Kaikki kirjoittajan tamsuku artikkelit

Löytöretki Amerikan serkkujen jäljille

Isoäitini neljä sisarusta lähti Kuortaneelta Amerikkaan 1900-luvun taitteessa. Ensimmäisenä lähti perheen esikoinen Juha Yli-Mäyry 19-vuotiaana vuonna 1896. Perässä seurasivat veljet Jaakko  ja Kustaa, myöhemmin myös sisar Senja. Perheemme ei ollut kuullut näistä Amerikkaan menneistä mitään vuosikymmeniin. Heidän 1900-luvun alussa lähettämänsä New Yorkin valokuvaustudioissa otetut komeat kuvat kiehtoivat mieltäni vuosikausia, ja yritin etsiä tietoa heidän kohtaloistaan. Vasta pari vuotta sitten aukesivat Amerikan tiedostojen lukot minulle.

Kuortaneella Amerikan kuume iski toden teolla 1900-luvun lopulla. Nuoremmille sisarille oltiin yleensä kitsaita antamaan perintöä, ja monelle tuli lähtö muualle elantoa etsimään. Yli-Mäyryn sisaruksista lähtijät olivat kuitenkin kaikki vanhimmat. Muita syitä lähtemiseen olivat 1800-luvun lopun väestönkasvu, seikkailunhalu ja rikastumisen toivo. Vuosina 1860-1890 Kuortaneen väkiluku kasvoi noin 70 prosenttia. (Ylitalo s. 174, 181)

Postikortti Kuortaneen kirkonkylästä 1900-luvun alusta, kirjoittajan oma kokoelma

Amerikan tiedostojen ratkaiseva vihje löytyi Find a Grave -tietokannasta: “Family moved from Crystal Falls. They may be using the name Jacobson”. Eli ei ihme, että en ollut löytänyt juuri mitään nimillä Yli-Mäyry, Ylimayry tai edes Mayry, koska heidän sukunimensä oli vaihtunut ilmeisesti jo Ellis Islandin siirtolaisten tarkastuksessa. Nimi Yli-Mäyry saattoi olla liian vaikea maahanmuuttokirjureille. Toki sisarusten isän nimi oli Jaakko, siitä tulee uusi sukunimi. Vanhimman pojan Juhan nimi muutettiin Abrahamsoniksi.

Juha Jaakonpoika Yli-Mäyry

Meillä oli sukupuussamme kerättynä isältäni saatua perimätietoa näistä Amerikkaan lähteneistä sisaruksista ja olihan meillä yksi kirjekin n. vuodelta 1914, Juha Yli-Mäyryltä osoitettu isoäidilleni Marialle. Kuvakortissa on Juhan perhe, vaimo ja kaksi lasta ja kortin takana kirjoitus: 
”Rakas suoverini Mari Kiitos kirjeestäsi jonka sain isoäitin kirjeessä joka oli hauskaa Minulle että ajattelet Minua niin Minä olen täällä aivan kuin orpo Lasteni Kans niin tuntuu niin Hauskallen kun Kuulee jotain omaisista ja Meibal Lähettää silkkinauhan Siviälle ja Einari lähettää paljon terveisiä Mari tätille ja Koko perheelle ja olkaa samoin myös tervehritty Minulta ja Meibalilta Jääkää Herran Haltuun
Rustaa suoverisi Jussi” 

Juhan sukuhaara onkin ainoa, joka on vielä selvittämättä tämän päivän tasalle. Suomen sukututkimusseuran Sukuhaun siirtolaisuus-haku on mainio lähtökohta siirtolaisten etsimiselle: sen aineistoista löytyy mm. Raija Heiskalan laatima nimiluettelo: Kuortaneen papinkirjoja passia varten 1891-1900. Sieltä bongaan nimen Juha Jaakonpoika Yli-Mäyry synt. 10.1.1877, papintodistus saatu 16.2.1896. Seuraavaksi Statue of Liberty and Ellis Island -tietokannasta selviää, että Juha saapui New Yorkiin maaliskuun 7. päivä 1896 Lucania-nimisellä laivalla, määränpää oli New York. Voin mielessäni kuvitella Juhan hämmästyksen hänen saapuessaan pieneltä paikkakunnalta New Yorkin vilinään! Samalla laivalla oli muitakin kuortanelaisia, joiden kohde oli New York, ehkä oli lähdetty yksissä tuumin?

New York, Mulberry Streetin italialaiskortteleiden katunäkymää noin vuodelta 1900. Tekijä: Detroit Publishing Co.

Seuraava tieto on Ancestrystä, New York, Extracted marriage index, 1866-1937. En ole maksanut myöskään tämän tietokannan käytöstä (kirjautunut olen), joten alkuperäisdokumenttia en näe. Johan Ylimayry menee naimisiin Manhattanilla Lusi Ekoluoman kanssa, vihkimispäivä on 8. huhtikuuta 1899. Juhan sukunimi on näköjään vielä Yli-Mäyry. Tähän juuttui etsintä vuosikausiksi, koska nimi vaihtui Abrahamsoniksi (nimi oli myös muodoissa Abrahms, Abrahams). Myöhemmissä dokumenteissa vaimon sukunimi on Anttila. Myös etunimi vaihtelee dokumenteittain: Elis, Elisabet, Lucy, Louisa jne. Liisa oli syntynyt Alahärmässä 1873 ja ilmeisesti saapunut Amerikkaan 21.5.1895. Hän työskenteli pesulassa. Myöhemmin löysin vielä Merimieslähetysaseman seurakunnan tiedoista ‎‎‎(Brooklynin seurakunta)‎‎‎ alkuperäisdokumenttina vihkimismerkinnän Johan Ylimäyry, Liisi Ekoluoma. Kansalliskirjasto on digitoinut Merimieslähetysaseman seurakunnan kaikki kirkonkirjat. Aineisto löytyy myös Digihakemiston kautta.

Esko Tommolan kirjassa “Uuden maan rakentajat” sanotaan seuraavaa (s. 112):  Enemmistö suomalaissiirtolaisista on jossain vaiheessa asunut joko Harlemissa tai Brooklynin Finntownissa. Harlemissa oli suomalaisten määrä enimmillään 1920-30-luvuilla, kun Finntown eli suuruutensa päiviä myöhemmin. Brooklynista sanotaan (s. 120-121):  Suomalaiset löysivät vielä luonnontilassa olleen nummen irlantilaisten rakentaman Sunset-puiston tuntumasta. Finntownin ensimmäiset asukkaat olivat maihin jääneitä merimiehiä, karpentereita ja räätäleitä.

Juha asui perheineen ensin Brooklynissa, vuodesta 1900 lähtien Harlemissa. Suomalaisten itselleen valitsema osa Harlemia oli täysin valkoinen, 120.-130. katujen väli, 5. avenuen ja Madison avenuen tuntuma ‎‎‎‎(Tommola s. 113-114)‎‎‎‎.

Jaakko Einari Yli-Mäyry

Hyppäys seuraavaksi vanhimpaan veljeen Jaakko Einariin (kutsumanimi Einari), syntynyt 1881. Hän saa papintodistuksen passin hankkimista varten 11.12.1899 ja  saapuu New Yorkiin 17. tammikuuta 1900 Oceanic-laivalla. Hän on vain 18-vuotias. Dokumentissa on myös tieto, että Einari menee veljen Juhan luokse, jonka osoite on 210 East 127. Street. Siirtolaisuusinstituutin sivulta löytyy, että Jaakko Einari lähti Suomesta 30.12. En ole instituutin jäsen, joten tietoja sieltä saan minimaalisesti. Nämä tiedot löytyivät Yli-Mäyry-haulla. Find a Grave -tietokannasta löydän nimen Eino Jacob Ylimayry, lapsen, joka kuoli 12 päivän ikäisenä vuonna 1904 Crystal Fallsissa Michiganissa, isä on  “Einar Jakobson Yli-Mäyry, b. 24 Nov 1881 in Kuortane, Finland” (syntymäpäivässä on virhe).
“Mother Maria Kangas, b. 3 Dec 1881 in Kuortane, Finland.
Brother Johan Arvid, b. 7 Sept 1905 in Crystal Falls.”
Family moved from Crystal Falls. They may be using the surname Jacobson.”

Ancestrysta löysin myös vihkimisajankohdan Jacobson-haulla: toukokuu 1903, paikka Crystal Falls. Onnistuin saamaan jopa alkuperäisdokumentin näkyviin, luettelon vihkimisistä: Return of marriages in the county of Iron A.D. 1903. Sieltä selviävät myös Jaakon ja Marian isät ja äidit. Marian isä on Jaakko Kangas, äiti Annie Konska (?). Kuortaneelta ei löydy syntyneiden luettelosta Mariaa. Hiskistä löytyi pienellä etsiskelyllä 2.12.1881 Kaustisilla syntynyt Maria, jonka isä on Jaakko Pajukangas, äiti Anna Känsäkoski. Tässä on todennäköisesti Marian perhe. Kaustisen rippikirjassa 1900-1910 lukee Marian kohdalla Am. 10/4 01 (=Amerikkaan). Melkein kaikissa tapauksissa puolisot oli otettu Amerikan suomalaisyhdyskunnasta, usein myös seuraavassa sukupolvessa.

Kustaa Yli-Mäyry

Vuonna 1905 lähtee kolmaskin veli, Kustaa  (synt. 1884) Amerikkaan. Hän saapuu New Yorkiin S.S. Philadelphialla tammikuussa, päämääränään Crystal Falls, “where his brother Einar Jacobson resides”. Ennen kuin sain selville tämän nimen muutoksen, seurailin pitkään erästä toista Amerikkaan mennyttä Kustaa Mäyryä, joka sitten osoittautui Kustaa Ala-Mäyryksi! Perimätietona tiedettiin, että Kustaalla olisi poika Reino. Kun googlailin Reino Jacobsonia, löysin muistokirjoituksen (obituary) Reino Jacobsonista (1916-2012), kuvan kanssa. Näitä hyödyllisiä muistokirjoituksia olen löytänyt muitakin. Muistokirjoituksessa oli melko tarkat tiedot myös lapsista ja näiden jälkeläisistä. Otin sähköpostitse yhteyttä Reinon pojantyttäreen ja hän välitti sen Reinon pojalle, joka vastasi minulle.

Nyt me pikkuserkut olemme olleet sähköpostitse yhteydessä ja vaihdelleet valokuvia. On ollut mukava kuulla esim., että “life has been good to us”. Pikkuserkku osasi jonkin verran kertoa suvun historiasta: “Gust and his sister Senia moved to Crystal Falls, MI and both lived out their lives in that community.” Kustaa tapasi Vöyrillä syntyneen Anna Matilda Tammelin Niemen. Anna oli leski, jonka mies oli kuollut Amerikassa kaivosonnettomuudessa. Anna löytyi Genistä, ja sain varmistuksen myös henkilöltä, joka on Annan edellisen miehen sukulainen, ja löytyihän Anna kirkonkirjoista kastettujen luettelostakin.

FamilySearch on erinomainen tietokanta Amerikan serkkujen tutkimiseen, sieltä saa myös alkuperäisiä dokumentteja. Koska niinkin yleisellä sukunimellä kuin Jacobson saa satoja tuloksia, olen tehnyt rajauksia esim. kohdistaen johonkin tiettyyn kokoelmaan. USA:ssa on tehty väestölaskentoja (United states federal census) joka kymmenes vuosi, niitä seuraamalla pääsee jopa vuoteen 1950. Niistä selviää mm. ammatti. On myös kokoelma New York state census 1800-luvun puolivälistä vuoteen 1925. Kustaa muutti Crystal Fallsiin kaivostyöläiseksi. Vuoden 1930 väestönlaskennassa Kustaa on ammatiltaan maanviljelijä Crystal Fallsissa. Perheessä on vaimo Matilda Jacobson, tytärpuoli Catherine 19 v. ja poika Reino 14 v., myös Catherinen alle vuoden ikäinen poika. Tiedostoissa saattaa olla myös virheitä. Esim. tässä vaimo olisi 25-vuotias, vaikka on 45-vuotias.

