Tamperelaiset tuntevat Jarmo Rantasen ja Pekka Paavolan, vanhemmat myös Erkki Napoleon Lindforsin. Sulo Typpö on jo vieraampi nimi, mutta kuka oli Tampereen ensimmäinen kaupunginjohtaja. Hän oli Kaarle Nordlund, josta tuli Tampereen kunnallishallinnon uudistuksen yhteydessä kaupunginjohtaja vuonna 1929. Kaikkien kaudet olivat pitkiä, yli kymmenen vuotta: Nordlund 1929-1943, Typpö 1943-1957, Lindfors 1957-1969, Paavola 1969-1985 ja Rantanen 1985-2007.
Kaarle Nordlund syntyi 24.1.1889 Nakkilassa. Koskesta voimaa -sivustolta voi lukea hänen vaiheistaan. Korjaan tässä sivun virheen, joka on myös Wikipediassa. Hänen vanhempansa olivat Adam Filemon Nordlund ja Amanda Josefiina Carlstedt. Isä kuoli Kaarlen ollessa kolmivuotias. Lapsuutensa Kaarle Nordlund vietti Nakkilan Kukonharjan Tynillä. Nordlund oli harjoittelijana Valtion rautateillä vuosina 1907-1914, minkä ohessa hän kävi Vaasan kauppakoulun 1911. Vuodesta 1914 lähtien hän toimi Jyväskylässä kirjapainon isännöitsijänä. Siellä painettiin Keski-Suomen työväestön lehteä Sorretun Voima, jonka nimi myöhemmin oli Työn Voima. Nordlund meni naimisiin Aliina (hautakivessä Alli) Kässin kanssa 1916. Vaimon sukujuuret ovat Jyväskylän maaseurakunnassa.
Sattumalta kokeilin, löytyykö Kansallisarkiston valtiorikosylioikeuden akteista Nordlundeja. Siellä olikin yli 60 sivua asiakirjoja Kaarle Nordlundista, joka oli tuomittu neljäksi vuodeksi kuritushuoneeseen elokuussa 1918. Tuomio oli valtiopetoksen valmistelusta. Hänet oli vangittu jo helmikuussa 1918 marraskuussa 1917 Jyväskylässä tapahtuneen poliiseihin kohdistuneen asetakavarikon vuoksi. Asiapapereista voi lukea sekä Nordlundia syyttäviä että hänen syyttömyyttään vakuuttavia todistajalausuntoja. Siellä on myös pitkä Nordlundin allekirjoittama selvitys, jossa hän todistaa syyttömyyttään ja vakuuttaa olleensa koko ajan väkivaltaa vastaan.
Sture Lindholmin kirjasta Vankileirihelvetti Dragsvik löytyi lisätietoja. Nordlund päätyi lopulta Tammisaaren vankileirille. Hän oli sitä ennen ollut vangittuna Kokkolassa. Nordlundin selviämistä leirillä auttoi se, että hän sai työskennellä sairaanhoitotehtävissä. Vangit olivat eri kasarmeissa ja yhteisen sairastuvan käydessä ahtaaksi, jokaiseen kasarmirakennukseen tuli oma sairastupa ja oma sanitääri. Nordlundista tuli sanitäärien johtaja, joka vangin asemastaan huolimatta antoi kirjallisia raportteja leirin lääkärille. Muutamia Nordlundin raportteja on säilynyt ja niistä voi lukea yksityiskohtaisia tietoja leirin kurjuudesta.
Valtiorikosylioikeuden papereista ei selviä, milloin Nordlund vapautui. Luultavasti hänet armahdettiin syksyn 1918 armahduksessa, sillä hänen tuomionsa oli neljä vuotta. Perheeseen oli toukokuussa 1917 syntynyt esikoinen. Tarkkaa muuttopäivää Jyväskylästä Tampereelle en ole löytänyt. Kuitenkin Nordlundista tuli vuonna 1919 Vakuutusyhtiö Turvan johtaja. Täytyy ihmetellä, miten nopeasti valtiopetoksen valmistelusta tuomittu mies alkoi edetä urallaan.
Nordlund toimi monissa Tampereen kaupungin luottamustehtävissä 1920-luvulla. Hänestä tuli yksi Tampereen sosiaalidemokraattien kärkinimistä. Vuodesta 1922 Nordlund kuului Tampereen kaupunginvaltuustoon ja seuraavana vuonna hänet valittiin valtuuston varapuheenjohtajaksi. Valitsijamiehet valitsivat Suomen presidentin ensi kerran vuonna 1925. Nordlund kuului näihin valitsijamiehiin.
Kunnallislakia uudistettiin vuoden 1927 valtiopäivillä. Vuoden 1931 alusta tuli kaikissa Suomen kaupungeissa olla lain edellyttämä kaupunginhallitus. Sen tehtävä oli valmistella asiat kaupunginvaltuustolle ja käyttää kunnallista toimeenpanovaltaa. Tampereen kaupunki otti uuden hallintojärjestelmän käyttöön jo vuoden 1929 alusta. Kaupunginhallituksen muodostivat kaupunginjohtaja, kaksi apulaiskaupunginjohtajaa ja yhdeksän vuodeksi kerrallaan valittua jäsentä.
Nordlund valittiin kaupunginjohtajaksi vuoden 1929 alussa. Vuosi oli Tampereen juhlavuosi. Kaupungin perustamisesta tuli kuluneeksi 150 vuotta, mutta Kuru-laivan onnettomuus syyskuussa aiheutti juhlien peruuntumisen. Paljon silti tapahtui vuonna 1929. Uusi Hämeensilta otettiin käyttöön, Hotelli Tammer valmistui, Tampereen Orkesteri perustettiin ja Pyynikin uusi näkötorni valmistui.
Kaupunginjohtajan päätehtävä yleishallinnon lisäksi oli huolehtia talousasioista. Nordlund itse kirjoitti Tammerkoski-lehdessä (1939:2) uuden hallintomallin kymmenestä ensimmäisestä vuodesta ja arvioi uudistuksen selkeyttäneen päätöksentekoa. Nordlundia johtajana ehkä kuvaa hänen arvionsa lopetus: ”Lait ja ohjesäännöt määräävät kuitenkin aina vain toiminnan rajat ja yleispiirteet. Elävän voiman ja tehokkuuden niille antavat ihmiset, jotka niitä toteuttavat. Tämän yksityiskohtaisen toiminnan arvostelu ei kuitenkaan sovellu allekirjoittaneen tehtäväksi.”
Nordlund johti Tamperetta koko 1930-luvun ja myös sota-aikana. Pitäisi päästä kaupunginarkistoon tutkimaan ajan asiakirjoja, jotta saisi paremman käsityksen hänen toiminnastaan. Sen ajan kaupunginjohtaja oli lähinnä virkamies. Vasta Erkki Lindforsin ja Pekka Paavolan kausien aikana kaupunginjohtajasta tuli enemmän julkisuuden henkilö.
Tammerkoski-lehteä (1943:5) lainaten tammikuun 8. pnä 1943 kuoli kaupunginjohtaja Kaarle Nordlund, joka parin vuoden ajan oli potenut vaikeata sairautta, mihin osaltaan oli vaikuttanut sota-ajan tuoman työlisän aiheuttama rasitus.
Nordlund on haudattu Kalevankankaan hautausmaalle (osio 35). Siellä ovat myös Sulo Typön (osio 41) ja Erkki Lindforsin (osio 39) haudat.
