Parikkalasta kotoisin ollut talollisen tytär, 30-vuotias Anna Maria Sinkkonen lähti Titanic-laivalla Amerikkaan 10.4.1912. Hän oli käynyt rippikoulun ja osasi jotenkin lukea, mutta ei kirjoittaa. Miksi hän halusi lähteä ja miten hän matkasta selvisi?

Annan kotitausta

Annan isä Matti Matinpoika Sinkkonen, s. 1847 oli kotoisin Parikkalan Tyrjän kylästä. Koska hän ei ollut vanhin poika, ei hän halunnut jäädä kotitilalle, vaan etsi vaimon muualta. Hän meni kotivävyksi Poutalan kylän Poutalanmäen tilalle vuonna 1869, jolloin hän meni naimisiin Leena Poutasen kanssa. Tilan isäntä, Leenan isä Mikko Poutanen oli kuollut kolme vuotta aiemmin 1866. Matin ja Leenan avioiduttua helmikuussa 1869 tilalla asuivat heidän lisäkseen 50-vuotias leski Eufemia Nokelainen ja Leenan sisaret Maria ja Anna, jotka kuolivat 1869 ja 1873.

Matti Sinkkonen ja Leena saivat kuusi lasta vuosina 1870-1884, ensin pojat Matti ja Mikko, sitten tyttäret Matilda, Katriina, Anna ja Iida. Isä Matti ei pysynyt ihan kaidalla polulla, sillä hän syyllistyi rikkomuksiin. Hän sai 1888 tuomion ensikertaisesta murtovarkaudesta 24 päivää vankeutta ”vettä ja leipää” ja 1892 kolmannesta kerrasta viinan myyntiä tuomiona vankeutta kuusi kuukautta.

Leenan 75-vuotias äiti kuoli 7.2.1894 ja Leena-vaimo 53-vuotiaana 3.5.1897. Matille jäi huollettavaksi 18-, 15- ja 12- vuotiaat tyttäret, muut lapset olivat jo aikuisia, mutta asuivat kotona. Tämän jälkeen perheen elämässä tapahtui monia muutoksia.

• Isä Matti haki Antreasta uuden vaimon Anni Tuomaantytär Iivosen ja meni naimisiin 17.5.1899. Heille syntyi poika Juhana 20.5.1900.
• Matin vanhin poika Matti meni naimisiin 22.7.1900 Anna Naukkarisen kanssa ja toi vaimonsa kotitilalle. Heille syntyi vuosina 1902-1909 kolme lasta, joista nuorin kuoli kahden kuukauden ikäisenä.
• Tytär Matilda meni naimisiin Aleksei Iwanoff Kondratjeffin kanssa 21.11.1900 ja muutti miehensä luo Parikkalan Koitsanlahteen.

Näiden muutosten jälkeen 1900-luvun alkuvuosina Poutalanmäen tilalla asuivat isä Matti Sinkkonen uuden perheensä kanssa (3 henkeä), poika Matti Sinkkonen vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa (4 henkeä), aikuiset tyttäret Katriina, Anna Maria ja Iida sekä toinen poika Mikko (4 henkeä). Mikko oli henki- ja rippikirjojen kirjojen mukaan mielisairas ja hänen hoidostaan syntyi kunnalle ilmeisesti kuluja, koska kunta peri hänen hoitokulujensa kattamiseksi (4.6.1910 Jaakkiman sanomien mukaan) ”ulosottoon kirjattua omaisuutta Mikko Sinkkoselta”. Myöhemmin kunta teki uusia päätöksiä perinnästä. Niinpä isä Matti joutuikin muuttamaan perheensä kanssa jo vuonna 1911 palstatilalliseksi Poutala 2:een ja poika Matti jäi Poutalanmäen isännäksi.

Naimattomat tyttäret alkoivat olla jo ”yli naimaiän”, eivätkä he olleet löytäneet sopivaa puolisoa. He tunsivat varmaan olevansa vähän ylimääräisiä talossa ja lähtivät etsimään parempaa tulevaisuutta muualta.

Tyttäret alkavat suunnitella Amerikkaan muuttoa

Amerikka alkoi houkuttaa tyttäriä. Parikkalasta muutti Pohjois-Amerikkaan siirtolaistilaston mukaan vuosina 1894-1920 yhteensä 294 henkilöä, heistä 53% lähti vuosina 1906-1910. Lähtijöistä enemmistö oli miehiä, joilla osalla perhe seurasi perässä. Suurin osa lähtijöistä oli 21-30 -vuotiaita. Kanada oli muuttokohteena suositumpi kuin Yhdysvallat. Matka alkoi useimmiten Hangosta, jossa tehtiin lähtijöille lääkärintarkastus ja matkalippujen tarkastus. Parikkalasta lähti Amerikkaan mm. Ester Loikkanen (äiti oli syntyjään Sinkkonen), Heikki Sinkkonen, Otto Mauriz Sinkkonen ja Viljo Sinkkonen.

Luultavasti Sinkkosen tyttäret olivat kuulleet heistä ja se rohkaisi suunnittelemaan muuttoa. Ensimmäisenä matkaan lähti nuorin tytär Iida, joka oli melkein 23-vuotias ja naimaton, kun sai passin 5.10.1907 Amerikkaan muuttoa varten.

28-vuotias Katriina sai passin Amerikkaan muuttoa varten 4.11.1907, mutta vasta rippikirjassa 1910-1919 on merkintä Amerikkaan muutosta 24.8.1912. Muuttoon tuli kuitenkin mutkia matkaan, sillä Katariina tuomittiin Hangon raastuvanoikeudessa 14.10.1912 myymälävarkaudesta ja maksamaan sakkoa 50 markkaa. Ilmeisesti häntä ei päästetty matkaan, sillä seuraava merkintä Parikkalan rippikirjassa on, että hän oli palannut sinne. Matkakuume ei kuitenkaan ilmeisesti hellittänyt Katriinasta, sillä viimeinen tieto rippikirjassa on, että hän kuoli vuonna 1916 Kööpenhaminassa.

Titanic-laiva ja sen uppoaminen

Titanic oli White Star Line -yhtiön matkustajalaiva, joka lähti neitsytmatkalleen Southamptonin satamasta Englannista 10. huhtikuuta 1912 kello 12 ja sen määränpäänä oli Yhdysvaltojen New York. Aluksen oli määrä saapua New Yorkiin keskiviikkona 17. huhtikuuta, ja matka sujui ongelmitta aina huhtikuun 14. päivän iltaan asti. Ensimmäisen kerran tähystäjä havaitsi jäävuoren klo 23.40 noin 450 metrin päässä. Titanic törmäsi Pohjois-Atlantilla täyttä vauhtia jäävuoreen ja upposi vähitellen klo 2.20. Jäävuori oli repinyt aluksen kylkeen aukkoja kuuden ensimmäisen osaston kohdalle. Titanic oli suunniteltu pysymään pinnalla, vaikka vettä tulvisi neljään peräkkäiseen osastoon, mutta nyt kuudessa osastossa oli vuoto, jota ei voitu tukkia.