Vielä Jaakko Einarista

Amerikan pikkuserkulta saimme myös yhteystiedot toiseen pikkuserkkuun, joka asuu Kanadassa. Hänen isoisänsä oli Jaakko Einari. Kanadasta avautui uusi sukuhaara!  Tämä pikkuserkku on käynytkin Suomessa ja opiskellut suomen kieltä. Hän kertoi, että Einari oli ensin kaivostyöläisenä Crystal Fallsissa. Vaimo Maria oli työssä siinä asuntolassa, jossa Einari asui. Naimisiin mentyään pari muutti pariksi vuodeksi Kuubaan puutarha-alalle, sitten takaisin kaivostyöläiseksi, ensin Bisbeehin Arizonaan. Sieltä he muuttivat Helperin lähelle Utahiin. Siellä ollessaan he tapasivat toisen perheen Suomesta, Pasanen nimeltään, ja molemmat perheet päättivät muuttaa Kanadaan. Silloin oli Kanadassa voimassa ns. homestead act: laki myönsi hakijalle n. 65 hehtaaria maata ilmaiseksi, ainoa kustannus oli 10 dollarin hallintomaksu. Laissa oli tietysti ehtoja: esim. maata täytyi viljellä n. 16 hehtaarin edestä ja talo täytyi rakentaa kolmen vuoden kuluessa.  Niinpä he matkustivat junalla Kanadaan ja saapuivat Edmontoniin keväällä 1912. Saatuaan maapalstan he rakensivat talon. Jaakko Einarilla ja Marialla oli kaksi lasta.  Myöhemmin Einarin ja Marian poika meni naimisiin Pasasten perheen tyttären kanssa. Aikamoisia pioneereja he olivat!

Ehkä suurin yllätys oli se, että Kanadan pikkuserkku ja hänen sisarensa olivat koko ajan olleet Suomeen yhteydessä, pikkuserkkuuni Laihialla. Hän on Yli-Mäyryn sisarussarjan nuorimman lapsen lapsenlapsi. Paljon olisi asioita selvinnyt yhdellä puhelinsoitolla!  Toki tiesin tästä pikkuserkusta, mutta en ollut koskaan tavannut. Yli-Mäyryn lapsia oli yhteensä kymmenen, kaksi kuoli pienenä, isoäitini Maria oli toinen perheen keskimmäisinä syntyneistä kaksosista. Yli-Mäyryjen perheet Suomessa olivat yleensä isoja, nämä Amerikan perheet huomattavasti pienempiä.

Senja Yli-Mäyry

Entä sitten Senja-sisar? Perimätietona tiedettiin, että Senjalla on tytär Miriam ja kuvakin meillä oli tästä tyttärestä. Isäni jäämistöstä löysin vanhan mustan osoitekirjan, jossa luki: Mrs Senja Paakkola Rtl Box 714 Crystal Falls Michigan. Eli myös Senja oli asettunut Crystal Fallsiin. Senja  oli syntynyt v. 1892 ja lähti Amerikkaan toukokuussa 1912 Lusitania-laivalla. Laiva torpedoitiin kolme vuotta myöhemmin matkalla Amerikasta Englantiin. MyHeritage-tietokannassa oli Senja Susanna Kuivila born Yli-Mäyry, sieltä sain ainakin sukunimen. Find a Grave -tietokannasta löysin Senja Paakola Kuivilan haudan. Onnistuin myös löytämään FamilySearchin kautta vihkimisdokumentin vuodelta 1914. Senjan (ensimmäinen) mies on Aleksander Kuivila, kaivosmies, ja Senjan ammatti tuolloin on piika tai palvelijatar (maid). Aleksander on kotoisin Lappajärveltä ja tullut USA:aan toukokuussa 1911. Isäni tiesi, että Senjan mies oli myös kalastaja ja omisti suuren veneen Michiganilla. Kuvakin meillä on tästä veneestä. Google-haulla löytyi  heidän tyttärensä Miriamin muistokirjoitus ja nyt on tiedossa pikkuserkut lapsineen hänenkin puoleltaan. Senja oli ilmeisesti sodan jälkeen käynytkin miehineen Suomessa ja Kuortaneella, ja isämme oli hänet tavannut. Mies oli kuitenkin uusi mies, Jaakko Paakkola.

Juuri Senja oli ollut kirjeitse yhteydessä Suomeen sisareensa Tyyneen aina kuolemaansa asti, ja sen jälkeen serkut olivat pitäneet yhteyttä.

Vielä Juhasta

Vanhin veli Juha Yli-Mäyry myöh. Abrahamson asettui loppuiäkseen New Yorkiin. Eri vuosikymmenien census-tietojen mukaan hän oli puuseppänä satamassa ja poika John Einar synt. 1900 jatkoi isänsä ammattia rakennuksilla. Juha kuolee jo ennen vuotta 1920, koska tammikuussa 1920 vaimo Lucy on jo leskenä. Mahdollinen kuolinsyy on espanjantauti, joka riehui Amerikassakin silloin.

Pystyin seuraamaan John Einarin jälkiä aina kuolemaan asti 1964. Vaimo oli Lena, syntynyt Suomessa v. 1898 ja tullut USA:aan 1916, oli ainakin yksi tytär Mabelle D. John Einarin kuolintieto löytyi kätevästi FamilySearchin kautta SSDI-haulla. SSDI on tietokanta ihmisistä, joiden kuolemasta ilmoitettiin sosiaaliturvaviranomaiselle noin vuodesta 1962 alkaen.  SSDI-luetteloon  on merkitty myös syntymäaika. Tähän kuolintietoon Juha Yli-Mäyryn jälkeläisten jäljet päättyivät.

Enpä olisi kaikkia näitä tiedonlähteitä löytänyt ilman lähdevinkkejä, erityisesti täytyy mainita Suomen sukututkimusseuran hakemisto: siirtolaisuus. Käytin muina lähteinä esim. HisKi-tietokantaa ja SSHY:n digitoituja syntyneiden luetteloita.

Painetut lähteet:
Tommola, Esko: Uuden maan rakentajat: New Yorkin suomalaisten tarina. Helsinki: Otava, 1989
Ylitalo, Teppo, Riukulehto Sulevi, Mäntylä Jaakko: Nokiottat: Kuortane ja kuortanelaiset 1860-1960. Kuortane: Kuortaneen kunta, 2021

Ritamäki – pieni paratiisi metsän keskellä

Suomesta muutti 1600-luvulta alkaen suuri joukko kaskiviljelijöitä Keski-Ruotsin havumetsiin. Heidän muistokseen on erityisesti Värmlannissa säilytetty monia suomalaistaloja ja -torppia. Ritamäki on yksi niistä ja käynti siellä on erityislaatuinen kokemus. Sen olen itse saanut kokea sukuseuramme retkellä vuonna 2018.

Ritamäen torppaan pääsee kulkemalla Lekvattnetin kirkolta jyrkästi nousevaa tietä lounaaseen noin kuusi kilometriä, jolta yksi tie johtaa länteen kohti Lomstorpia. Lomsen-järven pohjoisimpaan kärkeen saavuttua loppumatka kävellään metsäpolkua, joka johtaa kohti pohjoista kaksi kilometriä ylämäkeen metsän läpi.

Sitten tiheä metsä avautuu ja maatila ilmestyy etelärinteelle, jota ympäröi niittymaa ja siellä täällä on välissä pieniä peltoja. Kun saavut pihamaan reunaan, harmaat rakennukset erottuvat taivasta vasten. Pihalla aika on pysähtynyt vuoteen 1964, jolloin viimeiset asukkaat lähtivät maatilalta, mikä merkitsi vuosisatoja vanhan aikakauden loppua. Mutta tarinat, rauhallisuus ja paikan lumous ovat säilyneet.

Ritamäen suomitorppa on metsäsuomalaisten perinnetalo ja luontoreservaatti Värmlannin Torsbyssä Lekvattnetin entisen pitäjän alueella. Nykyinen torppa, joka rakennettiin 1840-luvulla ja jota viljeltiin aina vuoteen 1964, on eräs parhaiten säilyneitä ja viimeisiä Ruotsin suomitorppia, jota on viljelty perinteisellä tavalla. Torppa sijaitsee muutaman kilometrin etäisyydellä Norjan rajasta.

Ritamäen suomitorpan perusti 1840-luvulla Olof Jansson Uotinen, joka oli syntynyt 1812. Tilaa viljeli sama suku vuoteen 1964 asti. Viimeiset perilliset olivat sisarukset Beda ja Henning Jansson.  Torpassa ei ollut sähköä eikä vesijohtoa. Savutupa koostui savupirtistä, kamarista ja keittiöstä. Tila käsitti asuinrakennuksen lisäksi navetan, ladon, savusaunan ja puuliiterin, pylväskatoksen, maakellarin ja heinäladon. Kaikki rakennukset on rakennettu käsittelemättömästä puutavarasta. Metsäsuomalaiset olivat asuneet paikalla jo 1700-luvun lopulta. Nykyinen torppa on paikan toinen.

Ruotsalaisten kertoman tarinan mukaan nimi Ritamäki johtuu riidasta, joka on liittyi kiistaan ruissadon omistuksesta läheisen Kvarntorpin väen ja rajan takaa tulleiden norjalaisten välillä, koska rajaa ei ollut selvästi merkitty. Suomen kielen etymologian mukaan rita-sana merkitsee loukkupyydystä tai lintupyydystä.

Tilan omistaa Lekvattnetin kotiseutuyhdistys, jolle sen lahjoitti viimeinen omistaja Henrik Jansson. Vuodesta 1967 lähtien se on ollut rekisteröity rakennusmuistomerkiksi vuoden 1960 lain mukaan ja se on säilytettävä koskemattomana tulevaisuutta varten. Kahdeksantoista hehtaarin alueesta muodostettiin luonnonsuojelualue, joka on osa EU:n Natura 2000 aluetta.

Peltogentiana

Ritamäen alue on biologisesti monimuotoinen, jolta löytyy tyyppisillisiä niittykasveja. Siellä kasvaa mm. peltogentiana, harjuhäränsilmä, vilukko, isolaukka, nurmitatar ja niittyräpelö.

Kovia kohtaloita

Olof Jansson Uotinen koki ankaran kohtalon vuonna 1857, elokuussa kaikki lapset, Jan, Olof ja Maria, kuolivat punatautiin tai tulirokkoon. Myös hänen vaimonsa Annika Henriksdotter Suhoinen kuoli syyskuussa. Kirkon portilla Lekvattnetissä oli monta arkkua, Olof Jansson Uotisen koko perhe. On vaikea kuvitella, kuinka raskas tie takaisin Ritamäkeen on täytynyt olla tai mitä Olof ajatteli sillä kävelyllä.

Hän kuitenkin meni uudelleen naimisiin Kajsa Olofsdotterin kanssa ja sai tämän kanssa neljä lasta. Janin lapsista Henning ja Beda jäivät Ritamäkeen ja olivat tilan viimeiset vakinaiset asukkaat. He viljelivät maata ja pitivät kahta lehmää ja muutamia kanoja. He olivat riippuvaisia ​​ympäröivien tilojen avusta ja tuesta; tila saattaa näyttää suurelta, mutta se on hyvin pieni noin 13 hehtaarin tila. Vuonna 1964 marraskuussa sisaruspari ei enää voinut hoitaa maatilaa.

Beda ja Henning

Henning ja Beda olivat molemmat tuolloin yli 70-vuotiaita, ja eräänä pyhäinpäivänä he ottivat kaksi lehmäänsä ja lähtivät täältä. Lehmät vietiin teurastamoautolla ja Henningin ja Bedan täytyi mennä taksilla. Silloin ei ollut ketään, joka olisi halunnut ottaa tilan haltuunsa, kun sisarukset tulivat liian vanhoiksi. – Heillä ei ollut omia lapsia eivätkä muut muuttaneet sisarukset, joilla oli lapsia, olleet kiinnostuneita maatilasta. Kaikki tämä teki Ritamäestä Ruotsin viimeisen pysyvästi asutun suomalaistilan.

Lähteitä:

  • Ritamäki Värmland. https://www.lansstyrelsen.se/varmland/besoksmal/naturreservat/ritamaki.html
  • Kaija Kainulainen: Lappalaiset Ruotsin ja Norjan suomalaismetsissä. LAPPALAISET. Jäsenviesti syksy 2018. Sukuseura Suomen Lappalaiset ry.
  • Taavi Lappalainen: Pakosta vai vapaasta tahdosta? Miksi savolaisia muutti Ruotsin ja Norjan erämaihin 1500-1600 -luvuilla? LAPPALAISET. Jäsenviesti syksy 2018. Sukuseura Suomen Lappalaiset ry.

Raholan kartano – pala vanhinta Tampereen asutushistoriaa

Pyhäjärven rannan tuntumassa, Epilänharjun eteläpuolella sijaitsi jo 1500-luvulla vauraiden tilojen muodostama kartanoketju. Yhä pystyssä olevat Raholan ja Kaarilan kartanot olivat alueen tiloista huomattavimpia. Jäljellä noilta ajoilta on myös esimerkiksi Nokian puolella sijaitseva Viikin kartano. Raholan kartanon päärakennus on Tampereen vanhimpia rakennuksia ja toiminut vuosisatojen aikana monena, mm. rusthollina, kestikievarina, kruununvoudin virkatalona ja Karjalan evakkojen asuntona. Pihapiirin käräjätuvassa on järjestetty istuntoja ja kerrotaan, että päärakennuksen vanha kellari muuttui tuolloin kuulusteltavien putkaksi. Sisällissodankin jälkiäkin voi alueelta löytää.

