killan, joka oli historian ystävien yhdistys, Viipurin ”kerma”. Hallituksen puheenjohtajaksi valittiin piispa Erkki Kaila, sihteeriksi kaupunginarkkitehti Otto-Iivari Meurman ja hallituksen jäseneksi mm. Lempi, joka oli hallituksen ainoa nainen ja vieläpä nuorehko.

Torkkelin killasta voit lukea julkaisusta Viipurin suomalaisen seuran toimitteita 6.

Uudet tehtävät jatkuivat: Lempi nimettiin 1937 Viipurin radiolautakuntaan ja sen sihteeriksi.

Vuosina 1930-1938 ilmestyi hänen kirjoittamanaan 10 teosta. Kirjoittamisen tahti oli siis kiivas ja lisäksi ne vaativat ensin laajaa paneutumista historiallisiin alkuperäisaineistoihin. Vaativien laajojen töiden välissä Lempi pakinoi Viipurin radiossa ja sepitteli historiallisia kertomuksia. Hän kirjoitti myös näytelmiä, mm. kuvaelmasarjan Viipuri kautta aikojen ja se esitettiin ensin Kaupunginteatterissa ja kesällä Havin valleilla. Hän alkoi vähitellen saada tunnustusta ja apurahoja töistään.

LEMPI. Kuva vuodelta 1930 kirjasta Kevät vanhassa kaupungissa

Lempi Jääskeläisen arkielämää 1930-luvulla

Jääskeläisen sisarukset Aili ja Lempi sekä kotiapulainen Hilma Nordman ja ompelija Hilda Pulkkinen asuivat vuodesta 1915 lähtien aina vuoteen 1939 asti samassa talossa Viipurin vanhassa kaupungissa ns. entisen Linnoituksen kaupunginosassa osoitteessa Katariinankatu 11, joka katu muutettiin 1930-luvulla Linnankaduksi. 1933 he muuttivat samassa talossa isompaan asuntoon, jossa oli neljä huonetta ja keittiö. Asunnosta oli yleensä yksi huone vuokrattuna ulkopuoliselle. Koska Jääskeläisillä oli kotiapulainen ja Lempi oli naimaton, ei hänen tarvinnut huolehtia kodin tavanomaisista taloustöistä, joten hän sai keskittyä kirjailijantyöhönsä täysipainoisesti.

Joskus ennen vuotta 1931 (kirkonkirjat tuhoutuneet, ei voi selvittää, koska) perheeseen muutti koululainen Signe Ailakki Tiusanen, syntynyt 22.12.1921 Viipurin maaseurakunnassa.

Tietoja Ailakin taustasta: Hänen äitinsä Fanny Aurora Gröhn oli kuollut n. 39-vuotiaana 22.1.1931 Viipurissa. Ehkä äiti oli sitä ennen sairastellut, koska Ailakki oli siirtynyt Jääskeläisille jo ennen äidin kuolemaa. Kirkonkirjoissa Ailakista käytettiin nimitystä ottotytär, mutta oliko hänet virallisesti adoptoitu, sitä en tiedä. Äidin kuoltua isälle August Tiusaselle jäi huollettavaksi 7-, 6- ja 5-vuotiaat lapset, joiden kanssa hän muutti 1933 Helsinkiin.

Mistä Jääskeläisen sisarukset tunsivat Tiusasen perheen ja miksi he ottivat Ailakin huollettavakseen? Muistelmissaan Lempi mainitsee Ailakin vain kerran maaliskuussa 1934: ”Meillä asuva ystäviemme tytär Pien’Aili oli minua vastassa”. Myöskään Erkki Moision tekemässä Lempin elämänkerrassa ei ole Ailakista mitään mainintaa.

Vaikka kirjailijana elämä hymyili Lempille, oli hänellä huolia terveytensä kanssa. Sydänongelmien ja ylirasitusoireiden lisäksi Lempillä oli muitakin terveysongelmia. 1931 syksyllä Lempillä todettiin anemia ja 1939 struuma, jota ei voitu leikata, sillä Lempi oli allerginen kaikille tunnetuille puudutusaineille. Hänen kirjoitusjaksonsa olivat hyvin intensiivisiä, niin että hän hädin tuskin malttoi syödä ja nukkua.

LINNANKATU teoksesta Viipuri ennen ja nyt

Äitini perhe Sinkkoset asui myös Viipurissa. Perheen isä Matti oli kuollut 1930, joten äiti Iida joutui elättämään kolmea alaikäistä lastaan mm. siivoamalla ja pesemällä pyykkiä eri perheissä. Iida kävi siivoamassa ja pesemässä pyykkejä myös Jääskeläisillä, jotka olivat hänen serkkujaan. Joskus äitini Mirjam oli äitinsä mukana auttamassa. Pyykit saatiin kuljetettua ylös viidenteen kerrokseen tavarahissillä, kuten myös polttopuut, jotka äidin Toivo-veli toi heille. Äitini muisteli, että Lempi tarjosi hänelle kerran isoja appelsiineja, jotka ilmeisesti 1930-luvulla olivat harvinaisia.

Aili Jääskeläinen valmistui Helsingin Ylioppilasseminaarista kansakoulunopettajaksi 1928 ja tuli opettajaksi Viipurin Tiiliruukin kansakouluun. Hän opetti myös äitiäni siellä 1. ja 2. luokilla vuosina 1930-1932. Aili järjesti Iidan lapset kesäisin kesäsiirtolaan, jonne perheen lasten oli pakko mennä, vaikka he eivät aina olisi sinne halunneetkaan, koska siellä sai ilmaista ruokaa.

Äitini mielestä Jääskeläisten asunto oli hieno. Hän kuvaili, että siellä oli piano ja valkoinen kalusto sekä iso tampuuri eli eteinen. Ikkunoista näkyi Viipurin linna. Reino-veli oli innokas lukemaan kirjoja ja hän lähetti äitini lainaamaan Jääskeläisiltä kirjoja. Heillä oli myös lastenkirjoja, joita sai lainata. Jouluna Jääskeläiset antoivat Iidan perheelle paketin, jossa oli ruokaa ja vaatteita. Pääsiäisenä Sinkkosen lapset kävivät virpomassa Jääskeläiset ja saivat palkaksi suklaamunat. Sinkkosen tytöt saivat myös Jääskeläisten kasvattitytär Ailakin vanhoja vaatteita; he olivat muutaman vuoden Ailakkia nuorempia.

Seuraavassa artikkelissani käyn läpi tarkemmin Lempi Jääskeläisen kirjailijanuraa, kirjojen syntyvaiheita ja teemoja. Viimeisessä osassa seuraan hänen vaiheitaan sota-aikana ja sen jälkeen Helsingissä hänen kuolemaansa saakka vuoteen 1964.

Lähteet:
Jääskeläinen Lempi: Kevät vanhassa kaupungissa. Muistelma. Ilmestyi 1957.
Kortelainen Anna: Tapaus Lempi Jääskeläinen: Mitä historialliselle romaanille tapahtuu? Teoksessa Ripatti Anna ja Koivisto Nuppu (toim.). Monumenteista tanssiaskeliin. Taiteiden ja kulttuurin Viipuri 1856-1944. Ilmestyi 2020.
Me kerromme itsestämme. Kirjailijoiden yhteisjulkaisu. Ilmestyi 1946.
Moisio Erkki: Lempi Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja. Ilmestyi 1983.
Sandberg Börje (toim.):  Viipuri ennen ja nyt. Tekstiosuus Lempi Jääskeläinen. Ilmestyi 1941
.
Viipurin henkikirjat       1920-1940
Viipurin rippikirjat         1931-1949

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Entisaikojen uusperheitä ja maahanmuuttajia

Ensimmäinen osa Vankileirien kautta Tampereen johtoon julkaistiin 20.6.2020.
Toinen osa Sosiaalista mediaa 160 vuotta sitten julkaistiin 4.7.2020.

Tässä Nordlund-sarjan kolmannessa osassa kerron Tampereen ensimmäisen kaupunginjohtajan Kaarle Nordlundin äidin Amandan vaiheista ja esivanhemmista.

Amandan vanhemmat Carl Carlstedt ja Kristiina Stockhus

Amanda Josefina syntyi 30.8.1858 Kiukaisissa ja hänen vanhempansa olivat Carl Fredrik Carlstedt (1833-1874) ja Kristiina Johanna Stockhus (1824-1863).  Isä mainitaan rippikirjassa karvarin tai nahkurin poikana.

Ennen Amandan syntymää Carl Carlstedt oli nuorena miehenä joutunut käräjille.  Paneliassa, joka on kylä Kiukaisissa, oli useita karstamestareita.  Veikko Roiha on kirjoittanut kirjan Panelia karstamestarien kylänä 1800-luvulla.  Roiha kertoo kirjassaan karstamestarien nostamasta oikeusjutusta, jossa pitäjän käsityöläiset vaativat edesvastuuseen niitä, jotka luvatta harjoittivat heidän ammattiaan.  Tässä yhteydessä käytetään termiä nurkkamestarikäräjät.  Käräjiä käytiin vuosina 1853 ja 1854. Luvatonta karstojen valmistusta oli siis tapahtunut ja nahkurinpoika Carl Carlstedt oli yksi syytetyistä.  Hänet tuomittiin sakkoihin.  Takavarikoidut työkalut ja raaka-aineet piti luovuttaa pois ja ne myytiin huutokaupalla.

Carl oli syntynyt 19.8.1833 Paneliassa ja meni naimisiin 11.10.1857 Nakkilassa Kristiina Stockhusin kanssa.  Perheeseen syntyi kaksi tytärtä Amanda (1858) ja Johanna (1860). Perheen äiti kuoli keuhkotautiin 21.1.1863, kun Amanda oli viisivuotias.  Carl meni uudestaan naimisiin jo saman vuoden joulukuussa.  Perhe muutti Kiukaisista 1865 Karjalan seurakuntaan, joka nykyään on osa Mynämäkeä.  Paneliaan palattiin takaisin 1871.  Amanda oli silloin 13-vuotias, mutta häntä ei mainita Panelian Ruskin rippikirjassa.  Carl Carlstedt kuoli 6.11.1874.  Amanda oli silloin 16-vuotias ja menettänyt molemmat vanhempansa.  Äitipuoli Wilhelmiina Carlstedt eli pitkään. Hänellä oli Carlin kanssa kolme lasta ja lisäksi kaksi aviotonta lasta.

Amandan isän vanhemmat Johan Carlstedt ja Maria Kumlander

Amandan isoisä Johan Carlstedt, joka oli siis ammatiltaan nahkuri, asui vanhempana Panelian Uusikatilassa.  Amanda mainitaan samalla rippikirjan sivulla isoisänsä kanssa 1874. On vähän epäselvää, asuiko hän Paneliaan paluun jälkeen isoisänsä luona vai Nakkilassa, jossa hän pääsi ripille 15-vuotiaana.  Amandan isoäiti Maria Margareta Carlstedt o.s. Kumlander kuoli 1870.  Isoisä meni uudestaan naimisiin ja sai vielä kaksi lasta. Amandan isoisä sai nuorimman lapsensa samana vuonna 1877 kuin Amanda meni naimisiin Adam Nordlundin kanssa.