Entisenä nakkilalaisena olen miettinyt, oliko Nordlundilla vaikutusta Nakkilalle tärkeään siltahankkeeseen. Sata vuotta sitten Kokemäenjoen yli ei ollut Nakkilan kohdalla siltayhteyttä. 1930-luvun lopulla Nakkilan silloisen kirkkoherran Antti Perheentuvan johdolla saatiin hankkeelle rahoitus. Tampereen vanha rautatiesilta siirrettiin Arantilan sillaksi. Tämä kapea silta korvattiin vasta 1990 uudella sillalla.
Aion jatkaa kertomalla Kaarle Nordlundin isästä Adam Filemon Nordlundista, joka toimi pitkään kiertokoulunopettajana Nakkilassa 1800-luvun loppupuolella.
Juhana ja Henrika Jääskeläinen muuttivat Viipuriin Parikkalasta 28.3.1884. Mukana seurasivat heidän 1,5-vuotias tyttärensä Helmi Maria, Juhanan 60-vuotias äiti Maria Haapalainen sekä Juhanan nuorin veli 20-vuotias Tuomas. Todennäköisesti he muuttivat kodin irtaimisto mukanaan ja hevosvaunuilla, sillä junarata Parikkalasta Viipuriin valmistui vasta 1906.
Jääskeläiset muuttivat Viipurissa usein, joten en ehkä onnistunut jäljittämään heidän kaikkia osoitteitaan henkikirjoista. Miten tähän aikaan etsittiin uutta vuokra-asuntoa? Lehdistä löytyi joitain ilmoituksia asunnoista. Äitini kertoi, että he etsivät Viipurissa uutta asuntoa katselemalla talojen ikkunoita, sillä jos joku asunto oli vuokrattavana, oli sen ikkunassa valkoinen pahvilappu.
Jääskeläiset on merkitty jo Viipurin vuoden 1884 henkikirjaan Aninan kaupunginosaan taloon nro76 (henkikirjassa ei ollut katujen nimiä). Juhanan ammattina oli työläinen. 1887 he muuttivat Aninassa taloon nro 104, mutta Tuomas oli jo muuttanut omilleen. Henkikirjan 1890 aikaan perhe asui Entisen linnoituksen kaupunginosassa (se tarkoitti ns. vanhaa kaupunkia) talossa nro 12-13. Juhanan ammattina oli gårdsdrängen. Olisiko ollut talonmies?
1893 Jääskeläisten osoite oli Pietarin esikaupungissa talossa nro 72. Juhanan ammattina oli månglare = kaupitsija, kaupustelija. Olivatkohan he jo tällöin avanneet kaupan, jonka tiedän heidän perustaneen Viipuriin? Yritin selvittää asiaa Kansallisarkistosta, mutta Mikkelin yksiköstä kerrottiin, että Viipurin maistraatin aineistoja on tuhoutunut sodissa, eikä sitä voida selvittää.
Muutoksia perhekoossa, iloa ja surua
7.4.1896 syntyi perheen ainut poika, joka sai nimekseen Arvo Einar. Hän kuoli kuitenkin jo 10 kuukauden ikäisenä aivokalvontulehdukseen. 15-vuotiaalle Helmi Marialle syntyi 2.3.1898 sisar Aili Sigrid ja kohta sen jälkeen kuoli Juhanan äiti Maria Haapanen 74-vuotiana 26.3.1898 syynä sydänvika. Kahden ja puolen vuoden kuluttua perhe kasvoi vielä, kun kolmas tyttö Lempi Inkeri syntyi 15.12.1900. Lempin kummit olivat aliupseeri Matti Ristseppä ja vaimonsa Vilhelmiina.
Vuonna 1900 perheen osoitteena oli Ainonkatu 21, joten olisiko muuton syynä ollut tarve saada isompi asunto. Asunnossa asui nyt viisi aikuista ja kaksi lasta: Juhana, Henrika, Helmi, Aili, Lempi sekä piika Hilma Nordman ja renki Erik Ikonen, s. 1877. Vanhin tytär Helmi opiskeli tähän aikaan Viipurin kirkkomusiikkiopistossa, joka oli aiemmin nimeltään Viipurin lukkari- ja urkurikoulu ja perustettu 1893. Hän meni naimisiin opiskelutoverinsa Antti Ruotsalaisen kanssa 24.8.1902. Molemmat työskentelivät kanttori-urkureina.
Perheeseen tullut uusi asukas Hilma Nordman oli syntynyt 31.8.1875 Kesälahdella. Hän muutti Kesälahdelta 20-vuotiaana Parikkalaan 12.8.1895 ja sieltä edelleen Viipuriin 27.10.1900, jossa hän meni asumaan Jääskeläisen perheeseen. Hilman äiti oli Maria Asikainen, Henrikan isän 10 vuotta nuorempi sisar, joka oli 1867 avioitunut Henrik Nordmanin kanssa. Hilma oli siis Henrikan serkku.
Hilma oli Jääskeläisen perheessä piikana eli kotiapulaisena koko ikänsä ja hänet haudattiin Parikkalassa samaan hautaan Ailin ja Lempin kanssa. Lempi puhutteli häntä kirjassaan ”Kevät vanhassa kaupungissa” nimellä täti, ja hän olikin 25 vuotta Lempiä vanhempi. Minusta on erikoista, että Lempin muistelmissa ei mainita kuin kerran Hilma-täti, ei myöskään Erkki Moision kirjoittamassa Lempi Jääskeläisen elämänkerrassa, vaikka hän varmaan oli tärkeä henkilö Lempin ja Ailin elämässä.
Kuluneet pari vuotta olivat olleet Henrikalle henkisesti ja fyysisesti kuluttavia, koska hän oli ollut raskaana vuosina 1896, 1898 ja 1900 ja poikavauva Arvo oli kuollut 1897 ja anoppi 1898. Ajattelen, että Hilmaa tarvittiin Henrikan avuksi, koska hänellä oli nyt hoidettavanaan kaksi lasta ja ehkä hän työskenteli myös kaupassa.
Elämää Viipurissa 1900-luvun alussa
1900-luvun vaihteessa Viipurissa oli, esikaupungit mukaan lukien, 36 600 asukasta. Asukkaiden kotikieliä oli neljä: suomi, ruotsi, venäjä ja saksa, ja myös kaikilla näillä kieliryhmillä oli omat seurakunnat. Pietarin läheisyys toi paljon venäläisiä matkailijoita ja kaupungissa oli venäläinen varuskunta.
Viipurin katunäkymä 1910 (Lähde: Sven Hirn, Juha Lankinen, Viipuri – kansainvälinen kaupunki)
Henkikirjassa 1906 perhe on merkitty osoitteeseen Otavankatu 48, asukkaina Juhana ja Henrika, tytöt Aili ja Lempi, piika Hilma Nordman sekä Heikki Sinkkonen. Heidän asuintalonsa omisti Juhanan kolme vuotta nuorempi veli ajuri Antti Jääskeläinen, joka oli muuttanut Parikkalasta Viipuriin 22.5.1882. Hän oli ostanut talon 2.10.1897 ja siinä asui Jääskeläisen perheen lisäksi 18 henkeä. Aika iso talo siis! Otavankadun lähellä oli perheen lapsille mukava leikkipaikka Patterinmäki, joka oli 1860-luvulla linnoitettu alue, kumpuileva kukkula ja sitä ympäröi 1905 rakennettu tiilimuuri. Perheen äiti Henrika oli myös vuokrannut puutarhan, jossa oli omenapuita, ja jossa perheen lapset saivat leikkiä.
Otavankadun asuntoon muutti myös Heikki Sinkkonen, joka oli syntynyt 18.10.1883 Parikkalassa. Hänelle ei ole merkitty ammattia henkikirjaan 1906. Kuka oli tämä 23-vuotias Heikki? Hänen asumisensa Jääskeläisellä oli minulle suuri yllätys, sillä Heikki Sinkkonen oli äitini setä eli äidin isän Matti Sinkkosen veli, enkä ollut tiennyt, että hän liittyi Jääskeläisten elämään. Heikki muutti Parikkalasta 24.3.1906 Viipuriin.
