Juho Lallukka nousi köyhistä oloista merkittäväksi kauppiaaksi, sai kauppaneuvoksen arvon ja tuli vaikuttajaksi sekä kunnallisella että valtiollisella tasolla. Kuollessaan Lallukka oli Suomen rikkaimpia miehiä ja ennen kaikkea tunnettu ja arvostettu henkilö. Hänen elämässään tiivistyy Suomen historiassa se vaihe, jossa sääty-yhteiskunta murtui. Ensimmäistä kertaa myös tavallisella ihmisellä oli mahdollisuus nousta sosiaalisella asteikolla ja muovata omaa kohtaloaan.

Elämä alkoi Räisälässä

Juho (nimi rippikirjassa Johan) Juhonpoika Lallukka syntyi 3.2.1852 Karjalankannaksella Räisälän pitäjässä Humalaisten kylässä, joka oli saanut erikoisen nimensä runsaista humalaviljelmistä. Lallukan köyhään pientilallisperheeseen syntyi kahdeksan lasta. Juhon syntymän aikoihin tilalla asui 20 henkeä ja toimeentulo oli niukkaa. Juho kiinnostui lukemisesta jo nuorena, jolloin hän oppi paimenessa ollessaan toisilta pojilta lukemisen ja kirjoittamisen alkeet. Hän myös lainasi ahkerasti kirjoja paikallisesta kirjastosta. Juho kävi kiertokoulun ja rippikoulun, muuta koulua hän ei käynyt myöhemminkään. Maataloustyö ei häntä kiinnostanut, sillä hänellä oli halu parempaan elämään. Halu vahvistui erityisesti katovuosina, jolloin oli puutetta kaikesta ja vouti vei perheen ainoan lehmän veroveloista. Juho joutui menemään isän painostamana räätälin oppiin, vaikka se ei häntä kiinnostanut, mutta saihan siellä edes leipää.    

Käkisalmeen kauppiaan oppiin

Oltuaan runsaan vuoden räätälin opissa Juho päätti muuttaa 18-vuotiaaana 1870 Käkisalmeen kauppias Kanninin puotiin oppipojaksi. Muuttaessaan hänellä oli yllään räätälinopissa itse tekemänsä puku. Kauppiaan ura oli siihen aikaan lähes ainoa tie vaurastumiseen. Juho eteni Kanninilla kauppa-apulaisesta kirjuriksi. Ajan tavan mukaan Juho ja muut apulaiset asuivat kauppiaan kodissa. Kauppiaan omat pojat kävivät yksityistä koulua ja opettivat Juhoa parantamaan kirjoitus- ja laskutaitojaan. Kauppojen oppipojille järjestettiin iltakursseja, joilla opetettiin kaupankäynnin teorian alkeita, kirjanpitoa, laskentoa, tavaraoppia ja muita tarpeellisia tietoja ja Juhokin meni kurssille.

Viiden vuoden jälkeen Juho siirtyi töihin isommalle kauppiaalle, sillä hänellä oli kunnianhimoa päästä eteenpäin. Kauppias Karmasin oli venäläinen, joka ei osannut suomea. Se ei ollut mitenkään poikkeuksellista, sillä melkein kaikki Käkisalmen kauppiaat olivat venäläisiä, jotka osasivat suomea huonosti tai ei ollenkaan. Ostajakunta oli kuitenkin pääosin suomenkielistä. Juhosta tehtiin vähitellen tiskimiesten pomo, ja hänestä tuli kauppiaan luottomies. Juho sai tehdä ostosmatkoja Viipuriin, kun isäntä itse kävi ostosreissuilla Pietarissa. Hän palasi reissuilta väsyneenä ja jätti Juholle asioiden hoitoa. Juho ihastui Käkisalmen kruununvoudin tyttäreen ja päätti kysyä isältä tyttären kättä. Säätyjen välinen ero oli kruununvoudin mielestä mahdoton, ja hän haukkui Juhon maanmoukaksi ja laarin lakaisijaksi. Juho tunsi tulleensa häväistyksi ja päätti palata nolona takasin Räisälään.  

Avioituminen ja paluu Käkisalmeen

Räisälässä Juho haki heti maakauppaoikeutta ja perusti kaupan Heikki Jääskeläisen kestikievarin luona olevaan riiheen. Sen sijainti olikin hyvä, sillä kestikievarin ympärillä liikkui paljon väkeä. Pian muuttonsa jälkeen Juho avioitui helmikuussa 1878 kestikievarin isännän 20-vuotiaan tytärpuolen Maria Jääskeläisen kanssa. Marian biologinen isä Matti Jääskeläinen oli kuollut 1864. Isäpuoli Heikki Jääskeläinen halusi ostaa Marialta tämän isän perintöosuuden tilasta. Kauppa tehtiin, ja Juho ja Maria saivat pääomaa, jonka turvin Juho saattoi ryhtyä kauppiaaksi. Juho halusi tulla nimenomaan kaupunkikauppiaaksi, jonka vuoksi he muuttivat Käkisalmeen huhtikuussa 1879, vaikka Maria ei olisi mielellään muuttanut pois Räisälästä.

Käkisalmessa Juho osti oman kaupan ja kehitti siitä menestyvän liikkeen, joka avattiin ennen juhannusta 1879. Kauppa pääsi mukavasti alkuun, se oli kannattava ja Juhon tekemien uudistusten ansiosta siitä tuli kaupungin uudenaikaisin. Juho halusi itse palvella asiakkaita niin paljon kuin mahdollista, mutta hän teki myös kauppamatkoja, aluksi Viipuriin ja myöhemmin Pietariin. Juho osallistui aktiivisesti kunnalliselämään, kansallisuusliikkeeseen ja sivistystyöhön. Hän oli mukana perustamassa yhdistyksiä, kirjastoja ja tukemassa koulutusta.

Juhon kaupasta tuli vähitellen Käkisalmen suurin, ja samoihin aikoihin kaupankäynti siirtyi huomattavalta osin suomalaisten kauppiaiden käsiin. Juho innostui J. H. Erkon vaikutuksesta suomalaisuuskysymykseen ja uskoi kansansivistyksen olevan edellytyksenä itsenäiseen Suomeen. Juho perusti myös kutomotehtaan ja kivennäisvesien valmistamon. Käkisalmeen perustettiin vapaapalokunta 1879, ja sen tarkoituksena oli tulipalojen sammuttamisen ohella ”henkisen tulen sytyttäminen”, ja se keräsi joukkoonsa kansallismielisiä ihmisiä yli kielirajojen. Juho oli mukana sen toiminnassa ja tuki VPK:ta taloudellisesti. Hän toimi myös VPK:n perustaman yleisen lukuhuoneen eli kirjaston kirjastonhoitajana.  

Juho valittiin Käkisalmen kaupunginvaltuuston jäseneksi 1886 ja seuraavana vuonna sen puheenjohtajaksi. Hän osallistui myös monien lautakuntien toimintaan. Juho teki useita aloitteita kaupungin talouselämän kohentamiseksi, mutta vain hänen ehdotuksensa kaupungin valaistuksen parantamiseksi sai kannatusta. Juho ryhtyi myös kirjoittelemaan kunnallisista asioista Laatokka-lehteen otsikolla ”Kirjeitä Käkisalmesta”. Lehti oli nuorsuomalaisen linjan kannattaja ja se vastasi Juhon arvoja suomalaisuuden edistämiseksi ja kansansivistystyön kohentamiseksi.

Kohti Viipuria

Joulukuussa 1890 Juho ilmoitti sanomalehdessä, että hän lakkauttaa kauppaliikkeensä Käkisalmessa ja aikoo seuraavana kesänä tehdä ulkomaanmatkoja edistääkseen ”kauppakykyään ja tutkia etupäässä kotimaisia kaupassa käyviä tuotteita”. Juho matkusteli Pietarissa, Saksassa, Tanskassa ja Ruotsissa. Kauppansa hän myi seuraavan vuoden alussa, mutta jäi vielä asumaan Käkisalmeen elokuuhun 1891 asti.

Juho oli tutustunut Sortavalan kauppiaskokouksessa Jaakko Häkliin, ja heidän näkemyksensä politiikasta ja ammattikysymyksistä olivat samansuuntaiset. Näihin aikoihin Viipurin 20 000 asukkaasta enemmistö oli suomalaisia, mutta kauppiaissa heitä oli vain vähän. Suomalaisten kauppiaiden määrä lisääntyi kuitenkin nopeasti ja samalla tuli myös suomalaiselle tukkuliikkeelle tarvetta. Juho Lallukka, Jaakko Häkli ja Vilhelm Paischeff suunnittelivat avaavansa Viipuriin uuden tukkukaupan. Häklin osuus jäi kuitenkin valmisteluissa vähäiseksi, sillä hänet oli valittu Kurkijoen tuomiokunnan edustajaksi valtiopäiville. Tukkukauppa avattiin 13.8.1891 osoitteessa Torkkelinkatu 8. Se oli ensimmäinen suomalaisten perustama tukkuliike Viipurissa. Liikkeelle nimeksi tuli ”Häkli, Lallukka ja kumpp.” Koska Lallukka ja Häkli ajoivat suomalaisuusaatetta, he katsoivat, että venäläisen nimensä vuoksi Vilhelm Paischeffiä ei haluttu mainita liikkeen nimessä. Paischeff oli Helsingissä syntynyt ja Viipurissa asunut Suomen kansalainen.

Aluksi kauppahuoneena oli vain pieni puutalo, joka kävi aika nopeasti pieneksi. Osakkaiden tehtäväjaossa Juho hoiti ostokset ja Paischeff vastasi myyntipuolesta. Juho matkusti usein Pietariin, sillä hän halusi tutustua ostettavan tavaran laatuun itse paikan päällä. Liikkeen kauppatavaroista yleisimpiä olivat vilja, siirtomaatavarat ja kotimaiset kankaat. Vähitellen toiminta laajeni halkokauppaan ja teekauppaan, joista viimemainitusta tulikin liikkeen erikoisartikkeli. Kolmen vuoden kuluttua avaamisesta kumppanukset laajensivat toimintaansa ja perustivat kauppias Juho Hallenbergin kanssa rinkelileipomon, joka valmisti kuuluisia Viipurin rinkeleitä. Leipomoa varten ostettiin höyrymylly ja perustettiin voinvälitysliike, jolle maaseudulla kiertävät kauppiaat keräsivät voita.

”Mie ja miun virmain”, ”miun opistoin” ja ”miun tiatteriin”

Tammikuussa 1891 perustettiin Viipurissa Teollisuuden- ja liikkeenharjoittajien Seura Pamaus, ja Juho Lallukka ja Jaakko Häkli olivat alusta alkaen mukana sen toiminnassa. Pamaus seurasta tuli Juholle tie kaupungin kunnallispolitiikkaan, kansansivistystyöhön ja nuorisoseuratoimintaan. Viipuriin perustettiin samoihin aikoihin työväenyhdistys, jonka tavoitteet vastasivat Häklin ja Lallukan tavoitteita ja he liittyivät sen toimintaan mukaan. Pamaus toimi yhteistyössä työväenyhdistyksen kanssa, ja ne asettivat Juhon suomalaisten kunnallisvaaliehdokkaaksi. Alkuun Juho ei tullut valituksi, mutta 1899 hänen läpimenonsa onnistui. Hän kannatti yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta ja halusi edistää Karjalan rautatie- ja kanava-asioita. Juho toimi valtuustossa kuolemaansa asti, aluksi varapuheenjohtajana ja vuodesta 1913 lähtien puheenjohtajana.   

Juho Lallukka osallistui monenlaiseen kulttuuri- ja järjestötoimintaan Viipurissa. Hän oli perustamassa ja tukemassa syksyllä 1894 Karjalan ensimmäistä kansanopistoa Uudenkirkon Kanneljärvelle. 1900-luvun alussa alettiin puuhata toista kansanopistoa, ja sen paikaksi tuli Räisälä, joka oli Juhon ja Marian syntymäpitäjä. Juho osti kansanopistoa varten Pudorian hovin 1908, ja se kunnostettiin opiston tarpeisiin. Lallukat rahoittivat opiston toiminnan lähes kokonaan omin varoin ja siksi Juho puhui siitä ”miun opistoin”.

Juho tuki Viipurissa nuorisoseuran toimintaa sekä rahallisesti että myös toimi sen esimiehenä vuosien ajan. Lisäksi hän tuki Viipurin suomalaista maaseututeatteria, ja hänestä tuli sen alkuvuosina johtokunnan puheenjohtaja, myöhemmin varapuheenjohtaja. Hän kävi teatterissa innokkaasti ja varasi jokaiseen ensi-iltaan perheelleen aition. Teatterin johtajina toimivat mm. Kasimir Leino, Kaarlo Halme ja Jalmari Finne.

Kun liikkeen yhtiökumppani Paischeff kuoli 1899 ja toinen yhtiökumppani Jaakko Häkli 1902, osti Juho koko liikkeen itselleen. Erityisesti Häklin kuolema oli Juholle kova henkinen kolaus, jopa niin, että hän mietti, jatkaako vai lopettaako liikkeen ja ”ruvetako ottamaan vanhuuden lepoa”. Hän oli vain 50-vuotias! Juho päätti kuitenkin jatkaa ja liikkeen nimi Häkli, Lallukka ja kumpp. säilyi entisellään lisäyksellä ”omistaa Lallukka”. 

Nyt kun koko liike oli Juhon hallussa, ryhtyi hän suunnittelemaan omaa liiketaloa Viipuriin Repolankadun ja Viskaalinkadun kulmaan, ja se valmistui 1906. Juho Lallukan liikemiesura oli mittava, ja hänellä oli monia ansioita yhteiskuntaelämän eri aloilla, joten Pamaus-seura anoi hänelle kauppaneuvoksen arvoa senaatilta ja se myönnettiin 1908.

Juhosta alkoi tulla yhä enemmän poliitikko, mutta samalla kuitenkin kauppaliike oli hänelle tärkeä ja se menestyi hyvin. Oltuaan jo useamman kerran ehdokkaana valtiopäiville kauppaneuvos Juho Lallukka valittiin sinne 59-vuotiaana vuonna 1911. Siellä hänet valittiin pankkivaliokuntaan ja rautatievaliokuntaan, jonka puheenjohtajaksi hän tuli ja joka oli hänelle mieluinen valiokunta. Hänet valittiin Kansallis-Osake-Pankin hallintoneuvostoon, joten hän alkoi olla Suomen talouden tunnustettu asiatuntija. Viipurissa hänellä oli yhä laajeneva joukko yhdistyksiä ja järjestöjä, joiden puheenjohtaja tai johtokunnan jäsen hän oli. Juho oli viidessätoista eritasoisessa luottamustoimessa ja myös hoiti näitä kaikkia tehtäviä huolellisesti.

Loppua kohti

Tukkuliikkeen lisäksi Juho omisti kaksi suurta maatilaa Räisälässä, oli Pudorian hovi ja lisäksi yhdessä kauppaneuvos Juho Hallenbergin kanssa hankittu Räisälän hovi. Ostot Räisälästä olivat erityisesti Maria Lallukalle mieleen, koska hän oli ikävöinyt maaseudulle ja erityisesti Räisälään. Juho osti Liimatan kartanon 1912 kesäasunnoksi ja lahjaksi vaimolleen, ja sen asiat olivat pääasiassa Maria Lallukan hoidossa. Lallukat viettivät siellä paljon aikaa, sillä se oli vain kuuden kilometrin päässä Viipurista. Päärakennuksen oli suunnitellut C. L. Engel vuonna 1824.   

Koska Juho ja Maria Lallukalla ei ollut lapsia ja varoja oli yllin kyllin yli oman tarpeen, saattoivat he tukea hyväksi näkemiään asioita. Tuen saajia oli lukuisia. Räisälän kunnalle he lahjoittivat huomattavan summan varattomien lasten vaatetukseen. He tukivat useita taiteilijoita, kuten Emil Halosta, jolta Juho tilasi useita veistoksia uuteen toimitaloon, ja Juho Rissasta, jolta tilattiin taloon kookas maalaus, joka kuvasi Viipurin sataman lastinpurkajia. Muita taiteilijoita, joilta tilattiin teoksia, olivat Jalmari Ruokokoski ja Pekka Halonen.