Titanic upposi vieden mukanaan 1 517 ihmistä, joka oli 68,2 % laivan matkustajista, ja vain 706 pelastui. Pelastuneista 199 matkustajaa oli 1. luokassa, 119 oli 2. luokassa ja 174 matkustajaa 3. luokassa. Suurin mahdollisuus pelastua (60,5 %) oli 1. luokan matkustajilla ja huonoin (24,5 %) 3. luokan matkustajilla. Miehistöstä pelastui 214 henkeä (23,8 %), mutta kapteeni Edward Smith upposi laivan mukana. Valtaosa laivalla olleista suomalaisista matkusti kolmannessa luokassa, jota yleisesti kutsuttiin siirtolaisluokaksi.

Titanic oli sisarlaivojensa ohella aikansa suurin ja loisteliain höyrylaiva, ja sitä sanottiin ”käytännössä uppoamattomaksi”. Titanicin uppoaminen onkin historian kuuluisin merionnettomuus. Tarinan mukaan orkesteri soitti uppoamisen loppuun asti ja viimeiseksi virren Sua kohti herrani.

Onnettomuustutkimuksissa uppoamisen todettiin olleen seurausta siitä, että laivan päällikkö Smith ei ottanut jäävuorivaroituksia ajoissa huomioon, eikä laiva hidastanut vauhtiaan vaara-alueella. Onnettomuutta pahensi se, ettei pelastusveneitä lastattu täyteen. Pelastusliivejä riitti kaikille, mutta ne eivät suojanneet kylmältä vedeltä. Puolessa tunnissa lähes kaikki veden varaan joutuneet olivat paleltuneet kuoliaiksi. Osalla matkustajista oli päällään vain yöasu, osalla juhlapuku.

Onnettomuus oli aikanaan suuri uutinen myös Suomessa. Siitä uutisoitiin laajasti sanomalehdissä ja useampaan kerran, koska tietoja saatiin vähitellen lisää. Sanomalehti Salmetar kertoi 20.4.1912, että laivan mukana mereen joutui 50 000 säkkiä kahvia, 50 000 laatikkoa teetä ja jalokiviä n. 1,5 miljoonan edestä. Laivan lasti oli vakuutettu 3 miljoonan edestä.

RMS Titanicin hylky löydettiin vuonna 1985, noin 73 vuotta onnettomuuden jälkeen. 3 798 metrin syvyydessä lepäävää, vähitellen hajoavaa hylkyä on tutkittu paljon.

Anna Sinkkosen kohtalo

Anna pääsi ripille 1898 ja kävi ehtoollisella 1907.  Parikkalan rippikirjassa 1900-1909 on merkintä, että 30-vuotias Anna on Viipurissa. Olisiko Anna ollut tienaamassa matkarahoja siellä? Kotoa tuskin liikeni hänelle matkarahoja. Hän lähti Hangosta Polaris-laivalla 3.4.1912 Englantiin Southamptoniin. Sieltä hän lähti 10.4.1912 Titanic-laivalla suuntana New York. Laivalla matkusti 63 suomalaista, joista 20 selvisi haaksirikosta hengissä. Heistä 16 matkusti 3. luokassa ja vain neljä 2. luokassa.

Anna Sinkkonen matkusti onnekseen 2. luokassa. Hän oli matkalla Bostoniin sisarensa Iidan luo, joka meni naimisiin 15.6.1912 Charles Leafin kanssa. He asuivat USA:ssa paikassa Brighton Massachusetts.

Geni.comin englanninkielisessä selostuksessa kerrotaan, että laivan keula oli jo alkanut vajota, kun alettiin laskea ensimmäistä pelastusvenettä, johon Anna pääsi. Veneessä kaikilla kymmenellä naisella oli pelastusliivit. Laivan miehistö ei päästänyt pelastusveneisiin miehiä. Annan veneessä olisi ollut vielä tilaa, mutta monet olivat kieltäytyneet jättämästä laivaa ja menemästä pelastusveneeseen. Anna ei tässä vaiheessa ymmärtänyt, miksi ihmisiä käskettiin menemään kiireesti veneisiin. Hän ajatteli, kuinka noloa olisi, kun kaikki nauraisivat heille, kun he palaisivat Titaniciin pienen soutelun jälkeen. Heidän veneensä pelastettiin klo 4 paikalle tulleeseen matkustajalaiva Carpathiaan, joka oli ensimmäinen alus, joka vastasi Titanicin avunpyyntöön. Anna oli silloin jonkinlaisessa shokissa, koska oli saanut veneessä päävamman, jonka arvet säilyivät loppuelämän ajan.

Perillä New Yorkissa hänet ja hyttikumppaninsa 18-vuotias Lyyli Silvén majoitettiin juutalaiseen Welcome Home -asuntolaan. Päästyään sisarensa luo ja toivuttuaan jonkin aikaa hän sai työpaikan palvelijana bostonilaisen poliisin kotona.

Anna avioitui vuonna 1918 Seattle King Washingtonissa suomalaissyntyisen kaivosmies John Salmen kanssa, joka oli muuttanut USA:han 1905. John kuoli 76-vuotiaana 1961 ja Anna 81-vuotiaana 25.11.1963, molempien kuolinpaikka oli Issaquah, King, Washington, USA.

Lähteet:
Parikkalan kirkonkirjat ja henkikirjat
Lukuisat vanhat sanomalehdet
Titanic Wikipediassa
Siirtolaisuusinstituutin siirtolaisrekisteri
Anna Maria Salmi Genissä

Kirjoittaja Raija Kannisto

Sukututkimusseuramme teki lauantaina 21.5.2022 kevätretken, jonka kohteina olivat Askaisten kirkko, Louhisaaren kartano ja Kultarannan puutarha. Retken teemana oli Presidenttiemme jalanjäljillä. Retkestä on laajempi selostus seuran lehden Orpanan numerossa 2/2022, joten keskityn tässä artikkelissa lähinnä siihen, miten em. kohteet liittyivät Mannerheimien sukuun.

Louhisaaren nykyinen päärakennus ja sivurakennukset ovat valmistuneet vuonna 1655. Louhisaari kuului Fleming-suvulle vuodesta 1450 vuoteen 1791.

Louhisaaren omistus siirtyi Mannerheim-suvulle vuonna 1795 ja jatkui vuoteen 1903 asti eli runsaan sadan vuoden ajan. Ensimmäinen Louhisaaren Mannerheim-sukuinen omistaja oli ruotsalaissyntyinen majuri ja kreivi Carl Erik Mannerheim. Hän avioitui vuonna 1796 Vendla Sofia von Willebrandin kanssa. Carl Erik Mannerheimista tuli helmikuussa 1809 Porvoon valtiopäivien jäsen. Hän toimi myös Suomen suuriruhtinaskunnan talousosaston jäsenenä ja kansliatoimituskunnan päällikkönä aina vuoteen 1816. Hän oli Turun ja Porin läänin maaherrana 1816–1826. Hänen vaimonsa Vendla Sofia Mannerheimin oli kiinnostunut puutarhanhoidosta ja hänen ansionaan pidetään kartanon ja merenrannan välisen alueen tekemistä englantilaistyyliseksi puistoksi. Hän vaikutti myös siihen, että kartanosta lähtien istutettiin pitkä puistokuja, joka johti Askaisten kirkolle asti.  

