Kaikki kirjoittajan tamsuku artikkelit

Aulikki Mattila ja 1920-luvun Tampere

Kirjoittaja: Tiina Miettinen

Viime syksynä Tampereen pääkirjasto Metson poistomyynnistä tarttui mukaani teos ”Vangittu prinsessa. Aulikki Mattilan päiväkirjat 1923‒1929”, jonka on toimittanut Rami Mähkä. Luin sen innolla, sillä olen itsekin ollut tamperelainen nuori. Olen käynyt elokuvissa ja kuljeskellut kavereiden kanssa kaupungilla aivan kuten Aulikkikin sata vuotta sitten. Nuorison ilot ja surut ovat samoja vuosikymmenestä toiseen.

Kirja ilmestyi vuonna 2021, ja siitä uutisoitiin näkyvästi lehdissä. Aulikki Mattila (1909-2007) aloitti päiväkirjansa kirjoittamisen 13-vuotiaana vuonna 1921 ja jatkoi merkintöjä aina abiturienttivuoteensa asti. Hänen päiväkirjansa antaa ainutlaatuisen kuvan 1920-luvun tamperelaisen koulutytön arjesta. Iloinen ja moderni kaksikymmentäluku huokuu päiväkirjamerkinnöistä. Aulikki kävi innokkaasti elokuvissa, seurasi muotia, singlautti tukkansa lyhyeksi ja kaipasi suureen maailmaan. Tampereen kaduilla hän uneksii olevansa Euroopan suurkaupungeissa.

Tamperelaisena lukijana olisin kaivannut teokseen enemmän tietoa Tampereesta. Kirjassa kerrotaan kyllä, mitä tapahtui maailmalla ja Suomessa, mutta Aulikin kotikaupunki Tampere jää taka-alalle. Esimerkiksi kartta olisi ollut hyvä lisä lukijalle, samoin kuin tieto siitä, missä Aulikki Mattilan koti sijaitsi 1920-luvulla. Tiedot on helppo kaivaa esiin kotikoneella digitoiduista asiakirjoista. Myös Aulikin opettajia ja luokkatovereita olisi osin pystynyt identifioimaan vaikkapa Tampereen Yhteiskoulun matrikkeleista.

Kirkonarkiston asiakirjat, henkikirjat sekä osoitekalenterit kertovat, että Aulikin vanhemmat Väinö Jalmari Mattila ja Ksenia (Senja) Josefina muuttivat vuonna 1906 Tampereelle Teiskosta. Aluksi he asettuivat Tiiliruukinkadulle, josta muuttivat vuonna 1910 Satamakadulle. Tuolloin perheeseen syntyi 30.3.1909 tytär, joka sai kasteessa nimekseen Aira Aulikki Kotivalo Mattila. Henkikirjoissa isän ammattina oli talonomistaja. Se tarkoitti, että Jalmari Mattila oli kiinteistösijoittaja, joka Tampereella osti ja myi kiinteistöjä. Pääoman hän oli saanut perintönä kotitalostaan Kokemäeltä. V.J. Mattila oli varakas ja perheen pysyvämmäksi osoitteeksi muodostui vuoden 1920 tienoilla Verkatehtaankatu 4. Mattilat omistivat tontilla olleen puutalon, joka oli Verkatehtaankadun ja Aleksanterinkadun kulmauksessa. Se oli siis Annikin kotiosoite, josta hän lähti aamuisin kouluun ja iltaisin teatteriin tai elokuviin.

Aulikin kotikatu Verkatehtaankatu vuonna 1918. Kuvassa näkyy Ososen kivitalo sijaitsee edelleen Aleksanterin kadun (Aleksanterinkatu 26) ja Verkatehtaankadun kulmauksesta. Aulikin koti sijaitsi samassa kulmauksessa, vastapäätä Ososen taloa.

Kiinnostavan vertailukohdan Aulikin päiväkirjamerkinnöille antaa hänen koulunsa rehtorina toimineen Kaarlo Tiililän päiväkirjat. Rehtori Kaarlo Tiililä ja koululainen Aulikki Matila pitivät siis molemmat päiväkirjaa 1920-luvulla. Kuusikymppinen rehtori ja teini-ikäinen koulutyttö olivat 1920-luvulla päivittäin lähellä toisiaan, mutta elivät silti aivan eri maailmoissa. Myöhemmillä luokilla Tiililä toimi Aulikin luokan opettajana. Aulikin vuoden 1926 päiväkirjamerkinnän mukaan ”kaikki pelkäävät häntä kuin kuolemaa”. Rehtorilla piti olla auktoriteettia.

Vertaillaanpa rehtorin ja oppilaan merkintöjä samoilta vuosilta:

”Koulussa on ollut suoraan sanoen kuivaa tänään. Ei yhtään mitään kertomista sieltä. Ei reksikään aina jaksa olla sukkela. Oli niin pitkäpiimäistä, etten jaksanut kuunnella vaan kirjoitin luetteloa filminäyttelijäin nimistä,” kirjoitti Aulikki 18.10.1926.

Rehtorin ajatukset taas olivat muualla. Hän pohti vähävaraisen abiturientin tilannetta. Kyseinen nuorukainen oli punaisena tunnetun toimittajan ja kansanedustajan Väinö Vankkojan poika, jota tehtailija Rafael Haarla oli tukenut olettaessaan pojan olevan ajattelultaan valkoinen. Nuorukainen tunnusti Haarlalle olevansa punainen ja tarjosi rahoja takaisin. Kaarlo Tiililä totesi päiväkirjalleen 23.10.1926 arvostavasti, että ”rehellinen poika se Väinö oli.”

Myöhemmin 18-vuotias Aulikki Mattila on oppinut arvostamaan rehtorin huumorintajua. Aulikki kertoo 11.12.1928 päiväkirjassaan, kuinka rehtori oli antanut heille odotettua vaikeammat ainekokeiden aiheet: ”Luokka huokaili ja katseli kattoa ja pureskeli kynänpäätä, ja reksi myhäili, että taitaa olla sen entisen aasin, kun ei tiennyt apilako vai kaurako se paremmalta maistuisi. Bah!”

Vuonna 1929 Kaarlo Tiililä murehtii päiväkirjassaan ”jazzaavaa” nuorisoa, jota hänen mielestään uhkaa ”tapain turmelus”. Erityisen huolissaan Tiililä oli tyttöjen villiintymisestä: ”Päiväni on mennyt piloille IV:n luokan tyttöjen kurinpitoasian takia. Toinen saa käsky erota ja toinen pannaan 9 tunniksi karseriin.” Tytöt olivat tapailleet nuoria miehiä ja olleet luvatta pois koulusta.

Aulikki sen sijaan riemuitsee omassa päiväkirjassaan jazzista, lyhyistä hameista, polkkatukasta sekä nykynaisten uudenlaisesta vapaudesta, ja julistaa: ”Nykyajan tyttö on itsenäinen ja vapaa siroja sormenpäitään myöten. Hän ei turhia huokaile, hän kulkee omaa tietään, hallitsee itseään ja omaisuuttaan ja elää omaa elämäänsä.”

Keväällä 1929 Aulikki Mattila pääsi ylioppilaaksi. Kaikki Tampereen yhteiskoulun 35 abiturienttia hyväksyttiin. Aamulehti julkaisi heidän nimensä 22.5.1929:

Paavo Adler, Aarne Arho, Ruth Arho, Kaarlo Cederberg, Liisa Engbom, Pentti Hanho, Sirkka Havas, Kauko Heikkilä, Anna-Liisa Huttunen, Jorma Isaksson, Matti Jänne, Osmo Kallio, Niilo Karlson, Helena Kauppila, Kalervo Kivimäki, Aira Laaksonen, Sulo Lahti, Kosti Lahtinen, Aulikki Mattila, Jorma Paatola, Lauri Rantala, Eva Reinius, Helmi Rekola, Marjatta Saarinen, Paavo Salo, Elli Salonen, Aarne Sihvonen, Aune Similä, Maire Sormunen, Lahja Tarkka, Jaakko Tiitola, Kaarlo Toivonen, Valter Tuomi, Osmo Vuorio ja yksityisoppilas Maija Kyröhonka.

Rehtori Tiililä oli vilpittömästi riemuissaan ja ylpeä 19.5.1929, kun ylioppilastulokset julkaistiin:

”Tänään saapui tieto ylioppilaskokeista ja merkillinen tieto – kaikki 35 kokelasta ynnä 1 privatisti hyväksytyt! Siis Helsingistä aikaisemmin levinnyt huhu, että meidän koulu olisi paras koko maassa, osoittautuu oikeaksi. Ja kokonaista 12 laudaturia ainekirjoituksessa! Tämä on ihana palkinto sen merkkitapauksen kohdalla, että koulu nyt laskee 25:nnen kerran ylioppilaita.”

Aulikki Mattila jatkoi yliopistoon lukemaan englannin kieltä ja valmistui aikanaan opettajaksi. Hän matkusteli ja sai nähdä maailmaa. Kaarlo Tiililä hoiti rehtorin virkaansa Tampereen yhteiskoulussa vuoteen 1934.

Lähteet:

Rami Mähkä (Toim.): Vangittu prinsessa. Aulikki Mattilan päiväkirjat 1923‒1929.

Paul Tiililä (toim.): Rehtorin päiväkirjat. Tampereen yhteiskoulun rehtori Kaarlo Tiililän päiväkirjoista 1893-1936 koottua. Tampereen yhteiskoulun säätiö, 2005.

Kansallisarkisto: Hämeen läänin henkikirjat – H:177 Henkikirja 1909, jakso 401, s. 363. Hämeen läänin henkikirjat – H:270 Henkikirja 1920, jakso 211, s. 208.

Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan arkisto: muuttaneet 1904-1915, sisään 13.11.1906. Rippikirja 1898-1907 s. 509.

Kuvat:

Katunäkymä Tampereelta. Elfelt Kgl. Hoffotograf, reprokuvaaja 1918. Historian kuvakokoelma, HK19681123:2359.3.9. Museovirasto.

Tampereen suomalainen yhteiskoulu 1900-luvun alussa. Historian kuvakokoelma. HK19611227:198. Museovirasto.

Kirjoittaja Tiina Miettinen

Titanicilla Amerikkaan

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Parikkalasta kotoisin ollut talollisen tytär, 30-vuotias Anna Maria Sinkkonen lähti Titanic-laivalla Amerikkaan 10.4.1912. Hän oli käynyt rippikoulun ja osasi jotenkin lukea, mutta ei kirjoittaa. Miksi hän halusi lähteä ja miten hän matkasta selvisi?

Titanic (lähde: Wikipedia Commons)

Annan kotitausta

Annan isä Matti Matinpoika Sinkkonen, s. 1847 oli kotoisin Parikkalan Tyrjän kylästä. Koska hän ei ollut vanhin poika, ei hän halunnut jäädä kotitilalle, vaan etsi vaimon muualta. Hän meni kotivävyksi Poutalan kylän Poutalanmäen tilalle vuonna 1869, jolloin hän meni naimisiin Leena Poutasen kanssa. Tilan isäntä, Leenan isä Mikko Poutanen oli kuollut kolme vuotta aiemmin 1866. Matin ja Leenan avioiduttua helmikuussa 1869 tilalla asuivat heidän lisäkseen 50-vuotias leski Eufemia Nokelainen ja Leenan sisaret Maria ja Anna, jotka kuolivat 1869 ja 1873.

