Olin heinäkuussa 2026 kahden päivän matkalla Turun saaristossa. Ensimmäisenä päivänä matkustettiin Rymättylän kautta Seilin saarelle. Kauniina kesäpäivänä tutustuttiin saaren historiaan ja luontoon. Illalla yhteysalus vei meidät Nauvoon ja toisena päivänä kierreltiin Paraisilla. Seilin saari, ruotsiksi Själö, on osa Nauvoa, joka nykyisin kuuluu Paraisten kaupunkiin. Saari on kooltaan 150 hehtaaria.

Moni tietää Seilin saaren synkästä historiasta. Itselleni oli yllätys, että spitaali- tai leprasairaala oli perustettu jo Kustaa II Aadolfin aikaan 1619. Viimeinen leprapotilas kuoli 1700-luvun lopussa. Saarelle sijoitettiin myös mielisairaita. Vuodesta 1889 saarella oli pelkästään naispotilaita. Sairaalatoiminta päättyi vuonna 1962. Sen jälkeen saarella on ollut erilaista Turun yliopiston tutkimustoimintaa ja viime vuosina Seilin saaresta on tullut matkailukohde. Saaren mainetta kuvaa Zachris Topeliuksen teksti teoksessa Finland framstäldt i teckningar (suomeksi Vanha kaunis Suomi) vuodelta 1845.

Nauvon saaristo on kaunis ja vaihteleva, mutta synkistääkö siellä asuvien onnettomien ajatteleminen näkymää vai onko luonto itse saanut siitä vaikutteita. Yhtä kaikki, vain harvat matkustavaiset lähestyvät yksinäistä Skjälötä tuntematta ahdistusta, joka ei lakkaa ennen kuin jälleen on kääntänyt selkänsä tälle kaikista onnettomuuksista kauheimman tyyssijalle. Samaa väristystä vaeltaja tuntee lukiessaan Venetsian vankiloiden porttien päällä kaamean kuuluisat sanat Lasciati ogni speranza! Myös Skjälön muureilta kaikuu sama raudankova tuomio: Ken tästä käy voi kaiken toivon heittää!

Tämä Danten Jumalaisen näytelmän lause tuntuu liioittelulta, kun kulkee Seilin kauniissa luonnossa. Oliko saarelle joutuneiden kohtalo näin kova. Veli Pekka Toropainen on kirjoittanut Seilin hospitaalin varhaisvaiheista Genoksen numerossa 4/2014 otsikolla Spitaalisten saari – Seilin hospitaalin varhaisvaiheita. Spitaali oli tappava tauti ja suurin osa potilaista menehtyi muutaman vuoden sisällä. Joillakin potilailla saattoi olla omaisia mukana saarella. Niinpä Toropainen toteaakin, ettei saari ollut aivan niin eristäytynyt ja pelätty paikka kuin toisinaan on katsottu olleen.

Spitaali eli lepra on pitkään tunnettu sairaus. Raamatussa kerrotaan spitaalisista, joiden kanssa ei haluttu olla tekemisissä tartuntavaaran takia. Lepra on bakteerin aiheuttama ja se tarttuu ihmisestä toiseen pitkäaikaisen ja hyvin läheisen pisaratartunnan kautta. Nykyään lepraa hoidetaan antibiooteilla, mutta Seilin saarella 1600- ja 1700-luvuilla sairaille ei ollut varsinaista hoitoa. Sanonta olla seilissä on ilmeisesti peräisin potilaiden oikeudesta valmistaa paloviinaa lääkkeeksi. Ohikulkeneet merimiehet saivat osansa tästä lääkkeestä ja sanonta täydessä seilissä sai alkunsa.

Lepraan sairastuneiden määrä alkoi vähentyä Suomessa jo 1700-luvulla. Suomessa oli myöhemmin muita leprasairaaloita. Viimeisin lopetti toimintansa Orivedellä lokakuussa 1953. Lepraan kuolleille on oma hautausmaa Orivedellä. Maailmalla lepra ei vieläkään ole kokonaan hävinnyt tauti.

Verkossa on  L. W. Fagerlundin väitöskirja Finlands leprosorier I vuodelta 1886. Siinä luetellaan nimeltä 663 saarelle joutunutta potilasta. Suurimmasta osasta on tieto kotipaikasta ja kuolinajasta. Nykyisen Pirkanmaan alueelta löytyy seitsemän potilasta, kuusi Ruovedeltä ja yksi Kangasalta. Potilaat tulivat enimmäkseen Turun läheltä, mutta myös Satakunnasta. Leprasairaalan viimeisin potilas piika Malin Mattsintytär oli kotoisin Eurasta. Hän oli syntynyt 1712, tuli saarelle 1733 ja kuoli vuonna 1785. Hyvin todennäköisesti hänen sairautensa ei ollut lepra. Saarelle saattoi joutua myös muuta ihotautia, kuten psoriasista, sairastaneita.