Mikähän rooli Heikillä oli? Erkki Moision kirjoittamassa Lempi Jääskeläisen elämänkerrassa kerrotaan: ”Pimeinä syysiltoina perhe kokoontui ruokasaliin ja kaupanhoitaja Heikki luki ääneen päivän uutisia”. Olisiko Heikki tosiaan vastannut Jääskeläisten kaupasta? Heikki asui henkikirjojen mukaan Jääskeläisten asunnossa ainakin vuoteen 1920, johon asti pystyn näkemään henkikirjoja (vain vähintään 100 vuotta vanhoja asiakirjoja voi tutkia netissä). Heikki perusti myöhemmin oman lihakaupan kauppahalliin. Vuoden 1912 verotuksessa hänet mainitaan lihakauppiaana.
Henrikasta tulee kauppias
Juhana Jääskeläinen kuoli 50-vuotiaana 15.2.1908. Juhanan kuolinsyytä ei pysty selvittämään, koska Viipurin kirkonkirjat tuhoutuivat sodassa 1939 – 1940. Juhanan perukirjaa ei löytynyt Kansallisarkistosta ja sieltä saadun tiedon mukaan: ”Vielä 1908 on ollut yleistä, että perukirjaa ei ole syystä tai toisesta laadittu. Arkistolla olevan tiedon mukaan Viipurin raastuvanoikeuteen toimitettuja perukirjoja vuosilta 1880 – 1944 ei ole hävinnyt viime sotien aikana.” Isänsä kuollessa Aili oli vajaa 10-vuotias ja Lempi 7-vuotias. Erkki Moision kirjan mukaan Lempille jäi isästä muistuttamaan vapaapalokuntalaisuus, viulu ja muistikirja.
Mahdollisesti Juhana sairasteli jo vuosina 1906 ja 1907, koska häntä ei ollut enää vuoden 1907 henkikirjassa perheen yhteydessä. Mutta missä Juhana oli, sitä en saanut selville. Yksi selitys on se, että 19.2.1906 Henrika anoi Viipurin Raastuvanoikeudelta pesäeroa miehestään. Heillä oli ilmeisesti myös taloudellisia vaikeuksia tähän aikaan. Ehkä Heikkiä tarvittiin avuksi kauppaan. Henrikan ammattina on henkikirjassa 1907 kauppias, joten ilmeisesti hän vastasi jo silloin kaupasta.
Henkikirjaan 1908 ilmestyi jälleen uusi miespuolinen ”vakiasukas”, 17-vuotias Antti Asikainen Jääskeläisten naisvaltaiseen joukkoon. Tästä lähtien ainakin 1920 vuoteen asti hän asui Jääskeläisten luona. Sain tehdä aikamoisen salapoliisityön selvittääkseni, mitä sukua hän oli.
Antti Pekanpoika Asikainen syntyi 24.7.1891 Jaakkimassa. Hänen isänsä Pekka (Peter) Asikainen syntyi 1863 Kesälahdella, muutti 1883 Parikkalaan ja sieltä Jaakkimaan 1887. Mentyään siellä naimisiin hän muutti takaisin Parikkalaan 1907 ja sieltä edelleen perheensä kanssa Viipuriin 13.9.1909. Todellisuudessa Antin täytyi muuttaa Viipuriin jo aiemmin, koska hänet on merkitty vuodesta 1908 lähtien Jääskeläisen asuntoon. Vasta vuodesta 1918 lähtien Antille oli merkitty ammatiksi kauppa-apulainen, vaikka oletan hänen työskennelleen Jääskeläisen kaupassa aiemminkin. Antti oli Henrikan serkun Pekka Asikaisen poika.
Henkikirjan 1910 mukaan Jääskeläiset asuivat Salakkalahden kaupunginosassa osoitteessa Pajakatu 3 vuokralla leskirouva Sofia Helanderin omistamassa talossa, asukkaina kauppias Henrika (henkikirjassa lukee Henrik!), lapset Aili ja Lempi, piika Hilma Nordman, Heikki Sinkkonen, Antti Asikainen ja 22-vuotias oppilas Hilda Pulkkinen. Lempi Jääskeläisen kertoman mukaan he muuttivat Pajakadulle tilavampaan asuntoon.
Hilda Amanda Pulkkinen syntyi 13.3.1888 Parikkalassa ja myös hän oli Henrikan sukulainen. Hildan äiti oli Helena Asikainen, joka oli Henrikan 13 vuotta vanhempi sisar. Henrika oli siis Hildan täti. Helena Asikainen oli muuttanut Kesälahdelta Parikkalaan 1880 ja avioitunut siellä 1883 Mauno Ollinpoika Pulkkisen kanssa. Hilda muutti yksin Parikkalasta Viipuriin 1910 ja asui Jääskeläisen perheessä ainakin sota-aikaan asti. Hän oli ensin oppilas, mutta myöhemmin ompelija ja kävi työssä kodin ulkopuolella.
Henrika ja tyttäret. Kuva on otettu isän kuoleman jälkeen v. 1911, jolloin Aili oli 13-vuotias ja Lempi 10-vuotias. (Lähde: SKS KIA. Lempi Jääskeläisen Seura ry:n arkisto)
Maailma mullistui, niin myös Jääskeläisten elämä
1915 Jääskeläiset muuttivat vanhaan kaupunkiin osoitteeseen Katariinankatu 11 ja tässä asunnossa he asuivat pitkään, ainakin vuoteen 1920 asti, varmaan pidempäänkin. Edellä mainittujen asukkaiden lisäksi Jääskeläisillä oli kaksi vuokralaista. Lempi kävi Viipurin yhteiskoulua ja myös Aili oli samassa koulussa.
Vuonna 1917 vaikutti ensimmäinen maailmansota ja 1918 sisällissota, joten ne olivat levottomia aikoja Suomessa ja silloin oli myös elintarvikepulaa. 8.3.1917 oli sanomalehti Wiipurissa kuulutus, jossa ilmoitettiin: ”Lihaa jaetaan kolmannen kerran kaupungin asukkaille 300 g henkeä kohden. Lihaa on ostettava lihakorteilla.” Lihaa oli myytävänä mm. suuressa hallissa J. Jääskeläisen ja H. Sinkkosen myymälöissä. 22.3.1917 lihaa jaettiin neljännen kerran. Vuonna 1918 lihaa jaettiin samanlaisilla kuulutuksilla, mutta nyt 750 g henkeä kohden. Huomiota kiinnittää se, että kauppa oli edelleen Juhana Jääskeläisen nimellä. Suuri halli tarkoitti varmaan keskustaan kauppatorin laidalle vuonna 1906 valmistunutta Pohjoismaiden suurinta kauppahallia.
Sisällissodan puhjettua 1918 punaiset ottivat Viipurin valtaansa ja se vaikutti kaikkien elämään. Koulut lakkasivat ja Jääskeläisten kauppa määrättiin suljettavaksi. Miehet piileskelivät maan alla. Elintarvikkeiden hupeneminen, kotitarkastukset ja epätietoisuus tulevasta veivät Henrikan voimat ja hän kuoli 57-vuotiaana 22.3.1918 juuri vähän ennen valkoisten tuloa kaupunkiin. Henrika haudattiin Juhanan kanssa samaan hautaan Ristimäen vanhalle hautausmaalle. Äidin kuolema järkytti 20-vuotiasta Ailia ja 17-vuotiasta Lempiä. Äidin kuoltua Lempillä todettiin sydänvika. Tytöillä ei ollut enää ketään elättäjää eikä huoltajaa. Heidän holhoojakseen esitettiin Helmi-sisaren aviomiestä, mutta tähän eivät Aili ja Lempi suostuneet. Lopulta holhoojaksi määrättiin heidän taloudenhoitajansa Hilma Nordman.
