Kalevankankaan hautausmaan itäpäästä löytyy näyttävä hautakivi, jossa kerrotaan, että paikalle on haudattu sellisti Jacques de Boutkovsky (s. 1.12.1858, k. 20.8.1950) ja hänen vaimonsa Alexandrine de Boutkovsky (s. 10.9.1866, k. 27.3.1964).
Mikä on näiden Kalevankankaalle päätyneiden henkilöiden tarina? Tampereen lehdistä löytyy varsinkin 1930-luvulta monia uutisia sellisti Boutkovskystä. Vielä tuolloin hän konsertoi ahkerasti, vaikka oli jo yli 70-vuotias. Hän myös ilmoitteli usein Tampereen lehdissä antavansa opetusta sellon ja pianon soitossa Pietarin konservatorion metodin mukaan. Hän ilmoitti olevansa tavattavissa osoitteessa Hallituskatu 12 E ovi 17 ja puhuvansa suomea (esimerkiksi Aamulehti 2.9.1934). Tampereella hän toimi myös kaupunginorkesterin soolosellistinä vielä 80-vuotiaana (Aamulehti 2.12.1938).
Aamulehdessä kerrottiin ylistävään sävyyn hänen oppilaskonsertistaan keväällä 1934 (Aamulehti 24.4.1934): ”Sellotaiteilija J. de Boutkovsky on armoitettu opettaja. Hän on itse aikoinaan saanut Pietarin konservatorion opetuksen ja on ollut parhaina vuosinaan mainittavan etevä sellonsoittaja – sekä mitat täyttävä pianisti. Mutta hänellä on pedagogina erinomainen avu: hän kunnioittaa harvinaisessa määrässä ammatillista pystyväisyyttä. Hän opettaa oppilailleen sujuvan vasemman käden kulun ja oteasennon sekä jousiotteen, joka tuo kiinteän, säilyvästi värikkään äänen, mutta hän ei pakota oppilaitaan maustamaan soittoaan. Hän ei himoitse esittää ’ihmelapsia’. Jos teknillisesti kehittynyt oppilas saa esiin myös esityksellisesti painavaa, antaa de Boutkovsky tälle sisäiselle kasvulle vapaata mahdollisuudet. Juuri tästä syystä eilinen oppilasnäyte oli niin pakottoman hauska. Varsinaisessa konsertissa harvoin vallitsee niin välitön mieliala kuin eilisessä näytetilaisuudessa.”
Jutussa kerrotaan sitten tarkemmin kunkin oppilaan esityksistä. Illan esiintyjistä mainitaan seuraavat: Olli Ignatius, Aimo Tammio, Jouko Autero, Aili Kurtto, Erkki Selin, Sirli Ignatius, Matti Ignatius ja Eija Ignatius. Kuulijoita kerrotaan olleen lähes täysi sali ja innostus ylitti ”paremmatkin tamperelaiset innostukset”.
Kuva: Jacques de Boutkovsky 75-vuotiaana. Muusikerilehti 1933.
Suomen Muusikeriliiton äänenkannattaja Muusikerilehti kirjoitti 11.11.1933 de Boutkovskyn 75-vuotisjuhlan kunniaksi hänen elämänvaiheistaan seuraavaa: ”Joulukuun 1: pnä täytti sellotaiteilija Jacques de Boutkovsky 75 vuotta. Jo vuonna 1872 hän alkoi opiskelunsa Moskovan konservatoriossa, jossa erikoissoittimekseen valitsi sellon. Konservatoriossa toimi mm. opettajana myös P. Tschaikovskij (musiikin teoria), jonka oppilas herra B. oli. Sellon opettajana toimi kuuluisa Fitzenhagen, joka mm. oli Butkovskyn ensimmäinen opettaja sellonsoitossa. Pianonsoitossa opetti häntä paitsi konservatorion johtaja, N. Rubinstein, kuuluisa Taneff. Perheasioiden vuoksi oli B:n kahden opiskeluvuoden jälkeen siirryttävä Pietarin konservatorioon, missä joutui opiskelemaan sellonsoittoa yliopettaja Markuksen ja pianonsoittoa professori Tschernin johdolla.”
Boutkovskyn opiskelu päättyi vasta vuonna 1881. Hän soitti vuonna 1889 solistina selloa keisarillisessa hoviorkesterissa, jonka esityksiä saatiin kuulla vain hovissa. Vuonna 1914 Boutkovsky sai täyden eläkkeen, jonka hän kuitenkin menetti vallankumouksen vuoksi. Jutussa kerrotaan edelleen, että tultuaan Suomeen hän on harjoittanut musiikkia ja jatkaa uraansa muusikkona vielä 75-vuotiaana. Hänen sanotaan olevan muusikoiden liiton vanhin jäsen.
Boutkovskyn sukujuurista on saatavissa hyvin vähän tietoa. Genissä kerrotaan vain hänen ja hänen vaimonsa syntymä- ja kuolinajat ja että heillä oli yksi poika, Aleksander (s. 1893), joka sittemmin eli koko loppuelämänsä Suomessa. Boutkovskyn syntymäpaikasta ei kerrota mitään, mutta todennäköisesti hän ei ollut alkuperältään venäläinen. Genin mukaan hänen isänsä sukunimi oli ollut muodossa Botkovski. Botkovski-nimiset ovat olleet nettitietojen mukaan lähinnä Puolan juutalaisia ja heidän jälkeläisiään löytyy nykyisin USA:sta ja Israelista.
”Mutta kun kirjoitettiin vuosi 1808, tuli Venäjän valta maahan ja sotaväki eli armeija makasi 8 vuorokautta kylässä joka huone täynnä ja teki suunnattoman vahingon ja hengen vaara oli silmäin edessä suuri.”
Helmikuun 21. päivänä 1808 215 vuotta sitten Venäjän joukot ylittivät rajan ja aloittivat etenemisen Suomen puolella. Suomalaiset joukot perääntyivät venäläisten tieltä. Osa joukoista jatkoi kohti Poria ja ohitti Nakkilan maaliskuun puolessa välissä. Venäläiset seurasivat perässä. Suuria taisteluja ei sodan alkuvaiheessa ollut, vain pienempiä kahakoita. Sotajoukot majoittuivat taloissa ja venäläiset asettuivat joksikin aikaa myös kotikylääni Nakkilan Tattaraan.
Osa kartasta kirjassa: Jussi T. Lappalainen ym.: Suomen sodan historia 1808-1809. Venäläisten joukkojen liikkeet punaisella, suomalaisten sinisellä. Numeroiden merkitys: 3 = Klingspor päättää vetäytymisestä 5.3., 4 = Suomen armeija kiertää rannikon kautta, 7 = Hatanpään kahakka 11.3., Adlercreutz vetäytyy kohti Ylistaroa, 8 = Punkalaitumen kahakka 12.3., 11 = Porista luovutaan Haistilan kahakan jälkeen 17.3.
Matti Paavolan muistiinpanot
Matti Erkinpoika Paavola (s. 9.5.1786 Eurajoella, k. 23.11.1859 Nakkilassa) on tunnettu rukoilevaisjohtaja. Hän oli mennyt naimisiin Nakkilan Tattaran Paavolan talon Anna Juhantyttären kanssa keväällä 1805 19-vuotispäivänään. Tasan vuosi häistä perheeseen syntyi esikoistytär ja reilu vuosi myöhemmin toinen tytär. Paavolan edellinen isäntä oli kuollut jo vuosia aikaisemmin. Rippikirjan mukaan leski ja kaksi hänen sisartaan asui Paavolassa. Kerron Matti Paavolasta siksi, että hän kirjoitti muistiin elämänsä tapahtumista. Nämä muistiinpanot ovat säilyneet jälkipolville ja niitä voi lukea Kansallisarkiston Helsingin toimipaikassa pienistä erikokoisista vihkoista. Suurin osa teksteistä kuvaa Paavolan hengellistä etsintää, mutta on niissä muutakin sisältöä. Vanhana miehenä vuonna 1857 pari vuotta ennen kuolemaansa Paavola kertasi elämänsä tärkeimpiä vaiheita.