Raholan alueen historia

Raholan seudun alueet kuuluivat keskiajalla hallinnollisesti laajaan Pirkkalan pitäjään, joka oli osa Satakuntaa. Pyhäjärven rannan suojainen ja rehevä rantakaistale on ollut erinomaista viljelysseutua. Se on vaikuttanut siihen, että kyläasutus keskittyi aikanaan kartanoiden ympärille. Keskiajalta Harjun jakokuntaan kuuluivat Pispalan, Hyhkyn, Kaarilan, Raholan, Tohlopin, Villilän ja Pitkäniemen kylät. Harjun alueella oli 1500-luvulla 21 tilaa.

Raholan kylä mainitaan ensimmäisen kerran vuoden 1540 maakirjassa, jonka mukaan kylässä oli kolme taloa: Hannula, Ippinen ja Jurvala, joista Ippinen ja Jurvala ovat säilyneet nykyisen Raholan kadunnimistössä. Rahola on ollut ennen vanhaan läpikulkupaikka, sillä sen kautta kulkivat vanhat kirkko-, käräjä- ja markkinatiet, jotka olivat oikeastaan vain polkuja. Myöhemmin ovat laivareitit, maantiet, rautatie ja lopuksi moottoritie kuljettaneet raholalaisia maailmalle ja sieltä takaisin kotiin.

Raholan alueella on kulttuurihistoriallisesti arvokas Piikahaan koivikkoinen puisto, joka on reilun hehtaarin kokoinen arvoniitty. Se oli aikanaan Raholan tilan käytössä, jossa hevoset, lehmät ja lampaat laidunsivat. Keväisin siellä on kasvanut runsaasti valkovuokkoja ja kesäisin saniaisia. Vielä nykyisinkin siellä on laidunnettu lampaita kaupungin toimesta luonnon monimuotoisuuden edistämiseksi ja vieraslajien pitämiseksi kurissa. Piikahaan arvoa nostavat myös kilpikaarnamännyt ja iäkkäät kuuset.

Piikahakaan rakennettiin usean yhdistyksen talkoovoimin tanssilava, joka oli toiminnassa vuosina 1949-52. Alussa tanssilavan vieressä kasvoi kartanon ruispelto, mutta se tallaantui tanssi-iltoina, joten sen paikkaa piti vaihtaa. Enimmillään tansseja järjestettiin kahdeksan kertaa viikossa, kun sunnuntaisin oli kahdet tanssit.

Harjun markkinapaikka ja koulu

Porin porvarit saivat 1602 virallisen luvan pitää vuosittaiset markkinansa elokuussa Harjussa. Paikka sijaitsi lähellä Harjun kappelikirkkoa, joka rakennettiin 1645. Markkinoiden kulta-aikaa olivat vuodet 1708-1749, jolloin sen kirkko ja markkinapuodit muodostivat maakunnan keskuksen.

Tammerkoski-lehti tiesi kertoa vuonna 1938, että Harjun markkinat olivat suuret ja meluisat. Kun markkinapuodit syttyivät palamaan 1749 ja uhkasivat tuhota Harjun kirkonkin, lopetettiin markkinat Harjussa ja siirrettiin Pispalaan.

Harjun koulutalo valmistui Nokiantien varrelle 1862. Sen rakennusaineet saatiin puretusta Harjun kirkosta ja alueen talolliset hankkivat lisää tarpeita ja tekivät päivätöitä sen rakentamisessa. Koulun eteiseksi siirrettiin puretun kirkon eteinen sellaisenaan. Koulutalossa oli aluksi vain yksi luokkahuone ja opettajan asunto, mutta pari vuotta myöhemmin Lielahden kartanon omistaja Stjernvall lahjoitti siihen lisärakennuksen, jossa oli luokkahuone ja pitkämatkalaisten oppilaiden asunto. Koulua piti laajentaa vielä pari kertaa, ensin vuonna 1908, jolloin Wivi Lönn laati sille piirustukset, ja sitten 1925, jolloin rakennettiin kokonaan uusi kaksikerroksinen rakennus vanhan viereen. Koululaiset saivat viljeltäväkseen Raholan kartanon peltomaata, josta erotettiin halukkaille koululaisille perunamaa ja viljelypalstat. Viimeisin koulurakennus on vuodelta 2003. Vuosina 2025-2027 on jälleen vuorossa rakennusten perusparannus.

Raholan kartanorakennukset

Tampereen kaupungin tekemän rakennusinventoinnin mukaan Raholan kartano edustaa vanhan Pirkkalan pitäjän keskeistä maaseutuhistoriaa, ja on nyt viestinä meille keskiajalta asti jatkuneen asutushistorian kehityksestä. Kokonaisuutena Raholan kartano on tärkeä osa Tampereen vanhempaa rakennusperintöä.

Raholan kartanon rakennus sijaitsee edelleen samalla paikalla, kuin mihin se on merkitty vuonna 1773 laaditussa isojakokartassa. Tapana oli, että rakennuspaikka valittiin huolella.  Raholassa pihapiirin jako on ollut selvä: oli pääpiha (nk. miespihaa), jota hallitsivat päärakennus, jossa isäntäväki asui sekä virkakäytössä ollut käräjätupa. Erikseen oli talouspiha (nk. karjapiha), joka muodostui väentuvan ja navetan välille, ja oli työväen, päivätyöläisten ja eläinten aluetta. Pihapiiri on arvokas esimerkki yhtenäisestä, mutta hierarkkisesta kartanoympäristöstä, missä jokaisella rakennuksella on asemansa mukainen paikka kokonaisuudessa.

Raholan rakennukset ovat esimerkkejä talonpoikaisesta rakennusperinteestä, johon liittyy myös vaikutteita kartanorakentamisen perinteestä. Entinen päärakennus, joka muutettiin uuden talon valmistuttua käräjätuvaksi, edustaa hiukan vanhempaa arkkitehtuuria kuin uusi päärakennus eikä sen rakennusvuotta tiedetä. Se oli tyypillinen, ratsumiehelle tarkoitettu sotilasvirkatalo, joka oli riittävän kokoinen kapteenille sopivaksi viiden huoneen asumukseksi. Nykyisen päärakennuksen rakennutti virkatalokseen 1796 kruununvouti Anders Hornborg. Sen alla olevan kellarin uskotaan olevan itse rakennusta vanhempi. Sen alta lähti aikanaan maanalainen vankityrmä rakennuksen alle ja siellä on säilytetty käräjille tuotuja rikollisia. Se on nykyisin täytetty umpeen.

Raholan kartano vuodelta 1796. Kuva Raholan kaupunginosakirjasta.

Todennäköisesti 1800-luvun alkupuolella pihapiiriä täydentämään rakennettiin viljamakasiini. Tilan kokonaisuuteen on kuulunut myös suuri, yli neljänkymmenen lehmän navetta, mutta rakennus purettiin 1990-luvun alussa.

Raholan kartanon viljamakasiini vuonna 2013. Vapriikin kuva-arkisto. Kuvaaja Miinu Mäkelä.

Vuonna 2006, jolloin Tampereenkaupunki teki Raholan kartanosta rakennusinventoinnin, oli tontilla kuusi rakennusta. Näistä neljä rakennusta kuului varsinaiseen suojeltavaan ja siten säilytettävään kartanomiljööseen eli päärakennus, käräjätupa, väentupa ja viljamakasiini.

Raholan väentupa lännestä vuonna 2013. Vapriikin kuva-arkisto. Kuvaaja Miinu Mäkelä.

Aluetta omistaneet suvut

1600-luvulla suurin osa Harjun alueesta oli läänitetty aatelisille ja talonpojat toimivat vain maan viljelijöinä. Ruotsalaisen läänityskäytännön mukaisesti ansioituneille aatelisille lahjoitettiin elinvoimaisia tiloja ja Raholan kylän kolme taloa lahjoitettiin vuonna 1650 sotamarsalkka Carl Gustaf Wrangelille säteritilaksi. Hän omisti sitä vain lyhyen aikaa, koska hänen maaomaisuudesta suurin osa oli Ruotsin puolella eikä hän käynyt koskaan Raholassa. Kun lahjoitusmaat palautettiin valtiolle 1600-luvun lopulla, Rahola muutettiin sotilasvirkamiehen alaiseksi rustholliksi eli ratsutilaksi. Ensimmäisenä rusthollin haltijana oli kapteeni Jakob Finckenberg vuodesta 1667 alkaen. Raholassa ratsutilahistoriaan viittaavat nykyisin läheiset kadunnimet, joissa esiintyy ratsuväkitermejä: Kornetinkatu, Rakuunankatu ja Majurinkatu.

Raholan rustholli merkittiin lampuotitilaksi 1702. Tila autioitui vuosina 1700–1721 olleen isovihan johdosta ja sen jälkeen tilan osti kruununvouti Jakob Gadd (1698-1745), joka piti tilalla kestikievaria 1740-luvulle asti. Gaddin suku oli merkittävä tekijä Raholan seudun historiassa, sillä sille kuului myös läheinen Kaarilan kartano. Suvun perintönä on Raholassa Nokiantien varressa suojeltu Gaddien hautakappeli, entisen Harjun kappelikirkon ja entisen hautausmaan vieressä. Sen rakennutti Nils Kristian Gadd vaimonsa Sara Ullenin hautakappeliksi 1785 ja sen jälkeen sinne on haudattu monia Raholan ja Kaarilan kartanon omistajia ja heidän sukulaisiaan.

Gaddin kappeli vuonna 2021. Vapriikin kuva-arkisto. Kuvaaja Antti Liuttunen.

Rahola siirtyi 1790 luvulla virkataloksi kruununvouti Anders Hornborgille ja hänen aikanaan Raholassa istuttiin käräjiä. 1814 tamperelainen raatimies Henrik Grönlund hankki Raholan ja Kaarilan kartanot omistukseensa, ja ne periytyivät tyttären avioliiton kautta myöhemmin Thunebergin sukuun. Liikemies Otto Thuneberg (1865-1941) oli tuolloin Epilän seudun suurimpia maanomistajia. Thunebergeistä juontaa läheisen Tuurnankadun nimi, koska Thunebergit muuttivat sukunimensä Tuurnaksi.

1800-luvun puolivälissä Raholassa isännöivät Hilma Maria Sofia Thuneberg ja hänen miehensä majuri Agaton Lange. Heidän poikansa Albert Lange peri tilan vuosisadan vaihteessa. Albert Langen vanhemmat muuttivat asumaan alueella olevaan Haagan huvilaan, joka oli nykyisen Majurinkadun tienoilla. Kartanon omistuksessa oli myös Kauniston huvila, jota nimitettiin myös Kalle-herran huvilaksi.

Kartanon ja alueen vaiheita 1900-luvun alkupuolella

Sisällissodan 1918 taistelut kulkivat myös Raholan kartanon kautta, ja tila oli etupäässä valkoisten hallussa, kun taas punaiset majailivat Kaarilan kartanossa. Rakennuksissa on edelleen taistelujen jälkiä siellä täällä. Kun käräjätupaa remontoitiin 1960-luvulla, löytyi seinähirsistä runsaasti luoteja ja myös isompien ammusten jälkiä.

Pirkkalan kunta jaettiin kahtia vuonna 1922, jolloin Pyhäjärven eteläisestä puolesta tuli Etelä-Pirkkalan kunta ja pohjoispuolesta Pohjois-Pirkkalan kunta. Muutos oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä vuoden 1937 alusta kauppalaksi muuttuneesta Pohjois-Pirkkalasta tuli Nokian kauppala ja Etelä-Pirkkala oli Pirkkala. Samana vuonna Villilän, Raholan, Epilän, Lamminpään ja Pispalan alueet liitettiin Tampereen kaupunkiin.

Albert Lange jäi Raholan kartanon viimeiseksi tilalliseksi, sillä hän myi 1935 kartanon päärakennuksen ja osan maitaan Tampereen kaupungille. Jo aikaisemmin vuonna 1916 oli Helsingissä asunut tuomari Kaarle Oskari Laitinen ostanut ison osan Raholan maita, ja myi niitä sitten vähitellen tonteiksi 1950-luvulle saakka. Kartanon pihapiiri rakennuksineen jäi edelleen Tampereen kaupungin omistukseen.

