Filip (Filippus) Saalasti s. 6.6.1866 Suomenniemellä, k. 5.4.1918 Tampereella

agrologi, meijerikoulun johtaja, maanviljelyskonsulentti, opettaja, maanviljelijä, Tampereen kaupunginagronomi, kansanedustaja, Maalaisliiton keskushallinnon jäsen, Maalaisliiton puheenjohtaja

Vuonna 1912 Tampereella paljastui Pohjoismaiden suurin kavallus, jonka yhtenä seurauksena oli Hatanpään kartanon myynti Tampereen kaupungille. Kaupungista tuli yksi Suomen suurimmista viljelysmaan omistajista. Kesällä 1915 kaupunki palkkasi kaupunginagronomin eli tilanhoitajan. Tehtävään valittiin Filip Saalasti. Hän oli tuolloin Maalaisliiton varapuheenjohtaja ja istuva kansanedustaja Oulun läänin eteläisestä vaalipiiristä (kansanedustajana 1910–1917). Saalasti asettui asumaan perheineen (vaimo ja kuusi lasta) Tampereelle.

Saalasti hoiti Hatanpään tilaa sekä toiminnallisesti että taloudellisesti hyvin. Hän saarnasi maauskoa periaatteella ”jokaiselle maata viljeltäväksi”. Hän muun muassa edisti kasvitarhapalstojen jakoa kaupunkilaisille. Saalasti kuului Tampereen (myöhemmin Hatanpää) siirtolapuutarhayhdistyksen hoitokuntaan. Siirtolapuutarhatoiminnalla haluttiin edistää kaupunkilaisten omavaraista elintarviketuotantoa. Sillä nähtiin olevan kansan terveyttä ja siveellisyyttä edistävä vaikutus. Saalasti toimi myös perustetun maataloustuottajain MTK-Pohjois-Hämeen johtokunnassa varajäsenenä.

Maalaisliiton puheenjohtajaksi kaupunginagronomi Filip Saalasti valittiin 12.4.1917. Hän ei asettunut ehdolle syksyn 1917 eduskuntavaaleissa, mutta kirjoitti pienviljelijöihin ja torppareihin vedonneen vaaliohjelman. Maalaisliiton vaalivoitto vaikutti oleellisesti siihen, että sosialidemokraattinen puolue menetti yksinkertaisen enemmistönsä eduskunnassa.

Porvareihin luettu Saalasti ja Hatanpään tila joutuivat vuoden 1917 lopulla ja vuoden 1918 alussa Tampereen kapinallisten viha- ja ryöstötoimien kohteeksi. Punakaartin vallankumousoikeuteen tuomiolle joutunut Saalasti pääsi vapaaksi hoitamaan tilaa, vaikka uhkaukset häntä kohtaan olivat kovia, kuten: ”Antakaa sille saatanalle lyijyä otsaan.”

Valkoisen armeijan hyökätessä punakaartien hallitsemaan kaupunkiin joutui Hatanpään kartano taistelualueeksi. Saalasti kirjoitti päiväkirjassaan maaliskuun lopun 1918 vapaussodan tapahtumista muun muassa, että hänen perheensä lähti pakoon Hatanpään piharakennuksiin yhden tykinammuksen osuessa heidän kotiinsa. Punaisten tykistön ampumia osumia tuli myös puutarhurin asuntoon, konttorirakennukseen ja muonamiesrakennukseen. Kartanon alueella Idmanin huvilassa sijaitsi myös Punaisen Ristin sotasairaala, missä hoidettiin niin punaisia kuin valkoisia.

Tampereen kaupungin terveyshoitolautakunnan kertomus vuodelta 1918 kertoo, miten Hatanpään alue joutui eristyksiin kaupungista taistelujen yltyessä: ”Agronomi Saalasti, joka reippaudellaan, intomielisyydellään ja leikillisyydellään virkisti suuresti ympäristöään, koetti parhaansa mukaan avustaa piiritysjoukkoja, tähystellen kaukoputkella konttorirakennuksen ullakolta punaisten asemia ja antaen tarpeellisia tietoja, valvoen monta yötä ja vilustutti itsensä. Keuhkokuumetta, joka seurasi, ei hän jaksanut kestää, vaan kuoli 5.4. viereisessä Punaisen Ristin sairaalassa.”