Paavolan talo
Paavolan talo oli Matti Erkinpojan tullessa sinne isännäksi huonossa kunnossa, mutta vähitellen nuori isäntä sai tilannetta korjatuksi. Palvelusväkeä oli vain vähän. Paavola oli aikaisemmin ollut osa Hiljasen taloa, mihin on kirjattu paljon enemmän palkollisia. Kylän talot sijaitsivat hyvin pienellä alueella. Viljelysmaat olivat ympäri kylää. Paavolan talon rakennuksista ei ole tarkkaa tietoa. Voisi olettaa, että Paavolan päärakennus ei ollut ihan pieni, sillä muutama vuosi sodan jälkeen siellä kokoontui väkeä seuroihin muualtakin kuin Nakkilasta. Isojakokartasta saa käsityksen kylästä. Paavolan alueet on merkitty I-kirjaimella ja Hiljasen K-kirjaimella.
Tiedettiinkö Paavolassa venäläisten tulosta?
Tiedonkulku oli siihen aikaan hidasta. Suomen kirkoissa oli sunnuntaina 7.2.1808 luettu Suomen armeijan ylipäällikön sijaisen kenraali von Klerckerin ilmoitus armeijan mobilisoinnista ja odotettavissa olevasta Venäjän hyökkäyksestä. Armeijalle oli annettu liikekannallepanoa koskeva käsky jo helmikuun 1. päivä. Porin rykmentin ruotusotilaat olivat lähteneet marssimaan kohti Hämeenlinnaa. Tieto venäläisten hyökkäyksestä saavutti Tukholman hovinkin muutaman päivän viiveellä. Varsinainen ylipäällikkö Klingspor oli sodan alkaessa Ruotsissa ja otti joukot komentoonsa Hämeenlinnassa vasta 1.3, kun venäläisten rajanylityksestä oli kulunut jo kaksi viikkoa.
Milloin venäläiset Nakkilassa olivat?
Klingsporin johtama pääarmeija lähti 6.3. Hämeenlinnasta kohti Huittista, mistä edettiin Kokemäelle. Sieltä Klingspor joukkoineen lähti 15.3. kohti Ulvilaa. Venäläiset seurasivat perässä. Klingsporin joukkoja suojasi 3. prikaati, joka saapui Ulvilaan 16.3. Marssi oli raskas, sillä pakkasta oli jopa 40 astetta. Suomalaiset yrittivät vaikeuttaa venäläisten etenemistä. Maaliskuun 17. päivä käytiin Ulvilan Haistilassa taistelu, jonka jälkeen suomalaisten vetäytyminen jatkui kohti Vaasaa. Tässä vaiheessa venäläiset majoittuivat Ulvilaan ja Nakkilaan, osa myös Kokemäelle. Joukkojen määrästä ei ole tarkkoja lukuja, mutta jossain on kerrottu, että suomalaisten pääarmeijaan olisi kuulunut kolmensadan hevosen kolonna. Venäläisiä oli lähes yhtä paljon kuin suomalaisia, mutta Nakkilaan majoittuneiden määrästä ei ole tarkkaa tietoa.
Venäläisten aiheuttamat vahingot
Paavola kirjoittaa tekstissään kahdeksasta päivästä ja suunnattomasta vahingosta. Venäläisiä oli Paavolan mukaan kaikki huoneet täynnä. Luultavasti kaikki kylän talot saivat kutsumattomia vieraita. Tämän todistavat myös vahingonkorvausvaatimukset, joita tehtiin muista Tattaran taloista, mutta ei Paavolasta. Kansallisarkiston sivuilla on Buxhoevdenin arkisto. Siellä on korvausvaatimusten lisäksi myös luettelo niistä isännistä, jotka tekivät myöhemmin keväällä uskollisuudenvalan Venäjän keisarille. Tässäkään luettelossa ei ole Paavolaa.
Paavola kirjoittaa tekstissään hengenvaarasta, mutta venäläiset joukot tyytyivät ilmeisesti majoittumiseen ja ruoan ryöstelyyn. Hevosille tarvittiin myös ruokaa. Oliko vierailla ja Paavolan väellä yhteistä kieltä? Aseet puhuivat, tai ainakin niiden uhka. Sodan suurimmat taistelut olivat vasta edessä ja Venäjän joukot pyrkivät tässä vaiheessa välttämään turhaa väkivaltaa. Venäläisten päällystö pyrki pitämään joukkojensa keskuudessa yllä kuria ja näin murtaa suomalaisten vastarintahengen. Tämä ehkä toteutuikin Satakunnassa. Silti kasakka otti sen, mikä oli huonosti kiinni. Talojen varastot varmasti hupenivat ja sota vaikutti seuraavaan kesään. Paavolan tekstistä voi päätellä, että tilanne oli hyvin pelottava. Paavola ei teksteissään muistele ensimmäisen eikä toisenkaan vaimonsa kuolemaa, ei lastensa menettämistä, mutta koki venäläisten vierailun hyvinkin pysäyttävänä ja pelottavana kokemuksena.
Venäläiset jatkavat matkaa
Nakkilan osalta akuutein tilanne meni ohi, kun venäläiset joukot jatkoivat matkaa. Suomalaiset joukot jatkoivat perääntymistään Porin kautta kohti Pohjanmaata. Venäläiset seurasivat perässä. Poriin jäi jonkin verran venäläisiä joukkoja. Nakkilan sotauhreista ei ole tietoa. Nakkilasta oli miehiä Porin rykmentissä. Siviilien kuolleisuus vuonna 1808 ei ollut mitenkään poikkeuksellisen suuri, pikemminkin päinvastoin, sillä Nakkilan kappeliseurakunnassa kuoli maaliskuussa 1808 vain kaksi ihmistä. Seuraavana vuonna kuolleisuus nousi selvästi. Syynä olivat kuitenkin taudit, erityisesti punatauti, joka tappoi paljon suomalaisia.
Sota jatkuu, taistelut kovenevat, seuraavana vuonna rauha
Sodan kovimmat taistelut käytiin myöhemmin vuoden 1808 aikana. Suomalaisten ensimmäinen suurempi voitto tuli Siikajoen taistelussa 18.4.1808. Siihen asti Klingsporin johtamat suomalaisjoukot olivat lähinnä vain perääntyneet. Venäjällä ei ollutkaan sellaista ylivoimaa, mitä oli kuviteltu. Taistelu kääntyi lopulta kuitenkin Ruotsin tappioksi ja seuraavana vuonna solmittiin rauha. Lainaan seuraavassa Mauno Koiviston kiitettyä ja uudelleen ajankohtaista kirjaa Venäjän idea vuodelta 2001. Koivisto perustelee Venäjän toimia seuraavasti:
”Aleksanteri I:n Suomea kohtaan osoittaman asenteen taustalla lienee ollut myös se, että Aleksanteri oli jo alkanut pelätä Napoleonin hyökkäystä Venäjälle ja tarvitsi pääkaupungin läheisyyteen kansan, joka oli asemaansa tyytyväinen. …”
”Aleksanteri I antoi hallitsijavakuutuksen, jossa hän lupasi pitää Suomessa voimassa maan uskonnon, perustuslait ja säätyerioikeudet ja säilyttää kaikki nämä edut ja säädökset vakaina ja vääristymättöminä täydessä voimassaan. …”
”Ihmisten arkielämässä muutos Ruotsin vallan alaisuudesta Venäjän imperiumin osaksi oli varmaankin pieni. Virkakunta säilyi entisenä, lait säilyivät entisinä.”
Autonomian aika alkaa
Suomen sodan alku oli suurvaltapolitiikkaa. Aleksanteri I ja Napoleon olivat sopineet Tilsitissä salaisesti 1807 Suomen kohtalosta. Suurvaltapolitiikka vaikutti myös rauhaan 1809. Aleksanteri I salli Suomelle laajan autonomian. Jotain venäläisten asenteesta kertoo sekin, että sodan aiheuttamista vahingoista saattoi tehdä korvausanomuksia. Jussi Jääskeläinen selvittää väitöskirjassaan venäläisten aiheuttamia vahinkoja. Tutkimuksen painopiste on Pohjanmaalla, missä vahingot olivat suurimmat.