Matti Sinkkonen ja Leena saivat kuusi lasta vuosina 1870-1884, ensin pojat Matti ja Mikko, sitten tyttäret Matilda, Katriina, Anna ja Iida. Isä Matti ei pysynyt ihan kaidalla polulla, sillä hän syyllistyi rikkomuksiin. Hän sai 1888 tuomion ensikertaisesta murtovarkaudesta 24 päivää vankeutta ”vettä ja leipää” ja 1892 kolmannesta kerrasta viinan myyntiä tuomiona vankeutta kuusi kuukautta.

Leenan 75-vuotias äiti kuoli 7.2.1894 ja Leena-vaimo 53-vuotiaana 3.5.1897. Matille jäi huollettavaksi 18-, 15- ja 12- vuotiaat tyttäret, muut lapset olivat jo aikuisia, mutta asuivat kotona. Tämän jälkeen perheen elämässä tapahtui monia muutoksia.

  • Isä Matti haki Antreasta uuden vaimon Anni Tuomaantytär Iivosen ja meni naimisiin 17.5.1899. Heille syntyi poika Juhana 20.5.1900.
  • Matin vanhin poika Matti meni naimisiin 22.7.1900 Anna Naukkarisen kanssa ja toi vaimonsa kotitilalle. Heille syntyi vuosina 1902-1909 kolme lasta, joista nuorin kuoli kahden kuukauden ikäisenä.
  • Tytär Matilda meni naimisiin Aleksei Iwanoff Kondratjeffin kanssa 21.11.1900 ja muutti miehensä luo Parikkalan Koitsanlahteen.

Näiden muutosten jälkeen 1900-luvun alkuvuosina Poutalanmäen tilalla asuivat isä Matti Sinkkonen uuden perheensä kanssa (3 henkeä), poika Matti Sinkkonen vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa (4 henkeä), aikuiset tyttäret Katriina, Anna Maria ja Iida sekä toinen poika Mikko (4 henkeä). Mikko oli henki- ja rippikirjojen kirjojen mukaan mielisairas ja hänen hoidostaan syntyi kunnalle ilmeisesti kuluja, koska kunta peri hänen hoitokulujensa kattamiseksi (4.6.1910 Jaakkiman sanomien mukaan) ”ulosottoon kirjattua omaisuutta Mikko Sinkkoselta”. Myöhemmin kunta teki uusia päätöksiä perinnästä. Niinpä isä Matti joutuikin muuttamaan perheensä kanssa jo vuonna 1911 palstatilalliseksi Poutala 2:een ja poika Matti jäi Poutalanmäen isännäksi.

Parikkalan sanomat 20.5.1914

Naimattomat tyttäret alkoivat olla jo ”yli naimaiän”, eivätkä he olleet löytäneet sopivaa puolisoa. He tunsivat varmaan olevansa vähän ylimääräisiä talossa ja lähtivät etsimään parempaa tulevaisuutta muualta.

Tyttäret alkavat suunnitella Amerikkaan muuttoa

Amerikka alkoi houkuttaa tyttäriä. Parikkalasta muutti Pohjois-Amerikkaan siirtolaistilaston mukaan vuosina 1894-1920 yhteensä 294 henkilöä, heistä 53% lähti vuosina 1906-1910. Lähtijöistä enemmistö oli miehiä, joilla osalla perhe seurasi perässä. Suurin osa lähtijöistä oli 21-30 -vuotiaita. Kanada oli muuttokohteena suositumpi kuin Yhdysvallat. Matka alkoi useimmiten Hangosta, jossa tehtiin lähtijöille lääkärintarkastus ja matkalippujen tarkastus. Parikkalasta lähti Amerikkaan mm. Ester Loikkanen (äiti oli syntyjään Sinkkonen), Heikki Sinkkonen, Otto Mauriz Sinkkonen ja Viljo Sinkkonen.

Luultavasti Sinkkosen tyttäret olivat kuulleet heistä ja se rohkaisi suunnittelemaan muuttoa. Ensimmäisenä matkaan lähti nuorin tytär Iida, joka oli melkein 23-vuotias ja naimaton, kun sai passin 5.10.1907 Amerikkaan muuttoa varten.

28-vuotias Katriina sai passin Amerikkaan muuttoa varten 4.11.1907, mutta vasta rippikirjassa 1910-1919 on merkintä Amerikkaan muutosta 24.8.1912. Muuttoon tuli kuitenkin mutkia matkaan, sillä Katariina tuomittiin Hangon raastuvanoikeudessa 14.10.1912 myymälävarkaudesta ja maksamaan sakkoa 50 markkaa. Ilmeisesti häntä ei päästetty matkaan, sillä seuraava merkintä Parikkalan rippikirjassa on, että hän oli palannut sinne. Matkakuume ei kuitenkaan ilmeisesti hellittänyt Katriinasta, sillä viimeinen tieto rippikirjassa on, että hän kuoli vuonna 1916 Kööpenhaminassa.

Titanic-laiva ja sen uppoaminen

Titanic oli White Star Line -yhtiön matkustajalaiva, joka lähti neitsytmatkalleen Southamptonin satamasta Englannista 10. huhtikuuta 1912 kello 12 ja sen määränpäänä oli Yhdysvaltojen New York. Aluksen oli määrä saapua New Yorkiin keskiviikkona 17. huhtikuuta, ja matka sujui ongelmitta aina huhtikuun 14. päivän iltaan asti. Ensimmäisen kerran tähystäjä havaitsi jäävuoren klo 23.40 noin 450 metrin päässä. Titanic törmäsi Pohjois-Atlantilla täyttä vauhtia jäävuoreen ja upposi vähitellen klo 2.20. Jäävuori oli repinyt aluksen kylkeen aukkoja kuuden ensimmäisen osaston kohdalle. Titanic oli suunniteltu pysymään pinnalla, vaikka vettä tulvisi neljään peräkkäiseen osastoon, mutta nyt kuudessa osastossa oli vuoto, jota ei voitu tukkia.

Uusi Suometar 17.4.1912 s. 8.
Artikkeli on luettavissa Kansalliskirjaston sivuilla:
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1196671?page=8

Titanic upposi vieden mukanaan 1 517 ihmistä, joka oli 68,2 % laivan matkustajista, ja vain 706 pelastui. Pelastuneista 199 matkustajaa oli 1. luokassa, 119 oli 2. luokassa ja 174 matkustajaa 3. luokassa. Suurin mahdollisuus pelastua (60,5 %) oli 1. luokan matkustajilla ja huonoin (24,5 %) 3. luokan matkustajilla. Miehistöstä pelastui 214 henkeä (23,8 %), mutta kapteeni Edward Smith upposi laivan mukana. Valtaosa laivalla olleista suomalaisista matkusti kolmannessa luokassa, jota yleisesti kutsuttiin siirtolaisluokaksi.

Titanic oli sisarlaivojensa ohella aikansa suurin ja loisteliain höyrylaiva, ja sitä sanottiin ”käytännössä uppoamattomaksi”. Titanicin uppoaminen onkin historian kuuluisin merionnettomuus. Tarinan mukaan orkesteri soitti uppoamisen loppuun asti ja viimeiseksi virren Sua kohti herrani.

Onnettomuustutkimuksissa uppoamisen todettiin olleen seurausta siitä, että laivan päällikkö Smith ei ottanut jäävuorivaroituksia ajoissa huomioon, eikä laiva hidastanut vauhtiaan vaara-alueella. Onnettomuutta pahensi se, ettei pelastusveneitä lastattu täyteen. Pelastusliivejä riitti kaikille, mutta ne eivät suojanneet kylmältä vedeltä. Puolessa tunnissa lähes kaikki veden varaan joutuneet olivat paleltuneet kuoliaiksi. Osalla matkustajista oli päällään vain yöasu, osalla juhlapuku.

Onnettomuus oli aikanaan suuri uutinen myös Suomessa. Siitä uutisoitiin laajasti sanomalehdissä ja useampaan kerran, koska tietoja saatiin vähitellen lisää. Sanomalehti Salmetar kertoi 20.4.1912, että laivan mukana mereen joutui 50 000 säkkiä kahvia, 50 000 laatikkoa teetä ja jalokiviä n. 1,5 miljoonan edestä. Laivan lasti oli vakuutettu 3 miljoonan edestä.

RMS Titanicin hylky löydettiin vuonna 1985, noin 73 vuotta onnettomuuden jälkeen. 3 798 metrin syvyydessä lepäävää, vähitellen hajoavaa hylkyä on tutkittu paljon.

Anna Sinkkosen kohtalo

Anna pääsi ripille 1898 ja kävi ehtoollisella 1907.  Parikkalan rippikirjassa 1900-1909 on merkintä, että 30-vuotias Anna on Viipurissa. Olisiko Anna ollut tienaamassa matkarahoja siellä? Kotoa tuskin liikeni hänelle matkarahoja. Hän lähti Hangosta Polaris-laivalla 3.4.1912 Englantiin Southamptoniin. Sieltä hän lähti 10.4.1912 Titanic-laivalla suuntana New York. Laivalla matkusti 63 suomalaista, joista 20 selvisi haaksirikosta hengissä. Heistä 16 matkusti 3. luokassa ja vain neljä 2. luokassa.

Kuva Anna Sinkkosesta on ollut New Yorkin Uutisissa 24.4.1912 ja julkaistu uudelleen Itä-Savossa 25.10.2020

Anna Sinkkonen matkusti onnekseen 2. luokassa. Hän oli matkalla Bostoniin sisarensa Iidan luo, joka meni naimisiin 15.6.1912 Charles Leafin kanssa. He asuivat USA:ssa paikassa Brighton Massachusetts.

Geni.comin englanninkielisessä selostuksessa kerrotaan, että laivan keula oli jo alkanut vajota, kun alettiin laskea ensimmäistä pelastusvenettä, johon Anna pääsi. Veneessä kaikilla kymmenellä naisella oli pelastusliivit. Laivan miehistö ei päästänyt pelastusveneisiin miehiä. Annan veneessä olisi ollut vielä tilaa, mutta monet olivat kieltäytyneet jättämästä laivaa ja menemästä pelastusveneeseen. Anna ei tässä vaiheessa ymmärtänyt, miksi ihmisiä käskettiin menemään kiireesti veneisiin. Hän ajatteli, kuinka noloa olisi, kun kaikki nauraisivat heille, kun he palaisivat Titaniciin pienen soutelun jälkeen. Heidän veneensä pelastettiin klo 4 paikalle tulleeseen matkustajalaiva Carpathiaan, joka oli ensimmäinen alus, joka vastasi Titanicin avunpyyntöön. Anna oli silloin jonkinlaisessa shokissa, koska oli saanut veneessä päävamman, jonka arvet säilyivät loppuelämän ajan.