Louhisaaren linnan talousresepteistä on koottu kirja, jossa on useita Vendla Sofian reseptejä ja ohjeita. Hänen käsialallaan kirjaan on tallennettu esimerkiksi vinkki, kuinka poistaa tahrat silkistä ja millä keinoin taltuttaa flunssa. Kirja perustuu Mannerheim-suvun hallussa olleeseen reseptikirjaan, josta löytyy laaja kirjo käsin kirjoitettuja ohjeita kartanotalouden tarpeisiin.

Carl Erik ja Vendla Sofia Mannerheimin pojanpoika oli kamarijunkkari Carl Robert Mannerheim (1835–1914), joka oli marsalkka Mannerheimin isä ja omisti kartanon vuodesta 1863 lähtien. Carl Robert Mannerheim meni vuonna 1862 naimisiin Hedvig Charlotta Helene von Julinin kanssa, joka oli huomattavan suomalaisen teollisuusmiehen vuorineuvos Johan Jakob von Julinin tytär. Suku oli niin ikään Ruotsista Suomeen muuttanut. He saivat seitsemän lasta, neljä poikaa ja kolme tyttöä. Muut lapset elivät aikuisiksi, mutta yksi tyttö kuoli 14-vuotiaana 1886. Carl Robert Mannerheim oleskeli pitkään Ranskassa ja Yhdysvalloissa tehden Suomeen vain lyhyitä vierailuja ja Helene Mannerheim eli Louhisaaressa sillä aikaa lastensa kanssa. 

Carl Robert Mannerheim oli luonteeltaan taiteellinen ja harrasti erityisesti runoutta. Hän poikkesi suvun perinteistä, sillä hänestä ei tullut sotilasta eikä virkamiestä. Carl Robert tunnettiin radikaaleista poliittisista näkemyksistään, ja kun hän peri isältään kreivin arvonimen, viranomaiset paheksuivat häntä poliittisena satiirikkona.

Carl Robert Mannerheim tilasi Louhisaareen vuonna 1874 puutarhasuunnitelman, jonka mukaan puutarhaan tehtiin pientä ajanmukaistamista ja uudenaikaistamista. Muutoksia tehtiin 1870- ja 1880-luvuilla: puistoon hankittiin uusia kukkaistutuksia ja rakennettiin 1870-luvulla muun muassa leikkimökki Mannerheimin lapsille. Siinä leikkivät luultavasti vain 3-4 nuorinta lasta, sillä muut olivat jo 8-12-vuotiaita.

Louhisaaren astiakaapista löytyy yhä Mannerheim-suvun arkiastiaston osia. Astiasto on valmistettu 1880-luvun jälkipuoliskolla ja se on koristeltu kreivillisellä kruunulla ja M-monogrammilla.

Toisessa kerroksessa oleva ns. Vihreä huone oli Marsalkan äidin Helene Mannerheimin makuuhuone. Eri huoneiden seinillä on runsaasti tauluja suvun jäsenten muotokuvista.

Muun muassa uhkapelivelkojensa takia Carl Robert Mannerheim ajautui konkurssiin 1879 ja kartano siirtyi 1880 hänen sisarelleen Eva Hedvig Wilhelmina Mannerheimille. Carl Robert Mannerheim muutti jo sitä ennen rakastajattarensa Sofia Nordenstamin kanssa pois Suomesta Pariisiin, jossa hän vietti taiteilijaelämää. Perheen seitsemän lasta joutuivat sukulaisten huostaan Mannerheimin vaimon Helenen kuoltua vuoden 1881 alussa sydänkohtaukseen vain 38-vuotiaana. Äidin veljestä Johan Albert Edvard von Julinista tuli lasten huoltaja.

Carl Robert Mannerheim solmi toisen avioliiton Sofia Nordenstamin kanssa 1883 ja heille syntyi tytär Olga Sofia Margareta (Kissie) 1884. He palasivat takaisin Suomeen 1887. Carl Robert kuoli Helsingissä lokakuussa 1914.

Suvun viimeinen Louhisaaren omistaja Wilhelmina Mannerheim myi kartanon vuonna 1903 talousneuvos Oskar Hannukselle ja muutti Ruotsiin, jossa hän kuoli 1905.

Louhisaari oli siis Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin syntymäkoti; hän syntyi 4.6.1867 perheen 3/7 lapsena. Kartanon kolmannessa kerroksessa oli pieni sininen makuukamari, joka perimätiedon mukaan oli marsalkka Mannerheimin syntymähuone.

Gustaf Mannerheimin kerrotaan pikkupoikana leikkineen mielellään sotaleikkejä ja ”johtaneen sotajoukkoja”. Häntä opetti kotona sveitsiläinen kotiopettajatar. Gustaf joutui jättämään Louhisaaren kodin jo 7-vuotiaana 1874, jolloin hänet lähetettiin kouluun Helsinkiin. Luultavasti hän saattoi kuitenkin loma-aikoina vierailla Louhisaaressa vuoteen 1903 asti, jolloin kartano siirtyi pois suvun omistuksesta. Gustaf asui Helsingissä isänsä luona ja kävi veljensä Carlin kanssa yksityistä lyseota syksyyn 1879, jolloin hänet erotettiin vuodeksi koulusta ikkunoiden kivittämisen takia.

Gustaf kävi kaksi vuotta oppikoulua Haminassa vuosina 1881–1882. Tämä koulu valmensi oppilaita Suomen Kadettikouluun, joka oli sen ajan ainoa sotilaskoulutusta antava oppilaitos Suomessa. Gustaf pyrki jo vuonna 1880 ensimmäistä kertaa Suomen kadettikouluun, mutta huonolla menestyksellä. Koulun ovet aukenivat hänelle kahden vuoden kuluttua 1882, jolloin hän oli 15-vuotias.

Askaisten kirkko ja Mannerheimit

Askaisten kirkon rakennutti 1600-luvulla Flemingin suku, mutta myös siellä on Mannerheim-suvun historiaan liittyvää. Hautausmaalla on Mannerheim-suvun uusklassinen, vuodelta 1823 oleva hautakappeli. Se on Carl Ludvig Engelin suunnittelema ja sen rakennutti kreivi Carl Erik Mannerheim, joka omisti silloin Louhisaaren kartanon. Mannerheimin hautakappelin rakennuttajan leski Vendla Sofia Mannerheim oli luonnon ystävä, eikä halunnut tulla haudatuksi suvun holviin, vaan kirkkomaalle. Hän halusi omien sanojensa mukaan levätä vapaan taivaan alla, joten hänen rautaristinsä löytyy hautakappelin vierestä, josta avautuu näköala kohti Louhisaaren linnaa ja puutarhaa.

Marsalkka Mannerheim antoi restauroida kappelin vuonna 1935. Hän kävi Askaisissa vielä vuonna 1945 ja ainakin tuolloin hän ajatteli tulevansa haudatuksi sukuhautaan. Hän ei ollut kuitenkaan erikseen antanut määräystä hautapaikastaan, eikä hautaus sitten aikanaan toteutunut Askaisiin. Hän kuoli Sveitsissä 28. tammikuuta 1951 ja hänet haudattiin Hietaniemen sankarihautausmaahan.

