Juho Lallukka nousi köyhistä oloista merkittäväksi kauppiaaksi, sai kauppaneuvoksen arvon ja tuli vaikuttajaksi sekä kunnallisella että valtiollisella tasolla. Kuollessaan Lallukka oli Suomen rikkaimpia miehiä ja ennen kaikkea tunnettu ja arvostettu henkilö. Hänen elämässään tiivistyy Suomen historiassa se vaihe, jossa sääty-yhteiskunta murtui. Ensimmäistä kertaa myös tavallisella ihmisellä oli mahdollisuus nousta sosiaalisella asteikolla ja muovata omaa kohtaloaan.

Elämä alkoi Räisälässä

Juho (nimi rippikirjassa Johan) Juhonpoika Lallukka syntyi 3.2.1852 Karjalankannaksella Räisälän pitäjässä Humalaisten kylässä, joka oli saanut erikoisen nimensä runsaista humalaviljelmistä. Lallukan köyhään pientilallisperheeseen syntyi kahdeksan lasta. Juhon syntymän aikoihin tilalla asui 20 henkeä ja toimeentulo oli niukkaa. Juho kiinnostui lukemisesta jo nuorena, jolloin hän oppi paimenessa ollessaan toisilta pojilta lukemisen ja kirjoittamisen alkeet. Hän myös lainasi ahkerasti kirjoja paikallisesta kirjastosta. Juho kävi kiertokoulun ja rippikoulun, muuta koulua hän ei käynyt myöhemminkään. Maataloustyö ei häntä kiinnostanut, sillä hänellä oli halu parempaan elämään. Halu vahvistui erityisesti katovuosina, jolloin oli puutetta kaikesta ja vouti vei perheen ainoan lehmän veroveloista. Juho joutui menemään isän painostamana räätälin oppiin, vaikka se ei häntä kiinnostanut, mutta saihan siellä edes leipää.    

Käkisalmeen kauppiaan oppiin

Oltuaan runsaan vuoden räätälin opissa Juho päätti muuttaa 18-vuotiaaana 1870 Käkisalmeen kauppias Kanninin puotiin oppipojaksi. Muuttaessaan hänellä oli yllään räätälinopissa itse tekemänsä puku. Kauppiaan ura oli siihen aikaan lähes ainoa tie vaurastumiseen. Juho eteni Kanninilla kauppa-apulaisesta kirjuriksi. Ajan tavan mukaan Juho ja muut apulaiset asuivat kauppiaan kodissa. Kauppiaan omat pojat kävivät yksityistä koulua ja opettivat Juhoa parantamaan kirjoitus- ja laskutaitojaan. Kauppojen oppipojille järjestettiin iltakursseja, joilla opetettiin kaupankäynnin teorian alkeita, kirjanpitoa, laskentoa, tavaraoppia ja muita tarpeellisia tietoja ja Juhokin meni kurssille.

Viiden vuoden jälkeen Juho siirtyi töihin isommalle kauppiaalle, sillä hänellä oli kunnianhimoa päästä eteenpäin. Kauppias Karmasin oli venäläinen, joka ei osannut suomea. Se ei ollut mitenkään poikkeuksellista, sillä melkein kaikki Käkisalmen kauppiaat olivat venäläisiä, jotka osasivat suomea huonosti tai ei ollenkaan. Ostajakunta oli kuitenkin pääosin suomenkielistä. Juhosta tehtiin vähitellen tiskimiesten pomo, ja hänestä tuli kauppiaan luottomies. Juho sai tehdä ostosmatkoja Viipuriin, kun isäntä itse kävi ostosreissuilla Pietarissa. Hän palasi reissuilta väsyneenä ja jätti Juholle asioiden hoitoa. Juho ihastui Käkisalmen kruununvoudin tyttäreen ja päätti kysyä isältä tyttären kättä. Säätyjen välinen ero oli kruununvoudin mielestä mahdoton, ja hän haukkui Juhon maanmoukaksi ja laarin lakaisijaksi. Juho tunsi tulleensa häväistyksi ja päätti palata nolona takasin Räisälään.  