Viipurin yhteiskoulu, valmistunut 1903Ilmoitus sanomalehdessä Wiipuri 16.5.1918
Henrikan perukirjan mukaan hänellä oli säästöjä ja henkivakuutusrahoja yhteensä n. 8000 mk. Lisäksi omaisuutena oli huvilarakennus palstoineen Parikkalassa ja normaali kodin irtaimisto. Onneksi velkoja ei ollut. Tyttäret eivät siis jääneet ihan tyhjän päälle ja vuokralaisista sai myös lisätuloja. Aili pääsi ylioppilaaksi 1917 ja sen jälkeen hän meni töihin, sillä vuoden 1919 henkikirjassa hänen ammattinaan on pankkivirkailija. Aili ja Lempi eivät jääneet myöskään henkisesti orvoiksi – vaikka täysorpoja olivatkin – koska samassa taloudessa asui neljä heille tuttua aikuista: sukulaiset Hilma, Hilda, Heikki ja Antti.
Aiemmin oletin, että Jääskeläisen kauppa lopetettiin Henrikan kuoleman jälkeen, mutta siitä en ole saanut varmuutta. Toisaalta, äitini muisteli, että hänen velipuolensa Reino, joka oli syntynyt 1910, olisi ollut työssä 1920-luvulla Jääskeläisen kaupassa kansakoulun jälkeen. Jos tämä pitää paikkansa, niin hoitiko kauppaa Antti Asikainen vai joku muu?
Jatkan seuraavassa artikkelissani Lempi Jääskeläisen elämästä kertomista 1920 vuoden jälkeen.
Lähteet: Hirn Sven, Lankinen Juha: Viipuri – kansainvälinen kaupunki. 1988. Jääskeläinen Henrika: Perukirja, laadittu 28.5.1818. Jääskeläinen Lempi: Kevät vanhassa kaupungissa. 1957. Moisio Erkki: Lempi Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja. 1983. Jaakkiman, Kesälahden, Parikkalan ja Viipurin seurakuntien kirkonkirjat Vanhat sanomalehdet: https://digi.kansalliskirjasto.fi/ Viipurin henkikirjat
Sukututkimuksessa on kiehtovaa löytää uusia yhteyksiä erilaisten ihmisten ja sukujen välillä. Ihmisten muodostamia verkostoja. Ne saattavat löytyä sattumalta tai jonkin tutkimuksen sivutuotteena vanhoista arkistolähteistä tai vanhoista kirjoista. Niitä voi löytää myös museoista ja hautausmailta. Kun astuu pääportista Tampereen Kalevankankaan hautausmaalle ja kulkee hieman vasemmalle, tulee vastaan hiukan erikoinen hautamuistomerkki. Obeliskin muotoisen muistomerkin jalustassa lukee: ”Tässä lepää kolme poikaa ja viisi tyttöä: kuin tapaturmaisesti hukkuivat Näsijärveen 24 p. kesäkuuta v. 1881”. Näin monen henkilön yhtäaikainen hukkuminen on ollut erittäin harvinainen tapaus.
Mistä löytyisi lisätietoa tapauksesta? Hyvä apuväline on Kansalliskirjaston Historiallinen Sanomalehtikirjasto, josta löytyykin Tampereen Sanomien julkaisema perusteellinen uutinen pari päivää tapahtuman jälkeen (29.6.1881):
”8 henkeä hukkunut! Pellawatehtaalaiset Alfred Syrén, Miina Syrén (edellisen sisar), Manda Syrén (mainittuin orpana), Miina Jägerroos, Manda Friman, Manda Lindroos eli Mäkelä, sepän oppilas Johan Sandell ja masuunin työläinen Kalle Aug. Hellman lähtiwät Juhannus-yönä weneellä Näsijärwelle pienelle huwimatkalle ja pysähtyiwät runsaasti puoli penikulmaa Tampereelta Aitolahden suulla Tapatora nimiselle saarelle. Näihin yhtyi myös Helsingin suomalaisen lyseon oppilas August Dahlberg, joka kuitenkin antoi tuoda itsensä mannermaalle jo k:lo 4 aamulla. Kyyditsijät menivät heti takaisin saarelle, ja sittemmin ei koko joukkueesta ole kuultu mitään, waikka lupasiwat wiimeistään puolen puolenpäiwän aikaan tulla kaupunkiin. Juhannus-päiwänä ei heitä osattu kaiwata, kun luultiin olewan maalla jostain talossa ja muutoinkin oliwat wähän ewäillä warustettuna. Outo aawistus heräsi omaisille, erittäin Syrén’in lasten wanhemmille wasta lauantai-aamuna, jolloin rupesivat tiedustelemaan poissa-olewain kohtaloa. Mainittuna päiwänä tuli Messukylästä Aitoniemen Alasen isäntä ilmoittamaan polisikamariin, että hän oli edellisenä päiwänä kirkkomatkallaan löytänyt kumoontuneen weneen liki Tapatoran saarta rannalla, josta se korjattiin heidän walkamaan. Syrén mentyään sitä katsomaan huomasi omaksi weneeksensä, ja silloin selkeni totuudeksi se kauhistuttava tunne, että lapsensa toisten nuorukaisten kanssa oliwat kohdanneet hautansa järwen pohjassa. Muutamia jäännöksiä oli weneessä, waikka ales-suin, todistamassa tapausten surkeutta, ja wähän matkaa weneen löytöpaikasta tawattiin rannalta erään takki ja lakki. Hukkuneet oliwat, paitsi yksi tyttö, joka oli 27 wuoden wanha, 18-21 wuoden ikäisiä. Ruumiita on haettu ahkerasti, toissa päiwänäkin oltiin yhteen aikaan 16 weneellä naaraamassa, waan ei ole wielä yhtään löydetty.”
Näitä nuoria siis yhdisti työpaikka eli Tammerfors Linne- & Jern-Manufaktur Aktie-Bolag eli myöhemmin Tampella. Seurueeseen kuului yhdeksäskin jäsen eli August Dahlberg, joka oli ennen opiskeluaan ollut samassa työpaikassa ja jossa hänen isänsä toimi valumestarina. Moni asia retkestä kaipasi lisätietoa. Historiallisesta sanomalehtikirjastosta löysinkin kymmenen vuotta myöhemmin Aamulehden julkaiseman pitkän artikkelin otsikolla: ”Juhannukseni 10 vuotta sitten” Kirjoittanut Aatu. Aamulehti 24.6.1891. Jutusta käy ilmi, että kirjoittaja on edellä mainittu August Dahlberg (myöh. Aukusti Alhovuori). Hän kuvaa mm. menomatkaa Tapatoran saarelle:
”Me saawuimme perille Tapatoran saareen; ja kun sinne toisen kerran weneellä oli haettu rannalle jääneet, oli seuramme täysilukuinen, yhdeksän henkeä. Wanhin naisista, joka samalla edusti seuran säädyllistä puolta, istui kiwelle kahwipannun ääreen. Me toiset lähdimme saarta katsastamaan; siinä ei ole paljon muuta kuin kallioita ja kiwiä sekä muutamia mäntyjä ja waiwaiskaswuisia pensaita. Mutta sitä paremmin sopi tältä paikalta katsella ympäristöä. Kiwenheiton päässä salmen toisella puolen oli wehreä kiwikkoranta, joka somasti kohosi. Toisella puolen oli Näsijärwen kiiltäwä pinta, jolla ei muita wäreitä näkynyt, kuin leikkiwän sorsaperheen synnyttämät. Yö oli tullut, mutta luonto ei tietänyt nukkuako wai walwoako. Walonjakaja oli jo painunut näköpiirin taakse, vaan hämärää ei kuulunutkaan. Sen sijaan lewisi lempeä kirkkaus, jonka walossa harmaapartainen petäjäkin näytti niin ihmeen ihanalta.”