Sota-aikana Raholan kartano oli suuri työllistäjä, koska sen viljelykset vaativat monia käsiä. Kun miehet olivat sodassa, niin nuoret ja lapset perkasivat rehujuurikas- ja kaalimaita. Kartanon leipomossa paistettiin lukematon määrä leipiä lähetettäväksi rintamalle. Lapset saivat viinimarjojen poimimisesta pienen palkan lisäksi jauhopussin ja maitopullon, jotka saattoivat olla rahaakin tärkeämpiä. Talvi- ja jatkosodan aikana kartanossa toimi sairaala sekä mielisairaiden hoitopaikka. Vielä sodan jälkeenkin kaupunki harjoitti alueella viljelystä ja karjankasvatusta ja tila olikin silloin ruokapulan ja säännöstelyn aikana kaupungin tärkeimpiä elintarvikkeiden tuottajia, joiden annista hyötyivät mm. kaupungin sairaalat ja hoitolaitokset.

Jatkosodan aikana ja sen jälkeen kartanoon asutettiin siirtokarjalaisia ja inkeriläisiä. Tätä varten päärakennukseen ja käräjätupaan tehtiin useampia asuntoja. Talo jaettiin kuudeksi pieneksi asunnoksi, joiden käytössä oli aluksi kaksi yhteiskeittiötä. Remonttia jatkettiin pian, jolloin kaikki asunnot saivat omat keittiöt. Myöhemmin asunnot toimivat kaupungin vuokra-asuntoina. Vesijohto taloon saatiin vasta 1980-luvulla. Lämmityksenä on ollut puulämmitys.

Nykyisin pihapiirin vieressä on Raholan kartanon entisille maille vuonna 1949 perustettu siirtolapuutarha, jonka kerhotilojen käytössä on ollut käräjätupa vuodesta 1969 lähtien. Moottoritie Pispalasta Nokialle, jota alettiin rakentaa 1964 ja joka avattiin liikenteelle 18.3.1974, katkaisi yhteyden alueelta Pyhäjärven rantaan.

Raholan kartano on ollut Tampereen kaupungin myytävien kohteiden listalla ja loppuvuodesta 2022 ylöjärveläinen mies osti Raholan kartanon. Rakennuksen kunnostamisen aikataulu ja kustannusarvio ovat edelleen auki, mutta ostajan tarkoituksena on peruskorjata rakennukset, jotka ovat suojeltuja. Isolla yli 9000 neliön tontilla sijaitsevat rakennukset ovat nykyisin jo huonokuntoisia.

Raholan alueen liittyminen sukuuni

Jatkosodan aikana ja sen jälkeen asutettiin Raholan kartanoon karjalaisia ja inkeriläisiä. Äitini Mirjam (1923-1997) oli yksi näistä sinne asutetuista evakoista. Hän oli asunut Viipurissa, josta joutui lähtemään sotaa pakoon marraskuussa 1939. Hänen perheensä sijoitettiin asumaan Tervakoskelle, joka tuntui Viipurin jälkeen pieneltä ja hiljaiselta paikalta. Mirjam halusi lähteä sieltä pois ja hänen viipurilainen tyttöystävänsä Sirkka houkutteli häntä tulemaan Tampereelle. Mirjam pääsi täällä työhön Raholassa Piikahaan lähellä olleeseen Viipurin keksi- ja rinkelitehtaaseen, jossa hän oli ollut töissä jo Viipurissa. Mirjam muutti elokuussa 1946 asumaan Raholan kartanoon, josta hänelle järjestyi asunto kartanon yhdestä isosta huoneesta. Samaan huoneeseen muuttivat myös tyttöystävä Sirkka sekä Martta, joka oli työssä samassa tehtaassa Mirjamin ja Sirkan kanssa. Asunnossa ei voinut laittaa ruokaa ja peseytyminen oli mahdollista vain saunassa. Työssä keksi- ja rinkelitehtaassa sai syödä talon tuotteita, joita nautittiin kuuman veden kera. Kotona niitä syötiin kylmän veden kanssa. Joskus Mirjam oli töissä niin heikkona huonosta ravinnosta, että pyörtyi.

Asuintoverinsa Martan kautta Mirjam tutustui hänen veljeensä Einoon, jonka kanssa Mirjam kihlautui jouluna 1945 ja avioitui toukokuussa 1946.

Myös omalla perheelläni on yhteys Raholaan. Mentyäni naimisiin vuonna 1972 muutin mieheni kanssa Raholaan Korvenkadulle, josta ostimme sieltä uudesta kerrostalosta kaksion. Siellä syntyivät molemmat tyttäremme ja Raholan alue tuli 1970-luvulla tutuksi perheellemme.

Lähteet:
Lundelin Tuija (toim.): Katajan ja kiven kansaa. Raholan kaupunginosakirja. 2004.
Tammerkoski-lehti 1938/4, s. 105.   
Raholan kartano Wikipediassa.
Tampereen kaupungin rakennusinventointi, Raholan kartano.
Harjun markkinoista.
Artikkeli Aamulehdessä tammikuussa 2024 (aukeaa kokonaan vain lehden tilaajille).

Viilonojan avioliittorykelmä

1800-luvulla avioliitot kestivät harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta puolison kuolemaan saakka. Moni leski vietti lopun elämänsä avioitumatta uudelleen. Toisaalta leskeksi jäänyt saattoi avioitua hyvinkin pian edellisen puolison menehdyttyä. Harvinaisempaa on, että perhe pysyi samassa torpassa, vaikka avioliittoja tuli ja meni.

Kerron nyt ryhmästä, jonka henkilöt liittyivät toisiinsa seitsemän avioliiton kautta samassa sukupolvessa ja joista osa eli viisi avioparia asui Viilonojan torpassa Mouhijärvellä Tomulan kylässä.

1. aviopari

Reserviläisen ja sotilaan poika Matti Matinpoika Svahn (1796-1860) avioitui tammikuussa 1830 Selkeen kartanon Iso-Hoivasen torpan tyttären Ulrika Mikontyttären (1807-1850) kanssa. Matti oli renkinä Tomulan talossa vielä kolmannen lapsen syntyessä syyskuussa 1836, mutta jo Mouhijärven rippikirjaan 1831-1837 on lisätty Matin yläpuolelle Wilonoja Torp. Viilonojan torppa lienee siis perustettu vuoden 1837 tienoilla. Ensimmäinen ja viimeinen viides lapsi kuolivat pieninä, tyttäriä kumpikin. Heidän välissään syntyneet kolme poikaa, joista yksi oli kiertänyt renkinä, kuolivat kotonaan 18-, 24- ja 27-vuotiaina. Ulrika Mikontytär kuoli keuhkotautiin 42-vuotiaana helmikuussa 1850. Tältä parilta ei jäänyt eloon jälkipolvia.

Vanhemmat:
Matti Matinpoika 1796-1860 (5+3 lasta)
Ulrika Mikontytär 1807-1850 (5 lasta)
Lapset:
Vilhelmiina Matintytär 1830-1830 (lapseton)
Vilhelm Matinpoika 1831-1850 (lapseton)
Matti Matinpoika 1836-1861 (lapseton)
Malakias Matinpoika 1844-1871 (lapseton)
Jemina Matintytär 1849-1850 (lapseton

2. aviopari

Leski Matti Matinpoika avioitui toisen kerran maaliskuussa 1851 Eva Kaisa Aleksanterintyttären (1820-1867) kanssa. Eva Kaisa oli itsellisen tytär Hämeenkyrön Pukaran kylästä ja hänen isänisänsä oli torppari Mustajärvi. Eva Kaisan veljestä Matti Efraimista tuli pitäjänrajan toisella puolella Hämeenkyrön Kuotilan kylässä sijaitsevan naapuritorpan Viilon vävy ja torppari, jonka jälkeläinen itsekin olen. Matille ja Eva Kaisalle syntyi kolme lasta, joista nuorin poika kuoli 2-vuotiaana. Tytär Ida Karoliina muutti 18-vuotiaana Ikaalisiin äitinsä serkun luokse piiaksi ja kiersi sitten piikana muissa taloissa synnyttäen neljä avitonta lasta ja eläen 83-vuotiaaksi. Toinen poika Taavetti Vihtori muutti 16-vuotiaana rengiksi Hämeenkyröön Viilon torppaan, jossa vävynä oli hänen äitinsä veli. Vartuttuaan hänestä tuli torppari Rajaniemi Kuotilan kylässä. Ennen kuolemaansa hän ehti olla naimisissa lähes 13 vuotta, jona aikana syntyi kuusi lasta. Matin ja Eva Kaisan 10 lapsenlapsesta vain kaksi menehtyi pieninä. Viilonojan ensimmäinen torppari Matti Matinpoika kuoli 63-vuotiaana keuhkotautiin huhtikuussa 1860.

Vanhemmat:
Matti Matinpoika 1796-1860 (5+3 lasta)
Eva Kaisa Aleksanterintytär 1820-1867 (3+1 lasta)
Lapset:
Ida Karoliina Matintytär 1851-1934 (4 lasta)
Taavetti Vihtori Matinpoika 1853-1895 (6 lasta)
Vilhelm Matinpoika 1858-1860 (lapseton)

3. aviopari

Leski Eva Kaisa Aleksanterintytär avioitui uudelleen marraskuussa 1861 Henrik Konstantin Henrikinpojan (1832-1916) kanssa, joka oli talollisen pojanpoika Suodenniemen Lahdenperän kylän Hujulahdesta. Parille syntyi vain yksi poika Tuomas Vilhelm Henrikinpoika, josta jo isänsä eläessä tuli Viilonojan seuraava torppari. Tuomas Vilhelm avioitui kesäkuussa 1893 serkkunsa Severina Matintytär Viilon kanssa. Perheeseen syntyi 11 lasta, joista kaksi poikaa ja yksi tytär kuolivat pieninä ja yksi poika 18-vuotiaana. Kolme poikaa eli elämänsä poikamiehinä. Seitsemäs poika avioitui ja sai tietääkseni 4 lasta. Kolmella aikuiseksi varttuneelle tyttärellä on tietojeni mukaan 7 jälkeläistä. Tuomas Vilhelmin äiti Eva Kaisa Aleksanterintytär kuoli lavantautiin marraskuussa 1867.

Vanhemmat:
Eva Kaisa Aleksanterintytär 1820-1867 (3+1 lasta)
Henrik Konstantin Henrikinpoika 1832-1916 (1+2+5 lasta)
Lapsi:
Tuomas Vilhelm Henrikinpoika 1861-1949 (11 lasta)

4. aviopari

Leski Henrik Konstantin Henrikinpoika avioitui vielä kahdesti. Hänen toinen vaimonsa oli leski Edla Kustaava Kaarlentytär (1842-1875). Lesket menivät naimisiin marraskuussa 1868. Edla Kustaava oli Alhonperän torpan tytär Suodenniemen Pohjakylästä. Pari sai kaksi poikaa, joista vanhempi kuoli 26-vuotiaana nystyrätautiin (tuberculosis) naimattomana Tampereella, mahdollisesti sairaalassa, koska oli kirjoilla Mouhijärvellä. Pojista nuorempi muutti Hämeenkyrön kautta Tampereelle, jossa avioitui, sai viisi lasta, oli talonomistajana Juhannuskylässä ja kuoli 66-vuotiaana. Kumpikin poika otti sukunimen Ojanen. Henrik Konstantinin toinen vaimo Edla Kustaava Kaarlentytär kuoli vain 33-vuotiaana maaliskuussa 1875 lapsivuoteeseen.

Vanhemmat:
Henrik Konstantin Henrikinpoika 1832-1916 (1+2+5 lasta)
Edla Kustaava Kaarlentytär 1842-1875 (1+2 lasta)
Lapset:
Kaarle August Henrikinpoika 1869-1896 (lapseton)
Oskar Konstantin Henrikinpoika 1872-1939 (5 lasta)

5. aviopari

Ennen kuin selvitetään Henrik Konstantin Henrikinpoika Viilonojan kolmatta avioliittoa perehdytään Edla Kustaavan ensimmäiseen avioliittoon. Edla Kustaava Kaarlentytär avioitui ensimmäisen kerran leski August Vilhelm Henrikinpojan (1838-1867) kanssa toukokuussa 1864 Suodenniemellä. August Vilhelm oli syntynyt Karkussa Nohkuan lampuodin poikana. Lapsuuden perhe muutti aika pian Pirkkalaan ja edelleen Suoniemelle. Mentyään naimisiin Edla Kustaavan kanssa August Vilhelm muutti Suodenniemelle.  Pari ehti saada vain yhden tyttären, joka avioitui Suodenniemellä, sai seitsemän lasta ja kuoli 69-vuotiaana. Edla Kustaavan ensimmäinen puoliso August Vilhelm Henrikinpoika kuoli 28-vuotiaana lavantautiin heinäkuussa 1867.