Kuin ennakoiden kuolemaansa Juho myi tukkukauppansa huhtikuussa 1912 osakeyhtiölle, josta hän omisti enemmistön. Muita osakkeenomistajia olivat hänen pitkäaikaiset apulaisensa liikkeessä. Juho oli yleensä terve, mutta hän sairastui keuhkokuumeeseen ja kuoli kotonaan lyhyen sairastamisen jälkeen 61-vuotiaana 1.12.1913. Hänen muistokseen järjestettiin Viipurissa surujuhla, jossa oli runsaasti eri alojen edustajia ja yhteisöjä, joita Juho oli avustanut.    

Testamentit

Juhon kuoltua avattiin hänen ja Marian 1908 tekemä keskinäinen testamentti, johon sisältyi taiteilijakodin ja sitä ylläpitävän säätiön perustaminen. Siihen sisältyi myös toinen testamentti, jonka sai avata vasta, kun he molemmat olivat kuolleet. Ensimmäinen testamentti avattiin 7.12.1913 ja sen mukaan Mariasta tuli koko omaisuuden haltija ja liikkeen johtaja. Määräys hämmästytti ulkopuolisia, koska Maria oli luonteeltaan arka ja toiminut Juhon tukena vain taustalla. Testamentissa oli määräys, että liikkeen henkilökunnasta saisivat koko vuoden palkan lahjaksi ne, jotka jäisivät vielä vähintään vuodeksi liikkeen palvelukseen. Testamentissa suurin osa valtavasta omaisuudesta määrättiin jaettavaksi yleishyödyllisiin tarkoituksiin.

Juhon kuollessa maailmansodan aattona hänen liikkeensä oli vahvimmillaan, mutta nyt seurasivat vaikeat ja epävarmat ajat, joista Maria joutui selviämään. Vuosi 1914 oli liikkeelle tappiollinen, sillä sotatilanne vaikeutti kaupankäyntiä. Tavaranhankinta oli vaikeutunut ja Venäjän kaupan ristiriitaiset määräykset ja tuonti- ja vientikiellot sekoittivat liiketoimintaa.

1922 Maria Lullukka myi liikkeen osakkeita pitkäaikaisimmille johtajille ja jätti itselleen vain niukan osake-enemmistön. Marian ympärillä pyöri rahan ja avustusten pyytäjiä jatkuvasti, jonka vuoksi hän totesi, että elämä tulisi paljon halvemmaksi Helsingin, Naantalin tai minkä tahansa muun kaupungin kalleimmassa täysihoitolassa kuin kotona. Sen vuoksi hän asui mieluiten Liimatan kartanossa. Sodan jälkeen Maria jättäytyi yhä enemmän pois työstä ja kaupunkielämästä. Sairaudet alkoivat vaivata Mariaa ja muutaman viikon sairauden jälkeen hän kuoli Liimatassa 65-vuotiaana 4.6.1923.

Marian kuoleman jälkeen avattiin Lallukoiden tekemä toinen testamentti, ja sukulaiset, ystävät ja tuttavat odottivat kiinnostuneina, miten varat jaettaisiin. Sukulaiset saivat vain pienen osan, kun rahaa määrättiin Viipurilaiselle ja Karjalaiselle Osakunnalle sekä Viipurin kauppakoululle. Myös Räisälän kunta sai varoja rahastoa varten, jonka korot piti käyttää kansa- ja puutarhakoulun ylläpitoon. Paljon suuremmat summat saivat Suomalainen tiedeakatemia, Suomalainen kaunokirjallisuusliitto ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Suomen historiallinen seura sai ison osan testamentista, ja summan korot piti suorittaa Jalmari Finnelle tämän historiallisia tutkimuksia varten.

Toinen huomattavia varoja saanut kohde oli Helsinkiin perustettavan taiteilijakodin rakentamiseen osoitetut rahat. Testamentin toimeenpanijoiden laatimien sääntöjen mukaan taiteilijakoti oli tarkoitettu ansioituneille kuvataiteen harjoittajille ja mikäli tilaa olisi, ansioituneille sävel- ja näyttämötaiteen harjoittajille. Heistä etusijalla olisivat ne, joilla oli vanhuuden tai sairauden vuoksi toimeentulovaikeuksia. Säännöt herättivät taiteilijajärjestöissä kritiikkiä tiettyjen taiteenalojen suosimisesta.

Taiteilijakotia varten tiedusteltiin tonttia eri puolilta kaupunkia. Asia ratkesi 1930, jolloin Helsingin kaupunki myi Apollonkadulta tontin vasta perustetulle Taiteilijakotisäätiölle. Rakennustyöt aloitettiin 1932 ja talo valmistui keväällä 1933. Rakentaminen oli edullista 1930-luvun lama-aikana.

Viipurin kirjastotalolle osoitettiin testamentissa huomattava summa rahaa, sillä sen kustannuksista yli puolet kattoi Maria Lallukan lahjoitus. Kirjaston paikasta syntyi erimielisyyttä, sillä ehdotetun paikan väitettiin turmelevan vanhan Torkkelin puiston. Siihen talo kuitenkin rakennettiin, ja se valmistui 1935 Alvar Aallon modernien piirustusten pohjalta.

Hautamuistomerkki

Lallukoiden hautamuistomerkki, joka oli Emil Halosen suunnittelema, perustettiin alkuperin Viipurin Ristimäen hautausmaalle. Sota-aika jätti siihen jälkensä, lisäksi se oli 1980-luvulla vaarassa jäädä tietöiden jalkoihin. Pamaus-seura ja Lappeenrannan kaupunki siirsivät muistomerkin Neuvostoliiton viranomaisten myötävaikutuksella Lappeenrantaan ja kunnostivat sen.

Juho Lallukasta kertoo myös hänen muotokuvansa, jonka Eero Järnefelt maalasi 1911. Taulun maalautti ja omistaa Pamaus-seura, joka on antanut sen säilytettäväksi Etelä-Karjalan Taidemuseoon. Järnefelt maalasi taulusta kopion, joka on Lallukan taiteilijakodin juhlasalin seinällä.

Lähteet:
Markkanen, Erkki: Juho Lallukka: karjalainen elämäntarina. Jyväskylä: Gummerus, 1976.
Okker Jaakko – Kärävä Sisko – Seppälä Anu: Lallukka ja Lallukan lapset. Ajatuskirjat. 2002.
Juho Lallukka – Maalaispojasta mesenaatiksi
Juho ja Maria Lallukka aikaansaivat Räisälän kansanopiston
Juho ja Maria Lallukka

Kirjoittaja Raija Kannisto

Äitini Mirkku ja hänen sisarensa Sirkka syntyivät Viipurissa 1920-luvulla ja asuivat siellä talvisodan syttymiseen asti. He suunnittelivat bussimatkaa Viipuriin, koska he eivät olleet käyneet siellä lapsuutensa jälkeen. Mukaan tuli myös veljeni anoppi Eila. Minäkin päätin lähteä mukaan ja pidin matkan ajan päiväkirjaa, josta tässä lyhennetty versio.

4.9.1982 lauantai

Herätys oli aamulla klo 4.30 lyhyeksi jääneiden yöunien jälkeen, koska bussi lähti Vanhalta kirkolta jo klo 6. Bussissa oppaamme Mervi neuvoi meitä tulliselvityskaavakkeen täyttämisen salaisuuksissa. Pohdintaa aiheutti mm. se, onko muovikassi katsottava kolliksi. Suomen puolella Nuijamaan tullista menimme läpi joustavasti, lähes huomaamatta, mutta sitten olikin edessä juhlallinen hetki Neuvostoliiton rajapuomin edessä. Kun venäläiset tullipojat käväisivät autossamme, soivat kasetilta venäläiset kansanlaulut. Aurinko paistoi, Saimaan vesi kimmelsi, tunnelma oli korkealla.

Neuvostoliiton puolella maisemat olivat enimmäkseen suota. Saimaan kanava kiemurteli paikoitellen tien vieressä. Siirsimme kelloja tunnin taaksepäin ja Viipuri olikin yllättäen lähempänä kuin odotimme. Sielläkin oli taas tulli ja varsinkin miespuoliset matkaajat tutkittiin tarkkaan, rahat laskettiin ja laukku pengottiin. Odottelimme pihalla loppuja ihmisiä ryhmästämme. Toisilla tulvahtivat jo lapsuudenmuistot mieliin. Kuului kysymyksiä ”Mist’ päi Viipurii sie oot kotosii? Mie oon…”

Söimme bussissa viimeiset eväämme, koska elintarvikkeita ei saanut viedä naapurimaahan. Meissä herätti hilpeyttä se, kun äitini huomasi heittäneensä eväspussinsa kotiroskiin ja roskapussi löytyi vastaavasti kassista. Bussi jatkoi matkaansa ja ikkunasta näimme paikallisten asukkaiden liikkuvan kori käsivarrellaan tien vierustan metsissä. Nyt olikin sieni- ja marja-aika. Viipurin rajavyöhykkeelle tulo aiheutti taas papereiden tarkastuksia, mutta nyt ilo oli vain meidän puolellamme, sillä tarkastuksen suorittivat nuoret tummasilmäiset sotapojat.

Viipurin kaupunki lähestyi ja opas selosti näkymiä: Sorvalinsilta, ”Nälkälinna”, Viipurin linna, satama, Salakkalahti, kauppahalli, rautatieasema ja lopulta uusi, uljas hotellimme Družba, jonka suomalaiset olivat rakentaneet vuonna 1982 eli juuri sinä vuonna, kun vierailimme siellä. Tavanomaisen sekasotkun jälkeen huoneet järjestyvät ja huonetoveritkin löytyvät. Mutta voi onnetonta! Koko kaupungista on vesi katkaistu putkikorjauksen vuoksi, eikä vessoja voinut käyttää. Hätä oli suuri, mutta apu ei ollut lähellä. Hotellihuoneet ovat kahden hengen huoneita ja niissä on tyylikästä suomalaista muotoilua, väreinä oli tumma ja vaalea ruskea sekä sammaleenvihreä. Kylpyhuoneissa on ihanan paksut Finlaysonin froteepyyhkeet. Ikkunasta näkyy Salakkalahti ja Linna. Ilma on pilvinen, mutta onneksi ei satanut.

Ruokailu oli klo 14.30 hotellin ruokasalissa. Se oli tyylikkäästi kalustettu ja astiasto oli Arabiaa ja ruokailuvälineet Karelia-sarjaa. Tarjoilu oli hidasta siinä mielessä, että kesti kauan, ennen kuin saimme ruokaa eteemme, mutta nopeaa se oli sikäli, että se vietiin pois niin nopeasti, että hyvä kun ehti syödä. Juomana tarjoiltiin ällöttävän makeaa mehua. Jälkiruoaksi saimme kahvia; suuret, kivikovat sokeripalat herättivät hilpeyttä.

Tämän jälkeen oli ohjelmassa kiertoajelu kaupungilla. Oppaaksemme tuli Inturistin opas Larissa, joka puhui kivan pehmeästi murtaen suomea. Hän kertoi, että Viipurissa oli yli 80 000 asukasta, kuten oli ennen suomalaistenkin aikaan. Kaupungin rakennuksista löytyivät kaikki tyylisuunnat. Osa taloista oli rapistuneen näköisiä, mutta osa oli entistetty hyvään kuntoon. Teimme pikasilmäykset Viipurin linnaan, satamaan ja Torkkelinpuistoon ja pysähdyimme lopulta torille kauppahallin eteen. Kiertelimme uteliaina myös sisällä kauppahallissa. Myyjiä oli paljon, mutta myytävää vähän. Siellä myytiin kukkia, omenoita, hunajaa ja läskinpalasia, jotka olivat sellaisenaan paljaalla pöydällä. Kun läskit vaihtoivat omistajaa, kääri myyjä ne sanomalehtipaperiin. Pulut lentelivät hallin katossa ja tepastelivat lattialla.

Viipurilaisia näkyi olevan runsaslukuisasti liikkeellä Torkkelinkadulla, jossa he kävelivät perheineen – olihan nyt lauantai-ilta. Välirauhan aikana, jolloin äitini asui yksin 19-vuotiaana Viipurissa, oli myös suosittua kävellä siellä. Sotilaiden piti kävellä eri kohdassa kuin siviilien (oliko se nyt niin, että sotilaat kävelivät puistossa ja siviilit jalkakäytävällä vai menikö se toisin päin, en muista). Autoja ei juuri näkynyt. Kiertoajelumme jatkui. Välillä kuului innostuneita huudahduksia: ”Tuolla on jatkokoulu, jota kävin, tuolla on sairaala, jossa synnyin.” Katujen nimet olivat muuttuneet ja opas kertoi meille niiden entiset suomalaiset ja nykyiset venäläiset nimet. Kun opas esitteli ylpeänä lasten tubisairaalaa, herätti se meissä ihmetystä. Opas selitti, ettei heillä ollut enää keuhkotubia, mutta sen sijaan nivelissä olevaa tubia. Viipurin ensimmäinen Alko oli lastentarhana. Talikkalan saunaan näytti olevan pitkä jono. Eräässä talossa luki venäjäksi ”Kotikeittiö” ja kysyttyäni oppaalta tarkennusta, selitti hän, että sieltä voi ostaa kotiin esim. keitettyjä munia ja perunoita ja yleensä puolivalmisteisia ruokia.

Pyöreässä tornissa oli ravintola ja se oli kuulemma suosittu paikka paikallisten nuorten keskuudessa. Halusimme päästä sinne ruokailemaan, joten kolmen ruplan liput piti lunastaa ajoissa. Pienten kielivaikeuksien jälkeen saimme ostettua ne. Ennen ravintolan aukeamista meillä oli aikaa kierrellä kaupungilla omin päin. Menimme Punaisen lähteen torille, jonka laidalla oli aiemmin Juutalaiskauppiaiden talo. Torilla myytiin ennen vanhaan joulukuusia ja myös äidin lapsuusperheen kuusi haettiin sieltä. Kaupassa oli vahva sillin haju. Se ei tuntunut haittaavan jonoissa seisovien ihmisten haluja ostaa karamelleja tms. Lelukaupassa muovitavara oli valttia ja 2-4 ruplalla sai erilaisia pieniä muovileluja, joista ostin muutaman tuliaisiksi lapsilleni.

Kun menimme Pyöreän tornin ravintolaan toisessa kerroksessa, oli siellä jo vauhdikas meno päällä. Musiikki oli niin kovaäänistä, että seurueemme keski-ikäisten rouvien korvat olivat haljeta. Yllätys, yllätys, pääsylippuun sisältyi ruoka. Söimme alkupalat, lämpimän ruoan ja joimme kahvin, jonka jälkeen olo oli todella tukeva. Palan painikkeeksi nautimme samppanjaa.

Venäläisten keskuudessa näytti olevan suosittua pelkkien hedelmien syönti, esim. viinirypäleitä tuotiin pöytiin kulhoittain. Tanssilattialla venäläiset tytöt ja pojat tanssivat antaumuksella tyttö- ja poikapareissa, myös sekapareja oli. Eräs venäläinen mies haki minua tanssiin ja hän kertoi olevansa lentäjä. Suurin osa asiakkaista oli paikallisia, vain meidän pieni suomalaisseurueemme oli poikkeuksena. Paikan vuosisatoja henkivä ympäristö ja moderni, vauhdikkaan kovaääninen meno tuntuivat ristiriitaisilta ja poistuimmekin hyvissä ajoin sieltä muun suomalaisseurueen kanssa.