Perillä New Yorkissa hänet ja hyttikumppaninsa 18-vuotias Lyyli Silvén majoitettiin juutalaiseen Welcome Home -asuntolaan. Päästyään sisarensa luo ja toivuttuaan jonkin aikaa hän sai työpaikan palvelijana bostonilaisen poliisin kotona.

Anna avioitui vuonna 1918 Seattle King Washingtonissa suomalaissyntyisen kaivosmies John Salmen kanssa, joka oli muuttanut USA:han 1905. John kuoli 76-vuotiaana 1961 ja Anna 81-vuotiaana 25.11.1963, molempien kuolinpaikka oli Issaquah, King, Washington, USA.

Lähteet:
Parikkalan kirkonkirjat ja henkikirjat
Lukuisat vanhat sanomalehdet
Titanic Wikipediassa
Siirtolaisuusinstituutin siirtolaisrekisteri
Anna Maria Salmi Genissä

Kirjoittaja Raija Kannisto

Vallankumousta paennut huippusellisti päätyi Tampereelle

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Kalevankankaan hautausmaan itäpäästä löytyy näyttävä hautakivi, jossa kerrotaan, että paikalle on haudattu sellisti Jacques de Boutkovsky (s. 1.12.1858, k. 20.8.1950) ja hänen vaimonsa Alexandrine de Boutkovsky (s. 10.9.1866, k. 27.3.1964).

Mikä on näiden Kalevankankaalle päätyneiden henkilöiden tarina? Tampereen lehdistä löytyy varsinkin 1930-luvulta monia uutisia sellisti Boutkovskystä. Vielä tuolloin hän konsertoi ahkerasti, vaikka oli jo yli 70-vuotias. Hän myös ilmoitteli usein Tampereen lehdissä antavansa opetusta sellon ja pianon soitossa Pietarin konservatorion metodin mukaan. Hän ilmoitti olevansa tavattavissa osoitteessa Hallituskatu 12 E ovi 17 ja puhuvansa suomea (esimerkiksi Aamulehti 2.9.1934). Tampereella hän toimi myös kaupunginorkesterin soolosellistinä vielä 80-vuotiaana (Aamulehti 2.12.1938).

Aamulehdessä kerrottiin ylistävään sävyyn hänen oppilaskonsertistaan keväällä 1934 (Aamulehti 24.4.1934): ”Sellotaiteilija J. de Boutkovsky on armoitettu opettaja. Hän on itse aikoinaan saanut Pietarin konservatorion opetuksen ja on ollut parhaina vuosinaan mainittavan etevä sellonsoittaja – sekä mitat täyttävä pianisti. Mutta hänellä on pedagogina erinomainen avu: hän kunnioittaa harvinaisessa määrässä ammatillista pystyväisyyttä. Hän opettaa oppilailleen sujuvan vasemman käden kulun ja oteasennon sekä jousiotteen, joka tuo kiinteän, säilyvästi värikkään äänen, mutta hän ei pakota oppilaitaan maustamaan soittoaan. Hän ei himoitse esittää ’ihmelapsia’. Jos teknillisesti kehittynyt oppilas saa esiin myös esityksellisesti painavaa, antaa de Boutkovsky tälle sisäiselle kasvulle vapaata mahdollisuudet. Juuri tästä syystä eilinen oppilasnäyte oli niin pakottoman hauska. Varsinaisessa konsertissa harvoin vallitsee niin välitön mieliala kuin eilisessä näytetilaisuudessa.”

Jutussa kerrotaan sitten tarkemmin kunkin oppilaan esityksistä. Illan esiintyjistä mainitaan seuraavat: Olli Ignatius, Aimo Tammio, Jouko Autero, Aili Kurtto, Erkki Selin, Sirli Ignatius, Matti Ignatius ja Eija Ignatius. Kuulijoita kerrotaan olleen lähes täysi sali ja innostus ylitti ”paremmatkin tamperelaiset innostukset”.

Kuva: Jacques de Boutkovsky 75-vuotiaana. Muusikerilehti 1933.

Suomen Muusikeriliiton äänenkannattaja Muusikerilehti kirjoitti 11.11.1933 de Boutkovskyn 75-vuotisjuhlan kunniaksi hänen elämänvaiheistaan seuraavaa: ”Joulukuun 1: pnä täytti sellotaiteilija Jacques de Boutkovsky 75 vuotta. Jo vuonna 1872 hän alkoi opiskelunsa Moskovan konservatoriossa, jossa erikoissoittimekseen valitsi sellon. Konservatoriossa toimi mm. opettajana myös P. Tschaikovskij (musiikin teoria), jonka oppilas herra B. oli. Sellon opettajana toimi kuuluisa Fitzenhagen, joka mm. oli Butkovskyn ensimmäinen opettaja sellonsoitossa. Pianonsoitossa opetti häntä paitsi konservatorion johtaja, N. Rubinstein, kuuluisa Taneff. Perheasioiden vuoksi oli B:n kahden opiskeluvuoden jälkeen siirryttävä Pietarin konservatorioon, missä joutui opiskelemaan sellonsoittoa yliopettaja Markuksen ja pianonsoittoa professori Tschernin johdolla.”

Boutkovskyn opiskelu päättyi vasta vuonna 1881. Hän soitti vuonna 1889 solistina selloa keisarillisessa hoviorkesterissa, jonka esityksiä saatiin kuulla vain hovissa. Vuonna 1914 Boutkovsky sai täyden eläkkeen, jonka hän kuitenkin menetti vallankumouksen vuoksi. Jutussa kerrotaan edelleen, että tultuaan Suomeen hän on harjoittanut musiikkia ja jatkaa uraansa muusikkona vielä 75-vuotiaana. Hänen sanotaan olevan muusikoiden liiton vanhin jäsen.

Boutkovskyn sukujuurista on saatavissa hyvin vähän tietoa. Genissä kerrotaan vain hänen ja hänen vaimonsa syntymä- ja kuolinajat ja että heillä oli yksi poika, Aleksander (s. 1893), joka sittemmin eli koko loppuelämänsä Suomessa. Boutkovskyn syntymäpaikasta ei kerrota mitään, mutta todennäköisesti hän ei ollut alkuperältään venäläinen. Genin mukaan hänen isänsä sukunimi oli ollut muodossa Botkovski. Botkovski-nimiset ovat olleet nettitietojen mukaan lähinnä Puolan juutalaisia ja heidän jälkeläisiään löytyy nykyisin USA:sta ja Israelista.

Kirjoittaja Jorma Lappalainen

Suomen sota Satakunnassa vuonna 1808, esimerkkinä Paavolan talo Nakkilassa

Kirjoittaja: Heikki Nurmi

”Mutta kun kirjoitettiin vuosi 1808, tuli Venäjän valta maahan ja sotaväki eli armeija makasi 8 vuorokautta kylässä joka huone täynnä ja teki suunnattoman vahingon ja hengen vaara oli silmäin edessä suuri.”

Helmikuun 21. päivänä 1808 215 vuotta sitten Venäjän joukot ylittivät rajan ja aloittivat etenemisen Suomen puolella. Suomalaiset joukot perääntyivät venäläisten tieltä. Osa joukoista jatkoi kohti Poria ja ohitti Nakkilan maaliskuun puolessa välissä. Venäläiset seurasivat perässä. Suuria taisteluja ei sodan alkuvaiheessa ollut, vain pienempiä kahakoita. Sotajoukot majoittuivat taloissa ja venäläiset asettuivat joksikin aikaa myös kotikylääni Nakkilan Tattaraan.

Osa kartasta kirjassa: Jussi T. Lappalainen ym.: Suomen sodan historia 1808-1809.
Venäläisten joukkojen liikkeet punaisella, suomalaisten sinisellä.
Numeroiden merkitys: 3 = Klingspor päättää vetäytymisestä 5.3., 4 = Suomen armeija kiertää rannikon kautta, 7 = Hatanpään kahakka 11.3., Adlercreutz vetäytyy kohti Ylistaroa, 8 = Punkalaitumen kahakka 12.3., 11 = Porista luovutaan Haistilan kahakan jälkeen 17.3.

Matti Paavolan muistiinpanot

Matti Erkinpoika Paavola (s. 9.5.1786 Eurajoella, k. 23.11.1859 Nakkilassa) on tunnettu rukoilevaisjohtaja. Hän oli mennyt naimisiin Nakkilan Tattaran Paavolan talon Anna Juhantyttären kanssa keväällä 1805 19-vuotispäivänään. Tasan vuosi häistä perheeseen syntyi esikoistytär ja reilu vuosi myöhemmin toinen tytär. Paavolan edellinen isäntä oli kuollut jo vuosia aikaisemmin. Rippikirjan mukaan leski ja kaksi hänen sisartaan asui Paavolassa. Kerron Matti Paavolasta siksi, että hän kirjoitti muistiin elämänsä tapahtumista. Nämä muistiinpanot ovat säilyneet jälkipolville ja niitä voi lukea Kansallisarkiston Helsingin toimipaikassa pienistä erikokoisista vihkoista. Suurin osa teksteistä kuvaa Paavolan hengellistä etsintää, mutta on niissä muutakin sisältöä. Vanhana miehenä vuonna 1857 pari vuotta ennen kuolemaansa Paavola kertasi elämänsä tärkeimpiä vaiheita.

Paavolan talo

Paavolan talo oli Matti Erkinpojan tullessa sinne isännäksi huonossa kunnossa, mutta vähitellen nuori isäntä sai tilannetta korjatuksi. Palvelusväkeä oli vain vähän. Paavola oli aikaisemmin ollut osa Hiljasen taloa, mihin on kirjattu paljon enemmän palkollisia. Kylän talot sijaitsivat hyvin pienellä alueella. Viljelysmaat olivat ympäri kylää. Paavolan talon rakennuksista ei ole tarkkaa tietoa. Voisi olettaa, että Paavolan päärakennus ei ollut ihan pieni, sillä muutama vuosi sodan jälkeen siellä kokoontui väkeä seuroihin muualtakin kuin Nakkilasta. Isojakokartasta saa käsityksen kylästä. Paavolan alueet on merkitty I-kirjaimella ja Hiljasen K-kirjaimella.

Tiedettiinkö Paavolassa venäläisten tulosta?

Tiedonkulku oli siihen aikaan hidasta. Suomen kirkoissa oli sunnuntaina 7.2.1808 luettu Suomen armeijan ylipäällikön sijaisen kenraali von Klerckerin ilmoitus armeijan mobilisoinnista ja odotettavissa olevasta Venäjän hyökkäyksestä. Armeijalle oli annettu liikekannallepanoa koskeva käsky jo helmikuun 1. päivä. Porin rykmentin ruotusotilaat olivat lähteneet marssimaan kohti Hämeenlinnaa. Tieto venäläisten hyökkäyksestä saavutti Tukholman hovinkin muutaman päivän viiveellä. Varsinainen ylipäällikkö Klingspor oli sodan alkaessa Ruotsissa ja otti joukot komentoonsa Hämeenlinnassa vasta 1.3, kun venäläisten rajanylityksestä oli kulunut jo kaksi viikkoa.