Avioituminen ja paluu Käkisalmeen

Räisälässä Juho haki heti maakauppaoikeutta ja perusti kaupan Heikki Jääskeläisen kestikievarin luona olevaan riiheen. Sen sijainti olikin hyvä, sillä kestikievarin ympärillä liikkui paljon väkeä. Pian muuttonsa jälkeen Juho avioitui helmikuussa 1878 kestikievarin isännän 20-vuotiaan tytärpuolen Maria Jääskeläisen kanssa. Marian biologinen isä Matti Jääskeläinen oli kuollut 1864. Isäpuoli Heikki Jääskeläinen halusi ostaa Marialta tämän isän perintöosuuden tilasta. Kauppa tehtiin, ja Juho ja Maria saivat pääomaa, jonka turvin Juho saattoi ryhtyä kauppiaaksi. Juho halusi tulla nimenomaan kaupunkikauppiaaksi, jonka vuoksi he muuttivat Käkisalmeen huhtikuussa 1879, vaikka Maria ei olisi mielellään muuttanut pois Räisälästä.

Käkisalmessa Juho osti oman kaupan ja kehitti siitä menestyvän liikkeen, joka avattiin ennen juhannusta 1879. Kauppa pääsi mukavasti alkuun, se oli kannattava ja Juhon tekemien uudistusten ansiosta siitä tuli kaupungin uudenaikaisin. Juho halusi itse palvella asiakkaita niin paljon kuin mahdollista, mutta hän teki myös kauppamatkoja, aluksi Viipuriin ja myöhemmin Pietariin. Juho osallistui aktiivisesti kunnalliselämään, kansallisuusliikkeeseen ja sivistystyöhön. Hän oli mukana perustamassa yhdistyksiä, kirjastoja ja tukemassa koulutusta.

Juhon kaupasta tuli vähitellen Käkisalmen suurin, ja samoihin aikoihin kaupankäynti siirtyi huomattavalta osin suomalaisten kauppiaiden käsiin. Juho innostui J. H. Erkon vaikutuksesta suomalaisuuskysymykseen ja uskoi kansansivistyksen olevan edellytyksenä itsenäiseen Suomeen. Juho perusti myös kutomotehtaan ja kivennäisvesien valmistamon. Käkisalmeen perustettiin vapaapalokunta 1879, ja sen tarkoituksena oli tulipalojen sammuttamisen ohella ”henkisen tulen sytyttäminen”, ja se keräsi joukkoonsa kansallismielisiä ihmisiä yli kielirajojen. Juho oli mukana sen toiminnassa ja tuki VPK:ta taloudellisesti. Hän toimi myös VPK:n perustaman yleisen lukuhuoneen eli kirjaston kirjastonhoitajana.  

Juho valittiin Käkisalmen kaupunginvaltuuston jäseneksi 1886 ja seuraavana vuonna sen puheenjohtajaksi. Hän osallistui myös monien lautakuntien toimintaan. Juho teki useita aloitteita kaupungin talouselämän kohentamiseksi, mutta vain hänen ehdotuksensa kaupungin valaistuksen parantamiseksi sai kannatusta. Juho ryhtyi myös kirjoittelemaan kunnallisista asioista Laatokka-lehteen otsikolla ”Kirjeitä Käkisalmesta”. Lehti oli nuorsuomalaisen linjan kannattaja ja se vastasi Juhon arvoja suomalaisuuden edistämiseksi ja kansansivistystyön kohentamiseksi.