Kävelimme hiljakseen läpi pimenevän kaupungin ja suunnistimme kohti hotellimme ravintolaa. Siellä musiikki oli aivan yhtä kovaäänistä ja nopearytmistä kuin Pyöreässä tornissa, mutta puitteet olivat uutuuttaan hohtavat, valoisat ja länsimaisen tuntuiset. Yleisö siellä oli pääosin suomalaista, mutta myös venäläisiä oli. Suomea puhuva kerrossiivoojamme kertoi meille, että venäläisiä majaili hotellissa enemmänkin. Ravintolassa tarjoilijoilla oli yllään yhtenäiset punamustat, tyylikkäät työpuvut, mutta Pyöreässä tornissa kaikilla tarjoilijoilla oli omat, erilaiset vaatteensa ja toisilla jopa kodikkaasti essu edessä. Suoralla toiminnalla eli käymällä hihasta kiinni ohi juoksevaa tarjoilijaa saimme nopeasti tuliselta maistuvat armenialaiset konjakkimme. Hotellihuoneessa maistelimme vielä hammasmukeista päivällä ostamiamme viinejä. Mansikkaviini oli hyvää, mutta kauhean makeaa. Pihlajanmarjaviini, jota Berjoskassa mainostettiin parhaimmaksi viiniksi, maistui meistä – ja kuulemma muistakin – lähinnä vihtavedeltä.

5.9.1982 sunnuntai

Aamiaisella tarjoilun hitaus kiristi taas hermojamme, sillä sen jälkeen meillä oli ainut tilaisuus tutustua omin päin kaupunkiin ja jokainen ruokapöydässä vietetty hetki vähensi sitä aikaa. Pöydässä aamuvirkuimman matkalaiset kertoivat tehneensä kävelyretken kaupungille jo ennen aamiaista. Salakkalahden onkijoiden katseleminen herätti muutamien mieleen omia lapsuusmuistoja ja haikeuden kyyneliä silmiin. Me neljä suunnistimme kaupunkiretkemme tietysti kohti äidin ja hänen sisarensa Sirkan lapsuuden tuttuja paikkoja.

Ensin menimme Patterinmäelle, josta löytyi perheen entinen kotitalo osittain pystyssä osoitteesta Otavankatu 22. Puinen osa taloa oli palanut, mutta kivinen kaksikerroksinen osa talosta oli jäljellä. Talon omisti aikanaan Ryysyläisen perhe, joka asui puutalossa kaksien vuokralaisten kanssa ja kivitalossa oli neljät vuokralaiset. Äidin perhe (viisi lasta ja leskiäiti) asui aluksi rahanpuutteen vuoksi vain huoneen ja keittiön asunnossa, mutta pääsi myöhemmin muuttamaan samassa talossa isompaan asuntoon. Pihapiiriin kuului aikanaan myös talli, jossa oli ollut hevonen, mutta myöhemmin, kun hevosta ei enää ollut, saivat lapset käyttää sitä leikki- ja peuhaamispaikkana.

Taloa valokuvatessamme kintereillemme lyöttäytyi kaksi pikkupoikaa, noin 8-10 –vuotiaita, nimeltään Serjoza ja Vitja. He kyselivät sinnikkäästi meiltä karamelleja, purukumia, tarroja, kyniä, kaikki suomeksi pyydettynä. He eivät lannistuneet pään puistatuksistamme, vaan seurasivat meitä. Kiipesimme korkealle Patterinmäelle vesisäiliön juurelle ja pojat tulivat perässämme. Antauduimme ja kaivoimme laukuistamme jotain pientä. Selitin pojille alkeellisella venäjän kielelläni, että kaksi tätiä meistä oli lapsena asunut tuolla alhaalla olevassa talossa. Pojat katselivat meitä ihmeissään silmät pyöreinä.

Paluumatkalla hotellia kohti vastaamme tuli lisää tuttuja paikkoja: ”Tuolla kävimme pyhäkoulua, tuohon taloon tuli kaupungin ensimmäinen hissi, jolla oli jännä ajella edestakaisin.” Molemmat sisarukset olivat käyneet Repolan kansakoulua ja heidät kuvattiin tietysti koulun edessä. Ostoksilla oli vielä käymättä, joten suunnistimme kohti aseman lähellä olevaa Berjoskaa. Olimme vaihtaneet vain vähän markkoja rupliksi, mutta emme onnistuneet kuluttamaan niitä kaikkia, joten ne oli käytävä vaihtamassa takaisin markoiksi rautatieasemalla (ruplia ei saanut viedä Suomeen).

Hotellihuone oli luovutettava klo 12, joten ostokset oli pakattava kiireesti kasseihin ja kassit linja-autoon. Siinä vaiheessa selvisi ikävä yllätys: linja-auton yksi ikkuna oli rikottu ja kuljettajan takki ja muutama kasetti oli viety autosta. Muuta vietävää siellä ei ollutkaan. Verijäljet auton kyljessä kertoivat, että myös auton tavarasäiliötä oli yritetty saada auki. Tämä kaikki pääsi tapahtumaan hotellin parkkipaikalla, vaikka myöhään yöhön asti hotellin edessä näytti partioivan virka-asuinen miliisi. Kuljettaja paikkasi ikkunan tilapäisesti kovalevyllä ja teipillä, jotta syyskuun kolea ilma ei pääsisi puhaltamaan sisään autoon.

Lounaan jälkeen siirryimme kiireesti linja-autoon ja lähdimme viimeiselle kiertoajelulle. Menimme ensin kuuluisaan Monrepos puistoon, jossa äiti muisteli käyneensä kerran koulun kanssa retkellä. Bussissa opas kertoi puiston historiasta, mutta hän ei tullut mukaamme itse puistoon. Meillä puistossa kiertely oli vähän epämääräistä harhailua, mutta muutaman kaarisillan onnistuimme näkemään vilaukselta. Niistähän kerrotaan Annikki Tähden laulamassa iskelmässä ”…kaunehimmat kaarisillat, ihanimmat kuudan yöt”. Puisto ei sykähdyttänyt mieliämme mitenkään erityisesti, koska se oli kuin mikä tahansa villiintynyt, rehevä puisto. Aikanaan siellä oli ollut hyvin hoidettuja istutuksia. Vanhan mallin mukaan rakennettu uusi portti vaikutti liian uutuuttaan hohtavalta.

Viipurin linna oli vielä tutkimatta. Sää oli muuttunut tuuliseksi ja sadepilviä kerääntyi taivaalle. Linnan torniin sai kiivetä, mutta kameraa ei saanut ottaa mukaan, sillä linna oli rajavyöhykkeellä oleva sotilaskohde. Portaiden kiipeäminen kävi kuntotestistä, mutta ylhäällä avautuneet hienot näkymät kaupungin ylle palkitsivat vaivat. Ylhäällä oli kaksi miliisipukuista nuorta miestä seuraamassa turistien touhuja. Äiti muisteli käyneensä koulun kanssa retkellä myös Viipurin linnassa ja silloinkin hän oli kiivennyt ihan ylös, niin korkealle, että ylettyi koskettamaan lipputankoa.

Ostoksensa viime tippaan jättäneillä oli viimeinen tilaisuus niiden tekoon pikapysähdyksellä kaupungissa ennen laivaan menoa. Apteekissa suomalaiset kyselivät käärmesalvaa, nuhatabletteja ja yskänlääkettä, mutta myyjät vain puistelivat päätään. Venäläinen tuliaisleipä oli vielä ostamatta ja leipäkauppakin löytyi, mutta sen edessä oli masentavan pitkä jono, 10 metriä. Leipäautoa vasta purettiin ja sieltä tuli houkuttelevia tuoksuja, mutta aikaa ei ollut enää jonotteluun. Ostin sitten viimeisillä kopeekoillani jäätelön.

Paluumatka tapahtui m/s Orivesi -laivalla, joten menimme satamaan ja tulliin. Juuri ennen autosta poistumista eräs vanhempi mies huomasi kultasormuksensa puuttuvan ja epäili unohtaneensa sen hotellihuoneeseen. Bussin kuljettaja lupasi selvittää asiaa mahdollisuuksien mukaan. Tulliin oli mahtava tungos, sillä sinne oli tulossa kolme suomalaisseuruetta ja lisäksi muut matkustajat. Tullimiehet olivat tosi tarkkoja ja totisia poikia. Moni joutui näyttämään rahansa ja monen kassia pengottiin, myös minun mutta onneksi ei kovin perusteellisesti. Muutama joutui oikein ruumiintarkastukseen. Jonottaminen ja perusteellinen tutkiminen alkoi käydä toisten hermoille, eikä se ollut ihme, kun likaiset alusvaatteet, kondomit ym. henkilökohtaiset varustukset leviteltiin uteliaiden silmäparien nähtäväksi.

Lopulta me kaikki olimme laivassa ja pääsimme lähtemään Saimaan kanavaa pitkin kohti Lappeenrantaa. Laiva oli täynnä kuin Turusen pyssy. Kaikille ei tahtonut löytyä edes istumapaikkaa. Matkan ajaksi tavarat sai viedä ruumaan, jossa ne olivat kaikki suloisessa sekamelskassa. Seurueemme syöksyi kahvilan vielä vapaana oleville tuoleille ja päätti viihtyä siellä pitkään, vaikka ilma oli tupakansavuinen. Tilasimme heti kahvit ja pullat ja saimmekin kunnollista suomalaista kahvia, aitoa kermaa ja viinerit.

Minun teki mieli jäätelöä ja pienen etsiskelyn jälkeen jostain sitä löytyikin. Koska oli vielä valoisaa, kulutimme aikaamme maisemia katselemalla. Rannoilla ei näkynyt asutusta, vain pelkkää metsää. Sulut olivat kanavassa mielenkiintoinen tuttavuus, mutta niiden toimintasysteemin ymmärtäminen ei onnistunut heti ensimmäisellä sululla, onneksi sulkuja riitti ja asia tuli ymmärretyksi. Neuvostoliiton puolella olivat sulut Juustila, Särkijärvi, Rättijärvi, Lietjärvi ja Pälli. Valtakuntien raja oli keskellä Nuijamaan järveä ja raja näkyi selvästi metsään hakattuna rajavyöhykkeenä. Tähystystornejakin oli rajan tuntumassa. Heti Suomen puolella näkyi asutusta: oli kesähuviloita ja maalaistaloja. Nuijamaan järven jälkeen Saimaan kanava jatkui kapeana uomana. Ilta alkoi jo hämärtyä ja kanavan rannoilla loistivat valot kauniina nauhana. Suomen puolella olivat sulut Soskua, Mustola ja Mälkiä.

Kyllästyttyämme istumaan savuisessa ja levottomassa kahviossa siirryimme kabinettiin, jonne oli kerääntynyt rempseän iloisia naisia. Heidän juttujaan kuunnellessa ja välillä vatsa kippurassa nauraen loppumatka kului nopeasti. Kun ilta kului ja juttu jatkui, niin jopa alkoi löytyä tuttujakin. Vihdoin alkoivat pimeässä illassa loistaa Lappeenrannan valot; kello oli 22. Siellä saimme vain kävellä tullin läpi, mutta eräille miehille näytti sekin tuottavan vaikeuksia. Kiipesimme meitä odottavaan bussiin, joka oli ajanut tyhjänä sinne Viipurista. Kuljettaja kertoi iloisen uutisen kadonneen kultasormuksen löytymisestä. Olin suunnitellut ottavani bussissa nokoset, mutta suunnitelmaksi se jäikin. Eräs aviopari, erityisesti vaimo, sattui olemaan riitaisalla päällä ja niinpä koko bussilastillinen sai kuunnella heidän kovaäänistä perheriitaansa. Fiksuna miehenä aviomies kävi pyytämässä bussin edessä anteeksi vaimonsa käytöstä.

Yöllä klo 02 olimme takaisin Tampereella ja Keskustorilla. Lähdimme kaikki omiin suuntiimme, kuka kahvia keittämään, kuka nukkumaan. Jo bussimatkalla alkanut pahoinvointini jatkui taksissa. Oletin sen olevan matkapahoinvointia, mutta kun se jatkui seuraavana päivänä ripulina, palasi mieleeni se laivassa syömäni jäätelö, joka maistui vanhalta ja jota piti kaivaa kauan jostain. Jotta matka ei olisi unohtunut minulta heti, muistutti vatsani minua siitä lähes kahden viikon ajan.

Kirjoittaja Raija Kannisto

Isäni suku Kemppiset oli asunut Laatokan Karjalaan kuuluneessa Hiitolan pitäjässä 1600-luvulta lähtien, kunnes joutuivat jättämään kotiseutunsa talvisodan sytyttyä marraskuussa 1939.

1990-luvun alussa tulivat kotiseutumatkat Karjalaan mahdolliseksi, kun Neuvostoliitto oli hajonnut ja rajat avattiin matkailijoille. Hiisi-säätiö järjesti toukokuussa 1991 bussimatkan Hiitolaan, ja sille osallistui 25 matkalaisen joukossa me yhdeksän Kemppisen sukuun kuulunutta. Mukana olivat isäni, kaksi tätiäni, viisi serkkua ja yhden serkun puoliso. Muut sukulaiset kuin me kolme nuorinta serkusta, olivat syntyneet Hiitolassa. Suku ja sen historia ovat aina kiinnostaneet minua, joten lähdin innoissani matkaan. Tein matkan aikana muistiinpanoja ja kokosin ne matkapäiväkirjaksi, josta on tässä lyhennetty versio.

Matkan varrella bussimme pysähtyi ensin Viipurissa, sitten Kivisalmen sillalla, jossa ihailimme Vuoksen kuohuja. Se oli ilmeisesti matkailijoiden suosima pysähdyspaikka, sillä monet kauppiaat päivystivät siellä ja piirittivät heti automme. Heillä oli tarjolla mm. vodkaa, samppanjaa ja maatuskanukkeja. Ostin muistoksi neuvostosotilaan lakin ja vyön ja ne ovat minulla vieläkin tallella. Käkisalmessa tutustuimme sen 1300-luvulta peräisin olevaan linnaan ja kaupungin kulttuuritaloon, joka oli ennen toiminut kirkkona.

Illansuussa saavuimme majapaikkaamme, joka oli Hiitolan Pekonlahdessa Laatokan rannalla oleva Zastava-kolhoosin huvila eli datsa. Paikka oli kaunis, luonto vihreää ja lähistöllä oli korkea ja jyrkkä Hiidenvuori. Huoneet olivat kahden hengen huoneita ja lämpimiä kuin sauna ja sänkynä oli heteka, jonka pohja notkui kuin riippukeinu. Osasin vähän venäjää ja jututin taloa ylläpitänyttä perhettä, johon kuului nuoripari ja rouvan vanhemmat. He asuivat talvisin Leningradissa ja heillä oli kesäpaikka Hiitolassa. Nuori rouva opiskeli talvisin musiikkia ja hänen miehensä biologiaa.

Seuraavana aamuna kaikki matkalaiset lähtivät autoilla omille kotipaikoilleen paikallisten kuljettajien ohjastamina. Meidän seurueemme lähti kohti Kuoksjärven kylää ja sai käyttöönsä kaksi Ladaa ja maastoauton. Minä päädyin Jurin ohjaamaan maastoautoon. Harmiksemme vettä satoi kaatamalla ja minä onneton en ollut ottanut mukaani kumisaappaita ja sadetakkia. Mutta ei hätää – Iita-tädiltä sain kertakäyttösadetakin ja talosta lainaksi kumisaappaat. Tie oli tosi onneton, se oli kuoppainen, kapea ja vesilammikoiden peitossa. Erään mäen kohdalla etummaisena ajanut Lada pysähtyi eikä sen kuski suostunut enää jatkamaan matkaa, sillä tie oli upottavan pehmeä. Pikkuautot kääntyivät takaisin kiertääkseen toista pidempää reittiä, mutta maasturimme jatkoi matkaa. Kun kaikki autot olivat kohdanneet taas toisensa, syntyi kiivas sanaharkka siitä, mikä on oikea tienhaara lähteä tiluksille. Lopulta asiasta syntyi yksimielisyys ja oikea tienhaarakin löytyi.

