Tuulta purjeissa. Sukujuuria merikaupunki Oulussa.

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Osa sukututkimuksen viehätystä on siinä, että se voi tuoda esille yllätyksiä historiasta. Minulle kävi näin, kun löysin isäni äidin sukujuurien kautta esi-isän vastaperustetusta Oulusta. Pietari Olavinpoika oli vuosina 1611 ja 1614 Oulun ensimmäisenä pormestarina, samaan aikaan  (vuosina 1611 ja 1613-19) toisena pormestarina oli hänen pikkuserkkunsa Hannu Juhonpoika Fordell. Pietari Olavinpoika oli syntynyt vuonna 1565 Pohjankylässä Pyhäjoella Hourun talossa, joka oli saanut nimensä läheisestä Hourunkoskesta. Pietari kuoli Oulussa noin vuonna 1629. Pietarista tuli Hoffrén-suvun kantaisä. Hänen jälkeläisistään kehittyi Savon seuduille laajaksi levinnyt pappis-suku, jolle pystytettiin 19.8.2007 muistomerkki Iisalmen vanhan kirkon läheisyyteen.

Pietarin poika oli Hannu Pietarinpoika Houru, s. 1591, k. Oulu noin 1644. Kauppias Oulussa, kirkonisäntä, porvari, Oulujoen nimismies. Omisti Oulujoella Sangi-nimisen tilan, jonka oli perinyt apeltaan. Hannu jatkoi isänsä työtä kauppiaana ja laivan omistajana. Pietarin ja Hannun talo oli Pokkitörmällä lähellä meren rantaa, jossa vielä tuolloin oli Oulun satama.

Oulun kartta 1640. Hannu Pietarinpojan talon paikka Pokkitörmällä.

Mielenkiintoisin piirre näissä oululaisissa esi-isissä oli laivan omistaminen ja ulkomaankaupan harjoittaminen. Ei pyöritty vain pienissä lähiympyröissä vaan lähdettiin kohti suurta maailmaa. Suvun kauppiaat siis siirtyivät Pyhäjoelta vasta perustettuun Oulun kaupunkiin 1600-luvun alkupuolella ja siellä he Hoffrén-nimen ottaneina olivat eräs kaupungin vaikutusvaltaisista kauppiassuvuista 1600-luvun jälkipuoliskolta aina 1800-luvulle saakka noin kuuden sukupolven ajan. Varakkuuden kasvaessa perheet saattoivat lähettää poikiaan opintielle ja niinpä useita Hoffréneja opiskeli sekä Upsalan että Turun yliopistoissa. Useat heistä valmistuivat papeiksi.

Kaljaasi eli kuunari

En ole valitettavasti löytänyt tietoa minkälaisia laivoja he omistivat. Historian kirjoista löytyy kyllä tietoa heidän harjoittamastaan ulkomaankaupasta ja heidän tuomistaan ja viemistään lasteista, mutta ei laivoista. Pohjanlahdellakin on purjehtinut monentyyppisiä purjealuksia. Alkuperäisiä talonpoikaispursia tavattiin kutsua skuuteiksi. Mahdollinen laivatyyppi oli myöhemmin kaljaasi. Kuunari eli kaljaasi on vähintään kaksimastoinen alus, jonka kaikissa mastoissa on kahvelipurjeet. Kahvelipurje tarkoittaa laivan kulkusuuntaan nähden pitkittäin ripustettua purjetta. Kuunariin riittää pienempi miehistö kuin samankokoiseen fregattiin tai parkkiin, mutta se ei ole yhtä nopea

Kauppa oli Ruotsin valtakunnassa tarkoin säänneltyä ja keskitetty 1600-luvulla merkantilismin oppien mukaisesti kaupunkeihin. Oulu sai 1610 kaupunkioikeuksien mukana varsin laajat oikeudet ulkomaankauppaan, mutta muutama vuosi myöhemmin koko Ruotsin valtakuntaa koskenut kauppa- ja purjehdussääntö muutti tilannetta. Kauppaoikeuksia kavennettiin ja Oulusta tuli maakaupunki, josta oli seuraavien 150 vuoden ajan lupa käydä kauppaa vain kotimaahan, eikä ulkomaisilla laivoilla ei ollut lupaa purjehtia Ouluun. Käytännössä kaupankäynti suuntautui näin Tukholmaan. Oululaiset olivat kuitenkin tunnettuja liikekumppaneita myös Räävelin, nykyisen Tallinnan, ja Riikan kauppahuoneissa, sillä purjehdussääntöön myönnettiin toisinaan poikkeuslupia. Lisäksi kieltoa rikottiin jonkin verran.

Tuotteista erityisesti lohi oli kysyttyä pääkaupungissa, ja myyntiin lähti myös esimerkiksi voita, turkiksia ja tervaa. Valtakunnan pääkaupungista tuotiin mm. viljaa, suolaa ja nautintoaineita. Lisäksi matkalla tarttui mukaan kulttuurivaikutteita.

Kaupungin porvaristo vaurastui vähitellen, mikä näkyy esimerkiksi heidän omistamiensa laivojen määrässä. Kun Oulun porvaristo 1600-luvun alussa omisti yhteensä noin kymmenen laivaa, oli luku vuosisadan loppua kohti tultaessa kaksinkertainen. Laivanrakennusta alettiin kuitenkin rajoittaa, eikä laivoja saanut tehdä omaa tarvetta enempää. Tämä siksi, että pelättiin metsien ja sitä myötä rakennuspuiden loppumista.

1700-luvun puolenvälin jälkeen Ruotsin kruunu lopulta vapautti ulkomaankaupan ja oululaiset laivat saivat purjehtia muuallekin kuin Tukholmaan. Oulun kauppalaivasto kilpaili jo 1700-luvulla laivojen lukumäärässä ja tilavuudessa Kokkolan ja Turun kanssa. Suomen sodan jälkeen siitä oli jäljellä vain yksitoista pientä alusta. Laivanrakennus pääsi kuitenkin nopeasti käyntiin, kun aikaisempaa useammat suvut ryhtyivät perustamaan omia varvejaan. Niillä tehtiin uusia ja entistä suurempia laivoja sekä omaan käyttöön, että myytäväksi. Oulussa rakennettiin jo vuosina 1816–1854 kaikkiaan 151 laivaa, ja oma 43 aluksen kauppalaivasto oli vuosisadan puoliväliin tultaessa kapasiteetiltaan eli lästiluvultaan Turun jälkeen Suomen toiseksi suurin.

1800-luvulla purjelaivojen kultakautena suurimmat laivat olivat tyypiltään fregatteja tai parkkeja. Kuuluisin Oulun fregateista oli nimeltään Toivo. Toivon teki kuuluisaksi myös siitä tehty komea viisu Laiva Toivo Oulu.

Englannissa maalattu kuva oululaisesta fregatti Toivosta. W. H. Yorke 1872.

Fregatti Toivo oli kauppahuone J. W. Snellmanin ylpeys, suurin purjelaiva mitä Oulussa koskaan rakennettiin. Kesällä 1877 laiva sai yllättäen kukkuramitoin huonoa mainetta, kun kotiin palanneiden merimiesten kuoro esitti pilkkalaulun, jossa kuvailtiin, miten huonosti Toivon kapteeni oli miehistöään kohdellut. Kun tarinan konna oli itsensä laivanomistajan, kauppaneuvos J. W. Snellmanin poika, Henrik Wilhelm, oli tapahtumassa suoranaisen sosiaalisen protestin makua. Tämä laulu, ”Laiva Toivo, Oulu”, tunnetaan hyvin vielä tänä päivänäkin, mutta mitä fregatti Toivolla todella tapahtui? Kuka teki pilkkalaulun kapteeni Snellmanista ja miksi?

Laulu on arvokas historiallinen lähde: se kuvaa elämää suomalaisissa laivoissa merimiesten omasta näkökulmasta, se on ääni keulaskanssista, josta suomalainen kirjallisuus ei ole montakaan repliikkiä tallentanut. Toivon tarina on menneen ajan arjen historiaa suurten purjelaivojen ja siirtomaaimperiumien aikaan. Se kertoo kaikilla merillä purjehtineista merimiehistä ja kovasta elämästä, jossa ei aina kymmentä käskyä muistettu. Professori Kaukiaisen kirjoittama kirja Laiva Toivo Oulu on komeaa historiaa. Laivan ja laulun elämäkerta on mikrohistoriaa elävimmillään.

Asuin aikanaan noin kaksikymmentä vuotta Oulussa, mutta en silloin vielä valitettavasti tiennyt edellä kuvatuista oululaisista sukujuuristani. Kyllä vielä silloinkin Oulussa voi aistia hienon merihistorian vaikutuksia. Tähän perinteeseen pohjautuvaan eräänlaisen reippaaseen maailmankansalaisen asenteeseen törmäsi silloin tällöin. Monet oululaiset eivät kokeneet Oulua minään pikkukaupunkina vaan pikemmin vähintään koko pohjoiskalotin pääkaupunkina. Sukujuuriin ja historiaan perehtyminen saa nyt katsomaan kaupunkia aivan eri silmin.