Vanhemmat:
Edla Kustaava Kaarlentytär 1842-1875 (1+2 lasta)
August Vilhelm Henrikinpoika 1838-1867 (2+1 lasta)
Lapsi:
Emma Sofia Augustintytär 1865-1935 (7 lasta)

6. aviopari

August Vilhelm Henrikinpojan ensimmäinen vaimo Maria Kristiina Antintytär (1838-1862) syntyi lampuodin tyttärenä Suoniemen Vahalahdessa, mutta isä kuoli pari kuukautta nuorimman tyttärensä Marian syntymän jälkeen. Äiti avioitui uudelleen. Maria Kristiina lähti piikomaan 18-vuotiaana ja meni naimisiin renki August Vilhelm Henrikinpojan kanssa tammikuussa 1859. Parin poika kuoli 3-vuotiaana, mutta tytär piiottuaan joitakin vuosia avioitui 21-vuotiaana, sai neljä lasta ja kuoli 68-vuotiaana. Äiti Maria Kristiina Antintytär kuoli vain 23-vuotiaana tuhkarokkoon huhtikuussa 1862 pari päivää samaan tautiin kuolleen poikansa jälkeen.

Vanhemmat:
August Vilhelm Henrikinpoika 1838-1867 (2+1 lasta)
Maria Kristiina Antintytär 1838-1862 (2 lasta)
Lapset:
Kaarle August Augustinpoika 1859-1862 (lapseton)
Matilda Vilhelmiina Augustintytär 1881-1939 (4 lasta)

7. aviopari

Palataan Viilonojalle, jossa Henrik Konstantin oli jäänyt toisen kerran leskeksi maaliskuussa 1875. Uusi vaimo Anna Cecilia Gabrielintytär (1844-1913) oli torppari Wahlmanin tytär Suodenniemeltä Kiikoisten kylästä. Anna Cecilia oli kiertänyt piikomassa Kiikoisissa, Suodenniemellä ja Mouhijärvellä 17 vuotta. Henrik Konstantin ja Anna Cecilia vihittiin marraskuussa 1875. Perheeseen syntyi viisi lasta, joista kaksi poikaa kuoli pieninä. Toiset kaksi poikaa ja tytär ottivat sukunimen Ojanen ja avioituivat aikanaan. Pojista toinen sai kolme lasta ja toinen kaksi lasta. Tytär sai ennen avioitumistaan kolme aviotonta lasta. Mahdollisista aviolapsista ei ole tietoa. Äiti Anna Cecilia Gabrielintytär kuoli 69-vuotiaana lokakuussa 1913. Kuolinsyytä ei ole ilmoitettu. Isä Henrik Konstantin Henrikinpoika kuoli tapaturmaisesta 84-vuotiaana syyskuussa 1916.

Vanhemmat:
Henrik Konstantin Henrikinpoika 1832-1916 (1+2+5 lasta)
Anna Cecilia Gabrielintytär 1844-1913 (5 lasta)
Lapset:
Heikki Kasimir Henrikinpoika 1877-1924 (3 lasta)
Juho Albinus Henrikinpoika 1880-1881 (lapseton)
Feliks Vihtori Henrikinpoika 1882-1883 (lapseton)
Feliks Albinus Henrikinpoika 1884-19?? (2 lasta)
Hulda Sesilia Henrikintytär 1888-1962 (3+x lasta)

Myöhemmin

Henrik Konstantin Henrikinpojan jälkeen Viilonojan torpparina jatkoi poika Tuomas Vilhelm, jota Villeksi kutsuttiin, Henrik Konstantinin ensimmäisestä avioliitosta. Isännän vaihtuminen on merkitty Mouhijärven rippikirjaan 1912-1921.

Kalterijääkärin hauta Kalevankankaalla

Kalterijääkärit eli špalerniitit olivat osapuilleen vuosina 1914–1917 venäläisten Suomessa pidättämiä jääkäriliikkeen värväreitä ja yhdysmiehiä. Yleensä eri peiteammattien suojissa toimivia, esimerkiksi kauppamatkustajiksi tai metsänostajiksi naamioituneita aktivisteja jäi kiinni kaiken kaikkiaan 78 miestä. Kalterijääkärit tuomittiin eriasteisiin rangaistuksiin ja passitettiin Pietariin Krestyn ja Špalernajan vankiloihin. Kuuluisia kalterijääkäreitä olivat muun muassa Aarne Sihvo, Vihtori Kosola, Artturi Leinonen, Esko Riekki, Yrjö Ruutu ja Kyösti Wilkuna.

Špalernajassa vankina olleet 75 kalterijääkäriä vapautuivat maaliskuun vallankumouksen pyörteissä 12. maaliskuuta 1917. Pietarissa toimineet suomalaiset virkamiehet auttoivat špalerniitteja pääsemään Suomeen; sitä ennen he olivat jo saaneet viestejä, että heidän vapauttamisensa oli ollut erehdys. Viipurissa odotti juhlava vastaanotto, mutta Etelä-Suomesta tuli kehotuksia piiloutua venäläisiltä, joille špalerniitit olivat edelleen ”saksalaisten vakoojia”.

Kalevankankaan hautausmaan muurista löytyy alla oleva pronssilaatta, joka kertoo kalterijääkäri Into Auerin haudasta. Laatta johtui siitä, että Auerin haudalla ei ollut hautakiveä. Mikä oli Into Auerin tarina?

Into Kalervo Auer syntyi 16. lokakuuta 1890 Viipurissa ja kuoli Tampereella 6. toukokuuta 1948. Hän oli suomalainen aktivisti, jääkärivärväri ja Špalernajaan vangittu ”kalterijääkäri”. Auer oli mukana jääkäriliikkeen alkuvaiheissa ja tukitoiminnoissa. Armeijan palveluksessa hän yleni majuriksi pääosin esikuntatehtävissä. Auer vaikutti muun muassa Isänmaan ja Lain Puolesta -järjestössä, työskenteli lehtimiehenä Helsingin Sanomissa ja toimi Kalterijääkärien yhdistyksessä.

Into Auer oli merkittävässä asemassa työskennellessään 1930-luvun alussa Isänmaan ja Lain Puolesta – järjestössä (lyhenne ILP). Järjestö oli 1931 laillisuusrintaman tueksi ja pelätyn vallankaappausyrityksen vastaorganisaatioksi perustettu järjestö, joka syntyi Edistyspuolueen piirissä. Siinä oli mukana ”laillisuusmiehiä” myös maalaisliitosta ja ruotsalaisista sekä joitakin kokoomuslaisiakin. ILP perustettiin alun perin valvomaan K. J. Ståhlbergin turvallisuutta vuoden 1931 presidentinvaaleissa. Ståhlberg oli uhattu tappaa, jos hän voittaa vaalit.

Mäntsälän kapinan aikaan ILP palveli hallitusta raportoimalla mielialoista valtioneuvoston tiedotuskeskukseen. Toimintaa organisoi pääsihteerinä jääkärivärväri, majuri evp. Into Auer. ”Päämaja” oli aluksi Auerin kotona Töölössä, osoitteessa Mechelininkatu 31, myöhemmin hotelli Tornissa. Ilkka-lehden päätoimittaja Artturi Leinonen oli vahva vaikuttaja Vaasan seudulla, yhdessä ILP:n yhdeksästä piiristä. Mäntsälän kapinan jälkeen ILP:stä tuli aiempaa julkisempi. Muun muassa Eljas Erkko, Eero Rydman ja Urho Kekkonen olivat ILP:n johtohenkilöitä. Iltapäivälehti Ilta-Sanomat syntyi ILP:n organisoimana Mäntsälän kapinan aikaan.

Auerin ja hänen sidosryhmiensä suhde kärjistyi 1930-luvun lopulta alkaen tehden hänestä monille piireille kiusallisen tapauksen, josta oli vaiettava tai joka oli vaiennettava.

Auer oli mielisairaalassa hoidettavana ensimmäisen kerran 1926 yritettyään itsemurhaa. Monet muutkin kuolemantuomion uhan alla eläneet Špalernajan vangit potivat mielenterveydellisiä ja muita terveysongelmia. Heistä ainakin Kyösti Wilkuna, Sulo-Weikko Pekkola ja Ilmari Relander päätyivät itsemurhaan.

Auerin kevään 1945 sairaalapassitukselle ei elämäkerran kirjoittajan mukaan ollut todellista lääketieteellistä syytä, vaan kyse oli mielipidevainosta. Kalterijääkärien keskuudessa ainakin Väinö Lindén arvosteli päätöstä, tosin vasta Auerin kuoleman jälkeen.

Into Auer kuoli Tampereen yleisessä sairaalassa 6. toukokuuta 1948. Hän oli edellisenä päivänä Lempäälässä kaatunut portaissa ja lyönyt päänsä.

Elämäkerran mukaan hautajaisissa 18.5.1948 papin siunauksen jälkeen haudalle laskettiin vain kaksi seppelettä. Toisen laski everstiluutnantti Georg Ahlholm Kalterijääkärien puolesta ja toisen ystävä ja viimeisten vuosien tuki tehtaantyöntekijä Irja Virtanen. Hautapaikka Kalevankankaalla jäi merkitsemättä, koska yksin ja tukijoitta jääneen miehen hautakivelle ei löytynyt maksajaa.

Into Auerin hauta oli lähes seitsemänkymmentä vuotta ilman hautakiveä, kunnes yksityisestä aloitteesta ja yksityisin varoin hankittu muistomerkki paljastettiin Into Auerin haudalle sunnuntaita 12.3.2017. Paikalla Jääkäripataljoona 27:n Perinneyhdistyksen Pirkanmaan osaston järjestämässä paljastustilaisuudessa oli nelisenkymmentä jääkäriperinteen vaalijaa.

Muistomerkki on tamperelaisen Taidetakomo Jurkka Design:in käsialaa. Kahle-, kalteri- ja granittielementeillään se symboloi voimakkaasti sitä ympäristöä, johon kalterijääkärit kiinni jäätyään Špalernajassa joutuivat.

Lähteitä:                                                               

  • Tapio Turpeinen: Tapaus Into Auer. Tammi 1995. 271s.
  • PAROLE. Jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistyksen jäsenlehti. Kesäkuu 2017. Jääkärivärvärin viimeinen leposija sai muistomerkin 70 vuoden jälkeen. s. 34.

Niemen kartanosta Rientolan Pirtiksi

Niemen kartanon nimi tulee nykypäivänä tutuksi Tampereen uuden ratikkalinjan käyttäjille, sillä se on yksi ratikkalinjan numero 1 pysäkeistä Lielahdessa. Niemen kartanon päärakennus on viime vuodet ollut nimeltään Rientolan Pirtti, koska Rientolan Setlementti ry. omistaa rakennuksen. Tilalla on kuitenkin pitkä historia.

Niemen kylä

Keskiajalla vanhassa Pirkkalan pitäjässä oli ensin Harjun jakokunta, myöhemmin Harjun ja Harjuntaustan jakokunnat. Lielahti-nimen on arveltu syntyneen nimestä Liejulahti, joka kuvasi tehtaan pohjoispuolella sijainnutta liejuista lahtea nimeltään Ollinojanlahti. Harjuntaustassa sijaitsi 1500-luvulla viisi kylää: Niemi, Pohtola, Possila, Lielahti ja Siivikkala. Vanhoissa asiakirjoissa Niemen kylä mainitaan vuonna 1442. Niemen kylän tiloja on eri aikojen kuluessa yhdistelty ja jaettu, jotkut ovat autioituneet ja joidenkin nimet ovat muuttuneet. Tilojen nimissä esiintyy sekä pelkkä Niemi että Vähäniemi ja Isoniemi.

Niemen kartano – entinen ratsutila eli rustholli

Keskiajalla Niemen talo oli kirkon omistuksessa ja toimi piispantalona, minkä jälkeen siitä tuli kruunun rustholli, jollaisena se palveli aina 1800-luvulle asti. Erik Freander osti vuonna 1838 ensin Isoniemen tilan Leena Isoniemeltä ja sitten vuonna 1840 Vähäniemen tilan kruununnimismies Polvianderilta ja näin tilat yhdistyivät. Erik Freander kuoli 46-vuotiaana keuhkotautiin 1846. Isän kuoleman jälkeen hänen vanhin poikansa Karl Erik Freander meni naimisiin Mäkkylän tilan tyttären Matilda Karoliinan kanssa vuonna 1851 ja hänen omistukseensa tuli Isoniemen eli nykyisen Niemen tila.  Heille syntyi vuosina 1852-1855 kolme lasta, jotka kaikki kuolivat alle kuuden kuukauden ikäisinä. Lasten isä kuoli vain 26-vuotiaana vuonna 1856 keuhkotautiin 4,5 avioliittovuoden jälkeen ja Matildasta tuli tilan omistaja.  