Amandan täti Maria Helander o.s. Stockhus

Vaikka Amandan äiti Kristiina oli kuollut Amandan ollessa viisivuotias, yhteys äidin sukuun säilyi.  Amanda muuttikin virallisesti Nakkilaan helmikuussa 1874 ja hänet mainitaan rippikirjassa yhdessä tätinsä Maria Loviisa Helanderin kanssa.  Rippikirjassa on tädin kohdalla mielenkiintoinen merkintä: Barnlär. K. W. Helanders frånskilda hustru Maria Loviisa Helander född Stockhus.  Opettaja Kristian Wilhelm Helander ja Maria Stockhus oli vihitty Nakkilassa 1861. Helander oli toiminut Nakkilassa kiertokoulun opettajana vuoteen 1860 ja siirtynyt sitten Porin alkeiskoulun opettajaksi.  Olisi mielenkiintoista tietää, mitä avioliitossa tapahtui, sillä Maria muutti yksin Porista Nakkilaan lokakuussa 1865. Kristian Helander kuoli Porissa 16.1.1868. Helanderia opettajan tehtävässä seurasi Adam Nordlund, Amandan tuleva aviopuoliso.

Amandan äidin suku Stockhus

Amandan äiti Kristiina oli omaa sukua Stockhus.  Stockhus-suvun alkuperä on Ruotsissa, jonne suku oli tullut Saksasta.  Siellä nimi oli muodossa Stockhaus.  Kristiinan isän isä Lars Stockhus (1754-1835) muutti perheineen Suomeen 1786.  Kristiinan isä Sven Erik oli silloin 7-vuotias.  Kaisa Kyläkoski on kertonut blogissaan perheen muutosta ja sivuilta löytyy kuva matkapassista.  Stockhusit muuttivat Kullaalle Leineperin ruukkiin, josta käytettiin myös nimeä Fredriksfors bruk.  Suvun miehet olivat seppiä ja Stockhus-nimisiä seppiä löytyy muiltakin Suomen ruukkipaikkakunnilta 1800-luvulla.  Lars Stockhus oli naimisissa Ruotsin Färnassa syntyneen Kaisa Skogin (1753-1827) kanssa.

Kuva Leineperistä

Lars ja Kaisa Stockhusin poika Sven Erik (1779-1850) muutti Kullaalta Nakkilaan pitämään Leistilän Kyllijoen taloa. Hän oli naimisissa Eurajoella syntyneen Fredrika Långforsin (1791-1870) kanssa. Parille syntyivät tyttäret Maria (1819-1887) ja Kristiina (1824-1863).

Amandan muutto Nakkilaan ja avioliitto Adam Nordlundin kanssa

Amanda oli Nakkilaan muutettuaan piikana ja muutti 1876 Kukonharjan Tynin taloon.  Nakkilan rippikirjan 1868-77 sivu 53 kertoo paljon.  Samalla sivulla on Adam Nordlund, hänen toinen ja kolmas vaimonsa, ensimmäisen ja kolmannen vaimon äiti suutarin leski Fredrika Grönlund, Adamin kaksi tytärtä liitosta Amanda Branderin kanssa, nuorempi sisarensa Mariana Karoliina Nordlund ja tuleva vaimonsa Amanda, joka lopulta vaihtuu piiasta vaimoksi.    Löytyy sivulta vielä Amandan nuorempi sisko Johannakin, joka muutti sisarensa perässä Nakkilaan.  

Amanda meni siis naimisiin 19-vuotiaana itseään 27 vuotta vanhemman opettajan Adam Nordlundin kanssa.  Aviopari eli Nakkilan Kukonharjan Tynillä Adamin kuolemaan asti.  Heille syntyi seitsemän lasta, joista kaksi kuoli pienenä.  Adam ja Amanda Nordlundin hauta, johon on haudattu myös nämä kaksi lapsena kuollutta, on Nakkilan hautausmaalla. Amanda Nordlundin vaiheista miehensä kuoleman jälkeen en tiedä. Amanda Nordlund kuoli Nakkilassa syyskuussa 1943 vajaan vuoden poikansa Kaarle Nordlundin kuoleman jälkeen.

Mitä nämä tiedot kertovat tämän päivän sukututkijalle.  Ehkä sen, että perheen rakenne ei ennenkään ole ollut samanlainen kuin useimmille tuttu ydinperhe. Nykyajan uusperheitä vastaavia on ollut ennenkin.  Nykyään erotaan enemmän, ennen kuolema erotti.

Toinen asia, johon voisi kiinnittää huomiota, on maahanmuuton merkitys Suomen historiassa. Tiedämme, että ulkomaalainen on ollut perustamassa teollisuutta Tampereelle ja muualle Suomeen.  Ruukit ovat tästä hyvä esimerkki.  Mutta ruukkeihin tuli myös työntekijöitä, esimerkiksi seppiä, muualta.  Stockhus-suvun tuloa Suomeen voi pitää maahanmuuttona, vaikka Ruotsin valtakunnan sisällä muutettiinkin.

Päätän nyt tämän sukuseikkailun, jonka tarkoituksena oli yhdistää kaksi minulle tärkeää paikkakuntaa, Tampere ja Nakkila.  Kun lähdin liikkeelle, olin melko varma, että löydän linkin Kaarle Nordlundin ja omien juurieni välillä. Nyt minun täytyy myöntää, ettei sellaista löytynyt, mutta monta mielenkiintoista asiaa kuitenkin.

Kirjoittaja: Heikki Nurmi

Musta lammas aidan takana

Kotipihamme aidan taakse ilmestyi villisti tuijottava musta lammas.  Näin tapahtui erään syysillan hämärässä Suomussalmella 1950-luvun alussa. Lapsesta se oli pelottavaa ja selittämätöntä. En muista mitä karanneelle oudolle lampaalle sitten tapahtui. Olen myöhemmin ajatellut, että tapahtuma toi sodan jälkeisten vuosien piilossa olleet pelot ja ahdistukset näkyviksi. Meidän suurten ikäluokkien syntymän aikana sodista oli kulunut vain muutama vuosi.

Sotien tiedetään synnyttäneen sen kokeneissa monenlaisia traumoja. Osittain näkyviä mutta myös suuressa määrin piilossa olevia, koska niistä ei haluttu puhua, varsinkaan lapsille. Esimerkiksi isäni oli haavoittunut vakavasti ja äitini oli joutunut lähtemään evakkoon Kainuusta talvisodan alla. Lapsi ei tietenkään voinut ymmärtää eikä edes huomata aikuisten mahdollisia sotatraumoja. Ja nyt jälkikäteen 1950-luku on muistoissa jatkuvaa eteenpäin menoa, asioiden parantumista vuosi vuodelta.

Traumojen vaikutukset ilmenivät vasta vuosikymmeniä myöhemmin esimerkiksi käsittämättömänä ahdistuksen tunteena. Muistan lapsena kuulleeni aikuisten puheissa hajanaisia viittauksia sotaan ja sen kokemuksiin, jotka eivät olleet monille helppoja. Sotien jälkeiset vuodet olivatkin tavallista levottomampia.

Noina vuosina sattui aivan lähiympäristössä monia tapahtumia, jotka eivät ehkä ole nykypäivän kaupunkilaislapselle kovin pelottavia, mutta jotka olivat sen ajan rauhallisen maaseudun lapselle pelkoa aiheuttavia. Törmäsin lähimetsässä veriseen juopuneeseen mieheen, joka makasi varvikossa. Talomme edestä kulkevaa tietä hoiperteli välillä ojankin kautta hullulta näyttänyt mies side pään ympärillä kohti lähellä olevaa sairaalaa. Pihassamme seisoi yhtenä aamuna metsäyhtiön kuorma-auto, jonka tuulilasissa oli suuri reikä. Kerrottiin, että auto oli ollut kuolemankolarissa. Auto näytti haavoittuneelta eläimeltä. Kulkiessani kunnantalon ohi kouluun istui talon portailla hyvin känninen nainen, joka kiroili aggressiivisena. Rouva oli yhdestä meidän naapuritalostamme.

Eräänä iltana tuli kotimme oven taakse joukko meluisia ja juopuneita sahamiehiä, jotka vaativat isältä lisää ennakkoa. Isä lähetti miehet pois ilman rahaa. Seuraavana päivänä kuulimme, että yksi miehistä oli pudonnut läheisen kosken korkealta rantakalliolta vuolaaseen virtaan ja menettänyt henkensä.

Näinä vuosina tapahtui aika lähellä kotiamme Kiannonkadun varrella sairaalan takana miinan räjähdys, jossa koulupoika menetti henkensä. Kyseessä oli saksalaisten ’aseveljien’ jälkeensä jättämä miina. Miinat aiheuttivat seudullamme heti sodan jälkeen useita siviiliuhreja. Vaikka niitä olikin armeijan toimesta raivattu sodan jälkeen, kaikkia ei ollut löydetty. Näitä miinoja on löydetty vielä 2000-luvullakin.

Kaikki sukupolvilta toisille siirtyvät traumat eivät tietenkään johdu sodista, mutta sotien aiheuttamat taakkasiirtymät ovat varmasti totta. Traumaattiset tapahtumat vaikuttavat sukupolvesta toiseen, jos niitä ei tunnisteta ja käsitellä. Traumaattiset kokemukset, siis ne, jotka jättävät ihmiseen käsittelemättömiä pelkoja, siirtyvät vanhempi-lapsisuhteen kautta seuraavalle – ja voimakkuutensa mukaan – useille seuraaville sukupolville.

On arvioitu, että traumat voivat mahdollisesti periytyä suoraan ituradan solujen epigeneettisten muutosten kautta. Ne jatkavat kulkuaan ja siirtyvät aina uudelle sukupolvelle. Ne eivät häviä, vaan jäävät piilotajuntaan. Vasta neljäs sukupolvi on täysin vapaa sotien ylisukupolvisista traumoista. Se tarkoittaa sodan kokeneiden lastenlastenlapsia. Suomalaisen tunneilmaston sanotaan olevan vieläkin kylmä ja suomalaisten kiintymyssuhteet sodan jäljiltä keskimääräistä välttelevämpiä. Sodat näkyvät yhä koko suomalaisessa kulttuurissa.

Keino päästä erilaisista traumoista ja niiden jälkivaikutuksista on siis niiden tunnistaminen ja käsittely. Niistä ei pääse ahdistavia tunteita torjumalla tai piilottamalla. Niitä yrittää pitäisi mielessään kuunnella ja havainnoida. Siinä lienee vielä tehtävää monelle suvulle ja perheelle.

Lisätietoa: Sota näkyy meissä. Lääkärilehti 29.4.2010 (https://www.laakarilehti.fi/ajassa/ajankohtaista/sota-nakyy-meissa-yha-5663/)

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Sosiaalista mediaa 160 vuotta sitten

Ensimmäinen osa Vankileirien kautta Tampereen johtoon julkaistiin 20.6.2020.

Tampereen ensimmäinen kaupunginjohtaja Kaarle Nordlund syntyi Nakkilassa 24.1.1889.  Hänen vanhempansa olivat Adam Filemon Nordlund ja Amanda Josefiina Carlstedt. Tässä jutussa kerron isä Adam Filemonin vaiheista.

Adam Filemon syntyi 8.3.1831 Ketolan torpassa Nakkilan Leistilässä.  Hänen vanhempansa olivat torppari Juho Iisakinpoika Ketola (s. 20.9.1788 Nakkila, k. 11.12.1852 Nakkila) ja Anna Mikontytär Uotimäki (s. 17.9.1796 Kiukainen, k. 3.1.1848 Nakkila). Perheeseen syntyi seitsemän lasta, joista yksi kuoli lapsena.