Sinikka Lehtinen kirjoitti 2007 fiktiivisen romaanin Kohtalona Seilin saari Malin Mattsintyttärestä. Veli Pekka Toropainen on selvittänyt Malinin oikeaa tarinaa ja kertoo sen Seura-lehden jutussa. Toropainen kertoo jutussa Malinin olevan hänen sukulaistätinsä. Malinin juuret ovat Luvian Hanninkylässä Vähä-Ruutin talossa.

Seilin saari on innoittanut taiteen tekijöitä. Jenni Vartiainen teki Seili-nimisen levyn, jonka nimikappaleessa hän laulaa Mariskan sanoin:

Halki synkän veen lipuu hiljalleen. Seiliin soudetaan, Seiliin soudetaan. Mukana naulat ja lautaa. Niistä leposijan saa. Sata on Seilissä hautaa ja satoja vielä kaivetaan.

Usein toistettu tarina kertoo, että Seiliin passitetulla piti olla arkkulaudat mukanaan. Ilppo Vuorinen, joka työskenteli Seilissä Saaristomeren tutkimuslaitoksen johtajana, on kirjoittanut kirjan Seili – elon kirjoa. Siinä hän mainitsee, että tarina on todentamaton. Fagerlundin väitöskirjassa mainitaan, että tulijoilla oli mukanaan lehmä tai vastaavat varat eli 20 Ruotsin taalaria. Arkkulaudoista ei väitöskirjassa ole mainintaa. Suurin osa potilaista kuitenkin kuoli saarella. Tämä pätee leprasairaalan potilaiden lisäksi myös myöhemmin Seilissä toimineen mielisairaalan potilaisiin.

Retkellä tutustuimme Seilin puukirkkoon, joka on rakennettu vuonna 1733. Kirkko sijaitsee Kirkkoniemessä, joka rakentamisen aikaan oli oma saarensa. Kirkon vieressä on hautausmaa, johon on haudattu mielisairaalan potilaita. Leprasairaalan hautausmaan paikasta ei ole varmaa tietoa. Hautausmaalta löytyy Saima Rahkosen hautaristi. Hänen tarinansa on kirjattu Susan Heikkisen kirjaan Pullopostia Seilin saarelta – Potilas numero 43.

Edellä mainittu Turun yliopiston professori Ilppo Vuorinen teki vuonna 2010 kävelyretkellään löydön, josta paljastui suuri määrä käsinkirjoitettuja muistilappuja. Kirjoitukset olivat saarella olleen potilaan kirjoittamia. Sairaala oli suljettu 1962, mutta tekstit olivat säilyneet näissä pulloposteissa. Vuorinen toimitti löytönsä Kansallisarkistoon ja tapaus unohtui kahdeksaksi vuodeksi. Toimittaja Susan Heikkinen sai tiedon löydöstä ja kirjoitti aiheesta jutun Suomen Kuvalehteen. Juttu paisui ja siitä syntyi mielenkiintoinen kirja, jossa käsitellään Seilin lisäksi myös Lapinlahden ja Pitkänniemen sairaaloiden historiaa. Seilin sairaalarakennuksessa, joka nykyään on Turun yliopiston käytössä, on yksi potilashuone säilytetty museohuoneena.

Seilistä on kirjoitettu paljon sekä faktaa että fiktiota. Katja Kallion romaani Yön kantaja vuodelta 2017 kertoo Seilin mielisairaalan potilaasta Amanda Aaltosesta. Kirjan pohjalta on tehty elokuva Kerro kaikille. Sen on ohjannut Alli Haapasalo. Elokuva sai maailmanensi-iltansa tammikuussa 2026. Suomen ensi-ilta on 9. lokakuuta 2026. Kuvauksia on tehty myös Seilissä.

Seilin luonto on kaunis ainakin kesällä. Saarelta löytyy harvinaisia kasveja, joista tunnetuin lienee peltomaitikka. Sitä voidaan pitää saaren nimikkokasvina. Saarella on runsas kasvi- ja eläinmaailma. Saarella on erityisen paljon punkkeja, joihin liittyvää tutkimusta saarella myös tehdään.

Seilin saari on mielenkiintoinen matkakohde varsinkin  hyvän oppaan johdattamana. En tiedä, pitäisikö siellä kulkiessa pohtia saaren synkkää historiaa. Varmasti siellä on tapahtunut kauheita asioita. Saareen on eristetty ihmisiä, jotka eivät ole sopineet muuhun yhteiskuntaan. Sairaat on haluttu pois silmistä tartunnan pelosta tai turvallisuuden vuoksi, mutta elämä saaressa ei välttämättä aina ollut synkkää ja yksinäistä.

Vasta tätä kirjoittaessani aloin pohtia, onko meillä varaa paheksua Seilin sairaaloiden tapaa eristää potilaat syrjäiselle saarelle. Nyky-Suomesta saattaa löytyä vastaavia Seilin saaria paljon lähempää kuin Turun saaristosta.

Kirjoittaja Heikki Nurmi