Aleksanteri I:n pelko Napoleonin hyökkäyksestä osoittautui todeksi, mutta Suomen suuriruhtinaskuntaa tämä sota ei suoranaisesti koskettanut. Suomalaisia sotilaita lähetettiin suojaamaan Pietaria, mutta ei kuitenkaan sotaan Napoleonia vastaan. Kuten Koivistokin totesi, tavallisen kansan arki muuttui vain vähän, vaikka Ruotsin valta päättyi ja Suomesta tuli osa Venäjän imperiumia. Satakunta selvisi sodasta vähäisin vaurioin verrattuna esimerkiksi Pohjanmaahan, jossa taisteltiin ja jossa venäläiset ryöstivät ja polttivat taloja. Elämä Paavolan talossa jatkui venäläisten vierailun jälkeen pitkälle entiseen malliin.
Rippikirjalinkit aukevat vain SSHY:n jäsenille, sillä ne vievät alkuperäisistä kirkonkirjoista valokuvattuihin kuviin. Samat sivut löytyvät myös mikrofilmeiltä skannatuista kuvista sekä SSHY:n kaikille avoimilla sivuilla että kansallisarkiston sivuilla.
Mouhijärven Kinstan talosta Salmin kylästä oli kotoisin isänisäni äidinäidin äiti Maria Jaakontytär (1788-1866). Kinstan talon omistajasuku vaihtui vuoden 1840 lopulla, lainhuudot 1840-41. Muohijärvelle avioitunut nyt jo edesmennyt serkkuni kertoi yli kymmenen vuotta sitten Kinstan talon sijainnin. Olen pari kertaa käynyt sitä katsomassa. Vuosina 2007 ja 2014 kuvasin vanhan päärakennuksen. En tiedä, koska se on rakennettu, oman sukuni vielä isännöidessä Kinstaa vai uuden suvun aikana. Talon nimeksi on rippikirjaan 1851-57 lisätty Kinstan perään ”l. Jutila”. Seuraavasta rippikirjasta alkaen nimi on Jutila.
Isossa kuvassa on Jutilan vanha navetta vuonna 2014 ja pikkukuvissa vuonna 2007
Jokin aika sitten ryhdyin tutkimaan Kinstalle muuttanutta uutta sukua. Uuden isäntäparin poika Taavetti Herman Taavetinpoika avioitui vuonna 1885 esivanhempieni tyttären Matilda Juhontytär Äijälän kanssa, joten kiinnostukseni lisääntyi edelleen. Matildalla ja minulla on useita yhteisiä esivanhempia 1700-luvun alkupuolelta ajassa taaksepäin.
Matildan ja puolisonsa tytär Aune Sofia syntyi lokakuussa 1903 ja hänestä tuli talon emäntä vanhempiensa jälkeen. Aunen 11 sisaruksesta 6 oli kuollut pieninä ja vanhin veli kuoli munuaistautiin Aunen ollessa 13-vuotias. Lasse Iso-Iivarin talonhaltijaluettelossa Aunella oli puoliso Jalo Antti Halmelahti s. 16.2.1902.
Kansalliskirjaston vanhoista sanomalehdistä selvisi, että Jalo Antti Halmelahti oli kanttori-urkuri. Löytyi myös Jalon ja Aunen kuulutus avioliittoon (touko-kesäkuussa) ja vihkiminen (syys-lokakuussa) Helsingin eteläisessä suomalaisessa seurakunnassa vuonna 1936. Tarkemmin asiaa selvittäessäni huomasin parin löytyvän myös Mouhijärven seurakunnan avioliittoon kuulutetuista (31.5.) ja vihityistä (19.9.). Koska Aune muutti Mouhijärveltä Helsingin eteläiseen suomalaiseen seurakuntaan vasta lokakuussa 1936, päättelin vihkimisen tapahtuneen todennäköisimmin morsiamen kotipaikkakunnalla Mouhijärvellä.
Mieltäni jäi vielä askarruttamaan Jalo Antti Halmelahden syntymäpaikka. Erilaisia hakuja vanhoista sanomalehdistä tekemällä löysin Jalo Antin nimenmuutoksen Heimanista Halmelahdeksi lokakuulta 1934. Vastaavan nimenmuutoksen olivat tehneet myös Toivo ja Tuovi Heiman.
Helsingin Sanomat 19.10.1934 s. 11
Tässä tapauksessa oli tuuria, sillä HisKillä löytyi kastetieto Jalolle Kärkölästä. Koska Jalo oli syntynyt 1900-luvulla, en ensimmäiseksi tullut kokeilleeksi HisKiä, jolla löytyy vain vähän 1900-luvulla syntyneitä. Tarkistin alkuperäisen kastetiedon. Kärkölän rippikirjoja ei vielä ole netissä 1900-luvulta. Jatkoin vielä sukunimensä Heimanista Halmelahdeksi muuttaneiden Toivon ja Tuovin selvittämistä. Kärkölän kastettujen luettelosta selvisi, että Toivo Kasper oli Jalon 1905 syntynyt veli. Toivo Kasperi Heiman ja Tuovi Kaarina Järvinen vihittiin Helsingin pohjoisessa suomalaisessa seurakunnassa 1934. Toivo ja Tuovi on haudattu Hietaniemen hautausmaalle Helsingissä. Tieto löytyy hautahaulla.
Lähteet: Mouhijärven, Hämeenkyrön ja Kärkölän kirkonkirjat Kansallisarkiston maaseudun lainhuutokortisto Kansalliskirjaston vanhat sanomalehdet Hautahaku-tietokanta Lasse Iso-Iivarin talonhaltijaluettelot
Marja-Leena Viilo valotti aiemmin blogijutussaan Sukunimellä vai patronyymillä Tampereen kirkonkirjoissa ansiokkaasti sitä, miten esimerkiksi Tampereelle 1800- luvulla muuttaneen henkilön löytää kirkonkirjoista ja muista lähteistä. Nyt voisi katsoa vähän eteenpäin ja tutkia, mistä muista lähteistä samoja henkilöitä voisi etsiä myöhemmin 1900-luvun puolella.
Käytetään esimerkkinä ensimmäistä henkilöä, Helena Heleniusta. Helena kuitenkin valitettavasti kuolee jo 1891, kuten rippikirjasta näkyy. Mutta katsotaan sen sijaan vaikka hänen poikaansa Kaarloa (s. 19.2.1877). Rippikirjoissa Kaarlon ammatiksi on merkitty kirjaltaja.
avion estää Laina Charl. Sandell, joka on haastattanut H:n Janakkalan ja Hausjärven käräjiin
Käräjäpöytäkirjoja tästä jutusta ei netistä löytyne, mutta sanomalehtiuutinen valaisee asiaa:
Ei saanut miestä. Laina Sandell Helsingistä haastatti Tampereen kaupungista K. Halmeen Riihimäen käräjille hakien tätä miehekseen, koska oliwat kerran kihlautuneet sekä wiettäneet lihallista yhteyttä. Oikeus ei kuitenkaan woinut miestä myöntää, koska ei todistajat entisien pöytäkirjain mukaan ole mitään asian walaisemiseksi todistaneet. Wastaaja teki puhdistus walan ja oikeus kumosi kanteen
Naimisiin Kaarlo kyllä myöhemmin meni kuten jäljempänä selviää.