Adam opiskeli kraatariksi. Melko pian hän kuitenkin vaihtoi ammattia, kuten seuraavista lehtikirjoituksista voi lukea.

Sanomia Turusta 10.8.1860 n:o 32:

Sanomia Turusta 7.9.1860 n:o 36, kappalaisen Frans Josef Vadénin vastaus:

Viittaukset juttuihin löytyvät Suur-Ulvilan historian I osasta.  Samanlaista keskustelua käydään nykyäänkin. Nykyvälineillä vastaus lähtisi nopeammin.  Kappalaisen vastaus Nakkilan pojalle kesti melkein kuukauden.

Adam Nordlund eli värikkään elämän, johon mahtui monta läheisen syntymää ja kuolemaa.

Adamin ensimmäinen puoliso oli suutarin tytär Fredrika Mathilda Grönlund.  Vihkimispäivä oli 1.1.1854 ja jo 21.11. samana vuonna vaimo kuoli lapsivuoteeseen. Lapsi jäi eloon, mutta kuoli vähän alle kaksivuotiaana.

Seuraavana vuonna 4.11.1855 Adam nai talollisen tyttären Amanda Sofia Branderin.  Kansallisbiografiassa on Veli-Matti Aution kirjoittama selvitys Brander-suvusta.  Sen mukaan Brander-suvun kantaisänä pidetään turkulaista Joakim Branderia (noin 1667 – 1744), joka toimi Nakkilassa henkikirjoittajana. Hänen jälkeläisiään on paljon Nakkilassa, kuten esimerkiksi Amanda Sofian isä Fredrik, joka omisti Viikarin talon Kukonharjan kylässä.   Suku on levinnyt laajalle ja siinä on merkittäviä yhteiskunnallisia vaikuttajia, kuten Uuden Sukukirjan (1946) uudistetun version I osan yli 300 taulua sisältävästä tutkimuksesta voi lukea.  Liitosta Amanda Branderin kanssa syntyi viisi lasta, joista neljä kuoli alle viisivuotiaana.  Vaimo kuoli keuhkotautiin 3.6.1871.

Lastenkoulu oli perustettu Nakkilaan vuonna 1854. Nordlundista tuli opettaja 1859, kuten lehtijutuista voi lukea.  Vuonna 1869 kuntakokous jakoi seurakunnan viiteen kiertokoulupiiriin. Nordlund hoiti kaikkien piirien opetuksen. Päästyään opettajaksi hän suoritti vielä lukkarin tutkinnon. Opettajana Nordlund toimi yhteensä 30 vuotta.  Kiertokoululaitos pysyi Nakkilassa ennallaan Nordlundin kuolemaan asti.  Nakkilan ensimmäinen kansakoulu aloitti toimintansa vuoden 1878 syksyllä.  Kiertokouluja pidettiin edelleen useissa kylissä.

Helmikuussa 1872 Adam meni naimisiin ensimmäisen puolisonsa sisaren Gustava Kristiina Grönlundin kanssa.  Seuraavan vuoden helmikuussa vaimo menehtyi lapsivuoteeseen ja lapsikin kuoli.

Adam Nordlund toimi opettajan tehtävien ohessa myös kunnan tehtävissä.  Hän oli kunnan esimiehenä 1875-1877 ja kunnallislautakunnan puheenjohtajana 1886-1892.  Lähteenä näille tiedoille olen käyttänyt Suur-Ulvilan historian II osaa.

Oltuaan lähes viisi vuotta leskenä Adam Nordlund meni naimisiin itseään 27 vuotta nuoremman piian Amanda Josefiina Carlstedtin kanssa 16.12.1877.  Ensimmäinen lapsi syntyi heinäkuussa 1888. Voi vain arvailla, mistä Nakkilan kirkon vaiheilla keskusteltiin noina aikoina.  Nordlundin kausi kunnan esimiehenä päättyi 1877 ja häntä seurasi tehtävässä Nordlundin toisen vaimon Amanda Branderin sukulainen Fredrik Brander.  Avioliitosta Amanda Carlstedtin kanssa lapsia syntyi yhteensä seitsemän, kaksi kuoli pienenä. Kaarle syntyi toiseksi nuorimpana 24.1.1889.  Adam Nordlund perheineen asui Nakkilan Kukonharjan Tynillä ja hän kuoli 2.3.1892 keuhkokuumeeseen Kaarlen ollessa vasta kolmivuotias.

Adam jäi siis kolme kertaa leskeksi.  Hänen yhteensä 14 lapsesta 8 kuoli pienenä. Kaarle Nordlund oli nuorin aikuisiksi eläneistä.  Muiden Adam Nordlundin lasten jälkipolvia en ole selvittänyt.

Kaarle Nordlundin äiti Amanda eli vielä pitkään.  Hän kuoli samana vuonna kuin poikansa eli 9.9.1943.  Adam ja Amanda Nordlundin hauta on Nakkilan kirkon viereisellä hautausmaalla.

Amanda Nordlundin sukujuuret menevät Kiukaisten Panelian käsityöläisten kautta Kullaan Leineperin ruukin Stockhus-sukuisiin työntekijöihin.  Jatkan niistä Nordlund-sarjan viimeisessä osassa.

Kirjoittaja: Heikki Nurmi

Kolmas osa Entisaikojen uusperheitä ja maahanmuuttajia julkaistiin 1.8.2020.

Vankileirien kautta Tampereen johtoon

Tamperelaiset tuntevat Jarmo Rantasen ja Pekka Paavolan, vanhemmat myös Erkki Napoleon Lindforsin. Sulo Typpö on jo vieraampi nimi, mutta kuka oli Tampereen ensimmäinen kaupunginjohtaja. Hän oli Kaarle Nordlund, josta tuli Tampereen kunnallishallinnon uudistuksen yhteydessä kaupunginjohtaja vuonna 1929. Kaikkien kaudet olivat pitkiä, yli kymmenen vuotta:  Nordlund 1929-1943, Typpö 1943-1957, Lindfors 1957-1969, Paavola 1969-1985 ja Rantanen 1985-2007.

Kaarle Nordlund syntyi 24.1.1889 Nakkilassa. Koskesta voimaa -sivustolta voi lukea hänen vaiheistaan.  Korjaan tässä sivun virheen, joka on myös Wikipediassa. Hänen vanhempansa olivat Adam Filemon Nordlund ja Amanda Josefiina Carlstedt. Isä kuoli Kaarlen ollessa kolmivuotias. Lapsuutensa Kaarle Nordlund vietti Nakkilan Kukonharjan Tynillä.  Nordlund oli harjoittelijana Valtion rautateillä vuosina 1907-1914, minkä ohessa hän kävi Vaasan kauppakoulun 1911. Vuodesta 1914 lähtien hän toimi Jyväskylässä kirjapainon isännöitsijänä. Siellä painettiin Keski-Suomen työväestön lehteä Sorretun Voima, jonka nimi myöhemmin oli Työn Voima.  Nordlund meni naimisiin Aliina (hautakivessä Alli) Kässin kanssa 1916.  Vaimon sukujuuret ovat Jyväskylän maaseurakunnassa.

Sattumalta kokeilin, löytyykö Kansallisarkiston valtiorikosylioikeuden akteista Nordlundeja.  Siellä olikin yli 60 sivua asiakirjoja Kaarle Nordlundista, joka oli tuomittu neljäksi vuodeksi kuritushuoneeseen elokuussa 1918.  Tuomio oli valtiopetoksen valmistelusta. Hänet oli vangittu jo helmikuussa 1918 marraskuussa 1917 Jyväskylässä  tapahtuneen poliiseihin kohdistuneen asetakavarikon vuoksi. Asiapapereista voi lukea sekä Nordlundia syyttäviä että hänen syyttömyyttään vakuuttavia todistajalausuntoja. Siellä on myös pitkä Nordlundin allekirjoittama selvitys, jossa hän todistaa syyttömyyttään ja vakuuttaa olleensa koko ajan väkivaltaa vastaan.

Sture Lindholmin kirjasta Vankileirihelvetti Dragsvik löytyi lisätietoja.  Nordlund päätyi lopulta Tammisaaren vankileirille.  Hän oli sitä ennen ollut vangittuna Kokkolassa.  Nordlundin selviämistä leirillä auttoi se, että hän sai työskennellä sairaanhoitotehtävissä.  Vangit olivat eri kasarmeissa ja yhteisen sairastuvan käydessä ahtaaksi, jokaiseen kasarmirakennukseen tuli oma sairastupa ja oma sanitääri.  Nordlundista tuli sanitäärien johtaja, joka vangin asemastaan huolimatta antoi kirjallisia raportteja leirin lääkärille.  Muutamia Nordlundin raportteja on säilynyt ja niistä voi lukea yksityiskohtaisia tietoja leirin kurjuudesta.

Valtiorikosylioikeuden papereista ei selviä, milloin Nordlund vapautui.  Luultavasti hänet armahdettiin syksyn 1918 armahduksessa, sillä hänen tuomionsa oli neljä vuotta.  Perheeseen  oli toukokuussa 1917 syntynyt esikoinen. Tarkkaa muuttopäivää Jyväskylästä Tampereelle en ole löytänyt.  Kuitenkin Nordlundista tuli vuonna 1919 Vakuutusyhtiö Turvan johtaja.  Täytyy ihmetellä, miten nopeasti valtiopetoksen valmistelusta tuomittu mies alkoi edetä urallaan.

Nordlund toimi monissa Tampereen kaupungin luottamustehtävissä 1920-luvulla. Hänestä tuli yksi Tampereen sosiaalidemokraattien kärkinimistä. Vuodesta 1922 Nordlund kuului Tampereen kaupunginvaltuustoon ja seuraavana vuonna hänet valittiin valtuuston varapuheenjohtajaksi. Valitsijamiehet valitsivat Suomen presidentin ensi kerran vuonna 1925.  Nordlund kuului näihin valitsijamiehiin.

Kunnallislakia uudistettiin vuoden 1927 valtiopäivillä. Vuoden 1931 alusta tuli kaikissa Suomen kaupungeissa olla lain edellyttämä kaupunginhallitus. Sen tehtävä oli valmistella asiat kaupunginvaltuustolle ja käyttää kunnallista toimeenpanovaltaa. Tampereen kaupunki otti uuden hallintojärjestelmän käyttöön jo vuoden 1929 alusta. Kaupunginhallituksen muodostivat kaupunginjohtaja, kaksi apulaiskaupunginjohtajaa ja yhdeksän vuodeksi kerrallaan valittua jäsentä.

Nordlund valittiin kaupunginjohtajaksi vuoden 1929 alussa.  Vuosi oli Tampereen juhlavuosi. Kaupungin perustamisesta tuli kuluneeksi 150 vuotta, mutta Kuru-laivan onnettomuus syyskuussa aiheutti juhlien peruuntumisen. Paljon silti tapahtui vuonna 1929.  Uusi Hämeensilta otettiin käyttöön, Hotelli Tammer valmistui, Tampereen Orkesteri perustettiin ja Pyynikin uusi näkötorni valmistui.