Kohti Viipuria

Joulukuussa 1890 Juho ilmoitti sanomalehdessä, että hän lakkauttaa kauppaliikkeensä Käkisalmessa ja aikoo seuraavana kesänä tehdä ulkomaanmatkoja edistääkseen ”kauppakykyään ja tutkia etupäässä kotimaisia kaupassa käyviä tuotteita”. Juho matkusteli Pietarissa, Saksassa, Tanskassa ja Ruotsissa. Kauppansa hän myi seuraavan vuoden alussa, mutta jäi vielä asumaan Käkisalmeen elokuuhun 1891 asti.

Juho oli tutustunut Sortavalan kauppiaskokouksessa Jaakko Häkliin, ja heidän näkemyksensä politiikasta ja ammattikysymyksistä olivat samansuuntaiset. Näihin aikoihin Viipurin 20 000 asukkaasta enemmistö oli suomalaisia, mutta kauppiaissa heitä oli vain vähän. Suomalaisten kauppiaiden määrä lisääntyi kuitenkin nopeasti ja samalla tuli myös suomalaiselle tukkuliikkeelle tarvetta. Juho Lallukka, Jaakko Häkli ja Vilhelm Paischeff suunnittelivat avaavansa Viipuriin uuden tukkukaupan. Häklin osuus jäi kuitenkin valmisteluissa vähäiseksi, sillä hänet oli valittu Kurkijoen tuomiokunnan edustajaksi valtiopäiville. Tukkukauppa avattiin 13.8.1891 osoitteessa Torkkelinkatu 8. Se oli ensimmäinen suomalaisten perustama tukkuliike Viipurissa. Liikkeelle nimeksi tuli ”Häkli, Lallukka ja kumpp.” Koska Lallukka ja Häkli ajoivat suomalaisuusaatetta, he katsoivat, että venäläisen nimensä vuoksi Vilhelm Paischeffiä ei haluttu mainita liikkeen nimessä. Paischeff oli Helsingissä syntynyt ja Viipurissa asunut Suomen kansalainen.

Aluksi kauppahuoneena oli vain pieni puutalo, joka kävi aika nopeasti pieneksi. Osakkaiden tehtäväjaossa Juho hoiti ostokset ja Paischeff vastasi myyntipuolesta. Juho matkusti usein Pietariin, sillä hän halusi tutustua ostettavan tavaran laatuun itse paikan päällä. Liikkeen kauppatavaroista yleisimpiä olivat vilja, siirtomaatavarat ja kotimaiset kankaat. Vähitellen toiminta laajeni halkokauppaan ja teekauppaan, joista viimemainitusta tulikin liikkeen erikoisartikkeli. Kolmen vuoden kuluttua avaamisesta kumppanukset laajensivat toimintaansa ja perustivat kauppias Juho Hallenbergin kanssa rinkelileipomon, joka valmisti kuuluisia Viipurin rinkeleitä. Leipomoa varten ostettiin höyrymylly ja perustettiin voinvälitysliike, jolle maaseudulla kiertävät kauppiaat keräsivät voita.

”Mie ja miun virmain”, ”miun opistoin” ja ”miun tiatteriin”

Tammikuussa 1891 perustettiin Viipurissa Teollisuuden- ja liikkeenharjoittajien Seura Pamaus, ja Juho Lallukka ja Jaakko Häkli olivat alusta alkaen mukana sen toiminnassa. Pamaus seurasta tuli Juholle tie kaupungin kunnallispolitiikkaan, kansansivistystyöhön ja nuorisoseuratoimintaan. Viipuriin perustettiin samoihin aikoihin työväenyhdistys, jonka tavoitteet vastasivat Häklin ja Lallukan tavoitteita ja he liittyivät sen toimintaan mukaan. Pamaus toimi yhteistyössä työväenyhdistyksen kanssa, ja ne asettivat Juhon suomalaisten kunnallisvaaliehdokkaaksi. Alkuun Juho ei tullut valituksi, mutta 1899 hänen läpimenonsa onnistui. Hän kannatti yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta ja halusi edistää Karjalan rautatie- ja kanava-asioita. Juho toimi valtuustossa kuolemaansa asti, aluksi varapuheenjohtajana ja vuodesta 1913 lähtien puheenjohtajana.   