Milloin venäläiset Nakkilassa olivat?

Klingsporin johtama pääarmeija lähti 6.3. Hämeenlinnasta kohti Huittista, mistä edettiin Kokemäelle. Sieltä Klingspor joukkoineen lähti 15.3. kohti Ulvilaa. Venäläiset seurasivat perässä. Klingsporin joukkoja suojasi 3. prikaati, joka saapui Ulvilaan 16.3. Marssi oli raskas, sillä pakkasta oli jopa 40 astetta.  Suomalaiset yrittivät vaikeuttaa venäläisten etenemistä.  Maaliskuun 17. päivä käytiin Ulvilan Haistilassa taistelu, jonka jälkeen suomalaisten vetäytyminen jatkui kohti Vaasaa. Tässä vaiheessa venäläiset majoittuivat Ulvilaan ja Nakkilaan, osa myös Kokemäelle.  Joukkojen määrästä ei ole tarkkoja lukuja, mutta jossain on kerrottu, että suomalaisten pääarmeijaan olisi kuulunut kolmensadan hevosen kolonna. Venäläisiä oli lähes yhtä paljon kuin suomalaisia, mutta Nakkilaan majoittuneiden määrästä ei ole tarkkaa tietoa.

Venäläisten aiheuttamat vahingot

Paavola kirjoittaa tekstissään kahdeksasta päivästä ja suunnattomasta vahingosta. Venäläisiä oli Paavolan mukaan kaikki huoneet täynnä. Luultavasti kaikki kylän talot saivat kutsumattomia vieraita. Tämän todistavat myös vahingonkorvausvaatimukset, joita tehtiin muista Tattaran taloista, mutta ei Paavolasta. Kansallisarkiston sivuilla on Buxhoevdenin arkisto.  Siellä on korvausvaatimusten lisäksi myös luettelo niistä isännistä, jotka tekivät myöhemmin keväällä uskollisuudenvalan Venäjän keisarille. Tässäkään luettelossa ei ole Paavolaa.

Paavola kirjoittaa tekstissään hengenvaarasta, mutta venäläiset joukot tyytyivät ilmeisesti majoittumiseen ja ruoan ryöstelyyn.  Hevosille tarvittiin myös ruokaa. Oliko vierailla ja Paavolan väellä yhteistä kieltä? Aseet puhuivat, tai ainakin niiden uhka. Sodan suurimmat taistelut olivat vasta edessä ja Venäjän joukot pyrkivät tässä vaiheessa välttämään turhaa väkivaltaa. Venäläisten päällystö pyrki pitämään joukkojensa keskuudessa yllä kuria ja näin murtaa suomalaisten vastarintahengen. Tämä ehkä toteutuikin Satakunnassa.  Silti kasakka otti sen, mikä oli huonosti kiinni. Talojen varastot varmasti hupenivat ja sota vaikutti seuraavaan kesään. Paavolan tekstistä voi päätellä, että tilanne oli hyvin pelottava. Paavola ei teksteissään muistele ensimmäisen eikä toisenkaan vaimonsa kuolemaa, ei lastensa menettämistä, mutta koki venäläisten vierailun hyvinkin pysäyttävänä ja pelottavana kokemuksena.

Venäläiset jatkavat matkaa

Nakkilan osalta akuutein tilanne meni ohi, kun venäläiset joukot jatkoivat matkaa. Suomalaiset joukot jatkoivat perääntymistään Porin kautta kohti Pohjanmaata.  Venäläiset seurasivat perässä.  Poriin jäi jonkin verran venäläisiä joukkoja. Nakkilan sotauhreista ei ole tietoa. Nakkilasta oli miehiä Porin rykmentissä. Siviilien kuolleisuus vuonna 1808 ei ollut mitenkään poikkeuksellisen suuri, pikemminkin päinvastoin, sillä Nakkilan kappeliseurakunnassa kuoli maaliskuussa 1808 vain kaksi ihmistä. Seuraavana vuonna kuolleisuus nousi selvästi. Syynä olivat kuitenkin taudit, erityisesti punatauti, joka tappoi paljon suomalaisia.

Sota jatkuu, taistelut kovenevat, seuraavana vuonna rauha

Sodan kovimmat taistelut käytiin myöhemmin vuoden 1808 aikana.  Suomalaisten ensimmäinen suurempi voitto tuli Siikajoen taistelussa 18.4.1808. Siihen asti Klingsporin johtamat suomalaisjoukot olivat lähinnä vain perääntyneet. Venäjällä ei ollutkaan sellaista ylivoimaa, mitä oli kuviteltu. Taistelu kääntyi lopulta kuitenkin Ruotsin tappioksi ja seuraavana vuonna solmittiin rauha.  Lainaan seuraavassa Mauno Koiviston kiitettyä ja uudelleen ajankohtaista kirjaa Venäjän idea vuodelta 2001. Koivisto perustelee Venäjän toimia seuraavasti:

”Aleksanteri I:n Suomea kohtaan osoittaman asenteen taustalla lienee ollut myös se, että Aleksanteri oli jo alkanut pelätä Napoleonin hyökkäystä Venäjälle ja tarvitsi pääkaupungin läheisyyteen kansan, joka oli asemaansa tyytyväinen. …”

”Aleksanteri I antoi hallitsijavakuutuksen, jossa hän lupasi pitää Suomessa voimassa maan uskonnon, perustuslait ja säätyerioikeudet ja säilyttää kaikki nämä edut ja säädökset vakaina ja vääristymättöminä täydessä voimassaan. …”

”Ihmisten arkielämässä muutos Ruotsin vallan alaisuudesta Venäjän imperiumin osaksi oli varmaankin pieni.  Virkakunta säilyi entisenä, lait säilyivät entisinä.”

Autonomian aika alkaa

Suomen sodan alku oli suurvaltapolitiikkaa. Aleksanteri I ja Napoleon olivat sopineet Tilsitissä salaisesti 1807 Suomen kohtalosta.  Suurvaltapolitiikka vaikutti myös rauhaan 1809. Aleksanteri I salli Suomelle laajan autonomian. Jotain venäläisten asenteesta kertoo sekin, että sodan aiheuttamista vahingoista saattoi tehdä korvausanomuksia. Jussi Jääskeläinen selvittää väitöskirjassaan venäläisten aiheuttamia vahinkoja. Tutkimuksen painopiste on Pohjanmaalla, missä vahingot olivat suurimmat.

Aleksanteri I:n pelko Napoleonin hyökkäyksestä osoittautui todeksi, mutta Suomen suuriruhtinaskuntaa tämä sota ei suoranaisesti koskettanut. Suomalaisia sotilaita lähetettiin suojaamaan Pietaria, mutta ei kuitenkaan sotaan Napoleonia vastaan. Kuten Koivistokin totesi, tavallisen kansan arki muuttui vain vähän, vaikka Ruotsin valta päättyi ja Suomesta tuli osa Venäjän imperiumia. Satakunta selvisi sodasta vähäisin vaurioin verrattuna esimerkiksi Pohjanmaahan, jossa taisteltiin ja jossa venäläiset ryöstivät ja polttivat taloja. Elämä Paavolan talossa jatkui venäläisten vierailun jälkeen pitkälle entiseen malliin. 

Lähteitä:

Matti Paavolasta:

Kaitila, Aarne: Matti Paavola ja Satakunnan herännäisyys, teoksessa Satakunta Kotiseutututkimuksia II , s. 134-182, 1928

Suomen sota yleensä ja sodan vahingoista:

Lappalainen, Jussi T. – Ericson Wolke, Lars – Pylkkänen, Ali, Suomen sodan historia 1808-1809, 2008.

Luoto, Reima T.A. – Talvitie, Heikki – Visuri, Pekka, Suomen sota 1808-1809, 2010.

Jääskeläinen Jussi, Paikallisyhteisö resurssina ja tuhojen kohteena, Venäjän armeijan logististen ratkaisujen seuraukset Suomen sodassa 1808-1809, Väitöskirja Åbo Akademi 2011.

Buxhoevdenin päämajan siviilikanslian arkisto kansallisarkiston sivuilla.

Suomen sota Satakunnassa:

Koskinen, Ulla – Miettinen, Tiina – Korhonen, Teppo, Uudistuva maakunta, Satakunnan historia VI (1750-1869), 2014, s. 277-283.

Salminen, Tapio, Joki ja sen väki (Huom. Linkin latautuminen kestää pitkään.), Kokemäen ja Harjavallan historia jääkaudesta 1860-luvulle, 2007, s. 460-463.

Virkkala, Kalevi – Kopisto, Aarne – Lehtinen, Erkki, Suur-Ulvilan historia I (Huom. Linkin latautuminen kestää pitkään.), 1967,  s. 608-616.

Kirjoittaja Heikki Nurmi

Kinstasta Jutilan kautta Halmelahteen

Kirjoittaja: Marja-Leena Viilo

Rippikirjalinkit aukevat vain SSHY:n jäsenille, sillä ne vievät alkuperäisistä kirkonkirjoista valokuvattuihin kuviin. Samat sivut löytyvät myös mikrofilmeiltä skannatuista kuvista sekä SSHY:n kaikille avoimilla sivuilla että kansallisarkiston sivuilla.

Mouhijärven Kinstan talosta Salmin kylästä oli kotoisin isänisäni äidinäidin äiti Maria Jaakontytär (1788-1866). Kinstan talon omistajasuku vaihtui vuoden 1840 lopulla, lainhuudot 1840-41. Muohijärvelle avioitunut nyt jo edesmennyt serkkuni kertoi yli kymmenen vuotta sitten Kinstan talon sijainnin. Olen pari kertaa käynyt sitä katsomassa. Vuosina 2007 ja 2014 kuvasin vanhan päärakennuksen. En tiedä, koska se on rakennettu, oman sukuni vielä isännöidessä Kinstaa vai uuden suvun aikana. Talon nimeksi on rippikirjaan 1851-57 lisätty Kinstan perään ”l. Jutila”. Seuraavasta rippikirjasta alkaen nimi on Jutila.

Isossa kuvassa Jutila vuonna 2014 ja pikkukuvissa vuonna 2007

Jokin aika sitten ryhdyin tutkimaan Kinstalle muuttanutta uutta sukua. Uuden isäntäparin poika Taavetti Herman Taavetinpoika avioitui vuonna 1885 esivanhempieni tyttären Matilda Juhontytär Äijälän kanssa, joten kiinnostukseni lisääntyi edelleen. Matildalla ja minulla on useita yhteisiä esivanhempia 1700-luvun alkupuolelta ajassa taaksepäin.

Matildan ja puolisonsa tytär Aune Sofia syntyi lokakuussa 1903 ja hänestä tuli talon emäntä vanhempiensa jälkeen. Aunen 11 sisaruksesta 6 oli kuollut pieninä ja vanhin veli kuoli munuaistautiin Aunen ollessa 13-vuotias. Lasse Iso-Iivarin talonhaltijaluettelossa Aunella oli puoliso Jalo Antti Halmelahti s. 16.2.1902.