Kaupunginjohtajan päätehtävä yleishallinnon lisäksi oli huolehtia talousasioista. Nordlund itse kirjoitti Tammerkoski-lehdessä (1939:2) uuden hallintomallin kymmenestä ensimmäisestä vuodesta ja arvioi uudistuksen selkeyttäneen päätöksentekoa.  Nordlundia johtajana ehkä kuvaa hänen arvionsa lopetus: ”Lait ja ohjesäännöt määräävät kuitenkin aina vain toiminnan rajat ja yleispiirteet. Elävän voiman ja tehokkuuden niille antavat ihmiset, jotka niitä toteuttavat. Tämän yksityiskohtaisen toiminnan arvostelu ei kuitenkaan sovellu allekirjoittaneen tehtäväksi.”

Nordlund johti Tamperetta koko 1930-luvun ja myös sota-aikana. Pitäisi päästä kaupunginarkistoon tutkimaan ajan asiakirjoja, jotta saisi paremman käsityksen hänen toiminnastaan. Sen ajan kaupunginjohtaja oli lähinnä virkamies.  Vasta Erkki Lindforsin ja Pekka Paavolan kausien aikana kaupunginjohtajasta tuli enemmän julkisuuden henkilö.

Tammerkoski-lehteä (1943:5) lainaten tammikuun 8. pnä 1943 kuoli kaupunginjohtaja Kaarle Nordlund, joka parin vuoden ajan oli potenut vaikeata sairautta, mihin osaltaan oli vaikuttanut sota-ajan tuoman työlisän aiheuttama rasitus.

Nordlund on haudattu Kalevankankaan hautausmaalle (osio 35).  Siellä ovat myös Sulo Typön (osio 41) ja Erkki Lindforsin (osio 39) haudat.

Entisenä nakkilalaisena olen miettinyt, oliko Nordlundilla vaikutusta Nakkilalle tärkeään siltahankkeeseen. Sata vuotta sitten Kokemäenjoen yli ei ollut Nakkilan kohdalla siltayhteyttä.  1930-luvun lopulla Nakkilan silloisen kirkkoherran Antti Perheentuvan johdolla saatiin hankkeelle rahoitus.  Tampereen vanha rautatiesilta siirrettiin Arantilan sillaksi.  Tämä kapea silta korvattiin vasta 1990 uudella sillalla.

Aion jatkaa kertomalla Kaarle Nordlundin isästä Adam Filemon Nordlundista, joka toimi pitkään kiertokoulunopettajana Nakkilassa 1800-luvun loppupuolella.

Kirjoittaja: Heikki Nurmi

Toinen osa Sosiaalista mediaa 160 vuotta sitten julkaistiin 4.7.2020.
Kolmas osa Entisaikojen uusperheitä ja maahanmuuttajia julkaistiin 1.8.2020.

Jääskeläisen perheen vuodet Viipurissa 1884-1920

Lempi Jääskeläisen tarinan ensimmäinen osa Hän syntyi 120 vuotta sitten julkaistiin 25.4.2020.

Juhana ja Henrika Jääskeläinen muuttivat Viipuriin Parikkalasta 28.3.1884. Mukana seurasivat heidän 1,5-vuotias tyttärensä Helmi Maria, Juhanan 60-vuotias äiti Maria Haapalainen sekä Juhanan nuorin veli 20-vuotias Tuomas. Todennäköisesti he muuttivat kodin irtaimisto mukanaan ja hevosvaunuilla, sillä junarata Parikkalasta Viipuriin valmistui vasta 1906.

Jääskeläiset muuttivat Viipurissa usein, joten en ehkä onnistunut jäljittämään heidän kaikkia osoitteitaan henkikirjoista. Miten tähän aikaan etsittiin uutta vuokra-asuntoa? Lehdistä löytyi joitain ilmoituksia asunnoista. Äitini kertoi, että he etsivät Viipurissa uutta asuntoa katselemalla talojen ikkunoita, sillä jos joku asunto oli vuokrattavana, oli sen ikkunassa valkoinen pahvilappu.

Jääskeläiset on merkitty jo Viipurin vuoden 1884 henkikirjaan Aninan kaupunginosaan taloon nro 76 (henkikirjassa ei ollut katujen nimiä). Juhanan ammattina oli työläinen. 1887 he muuttivat Aninassa taloon nro 104, mutta Tuomas oli jo muuttanut omilleen. Henkikirjan 1890 aikaan perhe asui Entisen linnoituksen kaupunginosassa (se tarkoitti ns. vanhaa kaupunkia) talossa nro 12-13. Juhanan ammattina oli gårdsdrängen. Olisiko ollut talonmies?

1893 Jääskeläisten osoite oli Pietarin esikaupungissa talossa nro 72. Juhanan ammattina oli månglare = kaupitsija, kaupustelija. Olivatkohan he jo tällöin avanneet kaupan, jonka tiedän heidän perustaneen Viipuriin? Yritin selvittää asiaa Kansallisarkistosta, mutta Mikkelin yksiköstä kerrottiin, että Viipurin maistraatin aineistoja on tuhoutunut sodissa, eikä sitä voida selvittää.

Muutoksia perhekoossa, iloa ja surua

7.4.1896 syntyi perheen ainut poika, joka sai nimekseen Arvo Einar. Hän kuoli kuitenkin jo 10 kuukauden ikäisenä aivokalvontulehdukseen. 15-vuotiaalle Helmi Marialle syntyi 2.3.1898 sisar Aili Sigrid ja kohta sen jälkeen kuoli Juhanan äiti Maria Haapanen 74-vuotiana 26.3.1898 syynä sydänvika. Kahden ja puolen vuoden kuluttua perhe kasvoi vielä, kun kolmas tyttö Lempi Inkeri syntyi 15.12.1900. Lempin kummit olivat aliupseeri Matti Ristseppä ja vaimonsa Vilhelmiina.

Vuonna 1900 perheen osoitteena oli Ainonkatu 21, joten olisiko muuton syynä ollut tarve saada isompi asunto. Asunnossa asui nyt viisi aikuista ja kaksi lasta: Juhana, Henrika, Helmi, Aili, Lempi sekä piika Hilma Nordman ja renki Erik Ikonen, s. 1877. Vanhin tytär Helmi opiskeli tähän aikaan Viipurin kirkkomusiikkiopistossa, joka oli aiemmin nimeltään Viipurin lukkari- ja urkurikoulu ja perustettu 1893. Hän meni naimisiin opiskelutoverinsa Antti Ruotsalaisen kanssa 24.8.1902. Molemmat työskentelivät kanttori-urkureina.

Perheeseen tullut uusi asukas Hilma Nordman oli syntynyt 31.8.1875 Kesälahdella. Hän muutti Kesälahdelta 20-vuotiaana Parikkalaan 12.8.1895 ja sieltä edelleen Viipuriin 27.10.1900, jossa hän meni asumaan Jääskeläisen perheeseen. Hilman äiti oli Maria Asikainen, Henrikan isän 10 vuotta nuorempi sisar, joka oli 1867 avioitunut Henrik Nordmanin kanssa. Hilma oli siis Henrikan serkku.

Hilma oli Jääskeläisen perheessä piikana eli kotiapulaisena koko ikänsä ja hänet haudattiin Parikkalassa samaan hautaan Ailin ja Lempin kanssa. Lempi puhutteli häntä kirjassaan ”Kevät vanhassa kaupungissa” nimellä täti, ja hän olikin 25 vuotta Lempiä vanhempi. Minusta on erikoista, että Lempin muistelmissa ei mainita kuin kerran Hilma-täti, ei myöskään Erkki Moision kirjoittamassa Lempi Jääskeläisen elämänkerrassa, vaikka hän varmaan oli tärkeä henkilö Lempin ja Ailin elämässä.

Kuluneet pari vuotta olivat olleet Henrikalle henkisesti ja fyysisesti kuluttavia, koska hän oli ollut raskaana vuosina 1896, 1898 ja 1900 ja poikavauva Arvo oli kuollut 1897 ja anoppi 1898. Ajattelen, että Hilmaa tarvittiin Henrikan avuksi, koska hänellä oli nyt hoidettavanaan kaksi lasta ja ehkä hän työskenteli myös kaupassa.

Elämää Viipurissa 1900-luvun alussa

1900-luvun vaihteessa Viipurissa oli, esikaupungit mukaan lukien, 36 600 asukasta. Asukkaiden kotikieliä oli neljä: suomi, ruotsi, venäjä ja saksa, ja myös kaikilla näillä kieliryhmillä oli omat seurakunnat. Pietarin läheisyys toi paljon venäläisiä matkailijoita ja kaupungissa oli venäläinen varuskunta.

Viipurin katunäkymä 1910 (Lähde: Sven Hirn, Juha Lankinen, Viipuri – kansainvälinen kaupunki)

Henkikirjassa 1906 perhe on merkitty osoitteeseen Otavankatu 48, asukkaina Juhana ja Henrika, tytöt Aili ja Lempi, piika Hilma Nordman sekä Heikki Sinkkonen. Heidän asuintalonsa omisti Juhanan kolme vuotta nuorempi veli ajuri Antti Jääskeläinen, joka oli muuttanut Parikkalasta Viipuriin 22.5.1882. Hän oli ostanut talon 2.10.1897 ja siinä asui Jääskeläisen perheen lisäksi 18 henkeä. Aika iso talo siis! Otavankadun lähellä oli perheen lapsille mukava leikkipaikka Patterinmäki, joka oli 1860-luvulla linnoitettu alue, kumpuileva kukkula ja sitä ympäröi 1905 rakennettu tiilimuuri. Perheen äiti Henrika oli myös vuokrannut puutarhan, jossa oli omenapuita, ja jossa perheen lapset saivat leikkiä.

Otavankadun asuntoon muutti myös Heikki Sinkkonen, joka oli syntynyt 18.10.1883 Parikkalassa. Hänelle ei ole merkitty ammattia henkikirjaan 1906. Kuka oli tämä 23-vuotias Heikki? Hänen asumisensa Jääskeläisellä oli minulle suuri yllätys, sillä Heikki Sinkkonen oli äitini setä eli äidin isän Matti Sinkkosen veli, enkä ollut tiennyt, että hän liittyi Jääskeläisten elämään. Heikki muutti Parikkalasta 24.3.1906 Viipuriin.

Mikähän rooli Heikillä oli? Erkki Moision kirjoittamassa Lempi Jääskeläisen elämänkerrassa kerrotaan: ”Pimeinä syysiltoina perhe kokoontui ruokasaliin ja kaupanhoitaja Heikki luki ääneen päivän uutisia”. Olisiko Heikki tosiaan vastannut Jääskeläisten kaupasta? Heikki asui henkikirjojen mukaan Jääskeläisten asunnossa ainakin vuoteen 1920, johon asti pystyn näkemään henkikirjoja (vain vähintään 100 vuotta vanhoja asiakirjoja voi tutkia netissä). Heikki perusti myöhemmin oman lihakaupan kauppahalliin. Vuoden 1912 verotuksessa hänet mainitaan lihakauppiaana.