Hän meni uudelleen naimisiin seuraavana vuonna 1857 rusthollarin poika Johan Johanssonin kanssa, joka oli lähtöisin Teiskon Koverosta, ja joka käytti myöhemmin nimeä Juha Niemi. Hän rakennutti vuonna 1861 hirsistä empiretyylisen päärakennuksen, joka sai nimekseen Pirtti ja se on säilynyt lähes alkuperäisessä asussaan näihin päiviin asti.

Juha ja Matilda Niemi. Julkaisulupa Ylöjärvi-Seuralta.

Vuonna 1863 pihapiiriin nousi komea väentupa eli vieraspytinki, joka toimi aluksi rusthollina ja jonne Matilda ja Juha Niemi muuttivat asumaan. Heille syntyi kuusi lasta vuosina 1859-1872, mutta kaikki kuolivat pieninä, vanhimmat elivät 2-8-vuotiaiksi. Kuolinsyinä mainitaan mm. keuhkotulehdus ja tulirokko, mutta monen kohdalla syy on tuntematon. Vanhimmaksi elänyt Johan Evert eli 8-vuotiaaksi ja hän kuoli tulirokkoon, jota vastaan voidaan onneksi nykyään rokottaa. Kuolinsyytä ei useinkaan määritellyt lääkäri vaan pappi tai omainen. Juha Niemi kuoli 55-vuotiaana 30.5.1885 keuhkokuumeeseen, joka oli siihen aikaan yleinen kuolinsyy. Matilda Niemi jäi näin toisen kerran leskeksi eikä hänelle jäänyt yhdeksän lapsen synnyttämisen jälkeen yhtään perillistä. Hänen kohtalonsa oli todella raskas, koska hän joutui hautaamaan kaikki lapsensa.  

Matilda piti taloa yksin kaksi vuotta, mutta päätti sitten myydä tilansa vuonna 1887. Viereisen Lielahden kartanon omistaja Klas Alfred Stjernvall olisi ollut halukas ostamaan sen, mutta Matilda päätti myydä tilansa A.  Ahlström Oy:lle. Yhtiön tulo merkitsi alueelle sen pääelinkeinon muuttumista maanviljelystä ja karjataloudesta teollisuuteen. Yhtiö alkoi rakentaa tilan maille sahaa, jonka lisäksi vuonna 1889 valmistuivat myös paja, ruokahuone, kattilahuone, sauna, liiteri ja varastot. Lisäksi rakennettiin asuntoja työnjohdolle ja työläisille kaksi “pytinkiä” eli asuinrakennusta. Pytingit olivat pitkänomaisia hirsirakennuksia, joissa oli monia pieniä hellahuoneita ja huoneistoja.

Niemen pirtistä kylän keskus

Matilda Niemen tekemään kauppaan Ahlström-yhtiön kanssa kuului lehmänpito-oikeus, sekä emännän elinikäinen asuinoikeus Niemen päärakennuksen eli pirtin toisessa päässä. Näitä huoneita kutsuttiin ”emännän huoneiksi”. Niemen pirtistä tuli kylän keskus arjessa ja juhlassa. Vuodesta 1894 pirtti oli vouti eli työnjohtaja Matti Anttilan ja hänen perheensä asuntona. Pirtti ei ollut vain asunto, sillä siellä tehtiin myös talon puhdetöitä. Siellä valmistettiin mm. rekiä ja rattaankoreja ja korjattiin vanhoja.

Pirtti ja navetan tornit vuonna 2021. Kuva Raija Kannisto.

Voudin vuonna 1899 syntynyt poika Kalle Anttila on kuvaillut sen aikaisia oloja pirtissä vuonna 1971 Tammerkoski-lehden artikkelissa, josta seuraavassa otteita vapaasti lainattuna:  

Pirtissä ruokailivat talon väen lisäksi kaikki talon pitkämatkalaiset ja työmiehet. Pirtissä oli suuri takka ja kolmella seinällä leveät penkit, joilla myös nukuttiin. Kaikki, myös sahalaiset, leipoivat itse leipänsä pirtissä. Leivät paistettiin pihan toisella puolella sijaitsevassa pakarissa, jonka jälkeen leivät pantiin pirtin orsille vartaaseen kuivumaan. Tarvittaessa pirtti toimi väliaikaisasuntona sahan uusille miehille, kunnes he löysivät uuden asunnon.

Pirttiin majoitettiin pirtin penkeille myös kerjuulla kiertäviä kulkijoita, jos vain tilaa riitti. Matilda-emäntä toi heille vielä leipäpalan ja tuopillisen maitoa. Käsityöläiset, kuten kellosepät, suutarit ja räätälit vaelsivat talosta taloon ja Niemeen saavuttuaan majoittuivat ja työskentelivät pirtissä niin kauan kuin töitä riitti.

Matilda Niemi kuoli vuonna 1907 ja hänestä muistuttaa nykyään enää Rientola-keskuksen lähellä oleva Matilda Niemen katu. Tehtaalla alettiin siihen aikaan tehdä töitä kahdessa vuorossa ja työntekijöiden asunnoista oli pulaa. Niinpä emännän asunnosta ja pirtistä tehtiin kahdeksan hellahuonetta.

Niemen pirtissä pidettiin kaikki suuremmat alueen kokoontumiset aina vuoteen 1937 asti, jolloin rakennettiin tehtaan Kerhola.  Siellä ehdittiin nähdä näytelmiä, tansseja, koulunkäyntiä ja käräjiä.

Häät Niemen pirtissä vuonna 1927

Muutoksen tuulia tilalla

Vuonna 1916 Ab J.W. Enqvist Oy hankki omistukseensa Ahlström-yhtiöltä Niemen tilan ja sahan ja perusti alueelle sulfiittiselluloosatehtaan. Tehdas käynnistettiin ja uusia tiloja rakennettiin teollisuuden tarpeisiin ja myös muita aiemmin talousrakennuksena käytettyjä tiloja hyödynnettiin. Tehdas palkkasi arkkitehti Birger Federleyn suunnittelemaan linnamaisen navetta- ja tallirakennuksen, joka valmistui vuonna 1918. Siitä tuli näyttävä maamerkki, jossa oli tilat 70 lehmälle ja 26 hevoselle ja jota koristavat 12-kulmaiset ja 20-metriset rehutornit. Sitä ei ulkonäkönsä perusteella uskoisi heti navetaksi! Kymmenien nautojen lauma kulki sisälle navettaan tornien välistä. Niemessä pidettiin nautakarjaa aina vuoteen 1957 asti. Sen jälkeen rakennuksessa toimi Lielahden tehdaspalokunnan paloasema, jolloin torneja käytettiin letkujen kuivaamiseen. Rakennus on arvioitu arkkitehtuuriltaan harvinaiseksi ja se on suojeltu. Arkkitehti Federley sai myöhemmin nimensä rakennuksia lähellä olevaan katuun.

Lypsäjiä Niemen kartanon navetalla 1920- tai 1930-luvulla. Kuva Vapriikin kuva-arkisto Finna-palvelussa.

Federleyn kädenjälki näkyy myös yhdessä puisessa ja kahdessa tiilisessä virkamiesasunnossa. Työväen ja virkamiesten välinen hierarkia kuvastui hyvin myös asuntojen suunnittelussa. Työväen asunnot sijoittuivat Lintulammen ympäristöön, Niemen kartanolta luoteeseen, kun taas virkamiesten asunnot rakentuivat erilleen Niemen kartanon alueelle.

Rakennukset olivat vuosien mittaan päässeet huonoon kuntoon, kunnes Rientolan setlementti ry. osti rakennukset ja 1,2 hehtaarin tontin syksyllä 2015 Metsä Board Oyj:n konsernihallinnolta ja remontoi ne hienosti yhteistyössä museoviraston kanssa. Korjausten ehtona oli, että julkisivuihin ei saanut koskea.

Sukulaisia Niemen tilalla

Tutkiessani mieheni isän Helge Kanniston äidinpuolesta sukua Ylöjärvellä törmäsin yllättäen siihen, että mieheni isoäiti Ida Josefina oli syntynyt Niemen tilalla.

Ida Josefinan vanhemmat olivat Viktor Ludvig Viktorinpoika Ylöjärven Siivikkalan Mäkelän torpasta ja Johanna Emmanuelintytär Ylöjärven Loilan Rajalan torpasta. Heidät vihittiin 1883, jolloin Viktor oli 25-vuotias ja Johanna 21-vuotias. Johannalla oli ennestään yksi avioton lapsi ja hän muutti vihkimisen jälkeen lapsensa kanssa asumaan Viktorin perheen luo Mäkelän torppaan, jossa asui ennestään Viktorin lisäksi hänen kuusihenkinen perheensä. Nuoripari muutti asumaan omilleen heti seuraavana vuonna Niemen rustholliin, jossa Viktor työskenteli renkinä. Siellä asuessa heille syntyivät lapset Viktor Filemon 1884 ja Ida Josefina 1885. Niemen tilalta perhe muutti jo vuoden kuluttua 1885 Lielahden rustholliin muonamieheksi ja edelleen 1888 Pirkkalan Hyhkyyn Simolan tilalle. Elämänsä aikana Johanna Emmanuelintytär synnytti kaikkiaan 14 lasta, joista kolme kuoli pienenä.

Lähteet:
Randell Seppo: Näköala Vainiolta. 1997.
Rientolan Historia
Ylöjärven seurakunnan kirkonkirjat

Kansanedustaja Kalliokorpi, Nopan torpan poika

Muutama vuosi sitten selvittelin Hämeenkyrön Kalkunmäen kylässä sijaitsevan Nopan torpan asukkaita. Aikaisemmassa artikkelissani kerroin Nopan pojasta Juho Vilho Järvisestä (1872-1945), joka opiskeli Suomen lähetysseuran lähetyskoulussa ja toimi sisälähetyssaarnaajana. Juho Vilhoa aloin tutkia tarkemmin löydettyäni Viljakkalan rippikirjasta Karhen kylän Kalliokorven omistajana lähetyssaarnaaja J. V. Järvisen. Kalliokorven taloon olin päätynyt seuraamalla Juho Vilhon veljeä Taavetti Jeremiasta.

Taavetti Jeremias syntyi 25.7.1869 Nopan torpan poikana Kalkunmäen kylässä Hämeenkyrössä. Isä Taavetti Jeremias Nikodemus Juhonpoika (1835-1928) oli Ala-Keskisen talon poika ja äiti Anna Loviisa Taavetintytär (1837-1913) oli Ojanperän torpan tytär. Taavetti Jeremias käväisi renkinä Pukaran kylän Kallioniemen torpassa 1880-luvun puolivälissä, mutta palasi kotiinsa. Ennen lähtöään Helsinkiin tammikuussa 1892 hänet on rippikirjaan merkitty itselliseksi ja hän on ottanut sukunimen Järvinen, siis saman sukunimen kuin veljensä Juho Vilho.

Helsingin muuttaneiden luetteloon vuonna 1892 hänet on merkitty työmieheksi. Helsingin rippikirjoja ei vielä ole netissä, mutta löysin Taavetti Jeremiaan Helsingin ulosmuuttaneiden luettelosta helmikuulta 1903. Hän muutti Viljakkalaan ammattinaan puuseppä. Nähtävästi hän oli hankkinut puusepän ammatin Helsingissä. Hän tuli Viljakkalan Karhen kylän Muotiaisen talosta lohkaistun Kalliokorven talolliseksi ammattinaan edelleen puuseppä. Viljakkalan rippikirjassa 1904-14 ei enää ole puuseppä-mainintaa, talollinen on viivattu yli ja tilalle on kirjoitettu vuokraaja sekä lisätty titteli maanviljelijä. Kalliokorven omistajaksi on merkitty lähetyssaarnaaja J. V. Järvinen, joka myöhemmissä tutkimuksissani osoittautui Taavetti Jeremiaan veljeksi. Lisäksi rippikirjaan on Taavetti Jeremiaan sukunimi muutettu Järvisestä Kalliokorveksi. Kasvattina oli Taavetin vanhemman veljen tytär Hilja Martta Kallentytär Valkila-Mäkinen (s. 1899) vuosina 1910-14.

Taavetti Jeremias Järvinen ilmoitti Suomalaisessa Wirallisessa Lehdessä kesäkuussa 1906 nimenmuutoksestaan: ”Nimeni David Jeremias Järvinen on nyt D. J. Kalliokorpi, puuseppä. Viljakkala.”