Kansalliskirjaston vanhoista sanomalehdistä selvisi, että Jalo Antti Halmelahti oli kanttori-urkuri. Löytyi myös Jalon ja Aunen kuulutus avioliittoon (touko-kesäkuussa) ja vihkiminen (syys-lokakuussa) Helsingin eteläisessä suomalaisessa seurakunnassa vuonna 1936. Tarkemmin asiaa selvittäessäni huomasin parin löytyvän myös Mouhijärven seurakunnan avioliittoon kuulutetuista (31.5.) ja vihityistä (19.9.). Koska Aune muutti Mouhijärveltä Helsingin eteläiseen suomalaiseen seurakuntaan vasta lokakuussa 1936, päättelin vihkimisen tapahtuneen todennäköisimmin morsiamen kotipaikkakunnalla Mouhijärvellä.

Mieltäni jäi vielä askarruttamaan Jalo Antti Halmelahden syntymäpaikka. Erilaisia hakuja vanhoista sanomalehdistä tekemällä löysin Jalo Antin nimenmuutoksen Heimanista Halmelahdeksi lokakuulta 1934. Vastaavan nimenmuutoksen olivat tehneet myös Toivo ja Tuovi Heiman.

Helsingin Sanomat 19.10.1934 s. 11

Tässä tapauksessa oli tuuria, sillä HisKillä löytyi kastetieto Jalolle Kärkölästä. Koska Jalo oli syntynyt 1900-luvulla, en ensimmäiseksi tullut kokeilleeksi HisKiä, jolla löytyy vain vähän 1900-luvulla syntyneitä. Tarkistin alkuperäisen kastetiedon. Kärkölän rippikirjoja ei vielä ole netissä 1900-luvulta. Jatkoin vielä sukunimensä Heimanista Halmelahdeksi muuttaneiden Toivon ja Tuovin selvittämistä. Kärkölän kastettujen luettelosta selvisi, että Toivo Kasper oli Jalon 1905 syntynyt veli. Toivo Kasperi Heiman ja Tuovi Kaarina Järvinen vihittiin Helsingin pohjoisessa suomalaisessa seurakunnassa 1934. Toivo ja Tuovi on haudattu Hietaniemen hautausmaalle Helsingissä. Tieto löytyy hautahaulla.

Tällä hetkellä Jalo Antti Halmelahden e. Heimanin ja Aune Sofia Jutilan vihkiaika ja sulhasen syntymäpaikka löytyvät Lasse Iso-Iivarin talonhaltijaluettelosta.

Lähteet:
Mouhijärven, Hämeenkyrön ja Kärkölän kirkonkirjat
Kansallisarkiston maaseudun lainhuutokortisto
Kansalliskirjaston vanhat sanomalehdet
Hautahaku-tietokanta
Lasse Iso-Iivarin talonhaltijaluettelot

Kirjoittaja Marja-Leena Viilo

1900-luvun lähteitä Tampereella

Kirjoittaja: Kari Kujansuu

Marja-Leena Viilo valotti aiemmin blogijutussaan
Sukunimellä vai patronyymillä Tampereen kirkonkirjoissa
ansiokkaasti sitä, miten esimerkiksi Tampereelle 1800-
luvulla muuttaneen henkilön löytää kirkonkirjoista ja muista
lähteistä. Nyt voisi katsoa vähän eteenpäin ja tutkia, mistä
muista lähteistä samoja henkilöitä voisi etsiä myöhemmin
1900-luvun puolella.

Käytetään esimerkkinä ensimmäistä henkilöä, Helena
Heleniusta. Helena kuitenkin valitettavasti kuolee jo 1891,
kuten rippikirjasta näkyy. Mutta katsotaan sen sijaan vaikka
hänen poikaansa Kaarloa (s. 19.2.1877). Rippikirjoissa
Kaarlon ammatiksi on merkitty kirjaltaja.

Hän on seuraavassa rippikirjassa sivulla 458
(http://sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?
bid=31601&pnum=462) ja siellä näkyy nimenmuutos
Heleniuksesta Halmeeksi. Jos rippikirjaa ei olisi ollut, niin
nimenmuutos löytyisi myös Suomen Sukututkimusseuran
jäsenpalvelu Sukuhausta https://sukuhaku.genealogia.fi tai
suoraan Virallisesta lehdestä:

Suomalainen Wirallinen Lehti, 01.10.1898, nro 227, s. 4
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/576886?page=4
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Kaarlo siirtyy sitten rippikirjan sivulle 292
(http://sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=31601&pnum=296), missä on myös mielenkiintoinen
merkintä:

avion estää Laina Charl. Sandell, joka on haastattanut H:n Janakkalan ja Hausjärven käräjiin

Käräjäpöytäkirjoja tästä jutusta ei netistä löytyne, mutta
sanomalehtiuutinen valaisee asiaa:

Ei saanut miestä.
Laina Sandell Helsingistä haastatti Tampereen kaupungista K. Halmeen Riihimäen käräjille hakien tätä miehekseen, koska oliwat kerran kihlautuneet sekä wiettäneet lihallista yhteyttä. Oikeus ei kuitenkaan woinut miestä myöntää, koska ei todistajat entisien pöytäkirjain mukaan ole mitään asian walaisemiseksi todistaneet. Wastaaja teki puhdistus walan ja oikeus kumosi kanteen

Hämeen Voima, 21.10.1909, nro 118, s. 3
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/629654?page=3
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Naimisiin Kaarlo kyllä myöhemmin meni kuten jäljempänä
selviää.

Seuraavaksi kannattaa ehkä katsoa osoitekalentereita, joita
on Tampereelta vuodesta 1884 vuoteen 1939
Kansalliskirjaston digitoimina. Niiden hakuun voi käyttää
esim. seuraavaa linkkiä, jolla voi etsiä Tampereen
osoitekalentereista vuosilta 1900-1939 niin, että
hakutulokset tulevat aikajärjestykseen:

https://digi.kansalliskirjasto.fi/search?startDate=1900-01-01&endDate=1939-12-31&title=fk20110226&title=fk20110225&title=fk20110674&title=fk20110224&title=fk20110672&title=fk20110229&title=fk20110673&formats=NEWSPAPER&formats=JOURNAL&orderBy=DATE

Kaupunginarkistossa on vielä yksi tuoreempikin
osoitekalenteri vuosilta 1946-1947 mutta se on jo selvästi
suppeampi kuin vanhemmat ja sen jälkeen kalenterit
ilmeisesti kävivät tarpeettomiksi ja korvautuivat
puhelinluetteloilla. Puhelinluetteloita on myös olemassa jo
1900-luvun alkuvuosilta, mutta niitä ei liene digitoitu ja
luultavasti niissä olevat henkilöt löytyvät myös
osoitekalentereista. Yksi Tampereen puhelinluettelo,
vuodelta 1914, on tosin netissä puhtaaksikirjoitettuna ja
sieltä Kaarlokin löytyy, ammattina faktori:
https://histdoc.net/tel/tre_H.html

Osoitekalentereista Kaarlo löytyy esim. vuodelta 1919, ammattina kirjapainon omistaja ja osoitteena Laukontori 8. Hän on varmaankin sama henkilö, ja edellyt urallaan kirjaltajasta ja
faktorista kirjapainon omistajaksi:

Tampereen osoite-, kauppa- ja ammattikalenteri,
01.12.1919, nro 1920, s. 177
https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/116183
1?page=177
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Seuraavaksi voisi vilkaista sanomalehtiä. Esim. seuraavalla
haulla löytyy tieto että Kaarlo Halme oli Kansalliskirjapainon omistaja ja että hän meni vuonna 1910 naimisiin Fanni Uoman kanssa:

https://digi.kansalliskirjasto.fi/search?query=%22kaarlo%20halme%22&startDate=1910-01-01&publicationPlace=Tampere&formats=NEWSPAPER&orderBy=DATE

Huomaa että samoihin aikoihin löytyy mainintoja myös
näyttelijä Kaarlo Halmeesta ja työmies Kaarlo Halmeesta,
jotka lienevät eri henkilöitä.

Henkikirjoistakin kaikkien asukkaiden pitäisi löytyä. Niistä
etsiminen on kuitenkin usein hankalaa, koska henkikirjat on
järjestetty kaupunginosittain ja kortteleittain (maaseudulla
kylittäin ja taloittain), eikä mitään hakemistoja tai
aakkosellisia luetteloita yleensä ole. Mutta kun osoitteen on
saanut esim. osoitekalenterin avulla selville, on henkilö
mahdollista löytää myös henkikirjoista.

Henkikirjat tehtiin vuosittain ja ne ovat digitoituna ja
vapaasti luettavissa Kansallisarkiston Astiassa vuoteen
1920 saakka (tätä kirjoitettaessa osin myös vuodelta
1921). Digihakemistossa on usein myös hakemistot, joiden
avulla haluttu osoite löytyy helposti. Joskus pitää hieman
selvitellä, koska esimerkiksi vuoden 1920 henkikirjassa ym.
osoitetta – Laukontori 8 – ei ole hakemistossa eikä sitä ole
mainittu henkikirjassakaan. Syy lienee se että ”Laukontori”
ei ole varsinainen katu, vaan vastaava kortteli on
Satamakadun varrella ja sen virallinen osoite on
Satamakatu 2:

Hämeen läänin henkikirjat – H:269 Henkikirja 1920-1920, jakso 158, sivu 152: 3.22 Satamakatu 2; Kansallisarkisto:
https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?
fileId=5995232332&aineistoId=1712279446 / Viitattu 12.11.2022
(tai https://digihakemisto.net/item/1712279446/5995232332/158)

Katuosoitteiden, kaupunginosien ja kortteleiden
selvittelemisessä on apua vanhoista asemakartoista,
Tampereen osalta olen käyttänyt tätä vuoden 1930 karttaa:
https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?
fileId=6180303595&aineistoId=1656049670 (joka ehkä
kannattaa ladata omalle koneelle nopeampaa käyttöä
varten):

Henkikirjasta näkyy myös se, että Kaarlolla ja Fannilla on
ainakin tähän mennessä vain yksi lapsi, tässä nimettömäksi
jäävä tytär.

Kaarlo ja Fanni löytyvät myös SSHY:n kuvaamasta
Tampereen poliisilaitoksen väestöluettelosta:

Tampereen poliisilaitos väestöluettelo 1919-1919
(AP_KAUPUNGINOSA_3 V Bb:578) ; SSHY
https://sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?
bid=35244&pnum=63 / Viitattu 12.11.2022

Sanomalehtiä eteenpäin selaamalla löytyy sitten suru-
uutinen Kaarlon kuolemasta vuodelta 1936 ja myös pieni
muistokirjoitus:

Aamulehti, 08.03.1936, nro 66, s. 6
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1951943?page=6
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Tuomiokirkkoseurakunnan kuolleiden luettelossa Kaarlo on
tällä sivulla:

Tampereen tuomiokirkkoseurakunta kuolleet 1936-1944 (AP I F:6) 1936 helmikuu-maaliskuu ; SSHY
https://sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=31625&pnum=6 / Viitattu 12.11.2022

Kuolinsyyksi on merkitty keuhkotauti kuten
muistokirjoituksessakin.