Juho Lallukka osallistui monenlaiseen kulttuuri- ja järjestötoimintaan Viipurissa. Hän oli perustamassa ja tukemassa syksyllä 1894 Karjalan ensimmäistä kansanopistoa Uudenkirkon Kanneljärvelle. 1900-luvun alussa alettiin puuhata toista kansanopistoa, ja sen paikaksi tuli Räisälä, joka oli Juhon ja Marian syntymäpitäjä. Juho osti kansanopistoa varten Pudorian hovin 1908, ja se kunnostettiin opiston tarpeisiin. Lallukat rahoittivat opiston toiminnan lähes kokonaan omin varoin ja siksi Juho puhui siitä ”miun opistoin”.

Juho tuki Viipurissa nuorisoseuran toimintaa sekä rahallisesti että myös toimi sen esimiehenä vuosien ajan. Lisäksi hän tuki Viipurin suomalaista maaseututeatteria, ja hänestä tuli sen alkuvuosina johtokunnan puheenjohtaja, myöhemmin varapuheenjohtaja. Hän kävi teatterissa innokkaasti ja varasi jokaiseen ensi-iltaan perheelleen aition. Teatterin johtajina toimivat mm. Kasimir Leino, Kaarlo Halme ja Jalmari Finne.

Kun liikkeen yhtiökumppani Paischeff kuoli 1899 ja toinen yhtiökumppani Jaakko Häkli 1902, osti Juho koko liikkeen itselleen. Erityisesti Häklin kuolema oli Juholle kova henkinen kolaus, jopa niin, että hän mietti, jatkaako vai lopettaako liikkeen ja ”ruvetako ottamaan vanhuuden lepoa”. Hän oli vain 50-vuotias! Juho päätti kuitenkin jatkaa ja liikkeen nimi Häkli, Lallukka ja kumpp. säilyi entisellään lisäyksellä ”omistaa Lallukka”. 

Nyt kun koko liike oli Juhon hallussa, ryhtyi hän suunnittelemaan omaa liiketaloa Viipuriin Repolankadun ja Viskaalinkadun kulmaan, ja se valmistui 1906. Juho Lallukan liikemiesura oli mittava, ja hänellä oli monia ansioita yhteiskuntaelämän eri aloilla, joten Pamaus-seura anoi hänelle kauppaneuvoksen arvoa senaatilta ja se myönnettiin 1908.

Juhosta alkoi tulla yhä enemmän poliitikko, mutta samalla kuitenkin kauppaliike oli hänelle tärkeä ja se menestyi hyvin. Oltuaan jo useamman kerran ehdokkaana valtiopäiville kauppaneuvos Juho Lallukka valittiin sinne 59-vuotiaana vuonna 1911. Siellä hänet valittiin pankkivaliokuntaan ja rautatievaliokuntaan, jonka puheenjohtajaksi hän tuli ja joka oli hänelle mieluinen valiokunta. Hänet valittiin Kansallis-Osake-Pankin hallintoneuvostoon, joten hän alkoi olla Suomen talouden tunnustettu asiatuntija. Viipurissa hänellä oli yhä laajeneva joukko yhdistyksiä ja järjestöjä, joiden puheenjohtaja tai johtokunnan jäsen hän oli. Juho oli viidessätoista eritasoisessa luottamustoimessa ja myös hoiti näitä kaikkia tehtäviä huolellisesti.