D. J. Kalliokorpi oli yksi Suomen ensimmäisistä kansanedustajista toimien sosiaalidemokraattisen puolueen kansanedustajana 22.5.1907–31.7.1908.  Hänet valittiin Turun ja Porin läänin pohjoisesta vaalipiiristä. Sanomalehti Helsingin Kaiku esitteli uudet kansanedustajat kuvineen 1.6.1907.

Kuva: Wikimedia Commons

D. J. Kalliokorven esittely ennen vaaleja oli lehdessä Punanen viesti : Sosialidemokratinen kevätjulkaisu 1.1.1907.

Joissakin lähteissä D. J. Kalliokorven sanotaan olleen ensimmäinen hämeenkyröläinen kansanedustaja. Hän oli syntyjään hämeenkyröläinen, mutta kansanedustajaksi tullessaan hän oli kirjoilla Viljakkalassa. Kansanedustajakaudellaan hän oli mm. tekemässä esitysehdotusta laiksi yksityismetsäin suojelemiseksi ryöstökäytöltä. Vuonna 1908 Kalliokorpi kieltäytyi kansanedustajaehdokkuudesta.

Kalliokorven maanviljelyskään ei ilmeisesti ollut tarpeeksi tuottoisaa, koska Kyrön sanomista löytyy irtaimiston huutokauppoja vuonna 1917 ja Suomen virallisesta lehdestä Kalliokorven talon väkiottohuutokauppa syyskuussa 1927. D. J. Kalliokorpi näyttää olleen kirjoilla Viljakkalassa kuolemaansa saakka, vaikka työskenteli Tampereella kirja- ja lehtikauppiaana. Wikipedian mukaan hän olisi muuttanut Tampereelle vuoden 1927 pakkohuutokaupan jälkeen, mutta kuolintiedon löytyminen Viljakkalan haudattujen luettelosta viittaa siihen, ettei hän olisi virallisesti muuttanut Viljakkalasta Tampereelle.

Pakkohuutokauppa peruttiin, koska Kalliokorpi oli maksanut velkansa. Tieto löytyy Aamulehdesta 2.11.1927.

D. J. Kalliokorpi kuoli 5.4.1949 Tampereella 79-vuotiaana. Kuolintieto löytyy sekä Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan vierasseurakuntalaisten haudattujen luettelosta että Viljakkalan haudattujen luettelosta, josta käy ilmi, että hänet haudattiin Tampereelle. Kuollessaan Kalliokorpi oli siviilisäädyltään eronnut. D. J. Kalliokorven nimeä ei löydy Tampereen osoitekalentereista.

D. J. Kalliokorpi avioitui vuonna 1920 Laina Järvisen kanssa. Laina oli syntynyt Karkussa 1887 työmies Kalle Fredrik Tuomisen perheeseen kuudentena yhdeksästä lapsesta. Sukunimi Järvinen oli Lainan ensimmäisestä avioliitosta Vihtori Järvisen kanssa, mikä päättyi puolison kuolemaan vuonna 1918. Laina sai lisäksi yhden aviottoman pojan ennen avioliittojaan ja kaksi aviotonta tytärtä, toisen ensimmäisen avioliittonsa aikana ja toisen sen jälkeen. Aviolapsia ensimmäisessä avioliitossa syntyi viisi. D. J. Kalliokorvella ja Laina Järvisellä oli varmasti yksi yhteinen lapsi ja lehtitietojen perusteella näyttäisi olleen toinenkin yhteinen lapsi. Laina sukunimenään tyttönimensä Tuominen näyttää lehtitietojen mukaan avioituneen eronsa jälkeen vielä kolmannen kerran vuonna 1938.

Kansan lehdestä löytyy tammikuussa 1928 ilmoitus, jossa D. J. Kalliokorpi kieltää lainaamasta rahaa tai muuta ja tekemästä kauppoja vaimonsa Laina Vilhelmiina Järvisen eli Kalliokorven kanssa eikä vastaa vaimolleen ja hänen lapsilleen annetuista avustuksista.

Lainhuutokortiston mukaan Viljakkalan Karhen kylässä oleva Kalliokorven talo on huudatettu David Jeremias Kalliokorvelle vuosina 1924-25. Kalliokorven talo on huudatettu Laina Vilhelmiina Järvisen ensimmäisen aviomiehen enolle Juho Kustaa Leppäselle vuosina 1930-31. Laina oli lehtitietojen mukaan leskeksi jääneen Juho Leppäsen vanha palvelija tämän kuollessa vuonna 1937.

D. J. Kalliokorven tuotannosta on ainakin yksi julkaisu vapaasti luettavissa Doria-tietokannassa. Julkaisun nimi on Taito elää kauan terveenä ja onnellisena. Se on painettu vuonna 1936 Tampereen työväen kirjapainossa.

Lähteet:
Hämeenkyrön, Viljakkalan, Helsingin, Tampereen, Kurun ja Karkun kirkonkirjat digitaalisina, SSHY

Lainhuutokortisto digitaalisena, Kansallisarkisto Turun toimipiste
Vanhat sanomalehdet digitaalisina, Kansalliskirjasto

Doria
Wikipedia

Eero Lappalainen – viulisti ja päätoimittaja Kuopiosta

Eero Lappalainen oli lahjakas muusikko, mutta ryhtyi kuitenkin sanomalehden toimittajaksi voidakseen vaikuttaa suoremmin isänmaan tärkeisiin asioihin. Hän toimi maalaisliittolaisten lehtien toimittajana ja päätoimittajana yli neljäkymmentä vuotta ja kehitti viimeksi Savon Sanomat maakuntansa ykköslehdeksi.

Eero Lappalainen syntyi 12.5.1889 Kuopion maaseurakunnan Jännevirralla ja kuoli 7.5.1962 Kuopiossa. Lappalaisen vanhemmat olivat kestikievarin pitäjä ja maanviljelijä Kustaa Lappalainen ja Johanna Qvick. Kustaa Lappalainen oli syntynyt 1.6.1856 Kuopion maaseurakunnan Rissalan Ränttilässä ja hän kuoli 25.2.1933 Siilijärven Toivalassa. Hänen puolisonsa Johanna Qvick oli syntynyt 13.1.1857 Maaningan Haatalassa. Hän kuoli 4.8.1914 Kuopion Jännevirralla. Aviopari sai kaikkiaan neljätoista lasta. Kustaa Lappalaisen tunnetut sukujuuret ulottuvat 1500-luvun Varkauden Lapinmäkeen.

Eero Lappalainen 50 vuotta.
Savon Sanomat 11.5.1939.

Eero Lappalaisen ensimmäinen puoliso vuodesta 1915 oli Lyydi Korhonen (k. 1933) ja toinen vuodesta 1934 Lyydi Korhosen sisar Bertta Korhonen. Eero ja Lyydi saivat kolme lasta: Leena Johanna (1917-1979), Anna Maria (1919-) ja Jaakko Kustaa (1921-1941). Jaakko kaatui Heinijoen Kämärissä 26.8.1941. Hänet on haudattu Helsinkiin Malmin sankarihauta-alueelle. Jaakko Kustaa oli ollut armeijan palveluksessa jo ennen talvisotaa ja sen aikana 02.09.1939 – 29.05.1940 (joukko-osasto LLv.14/Lento.R 1) ja sitten jatkosodassa 25.06.1941 – 26.08.1941 (joukko-osasto 9./JR 3).

Musiikkiura

Eero Lappalainen oli musiikillisesti lahjakas. Hänen kotinsa oli melko vauras ja siksi hän pystyi menemään 13-vuotiaana vuonna 1902 Helsingin Filharmonisen Seuran orkesterikouluun. Aika oli Suomen taiteen, myös musiikkitaiteen kulta-aikaa. Eerolla oli vakava aikomus musiikkialalle. Hän toimi orkesterikoulusta valmistumisensa jälkeen kolme vuotta seuran orkesterissa, kunnes siirtyi 1912 Kuopion Musiikinystävien yhdistyksen orkesterin konserttimestariksi ja viulunsoiton opettajaksi. Tänä aikana hän joutui jo osalliseksi sanomalehtityöhön, mutta jatkoi kuitenkin musiikin opiskeluaan Pietarin konservatoriossa Jāzeps Vītolsin (Wihtol) johdolla. Vitols oli itse Rimski-Korsakovin oppilas samassa laitoksessa ja opetti siellä musiikin teoriaa professorina. Hän oli merkittävä musiikkiauktoriteetti ja säveltäjä. Mutta vallankumous ja erityisesti bolshevikkikaappaus marraskuussa 1917 keskeytti musiikkiopinnot Pietarissa ja Lappalainen palasi Suomeen.

Lehtimiesura

Ajan kiivas poliittinen lataus vei miehen. Lupaavan musiikkitaiteilijan uran vaihtuminen toimittajan uraksi selittynee yksinkertaisesti halulla vaikuttaa suoremmin isänmaan tärkeisiin asioihin kuin musiikin keinoin voisi. Seuraavan vuoden alusta Lappalaisesta tuli Saarijärven Paavo -lehden toimitussihteeri ja toimittaja Jyväskylässä Santeri Haapasen suosittelemana. Samalla hän valitsi Maalaisliiton puolueekseen, sillä jo kotona oli aatteelle taustaa, ja puolueen jäsenyys oli uuden toimen edellytyskin. Saarijärven Paavon arvoja olivat raittiushenkisyys, aitosuomalaisuus ja valistushenkisyys. Maalaisliiton piirisihteerinä hän toimi Jyväskylässä 1922 ja piirin puheenjohtajana 1923-1926. Lehti oli jatkuvissa taloudellisissa vaikeuksissa ja toimitustyö oli Lappalaisen harteilla. Hankaluuksiin kyllästyneenä vuonna 1926 hän siirtyi Maakansan toimittajaksi Viipuriin. Lehden päätoimittaja hänestä tuli 1932. Päätoimittajakauden aikana lehti nousi vuoden 1931 konkurssista jopa taloudellisesti kannattavaksi. Lappalainen oli aikaansaapa ja työteliäs, tuli ihmisten kanssa toimeen ja oli ilmeisesti kykenevä talousjohtajakin.

Lapin Kansan päätoimittajana Rovaniemellä Lappalainen työskenteli 1940-1943, jona aikana lehti nousi alueensa johtavaksi lehdeksi. Hän palasi Kuopioon vuoden 1943 alussa Savon Sanomat -lehden päätoimittajaksi ja työskenteli lehdessä aina eläkkeelle jäämiseensä asti vuonna 1960. Lehti kohosi hänen johdollaan maakunnan ykköslehdeksi. Hänen kautensa Savon Sanomia leimaa lehden avautuminen muillekin kuin maalaisliittolaisille näkökannoille ja sen kehittyminen alueelliseksi yleissanomalehdeksi. Kilpailijoista Savon Kansa lopetti 1958 ja Savon Sanomat osti sen vasta myöhemmin.

Eero Lappalaisesta on sanottu, että hän oli selvästi ennen kaikkea talousmies, joka nosti kolme, ehkä neljäkin maalaisliittolaista sanomalehteä vaikeuksistaan. Mitä ilmeisimmin hän oli lehdissään paremminkin toimitusjohtaja kuin päätoimittaja. Hänellä oli selvä tuntuma siitä, mihin suuntaan lehtiä kannatti kehittää: kohti yleislehteä, uutisvälitystä ja voimaa ilmoitusvälineenä, pois puolueen taisteluaseen asemasta. Helsingin Sanomat otti juuri tällä reseptillä 1920-luvun lopussa ratkaisevan irtiottonsa maan muusta sanomalehdistöstä. Lähtiessään eläkkeelle 1960 Savon Sanomista Eero Lappalainen jätti uusille urille asettuneen, menestyvän, maakuntansa ykköslehdeksi nousseen sanomalehden.

Savon Sanomien talo Kuopion Vuorikadulla 1960-luvun lopulla

Lähteitä:

  • Seppinen, Ilkka: Lappalainen, Eero. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 8.3.2024)

Sukututkijan arkea

Sain viime keväänä pyynnön selvittää Valkojan torpan asukkaita. Valkoja oli Laadun talon torppa Mouhijärven Hahmajärvellä. Asukkaat löytyivät nopeasti rippikirjoista, mutta hankaluudet alkoivat, kun yritin saada heidät liittymään sukututkimusohjelmassani oleviin henkilöihin. Yhtään Valkojaa ei ennestään löytynyt. Alkoi asukkaiden, kahden suvun jäsenien taustojen selvittäminen. Kirkonkirjoihin oli pujahtanut virheitä niin syntymäaikoihin kuin -paikkoihinkin. Renkien, piikojen ja itsellisten perässä sai juosta hengästymiseen asti. Tein myös yhden pahimmista virheistäni koko sukututkijan taipaleellani. Mikko Erikinpojalla oli sama syntymäaika kuin Mikko Mikonpojalla – hairahduin tutkimaan Mikonpoikaa Erikinpojan sijasta. Kokemus tämäkin. Näin pitkään en aikaisemmin ole väärän patronyymin perässä vaeltanut.