Henrikasta tulee kauppias

Juhana Jääskeläinen kuoli 50-vuotiaana 15.2.1908. Juhanan kuolinsyytä ei pysty selvittämään, koska Viipurin kirkonkirjat tuhoutuivat sodassa 1939 – 1940. Juhanan perukirjaa ei löytynyt Kansallisarkistosta ja sieltä saadun tiedon mukaan: ”Vielä 1908 on ollut yleistä, että perukirjaa ei ole syystä tai toisesta laadittu. Arkistolla olevan tiedon mukaan Viipurin raastuvanoikeuteen toimitettuja perukirjoja vuosilta 1880 – 1944 ei ole hävinnyt viime sotien aikana.” Isänsä kuollessa Aili oli vajaa 10-vuotias ja Lempi 7-vuotias. Erkki Moision kirjan mukaan Lempille jäi isästä muistuttamaan vapaapalokuntalaisuus, viulu ja muistikirja.

Mahdollisesti Juhana sairasteli jo vuosina 1906 ja 1907, koska häntä ei ollut enää vuoden 1907 henkikirjassa perheen yhteydessä. Mutta missä Juhana oli, sitä en saanut selville. Yksi selitys on se, että 19.2.1906 Henrika anoi Viipurin Raastuvanoikeudelta pesäeroa miehestään. Heillä oli ilmeisesti myös taloudellisia vaikeuksia tähän aikaan. Ehkä Heikkiä tarvittiin avuksi kauppaan. Henrikan ammattina on henkikirjassa 1907 kauppias, joten ilmeisesti hän vastasi jo silloin kaupasta.

Henkikirjaan 1908 ilmestyi jälleen uusi miespuolinen ”vakiasukas”, 17-vuotias Antti Asikainen Jääskeläisten naisvaltaiseen joukkoon. Tästä lähtien ainakin 1920 vuoteen asti hän asui Jääskeläisten luona. Sain tehdä aikamoisen salapoliisityön selvittääkseni, mitä sukua hän oli.

Antti Pekanpoika Asikainen syntyi 24.7.1891 Jaakkimassa. Hänen isänsä Pekka (Peter) Asikainen syntyi 1863 Kesälahdella, muutti 1883 Parikkalaan ja sieltä Jaakkimaan 1887. Mentyään siellä naimisiin hän muutti takaisin Parikkalaan 1907 ja sieltä edelleen perheensä kanssa Viipuriin 13.9.1909. Todellisuudessa Antin täytyi muuttaa Viipuriin jo aiemmin, koska hänet on merkitty vuodesta 1908 lähtien Jääskeläisen asuntoon. Vasta vuodesta 1918 lähtien Antille oli merkitty ammatiksi kauppa-apulainen, vaikka oletan hänen työskennelleen Jääskeläisen kaupassa aiemminkin. Antti oli Henrikan serkun Pekka Asikaisen poika.

Henkikirjan 1910 mukaan Jääskeläiset asuivat Salakkalahden kaupunginosassa osoitteessa Pajakatu 3 vuokralla leskirouva Sofia Helanderin omistamassa talossa, asukkaina kauppias Henrika (henkikirjassa lukee Henrik!), lapset Aili ja Lempi, piika Hilma Nordman, Heikki Sinkkonen, Antti Asikainen ja 22-vuotias oppilas Hilda Pulkkinen. Lempi Jääskeläisen kertoman mukaan he muuttivat Pajakadulle tilavampaan asuntoon.

Hilda Amanda Pulkkinen syntyi 13.3.1888 Parikkalassa ja myös hän oli Henrikan sukulainen. Hildan äiti oli Helena Asikainen, joka oli Henrikan 13 vuotta vanhempi sisar. Henrika oli siis Hildan täti. Helena Asikainen oli muuttanut Kesälahdelta Parikkalaan 1880 ja avioitunut siellä 1883 Mauno Ollinpoika Pulkkisen kanssa. Hilda muutti yksin Parikkalasta Viipuriin 1910 ja asui Jääskeläisen perheessä ainakin sota-aikaan asti. Hän oli ensin oppilas, mutta myöhemmin ompelija ja kävi työssä kodin ulkopuolella.

Henrika ja tyttäret. Kuva on otettu isän kuoleman jälkeen v. 1911, jolloin Aili oli 13-vuotias ja Lempi 10-vuotias. (Lähde: SKS KIA. Lempi Jääskeläisen Seura ry:n arkisto)

Maailma mullistui, niin myös Jääskeläisten elämä

1915 Jääskeläiset muuttivat vanhaan kaupunkiin osoitteeseen Katariinankatu 11 ja tässä asunnossa he asuivat pitkään, ainakin vuoteen 1920 asti, varmaan pidempäänkin. Edellä mainittujen asukkaiden lisäksi Jääskeläisillä oli kaksi vuokralaista. Lempi kävi Viipurin yhteiskoulua ja myös Aili oli samassa koulussa.

Vuonna 1917 vaikutti ensimmäinen maailmansota ja 1918 sisällissota, joten ne olivat levottomia aikoja Suomessa ja silloin oli myös elintarvikepulaa. 8.3.1917 oli sanomalehti Wiipurissa kuulutus, jossa ilmoitettiin: ”Lihaa jaetaan kolmannen kerran kaupungin asukkaille 300 g henkeä kohden. Lihaa on ostettava lihakorteilla.” Lihaa oli myytävänä mm. suuressa hallissa J. Jääskeläisen ja H. Sinkkosen myymälöissä. 22.3.1917 lihaa jaettiin neljännen kerran. Vuonna 1918 lihaa jaettiin samanlaisilla kuulutuksilla, mutta nyt 750 g henkeä kohden. Huomiota kiinnittää se, että kauppa oli edelleen Juhana Jääskeläisen nimellä. Suuri halli tarkoitti varmaan keskustaan kauppatorin laidalle vuonna 1906 valmistunutta Pohjoismaiden suurinta kauppahallia.

Sisällissodan puhjettua 1918 punaiset ottivat Viipurin valtaansa ja se vaikutti kaikkien elämään. Koulut lakkasivat ja Jääskeläisten kauppa määrättiin suljettavaksi. Miehet piileskelivät maan alla. Elintarvikkeiden hupeneminen, kotitarkastukset ja epätietoisuus tulevasta veivät Henrikan voimat ja hän kuoli 57-vuotiaana 22.3.1918 juuri vähän ennen valkoisten tuloa kaupunkiin. Henrika haudattiin Juhanan kanssa samaan hautaan Ristimäen vanhalle hautausmaalle. Äidin kuolema järkytti 20-vuotiasta Ailia ja 17-vuotiasta Lempiä. Äidin kuoltua Lempillä todettiin sydänvika. Tytöillä ei ollut enää ketään elättäjää eikä huoltajaa. Heidän holhoojakseen esitettiin Helmi-sisaren aviomiestä, mutta tähän eivät Aili ja Lempi suostuneet. Lopulta holhoojaksi määrättiin heidän taloudenhoitajansa Hilma Nordman.

Viipurin yhteiskoulu, valmistunut 1903
Ilmoitus sanomalehdessä Wiipuri 16.5.1918

Henrikan perukirjan mukaan hänellä oli säästöjä ja henkivakuutusrahoja yhteensä n. 8000 mk. Lisäksi omaisuutena oli huvilarakennus palstoineen Parikkalassa ja normaali kodin irtaimisto. Onneksi velkoja ei ollut. Tyttäret eivät siis jääneet ihan tyhjän päälle ja vuokralaisista sai myös lisätuloja. Aili pääsi ylioppilaaksi 1917 ja sen jälkeen hän meni töihin, sillä vuoden 1919 henkikirjassa hänen ammattinaan on pankkivirkailija. Aili ja Lempi eivät jääneet myöskään henkisesti orvoiksi – vaikka täysorpoja olivatkin – koska samassa taloudessa asui neljä heille tuttua aikuista: sukulaiset Hilma, Hilda, Heikki ja Antti.

Aiemmin oletin, että Jääskeläisen kauppa lopetettiin Henrikan kuoleman jälkeen, mutta siitä en ole saanut varmuutta. Toisaalta, äitini muisteli, että hänen velipuolensa Reino, joka oli syntynyt 1910, olisi ollut työssä 1920-luvulla Jääskeläisen kaupassa kansakoulun jälkeen. Jos tämä pitää paikkansa, niin hoitiko kauppaa Antti Asikainen vai joku muu?

Jatkan seuraavassa artikkelissani Lempi Jääskeläisen elämästä kertomista 1920 vuoden jälkeen.

Lähteet:
Hirn Sven, Lankinen Juha: Viipuri – kansainvälinen kaupunki. 1988.
Jääskeläinen Henrika: Perukirja, laadittu 28.5.1818.
Jääskeläinen Lempi: Kevät vanhassa kaupungissa. 1957.
Moisio Erkki: Lempi Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja. 1983.
Jaakkiman, Kesälahden, Parikkalan ja Viipurin seurakuntien kirkonkirjat
Vanhat sanomalehdet: https://digi.kansalliskirjasto.fi/
Viipurin henkikirjat

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Veneturma Näsijärvellä juhannuksena 1881

Sukututkimuksessa on kiehtovaa löytää uusia yhteyksiä erilaisten ihmisten ja sukujen välillä. Ihmisten muodostamia verkostoja. Ne saattavat löytyä sattumalta tai jonkin tutkimuksen sivutuotteena vanhoista arkistolähteistä tai vanhoista kirjoista. Niitä voi löytää myös museoista ja hautausmailta. Kun astuu pääportista Tampereen Kalevankankaan hautausmaalle ja kulkee hieman vasemmalle, tulee vastaan hiukan erikoinen hautamuistomerkki. Obeliskin muotoisen muistomerkin jalustassa lukee: ”Tässä lepää kolme poikaa ja viisi tyttöä: kuin tapaturmaisesti hukkuivat Näsijärveen 24 p. kesäkuuta v. 1881”. Näin monen henkilön yhtäaikainen hukkuminen on ollut erittäin harvinainen tapaus.

Mistä löytyisi lisätietoa tapauksesta? Hyvä apuväline on Kansalliskirjaston Historiallinen Sanomalehtikirjasto, josta löytyykin Tampereen Sanomien julkaisema perusteellinen uutinen pari päivää tapahtuman jälkeen (29.6.1881):

”8 henkeä hukkunut! Pellawatehtaalaiset Alfred Syrén, Miina Syrén (edellisen sisar), Manda Syrén (mainittuin orpana), Miina Jägerroos, Manda Friman, Manda Lindroos eli Mäkelä, sepän oppilas Johan Sandell ja masuunin työläinen Kalle Aug. Hellman lähtiwät Juhannus-yönä weneellä Näsijärwelle pienelle huwimatkalle ja pysähtyiwät runsaasti puoli penikulmaa Tampereelta Aitolahden suulla Tapatora nimiselle saarelle. Näihin yhtyi myös Helsingin suomalaisen lyseon oppilas August Dahlberg, joka kuitenkin antoi tuoda itsensä mannermaalle jo k:lo 4 aamulla. Kyyditsijät menivät heti takaisin saarelle, ja sittemmin ei koko joukkueesta ole kuultu mitään, waikka lupasiwat wiimeistään puolen puolenpäiwän aikaan tulla kaupunkiin. Juhannus-päiwänä ei heitä osattu kaiwata, kun luultiin olewan maalla jostain talossa ja muutoinkin oliwat wähän ewäillä warustettuna. Outo aawistus heräsi omaisille, erittäin Syrén’in lasten wanhemmille wasta lauantai-aamuna, jolloin rupesivat tiedustelemaan poissa-olewain kohtaloa. Mainittuna päiwänä tuli Messukylästä Aitoniemen Alasen isäntä ilmoittamaan polisikamariin, että hän oli edellisenä päiwänä kirkkomatkallaan löytänyt kumoontuneen weneen liki Tapatoran saarta rannalla, josta se korjattiin heidän walkamaan. Syrén mentyään sitä katsomaan huomasi omaksi weneeksensä, ja silloin selkeni totuudeksi se kauhistuttava tunne, että lapsensa toisten nuorukaisten kanssa oliwat kohdanneet hautansa järwen pohjassa. Muutamia jäännöksiä oli weneessä, waikka ales-suin, todistamassa tapausten surkeutta, ja wähän matkaa weneen löytöpaikasta tawattiin rannalta erään takki ja lakki. Hukkuneet oliwat, paitsi yksi tyttö, joka oli 27 wuoden wanha, 18-21 wuoden ikäisiä. Ruumiita on haettu ahkerasti, toissa päiwänäkin oltiin yhteen aikaan 16 weneellä naaraamassa, waan ei ole wielä yhtään löydetty.”

Näitä nuoria siis yhdisti työpaikka eli Tammerfors Linne- & Jern-Manufaktur Aktie-Bolag eli myöhemmin Tampella. Seurueeseen kuului yhdeksäskin jäsen eli August Dahlberg, joka oli ennen opiskeluaan ollut samassa työpaikassa ja jossa hänen isänsä toimi valumestarina. Moni asia retkestä kaipasi lisätietoa. Historiallisesta sanomalehtikirjastosta löysinkin kymmenen vuotta myöhemmin Aamulehden julkaiseman pitkän artikkelin otsikolla: ”Juhannukseni 10 vuotta sitten” Kirjoittanut Aatu. Aamulehti 24.6.1891. Jutusta käy ilmi, että kirjoittaja on edellä mainittu August Dahlberg (myöh. Aukusti Alhovuori). Hän kuvaa mm. menomatkaa Tapatoran saarelle:

”Me saawuimme perille Tapatoran saareen; ja kun sinne toisen kerran weneellä oli haettu rannalle jääneet, oli seuramme täysilukuinen, yhdeksän henkeä. Wanhin naisista, joka samalla edusti seuran säädyllistä puolta, istui kiwelle kahwipannun ääreen. Me toiset lähdimme saarta katsastamaan; siinä ei ole paljon muuta kuin kallioita ja kiwiä sekä muutamia mäntyjä ja waiwaiskaswuisia pensaita. Mutta sitä paremmin sopi tältä paikalta katsella ympäristöä. Kiwenheiton päässä salmen toisella puolen oli wehreä kiwikkoranta, joka somasti kohosi. Toisella puolen oli Näsijärwen kiiltäwä pinta, jolla ei muita wäreitä näkynyt, kuin leikkiwän sorsaperheen synnyttämät.  Yö oli tullut, mutta luonto ei tietänyt nukkuako wai walwoako. Walonjakaja oli jo painunut näköpiirin taakse, vaan hämärää ei kuulunutkaan. Sen sijaan lewisi lempeä kirkkaus, jonka walossa harmaapartainen petäjäkin näytti niin ihmeen ihanalta.”

Sen jälkeen kirjoittaja kertoo, kuinka hänen piti siskolleen antamansa lupauksen vuoksi poistua saaresta jo aamuyöllä ja kuinka hänet kyydittiin Kaupinojalle. Hän oli myös mukana, kun seuruetta ja heidän venettään alettiin etsiä:

”Jo kaukaa näimme järwelle tutun weneen punaisen kokan, ja perille päästyämme musteni maailma hetkeksi silmistämme, sillä kamalasti tuo äänetön esine todisti onnettomuudesta. Tuuli oli turjuttanut armottomasti sen laitoja rantakiwiin, yksi airo oli jäljellä, ja näiden lisäksi toi löytäjä wielä huiwin, lakin ja korin – kaikki tuttuja esineitä.”

Kesti useita viikkoja ennen kuin ruumiit löydettiin. Hautajaiset voitiin pitää 24.7.1881:

”Wiikko wierähti, wierähtipä toinenkin, waan yhtäkään hukkuneista ei löydetty, waikka kuinka olisi naarattu. Wihdoin awasi järwi powensa; toiset uhreistaan se ajoi maalle, toiset löydettiin weden pinnalta. Ne oliwat kauhun aikoja meille kaikille, mustan surun päiwiä, jotka elämän ajaksi piirsiwät synkät muistonsa omaisten ja tuttawien sydämiin.

Noin kolmen wiikon perästä lainehti ääretön wäkijoukko Tampereen uudella hautausmaalla. Sinne siunattiin kahdeksan nuorukaisen maalliset jäännökset samalla kertaa. Ei ollut sitä silmää, joka ei wettynyt, ei sitä sydäntä, joka ei heltynyt. Mahtawina ja ylewinä kuin itse Jumalan ääni korkeudesta kaikuiwat sielunpaimenen sanat, kun hän hautaustilaisuudessa puhui ihmiselämän katoowaisuudesta.”

Tarinansa kirjoittaja päättää seuraavin sanoin:

”Lukijani! Kun joskus käyt Tampereen uudella hautausmaalla, niin älä unohda käydä katsomassa erästä hautakiweä, joka on hiukan matkaa pääportista wasemmalle. Se tuntuu kylmältä kuten kaikki hautakiwet tässä kuolon hiljaisessa kaupungissa. Se on muodoltaan 8:siwuinen obeliski, jonka kullakin siwulla on nimi ja wuosiluku. Sen owat wainajien tuttawat pystyttäneet. Se huippu näyttää korkeuteen, ikään kuin muistuttaen meitä, missä meidän oikea isänmaamme on. Kewään kukkaset nuokkuilewat sen juurella ja ympärillä sanoen, emme mekään kauan elä, me tänä päiwänä kukoistamme, ensi yönä ehkä tulee tuima halla, joka mustuttaa wärin terästämme ja wie heikon elinwoiman warrestamme. Ja läheisen metsän puissa tuuli sinulle kuiskaa tarinan kahdeksasta nuorukaisesta, joiden elon taiwaalta aurinko äkkiä laski.”

Lukijaa voi jäädä askarruttamaan kysymys, miksi onnettomuus tapahtui. Todennäköisesti vene ei ollut riittävän suuri kahdeksalle henkilölle yhtä aikaa, koska menomatkalla heidät tuotiin kahdessa erässä. Koska kaikki näyttävät hukkuneen samalla kertaa, he lienevät olleet paluumatkan alkaessa kaikki veneessä. Juhannusaattoiltana oli ’Aatun’ kertomuksen mukaan tyyntä, mutta löydettäessä vene oli aaltojen kolhima. Ylikuormattu pieni vene on voinut kaatua Näsijärven selältä puhaltaneen tuulen voimasta pian rannasta lähdön jälkeen.

August Dahlbergistä eli Aukusti Alhovuoresta tuli merkittävä tamperelainen lehtimies. Hän syntyi 10. elokuuta 1863 Messukylässä ja kuoli 21. joulukuuta 1912 Tampereella. Hän toimi Aamulehden toimitussihteerinä ja päätoimittajana 1905-1912. Alhovuoren vanhemmat olivat sulattotyöläinen Emanuel Dahlberg ja Maria Kristina Laurén. Hän pääsi ylioppilaaksi Helsingin alkeisopistosta 1887 ja valmistui Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi 1892 ja maisteriksi 1894. Alhovuori oli nuorena työssä tehtaassa ja hän suoritti ylioppilastutkinnon sekä valmistui maisteriksi vasta aikuisvuosinaan. Toimittajan työn ohella Alhovuori toimi suomentajana.

Vielä tietoja hukkuneista: Wilhelmina Syrèn, s. 24.11.1860 Längelmäki, Alfred Syrèn, s. 23.7.1863 Messukylä, Amanda Syrèn, s. 12.3.1854 Kuhmoinen, Johan Fredriksson Sandell, s. 1.9.1859 Tampere, Amanda Johansdr Friman, s. 17.9.1859 Pirkkala, Amanda Gustava Karldr Mäkelä, s. 7.1.1861 Ylöjärvi, Ida Wilhelmina Jägerroos, s. 20.4.1862 Messukylä ja Karl August Hellman, s. 28.8.1863. Jostain syystä en ole löytänyt kirkonkirjoista mitään tietoa Karl Hellmanin alkuperästä. Häntä ei myöskään mainita kuolleiden ja haudattujen luetteloissa, vaikka hänenkin nimensä ja syntymäaikansa on hautamuistomerkissä.

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Sukututkija syntymäaikaongelmien äärellä

Palasin kolmen vuoden tauon jälkeen Maria Elisabet Juhontyttären perheen pariin, kun minulta kysyttiin hänen puolisonsa Juho Akselinpojan esipolvia. Juho Akselinpojan isä oli esiäitini Valpuri Perintytär Yli-Puton veli. Nämä Yli-Puton lapset olivat kotoisin Lavian Riihon kylästä.

Kolme vuotta sitten olin selvitellyt Maria Elisabetin vanhimman tyttären Marian, joka myöhemmin esiintyi nimellä Maria Kustaava, vaiheita. Tämä nuorempi Maria syntyi 9.4.1813 Suodenniemellä äitinsä aviottomana tyttärenä. Tämän kevään tutkimuskierroksella selvisi, että tytär Maria tuskin oli Maria Elisabetin puolison tytär, vaikka saikin myöhemmin tältä patronyymin Juhontytär.

Maria Elisabet meni naimisiin Juho Akselinpojan kanssa 26.3.1815 Suodenniemellä, siis 2 vuotta Maria-tyttären syntymän jälkeen. Perhe muutti Hämeenkyröön marraskuussa 1815. Ennen muuttoa Juho oli renkinä Lavian Hessolla ja vaimo Maria Elisabet tyttärineen Suodenniemen Märkätaipaleessa. Edellisen selvittelyni jälkeen on tullut mahdolliseksi katsoa alkuperäisistä kirkonkirjoista valokuvattuja kuvia SSHY:n jäsensivuilla (kuvatietokannassa). Mainituille sivuille on tullut myös lisää materiaalia mm. muuttokirjoja. Hämeenkyröön viedystä muuttokirjasta selvisi perheen rakenne: ”Lavia Hesso drengen Johan Axellsson äro födde 5.7.1789, hustru Maja Lisa Johansdr f. 21.6.1795, deras medfölljande dotter Maria är född 9.4.1813.”

Huomautettakoon tässä vaiheessa, että vanhempien syntymäajat eivät muuton aikaan olleet alkuperäiset ja tyttärenkin syntymäaika muuttui 1830-luvulla. Hämeenkyrön rippikirjassa 1814-22 on tytär Marialla patronyymi Akselintytär, siis isäpuolen patronyymi. Virheisiin ja puutteisiin törmää usein Hämeenkyrön 1800-luvun vaihteen molemmin puolin laadituissa rippikirjoissa. Niiden kanssa sukututkijoiden on ollut pakko oppia elämään. Perheeseen syntyi tytär Ester 13.12.1815. Myös hänelle on merkitty rippikirjaan patronyymi Akselintytär, vaikka kastetiedon mukaan isä on renki Juho. Hämeenkyrössä perheellä on syntymäajat: itsellinen Juho Akselinpoika 1791, Maria Juhontytär 1793, Maria 1813 ja Ester 1815.

