Isäni suku Kemppiset oli asunut Laatokan Karjalaan kuuluneessa Hiitolan pitäjässä 1600-luvulta lähtien, kunnes joutuivat jättämään kotiseutunsa talvisodan sytyttyä marraskuussa 1939.
1990-luvun alussa tulivat kotiseutumatkat Karjalaan mahdolliseksi, kun Neuvostoliitto oli hajonnut ja rajat avattiin matkailijoille. Hiisi-säätiö järjesti toukokuussa 1991 bussimatkan Hiitolaan, ja sille osallistui 25 matkalaisen joukossa me yhdeksän Kemppisen sukuun kuulunutta. Mukana olivat isäni, kaksi tätiäni, viisi serkkua ja yhden serkun puoliso. Muut sukulaiset kuin me kolme nuorinta serkusta, olivat syntyneet Hiitolassa. Suku ja sen historia ovat aina kiinnostaneet minua, joten lähdin innoissani matkaan. Tein matkan aikana muistiinpanoja ja kokosin ne matkapäiväkirjaksi, josta on tässä lyhennetty versio.
Matkan varrella bussimme pysähtyi ensin Viipurissa, sitten Kivisalmen sillalla, jossa ihailimme Vuoksen kuohuja. Se oli ilmeisesti matkailijoiden suosima pysähdyspaikka, sillä monet kauppiaat päivystivät siellä ja piirittivät heti automme. Heillä oli tarjolla mm. vodkaa, samppanjaa ja maatuskanukkeja. Ostin muistoksi neuvostosotilaan lakin ja vyön ja ne ovat minulla vieläkin tallella. Käkisalmessa tutustuimme sen 1300-luvulta peräisin olevaan linnaan ja kaupungin kulttuuritaloon, joka oli ennen toiminut kirkkona.
Illansuussa saavuimme majapaikkaamme, joka oli Hiitolan Pekonlahdessa Laatokan rannalla oleva Zastava-kolhoosin huvila eli datsa. Paikka oli kaunis, luonto vihreää ja lähistöllä oli korkea ja jyrkkä Hiidenvuori. Huoneet olivat kahden hengen huoneita ja lämpimiä kuin sauna ja sänkynä oli heteka, jonka pohja notkui kuin riippukeinu. Osasin vähän venäjää ja jututin taloa ylläpitänyttä perhettä, johon kuului nuoripari ja rouvan vanhemmat. He asuivat talvisin Leningradissa ja heillä oli kesäpaikka Hiitolassa. Nuori rouva opiskeli talvisin musiikkia ja hänen miehensä biologiaa.
Seuraavana aamuna kaikki matkalaiset lähtivät autoilla omille kotipaikoilleen paikallisten kuljettajien ohjastamina. Meidän seurueemme lähti kohti Kuoksjärven kylää ja sai käyttöönsä kaksi Ladaa ja maastoauton. Minä päädyin Jurin ohjaamaan maastoautoon. Harmiksemme vettä satoi kaatamalla ja minä onneton en ollut ottanut mukaani kumisaappaita ja sadetakkia. Mutta ei hätää – Iita-tädiltä sain kertakäyttösadetakin ja talosta lainaksi kumisaappaat. Tie oli tosi onneton, se oli kuoppainen, kapea ja vesilammikoiden peitossa. Erään mäen kohdalla etummaisena ajanut Lada pysähtyi eikä sen kuski suostunut enää jatkamaan matkaa, sillä tie oli upottavan pehmeä. Pikkuautot kääntyivät takaisin kiertääkseen toista pidempää reittiä, mutta maasturimme jatkoi matkaa. Kun kaikki autot olivat kohdanneet taas toisensa, syntyi kiivas sanaharkka siitä, mikä on oikea tienhaara lähteä tiluksille. Lopulta asiasta syntyi yksimielisyys ja oikea tienhaarakin löytyi.
