Äitini Mirkku ja hänen sisarensa Sirkka syntyivät Viipurissa 1920-luvulla ja asuivat siellä talvisodan syttymiseen asti. He suunnittelivat bussimatkaa Viipuriin, koska he eivät olleet käyneet siellä lapsuutensa jälkeen. Mukaan tuli myös veljeni anoppi Eila. Minäkin päätin lähteä mukaan ja pidin matkan ajan päiväkirjaa, josta tässä lyhennetty versio.

4.9.1982 lauantai

Herätys oli aamulla klo 4.30 lyhyeksi jääneiden yöunien jälkeen, koska bussi lähti Vanhalta kirkolta jo klo 6. Bussissa oppaamme Mervi neuvoi meitä tulliselvityskaavakkeen täyttämisen salaisuuksissa. Pohdintaa aiheutti mm. se, onko muovikassi katsottava kolliksi. Suomen puolella Nuijamaan tullista menimme läpi joustavasti, lähes huomaamatta, mutta sitten olikin edessä juhlallinen hetki Neuvostoliiton rajapuomin edessä. Kun venäläiset tullipojat käväisivät autossamme, soivat kasetilta venäläiset kansanlaulut. Aurinko paistoi, Saimaan vesi kimmelsi, tunnelma oli korkealla.

Neuvostoliiton puolella maisemat olivat enimmäkseen suota. Saimaan kanava kiemurteli paikoitellen tien vieressä. Siirsimme kelloja tunnin taaksepäin ja Viipuri olikin yllättäen lähempänä kuin odotimme. Sielläkin oli taas tulli ja varsinkin miespuoliset matkaajat tutkittiin tarkkaan, rahat laskettiin ja laukku pengottiin. Odottelimme pihalla loppuja ihmisiä ryhmästämme. Toisilla tulvahtivat jo lapsuudenmuistot mieliin. Kuului kysymyksiä ”Mist’ päi Viipurii sie oot kotosii? Mie oon…”

Söimme bussissa viimeiset eväämme, koska elintarvikkeita ei saanut viedä naapurimaahan. Meissä herätti hilpeyttä se, kun äitini huomasi heittäneensä eväspussinsa kotiroskiin ja roskapussi löytyi vastaavasti kassista. Bussi jatkoi matkaansa ja ikkunasta näimme paikallisten asukkaiden liikkuvan kori käsivarrellaan tien vierustan metsissä. Nyt olikin sieni- ja marja-aika. Viipurin rajavyöhykkeelle tulo aiheutti taas papereiden tarkastuksia, mutta nyt ilo oli vain meidän puolellamme, sillä tarkastuksen suorittivat nuoret tummasilmäiset sotapojat.

Viipurin kaupunki lähestyi ja opas selosti näkymiä: Sorvalinsilta, ”Nälkälinna”, Viipurin linna, satama, Salakkalahti, kauppahalli, rautatieasema ja lopulta uusi, uljas hotellimme Družba, jonka suomalaiset olivat rakentaneet vuonna 1982 eli juuri sinä vuonna, kun vierailimme siellä. Tavanomaisen sekasotkun jälkeen huoneet järjestyvät ja huonetoveritkin löytyvät. Mutta voi onnetonta! Koko kaupungista on vesi katkaistu putkikorjauksen vuoksi, eikä vessoja voinut käyttää. Hätä oli suuri, mutta apu ei ollut lähellä. Hotellihuoneet ovat kahden hengen huoneita ja niissä on tyylikästä suomalaista muotoilua, väreinä oli tumma ja vaalea ruskea sekä sammaleenvihreä. Kylpyhuoneissa on ihanan paksut Finlaysonin froteepyyhkeet. Ikkunasta näkyy Salakkalahti ja Linna. Ilma on pilvinen, mutta onneksi ei satanut.

Ruokailu oli klo 14.30 hotellin ruokasalissa. Se oli tyylikkäästi kalustettu ja astiasto oli Arabiaa ja ruokailuvälineet Karelia-sarjaa. Tarjoilu oli hidasta siinä mielessä, että kesti kauan, ennen kuin saimme ruokaa eteemme, mutta nopeaa se oli sikäli, että se vietiin pois niin nopeasti, että hyvä kun ehti syödä. Juomana tarjoiltiin ällöttävän makeaa mehua. Jälkiruoaksi saimme kahvia; suuret, kivikovat sokeripalat herättivät hilpeyttä.