Kemppisen Ala-Kemppilä -nimiselle tilalle vievän pikkutien pohja näkyi maastossa edelleen selvästi, vaikka se oli osittain umpeen kasvanut ja puiden runkoja oli kaatunut tien päälle. Vettä satoi edelleen kaatamalla, mutta yritin sateenvarjon alta valokuvata kaunista tietä. Serkkuni Juha kuvasi matkaa videokameralla ja suojasin häntä välillä sateenvarjolla. Metsä tuntui ihan luonnontilaiselta ikimetsältä, jota ei oltu hakattu vuosikymmeniin. Linnut pitivät korvia huumaavaa viserryskonserttiaan. Väistämättä tuli mieleeni suomalaisen kansansävelmän sanat ” Jo Karjalan kunnailla lehtii puu, jo Karjalan koivikot tuuhettuu, käki kukkuu siellä ja kevät on – vie sinne mun kaiho ponneton.”

Tietä kulkiessamme isäni pysähtyi välillä kertomaan meille sen rakentamisesta: ”Lähiseutujen talot tekivät tienpohjaa paremmaksi talkoilla ajamalla hevoskuormittain tielle soraa. Tietä kuljettiin aikanaan kävellen, hevosella tai polkupyörällä. Kemppisen talon 18 asukkaalla oli käytössään yksi polkupyörä ja sillä saatettiin kulkea pitkiä matkoja, esim. Käkisalmeen tai Imatralle.”

Sitten saavuimme Ala-Kemppilän tilan peltoaukeille, jossa jouduimme ylittämään ojan, joka sateiden takia oli runsasvetinen. Selvisimme kaikki sen ylityksestä vaatteet kuivina, toinen toisiamme auttaen, vaikka ojan savipohja oli liukas. Huomasin, että lainasaappaissani oli reikä ja sukat kastuivat. Pellon laidalla isältä pääsi helpottunut huudahdus: ”Meidän pellot on viljeltyjä ja hyvin hoidettuja!”  Oli ollut vähän pelkoa siitä, että suvun raivaamat pellot olisivat kasvaneet horsmaa tai pajukkoa. Kaikki riensivät kovalla touhulla tutkimaan asuinpaikkoja lähemmin. Paljon ei etukäteen odotettukaan löytyvän, mutta talon kivijalan, maakellarin ja navetan kiviseinien odotettiin olevan nähtävissä ja ne juuri olivatkin jäljellä. Lisäksi siskokset tunnistivat kaksi kaivon paikkaa, riihi- ja saunarakennusten paikat sekä tallin ja navetan kohdalla kivijalan tapaisia kivikasoja. Tuttujen paikkojen näkeminen sai vanhemmilla sukulaisilla paljon muistoja mieleen, joita he selittivät innokkaasti ja välillä yhteen ääneen. Kotitalon pihakoivuakin piti halata.

Kemppisen kotitalosta oli jäljellä kivijalan rauniot. Aikanaan siinä oli ollut 8 x 10 metrin kokoinen hirsitalo, jossa oli tupa, kaksi kamaria, eteinen ja ruokahuone. Vuonna 1938 talo oli rakennettu uudelleen samoista hirsistä, mutta lahonneet kohdat uusittiin ja yläkertaan rakennettiin kamari. Talossa asui loppuvaiheessa 18 henkeä, osa lapsia. Rinteestä löytyi maakellari ja se tutkittiin tarkkaan sisältä ja ulkoa. Kellarissa oli ollut kolme osastoa, joista perunoille oli isoin tila, pienempi oli juureksille ja ovea lähinnä oleva osasto mehuille ja hilloille. Perunaosaston seinän ja katon rajassa oli aukko, josta Iita-täti kertoi, että perunat pudotettiin ulkoa ränniä pitkin aukosta sisään suoraan kellariin ja mullat varisivat matkalla pois ritilän läpi. Tallissa oli aikanaan ollut 3-4 hevosta ja navetassa 10 lehmää, 8 kanaa, 11 lammasta ja sika. Luonnonkivistä muuratusta navetasta olivat vain seinät pystyssä. Niiden päällä oli aikanaan ollut muutama lautakerros ennen kattoa, mutta niitä ei enää ollut. Navetan ympäristössä maa ja osa puustoa olivat mustana kulotuksen vuoksi. Kello 14 aikaan tuntui siltä, että kaikkien vaatteet olivat läpimärkiä, kumisaappaat vetisiä ja nälkäkin kurni vatsassa, joten päätimme palata autoille ja sinne saavuttuamme sade vihdoin lakkasi. Kaivoimme esiin aamulla saamamme eväspussit ja leivät maistuivat kaikille hyvin.

Iltapäivällä kävimme tutustumassa pitäjän keskustassa olleeseen Hiitolan rautatieasemaan. Hiitola oli aikanaan kolmen radan risteysasema, josta yksi haara meni pohjoiseen päin Parikkalan ja Elisenvaaran kautta Sortavalaan, yksi haara etelään Käkisalmeen ja edelleen Pietariin ja kolmas haara Antrean kautta Viipuriin. Ennen sotia rautateiden yli meni maantiesilta, jonka pengerrykset edelleen näkyivät; mutta itse silta oli pommitettu hajalle sodan aikana. Juuri rautateiden risteysaseman vuoksi asemakylää pommitettiin sodan aikana ankarasti. Asemalta lähtee edelleen junia ja rata on sähköistetty Käkisalmen ja Leningradin väliltä.

Suuntasimme kulkumme vielä aseman lähellä olevalle Linnavuorelle, jonka aseman puoleiset seinämät olivat jyrkkiä, melkein kohtisuoria kalliota, mutta toinen puoli oli loivempi ja sitä pystyi kiipeämään. Otimme eväspaketit kainaloon ja lähdimme kaikki kapuamaan ylöspäin, mutta osa hengästyi jo alkumatkasta ja ymmärsi luopua matkasta. Me huipulle päässeet kiertelimme vuoren laella katsellen ympärillä avautuvia maisemia. Entinen asemakylä näytti olevan edelleen melko tiiviisti asuttu. Muut nauttivat eväspakettinsa antimia, paitsi minä, joka olin unohtanut evääni autoon. Alhaalla odotteleva väki oli ryhtynyt juttusille kahden paikallisen mummelin kanssa. He osasivat vähän suomea ja kertoilivat innokkaasti elämänvaiheistaan. Paluumatkalla pysähdyimme katselemaan Kokkolanjokea, joka virtasi myös Kemppisen tilan lähellä. Kaikki matkalaiset ihmettelivät joen pienuutta, koska he olivat mielessään muistaneet sen paljon mahtavammaksi.

Seuraavana päivänä autoretkemme kohteena oli Laatokan rannalla sijainnut ja Hallmanin suvun omistama Pukinniemen kartano, jossa isän Hilja-sisko ja hänen miehensä Reino olivat asuneet ja olleet työssä. Kartano löytyi helposti puistokujan päästä. Hiljan poika Eino oli mukana matkalla ja hän muisti asiat ja paikat ihmeteltävän tarkasti, vaikka oli ollut vain 11-vuotias, kun sieltä piti lähteä. Pukinniemi oli aikanaan iso tila ja sen navetassa oli ollut 120 lehmää. Pukinniemen kartano oli nykyisin Leningradin insinöörien ammattiyhdistyksen kesänviettopaikkana.

Seuraavaksi pysähdyimme puolen kilometrin pituisen, kovasti kuohuvan Asilan kosken rannalle, jonka pudotuskorkeus oli kahdeksan metriä. Koskessa on aikanaan ollut mylly, sirkkelisaha ja pieni sähkövoimalaitos ja myllyn perustukset olivat nytkin nähtävissä. Koski on Kokkolanjoen eli Hiitolanjoen ja Laatokan yhtymäkohdassa ja sen rannalla oli aikoinaan Asilan kartano. Se oli edelleen entisellä paikallaan, mutta niin ränsistyneenä, että en sitä heti tunnistanut, sillä olin nähnyt kartanon kuvan jossain kirjassa.

Seuraava pysähdyspaikkamme oli Hiitolan hautausmaa. Etukäteen tiedettiin jo, että kirkosta ei ole jäljellä mitään. Ortodoksien hautojen lisäksi löysimme muutamia kumollaan olevia suomalaisten hautakiviä. Isänisän Pekka Matinpoika Kemppisen ja Taneli-sedän hautoja emme löytäneet, eikä niissä aikanaan ollutkaan kuin puinen risti. Oletetusta hautapaikasta syntyi sisarusten kesken kinaa, kun jokainen oli muistavinaan paikan oikein, mutta eri paikassa olevaksi, eikä sitten kenenkään ohjeilla paikkaa löytynyt.

Palasimme majapaikkaamme klo 13.30. Koska tänään oli valokuvauksen kannalta parempi päivä, sää oli poutainen ja välillä jopa aurinko paistoi, päätti osa seurueesta lähteä vielä uudelleen kotipaikoille. Autonkuljettajamme Juri lupautui vielä kuljettamaan meitä ja matkaan lähtivät minun lisäkseni serkkupojat ja isä. Ensin menimme ns. vanhalle paikalle, joista löytyi savusaunan jäännöksinä sammaloitunut kasa kiuaskiviä. Tässä saunassa olivat kaikki 12 lasta syntyneet – eilen olimme unohtaneet katsoa sen saunan paikkaa. Paluumatkalla Juri kutsui meidät kotiinsa kylään ja me tietysti suostuimme. Hänen talonsa oli vaalea tiilinen talo, puolet omakotitalosta ja siinä oli viisi huonetta ja keittiö. Meidät ohjattiin olohuoneeseen ja annettiin katsottavaksi kuvakirjoja Laatokasta ja Äänisestä. Paikalle tulivat myös Jurin äiti, vaimo sekä ja 4- ja 20-vuotiaat pojat. Meille tarjottiin keittoa, johon laitettiin smetanaa, juomana oli samppanjaa. Tulkiksemme haettiin lähistöllä asuva vanhempi nainen, joka puhui karjalan kieltä, joka oli melko lähellä suomea. Juri esitteli myös ulkokartanonsa, jossa oli lampaita omassa karsinassaan ja kaksi lehmää omassaan. Lähtiessä sain lahjaksi kaksi valokuvakirjaa Karjalasta sekä Jurin osoitteen. Lupasin lähettää hänelle ottamiani valokuvia ja niin teinkin.

Seuraavana päivänä pakkasimme tavaramme heti aamupalan jälkeen ja suuntasimme bussin kotimatkalle. Karjalan rajanylitys sujui nopeasti ja niin saavuimme Käkisalmeen, jossa oppaamme jäi pois kyydistä. Ennen Viipuria poliisit pysäyttivät bussimme ja antoivat 10 ruplan ylinopeussakon. Kuski oli ihmeissään, sillä häntä ei oltu koskaan ennen sakotettu ylinopeudesta ja hän sentään oli ollut monilla matkoilla Neuvostoliitossa. Sakkorahat löytyivät helposti matkalaisilta, joilla oli jäänyt ruplia käyttämättä. He sanoivatkin kuskille, että jatkaa vain samaa tahtia, kyllä ruplia riittää! Viipurin aseman seisokin jälkeen jatkoimme matkaa rajalle. Tullissa ei ollut ongelmia ja niin saavuimme takaisin Suomeen.

Olimme kaikki tyytyväisiä matkaamme. Hiitolassa syntyneille se palautti mieleen monia muistoja ja meille, jotka emme olleet siellä aiemmin käyneet, se antoi konkreettisen kuvan isiemme kotipaikasta. Se tavallaan vahvisti meille yhteyttä sukuun ja sen juuriin.  Matka oli myös mukava tapa viettää aikaa sukulaisten kanssa. Sodan jälkeen suku hajaantui asumaan eri puolille Suomea, joten tapasimme harvoin. Onneksi matka tuli tehtyä, sillä nyt kun maiden raja on kiinni, se ei olisi enää mahdollista.

Lähteet:

Kannisto Raija, Sinivaara Juha ja Kemppinen Paula: Kemppisen suku Hiitolasta. Elämänvaiheita ja muistoja vuosilta 1900-2010. BoD. 2022.

Kannisto Raija: Hiitolan hiidet Karjalan kunnailla. Matkakertomus Hiitolaan ajalla 27.5-30.5.1991. Moniste.

https://www.juhasinivaara.fi/kemppi/kemppike.htm

Kirjoittaja Raija Kannisto

Pyhäjärven rannan tuntumassa, Epilänharjun eteläpuolella sijaitsi jo 1500-luvulla vauraiden tilojen muodostama kartanoketju. Yhä pystyssä olevat Raholan ja Kaarilan kartanot olivat alueen tiloista huomattavimpia. Jäljellä noilta ajoilta on myös esimerkiksi Nokian puolella sijaitseva Viikin kartano. Raholan kartanon päärakennus on Tampereen vanhimpia rakennuksia ja toiminut vuosisatojen aikana monena, mm. rusthollina, kestikievarina, kruununvoudin virkatalona ja Karjalan evakkojen asuntona. Pihapiirin käräjätuvassa on järjestetty istuntoja ja kerrotaan, että päärakennuksen vanha kellari muuttui tuolloin kuulusteltavien putkaksi. Sisällissodankin jälkiäkin voi alueelta löytää.

Raholan alueen historia

Raholan seudun alueet kuuluivat keskiajalla hallinnollisesti laajaan Pirkkalan pitäjään, joka oli osa Satakuntaa. Pyhäjärven rannan suojainen ja rehevä rantakaistale on ollut erinomaista viljelysseutua. Se on vaikuttanut siihen, että kyläasutus keskittyi aikanaan kartanoiden ympärille. Keskiajalta Harjun jakokuntaan kuuluivat Pispalan, Hyhkyn, Kaarilan, Raholan, Tohlopin, Villilän ja Pitkäniemen kylät. Harjun alueella oli 1500-luvulla 21 tilaa.

Raholan kylä mainitaan ensimmäisen kerran vuoden 1540 maakirjassa, jonka mukaan kylässä oli kolme taloa: Hannula, Ippinen ja Jurvala, joista Ippinen ja Jurvala ovat säilyneet nykyisen Raholan kadunnimistössä. Rahola on ollut ennen vanhaan läpikulkupaikka, sillä sen kautta kulkivat vanhat kirkko-, käräjä- ja markkinatiet, jotka olivat oikeastaan vain polkuja. Myöhemmin ovat laivareitit, maantiet, rautatie ja lopuksi moottoritie kuljettaneet raholalaisia maailmalle ja sieltä takaisin kotiin.

Raholan alueella on kulttuurihistoriallisesti arvokas Piikahaan koivikkoinen puisto, joka on reilun hehtaarin kokoinen arvoniitty. Se oli aikanaan Raholan tilan käytössä, jossa hevoset, lehmät ja lampaat laidunsivat. Keväisin siellä on kasvanut runsaasti valkovuokkoja ja kesäisin saniaisia. Vielä nykyisinkin siellä on laidunnettu lampaita kaupungin toimesta luonnon monimuotoisuuden edistämiseksi ja vieraslajien pitämiseksi kurissa. Piikahaan arvoa nostavat myös kilpikaarnamännyt ja iäkkäät kuuset.

Piikahakaan rakennettiin usean yhdistyksen talkoovoimin tanssilava, joka oli toiminnassa vuosina 1949-52. Alussa tanssilavan vieressä kasvoi kartanon ruispelto, mutta se tallaantui tanssi-iltoina, joten sen paikkaa piti vaihtaa. Enimmillään tansseja järjestettiin kahdeksan kertaa viikossa, kun sunnuntaisin oli kahdet tanssit.

Harjun markkinapaikka ja koulu

Porin porvarit saivat 1602 virallisen luvan pitää vuosittaiset markkinansa elokuussa Harjussa. Paikka sijaitsi lähellä Harjun kappelikirkkoa, joka rakennettiin 1645. Markkinoiden kulta-aikaa olivat vuodet 1708-1749, jolloin sen kirkko ja markkinapuodit muodostivat maakunnan keskuksen.