Kirkon katossa on kolme kynttiläkruunua, joista yksi on marsalkka Mannerheimin kirkolle jo vuonna 1928 lahjoittama. Kynttiläkruunu oli hänellä Helsingissä ja luovutettiin Askaisten kirkkoon hänen kuolemansa jälkeen.

Wikipedia-lähteet:
Louhisaaren kartano
Carl Gustaf Emil Mannerheim
Carl Robert Mannerheim

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Moni sukututkimuksen harrastaja saattaa keskittyä tutkimuksissaan vain ns. virallisiin lähteisiin, kuten kirkonkirjoihin, henkikirjoihin tai tuomiokirjoihin. Kuitenkin eräs mielenkiintoinen lähde sukujen tutkimiseen on vanhat sanomalehdet, joista voi löytää yllättäviä tietoja, jopa avaimia suvun salojen selvittelyyn.

Artikkelin lopussa on mainittu linkkejä sivustoihin, joista voi etsiä eri hakusanoilla tietoja sanomalehdistä, aikakauslehdistä ja muista painotuotteista. Kansalliskirjastossa hakuja voi tehdä 31.12.1939 asti painetuista lehdistä. Joillakin sanomalehdillä, esim. Helsingin Sanomilla on omat hakemistonsa lehden tilaajille. Lisäksi vanhoja lehtiä voi lukea mikrofilmeiltä, joiden lukulaite on esim. Tampereen pääkirjasto Metsossa. Siellä on filmeillä melko tuoreitakin vuosikertoja.

Olen kerännyt tähän artikkeliin näytteeksi muutamia lehtileikkeitä, joita on tullut vastaan omissa sukututkimuksissani. Monta kertaa olen törmännyt tietoihin sattumalta.

Virallisesta lehdestä vuodelta 1899 löysin hakusanoilla Sinkkonen ja Parikkala uutisen, joka avasi minulle uuden näköalan sukuuni. Sen mukaan Parikkalan Tyrjän kylässä Matarmäen tilalla asunut Elias Juhonpoika Sinkkonen oli ostanut 2900 markalla huutokaupasta Matti Simonpoika Sinkkosen osan asukasoikeudesta.

Matti Simonpoika Sinkkonen oli isoisäni isä. Ihmettelin suuresti, miksi hän joutui myymään huutokaupalla asukasoikeutensa sukutilaan, jolla suku oli asunut 1600-luvun lopulta lähtien. Tutkin Kansallisarkiston Mikkelin toimipisteessä Matti Sinkkosen oikeudenkäyntien pöytäkirjat Parikkalan ja Jaakkiman käräjiltä 1892-1894 sekä ulosmittausten ja huutokauppojen pöytäkirjat. Ne selvittivät tilannetta jonkin verran. Niistä selvisi, että hän oli velkaantunut pahasti monelle eri taholle, mutta velkaantumisen syytä en saanut selville.

Matti Simonpoika Sinkkonen oli ammatiltaan räätäli ja hänellä oli viisi lasta. Hän kuoli helmikuussa 1902. Koska asukasoikeutta ei enää ollut, muuttivat hänen neljä lastaan Viipuriin ja vain nuorin poika jäi Parikkalaan, ehkä huolehtimaan leskeksi jääneestä äidistään. Isoisäni Matti Matinpoika, joka myös oli räätäli, joutui siis olosuhteiden pakosta muuttamaan Viipuriin. Se ei ollut hänen vapaa valintansa. Tämä muuton syy oli minulle uusi tieto.

Mikä oli asukasoikeus? Parikkalan maatilat olivat pitkään ns. lahjoitusmaita, joten talonpojat eivät voineet omistaa viljelemäänsä maata, heillä oli vain hallintaoikeus tilaan. Vuonna 1864 Suomen säätyvaltiopäivät päättivät, että valtio hankkisi vähitellen kaikki lahjoitus­maat omikseen, minkä jälkeen talon­pojat saisivat lunastaa ne itselleen perintötiloiksi pitkä­aikaisen valtion­lainan avulla. Kruununtilan asukasoikeutta ei voinut lahjoittaa eikä testamentata, mutta sen voi myymällä luovuttaa toiselle. Luovutus tuli päteväksi, kun maaherra hyväksyi ja otti ostajan asukkaaksi. Vähitellen kruununtilojen ostaminen perinnöksi tuli mahdolliseksi ja valtio tuki sitä pitkäaikaisilla lainoilla. Vuonna 1899 Matarmäen tilaa ei oltu vielä ostettu omaksi.

Olen sukututkimuksissani perehtynyt isoäitini serkun, kirjailija Lempi Jääskeläisen sukutaustaan. Hänen vanhempansa Juhana ja Henrika Jääskeläinen muuttivat Parikkalasta Viipuriin vuonna 1884, jossa heille syntyi kolme lasta ja jossa he perustivat kaupan. Tutkin heidän asumistietojaan Viipurin henkikirjoista, koska kirkonkirjat olivat tuhoutuneet talvisodan aikana. Ihmettelin, että vuoden 1907 henkikirjassa ei ollut Juhanan nimeä perheen yhteydessä eikä sitä löytynyt muualtakaan. Selitys löytyi Virallisen lehden ilmoituksesta, jonka mukaan Henrika oli hakenut Viipurin raastuvanoikeudelta pesäeroa. Oikeuden pöytäkirjoista ilmenee Henrikan kertomana, että hänen miehensä on jo kauemman aikaa oleskellut Parikkalan pitäjässä. Syytä, miksi Juhana oleskeli siellä, en tiedä, mutta kuitenkaan häntä ei ollut siellä merkitty kirkonkirjoihin eikä henkikirjoihin. Juhana oli ilmeisesti tehnyt velkaa eri suuntiin ja kauppiaana toiminut Henrika halusi, että hän ei joutuisi maksamaan miehensä velkoja.

Viipurin raastuvanoikeuden pöytäkirjassa 16.6.1906 olevan päätöksen mukaan: ”Henrika Jääskeläinen saapi hallita tavaraansa niin kuin leskivaimo sekä ettei hän ole velvollinen omaisuudellansa vastaamaan siitä velasta, jonka mies avioliiton aikana on tehnyt.”  Eräässä viitteellisesti omaelämäkerrallisessa romaanissa Lempi Jääskeläinen antaa ymmärtää, että hänen isänsä oli juovuspäissään ollut kotona väkivaltainen perhettään kohtaan. Juhana Jääskeläinen kuoli 50-vuotiaana 15.2.1908.

Mikä oli pesäero? Se oli ennen vuotta 1930 solmittuja avioliittoja koskeva menettely, jossa tuomioistuimen päätöksellä lakkautettiin puolisoiden yhteisomistus pesään. Samalla pesään kuulunut omaisuus jaettiin ja kumpikin puoliso sai oman osuutensa vallintaansa. Siitä lähtien puolisot olivat vastuussa vain omista veloistaan.