Tämän jälkeen oli ohjelmassa kiertoajelu kaupungilla. Oppaaksemme tuli Inturistin opas Larissa, joka puhui kivan pehmeästi murtaen suomea. Hän kertoi, että Viipurissa oli yli 80 000 asukasta, kuten oli ennen suomalaistenkin aikaan. Kaupungin rakennuksista löytyivät kaikki tyylisuunnat. Osa taloista oli rapistuneen näköisiä, mutta osa oli entistetty hyvään kuntoon. Teimme pikasilmäykset Viipurin linnaan, satamaan ja Torkkelinpuistoon ja pysähdyimme lopulta torille kauppahallin eteen. Kiertelimme uteliaina myös sisällä kauppahallissa. Myyjiä oli paljon, mutta myytävää vähän. Siellä myytiin kukkia, omenoita, hunajaa ja läskinpalasia, jotka olivat sellaisenaan paljaalla pöydällä. Kun läskit vaihtoivat omistajaa, kääri myyjä ne sanomalehtipaperiin. Pulut lentelivät hallin katossa ja tepastelivat lattialla.

Viipurilaisia näkyi olevan runsaslukuisasti liikkeellä Torkkelinkadulla, jossa he kävelivät perheineen – olihan nyt lauantai-ilta. Välirauhan aikana, jolloin äitini asui yksin 19-vuotiaana Viipurissa, oli myös suosittua kävellä siellä. Sotilaiden piti kävellä eri kohdassa kuin siviilien (oliko se nyt niin, että sotilaat kävelivät puistossa ja siviilit jalkakäytävällä vai menikö se toisin päin, en muista). Autoja ei juuri näkynyt. Kiertoajelumme jatkui. Välillä kuului innostuneita huudahduksia: ”Tuolla on jatkokoulu, jota kävin, tuolla on sairaala, jossa synnyin.” Katujen nimet olivat muuttuneet ja opas kertoi meille niiden entiset suomalaiset ja nykyiset venäläiset nimet. Kun opas esitteli ylpeänä lasten tubisairaalaa, herätti se meissä ihmetystä. Opas selitti, ettei heillä ollut enää keuhkotubia, mutta sen sijaan nivelissä olevaa tubia. Viipurin ensimmäinen Alko oli lastentarhana. Talikkalan saunaan näytti olevan pitkä jono. Eräässä talossa luki venäjäksi ”Kotikeittiö” ja kysyttyäni oppaalta tarkennusta, selitti hän, että sieltä voi ostaa kotiin esim. keitettyjä munia ja perunoita ja yleensä puolivalmisteisia ruokia.

Pyöreässä tornissa oli ravintola ja se oli kuulemma suosittu paikka paikallisten nuorten keskuudessa. Halusimme päästä sinne ruokailemaan, joten kolmen ruplan liput piti lunastaa ajoissa. Pienten kielivaikeuksien jälkeen saimme ostettua ne. Ennen ravintolan aukeamista meillä oli aikaa kierrellä kaupungilla omin päin. Menimme Punaisen lähteen torille, jonka laidalla oli aiemmin Juutalaiskauppiaiden talo. Torilla myytiin ennen vanhaan joulukuusia ja myös äidin lapsuusperheen kuusi haettiin sieltä. Kaupassa oli vahva sillin haju. Se ei tuntunut haittaavan jonoissa seisovien ihmisten haluja ostaa karamelleja tms. Lelukaupassa muovitavara oli valttia ja 2-4 ruplalla sai erilaisia pieniä muovileluja, joista ostin muutaman tuliaisiksi lapsilleni.

Kun menimme Pyöreän tornin ravintolaan toisessa kerroksessa, oli siellä jo vauhdikas meno päällä. Musiikki oli niin kovaäänistä, että seurueemme keski-ikäisten rouvien korvat olivat haljeta. Yllätys, yllätys, pääsylippuun sisältyi ruoka. Söimme alkupalat, lämpimän ruoan ja joimme kahvin, jonka jälkeen olo oli todella tukeva. Palan painikkeeksi nautimme samppanjaa.