Tammerkoski-lehti tiesi kertoa vuonna 1938, että Harjun markkinat olivat suuret ja meluisat. Kun markkinapuodit syttyivät palamaan 1749 ja uhkasivat tuhota Harjun kirkonkin, lopetettiin markkinat Harjussa ja siirrettiin Pispalaan.

Harjun koulutalo valmistui Nokiantien varrelle 1862. Sen rakennusaineet saatiin puretusta Harjun kirkosta ja alueen talolliset hankkivat lisää tarpeita ja tekivät päivätöitä sen rakentamisessa. Koulun eteiseksi siirrettiin puretun kirkon eteinen sellaisenaan. Koulutalossa oli aluksi vain yksi luokkahuone ja opettajan asunto, mutta pari vuotta myöhemmin Lielahden kartanon omistaja Stjernvall lahjoitti siihen lisärakennuksen, jossa oli luokkahuone ja pitkämatkalaisten oppilaiden asunto. Koulua piti laajentaa vielä pari kertaa, ensin vuonna 1908, jolloin Wivi Lönn laati sille piirustukset, ja sitten 1925, jolloin rakennettiin kokonaan uusi kaksikerroksinen rakennus vanhan viereen. Koululaiset saivat viljeltäväkseen Raholan kartanon peltomaata, josta erotettiin halukkaille koululaisille perunamaa ja viljelypalstat. Viimeisin koulurakennus on vuodelta 2003. Vuosina 2025-2027 on jälleen vuorossa rakennusten perusparannus.

Raholan kartanorakennukset

Tampereen kaupungin tekemän rakennusinventoinnin mukaan Raholan kartano edustaa vanhan Pirkkalan pitäjän keskeistä maaseutuhistoriaa, ja on nyt viestinä meille keskiajalta asti jatkuneen asutushistorian kehityksestä. Kokonaisuutena Raholan kartano on tärkeä osa Tampereen vanhempaa rakennusperintöä.

Raholan kartanon rakennus sijaitsee edelleen samalla paikalla, kuin mihin se on merkitty vuonna 1773 laaditussa isojakokartassa. Tapana oli, että rakennuspaikka valittiin huolella.  Raholassa pihapiirin jako on ollut selvä: oli pääpiha (nk. miespihaa), jota hallitsivat päärakennus, jossa isäntäväki asui sekä virkakäytössä ollut käräjätupa. Erikseen oli talouspiha (nk. karjapiha), joka muodostui väentuvan ja navetan välille, ja oli työväen, päivätyöläisten ja eläinten aluetta. Pihapiiri on arvokas esimerkki yhtenäisestä, mutta hierarkkisesta kartanoympäristöstä, missä jokaisella rakennuksella on asemansa mukainen paikka kokonaisuudessa.

Raholan rakennukset ovat esimerkkejä talonpoikaisesta rakennusperinteestä, johon liittyy myös vaikutteita kartanorakentamisen perinteestä. Entinen päärakennus, joka muutettiin uuden talon valmistuttua käräjätuvaksi, edustaa hiukan vanhempaa arkkitehtuuria kuin uusi päärakennus eikä sen rakennusvuotta tiedetä. Se oli tyypillinen, ratsumiehelle tarkoitettu sotilasvirkatalo, joka oli riittävän kokoinen kapteenille sopivaksi viiden huoneen asumukseksi. Nykyisen päärakennuksen rakennutti virkatalokseen 1796 kruununvouti Anders Hornborg. Sen alla olevan kellarin uskotaan olevan itse rakennusta vanhempi. Sen alta lähti aikanaan maanalainen vankityrmä rakennuksen alle ja siellä on säilytetty käräjille tuotuja rikollisia. Se on nykyisin täytetty umpeen.

Todennäköisesti 1800-luvun alkupuolella pihapiiriä täydentämään rakennettiin viljamakasiini. Tilan kokonaisuuteen on kuulunut myös suuri, yli neljänkymmenen lehmän navetta, mutta rakennus purettiin 1990-luvun alussa.

Vuonna 2006, jolloin Tampereenkaupunki teki Raholan kartanosta rakennusinventoinnin, oli tontilla kuusi rakennusta. Näistä neljä rakennusta kuului varsinaiseen suojeltavaan ja siten säilytettävään kartanomiljööseen eli päärakennus, käräjätupa, väentupa ja viljamakasiini.

Aluetta omistaneet suvut

1600-luvulla suurin osa Harjun alueesta oli läänitetty aatelisille ja talonpojat toimivat vain maan viljelijöinä. Ruotsalaisen läänityskäytännön mukaisesti ansioituneille aatelisille lahjoitettiin elinvoimaisia tiloja ja Raholan kylän kolme taloa lahjoitettiin vuonna 1650 sotamarsalkka Carl Gustaf Wrangelille säteritilaksi. Hän omisti sitä vain lyhyen aikaa, koska hänen maaomaisuudesta suurin osa oli Ruotsin puolella eikä hän käynyt koskaan Raholassa. Kun lahjoitusmaat palautettiin valtiolle 1600-luvun lopulla, Rahola muutettiin sotilasvirkamiehen alaiseksi rustholliksi eli ratsutilaksi. Ensimmäisenä rusthollin haltijana oli kapteeni Jakob Finckenberg vuodesta 1667 alkaen. Raholassa ratsutilahistoriaan viittaavat nykyisin läheiset kadunnimet, joissa esiintyy ratsuväkitermejä: Kornetinkatu, Rakuunankatu ja Majurinkatu.

Raholan rustholli merkittiin lampuotitilaksi 1702. Tila autioitui vuosina 1700–1721 olleen isovihan johdosta ja sen jälkeen tilan osti kruununvouti Jakob Gadd (1698-1745), joka piti tilalla kestikievaria 1740-luvulle asti. Gaddin suku oli merkittävä tekijä Raholan seudun historiassa, sillä sille kuului myös läheinen Kaarilan kartano. Suvun perintönä on Raholassa Nokiantien varressa suojeltu Gaddien hautakappeli, entisen Harjun kappelikirkon ja entisen hautausmaan vieressä. Sen rakennutti Nils Kristian Gadd vaimonsa Sara Ullenin hautakappeliksi 1785 ja sen jälkeen sinne on haudattu monia Raholan ja Kaarilan kartanon omistajia ja heidän sukulaisiaan.

Rahola siirtyi 1790 luvulla virkataloksi kruununvouti Anders Hornborgille ja hänen aikanaan Raholassa istuttiin käräjiä. 1814 tamperelainen raatimies Henrik Grönlund hankki Raholan ja Kaarilan kartanot omistukseensa, ja ne periytyivät tyttären avioliiton kautta myöhemmin Thunebergin sukuun. Liikemies Otto Thuneberg (1865-1941) oli tuolloin Epilän seudun suurimpia maanomistajia. Thunebergeistä juontaa läheisen Tuurnankadun nimi, koska Thunebergit muuttivat sukunimensä Tuurnaksi.

1800-luvun puolivälissä Raholassa isännöivät Hilma Maria Sofia Thuneberg ja hänen miehensä majuri Agaton Lange. Heidän poikansa Albert Lange peri tilan vuosisadan vaihteessa. Albert Langen vanhemmat muuttivat asumaan alueella olevaan Haagan huvilaan, joka oli nykyisen Majurinkadun tienoilla. Kartanon omistuksessa oli myös Kauniston huvila, jota nimitettiin myös Kalle-herran huvilaksi.

Kartanon ja alueen vaiheita 1900-luvun alkupuolella

Sisällissodan 1918 taistelut kulkivat myös Raholan kartanon kautta, ja tila oli etupäässä valkoisten hallussa, kun taas punaiset majailivat Kaarilan kartanossa. Rakennuksissa on edelleen taistelujen jälkiä siellä täällä. Kun käräjätupaa remontoitiin 1960-luvulla, löytyi seinähirsistä runsaasti luoteja ja myös isompien ammusten jälkiä.

Pirkkalan kunta jaettiin kahtia vuonna 1922, jolloin Pyhäjärven eteläisestä puolesta tuli Etelä-Pirkkalan kunta ja pohjoispuolesta Pohjois-Pirkkalan kunta. Muutos oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä vuoden 1937 alusta kauppalaksi muuttuneesta Pohjois-Pirkkalasta tuli Nokian kauppala ja Etelä-Pirkkala oli Pirkkala. Samana vuonna Villilän, Raholan, Epilän, Lamminpään ja Pispalan alueet liitettiin Tampereen kaupunkiin.

Albert Lange jäi Raholan kartanon viimeiseksi tilalliseksi, sillä hän myi 1935 kartanon päärakennuksen ja osan maitaan Tampereen kaupungille. Jo aikaisemmin vuonna 1916 oli Helsingissä asunut tuomari Kaarle Oskari Laitinen ostanut ison osan Raholan maita, ja myi niitä sitten vähitellen tonteiksi 1950-luvulle saakka. Kartanon pihapiiri rakennuksineen jäi edelleen Tampereen kaupungin omistukseen.

Sota-aikana Raholan kartano oli suuri työllistäjä, koska sen viljelykset vaativat monia käsiä. Kun miehet olivat sodassa, niin nuoret ja lapset perkasivat rehujuurikas- ja kaalimaita. Kartanon leipomossa paistettiin lukematon määrä leipiä lähetettäväksi rintamalle. Lapset saivat viinimarjojen poimimisesta pienen palkan lisäksi jauhopussin ja maitopullon, jotka saattoivat olla rahaakin tärkeämpiä. Talvi- ja jatkosodan aikana kartanossa toimi sairaala sekä mielisairaiden hoitopaikka. Vielä sodan jälkeenkin kaupunki harjoitti alueella viljelystä ja karjankasvatusta ja tila olikin silloin ruokapulan ja säännöstelyn aikana kaupungin tärkeimpiä elintarvikkeiden tuottajia, joiden annista hyötyivät mm. kaupungin sairaalat ja hoitolaitokset.

Jatkosodan aikana ja sen jälkeen kartanoon asutettiin siirtokarjalaisia ja inkeriläisiä. Tätä varten päärakennukseen ja käräjätupaan tehtiin useampia asuntoja. Talo jaettiin kuudeksi pieneksi asunnoksi, joiden käytössä oli aluksi kaksi yhteiskeittiötä. Remonttia jatkettiin pian, jolloin kaikki asunnot saivat omat keittiöt. Myöhemmin asunnot toimivat kaupungin vuokra-asuntoina. Vesijohto taloon saatiin vasta 1980-luvulla. Lämmityksenä on ollut puulämmitys.

Nykyisin pihapiirin vieressä on Raholan kartanon entisille maille vuonna 1949 perustettu siirtolapuutarha, jonka kerhotilojen käytössä on ollut käräjätupa vuodesta 1969 lähtien. Moottoritie Pispalasta Nokialle, jota alettiin rakentaa 1964 ja joka avattiin liikenteelle 18.3.1974, katkaisi yhteyden alueelta Pyhäjärven rantaan.

Raholan kartano on ollut Tampereen kaupungin myytävien kohteiden listalla ja loppuvuodesta 2022 ylöjärveläinen mies osti Raholan kartanon. Rakennuksen kunnostamisen aikataulu ja kustannusarvio ovat edelleen auki, mutta ostajan tarkoituksena on peruskorjata rakennukset, jotka ovat suojeltuja. Isolla yli 9000 neliön tontilla sijaitsevat rakennukset ovat nykyisin jo huonokuntoisia.

Raholan alueen liittyminen sukuuni

Jatkosodan aikana ja sen jälkeen asutettiin Raholan kartanoon karjalaisia ja inkeriläisiä. Äitini Mirjam (1923-1997) oli yksi näistä sinne asutetuista evakoista. Hän oli asunut Viipurissa, josta joutui lähtemään sotaa pakoon marraskuussa 1939. Hänen perheensä sijoitettiin asumaan Tervakoskelle, joka tuntui Viipurin jälkeen pieneltä ja hiljaiselta paikalta. Mirjam halusi lähteä sieltä pois ja hänen viipurilainen tyttöystävänsä Sirkka houkutteli häntä tulemaan Tampereelle. Mirjam pääsi täällä työhön Raholassa Piikahaan lähellä olleeseen Viipurin keksi- ja rinkelitehtaaseen, jossa hän oli ollut töissä jo Viipurissa. Mirjam muutti elokuussa 1946 asumaan Raholan kartanoon, josta hänelle järjestyi asunto kartanon yhdestä isosta huoneesta. Samaan huoneeseen muuttivat myös tyttöystävä Sirkka sekä Martta, joka oli työssä samassa tehtaassa Mirjamin ja Sirkan kanssa. Asunnossa ei voinut laittaa ruokaa ja peseytyminen oli mahdollista vain saunassa. Työssä keksi- ja rinkelitehtaassa sai syödä talon tuotteita, joita nautittiin kuuman veden kera. Kotona niitä syötiin kylmän veden kanssa. Joskus Mirjam oli töissä niin heikkona huonosta ravinnosta, että pyörtyi.

Asuintoverinsa Martan kautta Mirjam tutustui hänen veljeensä Einoon, jonka kanssa Mirjam kihlautui jouluna 1945 ja avioitui toukokuussa 1946.

Myös omalla perheelläni on yhteys Raholaan. Mentyäni naimisiin vuonna 1972 muutin mieheni kanssa Raholaan Korvenkadulle, josta ostimme sieltä uudesta kerrostalosta kaksion. Siellä syntyivät molemmat tyttäremme ja Raholan alue tuli 1970-luvulla tutuksi perheellemme.

Lähteet:
Lundelin Tuija (toim.): Katajan ja kiven kansaa. Raholan kaupunginosakirja. 2004.
Tammerkoski-lehti 1938/4, s. 105.   
Raholan kartano Wikipediassa.
Tampereen kaupungin rakennusinventointi, Raholan kartano.
Harjun markkinoista.
Artikkeli Aamulehdessä tammikuussa 2024 (aukeaa kokonaan vain lehden tilaajille).

Kirjoittaja Raija Kannisto

Niemen kartanon nimi tulee nykypäivänä tutuksi Tampereen uuden ratikkalinjan käyttäjille, sillä se on yksi ratikkalinjan numero 1 pysäkeistä Lielahdessa. Niemen kartanon päärakennus on viime vuodet ollut nimeltään Rientolan Pirtti, koska Rientolan Setlementti ry. omistaa rakennuksen. Tilalla on kuitenkin pitkä historia.

Niemen kylä

Keskiajalla vanhassa Pirkkalan pitäjässä oli ensin Harjun jakokunta, myöhemmin Harjun ja Harjuntaustan jakokunnat. Lielahti-nimen on arveltu syntyneen nimestä Liejulahti, joka kuvasi tehtaan pohjoispuolella sijainnutta liejuista lahtea nimeltään Ollinojanlahti. Harjuntaustassa sijaitsi 1500-luvulla viisi kylää: Niemi, Pohtola, Possila, Lielahti ja Siivikkala. Vanhoissa asiakirjoissa Niemen kylä mainitaan vuonna 1442. Niemen kylän tiloja on eri aikojen kuluessa yhdistelty ja jaettu, jotkut ovat autioituneet ja joidenkin nimet ovat muuttuneet. Tilojen nimissä esiintyy sekä pelkkä Niemi että Vähäniemi ja Isoniemi.

Niemen kartano – entinen ratsutila eli rustholli

Keskiajalla Niemen talo oli kirkon omistuksessa ja toimi piispantalona, minkä jälkeen siitä tuli kruunun rustholli, jollaisena se palveli aina 1800-luvulle asti. Erik Freander osti vuonna 1838 ensin Isoniemen tilan Leena Isoniemeltä ja sitten vuonna 1840 Vähäniemen tilan kruununnimismies Polvianderilta ja näin tilat yhdistyivät. Erik Freander kuoli 46-vuotiaana keuhkotautiin 1846. Isän kuoleman jälkeen hänen vanhin poikansa Karl Erik Freander meni naimisiin Mäkkylän tilan tyttären Matilda Karoliinan kanssa vuonna 1851 ja hänen omistukseensa tuli Isoniemen eli nykyisen Niemen tila.  Heille syntyi vuosina 1852-1855 kolme lasta, jotka kaikki kuolivat alle kuuden kuukauden ikäisinä. Lasten isä kuoli vain 26-vuotiaana vuonna 1856 keuhkotautiin 4,5 avioliittovuoden jälkeen ja Matildasta tuli tilan omistaja.  