Parikkalan sanomien ilmoituksessa vuodelta 1943 kerrotaan sukulaisestani Sulosta. En tiennyt Sulosta mitään, joten tulin tilanneeksi hänen kuolintodistuksensa. Siinä hänen kuolinpaikakseen oli merkitty Kuopiossa oleva Niuvaniemen (mieli)sairaala ja yhtenä diagnoosina skitsofrenia. Eräs sukulaiseni, joka oli käynyt Parikkalan sanomien toimituksessa lukemassa lehden vanhoja numeroita, antoi minulle Suloa koskevan lehtileikkeen. Siitä ilmeni, että Sulo oli puukottanut kasvoihin toista miestä. Häntä syytettiin törkeästä pahoinpitelystä, mutta ilmeisen syyntakeettomana hänet määrättiin tahdonvastaiseen hoitoon psykiatriseen sairaalaan. Pyynnöstäni sain itselleni osan Sulon sairaskertomusta, josta kävi ilmi, että lääkityksistä huolimatta Sulolla oli harhoja kuolemaansa heinäkuuhun 1953 asti.

Yhdestä sukuuni liittyvästä traagisesta tapauksesta kerrottiin Käkisalmen sanomissa vuonna 1944. Hiitolassa asunut sukulaisperheeni isä Reino työskenteli työnjohtajana Pukinniemen kartanossa, jonne he olivat palanneet takaisin keväällä 1942 oltuaan evakossa Pohjanmaalla talvesta 1940 lähtien. Kartanossa työskenteli vuonna 1944 myös venäläisiä sotavankeja, jotka saatettiin viikonlopuksi vankileirille ja saattajalla piti olla ase mukanaan. Reino oli lähdössä tällaiselle saattomatkalle ja lähti pistäytymään ulkona. Hän jätti hetkeksi aseensa tuvan pöydälle, jolloin perheen 5-vuotias poika sai sen käsiinsä. Ase laukesi ja luoti osui pojan kummisetään, joka kuoli. Reino sai Lahdenpohjan kenttäoikeudessa 1500 markan sakon, josta kerrottiin Käkisalmen sanomissa 20.5.1944.

Näköjään myös Parikkalasta löytyi puukkojunkkareita, ei vain Pohjanmaalta. Ilmari oli ilmeisen äkkipikainen luonne ja syyllistyi sen vuoksi tappeluihin ja puukotuksiin. Hänellä oli myös hyvä puolensa, sillä hän toimi viulunsoittajana monissa häissä. Kerran hän kuitenkin kiukuissaan rikkoi isänsä tekemän viulun, koska häntä harmitti, että muut saivat tanssia ja hänen piti vain soittaa.

Lähteitä vanhoihin sanomalehtiin:
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Finna
YouTubesta löytyy useampia opastusvideoita sukututkijalle sanomalehtiarkiston käyttöön, mm. https://www.youtube.com/watch?v=6IPt2Gib-eE

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Tuohi on minulle tuttu materiaali sitä kautta, että isäni innostui eläkkeellä ollessaan tekemään erilaisia tuohitöitä. Hän kävi monena vuonna työväenopiston tuohityökursseilla ja teki aina kaikkia tuotteitaan neljä kappaletta: yhden itselleen ja yhden jokaiselle kolmelle lapselleen.

Löysin sattumalta tyttäreni Minnan lukion toisella luokalla tekemän tutkielman tuohesta. Se tehtiin kuvaamataidon tunnille kansanperinteeseen liittyvänä aiheena. Tähän artikkeliin liittyvät piirrokset ovat tyttäreni tekemiä ja valokuvat hänen itse ottamiaan ja kehittämiään.

Tuohi materiaalina

Tuohi on koivun kaarnan päällä oleva sitkeä korkkimainen kudos, joka on muodostunut ohuista kerroksista. Se paksunee puun vanhetessa kerros kerrokselta. Tuohi säilyy lahoamatta pitkään ja värivaihtelujensa takia se on kaunis ja koristeellinen. Tuohi on myös vettä läpäisemätön, joten se teki siitä käyttökelpoisen materiaalin menneinä aikoina mm. juoma-astioihin, lattioihin ja kattoihin sekä eristeeksi. Tuohi eristi lämpöä niin, että tuohikontissa eväät säilyivät pakkasella jäätymättä ja helteellä pilaantumatta.

Koivun tuohen valkoinen väri johtuu betuliinista eli koivuhartsista. Betuliinilla on voimakas aseptinen, bakteereja tappava vaikutus, jonka vuoksi se on ollut mielenkiinnon kohteena lääke-, kosmetiikka- ja kemianteollisuudessa.

Tuohi on ollut ennen hyvin tärkeä rakennusmateriaali. Vielä 1800–luvulla Suomessa vallitseva katemateriaali oli malkakatto, jossa riukujen alle ladotut tuohikerrokset toimivat kosteuden eristäjänä. Malkakatot olivat pitkäikäisiä, sillä katto saattoi kestää useita kymmeniä vuosia ilman huoltoa. Samalla tavalla tuohta on käytetty eristämään kosteutta perustusten ja hirsirungon välissä sekä rakennusten tuulensuojakerroksena. Ala- ja välipohjissa tuohi esti lämmöneristeiden, kuten sahanpurun, sammaleiden tai turpeen varisemisen.

Tuohen hankinta

Parhaiten tuohi irtoaa kasvavasta puusta keväällä touko–kesäkuussa juhannukseen asti. Tuohta saa sekä paksuna että paperinohuena. Sen yksi tärkeä ominaisuus on, että se rullautuu kuivuessaan. Tuohi myös palaa hyvin ja palava tuohi käpristyy erityisen nopeasti.

Tuohen hankinta eli kiskonta on periaatteessa yksinkertaista. Se irrotetaan koivun rungosta levyinä tai pitkinä, monimetrisinä nauhoina eli siisnoina. Levyt varastoidaan tiukkaan pinkkaan pareittain, valkeat puolet vastakkain. Siisna kääritään kerälle eli sommelolle, jonka keskelle jätetään reikä tuulettumista varten. Tuohi säilyy varastossa kymmeniä vuosia.  

Koivu yleensä kärsii tuohen ottamisesta. Pienikin vaurio kaarnassa yleensä estää uuden tuohen kasvun. Tuohenalainen kaarna yleensä säilyy, ja joskus koivu kasvattaa uuden tuohen sen päälle. Lahopuussa tuohi jää kestävänä materiaalina jäljelle, kun muu puuaines on jo lähes hävinnyt.

Tuohi suomalaisessa kansanperinteessä

Tuohi oli tärkeä ja monipuolinen materiaali suomalaisessa omavaraistaloudessa. Se oli halpaa, kevyttä, kestävää ja helppoa käsitellä.

Tuohta on käytetty monin tavoin:

• Vaatteisiin ja varusteisiin kankaan tai nahan tavoin.
• Siitä on tehty esimerkiksi virsuja, tuohikontteja, juomakippoja (lippi) ja muinoin jopa veneen purjeita.
• Tuohta on muinoin käytetty paperin tapaan, eli sille on kirjoitettu henkilökohtaisia viestejä ja virallisia asiakirjojakin.
• Tuohta on käytetty valon tuottamiseen ja sytykkeenä.
• Soihtuja tuohesta on tehty siten, että tuohirulla on kääritty kepin ympärille.
• Sotaväessä palavan tuohen nokisella savulla mustattiin kiiltäviksi kuluneet kiväärin tähtäimet.
• Tuohirullista on valmistettu kalaverkkojen kohoja ja kivillä täyttämällä myös painoja.
• Tuohta on käytetty myös jo kivikaudesta saakka korien ja joidenkin vaatekappaleiden valmistukseen sekä tulentekoon sytykkeenä.