Venäläisten keskuudessa näytti olevan suosittua pelkkien hedelmien syönti, esim. viinirypäleitä tuotiin pöytiin kulhoittain. Tanssilattialla venäläiset tytöt ja pojat tanssivat antaumuksella tyttö- ja poikapareissa, myös sekapareja oli. Eräs venäläinen mies haki minua tanssiin ja hän kertoi olevansa lentäjä. Suurin osa asiakkaista oli paikallisia, vain meidän pieni suomalaisseurueemme oli poikkeuksena. Paikan vuosisatoja henkivä ympäristö ja moderni, vauhdikkaan kovaääninen meno tuntuivat ristiriitaisilta ja poistuimmekin hyvissä ajoin sieltä muun suomalaisseurueen kanssa.

Kävelimme hiljakseen läpi pimenevän kaupungin ja suunnistimme kohti hotellimme ravintolaa. Siellä musiikki oli aivan yhtä kovaäänistä ja nopearytmistä kuin Pyöreässä tornissa, mutta puitteet olivat uutuuttaan hohtavat, valoisat ja länsimaisen tuntuiset. Yleisö siellä oli pääosin suomalaista, mutta myös venäläisiä oli. Suomea puhuva kerrossiivoojamme kertoi meille, että venäläisiä majaili hotellissa enemmänkin. Ravintolassa tarjoilijoilla oli yllään yhtenäiset punamustat, tyylikkäät työpuvut, mutta Pyöreässä tornissa kaikilla tarjoilijoilla oli omat, erilaiset vaatteensa ja toisilla jopa kodikkaasti essu edessä. Suoralla toiminnalla eli käymällä hihasta kiinni ohi juoksevaa tarjoilijaa saimme nopeasti tuliselta maistuvat armenialaiset konjakkimme. Hotellihuoneessa maistelimme vielä hammasmukeista päivällä ostamiamme viinejä. Mansikkaviini oli hyvää, mutta kauhean makeaa. Pihlajanmarjaviini, jota Berjoskassa mainostettiin parhaimmaksi viiniksi, maistui meistä – ja kuulemma muistakin – lähinnä vihtavedeltä.

5.9.1982 sunnuntai

Aamiaisella tarjoilun hitaus kiristi taas hermojamme, sillä sen jälkeen meillä oli ainut tilaisuus tutustua omin päin kaupunkiin ja jokainen ruokapöydässä vietetty hetki vähensi sitä aikaa. Pöydässä aamuvirkuimman matkalaiset kertoivat tehneensä kävelyretken kaupungille jo ennen aamiaista. Salakkalahden onkijoiden katseleminen herätti muutamien mieleen omia lapsuusmuistoja ja haikeuden kyyneliä silmiin. Me neljä suunnistimme kaupunkiretkemme tietysti kohti äidin ja hänen sisarensa Sirkan lapsuuden tuttuja paikkoja.

Ensin menimme Patterinmäelle, josta löytyi perheen entinen kotitalo osittain pystyssä osoitteesta Otavankatu 22. Puinen osa taloa oli palanut, mutta kivinen kaksikerroksinen osa talosta oli jäljellä. Talon omisti aikanaan Ryysyläisen perhe, joka asui puutalossa kaksien vuokralaisten kanssa ja kivitalossa oli neljät vuokralaiset. Äidin perhe (viisi lasta ja leskiäiti) asui aluksi rahanpuutteen vuoksi vain huoneen ja keittiön asunnossa, mutta pääsi myöhemmin muuttamaan samassa talossa isompaan asuntoon. Pihapiiriin kuului aikanaan myös talli, jossa oli ollut hevonen, mutta myöhemmin, kun hevosta ei enää ollut, saivat lapset käyttää sitä leikki- ja peuhaamispaikkana.

Taloa valokuvatessamme kintereillemme lyöttäytyi kaksi pikkupoikaa, noin 8-10 –vuotiaita, nimeltään Serjoza ja Vitja. He kyselivät sinnikkäästi meiltä karamelleja, purukumia, tarroja, kyniä, kaikki suomeksi pyydettynä. He eivät lannistuneet pään puistatuksistamme, vaan seurasivat meitä. Kiipesimme korkealle Patterinmäelle vesisäiliön juurelle ja pojat tulivat perässämme. Antauduimme ja kaivoimme laukuistamme jotain pientä. Selitin pojille alkeellisella venäjän kielelläni, että kaksi tätiä meistä oli lapsena asunut tuolla alhaalla olevassa talossa. Pojat katselivat meitä ihmeissään silmät pyöreinä.