Kemppisen Ala-Kemppilä -nimiselle tilalle vievän pikkutien pohja näkyi maastossa edelleen selvästi, vaikka se oli osittain umpeen kasvanut ja puiden runkoja oli kaatunut tien päälle. Vettä satoi edelleen kaatamalla, mutta yritin sateenvarjon alta valokuvata kaunista tietä. Serkkuni Juha kuvasi matkaa videokameralla ja suojasin häntä välillä sateenvarjolla. Metsä tuntui ihan luonnontilaiselta ikimetsältä, jota ei oltu hakattu vuosikymmeniin. Linnut pitivät korvia huumaavaa viserryskonserttiaan. Väistämättä tuli mieleeni suomalaisen kansansävelmän sanat ” Jo Karjalan kunnailla lehtii puu, jo Karjalan koivikot tuuhettuu, käki kukkuu siellä ja kevät on – vie sinne mun kaiho ponneton.”
Tietä kulkiessamme isäni pysähtyi välillä kertomaan meille sen rakentamisesta: ”Lähiseutujen talot tekivät tienpohjaa paremmaksi talkoilla ajamalla hevoskuormittain tielle soraa. Tietä kuljettiin aikanaan kävellen, hevosella tai polkupyörällä. Kemppisen talon 18 asukkaalla oli käytössään yksi polkupyörä ja sillä saatettiin kulkea pitkiä matkoja, esim. Käkisalmeen tai Imatralle.”
Sitten saavuimme Ala-Kemppilän tilan peltoaukeille, jossa jouduimme ylittämään ojan, joka sateiden takia oli runsasvetinen. Selvisimme kaikki sen ylityksestä vaatteet kuivina, toinen toisiamme auttaen, vaikka ojan savipohja oli liukas. Huomasin, että lainasaappaissani oli reikä ja sukat kastuivat. Pellon laidalla isältä pääsi helpottunut huudahdus: ”Meidän pellot on viljeltyjä ja hyvin hoidettuja!” Oli ollut vähän pelkoa siitä, että suvun raivaamat pellot olisivat kasvaneet horsmaa tai pajukkoa. Kaikki riensivät kovalla touhulla tutkimaan asuinpaikkoja lähemmin. Paljon ei etukäteen odotettukaan löytyvän, mutta talon kivijalan, maakellarin ja navetan kiviseinien odotettiin olevan nähtävissä ja ne juuri olivatkin jäljellä. Lisäksi siskokset tunnistivat kaksi kaivon paikkaa, riihi- ja saunarakennusten paikat sekä tallin ja navetan kohdalla kivijalan tapaisia kivikasoja. Tuttujen paikkojen näkeminen sai vanhemmilla sukulaisilla paljon muistoja mieleen, joita he selittivät innokkaasti ja välillä yhteen ääneen. Kotitalon pihakoivuakin piti halata.
Kemppisen kotitalosta oli jäljellä kivijalan rauniot. Aikanaan siinä oli ollut 8 x 10 metrin kokoinen hirsitalo, jossa oli tupa, kaksi kamaria, eteinen ja ruokahuone. Vuonna 1938 talo oli rakennettu uudelleen samoista hirsistä, mutta lahonneet kohdat uusittiin ja yläkertaan rakennettiin kamari. Talossa asui loppuvaiheessa 18 henkeä, osa lapsia. Rinteestä löytyi maakellari ja se tutkittiin tarkkaan sisältä ja ulkoa. Kellarissa oli ollut kolme osastoa, joista perunoille oli isoin tila, pienempi oli juureksille ja ovea lähinnä oleva osasto mehuille ja hilloille. Perunaosaston seinän ja katon rajassa oli aukko, josta Iita-täti kertoi, että perunat pudotettiin ulkoa ränniä pitkin aukosta sisään suoraan kellariin ja mullat varisivat matkalla pois ritilän läpi. Tallissa oli aikanaan ollut 3-4 hevosta ja navetassa 10 lehmää, 8 kanaa, 11 lammasta ja sika. Luonnonkivistä muuratusta navetasta olivat vain seinät pystyssä. Niiden päällä oli aikanaan ollut muutama lautakerros ennen kattoa, mutta niitä ei enää ollut. Navetan ympäristössä maa ja osa puustoa olivat mustana kulotuksen vuoksi. Kello 14 aikaan tuntui siltä, että kaikkien vaatteet olivat läpimärkiä, kumisaappaat vetisiä ja nälkäkin kurni vatsassa, joten päätimme palata autoille ja sinne saavuttuamme sade vihdoin lakkasi. Kaivoimme esiin aamulla saamamme eväspussit ja leivät maistuivat kaikille hyvin.
Iltapäivällä kävimme tutustumassa pitäjän keskustassa olleeseen Hiitolan rautatieasemaan. Hiitola oli aikanaan kolmen radan risteysasema, josta yksi haara meni pohjoiseen päin Parikkalan ja Elisenvaaran kautta Sortavalaan, yksi haara etelään Käkisalmeen ja edelleen Pietariin ja kolmas haara Antrean kautta Viipuriin. Ennen sotia rautateiden yli meni maantiesilta, jonka pengerrykset edelleen näkyivät; mutta itse silta oli pommitettu hajalle sodan aikana. Juuri rautateiden risteysaseman vuoksi asemakylää pommitettiin sodan aikana ankarasti. Asemalta lähtee edelleen junia ja rata on sähköistetty Käkisalmen ja Leningradin väliltä.
Suuntasimme kulkumme vielä aseman lähellä olevalle Linnavuorelle, jonka aseman puoleiset seinämät olivat jyrkkiä, melkein kohtisuoria kalliota, mutta toinen puoli oli loivempi ja sitä pystyi kiipeämään. Otimme eväspaketit kainaloon ja lähdimme kaikki kapuamaan ylöspäin, mutta osa hengästyi jo alkumatkasta ja ymmärsi luopua matkasta. Me huipulle päässeet kiertelimme vuoren laella katsellen ympärillä avautuvia maisemia. Entinen asemakylä näytti olevan edelleen melko tiiviisti asuttu. Muut nauttivat eväspakettinsa antimia, paitsi minä, joka olin unohtanut evääni autoon. Alhaalla odotteleva väki oli ryhtynyt juttusille kahden paikallisen mummelin kanssa. He osasivat vähän suomea ja kertoilivat innokkaasti elämänvaiheistaan. Paluumatkalla pysähdyimme katselemaan Kokkolanjokea, joka virtasi myös Kemppisen tilan lähellä. Kaikki matkalaiset ihmettelivät joen pienuutta, koska he olivat mielessään muistaneet sen paljon mahtavammaksi.
Seuraavana päivänä autoretkemme kohteena oli Laatokan rannalla sijainnut ja Hallmanin suvun omistama Pukinniemen kartano, jossa isän Hilja-sisko ja hänen miehensä Reino olivat asuneet ja olleet työssä. Kartano löytyi helposti puistokujan päästä. Hiljan poika Eino oli mukana matkalla ja hän muisti asiat ja paikat ihmeteltävän tarkasti, vaikka oli ollut vain 11-vuotias, kun sieltä piti lähteä. Pukinniemi oli aikanaan iso tila ja sen navetassa oli ollut 120 lehmää. Pukinniemen kartano oli nykyisin Leningradin insinöörien ammattiyhdistyksen kesänviettopaikkana.
Seuraavaksi pysähdyimme puolen kilometrin pituisen, kovasti kuohuvan Asilan kosken rannalle, jonka pudotuskorkeus oli kahdeksan metriä. Koskessa on aikanaan ollut mylly, sirkkelisaha ja pieni sähkövoimalaitos ja myllyn perustukset olivat nytkin nähtävissä. Koski on Kokkolanjoen eli Hiitolanjoen ja Laatokan yhtymäkohdassa ja sen rannalla oli aikoinaan Asilan kartano. Se oli edelleen entisellä paikallaan, mutta niin ränsistyneenä, että en sitä heti tunnistanut, sillä olin nähnyt kartanon kuvan jossain kirjassa.
Seuraava pysähdyspaikkamme oli Hiitolan hautausmaa. Etukäteen tiedettiin jo, että kirkosta ei ole jäljellä mitään. Ortodoksien hautojen lisäksi löysimme muutamia kumollaan olevia suomalaisten hautakiviä. Isänisän Pekka Matinpoika Kemppisen ja Taneli-sedän hautoja emme löytäneet, eikä niissä aikanaan ollutkaan kuin puinen risti. Oletetusta hautapaikasta syntyi sisarusten kesken kinaa, kun jokainen oli muistavinaan paikan oikein, mutta eri paikassa olevaksi, eikä sitten kenenkään ohjeilla paikkaa löytynyt.
Palasimme majapaikkaamme klo 13.30. Koska tänään oli valokuvauksen kannalta parempi päivä, sää oli poutainen ja välillä jopa aurinko paistoi, päätti osa seurueesta lähteä vielä uudelleen kotipaikoille. Autonkuljettajamme Juri lupautui vielä kuljettamaan meitä ja matkaan lähtivät minun lisäkseni serkkupojat ja isä. Ensin menimme ns. vanhalle paikalle, joista löytyi savusaunan jäännöksinä sammaloitunut kasa kiuaskiviä. Tässä saunassa olivat kaikki 12 lasta syntyneet – eilen olimme unohtaneet katsoa sen saunan paikkaa. Paluumatkalla Juri kutsui meidät kotiinsa kylään ja me tietysti suostuimme. Hänen talonsa oli vaalea tiilinen talo, puolet omakotitalosta ja siinä oli viisi huonetta ja keittiö. Meidät ohjattiin olohuoneeseen ja annettiin katsottavaksi kuvakirjoja Laatokasta ja Äänisestä. Paikalle tulivat myös Jurin äiti, vaimo sekä ja 4- ja 20-vuotiaat pojat. Meille tarjottiin keittoa, johon laitettiin smetanaa, juomana oli samppanjaa. Tulkiksemme haettiin lähistöllä asuva vanhempi nainen, joka puhui karjalan kieltä, joka oli melko lähellä suomea. Juri esitteli myös ulkokartanonsa, jossa oli lampaita omassa karsinassaan ja kaksi lehmää omassaan. Lähtiessä sain lahjaksi kaksi valokuvakirjaa Karjalasta sekä Jurin osoitteen. Lupasin lähettää hänelle ottamiani valokuvia ja niin teinkin.
Seuraavana päivänä pakkasimme tavaramme heti aamupalan jälkeen ja suuntasimme bussin kotimatkalle. Karjalan rajanylitys sujui nopeasti ja niin saavuimme Käkisalmeen, jossa oppaamme jäi pois kyydistä. Ennen Viipuria poliisit pysäyttivät bussimme ja antoivat 10 ruplan ylinopeussakon. Kuski oli ihmeissään, sillä häntä ei oltu koskaan ennen sakotettu ylinopeudesta ja hän sentään oli ollut monilla matkoilla Neuvostoliitossa. Sakkorahat löytyivät helposti matkalaisilta, joilla oli jäänyt ruplia käyttämättä. He sanoivatkin kuskille, että jatkaa vain samaa tahtia, kyllä ruplia riittää! Viipurin aseman seisokin jälkeen jatkoimme matkaa rajalle. Tullissa ei ollut ongelmia ja niin saavuimme takaisin Suomeen.
Olimme kaikki tyytyväisiä matkaamme. Hiitolassa syntyneille se palautti mieleen monia muistoja ja meille, jotka emme olleet siellä aiemmin käyneet, se antoi konkreettisen kuvan isiemme kotipaikasta. Se tavallaan vahvisti meille yhteyttä sukuun ja sen juuriin. Matka oli myös mukava tapa viettää aikaa sukulaisten kanssa. Sodan jälkeen suku hajaantui asumaan eri puolille Suomea, joten tapasimme harvoin. Onneksi matka tuli tehtyä, sillä nyt kun maiden raja on kiinni, se ei olisi enää mahdollista.
Lähteet:
Kannisto Raija, Sinivaara Juha ja Kemppinen Paula: Kemppisen suku Hiitolasta. Elämänvaiheita ja muistoja vuosilta 1900-2010. BoD. 2022.
Kannisto Raija: Hiitolan hiidet Karjalan kunnailla. Matkakertomus Hiitolaan ajalla 27.5-30.5.1991. Moniste.
https://www.juhasinivaara.fi/kemppi/kemppike.htm
Kirjoittaja Raija Kannisto