Tuohitöiden valmistamisvälineet

Tuohitöiden tekemisessä yksi perustyökalu on ohutteräinen puukko. Toinen tärkeä väline on lasta. Lastoja käytetään tuohen irrottamiseen puun rungosta ja punoksen raottamiseen. Parsinjouset ovat kätevä apuneuvo parsittaessa kireitä tai hankalasti raotettavia punoksia. Kiristimiä tarvitaan pitämään nauhoja paikoillaan ja estämään punoksen purkautuminen. Terävät sakset ovat tarpeellisia. Harkkoreunaisilla saksilla voidaan tehdä siksak-reunaa koristeluun. Myös reikäpihtejä voidaan käyttää koristeluun, samaten koristeleimasimia.

Tuohitöiden tekijän haastattelu

Tyttäreni Minna Kanniston tekemä haastattelu papastaan vuonna 1992:

Pappani teki ensimmäiset virsunsa 15-16 vuoden ikäisenä Karjalassa äitinsä avustuksella. Ne virsut jäivät joksikin aikaa ainoiksi, eikä pappani kotoa muitakaan virsuntekijöitä löytynyt. Virsuja ostettiin kierteleviltä myyjäeukoilta ja niitä käytettiin sisäjalkineina aamutossujen tapaan, kesällä heinäpellolla sekä saunajalkineina. Saunaan lähdettäessä virsut olivatkin suositut jalkineet ja niitä pidettiin jalassa löylyssäkin, jossa ne pehmenivät mukavasti jalkaan sopiviksi.

Sota-aikana pappani vanha taito muistui hänen mieleensä ja hän alkoi tehdä puhdetöinä virsuja, joilla oli kova kysyntä erikoisina kotiin viemisinä. Kysyntää olisi ollut enemmänkin kuin mihin aika riitti. Maksuksi hän sai usein tupakkaa. Pappani muistelee tehneensä yli 200 virsuparia. Hän teki sodan aikana myös kontteja ja pieniä käsilaukkuja, jotka myös olivat haluttuja tuliaisia. Laukkujakin hän ehti tehdä useita kymmeniä. Sodan aikana syntyi myös jokunen tuohinen matkalaukku, joilla oli oikeatakin käyttöä. Ainoat hänen tuolla ajalla tekemänsä esineet, jotka ovat säilyneet, ovat vuonna 1943 Kannaksella valmistettu tuohinen matkalaukku ja tuohinen korurasia.

Mallit esineisiin pappani kehitteli itse. Muita tuohitöiden taitajia ei hänen komppaniassaan ollutkaan. Sodan jälkeen seurasi aika, jolloin hän ei kovin paljon tehnyt tuohitöitä, koska työ ja perhe veivät aikaa. Nyt kuitenkin eläkepäivillä on tuohityöinnostus herännyt uudelleen ja hän on alkanut jälleen tehdä vanhoja malleja ja joitain uusiakin. Pappani on kolme vuotta käynyt Sampolan tuohityökursseilla, joista on saanut muutamia uusia ideoita. Kurssilla on kuulemma sekä nuoria että vanhoja, sekä miehiä että naisia. Tuohitöiden arvostus ja innostus niiden tekemiseen on ilmeisesti tulemassa uudelleen esille.

Lähteet:

Wikipedia https://fi.wikipedia.org/wiki/Tuohi

Minna Kanniston tutkielma tuohesta. Tehty Tammerkosken lukion kuvaamataidon tunnille kansanperinteeseen liittyvänä aiheena keväällä 1992.

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Molempien vanhempieni suvut joutuivat lähtemään Karjalasta evakkoon; isä Hiitolasta ja äiti Viipurista. Sodan jälkeen he päätyivät kumpikin omia teitään asumaan Tampereelle, vaikka kummankaan sukua ei tullut tänne asumaan. Isäni suku sijoitettiin talvisodan evakuoinnissa Kankaanpäähän, jonne isäkin meni sotatoimien päätyttyä 1940. Siellä hetken oltuaan hän totesi, että hänellä ei ole siellä tulevaisuutta ja lähti pyörällä etsimään asuntoa ja työtä Tampereelta, n. 100 km päästä. Hän pääsi töihin lämmittäjäksi Epilän Konepajalle ja sai asunnon työpaikan läheltä Karin kahvilasta, jonka yläkerrassa hän jakoi huoneen kahden muun miehen kanssa. Jatkosodan jälkeen 1944 isä palasi entiseen työ- ja asuinpaikkaansa.

Viipurista äitini perhe sijoitettiin talvisodan evakkona Janakkalan Tervakoskelle, jossa oli iso paperitehdas ja jonne äiti pääsi veljensä kanssa työhön. Äiti irtisanoi itsensä 1943 siitä työstä, koska hän halusi palata Viipuriin ja sai sieltä työtä Viipurin keksi- ja rinkelitehtaasta. Sodan jälkeen äiti palasi perheensä luo Tervakoskelle, mutta häntä ei otettu entiseen työpaikkaansa, koska oli itse sanoutunut irti. Toisaalta äiti viipurilaisena kaipasikin Tervakoskea isompia ympyröitä ja lähti Tampereelle syyskuussa 1944. Entinen työpaikka Viipurista oli muuttanut Raholaan ja äiti pääsi sinne töihin, samoin tyttöystävänsä Sirkka. Heille järjestyi asunto Raholan kartanosta, jossa heillä oli asuttavanaan yksi huone ilman keittomahdollisuutta. Huoneeseen majoitettiin kolmaskin evakkotyttö Martta ja kaikki olivat työssä Viipurin keksi- ja rinkelitehtaassa. Kun tämä tehdas lopetettiin, siirtyivät äiti ja Martta Epilässä olleeseen Winterin väri- ja maalitehtaaseen, jossa äidin tehtävänä oli liimata etikettejä purkkeihin.

Martta oli isäni sisar ja sitä kautta isä ja äiti tutustuivat. Ensin Martta, Eino ja Mirkku kävivät kolmistaan elokuvissa ja tansseissa, mutta myöhemmin ”kolmas pyörä” jäi pois ja he alkoivat seurustella. Eino ja Mirjam kihlautuivat joulukuussa 1945. Häitä juhlittiin toukokuussa 1946 Pispalan VPK:n talossa.

Isälläni oli laaja suku, sillä hänellä oli yhdeksän sisarusta, äidilläni vain kolme, joten vieraita saattoi olla paljon; tarkkaa määrää en tiedä. Häiden aikaan monet elintarvikkeet olivat kortilla, mm. sokeri, voi, kahvi ja jauhot, ja siitä aiheutui ongelmia häiden tarjoilujen suhteen. Sen vuoksi isäni kiersi pitkin maaseutua polkupyörällä ja osti mustan pörssin kaupasta voita ja sokeria. Näistä sitten leivottiin kakkuja ja pipareita, joita vieraat isäni mukaan ”hamstrasivat” itselleen. Ilmeisesti tarjottavat olivat hyviä, koska vieraskirjassa lähes jokainen kiitteli niistä. Saivatkohan vieraat oikeaa kahvia vai kahvinkorviketta, sitä en tiedä. Häissä oletettavasti tanssittiin, sillä isäni oli innokas tanssin harrastaja.