Saalasti haudattiin Pohjois-Pohjanmaalle Limingan Rantakylän hautausmaalle 20.4.1918. Hautamuistomerkissä lukee ”Ystäviltä ja aatetovereilta”. Muistomerkin paljastustilaisuudessa Kyösti Kallio luonnehti Saalastia mallikelpoiseksi, levolliseksi, harkitsevaksi, mutta myös leikkisäksi mieheksi.

Filip Saalasti ja Kyösti Kallio olivat hyviä ystäviä. Saalastin poika Teuvo meni naimisiin Kallion tyttären Kertun kanssa vuonna 1936. Kerttu Saalasti toimi pitkään maalaisliitto-keskustapuolueen kansanedustajana. 1950-luvulla hän toimi opetusministerinä kahdessa hallituksessa.

Saalasti oli Suomessa ainoa vuonna 1918 kuollut puoluejohtaja

Filip Saalasti oli ainoa puoluejohtaja, joka menetti henkensä sodan seurauksena vuosien 1917–1918 aikana itsenäisyytensä aamunkoitossa kamppailleessa Suomessa.  Maalaisliitto oli tuolloin kolmanneksi suurin eduskuntapuolue 26 kansanedustajalla.

Muut eduskuntapuolueiden puheenjohtajat olivat SDP:n Kullervo Manner (92 kansanedustajaa), Suomalaisen puolueen Ernst Nevanlinna (32 kansanedustajaa), Nuorsuomalaisen puolueen keskustoimikunnan puheenjohtaja Eero Erkko (24 kansanedustajaa), RKP:n Eric von Rettig (21 kansanedustajaa) ja vain vuosina 1917–1918 toimineen Kansanpuolueen, jota kutsuttiin myös maalaisten kansanpuolueeksi, puolueneuvoston puheenjohtajina toimineet Juho Kaskinen ja K.N. Rantakari (5 kansanedustajaa).

SDP:n puheenjohtaja Kullervo Manner oli punaisen Suomen hallituksen eli kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja, eräänlainen punaisten pääministeri. Hän toimi myöhemmin myös punakaartin ylipäällikkönä. Vuonna 1917 Manner oli toiminut eduskunnan puhemiehenä. Nuorsuomalaisten puheenjohtaja Eero Erkko, joka oli Helsingin Sanomien päätoimittaja, oli talvella 1918 punaisten vankina Katajanokan vankilassa Helsingissä.      

Muistolaatta Hatanpäälle

Maaseudun Sivistysliiton Tampereen opinto- ja kulttuuriyhdistys teki 2010-luvun loppupuolella Tampereen kaupungille esityksen Filip Saalastin muistolaatan hankkimisesta ja julkiselle paikalle asettamisesta. Kaupunki tilasi laatan kuvanveistäjä Matti Kalkamolta. Laatan sijoituspaikaksi valikoitui Hatanpään kartanon vanha navettarakennus. Rakennuksen muuttaminen ja kunnostaminen päiväkodiksi valmistuu tänä kesänä.

Tampereen kaupunginagronomi Filip Saalastin muistolaatta sijoitetaan näkyvälle paikalle entisen navettarakennuksen ulkoseinään.  Filip Saalastin muistolaatan paljastus Hatanpäällä on 19.8. kutsutilaisuutena.

Jouni Koskela on tutkinut Filip Saalastin elämänvaiheita Tampereella. Hän oli muistolaatta-aloitteen tekijä.

Kirjoittaja Jouni Koskela

Olimme autoporukalla ajelemassa Tampereelta Nuutajärvelle. Poikkesimme Urjalan hautausmaalle etsimään kaukaisen sukulaiseni hautakiveä. Kyseessä oli mummuni (äitini äidin) serkku Lyyli (Lydia Dagmar) Lahtinen, joka koki traagisen kohtalon vuonna 1933. Hänen tarinansa on Marja-Liisa Putkonen kertonut vuonna 2013 ilmestyneessä Hanhilahden suvun (äitini puolen suku Mouhijärveltä) tarinakirjassa ”Älkäämme moittiko kohtaloamme, eläkäämme sitä”.

Neljään henkeen kiersimme ja tutkimme hautakiviä. Minulla oli puhelimessani kuva haudalta 91 vuoden takaisesta hautajaispäivästä. Siitä ei kuitenkaan ollut paljonkaan hyötyä. Kiveä ei löytynyt. Annoimme periksi. Löysimme kyllä Lyyli Lahtisen sulhasen hautakiven, sulhasen, joka ampumalla oli surmannut morsiamensa.

Illalla kotona lähetin sähköpostin Urjalan seurakunnan toimistosihteerille. Tiedustelin, olisiko etsimäni hautakivi vielä olemassa, ja jos on, niin missä kohdassa. Kerroin samalla, että kaukainen sukulaiseni oli toiminut Huhdin koulun alakansakoulunopettajana (1923-1933), ja joka oli surmattu. Kerroin myös, että tapauksesta oikeudenkäynteineen oli uutisoitu laajasti eri puolilla Suomea. Laitoin mukaan pari linkkiä vuoden 1933 sanomalehtiuutisiin.

Uutisotsikot olivat muun muassa seuraavanlaisia: ”Sulhanen ampui morsiamensa”; ”Verityön uhri opettajatar Lyyli Lahtinen Urjalasta”; ”Teon tekijä ilmoittautui itse poliisille, palstatilallinen Jaakko Veili”; ”Opettajatar Lyydi Lahtisen tappojutussa päätös Toijalan välikäräjillä”.

Surmatyö tapahtui Lahtisen asunnossa Huhdin koululla. Surmatyön syyksi ei epäilty poliittista perustetta, vaikka morsian oli aktiivinen lotta ja sulhanen sdp:n kunnanvaltuutettu. Jaakko Veili sai taposta 10 vuoden kuritushuonetuomion. Ampuma-ase, pistooli, oli ollut luvaton.

Olin iloisesti yllättynyt, kun sain heti seuraavana aamupäivänä vastauksen Urjalasta. Hauta oli jo vuonna 2012 kuulutusmenettelyllä palautunut seurakunnalle, mutta hautakivi on vielä paikallaan. Ja mikä parasta, toimistosihteeri lähetti minulle siitä valokuvan. Kiven tekstit ovat hyvin himmeät. Sain myös kuvan Lahtisen hautakiven ympäristöstä. Siitä kuvasta tunnistin etualalla olevan muun kiven. Siitä näin, että olin käynyt noin viiden metrin päässä etsimästäni hautakivestä! Lähetin kiitokset hyvästä palvelusta Urjalan seurakunnalle.

Kun luin vanhoja lehtijuttuja, havaitsin mielenkiintoisen yhtymäkohdan. Lyyli Lahtisen hautajaispäivä oli ollut 23.4.1933. Samana päivänä oli Urjalan vapauttamisen 15-vuotisjuhlapäivä. Urjalan hautausmaalla seppeleitä ja kukkia laskemassa oli samoja henkilöitä ja tahoja sekä Lahtisen haudalla että kapinallisten surmaamien haudoilla ja tuntemattomina vapaussodassa kaatuneitten haudalla: Urjalan suojeluskunnan soittokunta, suojeluskunnan Huhdin kyläosasto, Lotta Svärdin Urjalan paikallisosasto ja Huhdin kyläosasto. Urjalan Sanomien mukaan ”pidettyä vainajaa oli saattamassa valtavan suuri yleisöjoukko”. Lehden mukaan hautaa koristamaan jäi valtaisa kukkaiskumpu.

Laajasti Urjalan pitäjää aikanaan koskettaneet kuolemantapaus ja hautajaiset ovat jääneet historiaan. Hautakivi on vielä nähtävissä, mutta kuinka kauan.

Lydia Dagmar Lahtinen: s. 6.6.1891 Suodenniemellä, k. 4.4.1933 Urjalassa.

Kirjoittaja Jouni Koskela

Suodenniemi, nykyisin osa Sastamalan kaupunkia, on minulle hyvin tuttu, sillä olen syntyisin naapuripitäjästä Hämeenkyröstä melko läheltä kuntarajaa. Minulla on Suodenniemellä paljon sukulaisia sekä omassa että vaimoni suvussa.

Vietin heinäkuussa yhden kesäisen päivän tutustumalla vapaussotaperinteen näkökulmasta Suodenniemeen. (Se, että kirjoitan ja puhun vuodesta 1918 vapaussotana, selviää allekirjoituksestani). Otan tässä esille vain muutaman kohteen. Monet kohteet kuten Mustapään kahakan muistolaatta, surmatun kirkkoherra Kalvan hautakivi tai presidentti Rytin sukuun liittyvä hautakivi jäävät tässä kertomatta.

Kun tuli kuluneeksi 20 vuotta vapaussodasta, pystytettiin eri puolille Suomea monia muistomerkkejä. Suodenniemen kirkonmäellä on vuonna 1938 pystytetty komea ja vaikuttava vapaussodan muistomerkki, missä on muistoteksteineen valkoisen Suomen uhrien nimet. Muistomerkin on tehnyt kuuluisa satakuntalainen kuvanveistäjä Emil Cedercreutz (1879-1949). Hänen signeerauksensa on muistomerkissä. Olen tutustunut moniin vapaussodan muistomerkkeihin, joista ei ole täyttä varmuutta, kuka ne on tehnyt, vaikka tekijän on arveltu olevan tunnettukin taiteilija.

Vapaussotien ja Itsenäisyyden Sastamalan Perinneyhdistyksen puheenjohtaja Matti Soini kertoi minulle, että kun he muutama vuosi sitten kunnostuttivat muistomerkin SASKY:n kivilinjan oppityönä, niin he olivat yhteydessä Emil Cedercreutzin museoon Harjavaltaan. Oli suuri yllätys, kun museolla ei tiedetty koko muistomerkistä mitään. Kunnostuksen jälkeen museonjohtaja kävi paikalla ja oli hyvin tyytyväinen ja kiitollinen, että muistomerkki oli kunnostettu.

Muistomerkin uhriluettelossa on myös Aunuksen sotaretkellä keväällä 1919 kaatuneen nuoren heimosoturin nimi. Sen pitäisi oikeasti olla Antti Kaunisto (1902-1919), mutta laatassa lukee Antti Kannisto. Olen käynyt Aunuksessa, missä Salmissa on heimosotureiden muistopaasi. Nimi on myös siellä väärin. Viisi vuotta sitten yhdessä Marja-Leena Viilon kanssa teimme tästä tutkimuksen, jonka avulla saimme varmistuksen oikeasta nimestä. Kirjoitin siitä silloin Vapaussoturi-lehteen.

Muistomerkkejä on myös uusia. Vuonna 2018 satavuotismuisteluiden kunniaksi niitä julkistettiin Suodenniemelläkin. Suodenniemen vanhalla hautausmaalla kohtaavat kapinan – niin kuin aikanaan yleisesti vuoden 1918 tapahtumaa sanottiin – molemmat osapuolet. Punaisten muistomerkkiin on viisi vuotta sitten liitetty henkensä menettäneiden nimiluettelo. Aivan tuon muistomerkin vieressä on kauppias Iivari Korpelan (1878-1918) hautakivi. Hänet punaiset surmasivat 19.2.1918. Nyt hautausmaalla lepo ja rauha on molemmilla osapuolilla yhteinen.

Sävinkylästä löytyy viisi vuotta sitten asetettu muistolaatta punaisten 10.2.1918 surmaamista kolmesta pitäjäläisestä, jotka olivat tuolla paikalla sijainneessa torpassa postinhakureissulla. Laatta on maalaistalon pihakivessä yksityisellä maalla. Olin saanut vihjeen ja ohjeen talon isännän veljeltä. Sain talon emännältä luvan käydä pihassa kuvaamassa. Samalla tuli ilmi, että monet henkilöt olivat meille yhteisiä tuttuja sukujen kautta. Sotaperinnetutkimus ja sukututkimus ovat joskus lähellä toisiaan.

Kirjoittaja Jouni Koskela
Vapaussodan Perinneliitto ry:n puheenjohtaja