Hautapaikka Kalevankankaalla (Kortteli 8, rivi 18, paikka 8)
löytyy hautahaku.fi-palvelusta (https://www.hautahaku.fi).

Ohessa kuva haudasta, johon on haudattu myös vaimo
Fanni ja mahdollisesti tytär Eila miehensä kanssa:

Facebook-ryhmä Suomen kirkkoja ja hautausmaita
https://www.facebook.com/groups/473512779339429

Vielä pari lähdettä, joita ei kuitenkaan voi tutkia
kotikoneella:

Tamperelaisten perukirjat vuosilta 1803-1977 löytyvät
Tampereen kaupunginarkistosta:
https://yksa.disec.fi/Yksa4/id/146857549547500. Vuosilta
1939-1977 on erillinen perukirjakortisto, josta henkilö
löytyy helposti sukunimen avulla. Perukirjoja tai kortistoa ei
kuitenkaan ole digitoitu, vaan niitä pitää mennä paikan
päälle tutkimaan tai kysyä kaupunginarkiston
asiakaspalvelusta.

Valitettavasti Kaarlo Halmeen perukirjaa ei jostain syystä löydy kaupunginarkistosta. Katsotaan sen sijaan hänen vaimonsa Fanni Lyydian perukirjaa, jonka ensimmäinen sivu tässä:

Fanni Lydia Halmeen perukirja, n:o 289/1952

Tästä perukirjasta käy ilmi että Eila olikin ottotytär. Ottolapseksi ottoa koskeva raastuvanoikeuden päätös löytyisi myös kaupunginarkistosta päätöksen päivämäärän perusteella.

Vielä pitää mainita erittäin hyödyllinen lähde, jota
kuitenkaan ei pääse kotikoneelta selaamaan: Tampereen
poliisilaitoksen osoitekortisto vuosilta 1915-1985. Se on
digitoituna Astiassa, mutta näyttörajoitettu niin, että sitä
voi katsella vain Kansallisarkiston toimipaikoissa. Mitään
käyttölupaa tai kirjautumista ei kuitenkaan tarvita:
https://digihakemisto.net/aineisto/356517261. Kaarlon
osoitekortti näyttää tältä, ja siitähän olisi saanut helposti monet
yllämainituista tiedoista:

Toivottavasti tämä kirjoitus antoi jotain vinkkejä, joista on
hyötyä sinunkin tutkimuksessasi.

Kirjoittaja Kari Kujansuu

Mikä on Isotammi?

Kirjoittaja: Pekka Valta

Moni lienee huomioinut, että Suomen sukututkimusseuran verkkopalveluiden joukkoon on lisätty Isotammi ja että siitä saa lisää tietoa Isotammi | Suomen Sukututkimusseura (genealogia.fi) linkistä. ”Isotammi”-ryhmä löytyy myös Facebookista.

Isotammea on esitelty jo useasti etenkin sen Sukupuu-palveluiden osalta. Isotammen esittelyaineistossa olevassa ”Sibelius” -sukupuussa riittää tarkasteltavaa. Tutkijat ovat jo ladanneet Isotammeen omia sukupuitaan omin katseluoikeuksin ja alkaneet työstämään sukupuitaan omalla koneellaan seuraten  Sukututkijan laatuohjeita. Toivottavasti niitä saadaan pian selattavaksi myös muillekin rekisteröidyille käyttäjille.

Tässä artikkelissa kerrotaan Isotammen parista uudesta lisäpalvelusta: Hiskipuut ja Paikannimikannat. Molemmat ovat hyvin lähteistettyjä tukikantoja, joiden tavoite on nopeuttaa ja täsmentää tutkijan omia havaintoja.

Hiskipuut

Sukututkijoiden perinteinen aarreaitta on SSS:n HisKi-verkkopalvelun tiedot. HisKin kattavuus vaihtelee seurakunnittain, mutta yleensä aineistoa löytyy 1860-luvulle kolmesta ensimmäisestä sarjasta. HisKin käyttöliittymä on sinänsä mainio. Ongelmia voi mainita parikin. Perhekokonaisuuden kokoamiseksi ja sen jäsenten tapahtuminen löytämiseksi on tehtävä jopa kymmeniä kyselyitä, tehden aina välillä muistiinpanoja. Hakujen osuvuutta heikentävät vaihtelevat kirjoituskäytännöt ja puutteelliset kirjaukset. On tarvetta hakemistosukupuille, joista voi helposti siirtyä HisKin tapahtumiin.

Hiskipuut on Isotammen oheishanke ja niitä käytetään Isotammen kautta. Uudissanalla kuvataan, että sisältö perustuu HisKiin ja sisältö on koostettu sukupuiksi HisKin antamien tietojen rajoissa. Kokeneet sukututkijat tietävät, että vähintään rippikirjoja tarvittaisiin sukusuhteiden rikastuttamiseen ja ettei HisKi ole alkuperäislähde. Hakemistosukupuut tehostavat kuitenkin tutkijan työtä.

Hiskipuut luodaan ohjelmallisesti aluksi Gramps-tietokannaksi yhden tai muutaman läheisen seurakunnan HisKissä olevista kaikista tapahtumista. Tässä ”raakamuodossa” sama henkilö voi olla kannassa 1-10 kertaa ja perheet ovat kastetapahtumakohtaisia. Isotammi-tiimin luomilla päättelytyökaluilla kantaa tiivistetään niin, että henkilöiden päällekkäisyydet on poistettu ja perhekokonaisuudet on koottu. Sulautusuhde on kertaluokkaa 5-10.

Isotammeen on nyt julkaistu Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan hiskipuut (17 000 henkeä ja 68 000 hiskiviitettä) sekä Käkisalmen kolmen seurakunnan yhteiset hiskipuut (25 000 henkeä ja 90 000 hiskiviitettä). Piakkoin julkaistaan myös Viipurin kahden srk:n (ruots. ja saks.) yhteiset hiskipuut ja vastaava Bromarvista ja Tuuloksesta.

Tiivistäjän kokemus sukututkijana on olennainen peruste sille, että tiivistyksen ”hutien” määrä olisi alhainen. Huti syntyy, jos yhdeksi henkilöksi yhdistetään tosiasiassa eri henkilöitä tai esim. lapsi joutuu väärään perheeseen. Mielenkiintoinen kysymys on, veisikö seurakunnan hyvä tuntemus sukututkijana hakemistosukupuun koostamista liian lähelle sukututkimusta tai mikä vaikutus sillä olisi tiivistyksen aikatauluun. Joka tapauksessa tähänastiset tiivistäjät eivät ole olleet seurakunnan asiantuntijoita ja esim. Käkisalmesta löytyy ainakin 150 hutihenkilöä, joilla on kaksi syntymä- tai kuolinaikaa tai avioliittoja, joissa on kaksi avioliittotapahtumaa.  Hiskipuiden kokoon verrattuna tämä havainnot eivät vie pohjaa hakemistokäytöltä ja voihan hiskipuita parantaakin!

Paltamon hiskipuuta kootaan parhaillaan erään akateemisen väitöskirjatyön aineistoksi. Sukututkijoiden toivotaan kokeilevan julkaistuja hiskipuita ja antavan palautetta Isotammi-tiimille niiden hyödyntämisestä.

Seuraavassa kuvassa on Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan hiskipuuta. Sille antoi oman värinsä muuttotapahtumien määrä, olihan Tampere merkittävä talousalueen keskus,

ja Axel Ahlbomin punaisesta kuvakkeesta avautuvia perhesuhteita ja hiskiviittauksia

Paikannimikannat

Täsmälliset paikkatiedot ovat olennainen osa luotettavia sukupuun tapahtumia. ”Mattila”-nimisiä tiloja tai ”Pellonvieri”-nimisiä torppia voi olla samassa pitäjässä jopa kymmeniä. Jokainen tutkija tietää, kuinka työlästä on selata ao. ajan rippikirjoja löytääkseen sen sivun, josta löytyy oikeanniminen paikka ja henkilöt.

Isotammen kehittämisen oheishankkeena on kerätty seurakunnittain rippikirjoista kaikki paikkahavainnot, niiden linkit rippikirjojen ao. sivuihin ja paikan hierarkia (minkä kylän missä talossa jne). Keruutulokset on kirjattu Gramps-kannoiksi ja siirretty selattavaksi Isotammeen. Keruuta on tehty jo viidettä vuotta, valmiina on jo lähes 50 seurakuntaa. Kerääjät ovat olleet pääasiassa palkkatyötuettuja kokeneita sukututkijoita. Kokemus näkyy siinäkin, että paikkoihin on lisätty paljon vastaan tulleita lisätietoja ja koordinaattejakin.

Tutkijaa paikannimikannat hyödyttävät monella tavalla. Näkee nopeasti paikannimen kaikki esiintymiset seurakunnassa, voi linkeistä klikkaamalla avata rippikirjan sivuja ja seurata rippikirjasta toiseen paikkaa. Tulevaisuudessa on ajateltu kokeilua, jossa tutkijan kanssa sovittaessa hän voi ladata paikannimikannan osion oman Grampsinsa sukupuuhun. Tällöin mm. sivuilta löytyvien henkilöiden tapahtumien lähdeviittaukset on talletettavissa sivun avaamisen vaivalla.

Tampereen seudulta on 11 seurakunnan yhteiskanta, joissa on 5400 rippikirjoista löytynyttä paikkaa ja näillä 10 000 viittausta rippikirjojen sivuihin. Mainittakoon, että näihin ei sisälly Tampereen tuomiokirkkoseurakunta, vaikka siitä on oma hiskipuunsa.

Kuvassa on Ylöjärven alkua:

Kirjoittaja Pekka Valta

Pekka Valta esitteli Suomen Sukututkimusseuran Isotammi-tietokantaa Tampereen seudun sukututkimusseuran esitelmäillassa 11.10.2022.

Sukunimellä vai patronyymillä Tampereen kirkonkirjoissa

Kirjoittaja: Marja-Leena Viilo

Tämä artikkeli on suunnattu lähinnä aloitteleville sukututkijoille, mutta saattaa siitä olla hyötyä kokeneemmillekin tutkijoille. Artikkelissa viitataan Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen (SSHY) Kuvatietokantaan eli jäsenille avautuvaan tietokantaan, joka sisältää myös kaikki julkisen puolen sivut. Huomioi siis atrikkelia lukiessasi, että useimmat linkit aukevat vain SSHY:n jäsenille.