Sen jälkeen kirjoittaja kertoo, kuinka hänen piti siskolleen antamansa lupauksen vuoksi poistua saaresta jo aamuyöllä ja kuinka hänet kyydittiin Kaupinojalle. Hän oli myös mukana, kun seuruetta ja heidän venettään alettiin etsiä:
”Jo kaukaa näimme järwelle tutun weneen punaisen kokan, ja perille päästyämme musteni maailma hetkeksi silmistämme, sillä kamalasti tuo äänetön esine todisti onnettomuudesta. Tuuli oli turjuttanut armottomasti sen laitoja rantakiwiin, yksi airo oli jäljellä, ja näiden lisäksi toi löytäjä wielä huiwin, lakin ja korin – kaikki tuttuja esineitä.”
Kesti useita viikkoja ennen kuin ruumiit löydettiin. Hautajaiset voitiin pitää 24.7.1881:
”Wiikko wierähti, wierähtipä toinenkin, waan yhtäkään hukkuneista ei löydetty, waikka kuinka olisi naarattu. Wihdoin awasi järwi powensa; toiset uhreistaan se ajoi maalle, toiset löydettiin weden pinnalta. Ne oliwat kauhun aikoja meille kaikille, mustan surun päiwiä, jotka elämän ajaksi piirsiwät synkät muistonsa omaisten ja tuttawien sydämiin.
Noin kolmen wiikon perästä lainehti ääretön wäkijoukko Tampereen uudella hautausmaalla. Sinne siunattiin kahdeksan nuorukaisen maalliset jäännökset samalla kertaa. Ei ollut sitä silmää, joka ei wettynyt, ei sitä sydäntä, joka ei heltynyt. Mahtawina ja ylewinä kuin itse Jumalan ääni korkeudesta kaikuiwat sielunpaimenen sanat, kun hän hautaustilaisuudessa puhui ihmiselämän katoowaisuudesta.”
Tarinansa kirjoittaja päättää seuraavin sanoin:
”Lukijani! Kun joskus käyt Tampereen uudella hautausmaalla, niin älä unohda käydä katsomassa erästä hautakiweä, joka on hiukan matkaa pääportista wasemmalle. Se tuntuu kylmältä kuten kaikki hautakiwet tässä kuolon hiljaisessa kaupungissa. Se on muodoltaan 8:siwuinen obeliski, jonka kullakin siwulla on nimi ja wuosiluku. Sen owat wainajien tuttawat pystyttäneet. Se huippu näyttää korkeuteen, ikään kuin muistuttaen meitä, missä meidän oikea isänmaamme on. Kewään kukkaset nuokkuilewat sen juurella ja ympärillä sanoen, emme mekään kauan elä, me tänä päiwänä kukoistamme, ensi yönä ehkä tulee tuima halla, joka mustuttaa wärin terästämme ja wie heikon elinwoiman warrestamme. Ja läheisen metsän puissa tuuli sinulle kuiskaa tarinan kahdeksasta nuorukaisesta, joiden elon taiwaalta aurinko äkkiä laski.”
Lukijaa voi jäädä askarruttamaan kysymys, miksi onnettomuus tapahtui. Todennäköisesti vene ei ollut riittävän suuri kahdeksalle henkilölle yhtä aikaa, koska menomatkalla heidät tuotiin kahdessa erässä. Koska kaikki näyttävät hukkuneen samalla kertaa, he lienevät olleet paluumatkan alkaessa kaikki veneessä. Juhannusaattoiltana oli ’Aatun’ kertomuksen mukaan tyyntä, mutta löydettäessä vene oli aaltojen kolhima. Ylikuormattu pieni vene on voinut kaatua Näsijärven selältä puhaltaneen tuulen voimasta pian rannasta lähdön jälkeen.
August Dahlbergistä eli Aukusti Alhovuoresta tuli merkittävä tamperelainen lehtimies. Hän syntyi 10. elokuuta 1863 Messukylässä ja kuoli 21. joulukuuta 1912 Tampereella. Hän toimi Aamulehden toimitussihteerinä ja päätoimittajana 1905-1912. Alhovuoren vanhemmat olivat sulattotyöläinen Emanuel Dahlberg ja Maria Kristina Laurén. Hän pääsi ylioppilaaksi Helsingin alkeisopistosta 1887 ja valmistui Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi 1892 ja maisteriksi 1894. Alhovuori oli nuorena työssä tehtaassa ja hän suoritti ylioppilastutkinnon sekä valmistui maisteriksi vasta aikuisvuosinaan. Toimittajan työn ohella Alhovuori toimi suomentajana.
Vielä tietoja hukkuneista: Wilhelmina Syrèn, s. 24.11.1860 Längelmäki, Alfred Syrèn, s. 23.7.1863 Messukylä, Amanda Syrèn, s. 12.3.1854 Kuhmoinen, Johan Fredriksson Sandell, s. 1.9.1859 Tampere, Amanda Johansdr Friman, s. 17.9.1859 Pirkkala, Amanda Gustava Karldr Mäkelä, s. 7.1.1861 Ylöjärvi, Ida Wilhelmina Jägerroos, s. 20.4.1862 Messukylä ja Karl August Hellman, s. 28.8.1863. Jostain syystä en ole löytänyt kirkonkirjoista mitään tietoa Karl Hellmanin alkuperästä. Häntä ei myöskään mainita kuolleiden ja haudattujen luetteloissa, vaikka hänenkin nimensä ja syntymäaikansa on hautamuistomerkissä.
Palasin kolmen vuoden tauon jälkeen Maria Elisabet Juhontyttären perheen pariin, kun minulta kysyttiin hänen puolisonsa Juho Akselinpojan esipolvia. Juho Akselinpojan isä oli esiäitini Valpuri Perintytär Yli-Puton veli. Nämä Yli-Puton lapset olivat kotoisin Lavian Riihon kylästä.
Kolme vuotta sitten olin selvitellyt Maria Elisabetin vanhimman tyttären Marian, joka myöhemmin esiintyi nimellä Maria Kustaava, vaiheita. Tämä nuorempi Maria syntyi 9.4.1813 Suodenniemellä äitinsä aviottomana tyttärenä. Tämän kevään tutkimuskierroksella selvisi, että tytär Maria tuskin oli Maria Elisabetin puolison tytär, vaikka saikin myöhemmin tältä patronyymin Juhontytär.
Maria Elisabet meni naimisiin Juho Akselinpojan kanssa 26.3.1815 Suodenniemellä, siis 2 vuotta Maria-tyttären syntymän jälkeen. Perhe muutti Hämeenkyröön marraskuussa 1815. Ennen muuttoa Juho oli renkinä Lavian Hessolla ja vaimo Maria Elisabet tyttärineen Suodenniemen Märkätaipaleessa. Edellisen selvittelyni jälkeen on tullut mahdolliseksi katsoa alkuperäisistä kirkonkirjoista valokuvattuja kuvia SSHY:n jäsensivuilla (kuvatietokannassa). Mainituille sivuille on tullut myös lisää materiaalia mm. muuttokirjoja. Hämeenkyröön viedystä muuttokirjasta selvisi perheen rakenne: ”Lavia Hesso drengen Johan Axellsson äro födde 5.7.1789, hustru Maja Lisa Johansdr f. 21.6.1795, deras medfölljande dotter Maria är född 9.4.1813.”