Tutkimus oli poikkeuksellisen monipuolista. Yksi tyttäristä muutti Amerikkaan 111 vuotta sitten. Etunimi Ksenia muuttui Senjaksi ja hänen Ikaalisissa syntyneen, Minnesotassa vihityn aviomiehensä sukunimi Peltosesta Pelloksi. Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan arkiston asiakirjoista löytyi ulkoasiainministeriön kirje aviomiehen kuolemasta. Tieto oli kulkenut Ikaalisista Tampereelle, jonne aviomies oli muuttanut ennen lähtöään Amerikkaan. Parille syntyi kaksi lasta, joista tyttären perheen tiedot löytyivät nopeasti, koska he asuivat Minnesotassa, josta tietoja on helposti haettavissa FamilySearch-tietokannasta. Pojankin tiedot löytyivät, mutta Texas on hieman haastavampi osavaltio tutkia. Lopulta selvisi, että hänen leskensä oli avioitunut uudelleen. Facebook astui mukaan kuvioihin, kun en muualta löytänyt, olisiko alle sata vuotta sitten syntynyt vaimo jo kuollut. Sain tyytyä vastaukseen, että hän oli kahden poikansa kanssa kuvassa viisi vuotta sitten ja ajeli autollaan kotikaupunkinsa ruuhkissa 90-vuotiaana.

Päätin lisätä selvittämäni tiedot Geniin sitä osin kuin kulunut aika salli. Pyrin lisätessäni olemaan tekemättä kaksoiskappaleita profiileista ja yhdistän profiilit, jos olen saanut aikaan tuplan. Tässä puuhassa törmäsin ongelmaan. Yhden perheen kaksi poikaa oli mestattu Toijalan vankileirillä 1918. Tiesin, että heidät oli lisätty jo Geniin, mutta en meinannut löytää heitä. Lopulta keksin katsoa Genin projekteista, olisiko siellä sotasurmaprojektia. Olipa tietenkin, mutta peruskäyttäjänä en pääse tekemään hakuja Genissä, joten oli kahlattava yli 40 000 henkilön joukkoa läpi. Lopulta pojat löytyivät, mutta heidän liittämisensä vanhempiinsa ei onnistunutkaan peruskäyttäjältä. Onneksi Geni-kuraattori tuli apuun. Myöhemmin olen oppinut hyödyntämään tupla-ketjua Facebook-ryhmän Yhteiset sukujuuret – sukututkimus nykypäivän työkaluin Suositeltu-osiossa.

Yksi erikoinen piirre selvitystyössä oli Ikaalisista Uuteenkaupunkiin otettu muuttokirja, jolla palattiin takaisin Ikaalisiin. Toinen erikoisuus oli isoenoni kotitalon nimi sulkeissa yhdessä kuolintiedossa. Pikkuserkkuni avustuksella päättelin, että kyseessä oli kuin olikin sama asuinpaikka.

Lisäksi löysin tietoa Valkojan alueen muinaisjäännöksestä, kivikautisesta asuinpaikasta. Asuinpaikka sijaitsee Hahmajärven ja Valkijärven välisellä alueella, Tomulantiestä 90 m luoteeseen hiesupellolla. Löydöt paikalta ovat kvartsiesine ja -iskoksia. Löytyipä Valkoja nykykartastakin.

Kaksi siskosta – kaksi erilaista elämää

Pohjois-Karjalassa Kesälahden kunnassa asuneeseen Asikaisen perheeseen syntyi vuosina 1844-1864 seitsemän lasta. Heistä neljäntenä syntyi Ulrika Vilhelmiina vuonna 1853 ja kuudentena Henrika 1861. Ulrika oli siis yli seitsemän vuotta vanhempi Henrikaa. Ulrika Vilhelmiina, jota kutsuttiin Miinaksi, oli isoäitini Iidan äiti.

Tarkastelen tässä artikkelissa sisarusten elämänvaiheita, joissa on yhtäläisyyksiä, mutta myös eroavuuksia. Yhtäläisyytenä on se, että molemmat muuttivat syntymäpitäjästään Kesälahdelta naapuripitäjään Parikkalaan ja löysivät sieltä aviomiehet sekä se, että molemmat jäivät aikanaan leskeksi.

Sisarusten äiti Katrina Makkonen oli kuollut Kesälahdella 50-vuotiaana vuonna 1875 pilkkukuumeeseen. 56-vuotias isä Gabriel oli ilmeisesti sairaalloinen, koska hän oli joutunut tilattomaksi ja merkitty rippikirjassa raihnaiseksi, joten tyttärien oli otettava vastuu itsestään.

Sisarusten avioituminen Parikkalaan

Isosisko Miina meni naimisiin 25-vuotiaana 1878 Kesälahdella Pekko Kososen kanssa ja muutti saman tien Pekon kotitilalle Parikkalaan. Pekko oli ilmeisesti tutustunut Miinaan jo tämän asuessa Kesälahdella, sillä ensimmäinen lapsi syntyi jo kuuden kuukauden kuluttua vihkimisestä. Miina ja Pekko saivat kahdeksan lasta, joista neljä kuoli pienenä. Aikuiseksi eläneistä neljästä lapsesta kaksi muutti Viipuriin ja kaksi eli elämänsä Parikkalassa.

Myös Henrika muutti Parikkalaan helmikuussa 1878, jolloin hän oli 17-vuotias. Hän meni piiaksi Saaren kylään ja siirtyi sieltä piiaksi Joukioon. Siellä hän tutustui Juhana Jääskeläiseen, jonka kanssa avioitui 20-vuotiaana vuonna 1881. Juhanan suku oli asunut Joukiossa 1600-luvulta lähtien ja Juhana vei nuorikkonsa kotitilalleen. Henrika ja Juhana saivat neljä lasta, joista vanhin lapsi Helmi syntyi Parikkalassa ja muut Viipurissa. Yksi lapsi kuoli aivan pienenä.

Ei ollut ihan tavallista, että piika meni naimisiin tilallisen pojan kanssa. Molempien sisarusten aviomiehet olivat parikkalalaisia tilallisen poikia ja siskokset avioituessaan piikoja, joten heidän sosiaalinen asemansa kohosi.

Miinan ja Henrikan elämänvaiheita

Miina ja Pekko asuivat koko elämänsä Parikkalassa, jossa myös kuolivat. Pekko kuoli 74-vuotiaana joulukuussa 1919 ja Miina jäi leskenä asustelemaan mökissään Joensuun kylässä, kunnes joutui hoitoon kunnalliskotiin 1931. Tulon syyksi kunnalliskotiin oli merkitty vanhuuden heikkous ja ammatiksi maatyöläinen. Miina kuoli siellä 81-vuotiaana helmikuussa 1935, kuolinsyynä vanhuus.

Kuva 1. Pekko ja Miina Kososen mökki Parikkalan Joensuun kylässä. Kuvannut Raija Kannisto 2014.

Henrikan ja Juhanan perhe sen sijaan ei jäänyt Parikkalaan, vaan muutti vuonna 1884 Viipuriin. Siellä aviomies toimi kauppiaana, mutta myös Henrika ryhtyi harjoittamaan lihakauppaa. Aviomies Juhana kuoli vuonna 1908, jolloin Henrikalle jäi huollettavaksi kaksi alaikäistä lasta, Aili ja Lempi. Henrika jatkoi kaupan pitoa ja se menestyi ilmeisesti hyvin. Aviomiehen kuoleman jälkeen Henrika pystyi hankkimaan kotiin uusia huonekaluja, kuten sohvan, pari nojatuolia, sohvapöydän ja paksun turkkilaisen maton. Katossa oli kynttiläkruunu, jossa paloivat kynttilät.

Kuva 2. Henrika ja lapset Aili ja Lempi v. 1911. Kuva SKS:n (Suomalaisen kirjallisuuden seuran) Lempi Jääskeläisen arkistosta.

Molemmat sisarukset jäivät siis leskeksi, mutta Henrika jäi vain 47-vuotiaana, kun taas Miina oli jo 66-vuotias. Henrika koulutti tyttärensä, Helmi koulutettiin kanttori-urkuriksi ja Aili ja Lempi ylioppilaiksi ja molemmat opiskelivat myös yliopistossa joitain aineita. Henrika kuoli vuonna 1918 sydänkohtaukseen, jolloin tyttäret Aili ja Lempi olivat vielä alaikäisiä.

Miinan lapset kävivät vain rippikoulun ja vasta hänen lapsensa Iidan lapsenlapsesta tuli ylioppilas vuonna 1967.

Siskosten lasten Iidan, Ailin ja Lempin elämänvaiheet

Vertailen vielä Miinan lapsen Iidan ja Henrikan lasten Ailin ja Lempin elämänvaiheita. He olivat serkuksia ja asuivat perheineen samaan aikaan Viipurissa. Heidän kohdallaan tulee hyvin näkyviin kahden lesken erilaiset elämänkulut.

Iida Sinkkonen ja lapset

Tarkastellaan ensin Miinan tyttären Iidan elämää. Isoäitini Iida Maria Sinkkonen o.s. Kosonen syntyi 1882 Parikkalassa.

Iida avioitui kaksi kertaa ja jäi leskeksi kaksi kertaa. Hän meni naimisiin Parikkalassa ensin Adolf Sinkkosen ja sitten Viipurissa Matti Sinkkosen kanssa.  Molemmat veljekset olivat ammatiltaan räätäleitä ja kuolivat keuhkotautiin.

Iida oli ammattitaidoton, joten molemmilla kerroilla eläminen oli tiukkaa. Työkseen Iida kävi ihmisten kodeissa siivoamassa ja pesemässä pyykkiä.

Ensimmäisen aviomiehen kuollessa hänelle jäi elätettäväksi kaksi lasta ja toisella kertaa kolme lasta, mutta onneksi ensimmäisen avioliiton lapset olivat jo aikuisia. Viipurissa he asuivat mm. Otavankadulla, jonka lähellä olevalla Patterinmäellä lapset kävivät leikkimässä.

Talvisodan evakkona Iida päätyi lastensa kanssa Tervakoskelle. Hän kuoli 67-vuotiaana Forssan kunnalliskodissa helmikuussa 1950.

Kuva 3. Iida ja lapset Kalle, Mirjam ja Sirkka evakossa Janakkalan Tervakoskella 1944. Raija Kanniston kotialbumi.

Henrika Jääskeläisen lapset Aili ja Lempi Jääskeläinen

Aili syntyi 1898 ja Lempi 1900, molemmat Viipurissa. Lapsena hekin kävivät leikkimässä Patterinmäellä, koska asuivat sen lähellä. Kuolema koetteli heidänkin perhettään, kun ensin kuoli isä 1908 ja äiti 1918, joten he jäivät orvoiksi.

Molemmat tyttäret pääsivät ylioppilaiksi, Aili 1917 ja Lempi 1921. Koulun jälkeen molemmat tyttäret tekivät toimistotöitä rahoittaakseen elämistään. Kumpikin halusi myös opiskella. Aili valmistui kansakoulunopettajaksi 1928 ja toimi sen jälkeen opettajana Viipurissa. Lempi jätti virastotyönsä ja jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi 1927 ja aloitti silloin myös opinnot Helsingin yliopistossa. Hän ansaitsi elantonsa kirjailijana ja häneltä julkaistiin kaikkiaan 36 kirjaa vuosina 1923-1963.

Molemmat sisarukset asuivat koko ikänsä yhdessä, ensin Viipurissa ja vuodesta 1940 lähtien Helsingissä. Lempi kuoli 13.9.1964 Helsingissä ja Aili 22.6.1980 Helsingissä.

Kuten edellä ilmenee, serkusten elämäntilanne oli hyvin erilainen. Iida oli kahteen kertaan naimisissa ja synnytti kahdeksan lasta, joista kolme kuoli vauvana. Aili ja Lempi olivat koko ikänsä naimattomia ja lapsettomia. Jääskeläisen sisarusten koti oli melko hyvin toimeentuleva, mutta Iidasta tuli köyhä jäätyään kahteen kertaan leskeksi. Siihen aikaan ei tunnettu leskeneläkettä ja Iidalla ei ollut ammattia. Aili ja Lempi opiskelivat ylioppilaaksi elättäen samalla itsensä. Iida kävi vain rippikoulun, mutta ei päässyt ensin edes ripille huonon ulkoluvun vuoksi. Iidan kaikki lapset kävivät kansakoulun Viipurissa.