Lähtökohtana tieto, milloin henkilö muuttaa Tampereelle

Henkilön muuttaessa maaseudulta kaupunkiin hän usein otti tai hänelle annettiin sukunimi jo ennen sukunimilain voimaantuloa vuonna 1920. Osalle länsisuomalaisista muuttajista jäi kuitenkin vain patronyymi, joka myöhemmin saattoi muuttua sukunimeksi. Itäsuomalaisilla taas oli lähtökohtaisesti sukunimet.

Jos tiedät, milloin etsimäsi henkilö on muuttanut Tampereelle, aloita etsiminen sisäänmuuttaneiden luettelosta. Siellä on muuttonumero, jota käyttäen voit etsiä muuttokirjan eli asiakirjan, jonka muuttaja sai siitä seurakunnasta, josta lähti, ja jonka hän toi seurakuntaan, jonne oli muuttamassa. Mikäli henkilö on lähtöseurakunnassa merkitty muuttokirjaan patronyymiä käyttäen, voi joko muuttokirjasta tai sisäänmuuttaneiden luettelosta tai molemmista löytyä kaupunkiin tullessa otettu tai saatu sukunimi.

Sisäänmuuttaneiden luetteloista löytyy myös se rippikirjan sivu, jolle tulija on merkitty. Tampereen rippikirjat on jaettu osiin, joita on merkitty yleensä roomalaisin numeroin. Osassa rippikirjoja sivunumerointi jatkuu osasta toiseen. Osassa rippikirjoissa kussakin osassa on oma sivunumerointinsa. Rippikirjasta voi löytyä sen aikana otettu tai muuttunut sukunimi.

Lähtökohtana nykyinen sukunimi

Jos tiedossasi on nykyinen sukunimi, jota et ole löytänyt tuoreimman netistä löytyvän rippikirjan hakemistosta, mitä voit tehdä. Tätä kirjoitettaessa Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan uusin netistä löytyvä rippikirja on vuosilta 1898-1907. Se löytyy SSHY:n Kuvatietokannasta eli jäsensivuilta. Seuraava mainitun seurakunnan rippikirja päättyy vuoteen 1920, eikä sitä ole vielä kuvattu. Rippikirjaan 1898-1907 henkilöt on merkitty sukunimien mukaisessa aakkosjärjestyksessä, mikä jatkuu niteestä toiseen osissa I-VI. Osassa VII on naimattomia naisia aakkosjärjestyksessä.

Kaikissa osissa osalla henkilöistä ei ole varsinaista sukunimeä vaan patronyymi, joka on saattanut muuttua sukunimeksi jossain vaiheessa tai henkilö on ottanut uuden sukunimen. Lisätyt sukunimet löytyvät rippikirjassa 1898-1907 hakemistosta sulkeisiin merkittyinä.

Voit kokeilla Etsi-toimintoa, joka löytyy SSHY:n jäsensivuilta kunkin seurakunnan kohdalla sivun alareunasta. Näin saatat löytää henkilöitä, jotka ovat ehtineet ottaa/saada sukunimen uusimman rippikirjan aikana ja joita ei ole ehditty merkitä uuden sukunimen mukaan aakkostettuun luetteloon.

Esimerkkejä

Kangasalla jäi leskeksi Helena Matintytär vuonna 1879. Puoliso oli ollut talollisena sekä Pälkäneellä että Kangasalla, mutta oli jo vuosikymmen ennen kuolemaansa merkitty entiseksi talolliseksi ja itselliseksi. Itsellisleski Helena Matintytär muutti kahden lapsensa kanssa numerolla 17 Kangasalta Tampereelle keväällä 1884. Muuttokirjaan on Tampereella lisätty sukunimi Helenius. Sen alkuperää voi vain arvailla. Voisiko se jotenkin liittyä syntymäkotiin Kangasalan Suomatkan Heikkilään? Lisäksi on syytä mainita, että Helenalla on Tampereen rippikirjoissa muuttunut syntymäaika 12.8.1837. Jo ensimmäisessä rippikirjassa Kangasalla on suttuinen syntymäaika ja toiseen rippikirjaan tulee syntymäaika 19.8.1837, jossa numero 9 muuttuu numeroksi 2 vuonna 1871. Kastettujen luettelon mukaan alkuperäinen syntymäaika on 19.7.1837.

Puuseppä Ananias Juhonpoika oli syntynyt Ikaalisissa 5.5.1853 ja jäänyt orvoksi 14-vuotiaana. Hän kävi Helsingissä puusepänopissa nimenään Ananias Johansson 1870-luvulla ennen avioitumistaan 1877. Perhe muutti Tampereelle 1880 numerolla 378 (alin muuttokirja oikealla, sisäänmuuttonumero 378 näkyy seuraavassa kuvassa). Vasta rippikirjan 1898-1907 aikana sukunimeksi muuttunut patronyymi Johansson vaihtuu sukunimeksi Tyvi. Perhe asui Pispalassa ja toukokuussa 1906 Ananias ilmoitti nimenmuutoksestaan Tyviksi sanomalehdessä.

Jokin aika sitten sain tehtäväkseni selvittää tamperelaisen Toivo Kaipion elämänvaiheita. Vain nimi ja yksi piirre hänen elämästään olivat tiedossani. Toisaalta tiesin Kaipion olevan osa Kalkunmäen kylää Hämeenkyrössä, joka on isäni syntymäpitäjä ja siten tullut hyvin tutuksi, sekä parin henkilön ottaneen sukunimen Kaipio. Onneksi Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan rippikirjan 1898-1907 osan III hakemistosta löytyi Kaipio ja rippikirjasta ylioppilas Toivo Mauri Kaipio, jonka kohdalla viitattiin sivuun, jolta hänet oli siirretty uudelle aakkossivulle. Kävi ilmi, että isä Tuomas Mauri Laurén oli syntynyt Hämeenkyrössä. Hyvää tuuria oli, sillä Tampereella syntynyt poika Toivo oli ehditty siirtää aakkosissa K:n kohdalle tämän rippikirjan aikana. Isän alkuperää tutkiessani selvisi, että Toivon kaksi serkkua, joita olin tutkinut aiemmin, olivat myös ottaneet sukunimen Kaipio. Jatkotutkimuksissa selvisi, että Toivo todellakin oli etsimäni henkilö. Biografiasammosta voit lukea lisää Toivo Kaipiosta.

Tampereen seudun sukututkimusseura on yhteistyössä Tampereen seurakuntien ja SSHY:n kanssa ollut kuvaamassa Tampereen seurakuntien kirkonarkistoja ja Jalmari Finnen kokoelmia vuosina 2018-19 SSHY:n Kuvatietokantaan. Jalmari Finnen kokoelmat löytyvät kohdasta Yksityisarkistot.

Kirjoittaja Marja-Leena Viilo

”Rikas maksaa rahallaan, köyhä selkänahallaan”. Tampereen Kaakinmaan kaakinpuu rankaisupaikkana.

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Kaakinmaa on yksi Tampereen kaupunginosista. Siihen kuuluu Pyynikin kirkkopuistosta etelään Hämeenpuiston ja Mariankadun välille jäävä alue. Kaakinmaan nimi juontuu Tampereen yhteiskoulun lukion paikalla 1800-luvun jälkipuoliskolle saakka sijainneesta, pahantekijöiden rankaisemiseen käytetystä kaakinpuusta eli häpeäpaalusta, johon rangaistava sidottiin kiinni ruoskimisen ajaksi. Kaakinmaan tultua asutetuksi kaakinpuu siirrettiin nykyisen Pirkankadun varrella sijainneeseen hiekkakuoppaan, jossa se sijaitsi siihen asti, kunnes uusi rikoslaki poisti raipparangaistukset vuonna 1894.

Arkkitehti Jouko Seppäsen mukaan kaakinpuun paikalla olisi ollut aikaisemmin mestauspaikka siihen asti, kun kuolemanrangaistukset olivat käytössä eli vuoteen 1825. Sotilaspyöveli asui tiettävästi Laiskolan talossa, joka sijaitsi nykyisen Hallituskadun ja Kuninkaankadun kulman tienoilla.

Kaakinpuu-nimi ei viittaa varsinaisesti hevosiin vaan nimi tulee ruotsin kielen sanasta kåk, -en, -ar.  Sana merkitsee mm. häpeäpaalua tai rangaistuspaalua, johon rangaistava sidottiin ruoskimisen ajaksi. Sanalla on muitakin merkityksiä kuten ’hökkeli’ ja ’vankila’ (vrt. ’saada kakkua’). On olemassa myös sana ’hästkåk’, jota käytetään vanhasta hevosesta. (Lähde: Svenska Akademiens Ordbok)

Kuva. Tampereen yhteiskoulun pihalla, Hallituskadun ja Mariankadun kulmassa on Kaakinmaan kaupunginosalle nimensä antaneen kaakinpuun muistomerkki. Tällä paikalla pantiin toimeen kaupunkilaisten saamat raipparangaistukset 1890-luvun alkuun saakka. (Muistomerkin on pystyttänyt Kaakinmaan Lions-klubi, kuvan otti Cai Melakoski)

Tuomioistuinten määräämät rangaistukset määriteltiin laissa. Ruotsin vuonna 1734 säädetty rikoslaki oli voimassa pitkään Suomen autonomian aikana. Lain rangaistuskaaressa säädettiin hyvin yksityiskohtaisesti raipparangaistuksesta.

Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 lain Rangaistus Caaren V. Lucu oli otsikoitu Ruumin-rangaistuxesta työllä / raippawitzoilla ja witzoilla / nijn myös wangiudella wedellä ja leiwällä.

Tyko Warto *) on kuvannut hyvin tarkkaan, miten ruoskiminen käytännössä tapahtui artikkelissaan Tammerkoski-lehdessä vuonna 1938. Perustuen nähtävästi hänen itse henkilökohtaisesti näkemäänsä.

”Joka oli saanut sakkorangaistuksen, vaan oli maksukyvytön, sai muuntorangaistuksen: colme talaria yhtä paria raippa-witzoja wastan, ja neljä talaria yhtä paria witzoja wastan, colme lyömä joca parista.” Sanonnalla “Rikas maksaa rahallaan, köyhä selkänahallaan” ei siten ole vain kuvaannollista merkitystä, vaan se oli oikeuskäytäntöä. Raipparangaistuksia määrättiin lain nojalla Tampereellakin, ja tuomion täytäntöönpanosta vastasi piiskurin tointa hoitava profossi. Raipparangaistukset toivat helpotusta vankilatilojen puutteeseen. Tointa hoiti mm. Johan Meriläinen, joka kuittasi palkkioksi 26 lyönnistä kuusi silloista markkaa, 57 lyönnistä kahdeksan markkaa.

Rangaistukset kaakinpuussa poistettiin Ruotsin kuningaskunnassa jo vuonna 1855. Vuonna 1889 säädetty ja vuonna 1894 voimaan astunut Suomen Suuriruhtinaanmaan Rikoslaki ei enää tuntenut ruumiillisia häpeärangaistuksia. Ruumiilliset rangaistukset poistuivat tuomioistuinten valikoimasta vuonna 1894, mutta vankiloissa piiskattiin kurittomia vankeja vuoteen 1944 saakka.