Loppua kohti

Tukkuliikkeen lisäksi Juho omisti kaksi suurta maatilaa Räisälässä, oli Pudorian hovi ja lisäksi yhdessä kauppaneuvos Juho Hallenbergin kanssa hankittu Räisälän hovi. Ostot Räisälästä olivat erityisesti Maria Lallukalle mieleen, koska hän oli ikävöinyt maaseudulle ja erityisesti Räisälään. Juho osti Liimatan kartanon 1912 kesäasunnoksi ja lahjaksi vaimolleen, ja sen asiat olivat pääasiassa Maria Lallukan hoidossa. Lallukat viettivät siellä paljon aikaa, sillä se oli vain kuuden kilometrin päässä Viipurista. Päärakennuksen oli suunnitellut C. L. Engel vuonna 1824.   

Koska Juho ja Maria Lallukalla ei ollut lapsia ja varoja oli yllin kyllin yli oman tarpeen, saattoivat he tukea hyväksi näkemiään asioita. Tuen saajia oli lukuisia. Räisälän kunnalle he lahjoittivat huomattavan summan varattomien lasten vaatetukseen. He tukivat useita taiteilijoita, kuten Emil Halosta, jolta Juho tilasi useita veistoksia uuteen toimitaloon, ja Juho Rissasta, jolta tilattiin taloon kookas maalaus, joka kuvasi Viipurin sataman lastinpurkajia. Muita taiteilijoita, joilta tilattiin teoksia, olivat Jalmari Ruokokoski ja Pekka Halonen.

Kuin ennakoiden kuolemaansa Juho myi tukkukauppansa huhtikuussa 1912 osakeyhtiölle, josta hän omisti enemmistön. Muita osakkeenomistajia olivat hänen pitkäaikaiset apulaisensa liikkeessä. Juho oli yleensä terve, mutta hän sairastui keuhkokuumeeseen ja kuoli kotonaan lyhyen sairastamisen jälkeen 61-vuotiaana 1.12.1913. Hänen muistokseen järjestettiin Viipurissa surujuhla, jossa oli runsaasti eri alojen edustajia ja yhteisöjä, joita Juho oli avustanut.    

Testamentit

Juhon kuoltua avattiin hänen ja Marian 1908 tekemä keskinäinen testamentti, johon sisältyi taiteilijakodin ja sitä ylläpitävän säätiön perustaminen. Siihen sisältyi myös toinen testamentti, jonka sai avata vasta, kun he molemmat olivat kuolleet. Ensimmäinen testamentti avattiin 7.12.1913 ja sen mukaan Mariasta tuli koko omaisuuden haltija ja liikkeen johtaja. Määräys hämmästytti ulkopuolisia, koska Maria oli luonteeltaan arka ja toiminut Juhon tukena vain taustalla. Testamentissa oli määräys, että liikkeen henkilökunnasta saisivat koko vuoden palkan lahjaksi ne, jotka jäisivät vielä vähintään vuodeksi liikkeen palvelukseen. Testamentissa suurin osa valtavasta omaisuudesta määrättiin jaettavaksi yleishyödyllisiin tarkoituksiin.

Juhon kuollessa maailmansodan aattona hänen liikkeensä oli vahvimmillaan, mutta nyt seurasivat vaikeat ja epävarmat ajat, joista Maria joutui selviämään. Vuosi 1914 oli liikkeelle tappiollinen, sillä sotatilanne vaikeutti kaupankäyntiä. Tavaranhankinta oli vaikeutunut ja Venäjän kaupan ristiriitaiset määräykset ja tuonti- ja vientikiellot sekoittivat liiketoimintaa.

1922 Maria Lullukka myi liikkeen osakkeita pitkäaikaisimmille johtajille ja jätti itselleen vain niukan osake-enemmistön. Marian ympärillä pyöri rahan ja avustusten pyytäjiä jatkuvasti, jonka vuoksi hän totesi, että elämä tulisi paljon halvemmaksi Helsingin, Naantalin tai minkä tahansa muun kaupungin kalleimmassa täysihoitolassa kuin kotona. Sen vuoksi hän asui mieluiten Liimatan kartanossa. Sodan jälkeen Maria jättäytyi yhä enemmän pois työstä ja kaupunkielämästä. Sairaudet alkoivat vaivata Mariaa ja muutaman viikon sairauden jälkeen hän kuoli Liimatassa 65-vuotiaana 4.6.1923.