Seuraavaksi kannattaa ehkä katsoa osoitekalentereita, joita on Tampereelta vuodesta 1884 vuoteen 1939 Kansalliskirjaston digitoimina. Niiden hakuun voi käyttää esim. seuraavaa linkkiä, jolla voi etsiä Tampereen osoitekalentereista vuosilta 1900-1939 niin, että hakutulokset tulevat aikajärjestykseen:
Kaupunginarkistossa on vielä yksi tuoreempikin osoitekalenteri vuosilta 1946-1947 mutta se on jo selvästi suppeampi kuin vanhemmat ja sen jälkeen kalenterit ilmeisesti kävivät tarpeettomiksi ja korvautuivat puhelinluetteloilla. Puhelinluetteloita on myös olemassa jo 1900-luvun alkuvuosilta, mutta niitä ei liene digitoitu ja luultavasti niissä olevat henkilöt löytyvät myös osoitekalentereista. Yksi Tampereen puhelinluettelo, vuodelta 1914, on tosin netissä puhtaaksikirjoitettuna ja sieltä Kaarlokin löytyy, ammattina faktori: https://histdoc.net/tel/tre_H.html
Osoitekalentereista Kaarlo löytyy esim. vuodelta 1919, ammattina kirjapainon omistaja ja osoitteena Laukontori 8. Hän on varmaankin sama henkilö, ja edellyt urallaan kirjaltajasta ja faktorista kirjapainon omistajaksi:
Seuraavaksi voisi vilkaista sanomalehtiä. Esim. seuraavalla haulla löytyy tieto että Kaarlo Halme oli Kansalliskirjapainon omistaja ja että hän meni vuonna 1910 naimisiin Fanni Uoman kanssa:
Huomaa että samoihin aikoihin löytyy mainintoja myös näyttelijä Kaarlo Halmeesta ja työmies Kaarlo Halmeesta, jotka lienevät eri henkilöitä.
Henkikirjoistakin kaikkien asukkaiden pitäisi löytyä. Niistä etsiminen on kuitenkin usein hankalaa, koska henkikirjat on järjestetty kaupunginosittain ja kortteleittain (maaseudulla kylittäin ja taloittain), eikä mitään hakemistoja tai aakkosellisia luetteloita yleensä ole. Mutta kun osoitteen on saanut esim. osoitekalenterin avulla selville, on henkilö mahdollista löytää myös henkikirjoista.
Henkikirjat tehtiin vuosittain ja ne ovat digitoituna ja vapaasti luettavissa Kansallisarkiston Astiassa vuoteen 1920 saakka (tätä kirjoitettaessa osin myös vuodelta 1921). Digihakemistossa on usein myös hakemistot, joiden avulla haluttu osoite löytyy helposti. Joskus pitää hieman selvitellä, koska esimerkiksi vuoden 1920 henkikirjassa ym. osoitetta – Laukontori 8 – ei ole hakemistossa eikä sitä ole mainittu henkikirjassakaan. Syy lienee se että ”Laukontori” ei ole varsinainen katu, vaan vastaava kortteli on Satamakadun varrella ja sen virallinen osoite on Satamakatu 2:
Vielä pari lähdettä, joita ei kuitenkaan voi tutkia kotikoneella:
Tamperelaisten perukirjat vuosilta 1803-1977 löytyvät Tampereen kaupunginarkistosta: https://yksa.disec.fi/Yksa4/id/146857549547500. Vuosilta 1939-1977 on erillinen perukirjakortisto, josta henkilö löytyy helposti sukunimen avulla. Perukirjoja tai kortistoa ei kuitenkaan ole digitoitu, vaan niitä pitää mennä paikan päälle tutkimaan tai kysyä kaupunginarkiston asiakaspalvelusta.
Valitettavasti Kaarlo Halmeen perukirjaa ei jostain syystä löydy kaupunginarkistosta. Katsotaan sen sijaan hänen vaimonsa Fanni Lyydian perukirjaa, jonka ensimmäinen sivu tässä:
Fanni Lydia Halmeen perukirja, n:o 289/1952
Tästä perukirjasta käy ilmi että Eila olikin ottotytär. Ottolapseksi ottoa koskeva raastuvanoikeuden päätös löytyisi myös kaupunginarkistosta päätöksen päivämäärän perusteella.
Vielä pitää mainita erittäin hyödyllinen lähde, jota kuitenkaan ei pääse kotikoneelta selaamaan: Tampereen poliisilaitoksen osoitekortisto vuosilta 1915-1985. Se on digitoituna Astiassa, mutta näyttörajoitettu niin, että sitä voi katsella vain Kansallisarkiston toimipaikoissa. Mitään käyttölupaa tai kirjautumista ei kuitenkaan tarvita: https://digihakemisto.net/aineisto/356517261. Kaarlon osoitekortti näyttää tältä, ja siitähän olisi saanut helposti monet yllämainituista tiedoista:
Toivottavasti tämä kirjoitus antoi jotain vinkkejä, joista on hyötyä sinunkin tutkimuksessasi.
Moni lienee huomioinut, että Suomen sukututkimusseuran verkkopalveluiden joukkoon on lisätty Isotammi ja että siitä saa lisää tietoa Isotammi | Suomen Sukututkimusseura (genealogia.fi) linkistä. ”Isotammi”-ryhmä löytyy myös Facebookista.
Isotammea on esitelty jo useasti etenkin sen Sukupuu-palveluiden osalta. Isotammen esittelyaineistossa olevassa ”Sibelius” -sukupuussa riittää tarkasteltavaa. Tutkijat ovat jo ladanneet Isotammeen omia sukupuitaan omin katseluoikeuksin ja alkaneet työstämään sukupuitaan omalla koneellaan seuraten Sukututkijan laatuohjeita. Toivottavasti niitä saadaan pian selattavaksi myös muillekin rekisteröidyille käyttäjille.
Tässä artikkelissa kerrotaan Isotammen parista uudesta lisäpalvelusta: Hiskipuut ja Paikannimikannat. Molemmat ovat hyvin lähteistettyjä tukikantoja, joiden tavoite on nopeuttaa ja täsmentää tutkijan omia havaintoja.
Hiskipuut
Sukututkijoiden perinteinen aarreaitta on SSS:n HisKi-verkkopalvelun tiedot. HisKin kattavuus vaihtelee seurakunnittain, mutta yleensä aineistoa löytyy 1860-luvulle kolmesta ensimmäisestä sarjasta. HisKin käyttöliittymä on sinänsä mainio. Ongelmia voi mainita parikin. Perhekokonaisuuden kokoamiseksi ja sen jäsenten tapahtuminen löytämiseksi on tehtävä jopa kymmeniä kyselyitä, tehden aina välillä muistiinpanoja. Hakujen osuvuutta heikentävät vaihtelevat kirjoituskäytännöt ja puutteelliset kirjaukset. On tarvetta hakemistosukupuille, joista voi helposti siirtyä HisKin tapahtumiin.
Hiskipuut on Isotammen oheishanke ja niitä käytetään Isotammen kautta. Uudissanalla kuvataan, että sisältö perustuu HisKiin ja sisältö on koostettu sukupuiksi HisKin antamien tietojen rajoissa. Kokeneet sukututkijat tietävät, että vähintään rippikirjoja tarvittaisiin sukusuhteiden rikastuttamiseen ja ettei HisKi ole alkuperäislähde. Hakemistosukupuut tehostavat kuitenkin tutkijan työtä.
Hiskipuut luodaan ohjelmallisesti aluksi Gramps-tietokannaksi yhden tai muutaman läheisen seurakunnan HisKissä olevista kaikista tapahtumista. Tässä ”raakamuodossa” sama henkilö voi olla kannassa 1-10 kertaa ja perheet ovat kastetapahtumakohtaisia. Isotammi-tiimin luomilla päättelytyökaluilla kantaa tiivistetään niin, että henkilöiden päällekkäisyydet on poistettu ja perhekokonaisuudet on koottu. Sulautusuhde on kertaluokkaa 5-10.
Isotammeen on nyt julkaistu Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan hiskipuut (17 000 henkeä ja 68 000 hiskiviitettä) sekä Käkisalmen kolmen seurakunnan yhteiset hiskipuut (25 000 henkeä ja 90 000 hiskiviitettä). Piakkoin julkaistaan myös Viipurin kahden srk:n (ruots. ja saks.) yhteiset hiskipuut ja vastaava Bromarvista ja Tuuloksesta.