*) Tyko Teofilus Warto (entinen sukunimi Wallgren; 29. huhtikuuta 1872–1959) oli suomalainen Tampereella asunut sosialidemokraattisen työvänliikkeen aktiivi. Warto meni työhön Finlaysonin puuvillatehtaaseen jo 13-vuotiaana. Hän työskenteli kutomotyöläisenä ja osallistui tehtaalaisseuran ja vuonna 1900 kutomoalan ammattiosaston perustamiseen. Warto toimi Kansan Lehden avustajana ja kirjoitti lehteen nimimerkillä Säynäsheikki. Tästä aukeni hänelle pian uusi ura toimittajana ja asioitsijana. Warto oli Tampereen työväenyhdistyksen johtokunnassa 17 vuoden ajan ja toimi useaan otteeseen yhdistyksen sihteerinä vuosien 1901–1937 välillä. Tyko Warto julkaisi 1954 muistelmat lapsuus- ja nuoruusvuosiensa Tampereesta nimellä Lapsuuteni Tampere. Hän sai teoksesta Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon samana vuonna.

Lähteitä

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Louhisaaren kartano, Askaisten kirkko ja Mannerheimit

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Sukututkimusseuramme teki lauantaina 21.5.2022 kevätretken, jonka kohteina olivat Askaisten kirkko, Louhisaaren kartano ja Kultarannan puutarha. Retken teemana oli Presidenttiemme jalanjäljillä. Retkestä on laajempi selostus seuran lehden Orpanan numerossa 2/2022, joten keskityn tässä artikkelissa lähinnä siihen, miten em. kohteet liittyivät Mannerheimien sukuun.

Louhisaaren nykyinen päärakennus ja sivurakennukset ovat valmistuneet vuonna 1655. Louhisaari kuului Fleming-suvulle vuodesta 1450 vuoteen 1791.

KUVA 1: Louhisaaren kartano. Kuva Raija Kannisto 21.5.2022.

Louhisaaren omistus siirtyi Mannerheim-suvulle vuonna 1795 ja jatkui vuoteen 1903 asti eli runsaan sadan vuoden ajan. Ensimmäinen Louhisaaren Mannerheim-sukuinen omistaja oli ruotsalaissyntyinen majuri ja kreivi Carl Erik Mannerheim. Hän avioitui vuonna 1796 Vendla Sofia von Willebrandin kanssa. Carl Erik Mannerheimista tuli helmikuussa 1809 Porvoon valtiopäivien jäsen. Hän toimi myös Suomen suuriruhtinaskunnan talousosaston jäsenenä ja kansliatoimituskunnan päällikkönä aina vuoteen 1816. Hän oli Turun ja Porin läänin maaherrana 1816–1826. Hänen vaimonsa Vendla Sofia Mannerheimin oli kiinnostunut puutarhanhoidosta ja hänen ansionaan pidetään kartanon ja merenrannan välisen alueen tekemistä englantilaistyyliseksi puistoksi. Hän vaikutti myös siihen, että kartanosta lähtien istutettiin pitkä puistokuja, joka johti Askaisten kirkolle asti.  

Louhisaaren linnan talousresepteistä on koottu kirja, jossa on useita Vendla Sofian reseptejä ja ohjeita. Hänen käsialallaan kirjaan on tallennettu esimerkiksi vinkki, kuinka poistaa tahrat silkistä ja millä keinoin taltuttaa flunssa. Kirja perustuu Mannerheim-suvun hallussa olleeseen reseptikirjaan, josta löytyy laaja kirjo käsin kirjoitettuja ohjeita kartanotalouden tarpeisiin.

Carl Erik ja Vendla Sofia Mannerheimin pojanpoika oli kamarijunkkari Carl Robert Mannerheim (1835–1914), joka oli marsalkka Mannerheimin isä ja omisti kartanon vuodesta 1863 lähtien. Carl Robert Mannerheim meni vuonna 1862 naimisiin Hedvig Charlotta Helene von Julinin kanssa, joka oli huomattavan suomalaisen teollisuusmiehen vuorineuvos Johan Jakob von Julinin tytär. Suku oli niin ikään Ruotsista Suomeen muuttanut. He saivat seitsemän lasta, neljä poikaa ja kolme tyttöä. Muut lapset elivät aikuisiksi, mutta yksi tyttö kuoli 14-vuotiaana 1886. Carl Robert Mannerheim oleskeli pitkään Ranskassa ja Yhdysvalloissa tehden Suomeen vain lyhyitä vierailuja ja Helene Mannerheim eli Louhisaaressa sillä aikaa lastensa kanssa. 

KUVA 2: Mannerheimin sisarukset vuonna 1881. Kuva Wikipediasta.

Carl Robert Mannerheim oli luonteeltaan taiteellinen ja harrasti erityisesti runoutta. Hän poikkesi suvun perinteistä, sillä hänestä ei tullut sotilasta eikä virkamiestä. Carl Robert tunnettiin radikaaleista poliittisista näkemyksistään, ja kun hän peri isältään kreivin arvonimen, viranomaiset paheksuivat häntä poliittisena satiirikkona.

Carl Robert Mannerheim tilasi Louhisaareen vuonna 1874 puutarhasuunnitelman, jonka mukaan puutarhaan tehtiin pientä ajanmukaistamista ja uudenaikaistamista. Muutoksia tehtiin 1870- ja 1880-luvuilla: puistoon hankittiin uusia kukkaistutuksia ja rakennettiin 1870-luvulla muun muassa leikkimökki Mannerheimin lapsille. Siinä leikkivät luultavasti vain 3-4 nuorinta lasta, sillä muut olivat jo 8-12-vuotiaita.

KUVA 3: Louhisaaren lasten leikkimökki. Kuva Wikipediasta.

Louhisaaren astiakaapista löytyy yhä Mannerheim-suvun arkiastiaston osia. Astiasto on valmistettu 1880-luvun jälkipuoliskolla ja se on koristeltu kreivillisellä kruunulla ja M-monogrammilla.

Toisessa kerroksessa oleva ns. Vihreä huone oli Marsalkan äidin Helene Mannerheimin makuuhuone. Eri huoneiden seinillä on runsaasti tauluja suvun jäsenten muotokuvista.

KUVA 4: Vihreä huone eli Helene Mannerheimin makuuhuone. Kuva Raija Kannisto 21.5.2022.

Muun muassa uhkapelivelkojensa takia Carl Robert Mannerheim ajautui konkurssiin 1879 ja kartano siirtyi 1880 hänen sisarelleen Eva Hedvig Wilhelmina Mannerheimille. Carl Robert Mannerheim muutti jo sitä ennen rakastajattarensa Sofia Nordenstamin kanssa pois Suomesta Pariisiin, jossa hän vietti taiteilijaelämää. Perheen seitsemän lasta joutuivat sukulaisten huostaan Mannerheimin vaimon Helenen kuoltua vuoden 1881 alussa sydänkohtaukseen vain 38-vuotiaana. Äidin veljestä Johan Albert Edvard von Julinista tuli lasten huoltaja.

Carl Robert Mannerheim solmi toisen avioliiton Sofia Nordenstamin kanssa 1883 ja heille syntyi tytär Olga Sofia Margareta (Kissie) 1884. He palasivat takaisin Suomeen 1887. Carl Robert kuoli Helsingissä lokakuussa 1914.

Suvun viimeinen Louhisaaren omistaja Wilhelmina Mannerheim myi kartanon vuonna 1903 talousneuvos Oskar Hannukselle ja muutti Ruotsiin, jossa hän kuoli 1905.

Louhisaari oli siis Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin syntymäkoti; hän syntyi 4.6.1867 perheen 3/7 lapsena. Kartanon kolmannessa kerroksessa oli pieni sininen makuukamari, joka perimätiedon mukaan oli marsalkka Mannerheimin syntymähuone.

KUVA 5: Sininen makuukamari. Kuva Raija Kannisto 21.5.2022.

Gustaf Mannerheimin kerrotaan pikkupoikana leikkineen mielellään sotaleikkejä ja ”johtaneen sotajoukkoja”. Häntä opetti kotona sveitsiläinen kotiopettajatar. Gustaf joutui jättämään Louhisaaren kodin jo 7-vuotiaana 1874, jolloin hänet lähetettiin kouluun Helsinkiin. Luultavasti hän saattoi kuitenkin loma-aikoina vierailla Louhisaaressa vuoteen 1903 asti, jolloin kartano siirtyi pois suvun omistuksesta. Gustaf asui Helsingissä isänsä luona ja kävi veljensä Carlin kanssa yksityistä lyseota syksyyn 1879, jolloin hänet erotettiin vuodeksi koulusta ikkunoiden kivittämisen takia.

Gustaf kävi kaksi vuotta oppikoulua Haminassa vuosina 1881–1882. Tämä koulu valmensi oppilaita Suomen Kadettikouluun, joka oli sen ajan ainoa sotilaskoulutusta antava oppilaitos Suomessa. Gustaf pyrki jo vuonna 1880 ensimmäistä kertaa Suomen kadettikouluun, mutta huonolla menestyksellä. Koulun ovet aukenivat hänelle kahden vuoden kuluttua 1882, jolloin hän oli 15-vuotias.

Askaisten kirkko ja Mannerheimit

Askaisten kirkon rakennutti 1600-luvulla Flemingin suku, mutta myös siellä on Mannerheim-suvun historiaan liittyvää. Hautausmaalla on Mannerheim-suvun uusklassinen, vuodelta 1823 oleva hautakappeli. Se on Carl Ludvig Engelin suunnittelema ja sen rakennutti kreivi Carl Erik Mannerheim, joka omisti silloin Louhisaaren kartanon. Mannerheimin hautakappelin rakennuttajan leski Vendla Sofia Mannerheim oli luonnon ystävä, eikä halunnut tulla haudatuksi suvun holviin, vaan kirkkomaalle. Hän halusi omien sanojensa mukaan levätä vapaan taivaan alla, joten hänen rautaristinsä löytyy hautakappelin vierestä, josta avautuu näköala kohti Louhisaaren linnaa ja puutarhaa.

Marsalkka Mannerheim antoi restauroida kappelin vuonna 1935. Hän kävi Askaisissa vielä vuonna 1945 ja ainakin tuolloin hän ajatteli tulevansa haudatuksi sukuhautaan. Hän ei ollut kuitenkaan erikseen antanut määräystä hautapaikastaan, eikä hautaus sitten aikanaan toteutunut Askaisiin. Hän kuoli Sveitsissä 28. tammikuuta 1951 ja hänet haudattiin Hietaniemen sankarihautausmaahan.

Kirkon katossa on kolme kynttiläkruunua, joista yksi on marsalkka Mannerheimin kirkolle jo vuonna 1928 lahjoittama. Kynttiläkruunu oli hänellä Helsingissä ja luovutettiin Askaisten kirkkoon hänen kuolemansa jälkeen.

Wikipedia-lähteet:
Louhisaaren kartano
Carl Gustaf Emil Mannerheim
Carl Robert Mannerheim

Kirjoittaja: Raija Kannisto