Huomautettakoon tässä vaiheessa, että vanhempien syntymäajat eivät muuton aikaan olleet alkuperäiset ja tyttärenkin syntymäaika muuttui 1830-luvulla. Hämeenkyrön rippikirjassa 1814-22 on tytär Marialla patronyymi Akselintytär, siis isäpuolen patronyymi. Virheisiin ja puutteisiin törmää usein Hämeenkyrön 1800-luvun vaihteen molemmin puolin laadituissa rippikirjoissa. Niiden kanssa sukututkijoiden on ollut pakko oppia elämään. Perheeseen syntyi tytär Ester 13.12.1815. Myös hänelle on merkitty rippikirjaan patronyymi Akselintytär, vaikka kastetiedon mukaan isä on renki Juho. Hämeenkyrössä perheellä on syntymäajat: itsellinen Juho Akselinpoika 1791, Maria Juhontytär 1793, Maria 1813 ja Ester 1815.
Kuva 1. Hämeenkyrön rippikirja 1814 s. 295
Jo seuraavana vuonna perhe muutti Mouhijärvelle. Siellä on samat syntymäajat, mutta niiden lisäksi tulee syntymäpaikat, jotka nyt tiedän oikeiksi. Mouhijärveltä matka jatkui Suodenniemelle tai tarkemmin Laviaan marraskuussa 1817. Lavian omat rippikirjat alkavat vasta vuodesta 1827. Suodenniemen rippikirjassa perheen tiedot ovat seuraavat: itsellinen Juho Akselinpoika s. 1791 Suodenniemi, vaimo Maria Elisabet Juhontytär s. 21.6.1795, tytär Maria s. 9.4.1813, tytär Ester s. 1815 ja tytär Justiina s. 27.3.1818. Kolme vuotta sitten olin melkein ällikällä lyöty, sillä äidille ja tyttärelle oli palautettu ne syntymäajat, jotka heillä oli Suodenniemeltä lähtiessä. Vuoden 1816 muuttokirjassa Hämeenkyröstä Mouhijärvelle oli kaikilla perheenjäsenillä pelkät syntymävuodet ilman syntymäpaikkoja. Suodenniemen muuttokirjoja ei vielä ole katsottavissa. Onko olemassakaan? Päättelin, että Maria Elisabet Juhontyttären täytyy olla Suodenniemellä tai Laviassa tunnettu, koska hänelle oli palautettu se syntymäaika, joka hänellä oli sieltä lähtiessä 1815.
Kuva 2. Suodenniemen rippikirja 1814 s. 55
Maria Elisabetin lapsuudenperhettä en löytänyt 3 vuotta sitten. Muutama viikko sitten palasin uudelleen tutkimaan hän alkuperäänsä. Hakuohjelma HisKillä löytyi yksi kiinnostava kastetieto:
”Mouhijärvi – kastetut 24.6.1793 29.6.1793 Vuoriais Tråssk. Johan Snäll Lisa Georgi Maria Elisab.”
Lopulta löysin Mouhijärven Vuoriaisen eli Häijään kylän Sepän isännän sisaren Liisa Yrjöntyttären, s. 10.5.1759, ja vähän alempaa samalta sivulta Juho Yrjönpojan ilman syntymäaikaa sekä tytär Maria Liisan, s. 1793. Liisa ja Juho on yhdistetty aviopariksi samanlaisilla reunamerkinnöillä. Heidät vihittiin 19.5.1793 Mouhijärvellä, siis kuukautta ennen tyttären syntymää. HisKin mukaan Sepän Liisa-tytär olisi syntynyt 30.5.1759. Liisan ja Juhon perhettä ei löytynyt seuraavasta rippikirjasta Häijäästä. Perheeseen ei löytynyt helposti lisää lapsia, eikä vanhempien kuolintietojakaan löytynyt. Tämä tiesi rippikirjan läpikäymistä. Sitä ennen katsoin aikaisempia rippikirjoja, joista selvisi, että Liisa Yrjöntyttärellä oli kastetiedossa ilmoitettu syntymäaika 30.5.1759 rippikirjaan 1782-87 saakka, jonka jälkeen se muuttui muotoon 10.5.1759. Tutkittavana olevan tytön äiti oli siis varmuudella Sepän tytär.
Kuva 3. Mouhijärven rippikirja 1789 jakso 22 (myöhemmin numeroitu s. 20)
Sitten oli aloitettava rippikirjan lukeminen sivu sivulta. Tällä kertaa oli onnea matkassa, sillä perhe löytyi sivulta 10. Mustianojan Liuhalla perheen kokoonpano oli seuraava: reserviläinen Juho Yrjönpoika Göök ilman syntymäaikaa, vaimo Liisa Yrjöntytär s. 10.5.1759, tytär Maria Liisa s. 24.6.1793. Perhe muutti Hämeenkyröön 1790-luvun lopulla, vuoden viimeinen numero ei näy kunnolla. Muuttotietoja ei ole olemassa ja olemassa olevista tiedoista ei perhettä löydy. HisKillä en löytänyt mitään perheen tietoja Hämeenkyröstä, mikä ei yhtään yllättänyt. Mikä nyt neuvoksi? Hämeenkyrön rippikirjaa 1784-1805 en halunnut alkaa käydä läpi siinä olevien puutteiden ja virheiden vuoksi.
Kuva 4. Mouhijärven rippikirja 1795 jakso 12 (myöhemmin numeroitu s. 10)
Sitten keksin kokeilla Mouhijärven muuttaneita HisKillä ja se kannatti. Tarkistin löytämäni tiedon muuttaneiden luettelosta ja muuttokirjasta. Muuttokirjan mukaan Mouhijärvelle 18.5.1808 Hämeenkyröstä muuttivat reserviläinen Juho Smällin vaimo Liisa Yrjöntytär, joka oli syntynyt Mouhijärvellä, sekä lapset Maria Elisabet, s. 1795 Mouhijärvellä, ja Juho, s. 20.8.1798. Se, että Juholle ei ollut merkitty syntymäpaikkaa, viittaa siihen, että hän oli syntynyt Hämeenkyrössä. He palasivat äidin kotitaloon Häijään Sepälle, jonne äidille on merkitty alkuperäinen syntymäaika 30.5.1759.
Kuva 5. Mouhijärven rippikirja 1804 s. 23
Seuraavaan rippikirjaan 1810-15 Liisan ja lasten alle ilmaantuu reserviläinen Juho Smäll, jolla on syntymäaika 28.12.1779, ja jonka sanotaan tulleen ilman todistusta (utan attest). Reserviläinen on yliviivattu ja yläpuolelle kirjoitettu jääkäri. Liisa ja Juho Smäll on yhdistetty aviopariksi reunamerkinnöillä. 1779 syntynyt Juho Smäll lienee liian nuori 1793 syntyneen Maria Elisabetin isäksi tai sitten hänen syntymäaikansa on muuttunut Hämeenkyrössä käynnin yhteydessä. Mouhijärveltä Hämeenkyröön lähdettäessä Juholla ei ollut syntymäaikaa rippikirjassa. Juho Yrjönpoika Smällin/Göökin alkuperä ja syntymäaika ovat viime päivien uurastuksessa selvinneet, mutta se on oma tarinansa. Tytär Maria Elisabetille on lisätty syntymäpäiväksi 21.6., vuosi on edelleen 1795.
Kuva 6. Mouhijärven rippikirja 1810 s. 25
Maria Elisabet Juhontytär muutti Mouhijärveltä maaliskuussa 1811 Suodenniemelle. Mouhijärveltä muuttaneiden luettelossa on hänestä maininta ”Flickan Maria El. Smäll ifrån Vuoriais till Suodenniemi” ja Suodenniemelle muuttaneiden luettelossa ”Pig. Maria Elisabeth Smäll ifrån moderkyrkan till Märkätaipale Isotalo”. Märkätaipaleen Isotalosta löytyy kyseinen piika syntymäaikanaan 21.6.1795. Hänen kohdallaan marginaalissa oleva merkintä ei vielä ole selvinnyt. Suodenniemen rippikirjassa 1814-20 Maria Liisa Juhontyttärellä, s. 21.6.1795, on avioton poika Juho, jonka syntymäajan päälle on kirjoitettu 9.4.1813 syntyneen aviottoman tyttären syntymäaika. Maria Liisan yläpuolella on Juho Akselinpoika, jonka kanssa hän avioituu 26.3.1815 ja muuttaa Hämeenkyröön 11.12.1815.
Kuva 7. Suodenniemen rippikirja 1814 s. 189
Näin on saatu selvitettyä Juho Akselinpojan vaimon alkuperä. Vaimo on Maria Elisabet Juhontytär Smäll, joka on syntynyt 24.6.1793 Mouhijärvellä reserviläisen ja talon tyttären lapsena. Juho Akselinpoika ja Maria Elisabet Juhontytär saivat Esterin ja Justiinan lisäksi kahdeksan lasta. Maria Elisabet kuoli huhtikuussa 1866 keuhkotautiin ja Juho maaliskuussa 1859 hivutustautiin.
Hankalien ongelmien selvittämisessä tarvitaan usein monenlaisia lähteitä ja useita tutkimiskierroksia kuten yllä olevasta tarinasta selviää. Jotain todella viehättävää on tällaisten ongelmien ratkaisemisessa. Saatan myöhemmin kertoa Juho Akselinpojan ja hänen tytärpuolensa syntymäaikojen selvitysprosesseista. Lisäksi yritän selvittää Maria Elisabetin isän Juho Yrjönpoika Smällin elämänvaiheita.
Kyseessä on kirjailija Lempi Jääskeläinen, joka syntyi 15.12.1900 Viipurissa. Miksi ihmeessä olen kiinnostunut jo niin kauan sitten syntyneestä ja 55 vuotta sitten kuolleesta henkilöstä, josta nykyihmiset eivät ole kuulleetkaan?
Lempi Jääskeläinen lapsena (lähde: SKS KIA. Lempi Jääskeläisen Seura ry:n arkisto.)
Sukututkijalla riittää aina uusia tutkimuskohteita, sillä eri sukuhaaroja ja mielenkiintoisia ihmiskohtaloita riittää loputtomiin. Tämän vuoden tammikuussa päätin keskittyä tutkimaan paremmin äidinäitini serkun Lempi Jääskeläisen elämää ja yllättäen huomasin tänä vuonna olevan hänen syntymänsä merkkivuoden. Hän oli sukumme ainut kuuluisuuden henkilö, ns. julkkis. Kirjahyllyssäni on 10 äidiltä perittyä Lempin kirjoittamaa kirjaa, joista olen – kehtaanko tunnustaa – lukenut vain kolme. Äitini perhe asui Viipurissa ja kertoili minulle hänen ja Jääskeläisen perheen elämästä, koska molemmat perheet olivat tekemisissä keskenään. Kerron siitä myöhemmissä artikkeleissani.
Lempi Jääskeläisen kirjoja
Tutkimukseni ovat aivan kesken, mutta voin jatkossa kertoa lisää siitä, miten olen edistynyt. Onnekseni sain houkuteltua mukaan Helsingissä asuvan serkkuni, joka on käynyt tutkimassa Suomalaisen Kirjallisuuden seurassa (SKS) Lempi Jääskeläisen nimeä kantavan arkiston sisältöä. Hän on löytänyt sieltä mm. kirjeitä ja valokuvia. Harmi vain, että arkistossa olevat kaksi pakettia päiväkirjoja ovat kokonaan käytöltä suljettuja 22.6.2030 saakka, jolloin tulee kuluneeksi 50 vuotta Lempin Aili-siskon kuolemasta. Mahdanko enää silloin yli 80-vuotiaana jaksaa tutustua niihin? Lisäksi SKS:n arkisto on nyt suljettuna koronaviruksen vuoksi, joten serkkuni ei voi jatkaa tutkimuksiaan. Serkkuni alkoi lukea Lempin kirjoittamia kirjoja – niitä saa edelleen varastokirjastoista – ja hän kertoi, että kirja Kevät vanhassa kaupungissa (ilmestynyt 1957) on omaeläkerrallinen muistelu Viipurin ajoilta. Minäkin halusin ehdottomasti lukea sen, mutta kirjastot ovat nyt kiinni. Tutustuin netissä olevien antikvariaattien valikoimiin ja niissähän oli monia Lempin kirjoja. Tilasin ensimmäistä kertaa elämässäni kirjan netin kautta. Postituskulut maksoivat enemmän kuin itse kirja.
Lempi Jääskeläinen syntyi siis Viipurissa, mutta hänen juurensa olivat Parikkalassa, sillä vanhemmat olivat muuttaneet Viipuriin Parikkalasta vuoden 1884 maaliskuussa. Lempin isä oli Juhana (Johan, Juho) Tuomaanpoika, s. 1857. Jääskeläisen suku oli asunut Parikkalan Joukiossa vuosisatoja; vanhin löytynyt esi-isä Matti Jääskeläinen oli syntynyt 1633. Juhanan isä Tuomas Tuomaanpoika Jääskeläinen kuoli 65-vuotiaana 1877. Silloin perheen omistuksessa oli Joukio 5:ssä 1/8 Korkeemäen tilasta, jonka Tuomas Tuomaanpoika oli ostanut perinnöksi 25.9.1861.
Juhana meni naimisiin 27.2.1881 Henrika Gabrielintytär Asikaisen kanssa, syntynyt 1861 Kesälahdella. Se on Parikkalan naapurikunta. Juhana oli vihittäessä 23-vuotias ja Henrika 20-vuotias. Kummallista on, että Parikkalan vihittyjen luettelossa ei ole heidän nimeään, mutta kummankin rippikirjassa on kyllä merkintä sekä kuulutuksista että vihkimisestä; Henrikan kohdalla lukee: naitu. Onkohan papille käynyt pieni unohdus tässä kohtaa?
Henrikan suku oli asunut Kesälahdella ainakin 1700-luvun alusta lähtien. He asuivat Kereli 7 -nimisellä tilalla, joka löytyy viimeisen kerran rippikirjasta 1871-1880. Sen jälkeen ei rippikirjoissa ole koko Kereli-nimistä kylää ja Asikaiset löytyvät tilattomista. Henrikalla oli neljä häntä vanhempaa sisarta, joista yksi oli isoäitini äiti Ulrika Vilhelmiina. Lisäksi hänellä oli kaksi veljeä. Henrika muutti Kesälahdelta piiaksi Parikkalaan 1878, kuten muuttivat myös kolme hänen sisartaan ja toinen veljensä; yksi sisar oli kuollut jo aiemmin hermokuumeeseen. Kun Juhana ja Henrika vihittiin, muutti Henrika Juhanan kotitilalle ja heille syntyi Parikkalassa tytär Helmi-Maria 1882.