Hän meni uudelleen naimisiin seuraavana vuonna 1857 rusthollarin poika Johan Johanssonin kanssa, joka oli lähtöisin Teiskon Koverosta, ja joka käytti myöhemmin nimeä Juha Niemi. Hän rakennutti vuonna 1861 hirsistä empiretyylisen päärakennuksen, joka sai nimekseen Pirtti ja se on säilynyt lähes alkuperäisessä asussaan näihin päiviin asti.

Vuonna 1863 pihapiiriin nousi komea väentupa eli vieraspytinki, joka toimi aluksi rusthollina ja jonne Matilda ja Juha Niemi muuttivat asumaan. Heille syntyi kuusi lasta vuosina 1859-1872, mutta kaikki kuolivat pieninä, vanhimmat elivät 2-8-vuotiaiksi. Kuolinsyinä mainitaan mm. keuhkotulehdus ja tulirokko, mutta monen kohdalla syy on tuntematon. Vanhimmaksi elänyt Johan Evert eli 8-vuotiaaksi ja hän kuoli tulirokkoon, jota vastaan voidaan onneksi nykyään rokottaa. Kuolinsyytä ei useinkaan määritellyt lääkäri vaan pappi tai omainen. Juha Niemi kuoli 55-vuotiaana 30.5.1885 keuhkokuumeeseen, joka oli siihen aikaan yleinen kuolinsyy. Matilda Niemi jäi näin toisen kerran leskeksi eikä hänelle jäänyt yhdeksän lapsen synnyttämisen jälkeen yhtään perillistä. Hänen kohtalonsa oli todella raskas, koska hän joutui hautaamaan kaikki lapsensa.  

Matilda piti taloa yksin kaksi vuotta, mutta päätti sitten myydä tilansa vuonna 1887. Viereisen Lielahden kartanon omistaja Klas Alfred Stjernvall olisi ollut halukas ostamaan sen, mutta Matilda päätti myydä tilansa A.  Ahlström Oy:lle. Yhtiön tulo merkitsi alueelle sen pääelinkeinon muuttumista maanviljelystä ja karjataloudesta teollisuuteen. Yhtiö alkoi rakentaa tilan maille sahaa, jonka lisäksi vuonna 1889 valmistuivat myös paja, ruokahuone, kattilahuone, sauna, liiteri ja varastot. Lisäksi rakennettiin asuntoja työnjohdolle ja työläisille kaksi “pytinkiä” eli asuinrakennusta. Pytingit olivat pitkänomaisia hirsirakennuksia, joissa oli monia pieniä hellahuoneita ja huoneistoja.

Niemen pirtistä kylän keskus

Matilda Niemen tekemään kauppaan Ahlström-yhtiön kanssa kuului lehmänpito-oikeus, sekä emännän elinikäinen asuinoikeus Niemen päärakennuksen eli pirtin toisessa päässä. Näitä huoneita kutsuttiin ”emännän huoneiksi”. Niemen pirtistä tuli kylän keskus arjessa ja juhlassa. Vuodesta 1894 pirtti oli vouti eli työnjohtaja Matti Anttilan ja hänen perheensä asuntona. Pirtti ei ollut vain asunto, sillä siellä tehtiin myös talon puhdetöitä. Siellä valmistettiin mm. rekiä ja rattaankoreja ja korjattiin vanhoja.

Voudin vuonna 1899 syntynyt poika Kalle Anttila on kuvaillut sen aikaisia oloja pirtissä vuonna 1971 Tammerkoski-lehden artikkelissa, josta seuraavassa otteita vapaasti lainattuna:  

Pirtissä ruokailivat talon väen lisäksi kaikki talon pitkämatkalaiset ja työmiehet. Pirtissä oli suuri takka ja kolmella seinällä leveät penkit, joilla myös nukuttiin. Kaikki, myös sahalaiset, leipoivat itse leipänsä pirtissä. Leivät paistettiin pihan toisella puolella sijaitsevassa pakarissa, jonka jälkeen leivät pantiin pirtin orsille vartaaseen kuivumaan. Tarvittaessa pirtti toimi väliaikaisasuntona sahan uusille miehille, kunnes he löysivät uuden asunnon.

Pirttiin majoitettiin pirtin penkeille myös kerjuulla kiertäviä kulkijoita, jos vain tilaa riitti. Matilda-emäntä toi heille vielä leipäpalan ja tuopillisen maitoa. Käsityöläiset, kuten kellosepät, suutarit ja räätälit vaelsivat talosta taloon ja Niemeen saavuttuaan majoittuivat ja työskentelivät pirtissä niin kauan kuin töitä riitti.

Matilda Niemi kuoli vuonna 1907 ja hänestä muistuttaa nykyään enää Rientola-keskuksen lähellä oleva Matilda Niemen katu. Tehtaalla alettiin siihen aikaan tehdä töitä kahdessa vuorossa ja työntekijöiden asunnoista oli pulaa. Niinpä emännän asunnosta ja pirtistä tehtiin kahdeksan hellahuonetta.

Niemen pirtissä pidettiin kaikki suuremmat alueen kokoontumiset aina vuoteen 1937 asti, jolloin rakennettiin tehtaan Kerhola.  Siellä ehdittiin nähdä näytelmiä, tansseja, koulunkäyntiä ja käräjiä.

Muutoksen tuulia tilalla

Vuonna 1916 Ab J.W. Enqvist Oy hankki omistukseensa Ahlström-yhtiöltä Niemen tilan ja sahan ja perusti alueelle sulfiittiselluloosatehtaan. Tehdas käynnistettiin ja uusia tiloja rakennettiin teollisuuden tarpeisiin ja myös muita aiemmin talousrakennuksena käytettyjä tiloja hyödynnettiin. Tehdas palkkasi arkkitehti Birger Federleyn suunnittelemaan linnamaisen navetta- ja tallirakennuksen, joka valmistui vuonna 1918. Siitä tuli näyttävä maamerkki, jossa oli tilat 70 lehmälle ja 26 hevoselle ja jota koristavat 12-kulmaiset ja 20-metriset rehutornit. Sitä ei ulkonäkönsä perusteella uskoisi heti navetaksi! Kymmenien nautojen lauma kulki sisälle navettaan tornien välistä. Niemessä pidettiin nautakarjaa aina vuoteen 1957 asti. Sen jälkeen rakennuksessa toimi Lielahden tehdaspalokunnan paloasema, jolloin torneja käytettiin letkujen kuivaamiseen. Rakennus on arvioitu arkkitehtuuriltaan harvinaiseksi ja se on suojeltu. Arkkitehti Federley sai myöhemmin nimensä rakennuksia lähellä olevaan katuun.

Federleyn kädenjälki näkyy myös yhdessä puisessa ja kahdessa tiilisessä virkamiesasunnossa. Työväen ja virkamiesten välinen hierarkia kuvastui hyvin myös asuntojen suunnittelussa. Työväen asunnot sijoittuivat Lintulammen ympäristöön, Niemen kartanolta luoteeseen, kun taas virkamiesten asunnot rakentuivat erilleen Niemen kartanon alueelle.

Rakennukset olivat vuosien mittaan päässeet huonoon kuntoon, kunnes Rientolan setlementti ry. osti rakennukset ja 1,2 hehtaarin tontin syksyllä 2015 Metsä Board Oyj:n konsernihallinnolta ja remontoi ne hienosti yhteistyössä museoviraston kanssa. Korjausten ehtona oli, että julkisivuihin ei saanut koskea.

Sukulaisia Niemen tilalla

Tutkiessani mieheni isän Helge Kanniston äidinpuolesta sukua Ylöjärvellä törmäsin yllättäen siihen, että mieheni isoäiti Ida Josefina oli syntynyt Niemen tilalla.

Ida Josefinan vanhemmat olivat Viktor Ludvig Viktorinpoika Ylöjärven Siivikkalan Mäkelän torpasta ja Johanna Emmanuelintytär Ylöjärven Loilan Rajalan torpasta. Heidät vihittiin 1883, jolloin Viktor oli 25-vuotias ja Johanna 21-vuotias. Johannalla oli ennestään yksi avioton lapsi ja hän muutti vihkimisen jälkeen lapsensa kanssa asumaan Viktorin perheen luo Mäkelän torppaan, jossa asui ennestään Viktorin lisäksi hänen kuusihenkinen perheensä. Nuoripari muutti asumaan omilleen heti seuraavana vuonna Niemen rustholliin, jossa Viktor työskenteli renkinä. Siellä asuessa heille syntyivät lapset Viktor Filemon 1884 ja Ida Josefina 1885. Niemen tilalta perhe muutti jo vuoden kuluttua 1885 Lielahden rustholliin muonamieheksi ja edelleen 1888 Pirkkalan Hyhkyyn Simolan tilalle. Elämänsä aikana Johanna Emmanuelintytär synnytti kaikkiaan 14 lasta, joista kolme kuoli pienenä.

Lähteet:
Randell Seppo: Näköala Vainiolta. 1997.
Rientolan Historia
Ylöjärven seurakunnan kirkonkirjat

Kirjoittaja Raija Kannisto

Tein syksyllä 2023 sukututkimusta naapurini Heikki Simolan suvusta. Siinä yhteydessä Heikki tuli maininneeksi, että hänen serkkunsa Simo Simola oli ollut Ranskan muukalaislegioonassa 1950-luvulla ja kirjoittanut kokemuksistaan kirjan. Niinpä päätin hankkia sen kirjastosta ja se löytyikin varastokirjojen joukosta. Kerron seuraavassa hänen kirjansa pohjalta joitain Simon kokemuksia ja havaintoja sotareissultaan. Kirja on julkaistu vuonna 1955, joten maailma on silloin 69 vuotta sitten ollut erilainen kuin nykyisin.

Kirjansa alussa Simo Simola toteaa. että käsitykset muukalaislegioonasta rakentuvat useimmiten kuvittelun varaan ja siksi hän tahtoi kuvata legioonaa sellaisena, kuin hän sen koki ja näki.

Simo Simola syntyi 26.10.1923 Asikkalassa ja kuoli 19.10.1981 Ylöjärvellä.

Hänen vanhempansa olivat Aarno Vilhelm Simola, s. 1902 Pirkkalassa, kuoli 1941 Ylöjärvellä, ja Toini Esteri Onnenvuori, s. 1899 Lammilla, kuoli 1994 Ylöjärvellä.  Perheeseen syntyi kuusi lasta, joista Simo oli vanhin.

Simo kävi reserviupseerikoulun ja osallistui vänrikkinä jatkosotaan 1944, jossa hän haavoittui Syvärillä. Kesällä 1949 hän värväytyi Ranskan muukalaislegioonaan, josta palasi ehjänä kotiin vuonna 1954. Tästä ajasta hän oli kolme vuotta Indokiinassa. Ranskan Indokiina oli Ranskan siirtomaa vuodesta 1884 lähtien. Tässä sodassa Ranskaa vastusti Viet Minh -kapinaliike, jonka voitti sodan. Ranskan Indokiinasta muodostettiin sodan lopputuloksena neljä itsenäistä valtiota: Pohjois- ja Etelä-Vietnam, Laos ja Kambodzha.

Ranskan muukalaislegioona

Simo Simola kertoo kirjassaan legioonan historiasta. Se perustettiin vuonna 1831 Ranskan kuninkaan Ludvig Filipin määräyksestä. Sen perustamisen taustalla oli vuotta aikaisemmin ranskalaisten aloittama Algerian valloitus, joka ei sujunut hyvin ja siksi sinne lähetetiin lisäjoukkoja, joiden mukana oli pari saksalaista rykmenttiä. Ne olivat jääneet Napoleon I:n ajoista lähtien Ranskan palvelukseen. Kuninkaan säädöksellä määrättiin, että saksalaisrykmenttejä runkona käyttäen perustettavassa joukko-osastossa olisivat miehistönä ja alipäällystönä vain ulkomaalaiset. Upseerien piti olla ranskalaisia. Legioonan koko vahvuus oli 50 000 miestä, joista 65 % miehistöstä ja alipäällystöstä oli saksalaisia. Loput olivat kotoisin 51 eri maasta.

Lähtö legioonaan

Sitoumus legioonan piti tehdä viideksi vuodeksi ja sen ajan Simo myös siellä oli. Kaikkia halukkaita ei legioonaan otettu, vaan heidät tutkittiin tarkkaan eivätkä suuremmat rikolliset päässet mukaan. Simo kertoi tosin kuulleensa, että Ranskan rikospoliisi olisi antanut maan pikkurikollisille mahdollisuuden sovittaa tekonsa värväytymällä belgialaisena tai sveitsiläisenä legioonaan.

Legioonaan hyväksyttyjen matka alkoi 14.6.1949 Ranskasta laivalla kohti Indokiinaa ja se kesti kuukauden. Laivassa oli noin 500 miestä, pääosin jalkaväkeä. Muita suomalaisia ei laivalla ollut, ei edes pohjoismaista, sen sijaan saksalaisia oli enemmistö. Virkakieli oli ranska, josta kaikki eivät ymmärtäneet sanaakaan.

Punaista merta ylitettäessä kuumuus oli sietämätön, sekä päivällä että yöllä. Tuulikaan ei tuonut helpotusta, sillä se toi laivaan pölymäistä hiekkaa, vaikkei maata ollut näkyvissäkään. Toisille kuumuus kävi hermoille ja tappeluita syntyi, joista oli seurauksena putkareissu. Määränpäänä oli Saigon.

Viidakkosotaa

Simon palveluspaikka koko kolmen vuoden ajan oli eteläinen Konsan-Kiina. Hän tiivisti heidän tehtävänsä siellä näin: ”Se oli taistelua sissejä vastaan riisipelloilla, viidakossa ja kumipuuistutuksilla”. Myöhemmin hän totesi, että ”Michelinin kumiviljelyksiä siellä oltiin silloin puolustamassa”.

Legioonalaiset joutuivat taistelemaan myös muita kuin ihmisiä vastaan, sillä Simon mukaan Indokiina on muurahaisten luvattu maa. Eri lajeja oli lukemattomia, mutta tuhoisimpia olivat termiitit. Ne pystyivät läpäisemään kaikki esteet. Simo arveli, että muurahaisten paljoudesta johtui myös se, että alkuasukkaat eivät vaivautuneet rakentamaan itselleen käymälöitä. Termiitit korjasivat jätteet tuossa tuokiossa. Toinen vaarallinen laji siellä olivat valtavasarviset puhvelit, joita paikalliset asukkaat pitivät kotieliminä. Niiden avulla muokattiin riisipellot. Huhun mukaan puhvelit vihasivat eurooppalaisten hajua ja saattoivat joutua raivon valtaan sen tuntiessaan.

Alueen kylät olivat joko ranskalaismielisiä tai vieraita, kapinallisten hallussa olevia kyliä. Kun legioonalaiset saapuivat vieraaseen kylään, alkoi ryöstöretki, jonka aikana tapahtui myös julmuuksia. Ankat, kanat ja siat ryöstettiin ja niistä tehtiin leirissä yltäkylläisiä juhla-aterioita. Jälkiruuaksi tyhjennettiin banaani- ja appelsiinipuut. Mitä ei jaksettu itse syödä, vietiin kaupunkiin ja myytiin sataman upseereille. Simo totesikin: ”Saalista tuli runsaasti ja joka mies oli lähdettäessä melkein karjanomistaja”. Lähtiessä vielä kylän bambumajat poltettiin. Yleensä kylien asukkaat ehtivät karkuun ennen legioonalaisten tuloa ja kylä oli tyhjä asukkaista, mutta tavatessa asukkaat tapettiin. Simo toteaa omalta osaltaan, että ”koskaan en tottunut tuohon viettipohjaiseen julmuuteen, jota hurjistuneet sotilaat harjoittivat täysin viattomia siviiliasukkaita kohtaan”.

Työ ei ollut pelkkiä ryöstöretkiä. Kapinallisia etsiessään he joutuivat usein haravoimaan riisivainioita ja siellä vettä oli välillä vyötäröön asti, joskus jopa kainaloihin asti. Vedessä kahlaaminen oli raskasta ja välillä se oli viedä voimat kokonaan. Upseerit istuivat kajakeissa, joissa heitä kuljetettiin pitkin peltoa.

Siirtomaajoukoilla oli kurikomppania – rangaistuksia kärsivistä sotilaista – joka lähetettiin eräälle aarniometsäseudulle 40 km päähän Saigonista pohjoiseen. Sen tehtävänä oli marssia joukkojen kärjessä eikä heillä ollut konepistooleita. Heidän piti selvitä vain kivääreillä ja pikakivääreillä vaarallisesta tehtävästään. Heidän tuli raivata tietä muulle joukolle tiheän kasvillisuuden peittämässä maastossa.  Kaiken lisäksi satoi kaatamalla koko ajan.

Usein legioonalaiset toimivat partiointi- ja valvontatehtävissä, jolloin ruumiillisen työn tekivät vangit. Kerran kuitenkin myös legioonalaiset joutuivat tarttumaan lapioon. Sadekauden jälkeen maa oli märkää ja liejuista. He saivat todeta, että ruumiillinen työ on Indokiinassa sentään monin verroin rasittavampaa kuin pitkät marssit ja partiomatkat. He kaivoivat vihollisille esteeksi syvän ojan, jonka pohjalle pystytettiin bambupiikkejä ja reunoille kylvettiin suuret määrät pullojen sirpaleita, joista heillä ei ollut puutetta. Tämän kaiken tarkoituksena oli toimia esteenä vihollisen paljasjalkasotilaille.

Simo tutustui Saigonissa erääseen ranskan kielen taitoiseen prostituoituun, joka olikin sivistynyt nainen ja käynyt koulua. Hänen kanssaan hän Simo kävi mm. seuraavan keskustelun:

Nainen: ”Ei ole erikoisen kaunista olla orjuuttamassa toista kansaa toisen kansan laskuun pelkän palkan takia”.
Simo: ”Erehdyt, tyttö. En minä täällä rikastumassa ole. Seikkailua lähdin hakemaan. Kaukaisia maita.”
Nainen: ”Ja tiedätkö, mitä sinun seikkailusi maksaa meille täällä. Kaatuneita miehiä se maksaa, silvottuja jäseniä, raiskattuja naisia ja syyttä tapettuja lapsia. Jos teitä ei olisi ainoatakaan, ei tätä sotaa olisi.”

Myös Simo itse pohti kirjassaan siirtomaasotien oikeutta. ”Luonnollisesti ymmärrän, ettei siirtomaasodissa nykyäänkään ole kysymys jaloista tarkoitusperistä. Hyvin suurta osaa näyttelevät taloudelliset näkökohdat, sillä emämailla on luonnollisesti runsaasti etuja valvottavana siirtomaissaan.” Ja edelleen: ”Siirtomaavaltioiden politiikan pitäisi käsittääkseni tähdätä alusmaiden vähin erin tapahtuvaan vapauttamiseen”.

Myöhempinä vuosina Simo Simola tapasi myös muita suomalaisia miehiä, nimeltään mm. Lahdelma, Valjakka, Miettinen, Purjo, Tiira ja Salovaara. Suorittaessaan esikuntapalvelusta hän joutui tapaamaan useitakin suomalaisia. Mikäli sinne saapui sellainen alokas, useimmiten suomalainen, joka ei osannut mitään ymmärrettävää kieltä, soitettiin Simo Simola paikalle. Hän saikin kuulla heiltä toinen toistaan ihmeellisempiä elämäntarinoita.

Lopuksi Simo pohti sitä, mitä hän oli oppinut kokemastaan. Ensiksikin hän halusi sanoa painokkaasti legioonaan lähtöä suunnitteleville nuorille miehille sen, että he harkitsisivat tarkkaan ennen sopimuksen allekirjoittamista. Sillä myi viisi vuotta elämästään eikä sopimusta voinut perua. Toiseksi hän varoitti, että jos miehellä on taipumusta alkoholin käyttöön, hänestä tulee legioonassa joko auttamaton alkoholisti tai ikuinen kurilaitosten kiertäjä. Lisäksi hän oli todennut, että vain harva nuori pystyy läpäisemään legioonalaisvuotensa saamatta pysyviä kieroutumia sielunelämäänsä. Legioonassa joutuu näkemään sellaista ihmiselon saastaisuutta ja likaa, josta täällä pohjoisessa puhutaan vain kuiskaamalla.

Löysikö Simo legioonareissusta etsimänsä, sitä hän ei osannut vielä kirjassaan sanoa, sillä asioiden lopullinen selkiytyminen kestää aina kauan. ”Jos nyt mitään lopullista selkiytymistä sitten onkaan olemassa”.

LÄHTEET:
Simo Simola: Viidakkosotaa. Kolme vuotta legioonalaisena Indokiinassa. 1955.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Simo_Simola
https://fi.wikipedia.org/wiki/Indokiinan_sota

Kirjoittaja Raija Kannisto

Lapsuudessani 1950-luvun Tampereella meillä kotona ei ollut montakaan lastenkirjaa. Ainoat kirjat, mitä muistan olleen, olivat H. C. Andersenin Kootut sadut ja tarinat, osat I, II ja III sekä Joel Lehtosen Tarulinna. Erityisesti Tarulinnaa luettiin meille niin, että se oli aivan kulunut ja mielestäni siinä oli jännittäviä kertomuksia. Vanhempieni kanssa en muista koskaan käyneeni kirjastossa.

Perheemme muutti Kalevasta Nekalaan joulukuussa 1956 ja siirryin keväästä 1957 Nekalan kansakoulun kolmannelle luokalle. Tutustuin rinnakkaisluokalla olleeseen Ritvaan, joka oli innokas kirjastossa kävijä. Nekalan kirjasto oli siihen aikaan kansakoulun kivijalassa, osittain kellarikerroksessa. Ritva kertoi, että hän oli lukenut äskettäin hyvän kirjan nimeltään Salainen puutarha ja tietysti myös minä halusin lukea sen. Menin rohkeasti kirjastoon, vaikka en tiennyt, kuinka siellä lainaaminen tapahtuu. Kysyin kirjastonhoitajalta lainaksi Salaista puutarhaa, mutta pettymyksekseni se oli lainassa. Onnekseni kirjastonhoitaja kertoi, että voin varata sen ja niin sain aikanaan lukea kirjan. Tästä alkoi ahkera lukuharrastukseni ja kirjaston käyttö.

Kirjat olivat minulle myös mieluisia lahjoja. Jouluna 1959 sain lahjaksi Anni Swanin kirjan Iris rukka, seuraavana vuonna sain jopa kaksi kirjaa: Edmondo de Amicisin kirjan Sydän ja Helen Wellsin kirjan Ursula suurkaupungissa. Jouluna 1961 pukki toi Helen D. Boylstonin kirjan Johtajatar Helena. Lisäksi kirjahyllystä löytyy ilman merkintää saantiajankohdasta Irja Virtasen kirja Sylva ja Hilja Valtosen Hiiliristi. Ehkä sain myöhemmin vielä muita kirjoja, mutta vain nämä kirjat ovat minulla edelleen. Hilja Valtosen kirjoihin olin ihastunut ja luin ne varmaan kaikki. Kirjoitin sinikantiseen ruutuvihkoon lukemani kirjat ylös, mutta se vihko ei ole säilynyt. Olisi mielenkiintoista katsoa, mitä silloin luin.

Kävimme koulun kanssa tutustumassa kirjastoon ja meille selostettiin mm. kirjaston kirjojen luokitusjärjestelmä eli selitettiin mitä ne numerot kirjojen selässä ja hyllyjen päissä tarkoittivat. Siitä on ollut paljon hyötyä myöhemmin elämässäni.

Oppikouluaikana ehdin lukea myös romaaneja niin, että vanhemmat usein patistivat minua lähtemään ulos kirjojen parista, jotta silmät eivät mene pilalle. Asuimme paikassa, jossa ei lähistöllä asunut muita nuoria, joten kirjoista tuli minulle hyviä kavereita ja avautui uusia maailmoja.

Opiskeluaikana muu kuin opintoihin liittyvä lukeminen jäi vähemmälle, vaikka ei jäänyt kokonaan. Kun avioiduin ja muutimme Raholaan, oli lähikirjastoni Raholan koululla ollut kirjasto. Se sijaitsi yläkerroksissa, ehkä kolmannessa kerroksessa. Kun olin äitiyslomalla, kävin tyttäreni kanssa kirjastossa. Kun ei hissiä ollut, piti vaunut jättää alakertaan ja kiivetä lapsi kainalossa ylös. Kun tutkin kirjahyllyjä, konttaili esikoiseni kirjaston lattialla ja niin tuli kirjaston maailma hänelle tutuksi. Raholassa oli kirjastonhoitajana Kalervo Koivu, joka oli hyvin ystävällinen ja avulias. Myöhemmin, kun muutimme Lamminpäähän, tutustuimme Lamminpään kirjastoon, joka toimi omakotitalossa ja kirjastonhoitaja Maija asui sen yläkerrassa. Kirjasto oli pieni ja kodikas paikka. Kun Maija jäi eläkkeelle, tuli kirjastonhoitajaksi runoilija Kari Aronpuro. Hän oli paljon vähäpuheisempi kuin Maija. Ollessani äitiyslomalla nuoremmasta lapsestani tutustuin Aronpuron ”puheliaampaan” puoleen, kun kävimme Aronpuron satutunneilla.

Lasten myötä sain tutustua lastenkirjallisuuden klassikoihin, mm. Astrid Lindgrenin ihaniin kirjoihin, Gösta Knutssonin Pekka Töpöhäntä -kirjoihin ja muumikirjoihin, sillä ne olivat jääneet minulle lapsena tuntemattomiksi. Luin mielelläni lapsille ja nyt lapsenlapsille ja myös he ovat aina olleet innokkaita kirjojen ystäviä.

Työssä ollessa lukeminen rajoittui pääasiassa ammattiin liittyviin kirjoihin, mutta nyt eläkkeellä voi lukea kaikkea, mikä kiinnostaa. Työssä ollessani luin kaunokirjallisuutta 10-15 kirjaa vuodessa, mutta nyt eläkkeellä 20-30 kirjaa. Viime aikoina on tullut luettua aika paljon tietopuolista kirjallisuutta sukututkimusharrastuksen myötä. Pitäjä- ja paikallishistoriat antavat lisätietoa sukututkimukseen ja muutenkin historiaan liittyvät kirjat ja elämänkerrat kiinnostavat.

Kerran ollessani yliopiston alakuppilassa istuin sattumalta pöytään, jossa istunut mies esitteli itsensä Mikko Lahtiseksi. Siinä jutellessamme kävi ilmi, että hän oli kirjoittanut kirjan Kirjastojen maa. Hän, ”kirjastojen mies”, oli kiertänyt itse läpi lähes kaikki Suomen kirjastot ja esitteli kirjassa ne sanoin ja kuvin. Hänen mukaansa missään muussa maassa yleiset kirjastot eivät ole yhtä suosittuja kuin Suomessa, jossa 40% asukkaista käyttää kirjastojen palveluja. Maailmalla arvostetaan suomalaisten kirjastojen korkeaa tasoa ja henkilökunnan ammatillista pätevyyttä.

Näin lopuksi haluankin kiittää kaikkien kirjastojen henkilökuntaa. Käynpä missä kirjastossa tahansa, saan aina avuliasta ja ystävällistä palvelua, joka joskus jopa ihmetyttää tänä itsepalvelun aikana.

Kirjoittaja Raija Kannisto

Kokemuksia tarjoilijana Emmauksessa syksyllä 1968

Syyskuussa 1968 olin toisen vuoden opiskelija Tampereen yliopistossa. Koska olin tamperelainen ja asuin kotona, asumis- ja ruokakuluja ei ollut. Kuitenkin minun piti hankkia tarvitsemani vaate- ja käyttörahat itse, sillä perheeni oli tavallinen työläisperhe eikä rahaa ollut liiaksi. Halusin siis johonkin osa-aikatyöhön. Isä kehotti minua kysymään töitä hotelli Emmauksesta, koska hän oli sota-akana tutustunut sen johtajaan nimeltään Leuto Lumme. Niinpä menin hänen puheilleen keskiviikkona 18.9.1968 ja hän lupasikin heti töitä tilapäisenä tarjoilijana. Minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta tai koulutusta tarjoilijan työhön, mutta palkkakin oli pieni, muistaakseni 2 markkaa tunnilta.

Tarjoilijalla piti olla musta hame ja valkoinen pusero. Koska työt sai aloittaa jo seuraavana päivänä, piti minun mennä saman tien vaateostoksille. Rahaa ei ollut mukana, joten soitin kotiin ja veljeni toi rahat kaupunkiin. Ostin lyhyen mustan minihameen.

Aloitin siis työt tarjoilijana torstaina 19.9.1968 klo 7. Valkoisen puseron ja mustan hameen lisäksi asuuni kuuluin valkoinen pyyheliina käsivarrella. Sain lyhyen perehdytyksen työhöni. Ravintolan keittiössä työskentelivät tarjoilijoiden lisäksi mm. kokki, kylmäkkö ja tiskari. Tein pätkittäisiä päiviä joko aamulla tai iltapäivällä/illalla. Emmauksesta oli lyhyt matka kipittää aamulla yliopistolle, jossa luennot alkoivat kello 10.15. Illalla saatoin taas tulla takaisin töihin klo 17 ja olla klo 22 asti. Päiväkirjani mukaan olin ensimmäisenä iltana aivan poikki.

Välillä jaksoin lähteä lauantai-iltana töistä suoraan Linnasaliin tanssimaan, joskus taas olin niin väsynyt, etten kavereiden houkuttelusta huolimatta jaksanut lähteä, vaan menin mieluummin kylpyyn. Eräänä sunnuntaina emäntä soitti klo 11.30 ja hälytti minut töihin niin pian kuin mahdollista, vaikka työvuoroni piti alkaa vasta klo 16. Kerran eräänä perjantaina vuorostaan pääsinkin töistä jo klo 19, vaikka työvuoroni piti kestää klo 20.30 asti. Nämä äkilliset muutokset eivät haitanneet minua.

Emmaukseen majoittui usein venäläisiä ryhmiä ja he kävivät syömässä sen ravintolassa. Heille piti tarjota aina ruokajuomaksi puolukkamehua. Ryhmille tarjoilu oli minulle hankalaa, koska käsissä piti kantaa monia astioita kerralla eikä se tahtonut sujua. Töissä sattuikin välillä vahinkoja. Keskiviikkona 9.10.68 tiputin keittoa erään venäläisen naisen puvulle ja seuraavana päivänä munakaslautasen pöydälle asiakkaan eteen. Joskus sain kyllä venäläisilta asiakkailta pieniä lahjojakin.

Erään kerran oli ruokailemassa Tšekkoslovakian jääkiekkojoukkue. Pudotin vahingossa ruokaa yhden kiekkoilijan housuille ja ne olivat hänen ainoat, matkassa mukana olevat suorat housunsa. Niinpä hänen piti jäädä illaksi hotellille, kun muut lähtivät juhlimaan kaupungille.

Emmauksessa ei tarjoiltu ollenkaan alkoholia, sillä se oli raittiusravintola. Se helpotti tietysti minua, joka en tuntenut alkoholijuomia. Ravintoloissakin olin käynyt vain muutaman kerran, sillä minua kiinnosti enemmän tansseissa käynti, eikä ikäkään aina riittänyt sisäänpääsyyn.

Emmauksessa aamiainen tarjoiltiin aina pöytiin, niin kuin muutkin ruoat. Seisovaa pöytää ei tunnettu. Aamiaisen tarjoilu oli helppoa, kun muistettavaa ei ollut paljoa. Lounaalla ja illallisella asiakkaat tilasivat alkuruoan, pääruoan ja jälkiruoan, jokainen vähän erilaisen. Tapana ei ollut kirjoittaa tilausta paperille, joten välillä unohdin tilauksen ja jouduin kysymään uudelleen asiakkaalta, mikä olikaan ollut hänen tilauksensa.

Lopetin työni Emmauksessa 31.12.1968. Ihmeekseni sain työtodistukseen arvioksi, että olin osoittanut hyvää käytöstä, työtaitoa ja ahkeruutta. Työkokemus oli mielenkiintoinen ja avartava.

Emmauksen talon historiaa

Vuonna 1883 perusti Tukholmasta kotoisin ollut Nikolai Bauer Tampereen rautatieasemaa vastapäätä sijaitsevalla paikalle Hotelli Wasan, joka tunnettiin myös Bauerin hotellin nimellä. Tampereen kaupunginarkkitehti Caloniuksen suunnittelemaan rakennuskokonaisuuteen kuului kaksikerroksinen kulmarakennus ja yksikerroksiset puutalot Rautatienkadun ja Hämeenkadun varsilla. Kun Tampereella otettiin vuonna 1907 käyttöön kunnallinen kieltolaki, Bauer myi hotellinsa NMKY:n, NNKY:n ja Kaupunkilähetyksen muodostamalle omistajaryhmälle. Nämä tahot omistivat hotellin sitten vuoteen 1982 saakka.

Uusien omistajien perustama raittiushotelli Hospiz Emmaus avattiin syyskuussa vuonna 1907, ja siitä tuli pian Tampereen suosituin majoituspaikka. Vuonna 1923 hotellia laajennettiin nelikerroksisella piharakennuksella, jonka suunnitteli Heikki Tiitola.

Vuonna 1932 ryhdyttiin Tampereen uuden rautatieaseman rakennustöiden yhteydessä alentamaan Hämeenkadun ja Rautatienkadun pintaa, jonka vuoksi olisi jouduttu tekemään muutoksia vanhoihin hotellirakennuksiin. Emmauksen johtokunta päättikin sen vuoksi rakentaa paikalle uuden hotellin, jonka rakennustyöt alkoivat vuonna 1935. Valmistuessaan uusi hotelli oli 117 huoneellaan Suomen suurin. Se on kuusikerroksinen hotellirakennus, joka on valmistunut vuonna 1936. Funktionalismia edustavan rakennuksen ovat suunnitelleet arkkitehti Bertel Strömmer ja rakennusmestari Heikki Tiitola.

Vuonna 1936 konditoriamestari Aarne Linkosuon aloitti leipomoliikkeen toiminnan Hotelli Emmauksen piharakennuksessa ja myymälä oli rautatieasemaa vastapäätä.

Hotelli Emmaus myytiin vuonna 1982 Yhtyneille Ravintoloille, ja nykyisin rakennuksessa toimii Hotelli Scandic Tampere City. Hotellia on laajennettu uudella lisärakennuksella Rautatienkadun suuntaan, ja hotellissa on nykyisin 263 huonetta.

Lähteet:
Raija Kanniston päiväkirja ja työtodistus Emmauksesta
Hotelli Emmauksen talo

Kirjoittaja Raija Kannisto

Parikkalasta kotoisin ollut talollisen tytär, 30-vuotias Anna Maria Sinkkonen lähti Titanic-laivalla Amerikkaan 10.4.1912. Hän oli käynyt rippikoulun ja osasi jotenkin lukea, mutta ei kirjoittaa. Miksi hän halusi lähteä ja miten hän matkasta selvisi?

Annan kotitausta

Annan isä Matti Matinpoika Sinkkonen, s. 1847 oli kotoisin Parikkalan Tyrjän kylästä. Koska hän ei ollut vanhin poika, ei hän halunnut jäädä kotitilalle, vaan etsi vaimon muualta. Hän meni kotivävyksi Poutalan kylän Poutalanmäen tilalle vuonna 1869, jolloin hän meni naimisiin Leena Poutasen kanssa. Tilan isäntä, Leenan isä Mikko Poutanen oli kuollut kolme vuotta aiemmin 1866. Matin ja Leenan avioiduttua helmikuussa 1869 tilalla asuivat heidän lisäkseen 50-vuotias leski Eufemia Nokelainen ja Leenan sisaret Maria ja Anna, jotka kuolivat 1869 ja 1873.

Matti Sinkkonen ja Leena saivat kuusi lasta vuosina 1870-1884, ensin pojat Matti ja Mikko, sitten tyttäret Matilda, Katriina, Anna ja Iida. Isä Matti ei pysynyt ihan kaidalla polulla, sillä hän syyllistyi rikkomuksiin. Hän sai 1888 tuomion ensikertaisesta murtovarkaudesta 24 päivää vankeutta ”vettä ja leipää” ja 1892 kolmannesta kerrasta viinan myyntiä tuomiona vankeutta kuusi kuukautta.

Leenan 75-vuotias äiti kuoli 7.2.1894 ja Leena-vaimo 53-vuotiaana 3.5.1897. Matille jäi huollettavaksi 18-, 15- ja 12- vuotiaat tyttäret, muut lapset olivat jo aikuisia, mutta asuivat kotona. Tämän jälkeen perheen elämässä tapahtui monia muutoksia.

• Isä Matti haki Antreasta uuden vaimon Anni Tuomaantytär Iivosen ja meni naimisiin 17.5.1899. Heille syntyi poika Juhana 20.5.1900.
• Matin vanhin poika Matti meni naimisiin 22.7.1900 Anna Naukkarisen kanssa ja toi vaimonsa kotitilalle. Heille syntyi vuosina 1902-1909 kolme lasta, joista nuorin kuoli kahden kuukauden ikäisenä.
• Tytär Matilda meni naimisiin Aleksei Iwanoff Kondratjeffin kanssa 21.11.1900 ja muutti miehensä luo Parikkalan Koitsanlahteen.

Näiden muutosten jälkeen 1900-luvun alkuvuosina Poutalanmäen tilalla asuivat isä Matti Sinkkonen uuden perheensä kanssa (3 henkeä), poika Matti Sinkkonen vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa (4 henkeä), aikuiset tyttäret Katriina, Anna Maria ja Iida sekä toinen poika Mikko (4 henkeä). Mikko oli henki- ja rippikirjojen kirjojen mukaan mielisairas ja hänen hoidostaan syntyi kunnalle ilmeisesti kuluja, koska kunta peri hänen hoitokulujensa kattamiseksi (4.6.1910 Jaakkiman sanomien mukaan) ”ulosottoon kirjattua omaisuutta Mikko Sinkkoselta”. Myöhemmin kunta teki uusia päätöksiä perinnästä. Niinpä isä Matti joutuikin muuttamaan perheensä kanssa jo vuonna 1911 palstatilalliseksi Poutala 2:een ja poika Matti jäi Poutalanmäen isännäksi.

Naimattomat tyttäret alkoivat olla jo ”yli naimaiän”, eivätkä he olleet löytäneet sopivaa puolisoa. He tunsivat varmaan olevansa vähän ylimääräisiä talossa ja lähtivät etsimään parempaa tulevaisuutta muualta.

Tyttäret alkavat suunnitella Amerikkaan muuttoa

Amerikka alkoi houkuttaa tyttäriä. Parikkalasta muutti Pohjois-Amerikkaan siirtolaistilaston mukaan vuosina 1894-1920 yhteensä 294 henkilöä, heistä 53% lähti vuosina 1906-1910. Lähtijöistä enemmistö oli miehiä, joilla osalla perhe seurasi perässä. Suurin osa lähtijöistä oli 21-30 -vuotiaita. Kanada oli muuttokohteena suositumpi kuin Yhdysvallat. Matka alkoi useimmiten Hangosta, jossa tehtiin lähtijöille lääkärintarkastus ja matkalippujen tarkastus. Parikkalasta lähti Amerikkaan mm. Ester Loikkanen (äiti oli syntyjään Sinkkonen), Heikki Sinkkonen, Otto Mauriz Sinkkonen ja Viljo Sinkkonen.

Luultavasti Sinkkosen tyttäret olivat kuulleet heistä ja se rohkaisi suunnittelemaan muuttoa. Ensimmäisenä matkaan lähti nuorin tytär Iida, joka oli melkein 23-vuotias ja naimaton, kun sai passin 5.10.1907 Amerikkaan muuttoa varten.

28-vuotias Katriina sai passin Amerikkaan muuttoa varten 4.11.1907, mutta vasta rippikirjassa 1910-1919 on merkintä Amerikkaan muutosta 24.8.1912. Muuttoon tuli kuitenkin mutkia matkaan, sillä Katariina tuomittiin Hangon raastuvanoikeudessa 14.10.1912 myymälävarkaudesta ja maksamaan sakkoa 50 markkaa. Ilmeisesti häntä ei päästetty matkaan, sillä seuraava merkintä Parikkalan rippikirjassa on, että hän oli palannut sinne. Matkakuume ei kuitenkaan ilmeisesti hellittänyt Katriinasta, sillä viimeinen tieto rippikirjassa on, että hän kuoli vuonna 1916 Kööpenhaminassa.

Titanic-laiva ja sen uppoaminen

Titanic oli White Star Line -yhtiön matkustajalaiva, joka lähti neitsytmatkalleen Southamptonin satamasta Englannista 10. huhtikuuta 1912 kello 12 ja sen määränpäänä oli Yhdysvaltojen New York. Aluksen oli määrä saapua New Yorkiin keskiviikkona 17. huhtikuuta, ja matka sujui ongelmitta aina huhtikuun 14. päivän iltaan asti. Ensimmäisen kerran tähystäjä havaitsi jäävuoren klo 23.40 noin 450 metrin päässä. Titanic törmäsi Pohjois-Atlantilla täyttä vauhtia jäävuoreen ja upposi vähitellen klo 2.20. Jäävuori oli repinyt aluksen kylkeen aukkoja kuuden ensimmäisen osaston kohdalle. Titanic oli suunniteltu pysymään pinnalla, vaikka vettä tulvisi neljään peräkkäiseen osastoon, mutta nyt kuudessa osastossa oli vuoto, jota ei voitu tukkia.

Titanic upposi vieden mukanaan 1 517 ihmistä, joka oli 68,2 % laivan matkustajista, ja vain 706 pelastui. Pelastuneista 199 matkustajaa oli 1. luokassa, 119 oli 2. luokassa ja 174 matkustajaa 3. luokassa. Suurin mahdollisuus pelastua (60,5 %) oli 1. luokan matkustajilla ja huonoin (24,5 %) 3. luokan matkustajilla. Miehistöstä pelastui 214 henkeä (23,8 %), mutta kapteeni Edward Smith upposi laivan mukana. Valtaosa laivalla olleista suomalaisista matkusti kolmannessa luokassa, jota yleisesti kutsuttiin siirtolaisluokaksi.

Titanic oli sisarlaivojensa ohella aikansa suurin ja loisteliain höyrylaiva, ja sitä sanottiin ”käytännössä uppoamattomaksi”. Titanicin uppoaminen onkin historian kuuluisin merionnettomuus. Tarinan mukaan orkesteri soitti uppoamisen loppuun asti ja viimeiseksi virren Sua kohti herrani.

Onnettomuustutkimuksissa uppoamisen todettiin olleen seurausta siitä, että laivan päällikkö Smith ei ottanut jäävuorivaroituksia ajoissa huomioon, eikä laiva hidastanut vauhtiaan vaara-alueella. Onnettomuutta pahensi se, ettei pelastusveneitä lastattu täyteen. Pelastusliivejä riitti kaikille, mutta ne eivät suojanneet kylmältä vedeltä. Puolessa tunnissa lähes kaikki veden varaan joutuneet olivat paleltuneet kuoliaiksi. Osalla matkustajista oli päällään vain yöasu, osalla juhlapuku.

Onnettomuus oli aikanaan suuri uutinen myös Suomessa. Siitä uutisoitiin laajasti sanomalehdissä ja useampaan kerran, koska tietoja saatiin vähitellen lisää. Sanomalehti Salmetar kertoi 20.4.1912, että laivan mukana mereen joutui 50 000 säkkiä kahvia, 50 000 laatikkoa teetä ja jalokiviä n. 1,5 miljoonan edestä. Laivan lasti oli vakuutettu 3 miljoonan edestä.

RMS Titanicin hylky löydettiin vuonna 1985, noin 73 vuotta onnettomuuden jälkeen. 3 798 metrin syvyydessä lepäävää, vähitellen hajoavaa hylkyä on tutkittu paljon.

Anna Sinkkosen kohtalo

Anna pääsi ripille 1898 ja kävi ehtoollisella 1907.  Parikkalan rippikirjassa 1900-1909 on merkintä, että 30-vuotias Anna on Viipurissa. Olisiko Anna ollut tienaamassa matkarahoja siellä? Kotoa tuskin liikeni hänelle matkarahoja. Hän lähti Hangosta Polaris-laivalla 3.4.1912 Englantiin Southamptoniin. Sieltä hän lähti 10.4.1912 Titanic-laivalla suuntana New York. Laivalla matkusti 63 suomalaista, joista 20 selvisi haaksirikosta hengissä. Heistä 16 matkusti 3. luokassa ja vain neljä 2. luokassa.

Anna Sinkkonen matkusti onnekseen 2. luokassa. Hän oli matkalla Bostoniin sisarensa Iidan luo, joka meni naimisiin 15.6.1912 Charles Leafin kanssa. He asuivat USA:ssa paikassa Brighton Massachusetts.

Geni.comin englanninkielisessä selostuksessa kerrotaan, että laivan keula oli jo alkanut vajota, kun alettiin laskea ensimmäistä pelastusvenettä, johon Anna pääsi. Veneessä kaikilla kymmenellä naisella oli pelastusliivit. Laivan miehistö ei päästänyt pelastusveneisiin miehiä. Annan veneessä olisi ollut vielä tilaa, mutta monet olivat kieltäytyneet jättämästä laivaa ja menemästä pelastusveneeseen. Anna ei tässä vaiheessa ymmärtänyt, miksi ihmisiä käskettiin menemään kiireesti veneisiin. Hän ajatteli, kuinka noloa olisi, kun kaikki nauraisivat heille, kun he palaisivat Titaniciin pienen soutelun jälkeen. Heidän veneensä pelastettiin klo 4 paikalle tulleeseen matkustajalaiva Carpathiaan, joka oli ensimmäinen alus, joka vastasi Titanicin avunpyyntöön. Anna oli silloin jonkinlaisessa shokissa, koska oli saanut veneessä päävamman, jonka arvet säilyivät loppuelämän ajan.

Perillä New Yorkissa hänet ja hyttikumppaninsa 18-vuotias Lyyli Silvén majoitettiin juutalaiseen Welcome Home -asuntolaan. Päästyään sisarensa luo ja toivuttuaan jonkin aikaa hän sai työpaikan palvelijana bostonilaisen poliisin kotona.

Anna avioitui vuonna 1918 Seattle King Washingtonissa suomalaissyntyisen kaivosmies John Salmen kanssa, joka oli muuttanut USA:han 1905. John kuoli 76-vuotiaana 1961 ja Anna 81-vuotiaana 25.11.1963, molempien kuolinpaikka oli Issaquah, King, Washington, USA.

Lähteet:
Parikkalan kirkonkirjat ja henkikirjat
Lukuisat vanhat sanomalehdet
Titanic Wikipediassa
Siirtolaisuusinstituutin siirtolaisrekisteri
Anna Maria Salmi Genissä

Kirjoittaja Raija Kannisto