Äidin Viipurin aikainen tyttöystävä Eila kirjoitti vieraskirjaan seuraavasti:

Jos mulla olisi onnen seula ja pitkän pitkä parsinneula,
niin ikuista onnea Teille seuloisin ja pussin suun kiinni neuloisin.

Sydämellisimmät onnitteluni nuorelle parille 23 tuntia kestäneen avioliiton jälkeen. En voi muuta sanoa kuin, että ihan vesi kielelle herahtaa, kun katselee tuota aviosataman monivärivivahteista onnea! Oh – ! Kiitoksia vain morsiusparille kaikesta! Oh miten ihania kakkuja, pikkuleipiä ja pullia ym. Kyllä minä ainakin syömisessä puoleni pidin, senhän todistaa yksistään jo ulkonäkökin.

Häiden jälkeen nuori pari muutti asumaan Epilänharjulle Rosvopirtiksi kutsuttuun taloon, jossa heillä oli asuntona hellahuone. Tähän asuntoon minä sitten synnyin vajaan parin vuoden kuluttua.

Kirjoittaja Raija Kannisto

Tammikuussa 2006 saimme kutsun mieheni sukulaisen Einon hautajaisiin, jotka pidettiin Etelä-Pohjanmaalla pienellä maalaispaikkakunnalla. Vainaja oli 80-vuotias naimaton mies, ollut jo vuosia terveyskeskuksen vuodeosastolla ja heiketen vähitellen, joten hautajaiskutsu ei tullut yllätyksenä. Oli ilman muuta selvää, että menemme hautajaisiin. Alkutalven kovia pakkasia oli jatkunut jo pitkään ja koska kyseessä oli arkkuhautaus, huoletti minua etukäteen se, miten tarkenen mennä haudalle 25° pakkasessa.

Kirkossa meitä saattajia istui yllättävän suuri joukko, sillä vainaja oli ollut poikamies eikä kovin seurallinenkaan. Hän oli kuitenkin asunut koko ikänsä samalla kylällä ja tullut toimeen kaikkien kanssa. Istuin mieheni kanssa toisessa penkkirivissä. Toimituksen aikana kuuntelin papin puhetta ja katselin samalla alttaritaulun kuvaa, joka on Tove Janssonin maalaama. Vainaja oli jo siunattu ja pappi (keski-ikäinen mies) alkoi rukouksen. Painoimme kaikki päämme alas. Yhtäkkiä papin puhe lakkasi ja kun nostin katseeni, ei pappia näkynyt missään. En ymmärtänyt ollenkaan, mitä oli tapahtunut. Joku nopeaälyisempi tajusi tilanteen ja riensi alttaria kohti. Pappi oli pyörtynyt ja makasi alttarin lattialla! Apuun mennyt henkilö nosti oikeaoppisesti papin jalat ylös, papin maatessa edelleen lattialla. Se näytti samalla kertaa sekä koomiselta että traagiselta. Toinen auttaja haki sakastista vettä. Vähitellen pappi nousi istumaan ja seisomaankin ja jatkoi rukouksen muina miehinä loppuun.

Siirryimme arkkua kantaen haudalle. Seurasin jännittyneenä, jaksaako pappi tulla sinne. Hän tuli ja veisasi kanssamme virren haudan äärellä. Pakkanen ja palelukin unohtuivat minulta. Muistotilaisuudessa pappi selitti meille hautajaisvieraille, että hän oli tuntenut heikotusta jo aiemmin siunaustilaisuuden aikana, mutta uskonut jaksavansa loppuun. Heikotuksen syyksi hän epäili heikkoa syömistään, mitään sairautta hänellä ei ollut.

Muistamme sukulaismies Einon pitkään monestakin syystä. Hän oli vaatimaton ja hiljainen, ei tehnyt itsestään numeroa, mutta oli samalla lämmin ihminen omalla hiljaisella tavallaan. Hänen hautajaisensakin jäivät mieleen, mutta ei Einon, vaan papin vuoksi.

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Isäni Eino Kemppisen perhe asui Karjalan Kannaksella Hiitolan pitäjän Kuoksjärven kylässä Kemppisenmäeksi kutsutulla paikalla. Lapsia perheeseen syntyi kaikkiaan 12, mutta vain 10 heistä eli aikuiseksi. Isäni syntyi vuonna 1914 ja hän oli perheen 9/12 lapsi.  Perheen isällä Pekalla oli kaksi naimatonta veljeä Taneli ja Jaakko, jotka asuivat samassa taloudessa Pekan perheen kanssa.

Kun isäni Eino oli 7-vuotias, putosi hänen isänsä niittokoneen päältä ja halvaantui, eikä pystynyt enää sen jälkeen tekemään tilan töitä. Onneksi töissä olivat apuna omat veljet ja vanhin poika Johannes, joka oli 16-vuotias. Kahdeksan vuoden kuluttua vuonna 1930 Pekka-isä kuoli. Sattumalta Eino oli juuri voittanut arvauskilpailussa 3000 mk ja hakenut rahat postista kuolemaa edeltäneenä päivänä. Einolta pyydettiin voittorahat lainaksi hautajaisten järjestämiseksi. Isä haudattiin Hiitolan hautausmaalle ja hautajaisissa oli paljon sukulaisia ja kyläläisiä. Pekka Kemppisen perukirjan mukaan hautajaiskulut olivat 2000 mk, minkä lisäksi oli muita kuluja ja velkoja 575 mk. Einolle ei maksettu koskaan rahoja takaisin, mikä jäi kaivelemaan hänen mieltään.

Seuraavana vuonna 1931, jolloin Eino oli 16-vuotias, kävi hän rippikoulun. Sitä käytiin kaksi viikkoa syksyllä 1930 ja kaksi viikkoa keväällä 1931 Hiitolan kirkossa. Koska Kuoksjärven kylältä oli pitkä matka kirkolle, asui Eino rippikoulun ajan äitinsä tädin luona Vaavojan kylässä ja siellä piti olla omat eväät mukana. Minkähän laiset eväät Eino sai kotoaan kahden viikon ajalle?  Ripille päästessä piti tietysti olla rippipuku. Rahat sen ostoon Eino tienasi puiden kuorimisesta, palkka oli 400 mk. Rahaa oli niukasti, mutta Eino osasi olla tarkkana. Hän meni markkinoille puvun ostoon vasta viimeisenä päivänä, jolloin hintoja oli alennettu. Hän saikin puvun 395 mk:lla. Ripille päästiin helluntaina 1931, sekä tytöt että pojat yhdessä, vaikka rippikoulua käytiin erikseen.

Rippikoulun jälkeen oli lupa lähteä tansseihin kauemmaksikin kuin omaan kylään. Perheellä oli yksi polkupyörä ja sillä Eino polki tansseihin kertomansa mukaan kuutena päivänä viikossa.