Lähteitä:

Kirjoittaja Jorma Lappalainen

Hospiz Emmauksessa tarjoilijana

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Kokemuksia tarjoilijana Emmauksessa syksyllä 1968

Syyskuussa 1968 olin toisen vuoden opiskelija Tampereen yliopistossa. Koska olin tamperelainen ja asuin kotona, asumis- ja ruokakuluja ei ollut. Kuitenkin minun piti hankkia tarvitsemani vaate- ja käyttörahat itse, sillä perheeni oli tavallinen työläisperhe eikä rahaa ollut liiaksi. Halusin siis johonkin osa-aikatyöhön. Isä kehotti minua kysymään töitä hotelli Emmauksesta, koska hän oli sota-akana tutustunut sen johtajaan nimeltään Leuto Lumme. Niinpä menin hänen puheilleen keskiviikkona 18.9.1968 ja hän lupasikin heti töitä tilapäisenä tarjoilijana. Minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta tai koulutusta tarjoilijan työhön, mutta palkkakin oli pieni, muistaakseni 2 markkaa tunnilta.

Tarjoilijalla piti olla musta hame ja valkoinen pusero. Koska työt sai aloittaa jo seuraavana päivänä, piti minun mennä saman tien vaateostoksille. Rahaa ei ollut mukana, joten soitin kotiin ja veljeni toi rahat kaupunkiin. Ostin lyhyen mustan minihameen.

Aloitin siis työt tarjoilijana torstaina 19.9.1968 klo 7. Valkoisen puseron ja mustan hameen lisäksi asuuni kuuluin valkoinen pyyheliina käsivarrella. Sain lyhyen perehdytyksen työhöni. Ravintolan keittiössä työskentelivät tarjoilijoiden lisäksi mm. kokki, kylmäkkö ja tiskari. Tein pätkittäisiä päiviä joko aamulla tai iltapäivällä/illalla. Emmauksesta oli lyhyt matka kipittää aamulla yliopistolle, jossa luennot alkoivat kello 10.15. Illalla saatoin taas tulla takaisin töihin klo 17 ja olla klo 22 asti. Päiväkirjani mukaan olin ensimmäisenä iltana aivan poikki.

Välillä jaksoin lähteä lauantai-iltana töistä suoraan Linnasaliin tanssimaan, joskus taas olin niin väsynyt, etten kavereiden houkuttelusta huolimatta jaksanut lähteä, vaan menin mieluummin kylpyyn. Eräänä sunnuntaina emäntä soitti klo 11.30 ja hälytti minut töihin niin pian kuin mahdollista, vaikka työvuoroni piti alkaa vasta klo 16. Kerran eräänä perjantaina vuorostaan pääsinkin töistä jo klo 19, vaikka työvuoroni piti kestää klo 20.30 asti. Nämä äkilliset muutokset eivät haitanneet minua.

Emmaukseen majoittui usein venäläisiä ryhmiä ja he kävivät syömässä sen ravintolassa. Heille piti tarjota aina ruokajuomaksi puolukkamehua. Ryhmille tarjoilu oli minulle hankalaa, koska käsissä piti kantaa monia astioita kerralla eikä se tahtonut sujua. Töissä sattuikin välillä vahinkoja. Keskiviikkona 9.10.68 tiputin keittoa erään venäläisen naisen puvulle ja seuraavana päivänä munakaslautasen pöydälle asiakkaan eteen. Joskus sain kyllä venäläisilta asiakkailta pieniä lahjojakin.

Erään kerran oli ruokailemassa Tšekkoslovakian jääkiekkojoukkue. Pudotin vahingossa ruokaa yhden kiekkoilijan housuille ja ne olivat hänen ainoat, matkassa mukana olevat suorat housunsa. Niinpä hänen piti jäädä illaksi hotellille, kun muut lähtivät juhlimaan kaupungille.

Emmauksessa ei tarjoiltu ollenkaan alkoholia, sillä se oli raittiusravintola. Se helpotti tietysti minua, joka en tuntenut alkoholijuomia. Ravintoloissakin olin käynyt vain muutaman kerran, sillä minua kiinnosti enemmän tansseissa käynti, eikä ikäkään aina riittänyt sisäänpääsyyn.

Emmauksessa aamiainen tarjoiltiin aina pöytiin, niin kuin muutkin ruoat. Seisovaa pöytää ei tunnettu. Aamiaisen tarjoilu oli helppoa, kun muistettavaa ei ollut paljoa. Lounaalla ja illallisella asiakkaat tilasivat alkuruoan, pääruoan ja jälkiruoan, jokainen vähän erilaisen. Tapana ei ollut kirjoittaa tilausta paperille, joten välillä unohdin tilauksen ja jouduin kysymään uudelleen asiakkaalta, mikä olikaan ollut hänen tilauksensa.

Lopetin työni Emmauksessa 31.12.1968. Ihmeekseni sain työtodistukseen arvioksi, että olin osoittanut hyvää käytöstä, työtaitoa ja ahkeruutta. Työkokemus oli mielenkiintoinen ja avartava.

Emmauksen talon historiaa

Vuonna 1883 perusti Tukholmasta kotoisin ollut Nikolai Bauer Tampereen rautatieasemaa vastapäätä sijaitsevalla paikalle Hotelli Wasan, joka tunnettiin myös Bauerin hotellin nimellä. Tampereen kaupunginarkkitehti Caloniuksen suunnittelemaan rakennuskokonaisuuteen kuului kaksikerroksinen kulmarakennus ja yksikerroksiset puutalot Rautatienkadun ja Hämeenkadun varsilla. Kun Tampereella otettiin vuonna 1907 käyttöön kunnallinen kieltolaki, Bauer myi hotellinsa NMKY:n, NNKY:n ja Kaupunkilähetyksen muodostamalle omistajaryhmälle. Nämä tahot omistivat hotellin sitten vuoteen 1982 saakka.

Vanha Emmauksen talo. Lähde Koskesta voimaa.

Uusien omistajien perustama raittiushotelli Hospiz Emmaus avattiin syyskuussa vuonna 1907, ja siitä tuli pian Tampereen suosituin majoituspaikka. Vuonna 1923 hotellia laajennettiin nelikerroksisella piharakennuksella, jonka suunnitteli Heikki Tiitola.

Vuonna 1932 ryhdyttiin Tampereen uuden rautatieaseman rakennustöiden yhteydessä alentamaan Hämeenkadun ja Rautatienkadun pintaa, jonka vuoksi olisi jouduttu tekemään muutoksia vanhoihin hotellirakennuksiin. Emmauksen johtokunta päättikin sen vuoksi rakentaa paikalle uuden hotellin, jonka rakennustyöt alkoivat vuonna 1935. Valmistuessaan uusi hotelli oli 117 huoneellaan Suomen suurin. Se on kuusikerroksinen hotellirakennus, joka on valmistunut vuonna 1936. Funktionalismia edustavan rakennuksen ovat suunnitelleet arkkitehti Bertel Strömmer ja rakennusmestari Heikki Tiitola.

Vuonna 1936 konditoriamestari Aarne Linkosuon aloitti leipomoliikkeen toiminnan Hotelli Emmauksen piharakennuksessa ja myymälä oli rautatieasemaa vastapäätä.

Hotelli Emmaus myytiin vuonna 1982 Yhtyneille Ravintoloille, ja nykyisin rakennuksessa toimii Hotelli Scandic Tampere City. Hotellia on laajennettu uudella lisärakennuksella Rautatienkadun suuntaan, ja hotellissa on nykyisin 263 huonetta.

Hotelli Emmauksen talo, Scandic Tampere 2014. Lähde Wikimedia Commons.

Lähteet:
Raija Kanniston päiväkirja ja työtodistus Emmauksesta
Hotelli Emmauksen talo


Kirjoittaja Raija Kannisto

Vanhaa ja uutta vapaussodan muistelua Suodenniemeltä

Kirjoittaja: Jouni Koskela

Suodenniemi, nykyisin osa Sastamalan kaupunkia, on minulle hyvin tuttu, sillä olen syntyisin naapuripitäjästä Hämeenkyröstä melko läheltä kuntarajaa. Minulla on Suodenniemellä paljon sukulaisia sekä omassa että vaimoni suvussa.

Vietin heinäkuussa yhden kesäisen päivän tutustumalla vapaussotaperinteen näkökulmasta Suodenniemeen. (Se, että kirjoitan ja puhun vuodesta 1918 vapaussotana, selviää allekirjoituksestani). Otan tässä esille vain muutaman kohteen. Monet kohteet kuten Mustapään kahakan muistolaatta, surmatun kirkkoherra Kalvan hautakivi tai presidentti Rytin sukuun liittyvä hautakivi jäävät tässä kertomatta.

Kun tuli kuluneeksi 20 vuotta vapaussodasta, pystytettiin eri puolille Suomea monia muistomerkkejä. Suodenniemen kirkonmäellä on vuonna 1938 pystytetty komea ja vaikuttava vapaussodan muistomerkki, missä on muistoteksteineen valkoisen Suomen uhrien nimet. Muistomerkin on tehnyt kuuluisa satakuntalainen kuvanveistäjä Emil Cedercreutz (1879-1949). Hänen signeerauksensa on muistomerkissä. Olen tutustunut moniin vapaussodan muistomerkkeihin, joista ei ole täyttä varmuutta, kuka ne on tehnyt, vaikka tekijän on arveltu olevan tunnettukin taiteilija.

Vapaussotien ja Itsenäisyyden Sastamalan Perinneyhdistyksen puheenjohtaja Matti Soini kertoi minulle, että kun he muutama vuosi sitten kunnostuttivat muistomerkin SASKY:n kivilinjan oppityönä, niin he olivat yhteydessä Emil Cedercreutzin museoon Harjavaltaan. Oli suuri yllätys, kun museolla ei tiedetty koko muistomerkistä mitään. Kunnostuksen jälkeen museonjohtaja kävi paikalla ja oli hyvin tyytyväinen ja kiitollinen, että muistomerkki oli kunnostettu.

Suodenniemen kirkonmäellä sijaitseva Emil Cedercreutzin tekemä vapaussodan muistomerkki. Kuva: Jouni Koskela.

Muistomerkin uhriluettelossa on myös Aunuksen sotaretkellä keväällä 1919 kaatuneen nuoren heimosoturin nimi. Sen pitäisi oikeasti olla Antti Kaunisto (1902-1919), mutta laatassa lukee Antti Kannisto. Olen käynyt Aunuksessa, missä Salmissa on heimosotureiden muistopaasi. Nimi on myös siellä väärin. Viisi vuotta sitten yhdessä Marja-Leena Viilon kanssa teimme tästä tutkimuksen, jonka avulla saimme varmistuksen oikeasta nimestä. Kirjoitin siitä silloin Vapaussoturi-lehteen.

Muistomerkkejä on myös uusia. Vuonna 2018 satavuotismuisteluiden kunniaksi niitä julkistettiin Suodenniemelläkin. Suodenniemen vanhalla hautausmaalla kohtaavat kapinan – niin kuin aikanaan yleisesti vuoden 1918 tapahtumaa sanottiin – molemmat osapuolet. Punaisten muistomerkkiin on viisi vuotta sitten liitetty henkensä menettäneiden nimiluettelo. Aivan tuon muistomerkin vieressä on kauppias Iivari Korpelan (1878-1918) hautakivi. Hänet punaiset surmasivat 19.2.1918. Nyt hautausmaalla lepo ja rauha on molemmilla osapuolilla yhteinen.

Suodenniemen vanhalla hautausmaalla rinnakkain punaisten surmaaman kauppiaan hautakivi ja punaisten puolella henkensä menettäneiden muistomerkki. Kuva: Jouni Koskela.

Sävinkylästä löytyy viisi vuotta sitten asetettu muistolaatta punaisten 10.2.1918 surmaamista kolmesta pitäjäläisestä, jotka olivat tuolla paikalla sijainneessa torpassa postinhakureissulla. Laatta on maalaistalon pihakivessä yksityisellä maalla. Olin saanut vihjeen ja ohjeen talon isännän veljeltä. Sain talon emännältä luvan käydä pihassa kuvaamassa. Samalla tuli ilmi, että monet henkilöt olivat meille yhteisiä tuttuja sukujen kautta. Sotaperinnetutkimus ja sukututkimus ovat joskus lähellä toisiaan.

Sävinkylässä yksityisellä maalla sijaitseva vapaussotaan liittyvä muistolaatta. Kuva: Jouni Koskela.

Kirjoittaja Jouni Koskela
Vapaussodan Perinneliitto ry:n puheenjohtaja

Kirkonkirjojen alkuperäiskuvaukset jatkuivat Tampereella

Kirjoittaja: Marja-Leena Viilo, Kirkonkirjojen alkuperäiskuvaukset Tampereella

Linkit SSHY:n jäsensivuille aukeavat ko. yhdistyksen jäsenille.

Tampereen seudun sukututkimusseura on yhteistyössä Tampereen seurakuntayhtymän ja Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen (SSHY) kanssa valokuvannut Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan rippikirjan 1908-1920 osat I-XII, Messukylän seurakunnan rippikirjan 1910-1920 ja Teiskon seurakunnan rippikirjan 1910-1920 osat I-II. Kuvat ovat katsottavissa SSHY:n kuvatietokannassa yhdistyksen jäsenille.

Edellisen kerran kuvasimme kirkonkirjoja Tampereen seurakuntien keskusarkistossa vuosina 2018-2019.

Lisäksi tällä kierroksella tehtiin täydennyskuvauksia muihin kirkonkirjoihin. Saimme kuvata ne kirjat, jotka päättyvät vuoteen 1922. Kuolleiden kirjat saatiin kuvata loppuun lukuun ottamatta Tampereen ruotsalaisen seurakunnan kuolleiden kirjaa, joka päättyy vuoteen 2001.

Uutena valokuvattiin Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan Valtionrikoksentekijäin rekisterin viisi osaa, jotka löytyvät nimellä tuomioluettelot.

Valokuvia otettiin yli 22 000. Kuvaamiseen osallistui kuusi seuran jäsentä, ja kuvaamiseen käytettiin noin 300 tuntia.

Kaikkiin asiakirjoihin laadittiin hakemistot.

Kirjoittaja Marja-Leena Viilo

Muistokirjoitusten ihmemaa Islanti

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Islanti on monella tapaa sukututkijoiden ihmemaa. Yksi puoli tästä on muistokirjoitusten (Minningar) erikoinen suosio, jota Islannin tuntija Satu Rämö on kuvannut seuraavasti:

”Islannissa on tapana muistella vainajaa runsain sanankääntein. Muutaman kerran viikossa Islannin yleisradion RÚVin kanavalla luetaan kuolinilmoituksia vainajista. Ilmoituksissa kerrotaan, kuka on kuollut ja missä ja ketkä häntä jäivät kaipaamaan. Ääneen luetuissa ilmoituksissa kerrotaan myös hautajaisten päivämäärä ja paikka. Radiossa ääneen luettujen kuolinilmoitusten lisäksi Islannin vanhimmassa päivälehdessä Morgunblaðiðissa julkaistaan joka päivä useita sivuja kuvallisia muistokirjoituksia hetki sitten kuolleista kansalaisista. Muistokirjoitusta eivät saa vain merkittävät poliitikot tai kulttuurihenkilöt, vaan niitä kirjoitetaan kaikille.

Lapsenlapset kirjoittavat kuolleista isovanhemmistaan, leski edesmenneestä puolisostaan, työkaverit kuolleesta työkaverista ja koulukaverit toisistaan. Samasta henkilöstä saatetaan julkaista jopa kymmeniä kirjoituksia.

Osa kirjoituksista on kauniita jäähyväiskirjeitä, osa sankaritarinoita vainajan elämäntyöstä ja osassa kirjeitä kerrottiin, miten ahkera kalamies vainaja oli tai miten hyviä keksejä mummo leipoi. Jokainen muistokirjoitus piirtää oman ainutlaatuisen kuvan paitsi kuolleesta myös tekstin kirjoittajasta ja heidän välisestä suhteestaan.

Kuva 1. Pala yhden Gunnarin muistokirjoituksesta.

Muistokirjoituksen julkaiseminen ei maksa mitään ja lehti on sitoutunut julkaisemaan kaikki sinne lähetetyt kirjoitukset. Monet vanhemmat islantilaiset tilaavat Morgunblaðiðia vain lukeakseen tuttujensa kirjoittamia muistoja kuolleista tuttavistaan.”

Islantilaiset tutkijat Arnar Árnason, Sigurjón Baldur Hafsteinsson ja Tinna Grétarsdottir ovat selvittäneet, minkälainen islantilainen muistokirjoitus on ja miten se on vuosien varrella muuttunut. He tarkastelivat muistokirjoituksia osana laajempaa kehitystä suhtautumisessa suruun ja kuolemaan. Islantilaiset muistokirjoitukset ovat tunteikkaita ja ne ovat usein kirjoitettu kirjeen muotoon.

Tutkijoiden mielestä islantilaiset muistokirjoitukset ovatkin kirjeitä vainajille. Tämän omaperäisen tyyliseikan he selittävät Islannin hengellisellä perinnöllä, jossa elävien ja kuolleiden välinen yhteys koetaan vahvana. Tunteellisuuden he uskovat nousevan siitä, että suhtautuminen suruun ja kuolemaan on muuttunut viime vuosina. Vuoden 1987 jälkeen maahan on syntynyt järjestöjä, jotka auttavat ihmisiä käsittelemään tunteitaan kohdatessaan kuoleman oli se sitten oma tai omaisen.

Kuva 2. Näkymä Reykjavikin hautausmaalta.

Tärkeää on, että Islannissa ihmisen asema ei vaikuta julkaistaanko vainajasta muistokirjoitus. Yli puolet vainajista päätyy lehtien palstoille. Lukijoiden lähettämät kirjoitukset julkaistaan, kenestä hyvänsä ja maksutta, ja ne ovat pitkiä ja niitä on monta per vainaja. Aina kaikki muistokirjoitukset eivät edes mahdu saman päivän lehteen, vaan niitä julkaistaan vielä myöhemmin. Asemaa tai ammattia ei edes mainita. Suomessahan se on jo otsikossa. Ja, toisin kuin Suomessa, kerrotaan henkilön sukuhistoria, perheenjäsenet, synnyinseutu ja viimeiset kotiosoitteet katunumeroa myöten. Muistokirjoituksia myös luetaan paljon. Morgunblaðiðin lukijoista 85 prosenttia lukee muistokirjoitukset.

Voi vain kuvitella minkälainen aarrearkku edellä kuvaillut muistokirjoitukset voivat olla sukututkijoille ja jälkipolvien edustajille.

Ps. Voin kokemuksesta suositella muistokirjoitusten tekemistä. Olen kirjoittanut muistokirjoitukset isästäni, äidistäni ja yhdestä veljestäni. Niitä ei kylläkään julkaistu missään lehdessä vaan niitä jaettiin monistettuna hautajaisiin osallistuneille. Ne olivat muodoltaan kertomuksia heidän elämästään.

Lähteitä:

  • Kuolema Islannissa/Ilkka Malmberg. HS Kuukausiliite 28.6.2016.
  • Hautaustavat Islannissa/Satu Rämö. https://memordesign.eco/news/33/hautaustavat-islannissa
  • Teemu Hallamaa. Mitä kuolleet meistä kertovat. Yhteiskunnan ja journalismin muutosten heijastukset Helsingin Sanomien muistokirjoituksissa vuosina 1992-2012. Tiedotusopin pro gradu -tutkielma. Toukokuu 2013.
  • Árnason, Arnar; Hafsteinsson, Sigurjón Baldur; Grétarsdottir, Tinna (2003) Letters to the dead: obituaries and identity, memory and forgetting in Iceland, Mortality, 8 (3), ss. 268-284.

Kirjoittaja Jorma Lappalainen

Kevätretkellä Raaseporissa

Kirjoittaja: Marja-Leena Viilo

Tässä artikkelissa on kuvia seuran kevätretkeltä lauantaina 6.5. Vuonna 2009 syntyi Raaseporin kaupunki Tammisaaren, Karjaan ja Pohjan yhdistyessä. Matkakohteistamme Mustion linna sijaitsee Karjaan alueella ja Billnäsin sekä Fiskarsin ruukkialueet Pohjan alueella.

Kuvia Mustion linnasta ja linnan alueelta

Mustion linna on rakennettu 1789-1792 ja toimii nykyisin museona
Kokoustilana toimivassa tallissa ja vieressä sijaitsevassa ravintola Linnankrouvissa on koristeelliset päädyt
Makasiinissa on kokoustiloja
Huvimaja
Rautaruukki Oyj:n sponsoroiman rautamalmilohkareen suomenkielinen teksti: Tälle paikalle perusti kuningas Kustaa Vaasa rautaruukin vuonna 1560. Raudan käsittely lopetettiin vuonna 1901 mutta teollisuustoiminta jatkuu edelleen ja voidaan perustellusti väittää Mustion olevan Suomen vanhin teollisuusyhteisö.
Edelfelt-rakennuksessa on hotellihuoneita

Åminnegård

Maittava lounas nautittiin Restaurant ÅminneGårdissa

Kuvia Billnäsin ruukin bussikierrokselta Pinjaisten (Billnäs) kylässä

Kuvia kävelykierrokselta Fiskarsin ruukin alueella Fiskarin (Fiskars) kylässä

Voit lukea Raija Kanniston kirjoittaman kuvauksen retkestä seuran lehden Orpanan seuraavasta numerosta.

Kirjoittaja Marja-Leena Viilo

Aulikki Mattila ja 1920-luvun Tampere

Kirjoittaja: Tiina Miettinen

Viime syksynä Tampereen pääkirjasto Metson poistomyynnistä tarttui mukaani teos ”Vangittu prinsessa. Aulikki Mattilan päiväkirjat 1923‒1929”, jonka on toimittanut Rami Mähkä. Luin sen innolla, sillä olen itsekin ollut tamperelainen nuori. Olen käynyt elokuvissa ja kuljeskellut kavereiden kanssa kaupungilla aivan kuten Aulikkikin sata vuotta sitten. Nuorison ilot ja surut ovat samoja vuosikymmenestä toiseen.

Kirja ilmestyi vuonna 2021, ja siitä uutisoitiin näkyvästi lehdissä. Aulikki Mattila (1909-2007) aloitti päiväkirjansa kirjoittamisen 13-vuotiaana vuonna 1921 ja jatkoi merkintöjä aina abiturienttivuoteensa asti. Hänen päiväkirjansa antaa ainutlaatuisen kuvan 1920-luvun tamperelaisen koulutytön arjesta. Iloinen ja moderni kaksikymmentäluku huokuu päiväkirjamerkinnöistä. Aulikki kävi innokkaasti elokuvissa, seurasi muotia, singlautti tukkansa lyhyeksi ja kaipasi suureen maailmaan. Tampereen kaduilla hän uneksii olevansa Euroopan suurkaupungeissa.

Tamperelaisena lukijana olisin kaivannut teokseen enemmän tietoa Tampereesta. Kirjassa kerrotaan kyllä, mitä tapahtui maailmalla ja Suomessa, mutta Aulikin kotikaupunki Tampere jää taka-alalle. Esimerkiksi kartta olisi ollut hyvä lisä lukijalle, samoin kuin tieto siitä, missä Aulikki Mattilan koti sijaitsi 1920-luvulla. Tiedot on helppo kaivaa esiin kotikoneella digitoiduista asiakirjoista. Myös Aulikin opettajia ja luokkatovereita olisi osin pystynyt identifioimaan vaikkapa Tampereen Yhteiskoulun matrikkeleista.

Kirkonarkiston asiakirjat, henkikirjat sekä osoitekalenterit kertovat, että Aulikin vanhemmat Väinö Jalmari Mattila ja Ksenia (Senja) Josefina muuttivat vuonna 1906 Tampereelle Teiskosta. Aluksi he asettuivat Tiiliruukinkadulle, josta muuttivat vuonna 1910 Satamakadulle. Tuolloin perheeseen syntyi 30.3.1909 tytär, joka sai kasteessa nimekseen Aira Aulikki Kotivalo Mattila. Henkikirjoissa isän ammattina oli talonomistaja. Se tarkoitti, että Jalmari Mattila oli kiinteistösijoittaja, joka Tampereella osti ja myi kiinteistöjä. Pääoman hän oli saanut perintönä kotitalostaan Kokemäeltä. V.J. Mattila oli varakas ja perheen pysyvämmäksi osoitteeksi muodostui vuoden 1920 tienoilla Verkatehtaankatu 4. Mattilat omistivat tontilla olleen puutalon, joka oli Verkatehtaankadun ja Aleksanterinkadun kulmauksessa. Se oli siis Annikin kotiosoite, josta hän lähti aamuisin kouluun ja iltaisin teatteriin tai elokuviin.

Aulikin kotikatu Verkatehtaankatu vuonna 1918. Kuvassa näkyy Ososen kivitalo sijaitsee edelleen Aleksanterin kadun (Aleksanterinkatu 26) ja Verkatehtaankadun kulmauksesta. Aulikin koti sijaitsi samassa kulmauksessa, vastapäätä Ososen taloa.

Kiinnostavan vertailukohdan Aulikin päiväkirjamerkinnöille antaa hänen koulunsa rehtorina toimineen Kaarlo Tiililän päiväkirjat. Rehtori Kaarlo Tiililä ja koululainen Aulikki Matila pitivät siis molemmat päiväkirjaa 1920-luvulla. Kuusikymppinen rehtori ja teini-ikäinen koulutyttö olivat 1920-luvulla päivittäin lähellä toisiaan, mutta elivät silti aivan eri maailmoissa. Myöhemmillä luokilla Tiililä toimi Aulikin luokan opettajana. Aulikin vuoden 1926 päiväkirjamerkinnän mukaan ”kaikki pelkäävät häntä kuin kuolemaa”. Rehtorilla piti olla auktoriteettia.

Vertaillaanpa rehtorin ja oppilaan merkintöjä samoilta vuosilta:

”Koulussa on ollut suoraan sanoen kuivaa tänään. Ei yhtään mitään kertomista sieltä. Ei reksikään aina jaksa olla sukkela. Oli niin pitkäpiimäistä, etten jaksanut kuunnella vaan kirjoitin luetteloa filminäyttelijäin nimistä,” kirjoitti Aulikki 18.10.1926.

Rehtorin ajatukset taas olivat muualla. Hän pohti vähävaraisen abiturientin tilannetta. Kyseinen nuorukainen oli punaisena tunnetun toimittajan ja kansanedustajan Väinö Vankkojan poika, jota tehtailija Rafael Haarla oli tukenut olettaessaan pojan olevan ajattelultaan valkoinen. Nuorukainen tunnusti Haarlalle olevansa punainen ja tarjosi rahoja takaisin. Kaarlo Tiililä totesi päiväkirjalleen 23.10.1926 arvostavasti, että ”rehellinen poika se Väinö oli.”

Myöhemmin 18-vuotias Aulikki Mattila on oppinut arvostamaan rehtorin huumorintajua. Aulikki kertoo 11.12.1928 päiväkirjassaan, kuinka rehtori oli antanut heille odotettua vaikeammat ainekokeiden aiheet: ”Luokka huokaili ja katseli kattoa ja pureskeli kynänpäätä, ja reksi myhäili, että taitaa olla sen entisen aasin, kun ei tiennyt apilako vai kaurako se paremmalta maistuisi. Bah!”

Vuonna 1929 Kaarlo Tiililä murehtii päiväkirjassaan ”jazzaavaa” nuorisoa, jota hänen mielestään uhkaa ”tapain turmelus”. Erityisen huolissaan Tiililä oli tyttöjen villiintymisestä: ”Päiväni on mennyt piloille IV:n luokan tyttöjen kurinpitoasian takia. Toinen saa käsky erota ja toinen pannaan 9 tunniksi karseriin.” Tytöt olivat tapailleet nuoria miehiä ja olleet luvatta pois koulusta.

Aulikki sen sijaan riemuitsee omassa päiväkirjassaan jazzista, lyhyistä hameista, polkkatukasta sekä nykynaisten uudenlaisesta vapaudesta, ja julistaa: ”Nykyajan tyttö on itsenäinen ja vapaa siroja sormenpäitään myöten. Hän ei turhia huokaile, hän kulkee omaa tietään, hallitsee itseään ja omaisuuttaan ja elää omaa elämäänsä.”

Keväällä 1929 Aulikki Mattila pääsi ylioppilaaksi. Kaikki Tampereen yhteiskoulun 35 abiturienttia hyväksyttiin. Aamulehti julkaisi heidän nimensä 22.5.1929:

Paavo Adler, Aarne Arho, Ruth Arho, Kaarlo Cederberg, Liisa Engbom, Pentti Hanho, Sirkka Havas, Kauko Heikkilä, Anna-Liisa Huttunen, Jorma Isaksson, Matti Jänne, Osmo Kallio, Niilo Karlson, Helena Kauppila, Kalervo Kivimäki, Aira Laaksonen, Sulo Lahti, Kosti Lahtinen, Aulikki Mattila, Jorma Paatola, Lauri Rantala, Eva Reinius, Helmi Rekola, Marjatta Saarinen, Paavo Salo, Elli Salonen, Aarne Sihvonen, Aune Similä, Maire Sormunen, Lahja Tarkka, Jaakko Tiitola, Kaarlo Toivonen, Valter Tuomi, Osmo Vuorio ja yksityisoppilas Maija Kyröhonka.

Rehtori Tiililä oli vilpittömästi riemuissaan ja ylpeä 19.5.1929, kun ylioppilastulokset julkaistiin:

”Tänään saapui tieto ylioppilaskokeista ja merkillinen tieto – kaikki 35 kokelasta ynnä 1 privatisti hyväksytyt! Siis Helsingistä aikaisemmin levinnyt huhu, että meidän koulu olisi paras koko maassa, osoittautuu oikeaksi. Ja kokonaista 12 laudaturia ainekirjoituksessa! Tämä on ihana palkinto sen merkkitapauksen kohdalla, että koulu nyt laskee 25:nnen kerran ylioppilaita.”

Aulikki Mattila jatkoi yliopistoon lukemaan englannin kieltä ja valmistui aikanaan opettajaksi. Hän matkusteli ja sai nähdä maailmaa. Kaarlo Tiililä hoiti rehtorin virkaansa Tampereen yhteiskoulussa vuoteen 1934.

Lähteet:

Rami Mähkä (Toim.): Vangittu prinsessa. Aulikki Mattilan päiväkirjat 1923‒1929.

Paul Tiililä (toim.): Rehtorin päiväkirjat. Tampereen yhteiskoulun rehtori Kaarlo Tiililän päiväkirjoista 1893-1936 koottua. Tampereen yhteiskoulun säätiö, 2005.

Kansallisarkisto: Hämeen läänin henkikirjat – H:177 Henkikirja 1909, jakso 401, s. 363. Hämeen läänin henkikirjat – H:270 Henkikirja 1920, jakso 211, s. 208.

Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan arkisto: muuttaneet 1904-1915, sisään 13.11.1906. Rippikirja 1898-1907 s. 509.

Kuvat:

Katunäkymä Tampereelta. Elfelt Kgl. Hoffotograf, reprokuvaaja 1918. Historian kuvakokoelma, HK19681123:2359.3.9. Museovirasto.

Tampereen suomalainen yhteiskoulu 1900-luvun alussa. Historian kuvakokoelma. HK19611227:198. Museovirasto.

Kirjoittaja Tiina Miettinen

Titanicilla Amerikkaan

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Parikkalasta kotoisin ollut talollisen tytär, 30-vuotias Anna Maria Sinkkonen lähti Titanic-laivalla Amerikkaan 10.4.1912. Hän oli käynyt rippikoulun ja osasi jotenkin lukea, mutta ei kirjoittaa. Miksi hän halusi lähteä ja miten hän matkasta selvisi?

Titanic (lähde: Wikipedia Commons)

Annan kotitausta

Annan isä Matti Matinpoika Sinkkonen, s. 1847 oli kotoisin Parikkalan Tyrjän kylästä. Koska hän ei ollut vanhin poika, ei hän halunnut jäädä kotitilalle, vaan etsi vaimon muualta. Hän meni kotivävyksi Poutalan kylän Poutalanmäen tilalle vuonna 1869, jolloin hän meni naimisiin Leena Poutasen kanssa. Tilan isäntä, Leenan isä Mikko Poutanen oli kuollut kolme vuotta aiemmin 1866. Matin ja Leenan avioiduttua helmikuussa 1869 tilalla asuivat heidän lisäkseen 50-vuotias leski Eufemia Nokelainen ja Leenan sisaret Maria ja Anna, jotka kuolivat 1869 ja 1873.

Matti Sinkkonen ja Leena saivat kuusi lasta vuosina 1870-1884, ensin pojat Matti ja Mikko, sitten tyttäret Matilda, Katriina, Anna ja Iida. Isä Matti ei pysynyt ihan kaidalla polulla, sillä hän syyllistyi rikkomuksiin. Hän sai 1888 tuomion ensikertaisesta murtovarkaudesta 24 päivää vankeutta ”vettä ja leipää” ja 1892 kolmannesta kerrasta viinan myyntiä tuomiona vankeutta kuusi kuukautta.

Leenan 75-vuotias äiti kuoli 7.2.1894 ja Leena-vaimo 53-vuotiaana 3.5.1897. Matille jäi huollettavaksi 18-, 15- ja 12- vuotiaat tyttäret, muut lapset olivat jo aikuisia, mutta asuivat kotona. Tämän jälkeen perheen elämässä tapahtui monia muutoksia.

  • Isä Matti haki Antreasta uuden vaimon Anni Tuomaantytär Iivosen ja meni naimisiin 17.5.1899. Heille syntyi poika Juhana 20.5.1900.
  • Matin vanhin poika Matti meni naimisiin 22.7.1900 Anna Naukkarisen kanssa ja toi vaimonsa kotitilalle. Heille syntyi vuosina 1902-1909 kolme lasta, joista nuorin kuoli kahden kuukauden ikäisenä.
  • Tytär Matilda meni naimisiin Aleksei Iwanoff Kondratjeffin kanssa 21.11.1900 ja muutti miehensä luo Parikkalan Koitsanlahteen.

Näiden muutosten jälkeen 1900-luvun alkuvuosina Poutalanmäen tilalla asuivat isä Matti Sinkkonen uuden perheensä kanssa (3 henkeä), poika Matti Sinkkonen vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa (4 henkeä), aikuiset tyttäret Katriina, Anna Maria ja Iida sekä toinen poika Mikko (4 henkeä). Mikko oli henki- ja rippikirjojen kirjojen mukaan mielisairas ja hänen hoidostaan syntyi kunnalle ilmeisesti kuluja, koska kunta peri hänen hoitokulujensa kattamiseksi (4.6.1910 Jaakkiman sanomien mukaan) ”ulosottoon kirjattua omaisuutta Mikko Sinkkoselta”. Myöhemmin kunta teki uusia päätöksiä perinnästä. Niinpä isä Matti joutuikin muuttamaan perheensä kanssa jo vuonna 1911 palstatilalliseksi Poutala 2:een ja poika Matti jäi Poutalanmäen isännäksi.

Parikkalan sanomat 20.5.1914

Naimattomat tyttäret alkoivat olla jo ”yli naimaiän”, eivätkä he olleet löytäneet sopivaa puolisoa. He tunsivat varmaan olevansa vähän ylimääräisiä talossa ja lähtivät etsimään parempaa tulevaisuutta muualta.

Tyttäret alkavat suunnitella Amerikkaan muuttoa

Amerikka alkoi houkuttaa tyttäriä. Parikkalasta muutti Pohjois-Amerikkaan siirtolaistilaston mukaan vuosina 1894-1920 yhteensä 294 henkilöä, heistä 53% lähti vuosina 1906-1910. Lähtijöistä enemmistö oli miehiä, joilla osalla perhe seurasi perässä. Suurin osa lähtijöistä oli 21-30 -vuotiaita. Kanada oli muuttokohteena suositumpi kuin Yhdysvallat. Matka alkoi useimmiten Hangosta, jossa tehtiin lähtijöille lääkärintarkastus ja matkalippujen tarkastus. Parikkalasta lähti Amerikkaan mm. Ester Loikkanen (äiti oli syntyjään Sinkkonen), Heikki Sinkkonen, Otto Mauriz Sinkkonen ja Viljo Sinkkonen.

Luultavasti Sinkkosen tyttäret olivat kuulleet heistä ja se rohkaisi suunnittelemaan muuttoa. Ensimmäisenä matkaan lähti nuorin tytär Iida, joka oli melkein 23-vuotias ja naimaton, kun sai passin 5.10.1907 Amerikkaan muuttoa varten.

28-vuotias Katriina sai passin Amerikkaan muuttoa varten 4.11.1907, mutta vasta rippikirjassa 1910-1919 on merkintä Amerikkaan muutosta 24.8.1912. Muuttoon tuli kuitenkin mutkia matkaan, sillä Katariina tuomittiin Hangon raastuvanoikeudessa 14.10.1912 myymälävarkaudesta ja maksamaan sakkoa 50 markkaa. Ilmeisesti häntä ei päästetty matkaan, sillä seuraava merkintä Parikkalan rippikirjassa on, että hän oli palannut sinne. Matkakuume ei kuitenkaan ilmeisesti hellittänyt Katriinasta, sillä viimeinen tieto rippikirjassa on, että hän kuoli vuonna 1916 Kööpenhaminassa.

Titanic-laiva ja sen uppoaminen

Titanic oli White Star Line -yhtiön matkustajalaiva, joka lähti neitsytmatkalleen Southamptonin satamasta Englannista 10. huhtikuuta 1912 kello 12 ja sen määränpäänä oli Yhdysvaltojen New York. Aluksen oli määrä saapua New Yorkiin keskiviikkona 17. huhtikuuta, ja matka sujui ongelmitta aina huhtikuun 14. päivän iltaan asti. Ensimmäisen kerran tähystäjä havaitsi jäävuoren klo 23.40 noin 450 metrin päässä. Titanic törmäsi Pohjois-Atlantilla täyttä vauhtia jäävuoreen ja upposi vähitellen klo 2.20. Jäävuori oli repinyt aluksen kylkeen aukkoja kuuden ensimmäisen osaston kohdalle. Titanic oli suunniteltu pysymään pinnalla, vaikka vettä tulvisi neljään peräkkäiseen osastoon, mutta nyt kuudessa osastossa oli vuoto, jota ei voitu tukkia.

Uusi Suometar 17.4.1912 s. 8.
Artikkeli on luettavissa Kansalliskirjaston sivuilla:
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1196671?page=8

Titanic upposi vieden mukanaan 1 517 ihmistä, joka oli 68,2 % laivan matkustajista, ja vain 706 pelastui. Pelastuneista 199 matkustajaa oli 1. luokassa, 119 oli 2. luokassa ja 174 matkustajaa 3. luokassa. Suurin mahdollisuus pelastua (60,5 %) oli 1. luokan matkustajilla ja huonoin (24,5 %) 3. luokan matkustajilla. Miehistöstä pelastui 214 henkeä (23,8 %), mutta kapteeni Edward Smith upposi laivan mukana. Valtaosa laivalla olleista suomalaisista matkusti kolmannessa luokassa, jota yleisesti kutsuttiin siirtolaisluokaksi.

Titanic oli sisarlaivojensa ohella aikansa suurin ja loisteliain höyrylaiva, ja sitä sanottiin ”käytännössä uppoamattomaksi”. Titanicin uppoaminen onkin historian kuuluisin merionnettomuus. Tarinan mukaan orkesteri soitti uppoamisen loppuun asti ja viimeiseksi virren Sua kohti herrani.

Onnettomuustutkimuksissa uppoamisen todettiin olleen seurausta siitä, että laivan päällikkö Smith ei ottanut jäävuorivaroituksia ajoissa huomioon, eikä laiva hidastanut vauhtiaan vaara-alueella. Onnettomuutta pahensi se, ettei pelastusveneitä lastattu täyteen. Pelastusliivejä riitti kaikille, mutta ne eivät suojanneet kylmältä vedeltä. Puolessa tunnissa lähes kaikki veden varaan joutuneet olivat paleltuneet kuoliaiksi. Osalla matkustajista oli päällään vain yöasu, osalla juhlapuku.

Onnettomuus oli aikanaan suuri uutinen myös Suomessa. Siitä uutisoitiin laajasti sanomalehdissä ja useampaan kerran, koska tietoja saatiin vähitellen lisää. Sanomalehti Salmetar kertoi 20.4.1912, että laivan mukana mereen joutui 50 000 säkkiä kahvia, 50 000 laatikkoa teetä ja jalokiviä n. 1,5 miljoonan edestä. Laivan lasti oli vakuutettu 3 miljoonan edestä.

RMS Titanicin hylky löydettiin vuonna 1985, noin 73 vuotta onnettomuuden jälkeen. 3 798 metrin syvyydessä lepäävää, vähitellen hajoavaa hylkyä on tutkittu paljon.

Anna Sinkkosen kohtalo

Anna pääsi ripille 1898 ja kävi ehtoollisella 1907.  Parikkalan rippikirjassa 1900-1909 on merkintä, että 30-vuotias Anna on Viipurissa. Olisiko Anna ollut tienaamassa matkarahoja siellä? Kotoa tuskin liikeni hänelle matkarahoja. Hän lähti Hangosta Polaris-laivalla 3.4.1912 Englantiin Southamptoniin. Sieltä hän lähti 10.4.1912 Titanic-laivalla suuntana New York. Laivalla matkusti 63 suomalaista, joista 20 selvisi haaksirikosta hengissä. Heistä 16 matkusti 3. luokassa ja vain neljä 2. luokassa.

Kuva Anna Sinkkosesta on ollut New Yorkin Uutisissa 24.4.1912 ja julkaistu uudelleen Itä-Savossa 25.10.2020

Anna Sinkkonen matkusti onnekseen 2. luokassa. Hän oli matkalla Bostoniin sisarensa Iidan luo, joka meni naimisiin 15.6.1912 Charles Leafin kanssa. He asuivat USA:ssa paikassa Brighton Massachusetts.

Geni.comin englanninkielisessä selostuksessa kerrotaan, että laivan keula oli jo alkanut vajota, kun alettiin laskea ensimmäistä pelastusvenettä, johon Anna pääsi. Veneessä kaikilla kymmenellä naisella oli pelastusliivit. Laivan miehistö ei päästänyt pelastusveneisiin miehiä. Annan veneessä olisi ollut vielä tilaa, mutta monet olivat kieltäytyneet jättämästä laivaa ja menemästä pelastusveneeseen. Anna ei tässä vaiheessa ymmärtänyt, miksi ihmisiä käskettiin menemään kiireesti veneisiin. Hän ajatteli, kuinka noloa olisi, kun kaikki nauraisivat heille, kun he palaisivat Titaniciin pienen soutelun jälkeen. Heidän veneensä pelastettiin klo 4 paikalle tulleeseen matkustajalaiva Carpathiaan, joka oli ensimmäinen alus, joka vastasi Titanicin avunpyyntöön. Anna oli silloin jonkinlaisessa shokissa, koska oli saanut veneessä päävamman, jonka arvet säilyivät loppuelämän ajan.

Perillä New Yorkissa hänet ja hyttikumppaninsa 18-vuotias Lyyli Silvén majoitettiin juutalaiseen Welcome Home -asuntolaan. Päästyään sisarensa luo ja toivuttuaan jonkin aikaa hän sai työpaikan palvelijana bostonilaisen poliisin kotona.

Anna avioitui vuonna 1918 Seattle King Washingtonissa suomalaissyntyisen kaivosmies John Salmen kanssa, joka oli muuttanut USA:han 1905. John kuoli 76-vuotiaana 1961 ja Anna 81-vuotiaana 25.11.1963, molempien kuolinpaikka oli Issaquah, King, Washington, USA.

Lähteet:
Parikkalan kirkonkirjat ja henkikirjat
Lukuisat vanhat sanomalehdet
Titanic Wikipediassa
Siirtolaisuusinstituutin siirtolaisrekisteri
Anna Maria Salmi Genissä

Kirjoittaja Raija Kannisto

Vallankumousta paennut huippusellisti päätyi Tampereelle

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Kalevankankaan hautausmaan itäpäästä löytyy näyttävä hautakivi, jossa kerrotaan, että paikalle on haudattu sellisti Jacques de Boutkovsky (s. 1.12.1858, k. 20.8.1950) ja hänen vaimonsa Alexandrine de Boutkovsky (s. 10.9.1866, k. 27.3.1964).

Mikä on näiden Kalevankankaalle päätyneiden henkilöiden tarina? Tampereen lehdistä löytyy varsinkin 1930-luvulta monia uutisia sellisti Boutkovskystä. Vielä tuolloin hän konsertoi ahkerasti, vaikka oli jo yli 70-vuotias. Hän myös ilmoitteli usein Tampereen lehdissä antavansa opetusta sellon ja pianon soitossa Pietarin konservatorion metodin mukaan. Hän ilmoitti olevansa tavattavissa osoitteessa Hallituskatu 12 E ovi 17 ja puhuvansa suomea (esimerkiksi Aamulehti 2.9.1934). Tampereella hän toimi myös kaupunginorkesterin soolosellistinä vielä 80-vuotiaana (Aamulehti 2.12.1938).

Aamulehdessä kerrottiin ylistävään sävyyn hänen oppilaskonsertistaan keväällä 1934 (Aamulehti 24.4.1934): ”Sellotaiteilija J. de Boutkovsky on armoitettu opettaja. Hän on itse aikoinaan saanut Pietarin konservatorion opetuksen ja on ollut parhaina vuosinaan mainittavan etevä sellonsoittaja – sekä mitat täyttävä pianisti. Mutta hänellä on pedagogina erinomainen avu: hän kunnioittaa harvinaisessa määrässä ammatillista pystyväisyyttä. Hän opettaa oppilailleen sujuvan vasemman käden kulun ja oteasennon sekä jousiotteen, joka tuo kiinteän, säilyvästi värikkään äänen, mutta hän ei pakota oppilaitaan maustamaan soittoaan. Hän ei himoitse esittää ’ihmelapsia’. Jos teknillisesti kehittynyt oppilas saa esiin myös esityksellisesti painavaa, antaa de Boutkovsky tälle sisäiselle kasvulle vapaata mahdollisuudet. Juuri tästä syystä eilinen oppilasnäyte oli niin pakottoman hauska. Varsinaisessa konsertissa harvoin vallitsee niin välitön mieliala kuin eilisessä näytetilaisuudessa.”

Jutussa kerrotaan sitten tarkemmin kunkin oppilaan esityksistä. Illan esiintyjistä mainitaan seuraavat: Olli Ignatius, Aimo Tammio, Jouko Autero, Aili Kurtto, Erkki Selin, Sirli Ignatius, Matti Ignatius ja Eija Ignatius. Kuulijoita kerrotaan olleen lähes täysi sali ja innostus ylitti ”paremmatkin tamperelaiset innostukset”.

Kuva: Jacques de Boutkovsky 75-vuotiaana. Muusikerilehti 1933.

Suomen Muusikeriliiton äänenkannattaja Muusikerilehti kirjoitti 11.11.1933 de Boutkovskyn 75-vuotisjuhlan kunniaksi hänen elämänvaiheistaan seuraavaa: ”Joulukuun 1: pnä täytti sellotaiteilija Jacques de Boutkovsky 75 vuotta. Jo vuonna 1872 hän alkoi opiskelunsa Moskovan konservatoriossa, jossa erikoissoittimekseen valitsi sellon. Konservatoriossa toimi mm. opettajana myös P. Tschaikovskij (musiikin teoria), jonka oppilas herra B. oli. Sellon opettajana toimi kuuluisa Fitzenhagen, joka mm. oli Butkovskyn ensimmäinen opettaja sellonsoitossa. Pianonsoitossa opetti häntä paitsi konservatorion johtaja, N. Rubinstein, kuuluisa Taneff. Perheasioiden vuoksi oli B:n kahden opiskeluvuoden jälkeen siirryttävä Pietarin konservatorioon, missä joutui opiskelemaan sellonsoittoa yliopettaja Markuksen ja pianonsoittoa professori Tschernin johdolla.”

Boutkovskyn opiskelu päättyi vasta vuonna 1881. Hän soitti vuonna 1889 solistina selloa keisarillisessa hoviorkesterissa, jonka esityksiä saatiin kuulla vain hovissa. Vuonna 1914 Boutkovsky sai täyden eläkkeen, jonka hän kuitenkin menetti vallankumouksen vuoksi. Jutussa kerrotaan edelleen, että tultuaan Suomeen hän on harjoittanut musiikkia ja jatkaa uraansa muusikkona vielä 75-vuotiaana. Hänen sanotaan olevan muusikoiden liiton vanhin jäsen.

Boutkovskyn sukujuurista on saatavissa hyvin vähän tietoa. Genissä kerrotaan vain hänen ja hänen vaimonsa syntymä- ja kuolinajat ja että heillä oli yksi poika, Aleksander (s. 1893), joka sittemmin eli koko loppuelämänsä Suomessa. Boutkovskyn syntymäpaikasta ei kerrota mitään, mutta todennäköisesti hän ei ollut alkuperältään venäläinen. Genin mukaan hänen isänsä sukunimi oli ollut muodossa Botkovski. Botkovski-nimiset ovat olleet nettitietojen mukaan lähinnä Puolan juutalaisia ja heidän jälkeläisiään löytyy nykyisin USA:sta ja Israelista.

Kirjoittaja Jorma Lappalainen

Suomen sota Satakunnassa vuonna 1808, esimerkkinä Paavolan talo Nakkilassa

Kirjoittaja: Heikki Nurmi

”Mutta kun kirjoitettiin vuosi 1808, tuli Venäjän valta maahan ja sotaväki eli armeija makasi 8 vuorokautta kylässä joka huone täynnä ja teki suunnattoman vahingon ja hengen vaara oli silmäin edessä suuri.”

Helmikuun 21. päivänä 1808 215 vuotta sitten Venäjän joukot ylittivät rajan ja aloittivat etenemisen Suomen puolella. Suomalaiset joukot perääntyivät venäläisten tieltä. Osa joukoista jatkoi kohti Poria ja ohitti Nakkilan maaliskuun puolessa välissä. Venäläiset seurasivat perässä. Suuria taisteluja ei sodan alkuvaiheessa ollut, vain pienempiä kahakoita. Sotajoukot majoittuivat taloissa ja venäläiset asettuivat joksikin aikaa myös kotikylääni Nakkilan Tattaraan.

Osa kartasta kirjassa: Jussi T. Lappalainen ym.: Suomen sodan historia 1808-1809.
Venäläisten joukkojen liikkeet punaisella, suomalaisten sinisellä.
Numeroiden merkitys: 3 = Klingspor päättää vetäytymisestä 5.3., 4 = Suomen armeija kiertää rannikon kautta, 7 = Hatanpään kahakka 11.3., Adlercreutz vetäytyy kohti Ylistaroa, 8 = Punkalaitumen kahakka 12.3., 11 = Porista luovutaan Haistilan kahakan jälkeen 17.3.

Matti Paavolan muistiinpanot

Matti Erkinpoika Paavola (s. 9.5.1786 Eurajoella, k. 23.11.1859 Nakkilassa) on tunnettu rukoilevaisjohtaja. Hän oli mennyt naimisiin Nakkilan Tattaran Paavolan talon Anna Juhantyttären kanssa keväällä 1805 19-vuotispäivänään. Tasan vuosi häistä perheeseen syntyi esikoistytär ja reilu vuosi myöhemmin toinen tytär. Paavolan edellinen isäntä oli kuollut jo vuosia aikaisemmin. Rippikirjan mukaan leski ja kaksi hänen sisartaan asui Paavolassa. Kerron Matti Paavolasta siksi, että hän kirjoitti muistiin elämänsä tapahtumista. Nämä muistiinpanot ovat säilyneet jälkipolville ja niitä voi lukea Kansallisarkiston Helsingin toimipaikassa pienistä erikokoisista vihkoista. Suurin osa teksteistä kuvaa Paavolan hengellistä etsintää, mutta on niissä muutakin sisältöä. Vanhana miehenä vuonna 1857 pari vuotta ennen kuolemaansa Paavola kertasi elämänsä tärkeimpiä vaiheita.

Paavolan talo

Paavolan talo oli Matti Erkinpojan tullessa sinne isännäksi huonossa kunnossa, mutta vähitellen nuori isäntä sai tilannetta korjatuksi. Palvelusväkeä oli vain vähän. Paavola oli aikaisemmin ollut osa Hiljasen taloa, mihin on kirjattu paljon enemmän palkollisia. Kylän talot sijaitsivat hyvin pienellä alueella. Viljelysmaat olivat ympäri kylää. Paavolan talon rakennuksista ei ole tarkkaa tietoa. Voisi olettaa, että Paavolan päärakennus ei ollut ihan pieni, sillä muutama vuosi sodan jälkeen siellä kokoontui väkeä seuroihin muualtakin kuin Nakkilasta. Isojakokartasta saa käsityksen kylästä. Paavolan alueet on merkitty I-kirjaimella ja Hiljasen K-kirjaimella.

Tiedettiinkö Paavolassa venäläisten tulosta?

Tiedonkulku oli siihen aikaan hidasta. Suomen kirkoissa oli sunnuntaina 7.2.1808 luettu Suomen armeijan ylipäällikön sijaisen kenraali von Klerckerin ilmoitus armeijan mobilisoinnista ja odotettavissa olevasta Venäjän hyökkäyksestä. Armeijalle oli annettu liikekannallepanoa koskeva käsky jo helmikuun 1. päivä. Porin rykmentin ruotusotilaat olivat lähteneet marssimaan kohti Hämeenlinnaa. Tieto venäläisten hyökkäyksestä saavutti Tukholman hovinkin muutaman päivän viiveellä. Varsinainen ylipäällikkö Klingspor oli sodan alkaessa Ruotsissa ja otti joukot komentoonsa Hämeenlinnassa vasta 1.3, kun venäläisten rajanylityksestä oli kulunut jo kaksi viikkoa.

Milloin venäläiset Nakkilassa olivat?

Klingsporin johtama pääarmeija lähti 6.3. Hämeenlinnasta kohti Huittista, mistä edettiin Kokemäelle. Sieltä Klingspor joukkoineen lähti 15.3. kohti Ulvilaa. Venäläiset seurasivat perässä. Klingsporin joukkoja suojasi 3. prikaati, joka saapui Ulvilaan 16.3. Marssi oli raskas, sillä pakkasta oli jopa 40 astetta.  Suomalaiset yrittivät vaikeuttaa venäläisten etenemistä.  Maaliskuun 17. päivä käytiin Ulvilan Haistilassa taistelu, jonka jälkeen suomalaisten vetäytyminen jatkui kohti Vaasaa. Tässä vaiheessa venäläiset majoittuivat Ulvilaan ja Nakkilaan, osa myös Kokemäelle.  Joukkojen määrästä ei ole tarkkoja lukuja, mutta jossain on kerrottu, että suomalaisten pääarmeijaan olisi kuulunut kolmensadan hevosen kolonna. Venäläisiä oli lähes yhtä paljon kuin suomalaisia, mutta Nakkilaan majoittuneiden määrästä ei ole tarkkaa tietoa.

Venäläisten aiheuttamat vahingot

Paavola kirjoittaa tekstissään kahdeksasta päivästä ja suunnattomasta vahingosta. Venäläisiä oli Paavolan mukaan kaikki huoneet täynnä. Luultavasti kaikki kylän talot saivat kutsumattomia vieraita. Tämän todistavat myös vahingonkorvausvaatimukset, joita tehtiin muista Tattaran taloista, mutta ei Paavolasta. Kansallisarkiston sivuilla on Buxhoevdenin arkisto.  Siellä on korvausvaatimusten lisäksi myös luettelo niistä isännistä, jotka tekivät myöhemmin keväällä uskollisuudenvalan Venäjän keisarille. Tässäkään luettelossa ei ole Paavolaa.

Paavola kirjoittaa tekstissään hengenvaarasta, mutta venäläiset joukot tyytyivät ilmeisesti majoittumiseen ja ruoan ryöstelyyn.  Hevosille tarvittiin myös ruokaa. Oliko vierailla ja Paavolan väellä yhteistä kieltä? Aseet puhuivat, tai ainakin niiden uhka. Sodan suurimmat taistelut olivat vasta edessä ja Venäjän joukot pyrkivät tässä vaiheessa välttämään turhaa väkivaltaa. Venäläisten päällystö pyrki pitämään joukkojensa keskuudessa yllä kuria ja näin murtaa suomalaisten vastarintahengen. Tämä ehkä toteutuikin Satakunnassa.  Silti kasakka otti sen, mikä oli huonosti kiinni. Talojen varastot varmasti hupenivat ja sota vaikutti seuraavaan kesään. Paavolan tekstistä voi päätellä, että tilanne oli hyvin pelottava. Paavola ei teksteissään muistele ensimmäisen eikä toisenkaan vaimonsa kuolemaa, ei lastensa menettämistä, mutta koki venäläisten vierailun hyvinkin pysäyttävänä ja pelottavana kokemuksena.

Venäläiset jatkavat matkaa

Nakkilan osalta akuutein tilanne meni ohi, kun venäläiset joukot jatkoivat matkaa. Suomalaiset joukot jatkoivat perääntymistään Porin kautta kohti Pohjanmaata.  Venäläiset seurasivat perässä.  Poriin jäi jonkin verran venäläisiä joukkoja. Nakkilan sotauhreista ei ole tietoa. Nakkilasta oli miehiä Porin rykmentissä. Siviilien kuolleisuus vuonna 1808 ei ollut mitenkään poikkeuksellisen suuri, pikemminkin päinvastoin, sillä Nakkilan kappeliseurakunnassa kuoli maaliskuussa 1808 vain kaksi ihmistä. Seuraavana vuonna kuolleisuus nousi selvästi. Syynä olivat kuitenkin taudit, erityisesti punatauti, joka tappoi paljon suomalaisia.

Sota jatkuu, taistelut kovenevat, seuraavana vuonna rauha

Sodan kovimmat taistelut käytiin myöhemmin vuoden 1808 aikana.  Suomalaisten ensimmäinen suurempi voitto tuli Siikajoen taistelussa 18.4.1808. Siihen asti Klingsporin johtamat suomalaisjoukot olivat lähinnä vain perääntyneet. Venäjällä ei ollutkaan sellaista ylivoimaa, mitä oli kuviteltu. Taistelu kääntyi lopulta kuitenkin Ruotsin tappioksi ja seuraavana vuonna solmittiin rauha.  Lainaan seuraavassa Mauno Koiviston kiitettyä ja uudelleen ajankohtaista kirjaa Venäjän idea vuodelta 2001. Koivisto perustelee Venäjän toimia seuraavasti:

”Aleksanteri I:n Suomea kohtaan osoittaman asenteen taustalla lienee ollut myös se, että Aleksanteri oli jo alkanut pelätä Napoleonin hyökkäystä Venäjälle ja tarvitsi pääkaupungin läheisyyteen kansan, joka oli asemaansa tyytyväinen. …”

”Aleksanteri I antoi hallitsijavakuutuksen, jossa hän lupasi pitää Suomessa voimassa maan uskonnon, perustuslait ja säätyerioikeudet ja säilyttää kaikki nämä edut ja säädökset vakaina ja vääristymättöminä täydessä voimassaan. …”

”Ihmisten arkielämässä muutos Ruotsin vallan alaisuudesta Venäjän imperiumin osaksi oli varmaankin pieni.  Virkakunta säilyi entisenä, lait säilyivät entisinä.”

Autonomian aika alkaa

Suomen sodan alku oli suurvaltapolitiikkaa. Aleksanteri I ja Napoleon olivat sopineet Tilsitissä salaisesti 1807 Suomen kohtalosta.  Suurvaltapolitiikka vaikutti myös rauhaan 1809. Aleksanteri I salli Suomelle laajan autonomian. Jotain venäläisten asenteesta kertoo sekin, että sodan aiheuttamista vahingoista saattoi tehdä korvausanomuksia. Jussi Jääskeläinen selvittää väitöskirjassaan venäläisten aiheuttamia vahinkoja. Tutkimuksen painopiste on Pohjanmaalla, missä vahingot olivat suurimmat.

Aleksanteri I:n pelko Napoleonin hyökkäyksestä osoittautui todeksi, mutta Suomen suuriruhtinaskuntaa tämä sota ei suoranaisesti koskettanut. Suomalaisia sotilaita lähetettiin suojaamaan Pietaria, mutta ei kuitenkaan sotaan Napoleonia vastaan. Kuten Koivistokin totesi, tavallisen kansan arki muuttui vain vähän, vaikka Ruotsin valta päättyi ja Suomesta tuli osa Venäjän imperiumia. Satakunta selvisi sodasta vähäisin vaurioin verrattuna esimerkiksi Pohjanmaahan, jossa taisteltiin ja jossa venäläiset ryöstivät ja polttivat taloja. Elämä Paavolan talossa jatkui venäläisten vierailun jälkeen pitkälle entiseen malliin. 

Lähteitä:

Matti Paavolasta:

Kaitila, Aarne: Matti Paavola ja Satakunnan herännäisyys, teoksessa Satakunta Kotiseutututkimuksia II , s. 134-182, 1928

Suomen sota yleensä ja sodan vahingoista:

Lappalainen, Jussi T. – Ericson Wolke, Lars – Pylkkänen, Ali, Suomen sodan historia 1808-1809, 2008.

Luoto, Reima T.A. – Talvitie, Heikki – Visuri, Pekka, Suomen sota 1808-1809, 2010.

Jääskeläinen Jussi, Paikallisyhteisö resurssina ja tuhojen kohteena, Venäjän armeijan logististen ratkaisujen seuraukset Suomen sodassa 1808-1809, Väitöskirja Åbo Akademi 2011.

Buxhoevdenin päämajan siviilikanslian arkisto kansallisarkiston sivuilla.

Suomen sota Satakunnassa:

Koskinen, Ulla – Miettinen, Tiina – Korhonen, Teppo, Uudistuva maakunta, Satakunnan historia VI (1750-1869), 2014, s. 277-283.

Salminen, Tapio, Joki ja sen väki (Huom. Linkin latautuminen kestää pitkään.), Kokemäen ja Harjavallan historia jääkaudesta 1860-luvulle, 2007, s. 460-463.

Virkkala, Kalevi – Kopisto, Aarne – Lehtinen, Erkki, Suur-Ulvilan historia I (Huom. Linkin latautuminen kestää pitkään.), 1967,  s. 608-616.

Kirjoittaja Heikki Nurmi