Juhana oli Tuomas Jääskeläisen vanhin poika ja hänellä oli kolme häntä vanhempaa sisarta, Maria, Anna ja Katriina ja kaksi nuorempaa veljeä, Antti ja Tuomas. Oletan, että Juhana myi suvun osuuden tilaan, mutta en ole vielä tarkistanut asiaa. Joka tapauksessa 26-vuotias Juhana, 23-vuotias Henrika ja 1-vuotias Helmi-Maria muuttivat Viipuriin maaliskuussa 1884 mukanaan Juhanan 59-vuotias leskiäiti Maria Haapanen ja 19-vuotias pikkuveli Tuomas. Olikohan Viipurin vetovoima tuohon aikaan niin voimakas, että maanviljelijän osa ei kiinnostanut? Juhanan kolme vuotta nuorempi pikkuveli Antti oli muuttanut Viipuriin 21-vuotiaana jo kaksi vuotta aikaisemmin.
Viipurin aikaisten tapahtumien tutkimista haittaa oleellisesti se, että Viipurin kaupunkiseurakunnan (myöhemmin tuomiokirkkoseurakunnan) pääkirjat vuosilta 1849-1930 ja historiakirjat vuosilta 1900-1939 ovat tuhoutuneet talvisodan 1939-1940 aikana, eikä niistä ole saatavissa tietoja. Ainoaksi lähteeksi minulle jäivät henkikirjat, joita on luettavissa vuoteen 1920 saakka. Harmi vain, että henkikirjoissa ei ole mitään hakemistoja nimen, kaupunginosan tai kadun mukaan, sillä niitä pitää selata sivu sivulta ja Viipurin kokoisessa kaupungissa niitä riittää.
Jääskeläisen perheen elämästä Viipurissa, Lempin kirjailijanurasta, sota-ajasta 1939-1944 ja sen jälkeisestä elämästä Helsingissä kerron seuraavissa artikkeleissani.
Erkki Moision kirja Lempi Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja
Lähteet: Kesälahden ja Parikkalan kirkonkirjat Lempi Jääskeläinen: Kevät vanhassa kaupungissa. Kertomus ajasta joka oli. 1957. Erkki Moisio: Lempi Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja. 1983.
Laatokan Karjalan ja Kannaksen evakot tulevat ensimmäisinä mieleen evakoista, mutta Neuvostoliiton hyökkäyksiä pakoon joutui lähtemään väestöä muualtakin itärajalta. Minua on kiinnostanut varsinkin Kainuun evakot, koska sukujuureni äitini puolelta ovat Kainuusta. Hyvänä esimerkkinä Kainuun evakkoon joutuneista on Betanian lastenkoti, joka sijaitsi Suomussalmen Haukiperän etelärannalla. Talvisota tuli jo joulukuussa 1939 aivan lähelle eli Haukiperän pohjoispuolelle, jossa kulkee Raatteen tie. Raatteen tien maineikas taistelu 4.–8.1.1940 päättyi suomalaisten voittoon.
Betanian rakennukset evakuoitiin hyvissä ajoin, koska Suomen armeija tarvitsi tiloja jo ennen talvisotaa YH:n aikana. Evakuointi aloitettiin lokakuussa 1939. Evakkomatkalle lähdettiin 24.10. Ihan kaikki eivät lähteneet, sillä Betanian johtaja jäi ja muutamia isompia tyttöjä jäi karjanhoitajaksi ja muutamia muita muihin töihin.
Evakkojoukon ensimmäinen turvapaikka oli Puolangan Joukokylässä, jossa heistä huolehti neiti Hilja Kortelainen. Koulunkäynnin takia betanialaiset siirtyivät 23.11. Suomussalmen Yli-Näljängälle Leinon koululle. Mutta siellä ennätettiin olla vain viikko, kun talvisodan syttyminen pakotti uudelleen tien päälle. Vihollispartio kävi jo noin viiden kilometrin päässä Leinon koulusta. Nyt siirryttiin Puolangan Väyrylän kylän koululle. Väyrylästä matka jatkui helmi-maaliskuun 1940 taitteessa Muhokselle, koska Väyrylän koulusta tuli kenttäsairaala. Heti alkumatkasta kuorma-autosta meni valot eikä niitä saatu korjattua. Sähkölampun valossa päästiin Puolangan kirkonkylän kansakoululle. Siellä saatiin hernekeittoa ja yövyttiin, aamulla matka jatkui Muhokselle.
Lopullinen turvapaikka oli Muhoksen Kylmälän kylän Saarelan koulu lähellä Pelsonsuota ja Pelson varavankilaa. Kylmälän kylä sijaitsee Muhoksen kaukaisessa eteläkolkassa suurten soiden keskellä. Saarelassa lasten opettajana toimi Pelson varavankilan tilanhoitajan vaimo Aino Telkki. Hän järjesti koulun päätyttyä kävelyretken (7 km) Pelson varavankilaan. Johtaja tarjosi aterian vieraiden saapuessa ja toisen vierailun päätteeksi. Lapset tutustuivat varavankilan maatilaan. Ojanpientareilla oli runsaasti kypsiä mesimarjoja. – Viimeiset lapset Betaniasta olivat lähteneet evakkoon Puolangalle jo 1.12.1939.
Kaikissa Suomussalmen kylissä ei käynyt yhtä hyvin, koska viranomaiset viivyttelivät evakuoinnin aloittamisessa. Ennen talvisotaa viranomaiset olivat tehneet tarkat suunnitelmat evakuoinnin toteuttamisesta. Suunnitelmia ei kuitenkaan pantu täytäntöön ennen vihollisuuksien alkamista, muualla kuin Karjalan Kannaksella ja osassa Laatokan Karjalaa. Syynä siihen oli, että Neuvostoliittoa ei haluttu ärsyttää, eivätkä viranomaiset uskoneet sodan mahdollisuuteen. Evakuointi katsottiin siinä tilanteessa ylimääräiseksi kuluksi, joka rasittaisi suotta valtiota.
Hyökkäysten alettua yllättäen 30.11.1939 jäi väestöä Suomussalmen pohjoisosassa Ruhtinaansalmella monissa kylissä, joista tunnetuin on Juntusranta, vihollisen miehittämälle alueelle. Vangiksi alueelle jäi peräti 1685 suomussalmelaista. Miehittäjät perustivat sinne paikallishallinnon, johon houkuteltiin paikallisia mukaan. Niitä, jotka eivät halunneet siihen suostua, pakotettiin uhkailujen voimalla liittymään. Lopulta tammikuussa 1940 noin kolme sataa suomalaista vietiin rajan taakse Kintismään metsätyöleirille. Olot lierillä oli huonot ja siellä menehtyi monia. Vasta kesäkuussa 1940 noin 250 henkeä pääsi palaamaan takaisin Suomeen.
Talvisodan jälkiä Suomussalmen kirkonkylällä
Kaikkien osalta pääsy vapauteen ei ollut sillä selvä, vaan osa joutui vielä oikeuteen. Kaiken kaikkiaan 27 suomussalmelaista sai talvisodan jälkeen tuomion maanpetoksellisesta toiminnasta. Tuomiot vaihtelivat kahdeksasta kahteentoista vuoteen. Ainoastaan eräs sekatyömies tuomittiin lyhyempään, kahden vuoden kuritushuonerangaistukseen. Näin toimittiin hänen nuoren ikänsä vuoksi. Tuomittujen joukossa oli myös yksi nainen.
Eikä Kainuun kansan kärsimykset rajoittuneet vain itänaapurin aiheuttamiin pahoihin tuhoihin, sillä vielä saksalaiset joukot polttivat mm. äitini kotipitäjän Hyrynsalmen kirkonkylän aloittaessaan vetäytymisen pohjoiseen syyskuussa 1944. Vain kirkko ja rautatieaseman seutu jätettiin jostain syystä tuhoamatta.
Lisää kertomuksia suomussalmelaisten evakkokokemuksista löytyy Mikko Pölläsen kirjasta Rajan evakot. Suomussalmen siviilejä talvisodan kurimuksessa. Suomussalmen kulttuurilautakunta 1994. 185s.