Kuva 1. Hämeenkyrön rippikirja 1814 s. 295

Jo seuraavana vuonna perhe muutti Mouhijärvelle. Siellä on samat syntymäajat, mutta niiden lisäksi tulee syntymäpaikat, jotka nyt tiedän oikeiksi. Mouhijärveltä matka jatkui Suodenniemelle tai tarkemmin Laviaan marraskuussa 1817. Lavian omat rippikirjat alkavat vasta vuodesta 1827. Suodenniemen rippikirjassa perheen tiedot ovat seuraavat: itsellinen Juho Akselinpoika s. 1791 Suodenniemi, vaimo Maria Elisabet Juhontytär s. 21.6.1795, tytär Maria s. 9.4.1813, tytär Ester s. 1815 ja tytär Justiina s. 27.3.1818. Kolme vuotta sitten olin melkein ällikällä lyöty, sillä äidille ja tyttärelle oli palautettu ne syntymäajat, jotka heillä oli Suodenniemeltä lähtiessä. Vuoden 1816 muuttokirjassa Hämeenkyröstä Mouhijärvelle oli kaikilla perheenjäsenillä pelkät syntymävuodet ilman syntymäpaikkoja. Suodenniemen muuttokirjoja ei vielä ole katsottavissa. Onko olemassakaan? Päättelin, että Maria Elisabet Juhontyttären täytyy olla Suodenniemellä tai Laviassa tunnettu, koska hänelle oli palautettu se syntymäaika, joka hänellä oli sieltä lähtiessä 1815.

Kuva 2. Suodenniemen rippikirja 1814 s. 55

Maria Elisabetin lapsuudenperhettä en löytänyt 3 vuotta sitten. Muutama viikko sitten palasin uudelleen tutkimaan hän alkuperäänsä. Hakuohjelma HisKillä löytyi yksi kiinnostava kastetieto:

”Mouhijärvi – kastetut
24.6.1793  29.6.1793  Vuoriais Tråssk.  Johan Snäll  Lisa Georgi  Maria Elisab.”

Lopulta löysin Mouhijärven Vuoriaisen eli Häijään kylän Sepän isännän sisaren Liisa Yrjöntyttären, s. 10.5.1759, ja vähän alempaa samalta sivulta Juho Yrjönpojan ilman syntymäaikaa sekä tytär Maria Liisan, s. 1793. Liisa ja Juho on yhdistetty aviopariksi samanlaisilla reunamerkinnöillä. Heidät vihittiin 19.5.1793 Mouhijärvellä, siis kuukautta ennen tyttären syntymää. HisKin mukaan Sepän Liisa-tytär olisi syntynyt 30.5.1759. Liisan ja Juhon perhettä ei löytynyt seuraavasta rippikirjasta Häijäästä. Perheeseen ei löytynyt helposti lisää lapsia, eikä vanhempien kuolintietojakaan löytynyt. Tämä tiesi rippikirjan läpikäymistä. Sitä ennen katsoin aikaisempia rippikirjoja, joista selvisi, että Liisa Yrjöntyttärellä oli kastetiedossa ilmoitettu syntymäaika 30.5.1759 rippikirjaan 1782-87 saakka, jonka jälkeen se muuttui muotoon 10.5.1759. Tutkittavana olevan tytön äiti oli siis varmuudella Sepän tytär.

Kuva 3. Mouhijärven rippikirja 1789 jakso 22 (myöhemmin numeroitu s. 20)

Sitten oli aloitettava rippikirjan lukeminen sivu sivulta. Tällä kertaa oli onnea matkassa, sillä perhe löytyi sivulta 10. Mustianojan Liuhalla perheen kokoonpano oli seuraava: reserviläinen Juho Yrjönpoika Göök ilman syntymäaikaa, vaimo Liisa Yrjöntytär s. 10.5.1759, tytär Maria Liisa s. 24.6.1793. Perhe muutti Hämeenkyröön 1790-luvun lopulla, vuoden viimeinen numero ei näy kunnolla. Muuttotietoja ei ole olemassa ja olemassa olevista tiedoista ei perhettä löydy. HisKillä en löytänyt mitään perheen tietoja Hämeenkyröstä, mikä ei yhtään yllättänyt. Mikä nyt neuvoksi? Hämeenkyrön rippikirjaa 1784-1805 en halunnut alkaa käydä läpi siinä olevien puutteiden ja virheiden vuoksi.

Kuva 4. Mouhijärven rippikirja 1795 jakso 12 (myöhemmin numeroitu s. 10)

Sitten keksin kokeilla Mouhijärven muuttaneita HisKillä ja se kannatti. Tarkistin löytämäni tiedon muuttaneiden luettelosta ja muuttokirjasta. Muuttokirjan mukaan Mouhijärvelle 18.5.1808 Hämeenkyröstä muuttivat reserviläinen Juho Smällin vaimo Liisa Yrjöntytär, joka oli syntynyt Mouhijärvellä, sekä lapset Maria Elisabet, s. 1795 Mouhijärvellä, ja Juho, s. 20.8.1798. Se, että Juholle ei ollut merkitty syntymäpaikkaa, viittaa siihen, että hän oli syntynyt Hämeenkyrössä. He palasivat äidin kotitaloon Häijään Sepälle, jonne äidille on merkitty alkuperäinen syntymäaika 30.5.1759.

Kuva 5. Mouhijärven rippikirja 1804 s. 23

Seuraavaan rippikirjaan 1810-15 Liisan ja lasten alle ilmaantuu reserviläinen Juho Smäll, jolla on syntymäaika 28.12.1779, ja jonka sanotaan tulleen ilman todistusta (utan attest). Reserviläinen on yliviivattu ja yläpuolelle kirjoitettu jääkäri. Liisa ja Juho Smäll on yhdistetty aviopariksi reunamerkinnöillä. 1779 syntynyt Juho Smäll lienee liian nuori 1793 syntyneen Maria Elisabetin isäksi tai sitten hänen syntymäaikansa on muuttunut Hämeenkyrössä käynnin yhteydessä. Mouhijärveltä Hämeenkyröön lähdettäessä Juholla ei ollut syntymäaikaa rippikirjassa. Juho Yrjönpoika Smällin/Göökin alkuperä ja syntymäaika ovat viime päivien uurastuksessa selvinneet, mutta se on oma tarinansa. Tytär Maria Elisabetille on lisätty syntymäpäiväksi 21.6., vuosi on edelleen 1795.

Kuva 6. Mouhijärven rippikirja 1810 s. 25

Maria Elisabet Juhontytär muutti Mouhijärveltä maaliskuussa 1811 Suodenniemelle. Mouhijärveltä muuttaneiden luettelossa on hänestä maininta ”Flickan Maria El. Smäll ifrån Vuoriais till Suodenniemi” ja Suodenniemelle muuttaneiden luettelossa ”Pig. Maria Elisabeth Smäll ifrån moderkyrkan till Märkätaipale Isotalo”. Märkätaipaleen Isotalosta löytyy kyseinen piika syntymäaikanaan 21.6.1795. Hänen kohdallaan marginaalissa oleva merkintä ei vielä ole selvinnyt. Suodenniemen rippikirjassa 1814-20 Maria Liisa Juhontyttärellä, s. 21.6.1795, on avioton poika Juho, jonka syntymäajan päälle on kirjoitettu 9.4.1813 syntyneen aviottoman tyttären syntymäaika. Maria Liisan yläpuolella on Juho Akselinpoika, jonka kanssa hän avioituu 26.3.1815 ja muuttaa Hämeenkyröön 11.12.1815.

Kuva 7. Suodenniemen rippikirja 1814 s. 189

Näin on saatu selvitettyä Juho Akselinpojan vaimon alkuperä. Vaimo on Maria Elisabet Juhontytär Smäll, joka on syntynyt 24.6.1793 Mouhijärvellä reserviläisen ja talon tyttären lapsena. Juho Akselinpoika ja Maria Elisabet Juhontytär saivat Esterin ja Justiinan lisäksi kahdeksan lasta. Maria Elisabet kuoli huhtikuussa 1866 keuhkotautiin ja Juho maaliskuussa 1859 hivutustautiin.

Hankalien ongelmien selvittämisessä tarvitaan usein monenlaisia lähteitä ja useita tutkimiskierroksia kuten yllä olevasta tarinasta selviää. Jotain todella viehättävää on tällaisten ongelmien ratkaisemisessa. Saatan myöhemmin kertoa Juho Akselinpojan ja hänen tytärpuolensa syntymäaikojen selvitysprosesseista. Lisäksi yritän selvittää Maria Elisabetin isän Juho Yrjönpoika Smällin elämänvaiheita.

Lähteet: Mouhijärven, Suodenniemen ja Hämeenkyrön kirkonkirjat
Kuvat: Kansallisarkiston Digitaaliarkisto
Linkit Maria Elisabet Juhontyttären tietoihin kirkonkirjoissa vuosina 1793-1866 lukuun ottamatta aikaa Hämeenkyrössä n. 1798-1808

Kirjoittaja: Marja-Leena Viilo

Hän syntyi 120 vuotta sitten

Kyseessä on kirjailija Lempi Jääskeläinen, joka syntyi 15.12.1900 Viipurissa. Miksi ihmeessä olen kiinnostunut jo niin kauan sitten syntyneestä ja 55 vuotta sitten kuolleesta henkilöstä, josta nykyihmiset eivät ole kuulleetkaan?

Lempi Jääskeläinen lapsena (lähde: SKS KIA. Lempi Jääskeläisen Seura ry:n arkisto.)

Sukututkijalla riittää aina uusia tutkimuskohteita, sillä eri sukuhaaroja ja mielenkiintoisia ihmiskohtaloita riittää loputtomiin. Tämän vuoden tammikuussa päätin keskittyä tutkimaan paremmin äidinäitini serkun Lempi Jääskeläisen elämää ja yllättäen huomasin tänä vuonna olevan hänen syntymänsä merkkivuoden. Hän oli sukumme ainut kuuluisuuden henkilö, ns. julkkis. Kirjahyllyssäni on 10 äidiltä perittyä Lempin kirjoittamaa kirjaa, joista olen – kehtaanko tunnustaa – lukenut vain kolme. Äitini perhe asui Viipurissa ja kertoili minulle hänen ja Jääskeläisen perheen elämästä, koska molemmat perheet olivat tekemisissä keskenään. Kerron siitä myöhemmissä artikkeleissani.

Lempi Jääskeläisen kirjoja

Tutkimukseni ovat aivan kesken, mutta voin jatkossa kertoa lisää siitä, miten olen edistynyt. Onnekseni sain houkuteltua mukaan Helsingissä asuvan serkkuni, joka on käynyt tutkimassa Suomalaisen Kirjallisuuden seurassa (SKS) Lempi Jääskeläisen nimeä kantavan arkiston sisältöä. Hän on löytänyt sieltä mm. kirjeitä ja valokuvia. Harmi vain, että arkistossa olevat kaksi pakettia päiväkirjoja ovat kokonaan käytöltä suljettuja 22.6.2030 saakka, jolloin tulee kuluneeksi 50 vuotta Lempin Aili-siskon kuolemasta. Mahdanko enää silloin yli 80-vuotiaana jaksaa tutustua niihin? Lisäksi SKS:n arkisto on nyt suljettuna koronaviruksen vuoksi, joten serkkuni ei voi jatkaa tutkimuksiaan. Serkkuni alkoi lukea Lempin kirjoittamia kirjoja – niitä saa edelleen varastokirjastoista – ja hän kertoi, että kirja Kevät vanhassa kaupungissa (ilmestynyt 1957) on omaeläkerrallinen muistelu Viipurin ajoilta. Minäkin halusin ehdottomasti lukea sen, mutta kirjastot ovat nyt kiinni. Tutustuin netissä olevien antikvariaattien valikoimiin ja niissähän oli monia Lempin kirjoja. Tilasin ensimmäistä kertaa elämässäni kirjan netin kautta. Postituskulut maksoivat enemmän kuin itse kirja.