Tiivistäjän kokemus sukututkijana on olennainen peruste sille, että tiivistyksen ”hutien” määrä olisi alhainen. Huti syntyy, jos yhdeksi henkilöksi yhdistetään tosiasiassa eri henkilöitä tai esim. lapsi joutuu väärään perheeseen. Mielenkiintoinen kysymys on, veisikö seurakunnan hyvä tuntemus sukututkijana hakemistosukupuun koostamista liian lähelle sukututkimusta tai mikä vaikutus sillä olisi tiivistyksen aikatauluun. Joka tapauksessa tähänastiset tiivistäjät eivät ole olleet seurakunnan asiantuntijoita ja esim. Käkisalmesta löytyy ainakin 150 hutihenkilöä, joilla on kaksi syntymä- tai kuolinaikaa tai avioliittoja, joissa on kaksi avioliittotapahtumaa. Hiskipuiden kokoon verrattuna tämä havainnot eivät vie pohjaa hakemistokäytöltä ja voihan hiskipuita parantaakin!
Paltamon hiskipuuta kootaan parhaillaan erään akateemisen väitöskirjatyön aineistoksi. Sukututkijoiden toivotaan kokeilevan julkaistuja hiskipuita ja antavan palautetta Isotammi-tiimille niiden hyödyntämisestä.
Seuraavassa kuvassa on Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan hiskipuuta. Sille antoi oman värinsä muuttotapahtumien määrä, olihan Tampere merkittävä talousalueen keskus,
ja Axel Ahlbomin punaisesta kuvakkeesta avautuvia perhesuhteita ja hiskiviittauksia
Paikannimikannat
Täsmälliset paikkatiedot ovat olennainen osa luotettavia sukupuun tapahtumia. ”Mattila”-nimisiä tiloja tai ”Pellonvieri”-nimisiä torppia voi olla samassa pitäjässä jopa kymmeniä. Jokainen tutkija tietää, kuinka työlästä on selata ao. ajan rippikirjoja löytääkseen sen sivun, josta löytyy oikeanniminen paikka ja henkilöt.
Isotammen kehittämisen oheishankkeena on kerätty seurakunnittain rippikirjoista kaikki paikkahavainnot, niiden linkit rippikirjojen ao. sivuihin ja paikan hierarkia (minkä kylän missä talossa jne). Keruutulokset on kirjattu Gramps-kannoiksi ja siirretty selattavaksi Isotammeen. Keruuta on tehty jo viidettä vuotta, valmiina on jo lähes 50 seurakuntaa. Kerääjät ovat olleet pääasiassa palkkatyötuettuja kokeneita sukututkijoita. Kokemus näkyy siinäkin, että paikkoihin on lisätty paljon vastaan tulleita lisätietoja ja koordinaattejakin.
Tutkijaa paikannimikannat hyödyttävät monella tavalla. Näkee nopeasti paikannimen kaikki esiintymiset seurakunnassa, voi linkeistä klikkaamalla avata rippikirjan sivuja ja seurata rippikirjasta toiseen paikkaa. Tulevaisuudessa on ajateltu kokeilua, jossa tutkijan kanssa sovittaessa hän voi ladata paikannimikannan osion oman Grampsinsa sukupuuhun. Tällöin mm. sivuilta löytyvien henkilöiden tapahtumien lähdeviittaukset on talletettavissa sivun avaamisen vaivalla.
Tampereen seudulta on 11 seurakunnan yhteiskanta, joissa on 5400 rippikirjoista löytynyttä paikkaa ja näillä 10 000 viittausta rippikirjojen sivuihin. Mainittakoon, että näihin ei sisälly Tampereen tuomiokirkkoseurakunta, vaikka siitä on oma hiskipuunsa.
Kuvassa on Ylöjärven alkua:
Kirjoittaja Pekka Valta
Pekka Valta esitteli Suomen Sukututkimusseuran Isotammi-tietokantaa Tampereen seudun sukututkimusseuran esitelmäillassa 11.10.2022.
Tämä artikkeli on suunnattu lähinnä aloitteleville sukututkijoille, mutta saattaa siitä olla hyötyä kokeneemmillekin tutkijoille. Artikkelissa viitataan Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen (SSHY) Kuvatietokantaan eli jäsenille avautuvaan tietokantaan, joka sisältää myös kaikki julkisen puolen sivut. Huomioi siis atrikkelia lukiessasi, että useimmat linkit aukevat vain SSHY:n jäsenille.
Lähtökohtana tieto, milloin henkilö muuttaa Tampereelle
Henkilön muuttaessa maaseudulta kaupunkiin hän usein otti tai hänelle annettiin sukunimi jo ennen sukunimilain voimaantuloa vuonna 1920. Osalle länsisuomalaisista muuttajista jäi kuitenkin vain patronyymi, joka myöhemmin saattoi muuttua sukunimeksi. Itäsuomalaisilla taas oli lähtökohtaisesti sukunimet.
Jos tiedät, milloin etsimäsi henkilö on muuttanut Tampereelle, aloita etsiminen sisäänmuuttaneiden luettelosta. Siellä on muuttonumero, jota käyttäen voit etsiä muuttokirjan eli asiakirjan, jonka muuttaja sai siitä seurakunnasta, josta lähti, ja jonka hän toi seurakuntaan, jonne oli muuttamassa. Mikäli henkilö on lähtöseurakunnassa merkitty muuttokirjaan patronyymiä käyttäen, voi joko muuttokirjasta tai sisäänmuuttaneiden luettelosta tai molemmista löytyä kaupunkiin tullessa otettu tai saatu sukunimi.
Sisäänmuuttaneiden luetteloista löytyy myös se rippikirjan sivu, jolle tulija on merkitty. Tampereen rippikirjat on jaettu osiin, joita on merkitty yleensä roomalaisin numeroin. Osassa rippikirjoja sivunumerointi jatkuu osasta toiseen. Osassa rippikirjoissa kussakin osassa on oma sivunumerointinsa. Rippikirjasta voi löytyä sen aikana otettu tai muuttunut sukunimi.
Lähtökohtana nykyinen sukunimi
Jos tiedossasi on nykyinen sukunimi, jota et ole löytänyt tuoreimman netistä löytyvän rippikirjan hakemistosta, mitä voit tehdä. Tätä kirjoitettaessa Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan uusin netistä löytyvä rippikirja on vuosilta 1898-1907. Se löytyy SSHY:n Kuvatietokannasta eli jäsensivuilta. Seuraava mainitun seurakunnan rippikirja päättyy vuoteen 1920, eikä sitä ole vielä kuvattu. Rippikirjaan 1898-1907 henkilöt on merkitty sukunimien mukaisessa aakkosjärjestyksessä, mikä jatkuu niteestä toiseen osissa I-VI. Osassa VII on naimattomia naisia aakkosjärjestyksessä.
Kaikissa osissa osalla henkilöistä ei ole varsinaista sukunimeä vaan patronyymi, joka on saattanut muuttua sukunimeksi jossain vaiheessa tai henkilö on ottanut uuden sukunimen. Lisätyt sukunimet löytyvät rippikirjassa 1898-1907 hakemistosta sulkeisiin merkittyinä.
Voit kokeilla Etsi-toimintoa, joka löytyy SSHY:n jäsensivuilta kunkin seurakunnan kohdalla sivun alareunasta. Näin saatat löytää henkilöitä, jotka ovat ehtineet ottaa/saada sukunimen uusimman rippikirjan aikana ja joita ei ole ehditty merkitä uuden sukunimen mukaan aakkostettuun luetteloon.
Esimerkkejä
Kangasalla jäi leskeksi Helena Matintytär vuonna 1879. Puoliso oli ollut talollisena sekä Pälkäneellä että Kangasalla, mutta oli jo vuosikymmen ennen kuolemaansa merkitty entiseksi talolliseksi ja itselliseksi. Itsellisleski Helena Matintytär muutti kahden lapsensa kanssa numerolla 17 Kangasalta Tampereelle keväällä 1884. Muuttokirjaan on Tampereella lisätty sukunimi Helenius. Sen alkuperää voi vain arvailla. Voisiko se jotenkin liittyä syntymäkotiin Kangasalan Suomatkan Heikkilään? Lisäksi on syytä mainita, että Helenalla on Tampereen rippikirjoissa muuttunut syntymäaika 12.8.1837. Jo ensimmäisessä rippikirjassa Kangasalla on suttuinen syntymäaika ja toiseen rippikirjaan tulee syntymäaika 19.8.1837, jossa numero 9 muuttuu numeroksi 2 vuonna 1871. Kastettujen luettelon mukaan alkuperäinen syntymäaika on 19.7.1837.