Marian kuoleman jälkeen avattiin Lallukoiden tekemä toinen testamentti, ja sukulaiset, ystävät ja tuttavat odottivat kiinnostuneina, miten varat jaettaisiin. Sukulaiset saivat vain pienen osan, kun rahaa määrättiin Viipurilaiselle ja Karjalaiselle Osakunnalle sekä Viipurin kauppakoululle. Myös Räisälän kunta sai varoja rahastoa varten, jonka korot piti käyttää kansa- ja puutarhakoulun ylläpitoon. Paljon suuremmat summat saivat Suomalainen tiedeakatemia, Suomalainen kaunokirjallisuusliitto ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Suomen historiallinen seura sai ison osan testamentista, ja summan korot piti suorittaa Jalmari Finnelle tämän historiallisia tutkimuksia varten.

Toinen huomattavia varoja saanut kohde oli Helsinkiin perustettavan taiteilijakodin rakentamiseen osoitetut rahat. Testamentin toimeenpanijoiden laatimien sääntöjen mukaan taiteilijakoti oli tarkoitettu ansioituneille kuvataiteen harjoittajille ja mikäli tilaa olisi, ansioituneille sävel- ja näyttämötaiteen harjoittajille. Heistä etusijalla olisivat ne, joilla oli vanhuuden tai sairauden vuoksi toimeentulovaikeuksia. Säännöt herättivät taiteilijajärjestöissä kritiikkiä tiettyjen taiteenalojen suosimisesta.

Taiteilijakotia varten tiedusteltiin tonttia eri puolilta kaupunkia. Asia ratkesi 1930, jolloin Helsingin kaupunki myi Apollonkadulta tontin vasta perustetulle Taiteilijakotisäätiölle. Rakennustyöt aloitettiin 1932 ja talo valmistui keväällä 1933. Rakentaminen oli edullista 1930-luvun lama-aikana.

Viipurin kirjastotalolle osoitettiin testamentissa huomattava summa rahaa, sillä sen kustannuksista yli puolet kattoi Maria Lallukan lahjoitus. Kirjaston paikasta syntyi erimielisyyttä, sillä ehdotetun paikan väitettiin turmelevan vanhan Torkkelin puiston. Siihen talo kuitenkin rakennettiin, ja se valmistui 1935 Alvar Aallon modernien piirustusten pohjalta.

Hautamuistomerkki

Lallukoiden hautamuistomerkki, joka oli Emil Halosen suunnittelema, perustettiin alkuperin Viipurin Ristimäen hautausmaalle. Sota-aika jätti siihen jälkensä, lisäksi se oli 1980-luvulla vaarassa jäädä tietöiden jalkoihin. Pamaus-seura ja Lappeenrannan kaupunki siirsivät muistomerkin Neuvostoliiton viranomaisten myötävaikutuksella Lappeenrantaan ja kunnostivat sen.

Juho Lallukasta kertoo myös hänen muotokuvansa, jonka Eero Järnefelt maalasi 1911. Taulun maalautti ja omistaa Pamaus-seura, joka on antanut sen säilytettäväksi Etelä-Karjalan Taidemuseoon. Järnefelt maalasi taulusta kopion, joka on Lallukan taiteilijakodin juhlasalin seinällä.

Lähteet:
Markkanen, Erkki: Juho Lallukka: karjalainen elämäntarina. Jyväskylä: Gummerus, 1976.
Okker Jaakko – Kärävä Sisko – Seppälä Anu: Lallukka ja Lallukan lapset. Ajatuskirjat. 2002.
Juho Lallukka – Maalaispojasta mesenaatiksi
Juho ja Maria Lallukka aikaansaivat Räisälän kansanopiston
Juho ja Maria Lallukka

Kirjoittaja Raija Kannisto