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Olen syntynyt ja asunut aina Tampereella. Perheeni asui vuonna 1956 Kalevassa Ilmarinkadulla Koskentien taloissa. Helmikuussa olivat presidentinvaalit, jolloin vanhempani kävivät äänestämässä Tammelan koululla. Olin silloin juuri täyttänyt kahdeksan vuotta ja muistan olleeni heidän mukanaan koululla. Äänestys oli jotenkin salamyhkäistä, en saanut kysellä, enkä ainakaan kertoa kenellekään, mitä mieltä vanhemmat olivat. Muistan radiosta ääntenlaskun, kun jännitettiin, tulisiko Kekkosesta vai Fagerholmista seuraava presidentti. Kekkonenhan tuli sitten valituksi, ja yleislakko alkoi samana päivänä 1.3.1956, kuin hänen virkakautensa alkoi. Näin ollen yleislakon alkamisesta tulee 1.3.2021 kuluneeksi 65 vuotta.

Tämä yleislakko vaikutti myös minun elämääni. Olin silloin Kalevan kansakoulun (nykyisin nimenä on Kissanmaan koulu) 2. luokalla ja lähdin helmikuun lopussa, siis ennen lakon alkamista hiihtolomalle Nakkilaan Mari-tädin luo. Hän oli isäni sisar, sotaleski, jolla oli 18-vuotias poika Hemmo. Hänet oli asutettu evakkona Nakkilaan, kuten monet muutkin hiitolalaiset Porin seudulle.

Tämä oli ensimmäinen junamatkani yksin. Ihme, että vanhempani uskalsivat päästää minut! Itse tosin kovasti halusin lähteä, joten oli hyvä, että he luottivat minuun. Junamatka kesti paikallisjunalla kolme tuntia, kun juna pysähteli jokaisella pikkuasemalla. Minulla oli käytössäni “turisti” eli juna-aikataulut, josta seurasin, mikä asema tulisi seuraavaksi. Peipohjan ja Harjavallan jälkeen tulisi Nakkila. Juna oli melko täynnä, ihmisiä seisoikin, mutta minä istuin, koska minulle oli ostettu paikkalippu. Yksi aikuinen vaati päästä istumaan paikalleni ja annoin hänelle paikkani hämmentyneenä. Asemalla Mari-täti oli minua vastassa. Olin huolissani, muistaisiko konduktööri ottaa tavaravaunusta sukseni pois, mutta huoli oli turha. Mari-täti oli potkukelkalla minua asemalla vastassa ja sillä menimme kuuden kilometrin matkan hänen luokseen Leistilään.

Kun yleislakko alkoi 1.3.1956, eivät junat ja bussit kulkeneet eivätkä myöskään sanomalehdet ilmestyneet. En päässytkään palaamaan hiihtolomalta Tampereelle, joten jouduin jäämään Mari-tädin luo ja olemaan pois koulusta; kevään poissaoloni olivat 56 tuntia. Viihdyin tädillä kyllä hyvin, sillä hänellä oli lehmiä, lampaita, sikoja ja muita maatalon eläimiä. Yritin opetella lypsämistäkin.

Mari-tädillä oli puhelin, jolla olin yhteydessä kotiin. Lopulta isä sai järjestettyä kyydin ja tuli hakemaan minua jonkun tuttunsa kanssa pikkuautolla. Paluumatkalla lakkolaiset pysäyttivät auton jollakin bensa-asemalla ja tunnelma oli uhkaava (bensanjakelua säännösteltiin), mutta pääsimme kuitenkin jatkamaan matkaa ehjinä kotiin. Kuulimme myöhemmin, että jossain oli kaadettu autojakin kumoon. Yleislakko loppui 20.3.1956.

Kun vihdoin kahden viikon poissaolon jälkeen menin kouluun, kuulin että meidän luokka oli käynyt sillä välin teatterissa ja minä en päässyt! Mikä harmi!

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Olohuoneemme seinällä on Junghansin valmistama seinäkello. Sen toi meille mieheni Aili-täti vuonna 1977. Kello oli aiemmin ollut mieheni vanhimman tädin Toinin kodissa, joka oli äskettäin kuollut. Kellon tuodessaan Aili-täti kertoi, että kellon olivat aikanaan ostaneet isälleen Albin Kannistolle hänen kuusi lastaan vuonna 1928 Albinin 50-vuotislahjaksi. Käytännössä kellon hankintaan olivat osallistuneet kolme vanhinta lasta Toini, Helmi ja Helge, jotka olivat jo työssä. Aili oli 10-vuotias ja Sirkka 8-vuotias koululainen ja Aino vain 4-vuotias.

Miksi kello tuotiin juuri meille? Mieheni isä Helge oli Albinin ainut poika ja mieheni taas oli Helgen ainoa poika, joten sisarukset päättivät kellon kuuluvan hänelle, ainoalle Kanniston sukunimen omaavalle.

Albin oli syntynyt 1878 Suodenniemellä, mutta kellon saadessaan hän asui Pohjois-Pirkkalan Pispalassa. Albin sai vaimonsa Iidan kanssa kuusi lasta, joista vanhin kuoli vauvana. Aikuisiksi asti kasvoivat Toini, Helmi, Helge, Aili ja Sirkka. Vaimo kuoli vuonna 1923 ja Albinille jäi huollettavaksi 15-, 13-, 12-, 5- ja 3-vuotiaat lapset. Hän menikin uudelleen naimisiin seuraavana vuonna Iidan nuoremman sisaren Selman kanssa ja heille syntyi tytär Aino.

Albin oli ammatiltaan kirvesmies ja rakentanut itse talon Pispalaan Kaarilan kartanon Thunebergilta vuonna 1923 ostamalleen tontille. Yritteliäänä miehenä hän hankki tontin myös Lamminpäästä Thunebergien omistamasta Mattilan perintötilasta. Lamminpään talo valmistui 1929, jolloin läheisyyteen valmistui myös uusi Lamminpään kansakoulu ja Pispalan taloon otettiin vuokralaiset.

Kaikki olisi ollut hyvin, mutta Albin sairastui aivokalvontulehdukseen ja kuoli 53-vuotiaana 6.12.1931. Selma jäi leskeksi seitsemän aviovuoden jälkeen. Albinin perukirjassa seinäkello on arvioitu yhtä arvokkaaksi kuin kirvesmiehen työkalut, jotka olivat pesän kalleimpia tavaroita.

Junghansin perusti Erhard Junghans lankonsa Jakob Zeller-Toblerin kanssa vuonna 1861 Saksassa. Junghansin tuotanto kasvoi nopeasti, ja se olikin vuonna 1903 Saksan suurin kelloja valmistava yritys. Junghans keskittyi aluksi valmistamaan seinä- ja kaappikelloja, kunnes se vuonna 1927 aloitti rannekellojen valmistamisen. Junghansin seinäkellot olivat yksi Suomessa tunnetuista saksalaisista kellomerkeistä.

Onko sinulla esineitä, jonka tarinan haluaisit kertoa blogissa?

Kirjoittaja: Raija Kannisto