Puuseppä Ananias Juhonpoika oli syntynyt Ikaalisissa 5.5.1853 ja jäänyt orvoksi 14-vuotiaana. Hän kävi Helsingissä puusepänopissa nimenään Ananias Johansson 1870-luvulla ennen avioitumistaan 1877. Perhe muutti Tampereelle 1880 numerolla 378 (alin muuttokirja oikealla, sisäänmuuttonumero 378 näkyy seuraavassa kuvassa). Vasta rippikirjan 1898-1907 aikana sukunimeksi muuttunut patronyymi Johansson vaihtuu sukunimeksi Tyvi. Perhe asui Pispalassa ja toukokuussa 1906 Ananias ilmoitti nimenmuutoksestaan Tyviksi sanomalehdessä.
Jokin aika sitten sain tehtäväkseni selvittää tamperelaisen Toivo Kaipion elämänvaiheita. Vain nimi ja yksi piirre hänen elämästään olivat tiedossani. Toisaalta tiesin Kaipion olevan osa Kalkunmäen kylää Hämeenkyrössä, joka on isäni syntymäpitäjä ja siten tullut hyvin tutuksi, sekä parin henkilön ottaneen sukunimen Kaipio. Onneksi Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan rippikirjan 1898-1907 osan III hakemistosta löytyi Kaipio ja rippikirjasta ylioppilas Toivo Mauri Kaipio, jonka kohdalla viitattiin sivuun, jolta hänet oli siirretty uudelle aakkossivulle. Kävi ilmi, että isä Tuomas Mauri Laurén oli syntynyt Hämeenkyrössä. Hyvää tuuria oli, sillä Tampereella syntynyt poika Toivo oli ehditty siirtää aakkosissa K:n kohdalle tämän rippikirjan aikana. Isän alkuperää tutkiessani selvisi, että Toivon kaksi serkkua, joita olin tutkinut aiemmin, olivat myös ottaneet sukunimen Kaipio. Jatkotutkimuksissa selvisi, että Toivo todellakin oli etsimäni henkilö. Biografiasammosta voit lukea lisää Toivo Kaipiosta.
Tampereen seudun sukututkimusseura on yhteistyössä Tampereen seurakuntien ja SSHY:n kanssa ollut kuvaamassa Tampereen seurakuntien kirkonarkistoja ja Jalmari Finnen kokoelmia vuosina 2018-19 SSHY:n Kuvatietokantaan. Jalmari Finnen kokoelmat löytyvät kohdasta Yksityisarkistot.
Kaakinmaa on yksi Tampereen kaupunginosista. Siihen kuuluu Pyynikin kirkkopuistosta etelään Hämeenpuiston ja Mariankadun välille jäävä alue. Kaakinmaan nimi juontuu Tampereen yhteiskoulun lukion paikalla 1800-luvun jälkipuoliskolle saakka sijainneesta, pahantekijöiden rankaisemiseen käytetystä kaakinpuusta eli häpeäpaalusta, johon rangaistava sidottiin kiinni ruoskimisen ajaksi. Kaakinmaan tultua asutetuksi kaakinpuu siirrettiin nykyisen Pirkankadun varrella sijainneeseen hiekkakuoppaan, jossa se sijaitsi siihen asti, kunnes uusi rikoslaki poisti raipparangaistukset vuonna 1894.
Arkkitehti Jouko Seppäsen mukaan kaakinpuun paikalla olisi ollut aikaisemmin mestauspaikka siihen asti, kun kuolemanrangaistukset olivat käytössä eli vuoteen 1825. Sotilaspyöveli asui tiettävästi Laiskolan talossa, joka sijaitsi nykyisen Hallituskadun ja Kuninkaankadun kulman tienoilla.
Kaakinpuu-nimi ei viittaa varsinaisesti hevosiin vaan nimi tulee ruotsin kielen sanasta kåk, -en, -ar. Sana merkitsee mm. häpeäpaalua tai rangaistuspaalua, johon rangaistava sidottiin ruoskimisen ajaksi. Sanalla on muitakin merkityksiä kuten ’hökkeli’ ja ’vankila’ (vrt. ’saada kakkua’). On olemassa myös sana ’hästkåk’, jota käytetään vanhasta hevosesta. (Lähde: Svenska Akademiens Ordbok)
Kuva. Tampereen yhteiskoulun pihalla, Hallituskadun ja Mariankadun kulmassa on Kaakinmaan kaupunginosalle nimensä antaneen kaakinpuun muistomerkki. Tällä paikalla pantiin toimeen kaupunkilaisten saamat raipparangaistukset 1890-luvun alkuun saakka. (Muistomerkin on pystyttänyt Kaakinmaan Lions-klubi, kuvan otti Cai Melakoski)
Tuomioistuinten määräämät rangaistukset määriteltiin laissa. Ruotsin vuonna 1734 säädetty rikoslaki oli voimassa pitkään Suomen autonomian aikana. Lain rangaistuskaaressa säädettiin hyvin yksityiskohtaisesti raipparangaistuksesta.
Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 lain Rangaistus Caaren V. Lucu oli otsikoitu Ruumin-rangaistuxesta työllä / raippawitzoilla ja witzoilla / nijn myös wangiudella wedellä ja leiwällä.
Tyko Warto *) on kuvannut hyvin tarkkaan, miten ruoskiminen käytännössä tapahtui artikkelissaan Tammerkoski-lehdessä vuonna 1938. Perustuen nähtävästi hänen itse henkilökohtaisesti näkemäänsä.
”Joka oli saanut sakkorangaistuksen, vaan oli maksukyvytön, sai muuntorangaistuksen: colme talaria yhtä paria raippa-witzoja wastan, ja neljä talaria yhtä paria witzoja wastan, colme lyömä joca parista.” Sanonnalla “Rikas maksaa rahallaan, köyhä selkänahallaan” ei siten ole vain kuvaannollista merkitystä, vaan se oli oikeuskäytäntöä. Raipparangaistuksia määrättiin lain nojalla Tampereellakin, ja tuomion täytäntöönpanosta vastasi piiskurin tointa hoitava profossi. Raipparangaistukset toivat helpotusta vankilatilojen puutteeseen. Tointa hoiti mm. Johan Meriläinen, joka kuittasi palkkioksi 26 lyönnistä kuusi silloista markkaa, 57 lyönnistä kahdeksan markkaa.
Rangaistukset kaakinpuussa poistettiin Ruotsin kuningaskunnassa jo vuonna 1855. Vuonna 1889 säädetty ja vuonna 1894 voimaan astunut Suomen Suuriruhtinaanmaan Rikoslaki ei enää tuntenut ruumiillisia häpeärangaistuksia. Ruumiilliset rangaistukset poistuivat tuomioistuinten valikoimasta vuonna 1894, mutta vankiloissa piiskattiin kurittomia vankeja vuoteen 1944 saakka.
*) Tyko Teofilus Warto (entinen sukunimi Wallgren; 29. huhtikuuta 1872–1959) oli suomalainen Tampereella asunut sosialidemokraattisen työvänliikkeen aktiivi. Warto meni työhön Finlaysonin puuvillatehtaaseen jo 13-vuotiaana. Hän työskenteli kutomotyöläisenä ja osallistui tehtaalaisseuran ja vuonna 1900 kutomoalan ammattiosaston perustamiseen. Warto toimi Kansan Lehden avustajana ja kirjoitti lehteen nimimerkillä Säynäsheikki. Tästä aukeni hänelle pian uusi ura toimittajana ja asioitsijana. Warto oli Tampereen työväenyhdistyksen johtokunnassa 17 vuoden ajan ja toimi useaan otteeseen yhdistyksen sihteerinä vuosien 1901–1937 välillä. Tyko Warto julkaisi 1954 muistelmat lapsuus- ja nuoruusvuosiensa Tampereesta nimellä Lapsuuteni Tampere. Hän sai teoksesta Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon samana vuonna.
Lähteitä
Tyko Warto: Tamperelainen ”kaakinpuu”, Tammerkoski, 01.10.1938, nro 3, s. 86–87.
Sukututkimusseuramme teki lauantaina 21.5.2022 kevätretken, jonka kohteina olivat Askaisten kirkko, Louhisaaren kartano ja Kultarannan puutarha. Retken teemana oli Presidenttiemme jalanjäljillä. Retkestä on laajempi selostus seuran lehden Orpanan numerossa 2/2022, joten keskityn tässä artikkelissa lähinnä siihen, miten em. kohteet liittyivät Mannerheimien sukuun.
Louhisaaren nykyinen päärakennus ja sivurakennukset ovat valmistuneet vuonna 1655. Louhisaari kuului Fleming-suvulle vuodesta 1450 vuoteen 1791.
KUVA 1: Louhisaaren kartano. Kuva Raija Kannisto 21.5.2022.
Louhisaaren omistus siirtyi Mannerheim-suvulle vuonna 1795 ja jatkui vuoteen 1903 asti eli runsaan sadan vuoden ajan. Ensimmäinen Louhisaaren Mannerheim-sukuinen omistaja oli ruotsalaissyntyinen majuri ja kreivi Carl Erik Mannerheim. Hän avioitui vuonna 1796 Vendla Sofia von Willebrandin kanssa. Carl Erik Mannerheimista tuli helmikuussa 1809 Porvoon valtiopäivien jäsen. Hän toimi myös Suomen suuriruhtinaskunnan talousosaston jäsenenä ja kansliatoimituskunnan päällikkönä aina vuoteen 1816. Hän oli Turun ja Porin läänin maaherrana 1816–1826. Hänen vaimonsa Vendla Sofia Mannerheimin oli kiinnostunut puutarhanhoidosta ja hänen ansionaan pidetään kartanon ja merenrannan välisen alueen tekemistä englantilaistyyliseksi puistoksi. Hän vaikutti myös siihen, että kartanosta lähtien istutettiin pitkä puistokuja, joka johti Askaisten kirkolle asti.
Louhisaaren linnan talousresepteistä on koottu kirja, jossa on useita Vendla Sofian reseptejä ja ohjeita. Hänen käsialallaan kirjaan on tallennettu esimerkiksi vinkki, kuinka poistaa tahrat silkistä ja millä keinoin taltuttaa flunssa. Kirja perustuu Mannerheim-suvun hallussa olleeseen reseptikirjaan, josta löytyy laaja kirjo käsin kirjoitettuja ohjeita kartanotalouden tarpeisiin.
Carl Erik ja Vendla Sofia Mannerheimin pojanpoika oli kamarijunkkari Carl Robert Mannerheim (1835–1914), joka oli marsalkka Mannerheimin isä ja omisti kartanon vuodesta 1863 lähtien. Carl Robert Mannerheim meni vuonna 1862 naimisiin Hedvig Charlotta Helene von Julinin kanssa, joka oli huomattavan suomalaisen teollisuusmiehen vuorineuvos Johan Jakob von Julinin tytär. Suku oli niin ikään Ruotsista Suomeen muuttanut. He saivat seitsemän lasta, neljä poikaa ja kolme tyttöä. Muut lapset elivät aikuisiksi, mutta yksi tyttö kuoli 14-vuotiaana 1886. Carl Robert Mannerheim oleskeli pitkään Ranskassa ja Yhdysvalloissa tehden Suomeen vain lyhyitä vierailuja ja Helene Mannerheim eli Louhisaaressa sillä aikaa lastensa kanssa.
KUVA 2: Mannerheimin sisarukset vuonna 1881. Kuva Wikipediasta.
Carl Robert Mannerheim oli luonteeltaan taiteellinen ja harrasti erityisesti runoutta. Hän poikkesi suvun perinteistä, sillä hänestä ei tullut sotilasta eikä virkamiestä. Carl Robert tunnettiin radikaaleista poliittisista näkemyksistään, ja kun hän peri isältään kreivin arvonimen, viranomaiset paheksuivat häntä poliittisena satiirikkona.
Carl Robert Mannerheim tilasi Louhisaareen vuonna 1874 puutarhasuunnitelman, jonka mukaan puutarhaan tehtiin pientä ajanmukaistamista ja uudenaikaistamista. Muutoksia tehtiin 1870- ja 1880-luvuilla: puistoon hankittiin uusia kukkaistutuksia ja rakennettiin 1870-luvulla muun muassa leikkimökki Mannerheimin lapsille. Siinä leikkivät luultavasti vain 3-4 nuorinta lasta, sillä muut olivat jo 8-12-vuotiaita.
KUVA 3: Louhisaaren lasten leikkimökki. Kuva Wikipediasta.
Louhisaaren astiakaapista löytyy yhä Mannerheim-suvun arkiastiaston osia. Astiasto on valmistettu 1880-luvun jälkipuoliskolla ja se on koristeltu kreivillisellä kruunulla ja M-monogrammilla.
Toisessa kerroksessa oleva ns. Vihreä huone oli Marsalkan äidin Helene Mannerheimin makuuhuone. Eri huoneiden seinillä on runsaasti tauluja suvun jäsenten muotokuvista.
KUVA 4: Vihreä huone eli Helene Mannerheimin makuuhuone. Kuva Raija Kannisto 21.5.2022.
Muun muassa uhkapelivelkojensa takia Carl Robert Mannerheim ajautui konkurssiin 1879 ja kartano siirtyi 1880 hänen sisarelleen Eva Hedvig Wilhelmina Mannerheimille. Carl Robert Mannerheim muutti jo sitä ennen rakastajattarensa Sofia Nordenstamin kanssa pois Suomesta Pariisiin, jossa hän vietti taiteilijaelämää. Perheen seitsemän lasta joutuivat sukulaisten huostaan Mannerheimin vaimon Helenen kuoltua vuoden 1881 alussa sydänkohtaukseen vain 38-vuotiaana. Äidin veljestä Johan Albert Edvard von Julinista tuli lasten huoltaja.
Carl Robert Mannerheim solmi toisen avioliiton Sofia Nordenstamin kanssa 1883 ja heille syntyi tytär Olga Sofia Margareta (Kissie) 1884. He palasivat takaisin Suomeen 1887. Carl Robert kuoli Helsingissä lokakuussa 1914.
Suvun viimeinen Louhisaaren omistaja Wilhelmina Mannerheim myi kartanon vuonna 1903 talousneuvos Oskar Hannukselle ja muutti Ruotsiin, jossa hän kuoli 1905.
Louhisaari oli siis Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin syntymäkoti; hän syntyi 4.6.1867 perheen 3/7 lapsena. Kartanon kolmannessa kerroksessa oli pieni sininen makuukamari, joka perimätiedon mukaan oli marsalkka Mannerheimin syntymähuone.
KUVA 5: Sininen makuukamari. Kuva Raija Kannisto 21.5.2022.
Gustaf Mannerheimin kerrotaan pikkupoikana leikkineen mielellään sotaleikkejä ja ”johtaneen sotajoukkoja”. Häntä opetti kotona sveitsiläinen kotiopettajatar. Gustaf joutui jättämään Louhisaaren kodin jo 7-vuotiaana 1874, jolloin hänet lähetettiin kouluun Helsinkiin. Luultavasti hän saattoi kuitenkin loma-aikoina vierailla Louhisaaressa vuoteen 1903 asti, jolloin kartano siirtyi pois suvun omistuksesta. Gustaf asui Helsingissä isänsä luona ja kävi veljensä Carlin kanssa yksityistä lyseota syksyyn 1879, jolloin hänet erotettiin vuodeksi koulusta ikkunoiden kivittämisen takia.
Gustaf kävi kaksi vuotta oppikoulua Haminassa vuosina 1881–1882. Tämä koulu valmensi oppilaita Suomen Kadettikouluun, joka oli sen ajan ainoa sotilaskoulutusta antava oppilaitos Suomessa. Gustaf pyrki jo vuonna 1880 ensimmäistä kertaa Suomen kadettikouluun, mutta huonolla menestyksellä. Koulun ovet aukenivat hänelle kahden vuoden kuluttua 1882, jolloin hän oli 15-vuotias.
Askaisten kirkko ja Mannerheimit
Askaisten kirkon rakennutti 1600-luvulla Flemingin suku, mutta myös siellä on Mannerheim-suvun historiaan liittyvää. Hautausmaalla on Mannerheim-suvun uusklassinen, vuodelta 1823 oleva hautakappeli. Se on Carl Ludvig Engelin suunnittelema ja sen rakennutti kreivi Carl Erik Mannerheim, joka omisti silloin Louhisaaren kartanon. Mannerheimin hautakappelin rakennuttajan leski Vendla Sofia Mannerheim oli luonnon ystävä, eikä halunnut tulla haudatuksi suvun holviin, vaan kirkkomaalle. Hän halusi omien sanojensa mukaan levätä vapaan taivaan alla, joten hänen rautaristinsä löytyy hautakappelin vierestä, josta avautuu näköala kohti Louhisaaren linnaa ja puutarhaa.
Marsalkka Mannerheim antoi restauroida kappelin vuonna 1935. Hän kävi Askaisissa vielä vuonna 1945 ja ainakin tuolloin hän ajatteli tulevansa haudatuksi sukuhautaan. Hän ei ollut kuitenkaan erikseen antanut määräystä hautapaikastaan, eikä hautaus sitten aikanaan toteutunut Askaisiin. Hän kuoli Sveitsissä 28. tammikuuta 1951 ja hänet haudattiin Hietaniemen sankarihautausmaahan.
Kirkon katossa on kolme kynttiläkruunua, joista yksi on marsalkka Mannerheimin kirkolle jo vuonna 1928 lahjoittama. Kynttiläkruunu oli hänellä Helsingissä ja luovutettiin Askaisten kirkkoon hänen kuolemansa jälkeen.
Tampereen seudun sukututkimusseura teki 21.5. kevätretken Presidenttiemme jalanjäljillä Askaisiin ja Naantaliin Kultarannan puutarhaan. Menomatkalla kuulimme Tiina Miettisen kertomana presidenteistämme ja heidän sukujuuristaan. Blogin seuraavassa artikkelissa käsitellään Askaisten osuutta tarkemmin. Tässä on muutamia kuvia keväisestä Kultarannan puutarhasta, jossa meillä oli opastus.
Kultaranta sijaitsee Naantalin Luonnonmaalla. Vuonna 1922 Kultaranta rakennuksineen ja tontteineen siirtyi Suomen valtion omistukseen eduskunnan päätettyä käyttää sitä presidentin kesäasuntona.
Graniittilinnan rakennutti Alfred Kordelin 1910-luvun puolivälissä kesähuvilakseen. Arkkitehti Lars Sonck suunnitteli 19-huoneisen linnan.
Puisto koostuu vanhimmasta osasta metsäpuutarhasta, keskeisimmästä osasta muotopuutarhasta ja hyötypuutarhasta. Olimme liikkeellä niin varhain keväällä, etteivät kukat vielä kukkineet ja jääpoltteen aiheuttamat vauriot näkyivät.
Ensimmäinen Kultarannan ajan presidentti K. J. Såhlberg kävi vain lepäämässä Kultarannassa. Aikojen saatossa Kultarannan käyttö on muuttunut ja monipuolistunut. Kesästä 2010 alkaen puistossa on ollut taidenäyttelyitä.
Esiäitini Maria Martintytär Rauvan yhden kummin nimi jäi askarruttamaan niin paljon, että ryhdyin selvittämään, kenestä oli kyse. Maria kastettiin maaliskuussa 1689 Mouhijärvellä. Kuudesta kummista viisi oli sukulaisia tai naapureita talollisperheistä. Kuudes kummi Sidonia Blome vaikutti vieraalta. Nimellä tekemäni haut eivät ensin tuottaneet tulosta. Lopulta löytyi Zidonia Blomen vihkitieto ja kuolintieto. Sidonia kuoli huhtikuussa 1714 oltuaan 31 vuotta naimisissa kappalainen Henrik Anckaruksen kanssa. Henrik oli itsekin kappalaisen poika ja ollut jo muutaman vuoden Mouhijärven kappalaisena ennen avioitumistaan 1683. Henrik isännöi kappalaisen virkatalon lisäksi rusthollia Tervamäen kylässä. Sidonian vanhemmat kapteeni Carl Blome ja Christina Teet isännöivät Mouhijärvellä Tomulan taloa 1600-luvun jälkipuoliskolla. Henrikin ja Sidonian perheeseen ei näytä syntyneen lapsia.
Sidonian kuoltua leski Henrik meni uudelleen naimisiin Margareta Sofia Tammelinin, Mouhijärven kirkkoherran tyttären, kanssa maaliskuussa 1716. Perheeseen syntyi kolme lasta vuosina 1717, 1719 ja 1720. Kaikkien kolmen lapsen kastetiedoissa lapsen sukunimi Anckara ja isän nimi Henricus Anckarus näkyy yliviivattuna nykyisissä digitoiduissa versioissa. Onko yliviivauksia tehty isän eläessä vai myöhemmin, jää arvailujen varaan. Artikkelissaan vuodelta 1954 Liisa Poppius esittää, että kappalainen Henrik Anckarus olisi itse yliviivannut vanhimman lapsen kohdalta nimensä, muttei myöhemmin pääsyt käsiksi kastettujen kirjaan voidakseen tehdä samoin kahden nuoremman lapsen kohdalla. Kappalainen Henrik Anckarus haudattiin joulukuun ensimmäisenä päivänä 1723.
Margareta Sofia Tammelinin kohtalosta Liisa Poppius kertoo Genokseen kirjoittamassaan artikkelissa seuraavaa: ”Hengellään hän sai sovittaa hairahduksensa. Kihlakunnanoikeus langetti hänen kuolemantuomionsa 29.10.1724. Tuomio perustui Jumalan lakiin eli tarkemmin määriteltynä 3. Mooseksen kirjan 20. luvun 10. ja 20. jakeeseen sekä 22.10.1698 annettuun asetukseen. Rikoslain kohtaa ei tuomiossa mainita lainkaan.”
Margaretan synnyttämien kolmen lapsen isä ei tuomiokirjatietojen mukaan ollut aviomies Henrik Anckarus vaan kolme eri miestä, joista kaksi katosi ennen kuin heidät ehdittiin tuomita ja kolmas sai sakkoja. Margareta Tammelinin kuolintietoa ei löydy Mouhijärven haudattujen luettelosta, mutta tiedetään, että 19.12.1724 häntä lähdettiin kuljettamaan Turun linnan vankilasta teloitettavaksi kotiseudulleen, ja hänet mestattiin ennen 16.2.1725, jolloin kihlakunnanoikeuden pöytäkirjassa mainitaan Margareta Tammelinin jo kärsineen rangaistuksensa. Onko Margareta haudattu Mouhijärven vanhan hautausmaan reunalle vai kokonaan kirkkomaan ulkopuolelle, ei asiakirjoista selviä.
Mouhijärven vanhan kirkon muistokivi ja katkaistu kellotorni, joka toimii kesäkappelina, Mouhijärven vanhalla hautausmaalla. Kuva Marja-Leena Viilo.
Ja kuinka ollakaan hämmästyksekseni huomasin, että Sidonia Blomen veljen jälkeläisillä on useampiakin yhteyksiä sukulaisiini. Itselläni ja kummallakin vanhemmallani on pikkuserkkuja, joiden esivanhempiin Sidonia Blomen vanhemmat kuuluvat. Moni sukututkija varmaankin tuntee Margareta Tammelinin kohtalon. Tällä kirjoituksellani haluan vain kertoa, miten sukua tutkiessa ajautuu toisinaan hyvinkin helposti sivu-urille ryhtyessään selvittämään jotain kiinnostavaa yksityiskohtaa.
Lähteet: Liisa Poppius: Margareta Tammelinin tarina 33—36, Genos 2/1954 Yle Uutiset 1.7.2015: Papin tytär mestattiin avioliiton ulkopuolisten suhteiden takia – Mouhijärven kyläidyllin takana rankka historia Mouhijärven kirkonkirjat Ylioppilasmatrikkeli