Lempi Jääskeläinen syntyi siis Viipurissa, mutta hänen juurensa olivat Parikkalassa, sillä vanhemmat olivat muuttaneet Viipuriin Parikkalasta vuoden 1884 maaliskuussa. Lempin isä oli Juhana (Johan, Juho) Tuomaanpoika, s. 1857. Jääskeläisen suku oli asunut Parikkalan Joukiossa vuosisatoja; vanhin löytynyt esi-isä Matti Jääskeläinen oli syntynyt 1633. Juhanan isä Tuomas Tuomaanpoika Jääskeläinen kuoli 65-vuotiaana 1877. Silloin perheen omistuksessa oli Joukio 5:ssä 1/8 Korkeemäen tilasta, jonka Tuomas Tuomaanpoika oli ostanut perinnöksi 25.9.1861.

Juhana meni naimisiin 27.2.1881 Henrika Gabrielintytär Asikaisen kanssa, syntynyt 1861 Kesälahdella.  Se on Parikkalan naapurikunta. Juhana oli vihittäessä 23-vuotias ja Henrika 20-vuotias. Kummallista on, että Parikkalan vihittyjen luettelossa ei ole heidän nimeään, mutta kummankin rippikirjassa on kyllä merkintä sekä kuulutuksista että vihkimisestä; Henrikan kohdalla lukee: naitu. Onkohan papille käynyt pieni unohdus tässä kohtaa?

Henrikan suku oli asunut Kesälahdella ainakin 1700-luvun alusta lähtien. He asuivat Kereli 7 -nimisellä tilalla, joka löytyy viimeisen kerran rippikirjasta 1871-1880. Sen jälkeen ei rippikirjoissa ole koko Kereli-nimistä kylää ja Asikaiset löytyvät tilattomista. Henrikalla oli neljä häntä vanhempaa sisarta, joista yksi oli isoäitini äiti Ulrika Vilhelmiina. Lisäksi hänellä oli kaksi veljeä. Henrika muutti Kesälahdelta piiaksi Parikkalaan 1878, kuten muuttivat myös kolme hänen sisartaan ja toinen veljensä; yksi sisar oli kuollut jo aiemmin hermokuumeeseen. Kun Juhana ja Henrika vihittiin, muutti Henrika Juhanan kotitilalle ja heille syntyi Parikkalassa tytär Helmi-Maria 1882.

Juhana oli Tuomas Jääskeläisen vanhin poika ja hänellä oli kolme häntä vanhempaa sisarta, Maria, Anna ja Katriina ja kaksi nuorempaa veljeä, Antti ja Tuomas. Oletan, että Juhana myi suvun osuuden tilaan, mutta en ole vielä tarkistanut asiaa. Joka tapauksessa 26-vuotias Juhana, 23-vuotias Henrika ja 1-vuotias Helmi-Maria muuttivat Viipuriin maaliskuussa 1884 mukanaan Juhanan 59-vuotias leskiäiti Maria Haapanen ja 19-vuotias pikkuveli Tuomas. Olikohan Viipurin vetovoima tuohon aikaan niin voimakas, että maanviljelijän osa ei kiinnostanut? Juhanan kolme vuotta nuorempi pikkuveli Antti oli muuttanut Viipuriin 21-vuotiaana jo kaksi vuotta aikaisemmin.

Viipurin aikaisten tapahtumien tutkimista haittaa oleellisesti se, että Viipurin kaupunkiseurakunnan (myöhemmin tuomiokirkkoseurakunnan) pääkirjat vuosilta 1849-1930 ja historiakirjat vuosilta 1900-1939 ovat tuhoutuneet talvisodan 1939-1940 aikana, eikä niistä ole saatavissa tietoja. Ainoaksi lähteeksi minulle jäivät henkikirjat, joita on luettavissa vuoteen 1920 saakka. Harmi vain, että henkikirjoissa ei ole mitään hakemistoja nimen, kaupunginosan tai kadun mukaan, sillä niitä pitää selata sivu sivulta ja Viipurin kokoisessa kaupungissa niitä riittää.

Jääskeläisen perheen elämästä Viipurissa, Lempin kirjailijanurasta, sota-ajasta 1939-1944 ja sen jälkeisestä elämästä Helsingissä kerron seuraavissa artikkeleissani.

Erkki Moision kirja Lempi Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja

Lähteet:
Kesälahden ja Parikkalan kirkonkirjat
Lempi Jääskeläinen: Kevät vanhassa kaupungissa. Kertomus ajasta joka oli. 1957.
Erkki Moisio: Lempi Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja. 1983.

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Lempi Jääskeläisen tarina jatkuu 6.6.2020 ilmestyneessä artikkelissa Jääskeläisen perheen vuodet Viipurissa 1884-1920.

Talvisodan unohdetut evakot Kainuusta

Laatokan Karjalan ja Kannaksen evakot tulevat ensimmäisinä mieleen evakoista, mutta Neuvostoliiton hyökkäyksiä pakoon joutui lähtemään väestöä muualtakin itärajalta. Minua on kiinnostanut varsinkin Kainuun evakot, koska sukujuureni äitini puolelta ovat Kainuusta. Hyvänä esimerkkinä Kainuun evakkoon joutuneista on Betanian lastenkoti, joka sijaitsi Suomussalmen Haukiperän etelärannalla. Talvisota tuli jo joulukuussa 1939 aivan lähelle eli Haukiperän pohjoispuolelle, jossa kulkee Raatteen tie. Raatteen tien maineikas taistelu 4.–8.1.1940 päättyi suomalaisten voittoon.

Betanian rakennukset evakuoitiin hyvissä ajoin, koska Suomen armeija tarvitsi tiloja jo ennen talvisotaa YH:n aikana. Evakuointi aloitettiin lokakuussa 1939. Evakkomatkalle lähdettiin 24.10. Ihan kaikki eivät lähteneet, sillä Betanian johtaja jäi ja muutamia isompia tyttöjä jäi karjanhoitajaksi ja muutamia muita muihin töihin.

Evakkojoukon ensimmäinen turvapaikka oli Puolangan Joukokylässä, jossa heistä huolehti neiti Hilja Kortelainen. Koulunkäynnin takia betanialaiset siirtyivät 23.11. Suomussalmen Yli-Näljängälle Leinon koululle. Mutta siellä ennätettiin olla vain viikko, kun talvisodan syttyminen pakotti uudelleen tien päälle. Vihollispartio kävi jo noin viiden kilometrin päässä Leinon koulusta. Nyt siirryttiin Puolangan Väyrylän kylän koululle. Väyrylästä matka jatkui helmi-maaliskuun 1940 taitteessa Muhokselle, koska Väyrylän koulusta tuli kenttäsairaala. Heti alkumatkasta kuorma-autosta meni valot eikä niitä saatu korjattua. Sähkölampun valossa päästiin Puolangan kirkonkylän kansakoululle. Siellä saatiin hernekeittoa ja yövyttiin, aamulla matka jatkui Muhokselle.

Lopullinen turvapaikka oli Muhoksen Kylmälän kylän Saarelan koulu lähellä Pelsonsuota ja Pelson varavankilaa. Kylmälän kylä sijaitsee Muhoksen kaukaisessa eteläkolkassa suurten soiden keskellä. Saarelassa lasten opettajana toimi Pelson varavankilan tilanhoitajan vaimo Aino Telkki. Hän järjesti koulun päätyttyä kävelyretken (7 km) Pelson varavankilaan. Johtaja tarjosi aterian vieraiden saapuessa ja toisen vierailun päätteeksi. Lapset tutustuivat varavankilan maatilaan. Ojanpientareilla oli runsaasti kypsiä mesimarjoja. – Viimeiset lapset Betaniasta olivat lähteneet evakkoon Puolangalle jo 1.12.1939.

Kaikissa Suomussalmen kylissä ei käynyt yhtä hyvin, koska viranomaiset viivyttelivät evakuoinnin aloittamisessa. Ennen talvisotaa viranomaiset olivat tehneet tarkat suunnitelmat evakuoinnin toteuttamisesta. Suunnitelmia ei kuitenkaan pantu täytäntöön ennen vihollisuuksien alkamista, muualla kuin Karjalan Kannaksella ja osassa Laatokan Karjalaa. Syynä siihen oli, että Neuvostoliittoa ei haluttu ärsyttää, eivätkä viranomaiset uskoneet sodan mahdollisuuteen. Evakuointi katsottiin siinä tilanteessa ylimääräiseksi kuluksi, joka rasittaisi suotta valtiota.

Hyökkäysten alettua yllättäen 30.11.1939 jäi väestöä Suomussalmen pohjoisosassa Ruhtinaansalmella monissa kylissä, joista tunnetuin on Juntusranta, vihollisen miehittämälle alueelle. Vangiksi alueelle jäi peräti 1685 suomussalmelaista. Miehittäjät perustivat sinne paikallishallinnon, johon houkuteltiin paikallisia mukaan. Niitä, jotka eivät halunneet siihen suostua, pakotettiin uhkailujen voimalla liittymään. Lopulta tammikuussa 1940 noin kolme sataa suomalaista vietiin rajan taakse Kintismään metsätyöleirille. Olot lierillä oli huonot ja siellä menehtyi monia. Vasta kesäkuussa 1940 noin 250 henkeä pääsi palaamaan takaisin Suomeen.

Talvisodan jälkiä Suomussalmen kirkonkylällä

Kaikkien osalta pääsy vapauteen ei ollut sillä selvä, vaan osa joutui vielä oikeuteen. Kaiken kaikkiaan 27 suomussalmelaista sai talvisodan jälkeen tuomion maanpetoksellisesta toiminnasta. Tuomiot vaihtelivat kahdeksasta kahteentoista vuoteen. Ainoastaan eräs sekatyömies tuomittiin lyhyempään, kahden vuoden kuritushuonerangaistukseen. Näin toimittiin hänen nuoren ikänsä vuoksi. Tuomittujen joukossa oli myös yksi nainen.

Eikä Kainuun kansan kärsimykset rajoittuneet vain itänaapurin aiheuttamiin pahoihin tuhoihin, sillä vielä saksalaiset joukot polttivat mm. äitini kotipitäjän Hyrynsalmen kirkonkylän aloittaessaan vetäytymisen pohjoiseen syyskuussa 1944. Vain kirkko ja rautatieaseman seutu jätettiin jostain syystä tuhoamatta.

Lisää kertomuksia suomussalmelaisten evakkokokemuksista löytyy Mikko Pölläsen kirjasta Rajan evakot. Suomussalmen siviilejä talvisodan kurimuksessa. Suomussalmen kulttuurilautakunta 1994. 185s.

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen