Kaikki kirjoittajan tamsuku artikkelit

Lapsenmurha

Luin tapauksesta, jossa lapsenmurhan oletettiin kohdistuneen kahdeksanvuotiaana kuolleeseen tyttäreen, sillä muuta mahdollista surmateon kohdetta ei löytynyt kirkonkirjoista. Vuosi oli 1900. Jäin ihmettelemään asiaa.

Itse olen tutkinut vuosia sitten yhden lapsenmurhan, mutta en silloin perehtynyt sen kummemmin lainsäädäntöön. Tutkimassani tapauksessa äidin oli ollut tarkoitus mennä naimisiin, mutta mies oli jättänyt hänet pulaan. ”Lihallisessa yhteydessä” oli kuitenkin ehditty olla ja siitä oli seurauksensa. Äiti – itsekin nuori tyttö – oli jäänyt synnytyshetkellä muiden hylkäämäksi ja tehnyt onnettoman tekonsa lapsen synnyttyä. Rippikirjaan ei oltu lasta merkitty, koska häntä ei oltu kastettu. Kuolleiden ja haudattujen luettelosta hänet kuitenkin löysin.

Lapsen arkku, Petäjäveden vanha kirkko

Ryhdyin siis selvittämään alussa mainittua tapausta. Lapsen äiti oli jäänyt leskeksi 1898. Rippikirjassa, jossa ei enää näy puolisoa, on leskivaimo ja viisi lasta, joista yksi kuoli joulukuun alussa vuonna 1900. Haudattujen luetteloon on kuolinsyyksi merkitty tulirokko. Äidillä on Mainittavia-sarakkeessa merkintä: ”Rip. 19.10.1901 ”lapsenmurhasta” Hämeenlinnan kuritushuoneessa, josta pääsi vapaaksi 30.8.1905.” Ja sen alla toinen merkintä, jonka mukaan leski oli kuulutettu naapuriseurakunnasta olleen rengin kanssa. Kuulutusten luettelosta ilmeni ajankohdaksi touko- ja kesäkuu 1901.

Kansalliskirjaston vanhoista sanomalehdistä vuodelta 1901 löytyi tieto leskiäidin tuomiosta:

”Liewennetty rangaistus. Itsellisen leski [nimi ja paikkakunta – jääkööt mainitsematta, koska asia on arkaluonteinen] tuomittiin sanotun pitäjän kihlakunnanoikeudessa 4 p. wiime heinäkuuta 7 wuodeksi kuritushuoneeseen siitä, että hän wiime joulun aikana oli tukehduttamalla tahallansa tappanut lapsensa.

Tämän rangaistuksen on howioikeus, jonka tutkintoon asia alistettiin, liewentänyt kuuden wuoden kuritushuonewankeudeksi.”

Itseäni jäi vielä vaivaamaan, olisiko lapsenmurhan kohteena todellakin voinut olla 8-vuotiaana tulirokkoon kuolleeksi merkitty tytär. Aikani vanhoja lakeja etsittyäni tulin siihen tulokseen, ettei voinut. Rikoslaissa vuodelta 1889 lapsenmurhalla tarkoitettiin aviottoman lapsen hengen riistämistä välittömästi tai aika pian lapsen syntymän jälkeen.

Leskiäiti tuomittiin rikoslain 22 luvun 1 pykälän 1 momentin mukaan ja rikosnimike oli lapsenmurha.

Rikoslaki 22.1.1.
”Jos nainen, joka luvattomasta sekaannuksesta on tullut raskaaksi, synnyttäessään taikka kohta sen jälkeen on tahallansa surmannut sikiönsä käymällä siihen käsin, panemalla sen heitteille, tahi laiminlyömällä mitä sen elossa pitämiseksi olisi ollut tarpeen; rangaistakoon lapsenmurhasta kuritushuoneella vähintään kahdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.”

Oliko menehtynyt lapsi äidin ja tulevan kihlakumppanin vai jonkun muun miehen, ei selvinnyt. Asia selvinnee kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoista.

Alkupuolella mainitun tapauksen käräjäoikeuden ja hovioikeuden pöytäkirjat olen käynyt lukemassa. Tekstiä oli paljon ja lopulta tapahtumien kulku selvisi. Tarinan voi lukea lehdestä Orpana 1/2020.

Yhden tositapauksen lapsenmurhasta voit lukea Juhan suku-uutisten blogista.

Lähteet:
Kirkonkirjat
Kansalliskirjaston vanhat lehdet
Rikoslaki 39/1889

Kirjoittaja: Marja-Leena Viilo

Tampellan taitavia suunnittelijoita 2. Hans Otto Donner ja Heikki Collanus

Oy Tampella Ab oli vuonna 1856 toimintansa aloittanut tamperelainen pörssiyhtiö, joka harjoitti metalli-, metsä- ja tekstiiliteollisuutta. Kun perehtyy Tampellan historiaan, käy selville, että varsinkin Tampellan metalliteollisuus on tuottanut hämmästyttävän monenlaisia tuotteita, joista monet ovat olleet alansa markkinajohtajia. Edelleen monen tampellalaisen tuotteen historia jatkuu uusien omistajien huomassa (mm. Sandvik, Valmet, Patria). Tampellaa käsittelevistä historian kirjoista ei juurikaan löydä tietoja Tampellan tuotteiden suunnittelijoista. On selvästi tarvetta tuoda esille näitä taitavia insinöörejä.

Hans Otto Donner

Hans Otto Donner (1903-1982) oli suomalaisen krh-tuotannon isä. Tampellan  omistajasukuun kuulunut DI Hans Otto Donner kehitti suomalaisen kranaatinheittimen. Donner oli opiskellut Ranskassa ja tutustunut siellä Brandtin heittimeen. Hän patentoi useita parannuksia alkuperäiseen malliin. Heitintä ryhdyttiin valmistamaan Tampellassa vuonna 1932. Vuonna 1933 Tampella myi Suomen armeijalle 100 kpl 81 mm:n heitintä. Vuosina 1934 – 41 Tampella valmisti lisenssillä Brandtin kranaatinheittimiä, joita vietiin mm. Baltian maihin. Ennen 2. maailmansotaa heittimiä koeammuttiin keskellä Tamperetta Myllysaaresta Siilinkarille.

Kuva 1. 81KRH/33 heitinrivistö luovutusvalmiina konepajalla 1930-luvulla.
Pikkukuva: Hans Otto Donner.

Vuonna 1934 valmistui ensimmäinen täysin Tampellan kehittämä kranaatinheitin mallia 81 Krh/34. Merkittäviä eroja ranskalaiseen esikuvaan olivat mm. vastinlevy kiinnityksineen ja suojattu tasauskoneisto. Tampella kehitti oman suuntaimen m/33. Sen seuraaja m/35 on edelleen käytössä Puolustusvoimissa. Kyseessä on kansainvälisessä mittakaavassa kaikkein laajimmalle levinnyt suomalaisperäinen sotavaruste.

Tampellan malli 81 Krh/38 oli Suomen tärkein kevyt kranaatinheitin 2. maailmansodassa. Sitä käytettiin Puolustusvoimissa vuoteen 2007 saakka, viimeksi nimellä 81KRH38Y.  Tampellassa kehitettiin monia muitakin kranaatinheittimiä ja muita aseita.

Tampella valmisti vuosina 1932 –1991 mm. 81, 120 ja 160 mm kranaatinheittimiä sekä 105, 120 ja 155 mm kenttätykkejä. Sota-aikana he valmistivat lisenssillä ruotsalaisen Boforsin 37 mm panssarintorjuntatykkejä sekä 105 mm haupitseja. Sota-aikana eniten työllisti kuitenkin ammustuotanto ja sekä omien että sotasaalisaseiden kunnostus- ja korjaustoiminta. Sodan jälkeen päätuotteita olivat 81 ja 120 mm kranaatinheittimet sekä 155 mm kenttäkanuunat, joita valmistettiin sekä Suomen Puolustusvoimille että vientiin.

Donner on saksalaistaustainen suomalainen suku, jonka jäsenistä moni nousi 1800- ja 1900-luvulla vaikutusvaltaiseen asemaan Suomen kulttuurissa ja politiikassa. Suvun varhaisimpana tunnettuna kantaisänä mainitaan lyypekkiläinen meripihkaseppä Jürgen Donner (k. mahd. 1681). Hänen pojakseen oletettu Jochim Donner (1669–1748) muutti vuonna 1693 Nevanlinnaan ja avioitui sikäläisen Christina Röhlingin kanssa. Hän toimi saksalaisen koulun rehtorina ja kaupungin tultua hävitetyksi Suuressa Pohjan sodassa (1700–1721) hän siirtyi Helsingin kautta Tukholmaan, jonne perusti kauppahuoneen. Hänen poikansa Alexander Donner (1708–1772) siirtyi kauppiaaksi Kokkolaan.

Hans Otto Donnerin isä oli Otto Donner, joka oli syntynyt Helsingissä 3.8.1871, FK 1894, opisk. matematiikkaa ulkomailla. Huvilanomistaja Espoon Kauklahdessa. Taiteenharrastaja. Hans Otto Donnerin äiti oli Kathrine Cecile Valentine Bardy.

Heikki Collanus

Tampellan kenttätykin kehitystyö alkoi 1950-luvun lopulla Suomen puolustusvoimien Tampellalle toimeksi antamasta 122 mm kenttätykin (122 K 60) suunnittelusta, josta vastannutta insinööriryhmää johti Tampellan pitkäaikainen tykkien pääsuunnittelija Heikki Collanus. 122 K 60 ei koskaan tullut laajempaan tuotantoon prototyyppikappaleen ja tuotantomallin 15 kappaleen ensimmäisen sarjan lisäksi, mutta sen piirteitä hyödynnettiin Tampellassa 155 mm tykin suunnittelussa. Suomalaisella Tampellalla ja israelilaisella ammattiliitto Histadrutin omistamalla Solel Bonehilla oli yhteinen tytäryhtiö Soltam, jonka kanssa Tampella toimi yhteistyössä tykkien kehityksessä vuoteen 1974 asti.

Kuva 2. Tampellan pääsuunnitteljia Heikki Collanus ja Puolustusvoimien edustaja kapt. Eino Vuo-rimies poseeraavat vastavalmistuneen Tampellan ensimmäisen
122 K 60 -kenttätykin (numero 001) vieressä Tampellan tehtaan pihalla 24.6.1960.

Heikki Juhani Collanus oli insinööri Tampereella, mutta muutti eläkevuosinaan Ikaalisiin. Hän oli syntynyt 13.5.1924 Turussa ja kuoli 19.2.2007 Ikaalisisssa. Hänen isänsä oli tuomari Toivo Johannes Collanus, joka oli kamreerina lääninhallituksessa Turussa ja kauppalanjohtajana Ikaalisissa. Hän oli syntynyt 6.9.1893 Helsingissä ja hän kuoli 1.6.1958. Heikin äiti oli Hilja Viktoria Kollanus os. Taimela, joka toimi kauppiaana Ikaalisissa ja myöhemmin K-kauppiaana Helsingissä, hän oli syntynyt  5.11.1895 Prunkkalassa Aurassa, hän kuoli 29.3.1973.

Tampellassa olisi paljon enemmänkin merkittäviä suunnittelijoita mm. Tamrockissa, mutta heistä on vaikea saada tietoja.

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Näitä hautajaisia en unohda – Hautajaismuisto

Tammikuussa 2006 saimme kutsun mieheni sukulaisen Einon hautajaisiin, jotka pidettiin Etelä-Pohjanmaalla pienellä maalaispaikkakunnalla. Vainaja oli 80-vuotias naimaton mies, ollut jo vuosia terveyskeskuksen vuodeosastolla ja heiketen vähitellen, joten hautajaiskutsu ei tullut yllätyksenä. Oli ilman muuta selvää, että menemme hautajaisiin. Alkutalven kovia pakkasia oli jatkunut jo pitkään ja koska kyseessä oli arkkuhautaus, huoletti minua etukäteen se, miten tarkenen mennä haudalle 25° pakkasessa.

Kirkossa meitä saattajia istui yllättävän suuri joukko, sillä vainaja oli ollut poikamies eikä kovin seurallinenkaan. Hän oli kuitenkin asunut koko ikänsä samalla kylällä ja tullut toimeen kaikkien kanssa. Istuin mieheni kanssa toisessa penkkirivissä. Toimituksen aikana kuuntelin papin puhetta ja katselin samalla alttaritaulun kuvaa, joka on Tove Janssonin maalaama. Vainaja oli jo siunattu ja pappi (keski-ikäinen mies) alkoi rukouksen. Painoimme kaikki päämme alas. Yhtäkkiä papin puhe lakkasi ja kun nostin katseeni, ei pappia näkynyt missään. En ymmärtänyt ollenkaan, mitä oli tapahtunut. Joku nopeaälyisempi tajusi tilanteen ja riensi alttaria kohti. Pappi oli pyörtynyt ja makasi alttarin lattialla! Apuun mennyt henkilö nosti oikeaoppisesti papin jalat ylös, papin maatessa edelleen lattialla. Se näytti samalla kertaa sekä koomiselta että traagiselta. Toinen auttaja haki sakastista vettä. Vähitellen pappi nousi istumaan ja seisomaankin ja jatkoi rukouksen muina miehinä loppuun.

Teuvan kirkon alttaritaulu Kymmenen neitsyttä vuodelta 1953

Siirryimme arkkua kantaen haudalle. Seurasin jännittyneenä, jaksaako pappi tulla sinne. Hän tuli ja veisasi kanssamme virren haudan äärellä. Pakkanen ja palelukin unohtuivat minulta. Muistotilaisuudessa pappi selitti meille hautajaisvieraille, että hän oli tuntenut heikotusta jo aiemmin siunaustilaisuuden aikana, mutta uskonut jaksavansa loppuun. Heikotuksen syyksi hän epäili heikkoa syömistään, mitään sairautta hänellä ei ollut.

Muistamme sukulaismies Einon pitkään monestakin syystä. Hän oli vaatimaton ja hiljainen, ei tehnyt itsestään numeroa, mutta oli samalla lämmin ihminen omalla hiljaisella tavallaan. Hänen hautajaisensakin jäivät mieleen, mutta ei Einon, vaan papin vuoksi.

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Isäni Einon nuoruusmuistoja vuosilta 1930 ja 1931

Isäni Eino Kemppisen perhe asui Karjalan Kannaksella Hiitolan pitäjän Kuoksjärven kylässä Kemppisenmäeksi kutsutulla paikalla. Lapsia perheeseen syntyi kaikkiaan 12, mutta vain 10 heistä eli aikuiseksi. Isäni syntyi vuonna 1914 ja hän oli perheen 9/12 lapsi.  Perheen isällä Pekalla oli kaksi naimatonta veljeä Taneli ja Jaakko, jotka asuivat samassa taloudessa Pekan perheen kanssa.

Kemppisen perhekuva vuodelta 1928 Hiitolan Kuoksjärven kylässä

Kun isäni Eino oli 7-vuotias, putosi hänen isänsä niittokoneen päältä ja halvaantui, eikä pystynyt enää sen jälkeen tekemään tilan töitä. Onneksi töissä olivat apuna omat veljet ja vanhin poika Johannes, joka oli 16-vuotias. Kahdeksan vuoden kuluttua vuonna 1930 Pekka-isä kuoli. Sattumalta Eino oli juuri voittanut arvauskilpailussa 3000 mk ja hakenut rahat postista kuolemaa edeltäneenä päivänä. Einolta pyydettiin voittorahat lainaksi hautajaisten järjestämiseksi. Isä haudattiin Hiitolan hautausmaalle ja hautajaisissa oli paljon sukulaisia ja kyläläisiä. Pekka Kemppisen perukirjan mukaan hautajaiskulut olivat 2000 mk, minkä lisäksi oli muita kuluja ja velkoja 575 mk. Einolle ei maksettu koskaan rahoja takaisin, mikä jäi kaivelemaan hänen mieltään.

Hiitolan kirkko

Seuraavana vuonna 1931, jolloin Eino oli 16-vuotias, kävi hän rippikoulun. Sitä käytiin kaksi viikkoa syksyllä 1930 ja kaksi viikkoa keväällä 1931 Hiitolan kirkossa. Koska Kuoksjärven kylältä oli pitkä matka kirkolle, asui Eino rippikoulun ajan äitinsä tädin luona Vaavojan kylässä ja siellä piti olla omat eväät mukana. Minkähän laiset eväät Eino sai kotoaan kahden viikon ajalle?  Ripille päästessä piti tietysti olla rippipuku. Rahat sen ostoon Eino tienasi puiden kuorimisesta, palkka oli 400 mk. Rahaa oli niukasti, mutta Eino osasi olla tarkkana. Hän meni markkinoille puvun ostoon vasta viimeisenä päivänä, jolloin hintoja oli alennettu. Hän saikin puvun 395 mk:lla. Ripille päästiin helluntaina 1931, sekä tytöt että pojat yhdessä, vaikka rippikoulua käytiin erikseen.

Isäni Einon rippikoulukuva Hiitolan kirkon edessä

Rippikoulun jälkeen oli lupa lähteä tansseihin kauemmaksikin kuin omaan kylään. Perheellä oli yksi polkupyörä ja sillä Eino polki tansseihin kertomansa mukaan kuutena päivänä viikossa.

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Isoisä Suomen kaartin harjoituksissa

Minulla on vain yksi valokuva isoisästäni, siis isäni isästä, Kustaa Vihtori Nurmesta, joka kuoli 1929 paljon ennen syntymääni.  Isoisäni sukunimi oli alun perin Högman.  Hautakivessä lukee Vihtori Nurmi (29.6.1875-14.3.1929).

Kuva on suurennos ryhmäkuvasta, jonka taustasta en pitkään tiennyt mitään.  Kymmenisen vuotta sitten sain kuitenkin tietää kuvasta yllättävän paljon.  Siitä saan kiittää viime kesänä edesmennyttä Kari J. Talvitietä, joka tunnettiin Suomen kaartin historian asiantuntijana. Sattumalta kuvassa oli Talvitien isoisän isä Juho Heikki Talvitie.  Seuraava  teksti on suoraan Talvitien vastauksesta. Lisätietoja Suomen kaartin historiasta kannattaa etsiä Torsten Ekmanin kirjasta Suomen kaarti 1812-1905.

Kuva esittää 7. Ulvilan reservikomppanian viimeisiä harjoituksia kesällä 1899, jolloin oli jo tieto siitä, että Suomen oma sotaväki tullaan lakkauttamaan yhtenä venäläisten sortotoimenpiteenä.  Järjestelmähän oli sellainen, että kutsuntatilaisuuden arvannosto ratkaisi palvelustavan.  Etukäteen oli määrätty lähinnä asukasluvun perusteella, kuinka monta miestä otettiin kolmivuotiseen palvelukseen läänin pääkaupungissa Turussa toimineeseen tarkk’ampujapataljoonaan.  Tässä tapauksessa numero 13 oli riittävän korkea, jotta Kustaa Viktor Nurmi ei joutunut tähän joukkoon.  Sen sijaan häntä odotti harjoittelu kolmena peräkkäisenä kesänä lähiseutunsa reservikomppaniassa (45 + 30 + 15 päivää).

2. Turun tarkk’ampujapataljoonan alaisuudessa oli neljä reservikomppaniaa (5. Kärsämäki, 6. Uusikaupunki, 7. Ulvila ja 8. Ikaalinen), joista Ulvilan vastuulle kuuluivat mm. Kiukaisten kappeli ja Nakkilan pitäjä.

Koska Kustaa Viktor oli syntynyt vuonna 1875, hän joutui kotiseudullaan kutsuntaan keväällä 1897.  Nostettuaan kutsuntatilaisuudessa arvan numero 13, oli hänen palveltava lähimmässä reservikomppaniassa, siis Ulvilan Ravanninkylässä, kesällä 1898, 1899 ja 1900.  Ensimmäisessä 45 päivän harjoituksessa hän oli kesäkuun alusta 1898 lukien.  Toiseen hän tuli heinäkuun puolenvälin jälkeen 1899.  Koska hän esiintyy kuvassa, on ajankohta siis heinäkuun loppu tai elokuun alkupuolisko 1899.  Kustaa Viktorille ei kolmatta harjoitusta koskaan tullut Bobrikovin toimenpiteiden johdosta.

Kaikilla sotilailla on lakissaan numero 2, joka viittaa siis 2. Turun tarkk’ampujapataljoonaan.  Kouluttajat istuvat toisessa rivissä.  Kaksi upseeria kuvassa (molemmilla sapelin kantohihna ja kaksirivinen napitus) ovat 7. Ulvilan reservikomppanian päällikkö (1897-1902) luutnantti Henrik Axel Stephan kuvaa katsoen vasemmalla ja hänen oikealla puolellaan näihin harjoituksiin tullut ”kesävänrikki”, aliluutnantti Oskar William Nikander, joka oli lähetetty komppanianpäällikön avustajaksi 5. Kuopion tarkk’ampujapataljoonasta.  Stephanin vasemmalla puolella istuu komppanian vääpeli (1888-1902) Juho Heikki Talvitie (1859-1919), hänelläkin sapelin kantohihna.  Muut toisessa rivissä istuvat ovat apukouluttajia. Neljä heistä kuului Ulvilan reservikomppanian pysyviin plutoona-aliupseereihin ja nuoremmat ovat Turun pataljoonasta nimenomaan tätä harjoitusta varten lähetettyjä nuorempia aliupseereita.  Vasemmassa reunassa istuu raidallisista olkakuvioistaan tunnistettava pataljoonasta lähetetty signalisti eli torvensoittaja.  Toinen signalisti on oikeanpuolimmaisena toiseksi viimeisessä rivissä.  Toisessa rivissä kouluttajien joukossa kolmantena oikealta on välskäri Lidman.

Kuva on otettu Ravanninkylän kasarmikentällä ja miehistörakennuksen erikoinen katto näkyy taustalla.  Ylimääräinen harjakatto on tuuletusta varten.  Asetakki oli lähinnä musta ja siinä keskisiniset olkalaatat, joissa numero kaksi. Takana vasemmalla näkyy mies, jolla on valkoinen ”voimistelupaita”, samoin pari voimistelupaitaista miestä seisoo tarkasti katsoen katolla. Mustien paraatihousujen lisäksi harjoituksissa käytettiin valkoisia ”liinahousuja”.  Aseena oli loppuun saakka Berdan II –tyyppinen kivääri.

Tämä valokuva on epäilemättä eräänlainen muistokuva, kun jo tiedettiin, että kyseessä olivat viimeiset harjoitukset.  Pataljoonien toiminta jatkui vuoden 1901 loppuun ja lopullinen alasajo tapahtui tammikuussa 1902.  Suomen Kaartilla elämä jatkui syksyyn 1905.

Kirjoittaja: Heikki Nurmi

Yleislakon ”vankina” 1956

Olen syntynyt ja asunut aina Tampereella. Perheeni asui vuonna 1956 Kalevassa Ilmarinkadulla Koskentien taloissa. Helmikuussa olivat presidentinvaalit, jolloin vanhempani kävivät äänestämässä Tammelan koululla. Olin silloin juuri täyttänyt kahdeksan vuotta ja muistan olleeni heidän mukanaan koululla. Äänestys oli jotenkin salamyhkäistä, en saanut kysellä, enkä ainakaan kertoa kenellekään, mitä mieltä vanhemmat olivat. Muistan radiosta ääntenlaskun, kun jännitettiin, tulisiko Kekkosesta vai Fagerholmista seuraava presidentti. Kekkonenhan tuli sitten valituksi, ja yleislakko alkoi samana päivänä 1.3.1956, kuin hänen virkakautensa alkoi. Näin ollen yleislakon alkamisesta tulee 1.3.2021 kuluneeksi 65 vuotta.

Tämä yleislakko vaikutti myös minun elämääni. Olin silloin Kalevan kansakoulun (nykyisin nimenä on Kissanmaan koulu) 2. luokalla ja lähdin helmikuun lopussa, siis ennen lakon alkamista hiihtolomalle Nakkilaan Mari-tädin luo. Hän oli isäni sisar, sotaleski, jolla oli 18-vuotias poika Hemmo. Hänet oli asutettu evakkona Nakkilaan, kuten monet muutkin hiitolalaiset Porin seudulle.

Tämä oli ensimmäinen junamatkani yksin. Ihme, että vanhempani uskalsivat päästää minut! Itse tosin kovasti halusin lähteä, joten oli hyvä, että he luottivat minuun. Junamatka kesti paikallisjunalla kolme tuntia, kun juna pysähteli jokaisella pikkuasemalla. Minulla oli käytössäni “turisti” eli juna-aikataulut, josta seurasin, mikä asema tulisi seuraavaksi. Peipohjan ja Harjavallan jälkeen tulisi Nakkila. Juna oli melko täynnä, ihmisiä seisoikin, mutta minä istuin, koska minulle oli ostettu paikkalippu. Yksi aikuinen vaati päästä istumaan paikalleni ja annoin hänelle paikkani hämmentyneenä. Asemalla Mari-täti oli minua vastassa. Olin huolissani, muistaisiko konduktööri ottaa tavaravaunusta sukseni pois, mutta huoli oli turha. Mari-täti oli potkukelkalla minua asemalla vastassa ja sillä menimme kuuden kilometrin matkan hänen luokseen Leistilään.

Nakkilan asema (lähde: Wikimedia Commons)

Kun yleislakko alkoi 1.3.1956, eivät junat ja bussit kulkeneet eivätkä myöskään sanomalehdet ilmestyneet. En päässytkään palaamaan hiihtolomalta Tampereelle, joten jouduin jäämään Mari-tädin luo ja olemaan pois koulusta; kevään poissaoloni olivat 56 tuntia. Viihdyin tädillä kyllä hyvin, sillä hänellä oli lehmiä, lampaita, sikoja ja muita maatalon eläimiä. Yritin opetella lypsämistäkin.

Nakkilassa Mari-tädin ja Hemmon kanssa (4-vuotiaana)

Mari-tädillä oli puhelin, jolla olin yhteydessä kotiin. Lopulta isä sai järjestettyä kyydin ja tuli hakemaan minua jonkun tuttunsa kanssa pikkuautolla. Paluumatkalla lakkolaiset pysäyttivät auton jollakin bensa-asemalla ja tunnelma oli uhkaava (bensanjakelua säännösteltiin), mutta pääsimme kuitenkin jatkamaan matkaa ehjinä kotiin. Kuulimme myöhemmin, että jossain oli kaadettu autojakin kumoon. Yleislakko loppui 20.3.1956.

Kuva bensa-asemalta (lähde Finna.fi)

Kun vihdoin kahden viikon poissaolon jälkeen menin kouluun, kuulin että meidän luokka oli käynyt sillä välin teatterissa ja minä en päässyt! Mikä harmi!

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Tampellan taitavia suunnittelijoita 1. Hermann Kauffmann

Oy Tampella Ab oli vuonna 1856 toimintansa aloittanut tamperelainen pörssiyhtiö, joka harjoitti metalli-, metsä- ja tekstiiliteollisuutta. Kun perehtyy Tampellan historiaan, käy selville, että varsinkin Tampellan metalliteollisuus on tuottanut hämmästyttävän monenlaisia tuotteita, joista monet ovat olleet alansa markkinajohtajia. Edelleen monen tampellalaisen tuotteen historia jatkuu uusien omistajien huomassa (mm. Sandvik, Valmet, Patria). Tampellaa käsittelevistä historian kirjoista ei juurikaan löydä tietoja Tampellan tuotteiden suunnittelijoista. On selvästi tarvetta tuoda esille näitä taitavia insinöörejä. Yksi näistä ensimmäisistä oli nuori insinööri Hermann Karl Heinrich Kauffmann, joka oli syntynyt 18. elokuuta 1840, Göteborgissa. Hän oli Tampereen konepajateollisuuden uranuurtaja, joka tunnetaan parhaiten kirjoittamiensa muistelmien ansiosta.

Kauffmannin vanhemmat olivat kotoisin Eutinista Saksasta, ja hänen isänsä Heinrich Kauffmann toimi Göteborgin kaupunginarkkitehtina. Kauffmann kävi Göteborgissa kymnaasin ja sen jälkeen hän opiskeli teknistä alaa Chalmersin opistossa. Hän oli aluksi piirtäjänä Nyköpingin konepajalla vuodesta 1857 alkaen. Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n konepajan johtajaksi vuonna 1862 valittu ruotsalainen A. J. Lundahl tarjosi Kauffmannille työtä Tampereelta, ja Kauffmann muutti sinne samana vuonna.

Kauffmannista tuli Tampellan konepajan johtaja 1866 A. J. Lundahlin muutettua pois Tampereelta, ja hän johti myös vuosina 1867–1870 Tampellan ostamaa Helsingin laivatelakkaa. Kauffmann oli Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n palveluksessa vuoteen 1880 saakka, jolloin hän siirtyi Pietariin johtamaan Ludvig Nobelin konepajaa. Kauffmann palasi myöhemmin Suomeen ja kirjoitti muistelmateoksen Tampereen vuosistaan 1860- ja 1870-luvulla. Tämä teos ilmestyi vuonna 1902 nimellä Muntra minnen från mellersta Tavastland, ja se käännettiin suomeksi nimellä Mieluisia muistoja Keski-Hämeestä. Kauffmann oli naimisissa vuodesta 1869 lähtien tamperelaisen tehtaanpatruuna Johan Fredrik Gefwertin tyttären Hilda Maria Gefwertin kanssa. Kauffmann kuoli vuonna 1908 Nurmissa lähellä Viipuria. Hänet on haudattu vuonna 1906 kuolleen puolisonsa kanssa Tampereelle.

Tampellan rakentamat laivat

Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n konepaja rakensi Kauffmannin piirustusten pohjalta vuosina 1862-1863 ensimmäisen rautaisen höyryaluksen, Ilmarisen, Näsijärvelle. Ilmarinen oli myös ensimmäinen potkurialus Hämeen vesistössä. Hänen seuraava työnsä oli Venäjän hallituksen tilaama kanuunavene Suuriruhtinas Wladimir, jota rakennettiin vuosina 1863-1864. Vuosina 1864-1866 rakennettiin siipilaiva Elias Lönnrot sekä Vanaja välittämään liikennettä Hämeenlinnaan. Ne hoitivat tavaraliikennettä siihen asti, kunnes rautatie yhdisti Tampereen Hämeenlinnaan vuonna 1876. Tampereen konepajalla rakennettiin Kauffmannin aikoina laivojen lisäksi myös höyrykoneita, pumppuja, ventilaattoreita ja puunjalostuskoneita

Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n rakentama Suuriruhtinas Wladimir Mustalahdessa vuonna 1864. (Kuva: Konstantin Hakulin, Vapriikin kuva-arkisto.)

Kauffmannista on sanottu, että hän oli ilmeisen lahjakas insinööri, joka nopeasti perehtyi uusiin tehtäviin, seurasi tekniikan kehitystä ja omaksui rohkeasti sen, mitä piti hyväksyttävänä. Kauffmannin merkityksen laivasuunnittelijana ymmärtää, kun lukee kertomuksia kokemuksista niistä parista laivasta, jotka oli suunniteltu ja rakennettu ennen häntä.

Kesällä 1859 valmistui konepajan ensimmäinen alus, siipirataslaiva Ahti. Laivan purjehduskelpoisuuden kannalta onnetonta oli se, että höyrykoneen suunnitelleella englantilaisella insinöörillä (Joseph Dillworth) ja puisen rungon tehneellä pohjalaisella purjelaivanrakentajalla (A.Pihl) ei ollut yhteistä kieltä, kokemusta höyrylaivoista eivätkä he tulleet edes keskenään toimeen. Koneisto ja jykevä puurunko tehtiin niin raskaiksi, että pyöreäpohjaisesta laivasta tuli epävakaa ja kiikkerä. Vakauden parantamiseksi tehdyt muutokset veivät lastiruumaksi aiotun tilan, ja tavaraa varten Ahdin oli otettava hinattavakseen proomu. Laivan höyrykoneen teho osoittautui liian heikoksi niin, että Ahti ei jaksanut nousta ylävirtaan, ellei sen höyrykattilaan kehitetty ylimääräistä höyrynpainetta aivan riskirajoille. Laiva oli myös hyvin hidas. Kaiken lisäksi ensimmäisen kertaa laivaa vesille laskettaessa huomattiin, että siipirattaat eivät ylettyneet veteen. Laivan hallintalaitteet olivat kömpelöitä ja vaikeasti käytettäviä minkä vuoksi laiva törmäili usein mm. laitureihin. Kauffmann on muistelmakirjassaan kuvannut sivukaupalla näiden ensimmäisten laivojen yksityiskohtia ja surkuhupaisia kommelluksia niiden käytössä.

Kauffmann oli innokas luontoharrastaja, metsästäjä ja kalastaja. Hän on kuvannut saapumistaan Tampereelle seuraavasti: ”Kylmä mutta kaunis kevätpäivä oli se toukokuun kuudestoista 1862, jolloin Turun tietä ensi kerran saavuin Tampereelle ja Pyynikin harjulta näin Näsijärven peilikirkkaana kimaltelevan iltapäivän auringossa. Luonnonystävää ihastuttavan näköalan suurenmoisuus teki minuun syvän ja pysyvän vaikutuksen.”

Lähde: Kauffmann, Hermann. Mieluisia muistoja Keski-Hämeestä. LC Tampere 1998 (1902). 501 s.

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Suomen erikoisin hautausmaa?

Nakkilan Leistilä

Vierailin marraskuussa 2020 kotipaikkakunnallani Nakkilassa.  Päätin käydä kirkon vieressä olevan hautausmaan lisäksi toisella vähän erilaisella hautausmaalla.  Tiesin sen olemassaolon, mutta en ollut siellä koskaan ennen vieraillut.  Sain hyvät ohjeet paikan löytämiseksi.  Leistilän risteyksestä ajetaan vähän matkaa Hormistoon päin.  Paikka on keskellä peltoa, mutta näkyy tielle. Mitään viittoja tai muita opasteita ei ole.  Hautausmaalle ei ole tehty mitään polkua.  Onneksi olin varannut saappaat mukaan.  Muuten matka läpi kostean kynnetyn pellon olisi jäänyt tekemättä.  

Miksi täällä on tällainen hautapaikka?  Vastaus tulee tämän jutun lopussa.  Tähän väliin muita erilaisia hautapaikkoja ja hautausmaita.

Sibeliuksen hauta Ainolassa

Ainolan kävijät muistavat hyvin Jean Sibeliuksen (1865-1957) ja hänen vaimonsa Ainon (1871-1969) haudan.  Sukututkimusseuran retki keväällä 2013 tehtiin Tuusulanjärven kulttuurikohteisiin. 

Alpo Jaakolan hauta Loimaalla

Kesällä 2020 teimme retken Loimaalle ja kävimme Alpo Jaakolan patsaspuistossa.  Yllätyin, kun alueelta löytyi Alpo Jaakolan (1929-1997) ja hänen toisen vaimonsa Marjan (1938-2012) hauta.

Nottbeckien hautausmaa

Nottbeck-suvun yksityinen hautausmaa sijaitsee Tampereen Lielahden kaupunginosassa Lielahden kartanon lähellä. Hautausmaa on rauta-aidan ympäröimä. Siellä on kappeli ja seitsemän hautaa. Alueelle on haudattu yhteensä kymmenen Nottbeck-suvun jäsentä. Alueesta on tehty inventointiraportti marraskuussa 2009.

Nottbeckien hautausmaalle on haudattu Wilhelm von Nottbeck , hänen vaimonsa Marie Elise Costance, neljä heidän seitsemästä pojastaan, kahden avioituneen pojan puolisot sekä kolmannesta polvesta kaksi henkilöä, keskenään avioituneet serkukset. Hautaukset ajoittuvat vuosille 1885–1997 ja koostuvat seitsemästä arkkuhautauksesta ja kolmesta Sveitsistä tuodun uurnan hautauksesta.

Alueen vanhin hauta on Ernst von Nottbeckin hauta. Ernst von Nottbeck kuoli puukotuksen seurauksena saamiinsa vammoihin tammikuussa 1885. Kuoleman yksityiskohdat eivät ole koskaan selvinneet, joten tapaus herätti aikanaan suurta huomiota ja siitä kulki Tampereella erilaisia tarinoita.

Liuksialan kartanon hautausmaa

Kangasalla Liuksialan kartanon mailla on kappeli, jonka yhteydessä Meurman-suvun hautausmaa.  Nykymuodossaan hautausmaa on perustettu 1930-luvulla.  Suvun tunnetuin henkilö Agathon Meurman on haudattu Kangasalan kirkon vieressä olevalle hautausmaalle.

Hautausmaa-alue on mäntyvaltainen metsäsaareke Liuksialan kartanoon johtavan koivukujan vasemmalle puolelle avautuvan peltoaukean keskellä. Alueella on pieni kappeli, joka on ympäröity kivi- ja kuusiaidalla.  Paikalla on sijainnut myöhäisrautakautinen (800-1200 jKr.) kalmisto ja tämän jälkeen Kangasalan ensimmäinen kirkko.

Kauko Ikosen hauta

Selitys hautaan Nakkilan Leistilän pellolla tulee tässä: Toukokuun 9. päivä 1947 ilmavoimien koneet (4+2 konetta) olivat tekemässä taisteluharjoitusta.  Yksi koneista joutui hallitsemattomaan syöksyyn.  Koneesta irtosi ilmassa osia ja syöksy muuttui pystysuoraksi putoamiseksi. Kapteeni Kauko Ikosen ohjaaman Myrsky-koneen alastulopaikka on muistokivellä ja takorautaisella aitauksella suojattu hautapaikka.  Seudun erikoislaatuisesta maaperästä johtuen koneen runko moottoreineen tunkeutui niin syvälle liejuun, ettei sitä saatu sieltä nostetuksi.  Tuloksettomiksi jääneitä kaivauksia tehtiin yhdeksän metrin syvyyteen asti.

Hävittäjälentäjä kapteeni Kauko Kullervo Ikonen synt. 20.8.1918 Sortavalassa lepää tässä hautautuneena syöksyttyään maahan 9.5.1947.  Tämä paikka on vihitty hänen viimeiseksi leposijakseen, jota kunnioittaakseen lentäjätoverit pystyttivät patsaan.

Kotimaisten Myrsky-hävittäjien lyhyeksi jäänyt historia oli täynnä vastoinkäymisiä.  Onnettomuuksissa tuhoutui useita koneita, kolme ohjaajaa sai surmansa.  Ikosen onnettomuuden jälkeen konetyyppi määrättiin välittömästi lentokieltoon.   

Jaakko Hyvösen kirjasta Kohtalokkaat lennot 1945-1988  voi lukea onnettomuuden yksityiskohdat.

Tiedätkö muita erilaisia hautausmaita?

Pyynikin kirkkopuisto on tamperelaisille tuttu paikka. Siellä on Wilhelm von Nottbeckin kolmannen, synnytyksen yhteydessä kuolleen pojan muistokivi.  Pitkäniemen sairaalan hautausmaa on ollut myös esillä. Tiedätkö muita erilaisia hautapaikkoja Pirkanmaan alueelta?  Odotan vihjeitä tämän tekstin kommentteihin.

Kirjoittaja: Heikki Nurmi
Kuvat: Heikki Nurmi

Vanhan seinäkellon tarina

Olohuoneemme seinällä on Junghansin valmistama seinäkello. Sen toi meille mieheni Aili-täti vuonna 1977. Kello oli aiemmin ollut mieheni vanhimman tädin Toinin kodissa, joka oli äskettäin kuollut. Kellon tuodessaan Aili-täti kertoi, että kellon olivat aikanaan ostaneet isälleen Albin Kannistolle hänen kuusi lastaan vuonna 1928 Albinin 50-vuotislahjaksi. Käytännössä kellon hankintaan olivat osallistuneet kolme vanhinta lasta Toini, Helmi ja Helge, jotka olivat jo työssä. Aili oli 10-vuotias ja Sirkka 8-vuotias koululainen ja Aino vain 4-vuotias.

Miksi kello tuotiin juuri meille? Mieheni isä Helge oli Albinin ainut poika ja mieheni taas oli Helgen ainoa poika, joten sisarukset päättivät kellon kuuluvan hänelle, ainoalle Kanniston sukunimen omaavalle.

Kanniston sisarukset vasemmalta Toini, Sirkka, Aino, Aili ja Helmi, edessä Helge. Kuvausajankohta ei tiedossa.

Albin oli syntynyt 1878 Suodenniemellä, mutta kellon saadessaan hän asui Pohjois-Pirkkalan Pispalassa. Albin sai vaimonsa Iidan kanssa kuusi lasta, joista vanhin kuoli vauvana. Aikuisiksi asti kasvoivat Toini, Helmi, Helge, Aili ja Sirkka. Vaimo kuoli vuonna 1923 ja Albinille jäi huollettavaksi 15-, 13-, 12-, 5- ja 3-vuotiaat lapset. Hän menikin uudelleen naimisiin seuraavana vuonna Iidan nuoremman sisaren Selman kanssa ja heille syntyi tytär Aino.

Albin oli ammatiltaan kirvesmies ja rakentanut itse talon Pispalaan Kaarilan kartanon Thunebergilta vuonna 1923 ostamalleen tontille. Yritteliäänä miehenä hän hankki tontin myös Lamminpäästä Thunebergien omistamasta Mattilan perintötilasta. Lamminpään talo valmistui 1929, jolloin läheisyyteen valmistui myös uusi Lamminpään kansakoulu ja Pispalan taloon otettiin vuokralaiset.

Kaikki olisi ollut hyvin, mutta Albin sairastui aivokalvontulehdukseen ja kuoli 53-vuotiaana 6.12.1931. Selma jäi leskeksi seitsemän aviovuoden jälkeen. Albinin perukirjassa seinäkello on arvioitu yhtä arvokkaaksi kuin kirvesmiehen työkalut, jotka olivat pesän kalleimpia tavaroita.

Seinäkello

Junghansin perusti Erhard Junghans lankonsa Jakob Zeller-Toblerin kanssa vuonna 1861 Saksassa. Junghansin tuotanto kasvoi nopeasti, ja se olikin vuonna 1903 Saksan suurin kelloja valmistava yritys. Junghans keskittyi aluksi valmistamaan seinä- ja kaappikelloja, kunnes se vuonna 1927 aloitti rannekellojen valmistamisen. Junghansin seinäkellot olivat yksi Suomessa tunnetuista saksalaisista kellomerkeistä.

Onko sinulla esineitä, jonka tarinan haluaisit kertoa blogissa?

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Näin Egyptin prinsessan laskevan koskiveneellä Jalonkosken kesällä 1952

Olin tuolloin vain neljävuotias ja tämä tapaus on ensimmäisiä isoja tapauksia, jonka ylipäänsä muistan. Muistini mukaan Jalonkosken niskaan Ämmänsaaressa oli kerääntynyt valtavan paljon ihmisiä. Veneessä istui muutamia ihmisiä, joilla oli aurinkolasit. Aurinkolaseja en ollut koskaan ennen nähnyt. Olin hämmästynyt, kun äsken sain tietooni, että paikalle oli kertynyt vain 200 – 250 ihmistä. Muistoni kertoi tuhansien ihmisten ruuhkasta. Muita yhtä suuria ruuhkia Kainuussa en ole koskaan tavannutkaan.

Prinsessa Faika seurueineen Jalonkoskella. Mukana matkalla oli muun muassa prinsessan aviomies Sadek Bey. Kuva Kaarlo Tauriainen.

Jalonkoski oli kyllä tuolloin hieno ja vuolas koski, joka kulki läheltä kotiamme. Kosken rannat tarjosivat jännittäviä leikkipaikkoja. Joihinkin osiin rantaan oli rakennettu kiveystä tai eräänlaista rantamuuria. Nykyisin Jalonkosken kosket ovat sarja lammikoita, kun toisen joen haaran komeaan putoukseen vuonna 1959 rakennettiin voimalaitos.

Yllätys oli myös lukea, että kosken laskuun käytetty vene oli varta vasten tätä tilaisuutta varten rakennettu. Kotiseutuneuvos Kalle Juntunen on kertonut, että valtava, 13-metrinen vene tehtiin varta vasten prinsessan matkaa varten. ”Veneen rakensivat kaksi paikallista miestä: Muikku-Jakkena tunnettu Jaakko Keränen kirkonkylän Muikkulasta ja lauttauitossa työskennellyt Jaakko Turpeinen Hyrynsalmen Hoikan Sillanpäästä. – He rakensivat veneen yhdessä juhannuksen alla. Rakentamiseen meni kaksi viikkoa. Voi sanoa, että kyllä pojat osasivat hommansa.” Vene on edelleen tallessa Hyrynsalmen Vonkassa ja hyvässä kunnossa.

Prinsessan veneessä on yksitoista penkkiä, ja vene on melkoinen tekijöidensä taidonnäyte. Jalo-vene on nimensä mukainen vene: lahoamisen merkkejä ei ole vielä vuosikymmenienkään jälkeen. Kuva Kimmo Hiltunen/Yle.

Prinsessa Faika oli tuolloisen Egyptin kuninkaan Farukin sisar. Hän tuli Suomeen Olympialaisten vuoksi, mutta jo hänen matkansa aikana hänen veljensä syöstiin vallasta. Vallasta syösty kuningas Faruk kuoli 45-vuotiaana Ile de France nimisessä ravintolassa Roomassa, kun hän tukevan illallisen jälkeen kaatui pöydässä. Hän oli tunnettu tuhlailevista elintavoistaan ja kleptomaniasta, jonka vuoksi hän sai pilkkanimen ”Kairon varas”. Prinsessa Faika oli syntynyt 8. heinäkuuta 1926 Alexandriassa, hän kuoli 7. tammikuuta 1983 Kairossa. Prinsessalla oli Suomeen tullessaan matkatavaraa 300 kiloa ja Suomessa hän vaihtoi valuuttaa 19 miljoonan markan edestä (nykyrahassa 617 500 euroa). Tuolla summalla Kainuun Sanomat arveli prinsessan pystyvän järjestämään loisteliaita kutsuja hotelli Kämpissä Helsingissä. Lehdistö raportoi tarkasti hänen liikkeistään Suomessa. Kainuun Sanomat kirjoitti muuan muassa, että prinsessan timanttikorkoiset kengät olivat herättäneet suurta ihastusta Helsingin seurapiireissä – jopa siinä määrin, että Faikan oli välillä vaikea päästä liikkumaan hotellistaan innokkaan väkijoukon läpi.

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen