Adolf Aarno. Kuvanveistäjä ja lentämisen edelläkävijä

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Adolf Aarno muutti Tampereelle ennen syyslukukauden alkua 1908 aloittaakseen piirustuksen opettajana ruotsalaisessa yhteiskoulussa. Hänen kotinsa oli Läntinen puistokatu (nykyinen Hämeenpuisto) n:o 16:n  pihan perällä olevan tiilirakennuksen ylimmässä eli kolmannessa kerroksessa. Huoneistoon kuului ateljeen lisäksi neljä huonetta, keittiö ja tilava pimeä huone, joka oli aikaisemmin ollut valokuvaamona. Asunto sopi mainiosti Aarnolle.

Adolf Aarno oli syntynyt Tyrvään (nykyisen Sastamalan) Roismalan kylässä 29.9.1879 ja sai nimekseen Karl Adolf Virtanen, mutta häntä kutsuttiin arkisesti Virtasen Kalleksi. Hänen isänsä oli nahkuri Adolf Erland Willenpoika Virtanen (s. 19.6.1851) ja äitinsä Johanna Eugenia Matintytär Apiainen (s. 19.7.1856). Adolf Aarno ehti kokea monenlaisia vaiheita ennen Tampereelle tuloaan.

  • Vuonna 1893 hän matkusti Uuteenkaupunkiin ja aloitti leipurin opinnot. Hänet julistettiin kisälliksi vuoden 1896 lopussa. Pitkään häntä ei leipurin ammatti viehättänyt.
  • Vuonna 1897 hän pääsi opiskelemaan Jyväskylän seminaariin kansakoulunopettajantutkintoa ja aloitti opinnot Jyväskylässä saman vuoden elokuussa. Hän keksi Jyväskylässä kutsua itsenään Adolf Aarnoksi. Seminaarissa Aarno menestyi hyvin. Opintojensa ohella hän ehti harjoittaa ”hyvällä menestyksellä” lauluopintoja Dagmar Hagelbergin johdolla.
  • Pestautui vuonna 1900 opettajaksi silloisen Pohjois-Pirkkalan, nykyisen Nokian, Kankaantaan kansakouluun.
  • Muutti 1902 Helsinkiin opettajaksi Ylempään Suomalaiseen kansakouluun. Aloitti myös vapaaoppilaana Suomen Taideyhdistyksen, nykyisen Suomen Taideakatemian, piirustuskoulussa.
  • Aloitti 1903 kansakoulunopettajan työn Helsingin sokeainkoulussa osa-aikaisena opettajana.
  • Muutti 1904 Hankoon piirustuksen- ja veistonopettajaksi. Vaihtoi nimensä virallisesti Adolf Aarnoksi. Veisti Eugen Schaumanin rintakuvan.
  • Lähti 1906 opiskelemaan Pariisin taideakatemiaan Ranskaan.
  • Siirtyi 1907 opiskelemaan Saksaan Charlottenburgin kuninkaalliseen taideakatemiaan Berliinissä.
  • Palasi Hankoon 1908. Työskenteli Aktiebolaget Granit -kiviveistämössä.

Opettajan toimensa ohella Tampereella hän muovaili ahkerasti. Tuon ajan töistä tunnetuin on professori G.A. Backmanin rintakuva, joka sijoitettiin Tampereen yleiseen sairaalaan. Kaksi vuotta Tampereella asuttuaan hän perusti Naistenlahteen pienen kivenveistämön lähinnä hautamuistomerkkien valmistusta varten.

Vuonna 1911 valmistui J.W.Enqvistin haudalle pystytetty muistomerkki, joka on tehty graniitista ja siihen kuuluu suurikokoinen, surevaa naista esittävä veistos. Hän sai runsaasti hautakivitilauksia ja hänen töitään on useilla Suomen hautausmailla. Erityisesti voidaan mainita apteekkari Haggrenin ja C.G.Larssonin muistokivet. 

Lentoinnostus

Aarno oli opiskellessaan Pariisin taideakatemiassa vuonna 1906 seurannut Pariisissa ranskalaisten lentoonlähtöjä ja ihaillut hurjaa vauhtia rakennettavia uusia lentokonemalleja. Amerikkalaisten Orville ja Wilbur Wrightin, maailman ensimmäisestä moottorilennosta oli kulunut vasta vajaat kolme vuotta, ja ilmailuinnostus oli vallannut koko maailman. Kun Aarno muutti Pariisista vuonna 1907 Berliinin taideakatemiaan opiskelemaan, ilmailuinnostus ei päästänyt irti miehestä. Kun Aarno luki lehdestä autokauppias Nikolajeffin Ranskasta hankkimasta Demoiselle-lentokoneesta, hän innostui suunnattomasti. Nikolajeff oli tilannut koneen vuonna 1909 ja se oli saapunut Helsinkiin kesällä 1910. Aarno osti koneen ja maksoi koneesta vain kolmasosan sen alkuperäishinnasta.

Demoiselle saapui alkuperäisessä laatikossaan Tampereen rautatieasemalle maaliskuun lopussa 1911. Sieltä se siirrettiin nykyisen Raatihuoneen vieressä olevaan entiseen VPK:n ruiskuhuoneeseen, jonka Aarno onnistui vuokraamaan.

Nyt alkoi kiireellä lentokoneen kokoaminen. Ohjeet olivat ranskaksi ja kuviakin löytyi, työ eteni nopeasti. Aarno sai myös avukseen mekaanikko Kustaa Tuomisen, joka oli korjannut Aarnon moottoripyörää. Kyllä sellainen mies yhden lentokoneenkin kokosi. Siipien virittely meni vähän sinne päin, mutta se ei haitannut, sillä Demoiselle koottiin vain näyttelyä varten.

Aarnolla oli suunnitelma valmiina. Ensin Demoiselle asetettaisiin esille, ja sen jälkeen sillä tehtäisiin lento jäältä. Koneen myynyt Nikolajeff ei löytänyt Helsingin seudulta sopivaa paikkaa lentoyritykselle, mutta Aarnolle oli heti selvää, että jäätä parempaa paikkaa ei ollut lentoon lähdölle.

Demoisellen virallinen nimi on Santos-Dumont n:o 20 – La Demoiselle. Se on Ranskassa asuvan brasilialaisen Santos Dumonton suunnittelema ja pariisilaisen autotehtaan Clement-Bayardin valmistaman lentokonesarjan uusin malli.

Demoisellen siipien kärkiväli oli kuusi metriä, ja sama oli myös rungon pituus. Koneen korkeus oli 1,80 metriä ja omapaino 110 kilogrammaa. Valmistusnumero oli 109. Moottori oli Darracq-merkkinen, painoa 50 kg ja tehoa 30 hevosvoimaa. Runko oli koottu teräsputkista, siivet olivat silkkikankaalla päällystettyä saarnia.

Ohjaussauvoja koneessa oli kolme. Kaasua säädettiin jalkapolkimella. Potkuri oli 1,80 metriä pitkä ja sen pyörimisnopeus 1800 kierrosta minuutissa. Lentonopeudeksi luvattiin 90–100 kilometriä tunnissa, mutta mitään mittareita koneessa ei ollut.

Demoiselle-lentokoneen replika. Näytteillä Tuuloksen kauppakeskuksessa.

Ensimmäinen lentoyritys

Yritys tapahtui Härmälänsaaren kupeessa Pyhäjärven jäällä 20. huhtikuuta 1911. Jos halusi suorittaa lähdön sääntöjen mukaan vastatuuleen, oli jääkenttä lyhyt ja ahdas ja vastassa  suoraan edessä oli metsää. Jos taasen halusi käyttää laajan jääkentän etuja hyväkseen, oli lähtö suoritettava melkein myötätuuleen.  Aarno päätti kokeilla lähtöä heikkoon myötätuuleen.

Kone asetettiin lähtösuuntaan ja herrat Elis Rikala, Hannes Gahmberg ja Albert Håkanzon asettuivat pidättämään sitä ennenaikaiselta lähdöltä. Aarno asettui lentäjän paikalle, koetteli peräsinten toimintaa ja kehotti herra Helmistä heittämään moottorin potkurista käyntiin. Se onnistui ensi heitolla ja moottori kävi tasaisesti. Aarno antoi irrottautumismerkin ja jalkapoljinta käyttäen saattoi moottorin täyteen käyntiin. Parisen kymmentä sekuntia kului ja Demoiselle eteni joitakin satoja metrejä alkaen kaartaa oikealle. Kun Aarno huomasi onnettomuuden uhkaavan hän sammutti sähkövirran. Tähän päättyi lentoyritys. Uutta yritystä ei sääolojen vuoksi voitu enää sinä keväänä tehdä.

Tampereen lehdissä väitettiin hänen lentäneen jopa 50-100 metriä. Aarno kumosi nämä huhut. Hän kertoi, että hän sai koneen pyrstön kohoamaan, vasen pyörä oli noussut ilmaan. Sitten oikean pyörän kumi puhkesi ja kone paiskautui oikean siiven varaan, joka laahasi pitkin jäätä.

Rainer Ahonius on todennut, että ensimmäisen lentoyrityksen ongelmat johtuivat Aarnon kokemattomuudesta. ”Jos Aarno olisi saanut lentokoulutusta, olisi hän ollut selvillä ohjainten oikeasta käyttämisestä ja pystynyt suuntaperäsimellä estämään kaartamisen heti alkuunsa. Nopeassa liikkeessä kone kallistui ja kun oikean pyörän kumi kaikeksi onnettomuudeksi vielä puhkesi, ei seurauksia voitu välttää.”

Seuraavana päivänä siiven vauriot korjattiin, mutta uusia yrityksiä ei voitu tehdä heikentyneen jään vuoksi. Kokeilut päättyivät tähän ja Aarnosta riippumattomista syistä kesti vuosia ennen kuin hän pääsi jatkamaan.

Demoiselle kuljetettiin kaupunkiin ja varastoitiin Tammelaan Rautakauppa Oy W. Sandbergin  varastotarhaan hieman yli kahdeksi vuodeksi. Avokatoksessa kone oli alttiina säiden vaihtelulle ja kone kärsi huomattavia vaurioita. Muun muassa peräsimet olivat rikkoutuneet.

Toinen lentoyritys

Syksyllä 1913 Aarno aloitti Demoisellen kunnostuksen ystäviensä kanssa. Paikkana oli vaja Näsijärven rannalla Santalahden Oluttehtaan alueella. Peräsimet täytyi tehdä uusiksi ja moottori vaati täyskorjausta. Lentoyrityksiä oli tarkoitus tehdä jo helmikuun alussa 1914, mutta moottorin käynnistyksen kanssa oli ongelmia. Helmikuun lopulla yritettiin uudestaan, mutta nytkin oli ongelmia moottorin kanssa.

Viimeinen yritys tehtiin 8. maaliskuuta 1914. Kone suunnattiin Santalahdesta kohti Reuharinniemeä. Tuuli oli kovanpuoleinen ja kävi pohjoisesta, sopivasti Santalahteen päin. Moottori toimi vaihtelevasti eikä pystynyt nostamaan konetta ilmaan. Takaisin päin tultaessa moottori alkoi toimia voimalla, mutta kone riistäytyi hallinnasta ja tuuli heitti koneen nurin. Kone vaurioitui pahasti.

Koneen tuhoutuminen oli Aarnolle kova isku. Hän oli viihtynyt koneen seurassa vaikkakaan lentoyritykset eivät olleet tuottaneet positiivisia tuloksia. Ahoniuksen mukaan ”oli kohtalon ivaa , että moottori alkoi toimia juuri silloin, kun Demoiselle oli epäedullisimmassa asemassa. Jos tämä olisi tapahtunut jo menomatkalla, olisi lento ehkä onnistunut.”

Aarnon viimeiset vuodet

Syksyllä 1914 Aarno muodosti liikkeensä Suomen Graniitti Oy nimiseksi yhtiöksi. Hän hankki myös oman kivenlouhimon Uudenkaupungin lähistöltä. Uuden yrityksen osakkaiksi tulivat johtaja Juho Sohlman ja fil.maisteri Kalevi Kaipio. Aarno omistautui nyt koko tarmollaan yrityksensä hoitamiseen. Vuonna 1916 hän julkaisi 112-sivuisen liitupaperille painetun kaksikielisen ja kuvitetun hautamonumenttiluettelon, joka sisälsi 78 erilaista mallia. Mallien suunnittelussa olivat avustaneet koristetaiteilija Edvard Elenius ja graafikko Germund Paaer. Uusi liike menestyi erinomaisesti.

Täytettyään 38 vuotta Aarno sairastui. Väitettiin, ettei keuhkokuume, mikä oli seurannut hänen ensimmäistä lentoyritystään, ollut koskaan kunnolla parantunut. Kun Aarno keväällä 1917 sairastui, lääkäri totesi taudin kurkunpäätuberkuloosiksi. Tammikuussa 1918 Aarnon tila kävi niin huonoksi, että hän joutui sairaalahoitoon. Keväällä hän möi yrityksensä ja päätti muuttaa Roismalaan Tyrväälle. Huoneistonsa hän luovutti kuvanveistäjä Evert Porilalle. Hän kuoli rauhallisesti 28. joulukuuta 1918. Hänen hautakummulleen pystytettiin ”surevaa vankia” esittävä, Aarnon itsensä graniittiin veistämä hautakivi. Aarnon lentäjäyrityksiä kunnioittava muistomerkki pystytettiin 20. hutikuuta 1961. Pronssiin valettu patsas sijoitettiin Tampereelle Härmälän kaupunginosaan silloisen lentokonetehtaan läheisyyteen. Unto Hietasen muotoileman muistomerkin aiheena on ”potkuria pitelevä poika”, joka seisoo graniittijalustalla. Jalustassa on Aarnon pronssinen kohokuva.

Lähteitä:

  • Rainer Ahonius: Suomen moottorilennon uranuurtaja. Adolf Aarno ja hänen Demoisellensa. Tampere-Seuran julkaisuja n:o 25 1961. 109 s.
  • Jorma Moisio: Adolf Aarno istui alkeellisen lentokoneensa ohjaimiin Tampereen Pyhäjärven jäällä ja yritti jotain ennenkuulumatonta – Sitten kaikki meni pieleen historiallisella tavalla. 9.5.2020. Aamulehti.
  • Ensimmäiset lentoyritykset Tampereella. Taiteilija Aarnoa haastattelemassa. Aamulehti 23.4.1911
  • Herr Aarnos profflykt. Tammerfors Nyheter 24.4.1911

Kirjoittaja Jorma Lappalainen

Retki isieni maille Karjalaan vuonna 1991

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Isäni suku Kemppiset oli asunut Laatokan Karjalaan kuuluneessa Hiitolan pitäjässä 1600-luvulta lähtien, kunnes joutuivat jättämään kotiseutunsa talvisodan sytyttyä marraskuussa 1939.

1990-luvun alussa tulivat kotiseutumatkat Karjalaan mahdolliseksi, kun Neuvostoliitto oli hajonnut ja rajat avattiin matkailijoille. Hiisi-säätiö järjesti toukokuussa 1991 bussimatkan Hiitolaan, ja sille osallistui 25 matkalaisen joukossa me yhdeksän Kemppisen sukuun kuulunutta. Mukana olivat isäni, kaksi tätiäni, viisi serkkua ja yhden serkun puoliso. Muut sukulaiset kuin me kolme nuorinta serkusta, olivat syntyneet Hiitolassa. Suku ja sen historia ovat aina kiinnostaneet minua, joten lähdin innoissani matkaan. Tein matkan aikana muistiinpanoja ja kokosin ne matkapäiväkirjaksi, josta on tässä lyhennetty versio.

Matkan varrella bussimme pysähtyi ensin Viipurissa, sitten Kivisalmen sillalla, jossa ihailimme Vuoksen kuohuja. Se oli ilmeisesti matkailijoiden suosima pysähdyspaikka, sillä monet kauppiaat päivystivät siellä ja piirittivät heti automme. Heillä oli tarjolla mm. vodkaa, samppanjaa ja maatuskanukkeja. Ostin muistoksi neuvostosotilaan lakin ja vyön ja ne ovat minulla vieläkin tallella. Käkisalmessa tutustuimme sen 1300-luvulta peräisin olevaan linnaan ja kaupungin kulttuuritaloon, joka oli ennen toiminut kirkkona.

Illansuussa saavuimme majapaikkaamme, joka oli Hiitolan Pekonlahdessa Laatokan rannalla oleva Zastava-kolhoosin huvila eli datsa. Paikka oli kaunis, luonto vihreää ja lähistöllä oli korkea ja jyrkkä Hiidenvuori. Huoneet olivat kahden hengen huoneita ja lämpimiä kuin sauna ja sänkynä oli heteka, jonka pohja notkui kuin riippukeinu. Osasin vähän venäjää ja jututin taloa ylläpitänyttä perhettä, johon kuului nuoripari ja rouvan vanhemmat. He asuivat talvisin Leningradissa ja heillä oli kesäpaikka Hiitolassa. Nuori rouva opiskeli talvisin musiikkia ja hänen miehensä biologiaa.

Seuraavana aamuna kaikki matkalaiset lähtivät autoilla omille kotipaikoilleen paikallisten kuljettajien ohjastamina. Meidän seurueemme lähti kohti Kuoksjärven kylää ja sai käyttöönsä kaksi Ladaa ja maastoauton. Minä päädyin Jurin ohjaamaan maastoautoon. Harmiksemme vettä satoi kaatamalla ja minä onneton en ollut ottanut mukaani kumisaappaita ja sadetakkia. Mutta ei hätää – Iita-tädiltä sain kertakäyttösadetakin ja talosta lainaksi kumisaappaat. Tie oli tosi onneton, se oli kuoppainen, kapea ja vesilammikoiden peitossa. Erään mäen kohdalla etummaisena ajanut Lada pysähtyi eikä sen kuski suostunut enää jatkamaan matkaa, sillä tie oli upottavan pehmeä. Pikkuautot kääntyivät takaisin kiertääkseen toista pidempää reittiä, mutta maasturimme jatkoi matkaa. Kun kaikki autot olivat kohdanneet taas toisensa, syntyi kiivas sanaharkka siitä, mikä on oikea tienhaara lähteä tiluksille. Lopulta asiasta syntyi yksimielisyys ja oikea tienhaarakin löytyi.

Kemppisen Ala-Kemppilä -nimiselle tilalle vievän pikkutien pohja näkyi maastossa edelleen selvästi, vaikka se oli osittain umpeen kasvanut ja puiden runkoja oli kaatunut tien päälle. Vettä satoi edelleen kaatamalla, mutta yritin sateenvarjon alta valokuvata kaunista tietä. Serkkuni Juha kuvasi matkaa videokameralla ja suojasin häntä välillä sateenvarjolla. Metsä tuntui ihan luonnontilaiselta ikimetsältä, jota ei oltu hakattu vuosikymmeniin. Linnut pitivät korvia huumaavaa viserryskonserttiaan. Väistämättä tuli mieleeni suomalaisen kansansävelmän sanat ” Jo Karjalan kunnailla lehtii puu, jo Karjalan koivikot tuuhettuu, käki kukkuu siellä ja kevät on – vie sinne mun kaiho ponneton.”

Matkalla Kemppisenmäelle.

Tietä kulkiessamme isäni pysähtyi välillä kertomaan meille sen rakentamisesta: ”Lähiseutujen talot tekivät tienpohjaa paremmaksi talkoilla ajamalla hevoskuormittain tielle soraa. Tietä kuljettiin aikanaan kävellen, hevosella tai polkupyörällä. Kemppisen talon 18 asukkaalla oli käytössään yksi polkupyörä ja sillä saatettiin kulkea pitkiä matkoja, esim. Käkisalmeen tai Imatralle.”

Sitten saavuimme Ala-Kemppilän tilan peltoaukeille, jossa jouduimme ylittämään ojan, joka sateiden takia oli runsasvetinen. Selvisimme kaikki sen ylityksestä vaatteet kuivina, toinen toisiamme auttaen, vaikka ojan savipohja oli liukas. Huomasin, että lainasaappaissani oli reikä ja sukat kastuivat. Pellon laidalla isältä pääsi helpottunut huudahdus: ”Meidän pellot on viljeltyjä ja hyvin hoidettuja!”  Oli ollut vähän pelkoa siitä, että suvun raivaamat pellot olisivat kasvaneet horsmaa tai pajukkoa. Kaikki riensivät kovalla touhulla tutkimaan asuinpaikkoja lähemmin. Paljon ei etukäteen odotettukaan löytyvän, mutta talon kivijalan, maakellarin ja navetan kiviseinien odotettiin olevan nähtävissä ja ne juuri olivatkin jäljellä. Lisäksi siskokset tunnistivat kaksi kaivon paikkaa, riihi- ja saunarakennusten paikat sekä tallin ja navetan kohdalla kivijalan tapaisia kivikasoja. Tuttujen paikkojen näkeminen sai vanhemmilla sukulaisilla paljon muistoja mieleen, joita he selittivät innokkaasti ja välillä yhteen ääneen. Kotitalon pihakoivuakin piti halata.

Porukkaa navetan raunioilla. Maa mustana kulotuksen vuoksi.
Isäni Eino tallin ja navetan jäännösten luona.

Kemppisen kotitalosta oli jäljellä kivijalan rauniot. Aikanaan siinä oli ollut 8 x 10 metrin kokoinen hirsitalo, jossa oli tupa, kaksi kamaria, eteinen ja ruokahuone. Vuonna 1938 talo oli rakennettu uudelleen samoista hirsistä, mutta lahonneet kohdat uusittiin ja yläkertaan rakennettiin kamari. Talossa asui loppuvaiheessa 18 henkeä, osa lapsia. Rinteestä löytyi maakellari ja se tutkittiin tarkkaan sisältä ja ulkoa. Kellarissa oli ollut kolme osastoa, joista perunoille oli isoin tila, pienempi oli juureksille ja ovea lähinnä oleva osasto mehuille ja hilloille. Perunaosaston seinän ja katon rajassa oli aukko, josta Iita-täti kertoi, että perunat pudotettiin ulkoa ränniä pitkin aukosta sisään suoraan kellariin ja mullat varisivat matkalla pois ritilän läpi. Tallissa oli aikanaan ollut 3-4 hevosta ja navetassa 10 lehmää, 8 kanaa, 11 lammasta ja sika. Luonnonkivistä muuratusta navetasta olivat vain seinät pystyssä. Niiden päällä oli aikanaan ollut muutama lautakerros ennen kattoa, mutta niitä ei enää ollut. Navetan ympäristössä maa ja osa puustoa olivat mustana kulotuksen vuoksi. Kello 14 aikaan tuntui siltä, että kaikkien vaatteet olivat läpimärkiä, kumisaappaat vetisiä ja nälkäkin kurni vatsassa, joten päätimme palata autoille ja sinne saavuttuamme sade vihdoin lakkasi. Kaivoimme esiin aamulla saamamme eväspussit ja leivät maistuivat kaikille hyvin.

Maakellari.
Iita maakellarissa.

Iltapäivällä kävimme tutustumassa pitäjän keskustassa olleeseen Hiitolan rautatieasemaan. Hiitola oli aikanaan kolmen radan risteysasema, josta yksi haara meni pohjoiseen päin Parikkalan ja Elisenvaaran kautta Sortavalaan, yksi haara etelään Käkisalmeen ja edelleen Pietariin ja kolmas haara Antrean kautta Viipuriin. Ennen sotia rautateiden yli meni maantiesilta, jonka pengerrykset edelleen näkyivät; mutta itse silta oli pommitettu hajalle sodan aikana. Juuri rautateiden risteysaseman vuoksi asemakylää pommitettiin sodan aikana ankarasti. Asemalta lähtee edelleen junia ja rata on sähköistetty Käkisalmen ja Leningradin väliltä.

Suuntasimme kulkumme vielä aseman lähellä olevalle Linnavuorelle, jonka aseman puoleiset seinämät olivat jyrkkiä, melkein kohtisuoria kalliota, mutta toinen puoli oli loivempi ja sitä pystyi kiipeämään. Otimme eväspaketit kainaloon ja lähdimme kaikki kapuamaan ylöspäin, mutta osa hengästyi jo alkumatkasta ja ymmärsi luopua matkasta. Me huipulle päässeet kiertelimme vuoren laella katsellen ympärillä avautuvia maisemia. Entinen asemakylä näytti olevan edelleen melko tiiviisti asuttu. Muut nauttivat eväspakettinsa antimia, paitsi minä, joka olin unohtanut evääni autoon. Alhaalla odotteleva väki oli ryhtynyt juttusille kahden paikallisen mummelin kanssa. He osasivat vähän suomea ja kertoilivat innokkaasti elämänvaiheistaan. Paluumatkalla pysähdyimme katselemaan Kokkolanjokea, joka virtasi myös Kemppisen tilan lähellä. Kaikki matkalaiset ihmettelivät joen pienuutta, koska he olivat mielessään muistaneet sen paljon mahtavammaksi.

Isä ja Iita-täti Linnavuorella.

Seuraavana päivänä autoretkemme kohteena oli Laatokan rannalla sijainnut ja Hallmanin suvun omistama Pukinniemen kartano, jossa isän Hilja-sisko ja hänen miehensä Reino olivat asuneet ja olleet työssä. Kartano löytyi helposti puistokujan päästä. Hiljan poika Eino oli mukana matkalla ja hän muisti asiat ja paikat ihmeteltävän tarkasti, vaikka oli ollut vain 11-vuotias, kun sieltä piti lähteä. Pukinniemi oli aikanaan iso tila ja sen navetassa oli ollut 120 lehmää. Pukinniemen kartano oli nykyisin Leningradin insinöörien ammattiyhdistyksen kesänviettopaikkana.

Seuraavaksi pysähdyimme puolen kilometrin pituisen, kovasti kuohuvan Asilan kosken rannalle, jonka pudotuskorkeus oli kahdeksan metriä. Koskessa on aikanaan ollut mylly, sirkkelisaha ja pieni sähkövoimalaitos ja myllyn perustukset olivat nytkin nähtävissä. Koski on Kokkolanjoen eli Hiitolanjoen ja Laatokan yhtymäkohdassa ja sen rannalla oli aikoinaan Asilan kartano. Se oli edelleen entisellä paikallaan, mutta niin ränsistyneenä, että en sitä heti tunnistanut, sillä olin nähnyt kartanon kuvan jossain kirjassa.

Seuraava pysähdyspaikkamme oli Hiitolan hautausmaa. Etukäteen tiedettiin jo, että kirkosta ei ole jäljellä mitään. Ortodoksien hautojen lisäksi löysimme muutamia kumollaan olevia suomalaisten hautakiviä. Isänisän Pekka Matinpoika Kemppisen ja Taneli-sedän hautoja emme löytäneet, eikä niissä aikanaan ollutkaan kuin puinen risti. Oletetusta hautapaikasta syntyi sisarusten kesken kinaa, kun jokainen oli muistavinaan paikan oikein, mutta eri paikassa olevaksi, eikä sitten kenenkään ohjeilla paikkaa löytynyt.

Palasimme majapaikkaamme klo 13.30. Koska tänään oli valokuvauksen kannalta parempi päivä, sää oli poutainen ja välillä jopa aurinko paistoi, päätti osa seurueesta lähteä vielä uudelleen kotipaikoille. Autonkuljettajamme Juri lupautui vielä kuljettamaan meitä ja matkaan lähtivät minun lisäkseni serkkupojat ja isä. Ensin menimme ns. vanhalle paikalle, joista löytyi savusaunan jäännöksinä sammaloitunut kasa kiuaskiviä. Tässä saunassa olivat kaikki 12 lasta syntyneet – eilen olimme unohtaneet katsoa sen saunan paikkaa. Paluumatkalla Juri kutsui meidät kotiinsa kylään ja me tietysti suostuimme. Hänen talonsa oli vaalea tiilinen talo, puolet omakotitalosta ja siinä oli viisi huonetta ja keittiö. Meidät ohjattiin olohuoneeseen ja annettiin katsottavaksi kuvakirjoja Laatokasta ja Äänisestä. Paikalle tulivat myös Jurin äiti, vaimo sekä ja 4- ja 20-vuotiaat pojat. Meille tarjottiin keittoa, johon laitettiin smetanaa, juomana oli samppanjaa. Tulkiksemme haettiin lähistöllä asuva vanhempi nainen, joka puhui karjalan kieltä, joka oli melko lähellä suomea. Juri esitteli myös ulkokartanonsa, jossa oli lampaita omassa karsinassaan ja kaksi lehmää omassaan. Lähtiessä sain lahjaksi kaksi valokuvakirjaa Karjalasta sekä Jurin osoitteen. Lupasin lähettää hänelle ottamiani valokuvia ja niin teinkin.

Seuraavana päivänä pakkasimme tavaramme heti aamupalan jälkeen ja suuntasimme bussin kotimatkalle. Karjalan rajanylitys sujui nopeasti ja niin saavuimme Käkisalmeen, jossa oppaamme jäi pois kyydistä. Ennen Viipuria poliisit pysäyttivät bussimme ja antoivat 10 ruplan ylinopeussakon. Kuski oli ihmeissään, sillä häntä ei oltu koskaan ennen sakotettu ylinopeudesta ja hän sentään oli ollut monilla matkoilla Neuvostoliitossa. Sakkorahat löytyivät helposti matkalaisilta, joilla oli jäänyt ruplia käyttämättä. He sanoivatkin kuskille, että jatkaa vain samaa tahtia, kyllä ruplia riittää! Viipurin aseman seisokin jälkeen jatkoimme matkaa rajalle. Tullissa ei ollut ongelmia ja niin saavuimme takaisin Suomeen.

Olimme kaikki tyytyväisiä matkaamme. Hiitolassa syntyneille se palautti mieleen monia muistoja ja meille, jotka emme olleet siellä aiemmin käyneet, se antoi konkreettisen kuvan isiemme kotipaikasta. Se tavallaan vahvisti meille yhteyttä sukuun ja sen juuriin.  Matka oli myös mukava tapa viettää aikaa sukulaisten kanssa. Sodan jälkeen suku hajaantui asumaan eri puolille Suomea, joten tapasimme harvoin. Onneksi matka tuli tehtyä, sillä nyt kun maiden raja on kiinni, se ei olisi enää mahdollista.

Lähteet:

Kannisto Raija, Sinivaara Juha ja Kemppinen Paula: Kemppisen suku Hiitolasta. Elämänvaiheita ja muistoja vuosilta 1900-2010. BoD. 2022.

Kannisto Raija: Hiitolan hiidet Karjalan kunnailla. Matkakertomus Hiitolaan ajalla 27.5-30.5.1991. Moniste.

https://www.juhasinivaara.fi/kemppi/kemppike.htm

Kirjoittaja Raija Kannisto

Löytöretki Amerikan serkkujen jäljille

Kirjoittaja: Kaija Ranta-Puska

Isoäitini neljä sisarusta lähti Kuortaneelta Amerikkaan 1900-luvun taitteessa. Ensimmäisenä lähti perheen esikoinen Juha Yli-Mäyry 19-vuotiaana vuonna 1896. Perässä seurasivat veljet Jaakko  ja Kustaa, myöhemmin myös sisar Senja. Perheemme ei ollut kuullut näistä Amerikkaan menneistä mitään vuosikymmeniin. Heidän 1900-luvun alussa lähettämänsä New Yorkin valokuvaustudioissa otetut komeat kuvat kiehtoivat mieltäni vuosikausia, ja yritin etsiä tietoa heidän kohtaloistaan. Vasta pari vuotta sitten aukesivat Amerikan tiedostojen lukot minulle.

Kuortaneella Amerikan kuume iski toden teolla 1800-luvun lopulla. Nuoremmille sisarille oltiin yleensä kitsaita antamaan perintöä, ja monelle tuli lähtö muualle elantoa etsimään. Yli-Mäyryn sisaruksista lähtijät olivat kuitenkin kaikki vanhimmat. Muita syitä lähtemiseen olivat 1800-luvun lopun väestönkasvu, seikkailunhalu ja rikastumisen toivo. Vuosina 1860-1890 Kuortaneen väkiluku kasvoi noin 70 prosenttia. (Ylitalo s. 174, 181)

Postikortti Kuortaneen kirkonkylästä 1900-luvun alusta, kirjoittajan oma kokoelma

Amerikan tiedostojen ratkaiseva vihje löytyi Find a Grave -tietokannasta: “Family moved from Crystal Falls. They may be using the name Jacobson”. Eli ei ihme, että en ollut löytänyt juuri mitään nimillä Yli-Mäyry, Ylimayry tai edes Mayry, koska heidän sukunimensä oli vaihtunut ilmeisesti jo Ellis Islandin siirtolaisten tarkastuksessa. Nimi Yli-Mäyry saattoi olla liian vaikea maahanmuuttokirjureille. Toki sisarusten isän nimi oli Jaakko, siitä tulee uusi sukunimi. Vanhimman pojan Juhan nimi muutettiin Abrahamsoniksi.

Juha Jaakonpoika Yli-Mäyry

Meillä oli sukupuussamme kerättynä isältäni saatua perimätietoa näistä Amerikkaan lähteneistä sisaruksista ja olihan meillä yksi kirjekin n. vuodelta 1914, Juha Yli-Mäyryltä osoitettu isoäidilleni Marialle. Kuvakortissa on Juhan perhe, vaimo ja kaksi lasta ja kortin takana kirjoitus: 
”Rakas suoverini Mari Kiitos kirjeestäsi jonka sain isoäitin kirjeessä joka oli hauskaa Minulle että ajattelet Minua niin Minä olen täällä aivan kuin orpo Lasteni Kans niin tuntuu niin Hauskallen kun Kuulee jotain omaisista ja Meibal Lähettää silkkinauhan Siviälle ja Einari lähettää paljon terveisiä Mari tätille ja Koko perheelle ja olkaa samoin myös tervehritty Minulta ja Meibalilta Jääkää Herran Haltuun
Rustaa suoverisi Jussi” 

Juhan sukuhaara onkin ainoa, joka on vielä selvittämättä tämän päivän tasalle. Suomen sukututkimusseuran Sukuhaun siirtolaisuus-haku on mainio lähtökohta siirtolaisten etsimiselle: sen aineistoista löytyy mm. Raija Heiskalan laatima nimiluettelo: Kuortaneen papinkirjoja passia varten 1891-1900. Sieltä bongaan nimen Juha Jaakonpoika Yli-Mäyry synt. 10.1.1877, papintodistus saatu 16.2.1896. Seuraavaksi Statue of Liberty and Ellis Island -tietokannasta selviää, että Juha saapui New Yorkiin maaliskuun 7. päivä 1896 Lucania-nimisellä laivalla, määränpää oli New York. Voin mielessäni kuvitella Juhan hämmästyksen hänen saapuessaan pieneltä paikkakunnalta New Yorkin vilinään! Samalla laivalla oli muitakin kuortanelaisia, joiden kohde oli New York, ehkä oli lähdetty yksissä tuumin?

New York, Mulberry Streetin italialaiskortteleiden katunäkymää noin vuodelta 1900. Tekijä: Detroit Publishing Co.

Seuraava tieto on Ancestrystä, New York, Extracted marriage index, 1866-1937. En ole maksanut myöskään tämän tietokannan käytöstä (kirjautunut olen), joten alkuperäisdokumenttia en näe. Johan Ylimayry menee naimisiin Manhattanilla Lusi Ekoluoman kanssa, vihkimispäivä on 8. huhtikuuta 1899. Juhan sukunimi on näköjään vielä Yli-Mäyry. Tähän juuttui etsintä vuosikausiksi, koska nimi vaihtui Abrahamsoniksi (nimi oli myös muodoissa Abrahms, Abrahams). Myöhemmissä dokumenteissa vaimon sukunimi on Anttila. Myös etunimi vaihtelee dokumenteittain: Elis, Elisabet, Lucy, Louisa jne. Liisa oli syntynyt Alahärmässä 1873 ja ilmeisesti saapunut Amerikkaan 21.5.1895. Hän työskenteli pesulassa. Myöhemmin löysin vielä Merimieslähetysaseman seurakunnan tiedoista ‎‎‎(Brooklynin seurakunta)‎‎‎ alkuperäisdokumenttina vihkimismerkinnän Johan Ylimäyry, Liisi Ekoluoma. Kansalliskirjasto on digitoinut Merimieslähetysaseman seurakunnan kaikki kirkonkirjat. Aineisto löytyy myös Digihakemiston kautta.

Esko Tommolan kirjassa “Uuden maan rakentajat” sanotaan seuraavaa (s. 112):  Enemmistö suomalaissiirtolaisista on jossain vaiheessa asunut joko Harlemissa tai Brooklynin Finntownissa. Harlemissa oli suomalaisten määrä enimmillään 1920-30-luvuilla, kun Finntown eli suuruutensa päiviä myöhemmin. Brooklynista sanotaan (s. 120-121):  Suomalaiset löysivät vielä luonnontilassa olleen nummen irlantilaisten rakentaman Sunset-puiston tuntumasta. Finntownin ensimmäiset asukkaat olivat maihin jääneitä merimiehiä, karpentereita ja räätäleitä.

Juha asui perheineen ensin Brooklynissa, vuodesta 1900 lähtien Harlemissa. Suomalaisten itselleen valitsema osa Harlemia oli täysin valkoinen, 120.-130. katujen väli, 5. avenuen ja Madison avenuen tuntuma ‎‎‎‎(Tommola s. 113-114)‎‎‎‎.

Jaakko Einari Yli-Mäyry

Hyppäys seuraavaksi vanhimpaan veljeen Jaakko Einariin (kutsumanimi Einari), syntynyt 1881. Hän saa papintodistuksen passin hankkimista varten 11.12.1899 ja  saapuu New Yorkiin 17. tammikuuta 1900 Oceanic-laivalla. Hän on vain 18-vuotias. Dokumentissa on myös tieto, että Einari menee veljen Juhan luokse, jonka osoite on 210 East 127. Street. Siirtolaisuusinstituutin sivulta löytyy, että Jaakko Einari lähti Suomesta 30.12. En ole instituutin jäsen, joten tietoja sieltä saan minimaalisesti. Nämä tiedot löytyivät Yli-Mäyry-haulla. Find a Grave -tietokannasta löydän nimen Eino Jacob Ylimayry, lapsen, joka kuoli 12 päivän ikäisenä vuonna 1904 Crystal Fallsissa Michiganissa, isä on  “Einar Jakobson Yli-Mäyry, b. 24 Nov 1881 in Kuortane, Finland” (syntymäpäivässä on virhe).
“Mother Maria Kangas, b. 3 Dec 1881 in Kuortane, Finland.
Brother Johan Arvid, b. 7 Sept 1905 in Crystal Falls.”
Family moved from Crystal Falls. They may be using the surname Jacobson.”

Ancestrysta löysin myös vihkimisajankohdan Jacobson-haulla: toukokuu 1903, paikka Crystal Falls. Onnistuin saamaan jopa alkuperäisdokumentin näkyviin, luettelon vihkimisistä: Return of marriages in the county of Iron A.D. 1903. Sieltä selviävät myös Jaakon ja Marian isät ja äidit. Marian isä on Jaakko Kangas, äiti Annie Konska (?). Kuortaneelta ei löydy syntyneiden luettelosta Mariaa. Hiskistä löytyi pienellä etsiskelyllä 2.12.1881 Kaustisilla syntynyt Maria, jonka isä on Jaakko Pajukangas, äiti Anna Känsäkoski. Tässä on todennäköisesti Marian perhe. Kaustisen rippikirjassa 1900-1910 lukee Marian kohdalla Am. 10/4 01 (=Amerikkaan). Melkein kaikissa tapauksissa puolisot oli otettu Amerikan suomalaisyhdyskunnasta, usein myös seuraavassa sukupolvessa.

Kustaa Yli-Mäyry

Vuonna 1905 lähtee kolmaskin veli, Kustaa  (synt. 1884) Amerikkaan. Hän saapuu New Yorkiin S.S. Philadelphialla tammikuussa, päämääränään Crystal Falls, “where his brother Einar Jacobson resides”. Ennen kuin sain selville tämän nimen muutoksen, seurailin pitkään erästä toista Amerikkaan mennyttä Kustaa Mäyryä, joka sitten osoittautui Kustaa Ala-Mäyryksi! Perimätietona tiedettiin, että Kustaalla olisi poika Reino. Kun googlailin Reino Jacobsonia, löysin muistokirjoituksen (obituary) Reino Jacobsonista (1916-2012), kuvan kanssa. Näitä hyödyllisiä muistokirjoituksia olen löytänyt muitakin. Muistokirjoituksessa oli melko tarkat tiedot myös lapsista ja näiden jälkeläisistä. Otin sähköpostitse yhteyttä Reinon pojantyttäreen ja hän välitti sen Reinon pojalle, joka vastasi minulle.

Nyt me pikkuserkut olemme olleet sähköpostitse yhteydessä ja vaihdelleet valokuvia. On ollut mukava kuulla esim., että “life has been good to us”. Pikkuserkku osasi jonkin verran kertoa suvun historiasta: “Gust and his sister Senia moved to Crystal Falls, MI and both lived out their lives in that community.” Kustaa tapasi Vöyrillä syntyneen Anna Matilda Tammelin Niemen. Anna oli leski, jonka mies oli kuollut Amerikassa kaivosonnettomuudessa. Anna löytyi Genistä, ja sain varmistuksen myös henkilöltä, joka on Annan edellisen miehen sukulainen, ja löytyihän Anna kirkonkirjoista kastettujen luettelostakin.

FamilySearch on erinomainen tietokanta Amerikan serkkujen tutkimiseen, sieltä saa myös alkuperäisiä dokumentteja. Koska niinkin yleisellä sukunimellä kuin Jacobson saa satoja tuloksia, olen tehnyt rajauksia esim. kohdistaen johonkin tiettyyn kokoelmaan. USA:ssa on tehty väestölaskentoja (United states federal census) joka kymmenes vuosi, niitä seuraamalla pääsee jopa vuoteen 1950. Niistä selviää mm. ammatti. On myös kokoelma New York state census 1800-luvun puolivälistä vuoteen 1925. Kustaa muutti Crystal Fallsiin kaivostyöläiseksi. Vuoden 1930 väestönlaskennassa Kustaa on ammatiltaan maanviljelijä Crystal Fallsissa. Perheessä on vaimo Matilda Jacobson, tytärpuoli Catherine 19 v. ja poika Reino 14 v., myös Catherinen alle vuoden ikäinen poika. Tiedostoissa saattaa olla myös virheitä. Esim. tässä vaimo olisi 25-vuotias, vaikka on 45-vuotias.

Vielä Jaakko Einarista

Amerikan pikkuserkulta saimme myös yhteystiedot toiseen pikkuserkkuun, joka asuu Kanadassa. Hänen isoisänsä oli Jaakko Einari. Kanadasta avautui uusi sukuhaara!  Tämä pikkuserkku on käynytkin Suomessa ja opiskellut suomen kieltä. Hän kertoi, että Einari oli ensin kaivostyöläisenä Crystal Fallsissa. Vaimo Maria oli työssä siinä asuntolassa, jossa Einari asui. Naimisiin mentyään pari muutti pariksi vuodeksi Kuubaan puutarha-alalle, sitten takaisin kaivostyöläiseksi, ensin Bisbeehin Arizonaan. Sieltä he muuttivat Helperin lähelle Utahiin. Siellä ollessaan he tapasivat toisen perheen Suomesta, Pasanen nimeltään, ja molemmat perheet päättivät muuttaa Kanadaan. Silloin oli Kanadassa voimassa ns. homestead act: laki myönsi hakijalle n. 65 hehtaaria maata ilmaiseksi, ainoa kustannus oli 10 dollarin hallintomaksu. Laissa oli tietysti ehtoja: esim. maata täytyi viljellä n. 16 hehtaarin edestä ja talo täytyi rakentaa kolmen vuoden kuluessa.  Niinpä he matkustivat junalla Kanadaan ja saapuivat Edmontoniin keväällä 1912. Saatuaan maapalstan he rakensivat talon. Jaakko Einarilla ja Marialla oli kaksi lasta.  Myöhemmin Einarin ja Marian poika meni naimisiin Pasasten perheen tyttären kanssa. Aikamoisia pioneereja he olivat!

Ehkä suurin yllätys oli se, että Kanadan pikkuserkku ja hänen sisarensa olivat koko ajan olleet Suomeen yhteydessä, pikkuserkkuuni Laihialla. Hän on Yli-Mäyryn sisarussarjan nuorimman lapsen lapsenlapsi. Paljon olisi asioita selvinnyt yhdellä puhelinsoitolla!  Toki tiesin tästä pikkuserkusta, mutta en ollut koskaan tavannut. Yli-Mäyryn lapsia oli yhteensä kymmenen, kaksi kuoli pienenä, isoäitini Maria oli toinen perheen keskimmäisinä syntyneistä kaksosista. Yli-Mäyryjen perheet Suomessa olivat yleensä isoja, nämä Amerikan perheet huomattavasti pienempiä.

Senja Yli-Mäyry

Entä sitten Senja-sisar? Perimätietona tiedettiin, että Senjalla on tytär Miriam ja kuvakin meillä oli tästä tyttärestä. Isäni jäämistöstä löysin vanhan mustan osoitekirjan, jossa luki: Mrs Senja Paakkola Rtl Box 714 Crystal Falls Michigan. Eli myös Senja oli asettunut Crystal Fallsiin. Senja  oli syntynyt v. 1892 ja lähti Amerikkaan toukokuussa 1912 Lusitania-laivalla. Laiva torpedoitiin kolme vuotta myöhemmin matkalla Amerikasta Englantiin. MyHeritage-tietokannassa oli Senja Susanna Kuivila born Yli-Mäyry, sieltä sain ainakin sukunimen. Find a Grave -tietokannasta löysin Senja Paakola Kuivilan haudan. Onnistuin myös löytämään FamilySearchin kautta vihkimisdokumentin vuodelta 1914. Senjan (ensimmäinen) mies on Aleksander Kuivila, kaivosmies, ja Senjan ammatti tuolloin on piika tai palvelijatar (maid). Aleksander on kotoisin Lappajärveltä ja tullut USA:aan toukokuussa 1911. Isäni tiesi, että Senjan mies oli myös kalastaja ja omisti suuren veneen Michiganilla. Kuvakin meillä on tästä veneestä. Google-haulla löytyi  heidän tyttärensä Miriamin muistokirjoitus ja nyt on tiedossa pikkuserkut lapsineen hänenkin puoleltaan. Senja oli ilmeisesti sodan jälkeen käynytkin miehineen Suomessa ja Kuortaneella, ja isämme oli hänet tavannut. Mies oli kuitenkin uusi mies, Jaakko Paakkola.

Juuri Senja oli ollut kirjeitse yhteydessä Suomeen sisareensa Tyyneen aina kuolemaansa asti, ja sen jälkeen serkut olivat pitäneet yhteyttä.

Vielä Juhasta

Vanhin veli Juha Yli-Mäyry myöh. Abrahamson asettui loppuiäkseen New Yorkiin. Eri vuosikymmenien census-tietojen mukaan hän oli puuseppänä satamassa ja poika John Einar synt. 1900 jatkoi isänsä ammattia rakennuksilla. Juha kuolee jo ennen vuotta 1920, koska tammikuussa 1920 vaimo Lucy on jo leskenä. Mahdollinen kuolinsyy on espanjantauti, joka riehui Amerikassakin silloin.

Pystyin seuraamaan John Einarin jälkiä aina kuolemaan asti 1964. Vaimo oli Lena, syntynyt Suomessa v. 1898 ja tullut USA:aan 1916, oli ainakin yksi tytär Mabelle D. John Einarin kuolintieto löytyi kätevästi FamilySearchin kautta SSDI-haulla. SSDI on tietokanta ihmisistä, joiden kuolemasta ilmoitettiin sosiaaliturvaviranomaiselle noin vuodesta 1962 alkaen.  SSDI-luetteloon  on merkitty myös syntymäaika. Tähän kuolintietoon Juha Yli-Mäyryn jälkeläisten jäljet päättyivät.

Enpä olisi kaikkia näitä tiedonlähteitä löytänyt ilman lähdevinkkejä, erityisesti täytyy mainita Suomen sukututkimusseuran hakemisto: siirtolaisuus. Käytin muina lähteinä esim. HisKi-tietokantaa ja SSHY:n digitoituja syntyneiden luetteloita.

Painetut lähteet:
Tommola, Esko: Uuden maan rakentajat: New Yorkin suomalaisten tarina. Helsinki: Otava, 1989
Ylitalo, Teppo, Riukulehto Sulevi, Mäntylä Jaakko: Nokiottat: Kuortane ja kuortanelaiset 1860-1960. Kuortane: Kuortaneen kunta, 2021

Kirjoittaja Kaija Ranta-Puska

Ritamäki – pieni paratiisi metsän keskellä

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Suomesta muutti 1600-luvulta alkaen suuri joukko kaskiviljelijöitä Keski-Ruotsin havumetsiin. Heidän muistokseen on erityisesti Värmlannissa säilytetty monia suomalaistaloja ja -torppia. Ritamäki on yksi niistä ja käynti siellä on erityislaatuinen kokemus. Sen olen itse saanut kokea sukuseuramme retkellä vuonna 2018.

Ritamäen torppaan pääsee kulkemalla Lekvattnetin kirkolta jyrkästi nousevaa tietä lounaaseen noin kuusi kilometriä, jolta yksi tie johtaa länteen kohti Lomstorpia. Lomsen-järven pohjoisimpaan kärkeen saavuttua loppumatka kävellään metsäpolkua, joka johtaa kohti pohjoista kaksi kilometriä ylämäkeen metsän läpi.

Sitten tiheä metsä avautuu ja maatila ilmestyy etelärinteelle, jota ympäröi niittymaa ja siellä täällä on välissä pieniä peltoja. Kun saavut pihamaan reunaan, harmaat rakennukset erottuvat taivasta vasten. Pihalla aika on pysähtynyt vuoteen 1964, jolloin viimeiset asukkaat lähtivät maatilalta, mikä merkitsi vuosisatoja vanhan aikakauden loppua. Mutta tarinat, rauhallisuus ja paikan lumous ovat säilyneet.

Ritamäen suomitorppa on metsäsuomalaisten perinnetalo ja luontoreservaatti Värmlannin Torsbyssä Lekvattnetin entisen pitäjän alueella. Nykyinen torppa, joka rakennettiin 1840-luvulla ja jota viljeltiin aina vuoteen 1964, on eräs parhaiten säilyneitä ja viimeisiä Ruotsin suomitorppia, jota on viljelty perinteisellä tavalla. Torppa sijaitsee muutaman kilometrin etäisyydellä Norjan rajasta.

Ritamäen suomitorpan perusti 1840-luvulla Olof Jansson Uotinen, joka oli syntynyt 1812. Tilaa viljeli sama suku vuoteen 1964 asti. Viimeiset perilliset olivat sisarukset Beda ja Henning Jansson.  Torpassa ei ollut sähköä eikä vesijohtoa. Savutupa koostui savupirtistä, kamarista ja keittiöstä. Tila käsitti asuinrakennuksen lisäksi navetan, ladon, savusaunan ja puuliiterin, pylväskatoksen, maakellarin ja heinäladon. Kaikki rakennukset on rakennettu käsittelemättömästä puutavarasta. Metsäsuomalaiset olivat asuneet paikalla jo 1700-luvun lopulta. Nykyinen torppa on paikan toinen.

Ruotsalaisten kertoman tarinan mukaan nimi Ritamäki johtuu riidasta, joka on liittyi kiistaan ruissadon omistuksesta läheisen Kvarntorpin väen ja rajan takaa tulleiden norjalaisten välillä, koska rajaa ei ollut selvästi merkitty. Suomen kielen etymologian mukaan rita-sana merkitsee loukkupyydystä tai lintupyydystä.

Tilan omistaa Lekvattnetin kotiseutuyhdistys, jolle sen lahjoitti viimeinen omistaja Henrik Jansson. Vuodesta 1967 lähtien se on ollut rekisteröity rakennusmuistomerkiksi vuoden 1960 lain mukaan ja se on säilytettävä koskemattomana tulevaisuutta varten. Kahdeksantoista hehtaarin alueesta muodostettiin luonnonsuojelualue, joka on osa EU:n Natura 2000 aluetta.

Peltogentiana

Ritamäen alue on biologisesti monimuotoinen, jolta löytyy tyyppisillisiä niittykasveja. Siellä kasvaa mm. peltogentiana, harjuhäränsilmä, vilukko, isolaukka, nurmitatar ja niittyräpelö.

Kovia kohtaloita

Olof Jansson Uotinen koki ankaran kohtalon vuonna 1857, elokuussa kaikki lapset, Jan, Olof ja Maria, kuolivat punatautiin tai tulirokkoon. Myös hänen vaimonsa Annika Henriksdotter Suhoinen kuoli syyskuussa. Kirkon portilla Lekvattnetissä oli monta arkkua, Olof Jansson Uotisen koko perhe. On vaikea kuvitella, kuinka raskas tie takaisin Ritamäkeen on täytynyt olla tai mitä Olof ajatteli sillä kävelyllä.

Hän kuitenkin meni uudelleen naimisiin Kajsa Olofsdotterin kanssa ja sai tämän kanssa neljä lasta. Janin lapsista Henning ja Beda jäivät Ritamäkeen ja olivat tilan viimeiset vakinaiset asukkaat. He viljelivät maata ja pitivät kahta lehmää ja muutamia kanoja. He olivat riippuvaisia ​​ympäröivien tilojen avusta ja tuesta; tila saattaa näyttää suurelta, mutta se on hyvin pieni noin 13 hehtaarin tila. Vuonna 1964 marraskuussa sisaruspari ei enää voinut hoitaa maatilaa.

Beda ja Henning

Henning ja Beda olivat molemmat tuolloin yli 70-vuotiaita, ja eräänä pyhäinpäivänä he ottivat kaksi lehmäänsä ja lähtivät täältä. Lehmät vietiin teurastamoautolla ja Henningin ja Bedan täytyi mennä taksilla. Silloin ei ollut ketään, joka olisi halunnut ottaa tilan haltuunsa, kun sisarukset tulivat liian vanhoiksi. – Heillä ei ollut omia lapsia eivätkä muut muuttaneet sisarukset, joilla oli lapsia, olleet kiinnostuneita maatilasta. Kaikki tämä teki Ritamäestä Ruotsin viimeisen pysyvästi asutun suomalaistilan.

Lähteitä:

  • Ritamäki Värmland. https://www.lansstyrelsen.se/varmland/besoksmal/naturreservat/ritamaki.html
  • Kaija Kainulainen: Lappalaiset Ruotsin ja Norjan suomalaismetsissä. LAPPALAISET. Jäsenviesti syksy 2018. Sukuseura Suomen Lappalaiset ry.
  • Taavi Lappalainen: Pakosta vai vapaasta tahdosta? Miksi savolaisia muutti Ruotsin ja Norjan erämaihin 1500-1600 -luvuilla? LAPPALAISET. Jäsenviesti syksy 2018. Sukuseura Suomen Lappalaiset ry.

Kirjoittaja Jorma Lappalainen

Raholan kartano – pala vanhinta Tampereen asutushistoriaa

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Pyhäjärven rannan tuntumassa, Epilänharjun eteläpuolella sijaitsi jo 1500-luvulla vauraiden tilojen muodostama kartanoketju. Yhä pystyssä olevat Raholan ja Kaarilan kartanot olivat alueen tiloista huomattavimpia. Jäljellä noilta ajoilta on myös esimerkiksi Nokian puolella sijaitseva Viikin kartano. Raholan kartanon päärakennus on Tampereen vanhimpia rakennuksia ja toiminut vuosisatojen aikana monena, mm. rusthollina, kestikievarina, kruununvoudin virkatalona ja Karjalan evakkojen asuntona. Pihapiirin käräjätuvassa on järjestetty istuntoja ja kerrotaan, että päärakennuksen vanha kellari muuttui tuolloin kuulusteltavien putkaksi. Sisällissodankin jälkiäkin voi alueelta löytää.

Raholan alueen historia

Raholan seudun alueet kuuluivat keskiajalla hallinnollisesti laajaan Pirkkalan pitäjään, joka oli osa Satakuntaa. Pyhäjärven rannan suojainen ja rehevä rantakaistale on ollut erinomaista viljelysseutua. Se on vaikuttanut siihen, että kyläasutus keskittyi aikanaan kartanoiden ympärille. Keskiajalta Harjun jakokuntaan kuuluivat Pispalan, Hyhkyn, Kaarilan, Raholan, Tohlopin, Villilän ja Pitkäniemen kylät. Harjun alueella oli 1500-luvulla 21 tilaa.

Raholan kylä mainitaan ensimmäisen kerran vuoden 1540 maakirjassa, jonka mukaan kylässä oli kolme taloa: Hannula, Ippinen ja Jurvala, joista Ippinen ja Jurvala ovat säilyneet nykyisen Raholan kadunnimistössä. Rahola on ollut ennen vanhaan läpikulkupaikka, sillä sen kautta kulkivat vanhat kirkko-, käräjä- ja markkinatiet, jotka olivat oikeastaan vain polkuja. Myöhemmin ovat laivareitit, maantiet, rautatie ja lopuksi moottoritie kuljettaneet raholalaisia maailmalle ja sieltä takaisin kotiin.

Raholan alueella on kulttuurihistoriallisesti arvokas Piikahaan koivikkoinen puisto, joka on reilun hehtaarin kokoinen arvoniitty. Se oli aikanaan Raholan tilan käytössä, jossa hevoset, lehmät ja lampaat laidunsivat. Keväisin siellä on kasvanut runsaasti valkovuokkoja ja kesäisin saniaisia. Vielä nykyisinkin siellä on laidunnettu lampaita kaupungin toimesta luonnon monimuotoisuuden edistämiseksi ja vieraslajien pitämiseksi kurissa. Piikahaan arvoa nostavat myös kilpikaarnamännyt ja iäkkäät kuuset.

Piikahakaan rakennettiin usean yhdistyksen talkoovoimin tanssilava, joka oli toiminnassa vuosina 1949-52. Alussa tanssilavan vieressä kasvoi kartanon ruispelto, mutta se tallaantui tanssi-iltoina, joten sen paikkaa piti vaihtaa. Enimmillään tansseja järjestettiin kahdeksan kertaa viikossa, kun sunnuntaisin oli kahdet tanssit.

Harjun markkinapaikka ja koulu

Porin porvarit saivat 1602 virallisen luvan pitää vuosittaiset markkinansa elokuussa Harjussa. Paikka sijaitsi lähellä Harjun kappelikirkkoa, joka rakennettiin 1645. Markkinoiden kulta-aikaa olivat vuodet 1708-1749, jolloin sen kirkko ja markkinapuodit muodostivat maakunnan keskuksen.

Tammerkoski-lehti tiesi kertoa vuonna 1938, että Harjun markkinat olivat suuret ja meluisat. Kun markkinapuodit syttyivät palamaan 1749 ja uhkasivat tuhota Harjun kirkonkin, lopetettiin markkinat Harjussa ja siirrettiin Pispalaan.

Harjun koulutalo valmistui Nokiantien varrelle 1862. Sen rakennusaineet saatiin puretusta Harjun kirkosta ja alueen talolliset hankkivat lisää tarpeita ja tekivät päivätöitä sen rakentamisessa. Koulun eteiseksi siirrettiin puretun kirkon eteinen sellaisenaan. Koulutalossa oli aluksi vain yksi luokkahuone ja opettajan asunto, mutta pari vuotta myöhemmin Lielahden kartanon omistaja Stjernvall lahjoitti siihen lisärakennuksen, jossa oli luokkahuone ja pitkämatkalaisten oppilaiden asunto. Koulua piti laajentaa vielä pari kertaa, ensin vuonna 1908, jolloin Wivi Lönn laati sille piirustukset, ja sitten 1925, jolloin rakennettiin kokonaan uusi kaksikerroksinen rakennus vanhan viereen. Koululaiset saivat viljeltäväkseen Raholan kartanon peltomaata, josta erotettiin halukkaille koululaisille perunamaa ja viljelypalstat. Viimeisin koulurakennus on vuodelta 2003. Vuosina 2025-2027 on jälleen vuorossa rakennusten perusparannus.

Raholan kartanorakennukset

Tampereen kaupungin tekemän rakennusinventoinnin mukaan Raholan kartano edustaa vanhan Pirkkalan pitäjän keskeistä maaseutuhistoriaa, ja on nyt viestinä meille keskiajalta asti jatkuneen asutushistorian kehityksestä. Kokonaisuutena Raholan kartano on tärkeä osa Tampereen vanhempaa rakennusperintöä.

Raholan kartanon rakennus sijaitsee edelleen samalla paikalla, kuin mihin se on merkitty vuonna 1773 laaditussa isojakokartassa. Tapana oli, että rakennuspaikka valittiin huolella.  Raholassa pihapiirin jako on ollut selvä: oli pääpiha (nk. miespihaa), jota hallitsivat päärakennus, jossa isäntäväki asui sekä virkakäytössä ollut käräjätupa. Erikseen oli talouspiha (nk. karjapiha), joka muodostui väentuvan ja navetan välille, ja oli työväen, päivätyöläisten ja eläinten aluetta. Pihapiiri on arvokas esimerkki yhtenäisestä, mutta hierarkkisesta kartanoympäristöstä, missä jokaisella rakennuksella on asemansa mukainen paikka kokonaisuudessa.

Raholan rakennukset ovat esimerkkejä talonpoikaisesta rakennusperinteestä, johon liittyy myös vaikutteita kartanorakentamisen perinteestä. Entinen päärakennus, joka muutettiin uuden talon valmistuttua käräjätuvaksi, edustaa hiukan vanhempaa arkkitehtuuria kuin uusi päärakennus eikä sen rakennusvuotta tiedetä. Se oli tyypillinen, ratsumiehelle tarkoitettu sotilasvirkatalo, joka oli riittävän kokoinen kapteenille sopivaksi viiden huoneen asumukseksi. Nykyisen päärakennuksen rakennutti virkatalokseen 1796 kruununvouti Anders Hornborg. Sen alla olevan kellarin uskotaan olevan itse rakennusta vanhempi. Sen alta lähti aikanaan maanalainen vankityrmä rakennuksen alle ja siellä on säilytetty käräjille tuotuja rikollisia. Se on nykyisin täytetty umpeen.

Raholan kartano vuodelta 1796. Kuva Raholan kaupunginosakirjasta.

Todennäköisesti 1800-luvun alkupuolella pihapiiriä täydentämään rakennettiin viljamakasiini. Tilan kokonaisuuteen on kuulunut myös suuri, yli neljänkymmenen lehmän navetta, mutta rakennus purettiin 1990-luvun alussa.

Raholan kartanon viljamakasiini vuonna 2013. Vapriikin kuva-arkisto. Kuvaaja Miinu Mäkelä.

Vuonna 2006, jolloin Tampereenkaupunki teki Raholan kartanosta rakennusinventoinnin, oli tontilla kuusi rakennusta. Näistä neljä rakennusta kuului varsinaiseen suojeltavaan ja siten säilytettävään kartanomiljööseen eli päärakennus, käräjätupa, väentupa ja viljamakasiini.

Raholan väentupa lännestä vuonna 2013. Vapriikin kuva-arkisto. Kuvaaja Miinu Mäkelä.

Aluetta omistaneet suvut

1600-luvulla suurin osa Harjun alueesta oli läänitetty aatelisille ja talonpojat toimivat vain maan viljelijöinä. Ruotsalaisen läänityskäytännön mukaisesti ansioituneille aatelisille lahjoitettiin elinvoimaisia tiloja ja Raholan kylän kolme taloa lahjoitettiin vuonna 1650 sotamarsalkka Carl Gustaf Wrangelille säteritilaksi. Hän omisti sitä vain lyhyen aikaa, koska hänen maaomaisuudesta suurin osa oli Ruotsin puolella eikä hän käynyt koskaan Raholassa. Kun lahjoitusmaat palautettiin valtiolle 1600-luvun lopulla, Rahola muutettiin sotilasvirkamiehen alaiseksi rustholliksi eli ratsutilaksi. Ensimmäisenä rusthollin haltijana oli kapteeni Jakob Finckenberg vuodesta 1667 alkaen. Raholassa ratsutilahistoriaan viittaavat nykyisin läheiset kadunnimet, joissa esiintyy ratsuväkitermejä: Kornetinkatu, Rakuunankatu ja Majurinkatu.

Raholan rustholli merkittiin lampuotitilaksi 1702. Tila autioitui vuosina 1700–1721 olleen isovihan johdosta ja sen jälkeen tilan osti kruununvouti Jakob Gadd (1698-1745), joka piti tilalla kestikievaria 1740-luvulle asti. Gaddin suku oli merkittävä tekijä Raholan seudun historiassa, sillä sille kuului myös läheinen Kaarilan kartano. Suvun perintönä on Raholassa Nokiantien varressa suojeltu Gaddien hautakappeli, entisen Harjun kappelikirkon ja entisen hautausmaan vieressä. Sen rakennutti Nils Kristian Gadd vaimonsa Sara Ullenin hautakappeliksi 1785 ja sen jälkeen sinne on haudattu monia Raholan ja Kaarilan kartanon omistajia ja heidän sukulaisiaan.

Gaddin kappeli vuonna 2021. Vapriikin kuva-arkisto. Kuvaaja Antti Liuttunen.

Rahola siirtyi 1790 luvulla virkataloksi kruununvouti Anders Hornborgille ja hänen aikanaan Raholassa istuttiin käräjiä. 1814 tamperelainen raatimies Henrik Grönlund hankki Raholan ja Kaarilan kartanot omistukseensa, ja ne periytyivät tyttären avioliiton kautta myöhemmin Thunebergin sukuun. Liikemies Otto Thuneberg (1865-1941) oli tuolloin Epilän seudun suurimpia maanomistajia. Thunebergeistä juontaa läheisen Tuurnankadun nimi, koska Thunebergit muuttivat sukunimensä Tuurnaksi.

1800-luvun puolivälissä Raholassa isännöivät Hilma Maria Sofia Thuneberg ja hänen miehensä majuri Agaton Lange. Heidän poikansa Albert Lange peri tilan vuosisadan vaihteessa. Albert Langen vanhemmat muuttivat asumaan alueella olevaan Haagan huvilaan, joka oli nykyisen Majurinkadun tienoilla. Kartanon omistuksessa oli myös Kauniston huvila, jota nimitettiin myös Kalle-herran huvilaksi.

Kartanon ja alueen vaiheita 1900-luvun alkupuolella

Sisällissodan 1918 taistelut kulkivat myös Raholan kartanon kautta, ja tila oli etupäässä valkoisten hallussa, kun taas punaiset majailivat Kaarilan kartanossa. Rakennuksissa on edelleen taistelujen jälkiä siellä täällä. Kun käräjätupaa remontoitiin 1960-luvulla, löytyi seinähirsistä runsaasti luoteja ja myös isompien ammusten jälkiä.

Pirkkalan kunta jaettiin kahtia vuonna 1922, jolloin Pyhäjärven eteläisestä puolesta tuli Etelä-Pirkkalan kunta ja pohjoispuolesta Pohjois-Pirkkalan kunta. Muutos oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä vuoden 1937 alusta kauppalaksi muuttuneesta Pohjois-Pirkkalasta tuli Nokian kauppala ja Etelä-Pirkkala oli Pirkkala. Samana vuonna Villilän, Raholan, Epilän, Lamminpään ja Pispalan alueet liitettiin Tampereen kaupunkiin.

Albert Lange jäi Raholan kartanon viimeiseksi tilalliseksi, sillä hän myi 1935 kartanon päärakennuksen ja osan maitaan Tampereen kaupungille. Jo aikaisemmin vuonna 1916 oli Helsingissä asunut tuomari Kaarle Oskari Laitinen ostanut ison osan Raholan maita, ja myi niitä sitten vähitellen tonteiksi 1950-luvulle saakka. Kartanon pihapiiri rakennuksineen jäi edelleen Tampereen kaupungin omistukseen.

Sota-aikana Raholan kartano oli suuri työllistäjä, koska sen viljelykset vaativat monia käsiä. Kun miehet olivat sodassa, niin nuoret ja lapset perkasivat rehujuurikas- ja kaalimaita. Kartanon leipomossa paistettiin lukematon määrä leipiä lähetettäväksi rintamalle. Lapset saivat viinimarjojen poimimisesta pienen palkan lisäksi jauhopussin ja maitopullon, jotka saattoivat olla rahaakin tärkeämpiä. Talvi- ja jatkosodan aikana kartanossa toimi sairaala sekä mielisairaiden hoitopaikka. Vielä sodan jälkeenkin kaupunki harjoitti alueella viljelystä ja karjankasvatusta ja tila olikin silloin ruokapulan ja säännöstelyn aikana kaupungin tärkeimpiä elintarvikkeiden tuottajia, joiden annista hyötyivät mm. kaupungin sairaalat ja hoitolaitokset.

Jatkosodan aikana ja sen jälkeen kartanoon asutettiin siirtokarjalaisia ja inkeriläisiä. Tätä varten päärakennukseen ja käräjätupaan tehtiin useampia asuntoja. Talo jaettiin kuudeksi pieneksi asunnoksi, joiden käytössä oli aluksi kaksi yhteiskeittiötä. Remonttia jatkettiin pian, jolloin kaikki asunnot saivat omat keittiöt. Myöhemmin asunnot toimivat kaupungin vuokra-asuntoina. Vesijohto taloon saatiin vasta 1980-luvulla. Lämmityksenä on ollut puulämmitys.

Nykyisin pihapiirin vieressä on Raholan kartanon entisille maille vuonna 1949 perustettu siirtolapuutarha, jonka kerhotilojen käytössä on ollut käräjätupa vuodesta 1969 lähtien. Moottoritie Pispalasta Nokialle, jota alettiin rakentaa 1964 ja joka avattiin liikenteelle 18.3.1974, katkaisi yhteyden alueelta Pyhäjärven rantaan.

Raholan kartano on ollut Tampereen kaupungin myytävien kohteiden listalla ja loppuvuodesta 2022 ylöjärveläinen mies osti Raholan kartanon. Rakennuksen kunnostamisen aikataulu ja kustannusarvio ovat edelleen auki, mutta ostajan tarkoituksena on peruskorjata rakennukset, jotka ovat suojeltuja. Isolla yli 9000 neliön tontilla sijaitsevat rakennukset ovat nykyisin jo huonokuntoisia.

Raholan alueen liittyminen sukuuni

Jatkosodan aikana ja sen jälkeen asutettiin Raholan kartanoon karjalaisia ja inkeriläisiä. Äitini Mirjam (1923-1997) oli yksi näistä sinne asutetuista evakoista. Hän oli asunut Viipurissa, josta joutui lähtemään sotaa pakoon marraskuussa 1939. Hänen perheensä sijoitettiin asumaan Tervakoskelle, joka tuntui Viipurin jälkeen pieneltä ja hiljaiselta paikalta. Mirjam halusi lähteä sieltä pois ja hänen viipurilainen tyttöystävänsä Sirkka houkutteli häntä tulemaan Tampereelle. Mirjam pääsi täällä työhön Raholassa Piikahaan lähellä olleeseen Viipurin keksi- ja rinkelitehtaaseen, jossa hän oli ollut töissä jo Viipurissa. Mirjam muutti elokuussa 1946 asumaan Raholan kartanoon, josta hänelle järjestyi asunto kartanon yhdestä isosta huoneesta. Samaan huoneeseen muuttivat myös tyttöystävä Sirkka sekä Martta, joka oli työssä samassa tehtaassa Mirjamin ja Sirkan kanssa. Asunnossa ei voinut laittaa ruokaa ja peseytyminen oli mahdollista vain saunassa. Työssä keksi- ja rinkelitehtaassa sai syödä talon tuotteita, joita nautittiin kuuman veden kera. Kotona niitä syötiin kylmän veden kanssa. Joskus Mirjam oli töissä niin heikkona huonosta ravinnosta, että pyörtyi.

Asuintoverinsa Martan kautta Mirjam tutustui hänen veljeensä Einoon, jonka kanssa Mirjam kihlautui jouluna 1945 ja avioitui toukokuussa 1946.

Myös omalla perheelläni on yhteys Raholaan. Mentyäni naimisiin vuonna 1972 muutin mieheni kanssa Raholaan Korvenkadulle, josta ostimme sieltä uudesta kerrostalosta kaksion. Siellä syntyivät molemmat tyttäremme ja Raholan alue tuli 1970-luvulla tutuksi perheellemme.

Lähteet:
Lundelin Tuija (toim.): Katajan ja kiven kansaa. Raholan kaupunginosakirja. 2004.
Tammerkoski-lehti 1938/4, s. 105.   
Raholan kartano Wikipediassa.
Tampereen kaupungin rakennusinventointi, Raholan kartano.
Harjun markkinoista.
Artikkeli Aamulehdessä tammikuussa 2024 (aukeaa kokonaan vain lehden tilaajille).

Kirjoittaja Raija Kannisto

Viilonojan avioliittorykelmä

Kirjoittaja: Marja-Leena Viilo

1800-luvulla avioliitot kestivät harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta puolison kuolemaan saakka. Moni leski vietti lopun elämänsä avioitumatta uudelleen. Toisaalta leskeksi jäänyt saattoi avioitua hyvinkin pian edellisen puolison menehdyttyä. Harvinaisempaa on, että perhe pysyi samassa torpassa, vaikka avioliittoja tuli ja meni.

Kerron nyt ryhmästä, jonka henkilöt liittyivät toisiinsa seitsemän avioliiton kautta samassa sukupolvessa ja joista osa eli viisi avioparia asui Viilonojan torpassa Mouhijärvellä Tomulan kylässä.

1. aviopari

Reserviläisen ja sotilaan poika Matti Matinpoika Svahn (1796-1860) avioitui tammikuussa 1830 Selkeen kartanon Iso-Hoivasen torpan tyttären Ulrika Mikontyttären (1807-1850) kanssa. Matti oli renkinä Tomulan talossa vielä kolmannen lapsen syntyessä syyskuussa 1836, mutta jo Mouhijärven rippikirjaan 1831-1837 on lisätty Matin yläpuolelle Wilonoja Torp. Viilonojan torppa lienee siis perustettu vuoden 1837 tienoilla. Ensimmäinen ja viimeinen viides lapsi kuolivat pieninä, tyttäriä kumpikin. Heidän välissään syntyneet kolme poikaa, joista yksi oli kiertänyt renkinä, kuolivat kotonaan 18-, 24- ja 27-vuotiaina. Ulrika Mikontytär kuoli keuhkotautiin 42-vuotiaana helmikuussa 1850. Tältä parilta ei jäänyt eloon jälkipolvia.

Vanhemmat:
Matti Matinpoika 1796-1860 (5+3 lasta)
Ulrika Mikontytär 1807-1850 (5 lasta)
Lapset:
Vilhelmiina Matintytär 1830-1830 (lapseton)
Vilhelm Matinpoika 1831-1850 (lapseton)
Matti Matinpoika 1836-1861 (lapseton)
Malakias Matinpoika 1844-1871 (lapseton)
Jemina Matintytär 1849-1850 (lapseton

2. aviopari

Leski Matti Matinpoika avioitui toisen kerran maaliskuussa 1851 Eva Kaisa Aleksanterintyttären (1820-1867) kanssa. Eva Kaisa oli itsellisen tytär Hämeenkyrön Pukaran kylästä ja hänen isänisänsä oli torppari Mustajärvi. Eva Kaisan veljestä Matti Efraimista tuli pitäjänrajan toisella puolella Hämeenkyrön Kuotilan kylässä sijaitsevan naapuritorpan Viilon vävy ja torppari, jonka jälkeläinen itsekin olen. Matille ja Eva Kaisalle syntyi kolme lasta, joista nuorin poika kuoli 2-vuotiaana. Tytär Ida Karoliina muutti 18-vuotiaana Ikaalisiin äitinsä serkun luokse piiaksi ja kiersi sitten piikana muissa taloissa synnyttäen neljä avitonta lasta ja eläen 83-vuotiaaksi. Toinen poika Taavetti Vihtori muutti 16-vuotiaana rengiksi Hämeenkyröön Viilon torppaan, jossa vävynä oli hänen äitinsä veli. Vartuttuaan hänestä tuli torppari Rajaniemi Kuotilan kylässä. Ennen kuolemaansa hän ehti olla naimisissa lähes 13 vuotta, jona aikana syntyi kuusi lasta. Matin ja Eva Kaisan 10 lapsenlapsesta vain kaksi menehtyi pieninä. Viilonojan ensimmäinen torppari Matti Matinpoika kuoli 63-vuotiaana keuhkotautiin huhtikuussa 1860.

Vanhemmat:
Matti Matinpoika 1796-1860 (5+3 lasta)
Eva Kaisa Aleksanterintytär 1820-1867 (3+1 lasta)
Lapset:
Ida Karoliina Matintytär 1851-1934 (4 lasta)
Taavetti Vihtori Matinpoika 1853-1895 (6 lasta)
Vilhelm Matinpoika 1858-1860 (lapseton)

3. aviopari

Leski Eva Kaisa Aleksanterintytär avioitui uudelleen marraskuussa 1861 Henrik Konstantin Henrikinpojan (1832-1916) kanssa, joka oli talollisen pojanpoika Suodenniemen Lahdenperän kylän Hujulahdesta. Parille syntyi vain yksi poika Tuomas Vilhelm Henrikinpoika, josta jo isänsä eläessä tuli Viilonojan seuraava torppari. Tuomas Vilhelm avioitui kesäkuussa 1893 serkkunsa Severina Matintytär Viilon kanssa. Perheeseen syntyi 11 lasta, joista kaksi poikaa ja yksi tytär kuolivat pieninä ja yksi poika 18-vuotiaana. Kolme poikaa eli elämänsä poikamiehinä. Seitsemäs poika avioitui ja sai tietääkseni 4 lasta. Kolmella aikuiseksi varttuneelle tyttärellä on tietojeni mukaan 7 jälkeläistä. Tuomas Vilhelmin äiti Eva Kaisa Aleksanterintytär kuoli lavantautiin marraskuussa 1867.

Vanhemmat:
Eva Kaisa Aleksanterintytär 1820-1867 (3+1 lasta)
Henrik Konstantin Henrikinpoika 1832-1916 (1+2+5 lasta)
Lapsi:
Tuomas Vilhelm Henrikinpoika 1861-1949 (11 lasta)

4. aviopari

Leski Henrik Konstantin Henrikinpoika avioitui vielä kahdesti. Hänen toinen vaimonsa oli leski Edla Kustaava Kaarlentytär (1842-1875). Lesket menivät naimisiin marraskuussa 1868. Edla Kustaava oli Alhonperän torpan tytär Suodenniemen Pohjakylästä. Pari sai kaksi poikaa, joista vanhempi kuoli 26-vuotiaana nystyrätautiin (tuberculosis) naimattomana Tampereella, mahdollisesti sairaalassa, koska oli kirjoilla Mouhijärvellä. Pojista nuorempi muutti Hämeenkyrön kautta Tampereelle, jossa avioitui, sai viisi lasta, oli talonomistajana Juhannuskylässä ja kuoli 66-vuotiaana. Kumpikin poika otti sukunimen Ojanen. Henrik Konstantinin toinen vaimo Edla Kustaava Kaarlentytär kuoli vain 33-vuotiaana maaliskuussa 1875 lapsivuoteeseen.

Vanhemmat:
Henrik Konstantin Henrikinpoika 1832-1916 (1+2+5 lasta)
Edla Kustaava Kaarlentytär 1842-1875 (1+2 lasta)
Lapset:
Kaarle August Henrikinpoika 1869-1896 (lapseton)
Oskar Konstantin Henrikinpoika 1872-1939 (5 lasta)

5. aviopari

Ennen kuin selvitetään Henrik Konstantin Henrikinpoika Viilonojan kolmatta avioliittoa perehdytään Edla Kustaavan ensimmäiseen avioliittoon. Edla Kustaava Kaarlentytär avioitui ensimmäisen kerran leski August Vilhelm Henrikinpojan (1838-1867) kanssa toukokuussa 1864 Suodenniemellä. August Vilhelm oli syntynyt Karkussa Nohkuan lampuodin poikana. Lapsuuden perhe muutti aika pian Pirkkalaan ja edelleen Suoniemelle. Mentyään naimisiin Edla Kustaavan kanssa August Vilhelm muutti Suodenniemelle.  Pari ehti saada vain yhden tyttären, joka avioitui Suodenniemellä, sai seitsemän lasta ja kuoli 69-vuotiaana. Edla Kustaavan ensimmäinen puoliso August Vilhelm Henrikinpoika kuoli 28-vuotiaana lavantautiin heinäkuussa 1867.

Vanhemmat:
Edla Kustaava Kaarlentytär 1842-1875 (1+2 lasta)
August Vilhelm Henrikinpoika 1838-1867 (2+1 lasta)
Lapsi:
Emma Sofia Augustintytär 1865-1935 (7 lasta)

6. aviopari

August Vilhelm Henrikinpojan ensimmäinen vaimo Maria Kristiina Antintytär (1838-1862) syntyi lampuodin tyttärenä Suoniemen Vahalahdessa, mutta isä kuoli pari kuukautta nuorimman tyttärensä Marian syntymän jälkeen. Äiti avioitui uudelleen. Maria Kristiina lähti piikomaan 18-vuotiaana ja meni naimisiin renki August Vilhelm Henrikinpojan kanssa tammikuussa 1859. Parin poika kuoli 3-vuotiaana, mutta tytär piiottuaan joitakin vuosia avioitui 21-vuotiaana, sai neljä lasta ja kuoli 68-vuotiaana. Äiti Maria Kristiina Antintytär kuoli vain 23-vuotiaana tuhkarokkoon huhtikuussa 1862 pari päivää samaan tautiin kuolleen poikansa jälkeen.

Vanhemmat:
August Vilhelm Henrikinpoika 1838-1867 (2+1 lasta)
Maria Kristiina Antintytär 1838-1862 (2 lasta)
Lapset:
Kaarle August Augustinpoika 1859-1862 (lapseton)
Matilda Vilhelmiina Augustintytär 1881-1939 (4 lasta)

7. aviopari

Palataan Viilonojalle, jossa Henrik Konstantin oli jäänyt toisen kerran leskeksi maaliskuussa 1875. Uusi vaimo Anna Cecilia Gabrielintytär (1844-1913) oli torppari Wahlmanin tytär Suodenniemeltä Kiikoisten kylästä. Anna Cecilia oli kiertänyt piikomassa Kiikoisissa, Suodenniemellä ja Mouhijärvellä 17 vuotta. Henrik Konstantin ja Anna Cecilia vihittiin marraskuussa 1875. Perheeseen syntyi viisi lasta, joista kaksi poikaa kuoli pieninä. Toiset kaksi poikaa ja tytär ottivat sukunimen Ojanen ja avioituivat aikanaan. Pojista toinen sai kolme lasta ja toinen kaksi lasta. Tytär sai ennen avioitumistaan kolme aviotonta lasta. Mahdollisista aviolapsista ei ole tietoa. Äiti Anna Cecilia Gabrielintytär kuoli 69-vuotiaana lokakuussa 1913. Kuolinsyytä ei ole ilmoitettu. Isä Henrik Konstantin Henrikinpoika kuoli tapaturmaisesta 84-vuotiaana syyskuussa 1916.

Vanhemmat:
Henrik Konstantin Henrikinpoika 1832-1916 (1+2+5 lasta)
Anna Cecilia Gabrielintytär 1844-1913 (5 lasta)
Lapset:
Heikki Kasimir Henrikinpoika 1877-1924 (3 lasta)
Juho Albinus Henrikinpoika 1880-1881 (lapseton)
Feliks Vihtori Henrikinpoika 1882-1883 (lapseton)
Feliks Albinus Henrikinpoika 1884-19?? (2 lasta)
Hulda Sesilia Henrikintytär 1888-1962 (3+x lasta)

Myöhemmin

Henrik Konstantin Henrikinpojan jälkeen Viilonojan torpparina jatkoi poika Tuomas Vilhelm, jota Villeksi kutsuttiin, Henrik Konstantinin ensimmäisestä avioliitosta. Isännän vaihtuminen on merkitty Mouhijärven rippikirjaan 1912-1921.

Kirjoittaja Marja-Leena Viilo

Kalterijääkärin hauta Kalevankankaalla

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Kalterijääkärit eli špalerniitit olivat osapuilleen vuosina 1914–1917 venäläisten Suomessa pidättämiä jääkäriliikkeen värväreitä ja yhdysmiehiä. Yleensä eri peiteammattien suojissa toimivia, esimerkiksi kauppamatkustajiksi tai metsänostajiksi naamioituneita aktivisteja jäi kiinni kaiken kaikkiaan 78 miestä. Kalterijääkärit tuomittiin eriasteisiin rangaistuksiin ja passitettiin Pietariin Krestyn ja Špalernajan vankiloihin. Kuuluisia kalterijääkäreitä olivat muun muassa Aarne Sihvo, Vihtori Kosola, Artturi Leinonen, Esko Riekki, Yrjö Ruutu ja Kyösti Wilkuna.

Špalernajassa vankina olleet 75 kalterijääkäriä vapautuivat maaliskuun vallankumouksen pyörteissä 12. maaliskuuta 1917. Pietarissa toimineet suomalaiset virkamiehet auttoivat špalerniitteja pääsemään Suomeen; sitä ennen he olivat jo saaneet viestejä, että heidän vapauttamisensa oli ollut erehdys. Viipurissa odotti juhlava vastaanotto, mutta Etelä-Suomesta tuli kehotuksia piiloutua venäläisiltä, joille špalerniitit olivat edelleen ”saksalaisten vakoojia”.

Kalevankankaan hautausmaan muurista löytyy alla oleva pronssilaatta, joka kertoo kalterijääkäri Into Auerin haudasta. Laatta johtui siitä, että Auerin haudalla ei ollut hautakiveä. Mikä oli Into Auerin tarina?

Into Kalervo Auer syntyi 16. lokakuuta 1890 Viipurissa ja kuoli Tampereella 6. toukokuuta 1948. Hän oli suomalainen aktivisti, jääkärivärväri ja Špalernajaan vangittu ”kalterijääkäri”. Auer oli mukana jääkäriliikkeen alkuvaiheissa ja tukitoiminnoissa. Armeijan palveluksessa hän yleni majuriksi pääosin esikuntatehtävissä. Auer vaikutti muun muassa Isänmaan ja Lain Puolesta -järjestössä, työskenteli lehtimiehenä Helsingin Sanomissa ja toimi Kalterijääkärien yhdistyksessä.

Into Auer oli merkittävässä asemassa työskennellessään 1930-luvun alussa Isänmaan ja Lain Puolesta – järjestössä (lyhenne ILP). Järjestö oli 1931 laillisuusrintaman tueksi ja pelätyn vallankaappausyrityksen vastaorganisaatioksi perustettu järjestö, joka syntyi Edistyspuolueen piirissä. Siinä oli mukana ”laillisuusmiehiä” myös maalaisliitosta ja ruotsalaisista sekä joitakin kokoomuslaisiakin. ILP perustettiin alun perin valvomaan K. J. Ståhlbergin turvallisuutta vuoden 1931 presidentinvaaleissa. Ståhlberg oli uhattu tappaa, jos hän voittaa vaalit.

Mäntsälän kapinan aikaan ILP palveli hallitusta raportoimalla mielialoista valtioneuvoston tiedotuskeskukseen. Toimintaa organisoi pääsihteerinä jääkärivärväri, majuri evp. Into Auer. ”Päämaja” oli aluksi Auerin kotona Töölössä, osoitteessa Mechelininkatu 31, myöhemmin hotelli Tornissa. Ilkka-lehden päätoimittaja Artturi Leinonen oli vahva vaikuttaja Vaasan seudulla, yhdessä ILP:n yhdeksästä piiristä. Mäntsälän kapinan jälkeen ILP:stä tuli aiempaa julkisempi. Muun muassa Eljas Erkko, Eero Rydman ja Urho Kekkonen olivat ILP:n johtohenkilöitä. Iltapäivälehti Ilta-Sanomat syntyi ILP:n organisoimana Mäntsälän kapinan aikaan.

Auerin ja hänen sidosryhmiensä suhde kärjistyi 1930-luvun lopulta alkaen tehden hänestä monille piireille kiusallisen tapauksen, josta oli vaiettava tai joka oli vaiennettava.

Auer oli mielisairaalassa hoidettavana ensimmäisen kerran 1926 yritettyään itsemurhaa. Monet muutkin kuolemantuomion uhan alla eläneet Špalernajan vangit potivat mielenterveydellisiä ja muita terveysongelmia. Heistä ainakin Kyösti Wilkuna, Sulo-Weikko Pekkola ja Ilmari Relander päätyivät itsemurhaan.

Auerin kevään 1945 sairaalapassitukselle ei elämäkerran kirjoittajan mukaan ollut todellista lääketieteellistä syytä, vaan kyse oli mielipidevainosta. Kalterijääkärien keskuudessa ainakin Väinö Lindén arvosteli päätöstä, tosin vasta Auerin kuoleman jälkeen.

Into Auer kuoli Tampereen yleisessä sairaalassa 6. toukokuuta 1948. Hän oli edellisenä päivänä Lempäälässä kaatunut portaissa ja lyönyt päänsä.

Elämäkerran mukaan hautajaisissa 18.5.1948 papin siunauksen jälkeen haudalle laskettiin vain kaksi seppelettä. Toisen laski everstiluutnantti Georg Ahlholm Kalterijääkärien puolesta ja toisen ystävä ja viimeisten vuosien tuki tehtaantyöntekijä Irja Virtanen. Hautapaikka Kalevankankaalla jäi merkitsemättä, koska yksin ja tukijoitta jääneen miehen hautakivelle ei löytynyt maksajaa.

Into Auerin hauta oli lähes seitsemänkymmentä vuotta ilman hautakiveä, kunnes yksityisestä aloitteesta ja yksityisin varoin hankittu muistomerkki paljastettiin Into Auerin haudalle sunnuntaita 12.3.2017. Paikalla Jääkäripataljoona 27:n Perinneyhdistyksen Pirkanmaan osaston järjestämässä paljastustilaisuudessa oli nelisenkymmentä jääkäriperinteen vaalijaa.

Muistomerkki on tamperelaisen Taidetakomo Jurkka Design:in käsialaa. Kahle-, kalteri- ja granittielementeillään se symboloi voimakkaasti sitä ympäristöä, johon kalterijääkärit kiinni jäätyään Špalernajassa joutuivat.

Lähteitä:                                                               

  • Tapio Turpeinen: Tapaus Into Auer. Tammi 1995. 271s.
  • PAROLE. Jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistyksen jäsenlehti. Kesäkuu 2017. Jääkärivärvärin viimeinen leposija sai muistomerkin 70 vuoden jälkeen. s. 34.

Kirjoittaja Jorma Lappalainen

Niemen kartanosta Rientolan Pirtiksi

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Niemen kartanon nimi tulee nykypäivänä tutuksi Tampereen uuden ratikkalinjan käyttäjille, sillä se on yksi ratikkalinjan numero 1 pysäkeistä Lielahdessa. Niemen kartanon päärakennus on viime vuodet ollut nimeltään Rientolan Pirtti, koska Rientolan Setlementti ry. omistaa rakennuksen. Tilalla on kuitenkin pitkä historia.

Niemen kylä

Keskiajalla vanhassa Pirkkalan pitäjässä oli ensin Harjun jakokunta, myöhemmin Harjun ja Harjuntaustan jakokunnat. Lielahti-nimen on arveltu syntyneen nimestä Liejulahti, joka kuvasi tehtaan pohjoispuolella sijainnutta liejuista lahtea nimeltään Ollinojanlahti. Harjuntaustassa sijaitsi 1500-luvulla viisi kylää: Niemi, Pohtola, Possila, Lielahti ja Siivikkala. Vanhoissa asiakirjoissa Niemen kylä mainitaan vuonna 1442. Niemen kylän tiloja on eri aikojen kuluessa yhdistelty ja jaettu, jotkut ovat autioituneet ja joidenkin nimet ovat muuttuneet. Tilojen nimissä esiintyy sekä pelkkä Niemi että Vähäniemi ja Isoniemi.

Niemen kartano – entinen ratsutila eli rustholli

Keskiajalla Niemen talo oli kirkon omistuksessa ja toimi piispantalona, minkä jälkeen siitä tuli kruunun rustholli, jollaisena se palveli aina 1800-luvulle asti. Erik Freander osti vuonna 1838 ensin Isoniemen tilan Leena Isoniemeltä ja sitten vuonna 1840 Vähäniemen tilan kruununnimismies Polvianderilta ja näin tilat yhdistyivät. Erik Freander kuoli 46-vuotiaana keuhkotautiin 1846. Isän kuoleman jälkeen hänen vanhin poikansa Karl Erik Freander meni naimisiin Mäkkylän tilan tyttären Matilda Karoliinan kanssa vuonna 1851 ja hänen omistukseensa tuli Isoniemen eli nykyisen Niemen tila.  Heille syntyi vuosina 1852-1855 kolme lasta, jotka kaikki kuolivat alle kuuden kuukauden ikäisinä. Lasten isä kuoli vain 26-vuotiaana vuonna 1856 keuhkotautiin 4,5 avioliittovuoden jälkeen ja Matildasta tuli tilan omistaja.  

Hän meni uudelleen naimisiin seuraavana vuonna 1857 rusthollarin poika Johan Johanssonin kanssa, joka oli lähtöisin Teiskon Koverosta, ja joka käytti myöhemmin nimeä Juha Niemi. Hän rakennutti vuonna 1861 hirsistä empiretyylisen päärakennuksen, joka sai nimekseen Pirtti ja se on säilynyt lähes alkuperäisessä asussaan näihin päiviin asti.

Juha ja Matilda Niemi. Julkaisulupa Ylöjärvi-Seuralta.

Vuonna 1863 pihapiiriin nousi komea väentupa eli vieraspytinki, joka toimi aluksi rusthollina ja jonne Matilda ja Juha Niemi muuttivat asumaan. Heille syntyi kuusi lasta vuosina 1859-1872, mutta kaikki kuolivat pieninä, vanhimmat elivät 2-8-vuotiaiksi. Kuolinsyinä mainitaan mm. keuhkotulehdus ja tulirokko, mutta monen kohdalla syy on tuntematon. Vanhimmaksi elänyt Johan Evert eli 8-vuotiaaksi ja hän kuoli tulirokkoon, jota vastaan voidaan onneksi nykyään rokottaa. Kuolinsyytä ei useinkaan määritellyt lääkäri vaan pappi tai omainen. Juha Niemi kuoli 55-vuotiaana 30.5.1885 keuhkokuumeeseen, joka oli siihen aikaan yleinen kuolinsyy. Matilda Niemi jäi näin toisen kerran leskeksi eikä hänelle jäänyt yhdeksän lapsen synnyttämisen jälkeen yhtään perillistä. Hänen kohtalonsa oli todella raskas, koska hän joutui hautaamaan kaikki lapsensa.  

Matilda piti taloa yksin kaksi vuotta, mutta päätti sitten myydä tilansa vuonna 1887. Viereisen Lielahden kartanon omistaja Klas Alfred Stjernvall olisi ollut halukas ostamaan sen, mutta Matilda päätti myydä tilansa A.  Ahlström Oy:lle. Yhtiön tulo merkitsi alueelle sen pääelinkeinon muuttumista maanviljelystä ja karjataloudesta teollisuuteen. Yhtiö alkoi rakentaa tilan maille sahaa, jonka lisäksi vuonna 1889 valmistuivat myös paja, ruokahuone, kattilahuone, sauna, liiteri ja varastot. Lisäksi rakennettiin asuntoja työnjohdolle ja työläisille kaksi “pytinkiä” eli asuinrakennusta. Pytingit olivat pitkänomaisia hirsirakennuksia, joissa oli monia pieniä hellahuoneita ja huoneistoja.

Niemen pirtistä kylän keskus

Matilda Niemen tekemään kauppaan Ahlström-yhtiön kanssa kuului lehmänpito-oikeus, sekä emännän elinikäinen asuinoikeus Niemen päärakennuksen eli pirtin toisessa päässä. Näitä huoneita kutsuttiin ”emännän huoneiksi”. Niemen pirtistä tuli kylän keskus arjessa ja juhlassa. Vuodesta 1894 pirtti oli vouti eli työnjohtaja Matti Anttilan ja hänen perheensä asuntona. Pirtti ei ollut vain asunto, sillä siellä tehtiin myös talon puhdetöitä. Siellä valmistettiin mm. rekiä ja rattaankoreja ja korjattiin vanhoja.

Pirtti ja navetan tornit vuonna 2021. Kuva Raija Kannisto.

Voudin vuonna 1899 syntynyt poika Kalle Anttila on kuvaillut sen aikaisia oloja pirtissä vuonna 1971 Tammerkoski-lehden artikkelissa, josta seuraavassa otteita vapaasti lainattuna:  

Pirtissä ruokailivat talon väen lisäksi kaikki talon pitkämatkalaiset ja työmiehet. Pirtissä oli suuri takka ja kolmella seinällä leveät penkit, joilla myös nukuttiin. Kaikki, myös sahalaiset, leipoivat itse leipänsä pirtissä. Leivät paistettiin pihan toisella puolella sijaitsevassa pakarissa, jonka jälkeen leivät pantiin pirtin orsille vartaaseen kuivumaan. Tarvittaessa pirtti toimi väliaikaisasuntona sahan uusille miehille, kunnes he löysivät uuden asunnon.

Pirttiin majoitettiin pirtin penkeille myös kerjuulla kiertäviä kulkijoita, jos vain tilaa riitti. Matilda-emäntä toi heille vielä leipäpalan ja tuopillisen maitoa. Käsityöläiset, kuten kellosepät, suutarit ja räätälit vaelsivat talosta taloon ja Niemeen saavuttuaan majoittuivat ja työskentelivät pirtissä niin kauan kuin töitä riitti.

Matilda Niemi kuoli vuonna 1907 ja hänestä muistuttaa nykyään enää Rientola-keskuksen lähellä oleva Matilda Niemen katu. Tehtaalla alettiin siihen aikaan tehdä töitä kahdessa vuorossa ja työntekijöiden asunnoista oli pulaa. Niinpä emännän asunnosta ja pirtistä tehtiin kahdeksan hellahuonetta.

Niemen pirtissä pidettiin kaikki suuremmat alueen kokoontumiset aina vuoteen 1937 asti, jolloin rakennettiin tehtaan Kerhola.  Siellä ehdittiin nähdä näytelmiä, tansseja, koulunkäyntiä ja käräjiä.

Häät Niemen pirtissä vuonna 1927

Muutoksen tuulia tilalla

Vuonna 1916 Ab J.W. Enqvist Oy hankki omistukseensa Ahlström-yhtiöltä Niemen tilan ja sahan ja perusti alueelle sulfiittiselluloosatehtaan. Tehdas käynnistettiin ja uusia tiloja rakennettiin teollisuuden tarpeisiin ja myös muita aiemmin talousrakennuksena käytettyjä tiloja hyödynnettiin. Tehdas palkkasi arkkitehti Birger Federleyn suunnittelemaan linnamaisen navetta- ja tallirakennuksen, joka valmistui vuonna 1918. Siitä tuli näyttävä maamerkki, jossa oli tilat 70 lehmälle ja 26 hevoselle ja jota koristavat 12-kulmaiset ja 20-metriset rehutornit. Sitä ei ulkonäkönsä perusteella uskoisi heti navetaksi! Kymmenien nautojen lauma kulki sisälle navettaan tornien välistä. Niemessä pidettiin nautakarjaa aina vuoteen 1957 asti. Sen jälkeen rakennuksessa toimi Lielahden tehdaspalokunnan paloasema, jolloin torneja käytettiin letkujen kuivaamiseen. Rakennus on arvioitu arkkitehtuuriltaan harvinaiseksi ja se on suojeltu. Arkkitehti Federley sai myöhemmin nimensä rakennuksia lähellä olevaan katuun.

Lypsäjiä Niemen kartanon navetalla 1920- tai 1930-luvulla. Kuva Vapriikin kuva-arkisto Finna-palvelussa.

Federleyn kädenjälki näkyy myös yhdessä puisessa ja kahdessa tiilisessä virkamiesasunnossa. Työväen ja virkamiesten välinen hierarkia kuvastui hyvin myös asuntojen suunnittelussa. Työväen asunnot sijoittuivat Lintulammen ympäristöön, Niemen kartanolta luoteeseen, kun taas virkamiesten asunnot rakentuivat erilleen Niemen kartanon alueelle.

Rakennukset olivat vuosien mittaan päässeet huonoon kuntoon, kunnes Rientolan setlementti ry. osti rakennukset ja 1,2 hehtaarin tontin syksyllä 2015 Metsä Board Oyj:n konsernihallinnolta ja remontoi ne hienosti yhteistyössä museoviraston kanssa. Korjausten ehtona oli, että julkisivuihin ei saanut koskea.

Sukulaisia Niemen tilalla

Tutkiessani mieheni isän Helge Kanniston äidinpuolesta sukua Ylöjärvellä törmäsin yllättäen siihen, että mieheni isoäiti Ida Josefina oli syntynyt Niemen tilalla.

Ida Josefinan vanhemmat olivat Viktor Ludvig Viktorinpoika Ylöjärven Siivikkalan Mäkelän torpasta ja Johanna Emmanuelintytär Ylöjärven Loilan Rajalan torpasta. Heidät vihittiin 1883, jolloin Viktor oli 25-vuotias ja Johanna 21-vuotias. Johannalla oli ennestään yksi avioton lapsi ja hän muutti vihkimisen jälkeen lapsensa kanssa asumaan Viktorin perheen luo Mäkelän torppaan, jossa asui ennestään Viktorin lisäksi hänen kuusihenkinen perheensä. Nuoripari muutti asumaan omilleen heti seuraavana vuonna Niemen rustholliin, jossa Viktor työskenteli renkinä. Siellä asuessa heille syntyivät lapset Viktor Filemon 1884 ja Ida Josefina 1885. Niemen tilalta perhe muutti jo vuoden kuluttua 1885 Lielahden rustholliin muonamieheksi ja edelleen 1888 Pirkkalan Hyhkyyn Simolan tilalle. Elämänsä aikana Johanna Emmanuelintytär synnytti kaikkiaan 14 lasta, joista kolme kuoli pienenä.

Lähteet:
Randell Seppo: Näköala Vainiolta. 1997.
Rientolan Historia
Ylöjärven seurakunnan kirkonkirjat

Kirjoittaja Raija Kannisto

Kansanedustaja Kalliokorpi, Nopan torpan poika

Kirjoittaja: Marja-Leena Viilo

Muutama vuosi sitten selvittelin Hämeenkyrön Kalkunmäen kylässä sijaitsevan Nopan torpan asukkaita. Aikaisemmassa artikkelissani kerroin Nopan pojasta Juho Vilho Järvisestä (1872-1945), joka opiskeli Suomen lähetysseuran lähetyskoulussa ja toimi sisälähetyssaarnaajana. Juho Vilhoa aloin tutkia tarkemmin löydettyäni Viljakkalan rippikirjasta Karhen kylän Kalliokorven omistajana lähetyssaarnaaja J. V. Järvisen. Kalliokorven taloon olin päätynyt seuraamalla Juho Vilhon veljeä Taavetti Jeremiasta.

Taavetti Jeremias syntyi 25.7.1869 Nopan torpan poikana Kalkunmäen kylässä Hämeenkyrössä. Isä Taavetti Jeremias Nikodemus Juhonpoika (1835-1928) oli Ala-Keskisen talon poika ja äiti Anna Loviisa Taavetintytär (1837-1913) oli Ojanperän torpan tytär. Taavetti Jeremias käväisi renkinä Pukaran kylän Kallioniemen torpassa 1880-luvun puolivälissä, mutta palasi kotiinsa. Ennen lähtöään Helsinkiin tammikuussa 1892 hänet on rippikirjaan merkitty itselliseksi ja hän on ottanut sukunimen Järvinen, siis saman sukunimen kuin veljensä Juho Vilho.

Helsingin muuttaneiden luetteloon vuonna 1892 hänet on merkitty työmieheksi. Helsingin rippikirjoja ei vielä ole netissä, mutta löysin Taavetti Jeremiaan Helsingin ulosmuuttaneiden luettelosta helmikuulta 1903. Hän muutti Viljakkalaan ammattinaan puuseppä. Nähtävästi hän oli hankkinut puusepän ammatin Helsingissä. Hän tuli Viljakkalan Karhen kylän Muotiaisen talosta lohkaistun Kalliokorven talolliseksi ammattinaan edelleen puuseppä. Viljakkalan rippikirjassa 1904-14 ei enää ole puuseppä-mainintaa, talollinen on viivattu yli ja tilalle on kirjoitettu vuokraaja sekä lisätty titteli maanviljelijä. Kalliokorven omistajaksi on merkitty lähetyssaarnaaja J. V. Järvinen, joka myöhemmissä tutkimuksissani osoittautui Taavetti Jeremiaan veljeksi. Lisäksi rippikirjaan on Taavetti Jeremiaan sukunimi muutettu Järvisestä Kalliokorveksi. Kasvattina oli Taavetin vanhemman veljen tytär Hilja Martta Kallentytär Valkila-Mäkinen (s. 1899) vuosina 1910-14.

Taavetti Jeremias Järvinen ilmoitti Suomalaisessa Wirallisessa Lehdessä kesäkuussa 1906 nimenmuutoksestaan: ”Nimeni David Jeremias Järvinen on nyt D. J. Kalliokorpi, puuseppä. Viljakkala.”

D. J. Kalliokorpi oli yksi Suomen ensimmäisistä kansanedustajista toimien sosiaalidemokraattisen puolueen kansanedustajana 22.5.1907–31.7.1908.  Hänet valittiin Turun ja Porin läänin pohjoisesta vaalipiiristä. Sanomalehti Helsingin Kaiku esitteli uudet kansanedustajat kuvineen 1.6.1907.

Kuva: Wikimedia Commons

D. J. Kalliokorven esittely ennen vaaleja oli lehdessä Punanen viesti : Sosialidemokratinen kevätjulkaisu 1.1.1907.

Joissakin lähteissä D. J. Kalliokorven sanotaan olleen ensimmäinen hämeenkyröläinen kansanedustaja. Hän oli syntyjään hämeenkyröläinen, mutta kansanedustajaksi tullessaan hän oli kirjoilla Viljakkalassa. Kansanedustajakaudellaan hän oli mm. tekemässä esitysehdotusta laiksi yksityismetsäin suojelemiseksi ryöstökäytöltä. Vuonna 1908 Kalliokorpi kieltäytyi kansanedustajaehdokkuudesta.

Kalliokorven maanviljelyskään ei ilmeisesti ollut tarpeeksi tuottoisaa, koska Kyrön sanomista löytyy irtaimiston huutokauppoja vuonna 1917 ja Suomen virallisesta lehdestä Kalliokorven talon väkiottohuutokauppa syyskuussa 1927. D. J. Kalliokorpi näyttää olleen kirjoilla Viljakkalassa kuolemaansa saakka, vaikka työskenteli Tampereella kirja- ja lehtikauppiaana. Wikipedian mukaan hän olisi muuttanut Tampereelle vuoden 1927 pakkohuutokaupan jälkeen, mutta kuolintiedon löytyminen Viljakkalan haudattujen luettelosta viittaa siihen, ettei hän olisi virallisesti muuttanut Viljakkalasta Tampereelle.

Pakkohuutokauppa peruttiin, koska Kalliokorpi oli maksanut velkansa. Tieto löytyy Aamulehdesta 2.11.1927.

D. J. Kalliokorpi kuoli 5.4.1949 Tampereella 79-vuotiaana. Kuolintieto löytyy sekä Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan vierasseurakuntalaisten haudattujen luettelosta että Viljakkalan haudattujen luettelosta, josta käy ilmi, että hänet haudattiin Tampereelle. Kuollessaan Kalliokorpi oli siviilisäädyltään eronnut. D. J. Kalliokorven nimeä ei löydy Tampereen osoitekalentereista.

D. J. Kalliokorpi avioitui vuonna 1920 Laina Järvisen kanssa. Laina oli syntynyt Karkussa 1887 työmies Kalle Fredrik Tuomisen perheeseen kuudentena yhdeksästä lapsesta. Sukunimi Järvinen oli Lainan ensimmäisestä avioliitosta Vihtori Järvisen kanssa, mikä päättyi puolison kuolemaan vuonna 1918. Laina sai lisäksi yhden aviottoman pojan ennen avioliittojaan ja kaksi aviotonta tytärtä, toisen ensimmäisen avioliittonsa aikana ja toisen sen jälkeen. Aviolapsia ensimmäisessä avioliitossa syntyi viisi. D. J. Kalliokorvella ja Laina Järvisellä oli varmasti yksi yhteinen lapsi ja lehtitietojen perusteella näyttäisi olleen toinenkin yhteinen lapsi. Laina sukunimenään tyttönimensä Tuominen näyttää lehtitietojen mukaan avioituneen eronsa jälkeen vielä kolmannen kerran vuonna 1938.

Kansan lehdestä löytyy tammikuussa 1928 ilmoitus, jossa D. J. Kalliokorpi kieltää lainaamasta rahaa tai muuta ja tekemästä kauppoja vaimonsa Laina Vilhelmiina Järvisen eli Kalliokorven kanssa eikä vastaa vaimolleen ja hänen lapsilleen annetuista avustuksista.

Lainhuutokortiston mukaan Viljakkalan Karhen kylässä oleva Kalliokorven talo on huudatettu David Jeremias Kalliokorvelle vuosina 1924-25. Kalliokorven talo on huudatettu Laina Vilhelmiina Järvisen ensimmäisen aviomiehen enolle Juho Kustaa Leppäselle vuosina 1930-31. Laina oli lehtitietojen mukaan leskeksi jääneen Juho Leppäsen vanha palvelija tämän kuollessa vuonna 1937.

D. J. Kalliokorven tuotannosta on ainakin yksi julkaisu vapaasti luettavissa Doria-tietokannassa. Julkaisun nimi on Taito elää kauan terveenä ja onnellisena. Se on painettu vuonna 1936 Tampereen työväen kirjapainossa.

Lähteet:
Hämeenkyrön, Viljakkalan, Helsingin, Tampereen, Kurun ja Karkun kirkonkirjat digitaalisina, SSHY
Lainhuutokortisto digitaalisena, Kansallisarkisto Turun toimipiste
Vanhat sanomalehdet digitaalisina, Kansalliskirjasto
Doria
Wikipedia

Kirjoittaja Marja-Leena Viilo

Eero Lappalainen – viulisti ja päätoimittaja Kuopiosta

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Eero Lappalainen oli lahjakas muusikko, mutta ryhtyi kuitenkin sanomalehden toimittajaksi voidakseen vaikuttaa suoremmin isänmaan tärkeisiin asioihin. Hän toimi maalaisliittolaisten lehtien toimittajana ja päätoimittajana yli neljäkymmentä vuotta ja kehitti viimeksi Savon Sanomat maakuntansa ykköslehdeksi.

Eero Lappalainen syntyi 12.5.1889 Kuopion maaseurakunnan Jännevirralla ja kuoli 7.5.1962 Kuopiossa. Lappalaisen vanhemmat olivat kestikievarin pitäjä ja maanviljelijä Kustaa Lappalainen ja Johanna Qvick. Kustaa Lappalainen oli syntynyt 1.6.1856 Kuopion maaseurakunnan Rissalan Ränttilässä ja hän kuoli 25.2.1933 Siilijärven Toivalassa. Hänen puolisonsa Johanna Qvick oli syntynyt 13.1.1857 Maaningan Haatalassa. Hän kuoli 4.8.1914 Kuopion Jännevirralla. Aviopari sai kaikkiaan neljätoista lasta. Kustaa Lappalaisen tunnetut sukujuuret ulottuvat 1500-luvun Varkauden Lapinmäkeen.

Eero Lappalainen 50 vuotta.
Savon Sanomat 11.5.1939.

Eero Lappalaisen ensimmäinen puoliso vuodesta 1915 oli Lyydi Korhonen (k. 1933) ja toinen vuodesta 1934 Lyydi Korhosen sisar Bertta Korhonen. Eero ja Lyydi saivat kolme lasta: Leena Johanna (1917-1979), Anna Maria (1919-) ja Jaakko Kustaa (1921-1941). Jaakko kaatui Heinijoen Kämärissä 26.8.1941. Hänet on haudattu Helsinkiin Malmin sankarihauta-alueelle. Jaakko Kustaa oli ollut armeijan palveluksessa jo ennen talvisotaa ja sen aikana 02.09.1939 – 29.05.1940 (joukko-osasto LLv.14/Lento.R 1) ja sitten jatkosodassa 25.06.1941 – 26.08.1941 (joukko-osasto 9./JR 3).

Musiikkiura

Eero Lappalainen oli musiikillisesti lahjakas. Hänen kotinsa oli melko vauras ja siksi hän pystyi menemään 13-vuotiaana vuonna 1902 Helsingin Filharmonisen Seuran orkesterikouluun. Aika oli Suomen taiteen, myös musiikkitaiteen kulta-aikaa. Eerolla oli vakava aikomus musiikkialalle. Hän toimi orkesterikoulusta valmistumisensa jälkeen kolme vuotta seuran orkesterissa, kunnes siirtyi 1912 Kuopion Musiikinystävien yhdistyksen orkesterin konserttimestariksi ja viulunsoiton opettajaksi. Tänä aikana hän joutui jo osalliseksi sanomalehtityöhön, mutta jatkoi kuitenkin musiikin opiskeluaan Pietarin konservatoriossa Jāzeps Vītolsin (Wihtol) johdolla. Vitols oli itse Rimski-Korsakovin oppilas samassa laitoksessa ja opetti siellä musiikin teoriaa professorina. Hän oli merkittävä musiikkiauktoriteetti ja säveltäjä. Mutta vallankumous ja erityisesti bolshevikkikaappaus marraskuussa 1917 keskeytti musiikkiopinnot Pietarissa ja Lappalainen palasi Suomeen.

Lehtimiesura

Ajan kiivas poliittinen lataus vei miehen. Lupaavan musiikkitaiteilijan uran vaihtuminen toimittajan uraksi selittynee yksinkertaisesti halulla vaikuttaa suoremmin isänmaan tärkeisiin asioihin kuin musiikin keinoin voisi. Seuraavan vuoden alusta Lappalaisesta tuli Saarijärven Paavo -lehden toimitussihteeri ja toimittaja Jyväskylässä Santeri Haapasen suosittelemana. Samalla hän valitsi Maalaisliiton puolueekseen, sillä jo kotona oli aatteelle taustaa, ja puolueen jäsenyys oli uuden toimen edellytyskin. Saarijärven Paavon arvoja olivat raittiushenkisyys, aitosuomalaisuus ja valistushenkisyys. Maalaisliiton piirisihteerinä hän toimi Jyväskylässä 1922 ja piirin puheenjohtajana 1923-1926. Lehti oli jatkuvissa taloudellisissa vaikeuksissa ja toimitustyö oli Lappalaisen harteilla. Hankaluuksiin kyllästyneenä vuonna 1926 hän siirtyi Maakansan toimittajaksi Viipuriin. Lehden päätoimittaja hänestä tuli 1932. Päätoimittajakauden aikana lehti nousi vuoden 1931 konkurssista jopa taloudellisesti kannattavaksi. Lappalainen oli aikaansaapa ja työteliäs, tuli ihmisten kanssa toimeen ja oli ilmeisesti kykenevä talousjohtajakin.

Lapin Kansan päätoimittajana Rovaniemellä Lappalainen työskenteli 1940-1943, jona aikana lehti nousi alueensa johtavaksi lehdeksi. Hän palasi Kuopioon vuoden 1943 alussa Savon Sanomat -lehden päätoimittajaksi ja työskenteli lehdessä aina eläkkeelle jäämiseensä asti vuonna 1960. Lehti kohosi hänen johdollaan maakunnan ykköslehdeksi. Hänen kautensa Savon Sanomia leimaa lehden avautuminen muillekin kuin maalaisliittolaisille näkökannoille ja sen kehittyminen alueelliseksi yleissanomalehdeksi. Kilpailijoista Savon Kansa lopetti 1958 ja Savon Sanomat osti sen vasta myöhemmin.

Eero Lappalaisesta on sanottu, että hän oli selvästi ennen kaikkea talousmies, joka nosti kolme, ehkä neljäkin maalaisliittolaista sanomalehteä vaikeuksistaan. Mitä ilmeisimmin hän oli lehdissään paremminkin toimitusjohtaja kuin päätoimittaja. Hänellä oli selvä tuntuma siitä, mihin suuntaan lehtiä kannatti kehittää: kohti yleislehteä, uutisvälitystä ja voimaa ilmoitusvälineenä, pois puolueen taisteluaseen asemasta. Helsingin Sanomat otti juuri tällä reseptillä 1920-luvun lopussa ratkaisevan irtiottonsa maan muusta sanomalehdistöstä. Lähtiessään eläkkeelle 1960 Savon Sanomista Eero Lappalainen jätti uusille urille asettuneen, menestyvän, maakuntansa ykköslehdeksi nousseen sanomalehden.

Savon Sanomien talo Kuopion Vuorikadulla 1960-luvun lopulla

Lähteitä:

  • Seppinen, Ilkka: Lappalainen, Eero. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 8.3.2024)

Kirjoittaja Jorma Lappalainen