Paluumatkalla hotellia kohti vastaamme tuli lisää tuttuja paikkoja: ”Tuolla kävimme pyhäkoulua, tuohon taloon tuli kaupungin ensimmäinen hissi, jolla oli jännä ajella edestakaisin.” Molemmat sisarukset olivat käyneet Repolan kansakoulua ja heidät kuvattiin tietysti koulun edessä. Ostoksilla oli vielä käymättä, joten suunnistimme kohti aseman lähellä olevaa Berjoskaa. Olimme vaihtaneet vain vähän markkoja rupliksi, mutta emme onnistuneet kuluttamaan niitä kaikkia, joten ne oli käytävä vaihtamassa takaisin markoiksi rautatieasemalla (ruplia ei saanut viedä Suomeen).

Hotellihuone oli luovutettava klo 12, joten ostokset oli pakattava kiireesti kasseihin ja kassit linja-autoon. Siinä vaiheessa selvisi ikävä yllätys: linja-auton yksi ikkuna oli rikottu ja kuljettajan takki ja muutama kasetti oli viety autosta. Muuta vietävää siellä ei ollutkaan. Verijäljet auton kyljessä kertoivat, että myös auton tavarasäiliötä oli yritetty saada auki. Tämä kaikki pääsi tapahtumaan hotellin parkkipaikalla, vaikka myöhään yöhön asti hotellin edessä näytti partioivan virka-asuinen miliisi. Kuljettaja paikkasi ikkunan tilapäisesti kovalevyllä ja teipillä, jotta syyskuun kolea ilma ei pääsisi puhaltamaan sisään autoon.

Lounaan jälkeen siirryimme kiireesti linja-autoon ja lähdimme viimeiselle kiertoajelulle. Menimme ensin kuuluisaan Monrepos puistoon, jossa äiti muisteli käyneensä kerran koulun kanssa retkellä. Bussissa opas kertoi puiston historiasta, mutta hän ei tullut mukaamme itse puistoon. Meillä puistossa kiertely oli vähän epämääräistä harhailua, mutta muutaman kaarisillan onnistuimme näkemään vilaukselta. Niistähän kerrotaan Annikki Tähden laulamassa iskelmässä ”…kaunehimmat kaarisillat, ihanimmat kuudan yöt”. Puisto ei sykähdyttänyt mieliämme mitenkään erityisesti, koska se oli kuin mikä tahansa villiintynyt, rehevä puisto. Aikanaan siellä oli ollut hyvin hoidettuja istutuksia. Vanhan mallin mukaan rakennettu uusi portti vaikutti liian uutuuttaan hohtavalta.

Viipurin linna oli vielä tutkimatta. Sää oli muuttunut tuuliseksi ja sadepilviä kerääntyi taivaalle. Linnan torniin sai kiivetä, mutta kameraa ei saanut ottaa mukaan, sillä linna oli rajavyöhykkeellä oleva sotilaskohde. Portaiden kiipeäminen kävi kuntotestistä, mutta ylhäällä avautuneet hienot näkymät kaupungin ylle palkitsivat vaivat. Ylhäällä oli kaksi miliisipukuista nuorta miestä seuraamassa turistien touhuja. Äiti muisteli käyneensä koulun kanssa retkellä myös Viipurin linnassa ja silloinkin hän oli kiivennyt ihan ylös, niin korkealle, että ylettyi koskettamaan lipputankoa.

Ostoksensa viime tippaan jättäneillä oli viimeinen tilaisuus niiden tekoon pikapysähdyksellä kaupungissa ennen laivaan menoa. Apteekissa suomalaiset kyselivät käärmesalvaa, nuhatabletteja ja yskänlääkettä, mutta myyjät vain puistelivat päätään. Venäläinen tuliaisleipä oli vielä ostamatta ja leipäkauppakin löytyi, mutta sen edessä oli masentavan pitkä jono, 10 metriä. Leipäautoa vasta purettiin ja sieltä tuli houkuttelevia tuoksuja, mutta aikaa ei ollut enää jonotteluun. Ostin sitten viimeisillä kopeekoillani jäätelön.

Paluumatka tapahtui m/s Orivesi -laivalla, joten menimme satamaan ja tulliin. Juuri ennen autosta poistumista eräs vanhempi mies huomasi kultasormuksensa puuttuvan ja epäili unohtaneensa sen hotellihuoneeseen. Bussin kuljettaja lupasi selvittää asiaa mahdollisuuksien mukaan. Tulliin oli mahtava tungos, sillä sinne oli tulossa kolme suomalaisseuruetta ja lisäksi muut matkustajat. Tullimiehet olivat tosi tarkkoja ja totisia poikia. Moni joutui näyttämään rahansa ja monen kassia pengottiin, myös minun mutta onneksi ei kovin perusteellisesti. Muutama joutui oikein ruumiintarkastukseen. Jonottaminen ja perusteellinen tutkiminen alkoi käydä toisten hermoille, eikä se ollut ihme, kun likaiset alusvaatteet, kondomit ym. henkilökohtaiset varustukset leviteltiin uteliaiden silmäparien nähtäväksi.

Lopulta me kaikki olimme laivassa ja pääsimme lähtemään Saimaan kanavaa pitkin kohti Lappeenrantaa. Laiva oli täynnä kuin Turusen pyssy. Kaikille ei tahtonut löytyä edes istumapaikkaa. Matkan ajaksi tavarat sai viedä ruumaan, jossa ne olivat kaikki suloisessa sekamelskassa. Seurueemme syöksyi kahvilan vielä vapaana oleville tuoleille ja päätti viihtyä siellä pitkään, vaikka ilma oli tupakansavuinen. Tilasimme heti kahvit ja pullat ja saimmekin kunnollista suomalaista kahvia, aitoa kermaa ja viinerit.

Minun teki mieli jäätelöä ja pienen etsiskelyn jälkeen jostain sitä löytyikin. Koska oli vielä valoisaa, kulutimme aikaamme maisemia katselemalla. Rannoilla ei näkynyt asutusta, vain pelkkää metsää. Sulut olivat kanavassa mielenkiintoinen tuttavuus, mutta niiden toimintasysteemin ymmärtäminen ei onnistunut heti ensimmäisellä sululla, onneksi sulkuja riitti ja asia tuli ymmärretyksi. Neuvostoliiton puolella olivat sulut Juustila, Särkijärvi, Rättijärvi, Lietjärvi ja Pälli. Valtakuntien raja oli keskellä Nuijamaan järveä ja raja näkyi selvästi metsään hakattuna rajavyöhykkeenä. Tähystystornejakin oli rajan tuntumassa. Heti Suomen puolella näkyi asutusta: oli kesähuviloita ja maalaistaloja. Nuijamaan järven jälkeen Saimaan kanava jatkui kapeana uomana. Ilta alkoi jo hämärtyä ja kanavan rannoilla loistivat valot kauniina nauhana. Suomen puolella olivat sulut Soskua, Mustola ja Mälkiä.

Kyllästyttyämme istumaan savuisessa ja levottomassa kahviossa siirryimme kabinettiin, jonne oli kerääntynyt rempseän iloisia naisia. Heidän juttujaan kuunnellessa ja välillä vatsa kippurassa nauraen loppumatka kului nopeasti. Kun ilta kului ja juttu jatkui, niin jopa alkoi löytyä tuttujakin. Vihdoin alkoivat pimeässä illassa loistaa Lappeenrannan valot; kello oli 22. Siellä saimme vain kävellä tullin läpi, mutta eräille miehille näytti sekin tuottavan vaikeuksia. Kiipesimme meitä odottavaan bussiin, joka oli ajanut tyhjänä sinne Viipurista. Kuljettaja kertoi iloisen uutisen kadonneen kultasormuksen löytymisestä. Olin suunnitellut ottavani bussissa nokoset, mutta suunnitelmaksi se jäikin. Eräs aviopari, erityisesti vaimo, sattui olemaan riitaisalla päällä ja niinpä koko bussilastillinen sai kuunnella heidän kovaäänistä perheriitaansa. Fiksuna miehenä aviomies kävi pyytämässä bussin edessä anteeksi vaimonsa käytöstä.

Yöllä klo 02 olimme takaisin Tampereella ja Keskustorilla. Lähdimme kaikki omiin suuntiimme, kuka kahvia keittämään, kuka nukkumaan. Jo bussimatkalla alkanut pahoinvointini jatkui taksissa. Oletin sen olevan matkapahoinvointia, mutta kun se jatkui seuraavana päivänä ripulina, palasi mieleeni se laivassa syömäni jäätelö, joka maistui vanhalta ja jota piti kaivaa kauan jostain. Jotta matka ei olisi unohtunut minulta heti, muistutti vatsani minua siitä lähes kahden viikon ajan.

Kirjoittaja Raija Kannisto