Esiäitini Maria Martintytär Rauvan yhden kummin nimi jäi askarruttamaan niin paljon, että ryhdyin selvittämään, kenestä oli kyse. Maria kastettiin maaliskuussa 1689 Mouhijärvellä. Kuudesta kummista viisi oli sukulaisia tai naapureita talollisperheistä. Kuudes kummi Sidonia Blome vaikutti vieraalta. Nimellä tekemäni haut eivät ensin tuottaneet tulosta. Lopulta löytyi Zidonia Blomen vihkitieto ja kuolintieto. Sidonia kuoli huhtikuussa 1714 oltuaan 31 vuotta naimisissa kappalainen Henrik Anckaruksen kanssa. Henrik oli itsekin kappalaisen poika ja ollut jo muutaman vuoden Mouhijärven kappalaisena ennen avioitumistaan 1683. Henrik isännöi kappalaisen virkatalon lisäksi rusthollia Tervamäen kylässä. Sidonian vanhemmat kapteeni Carl Blome ja Christina Teet isännöivät Mouhijärvellä Tomulan taloa 1600-luvun jälkipuoliskolla. Henrikin ja Sidonian perheeseen ei näytä syntyneen lapsia.
Sidonian kuoltua leski Henrik meni uudelleen naimisiin Margareta Sofia Tammelinin, Mouhijärven kirkkoherran tyttären, kanssa maaliskuussa 1716. Perheeseen syntyi kolme lasta vuosina 1717, 1719 ja 1720. Kaikkien kolmen lapsen kastetiedoissa lapsen sukunimi Anckara ja isän nimi Henricus Anckarus näkyy yliviivattuna nykyisissä digitoiduissa versioissa. Onko yliviivauksia tehty isän eläessä vai myöhemmin, jää arvailujen varaan. Artikkelissaan vuodelta 1954 Liisa Poppius esittää, että kappalainen Henrik Anckarus olisi itse yliviivannut vanhimman lapsen kohdalta nimensä, muttei myöhemmin pääsyt käsiksi kastettujen kirjaan voidakseen tehdä samoin kahden nuoremman lapsen kohdalla. Kappalainen Henrik Anckarus haudattiin joulukuun ensimmäisenä päivänä 1723.
Margareta Sofia Tammelinin kohtalosta Liisa Poppius kertoo Genokseen kirjoittamassaan artikkelissa seuraavaa: ”Hengellään hän sai sovittaa hairahduksensa. Kihlakunnanoikeus langetti hänen kuolemantuomionsa 29.10.1724. Tuomio perustui Jumalan lakiin eli tarkemmin määriteltynä 3. Mooseksen kirjan 20. luvun 10. ja 20. jakeeseen sekä 22.10.1698 annettuun asetukseen. Rikoslain kohtaa ei tuomiossa mainita lainkaan.”
Margaretan synnyttämien kolmen lapsen isä ei tuomiokirjatietojen mukaan ollut aviomies Henrik Anckarus vaan kolme eri miestä, joista kaksi katosi ennen kuin heidät ehdittiin tuomita ja kolmas sai sakkoja. Margareta Tammelinin kuolintietoa ei löydy Mouhijärven haudattujen luettelosta, mutta tiedetään, että 19.12.1724 häntä lähdettiin kuljettamaan Turun linnan vankilasta teloitettavaksi kotiseudulleen, ja hänet mestattiin ennen 16.2.1725, jolloin kihlakunnanoikeuden pöytäkirjassa mainitaan Margareta Tammelinin jo kärsineen rangaistuksensa. Onko Margareta haudattu Mouhijärven vanhan hautausmaan reunalle vai kokonaan kirkkomaan ulkopuolelle, ei asiakirjoista selviä.
Mouhijärven vanhan kirkon muistokivi ja katkaistu kellotorni, joka toimii kesäkappelina, Mouhijärven vanhalla hautausmaalla. Kuva Marja-Leena Viilo.
Ja kuinka ollakaan hämmästyksekseni huomasin, että Sidonia Blomen veljen jälkeläisillä on useampiakin yhteyksiä sukulaisiini. Itselläni ja kummallakin vanhemmallani on pikkuserkkuja, joiden esivanhempiin Sidonia Blomen vanhemmat kuuluvat. Moni sukututkija varmaankin tuntee Margareta Tammelinin kohtalon. Tällä kirjoituksellani haluan vain kertoa, miten sukua tutkiessa ajautuu toisinaan hyvinkin helposti sivu-urille ryhtyessään selvittämään jotain kiinnostavaa yksityiskohtaa.
Lähteet: Liisa Poppius: Margareta Tammelinin tarina 33—36, Genos 2/1954 Yle Uutiset 1.7.2015: Papin tytär mestattiin avioliiton ulkopuolisten suhteiden takia – Mouhijärven kyläidyllin takana rankka historia Mouhijärven kirkonkirjat Ylioppilasmatrikkeli
Tampere-seura julkaisi 1980-luvulla ja vähän myöhemminkin useita kaskukirjoja, joiden kaskut jollakin tavalla liittyivät Tampereeseen. Monet kaskut oli aikanaan julkaistu Tammerkoski-lehdessä. Viime vuosina tällaisia kirjoja ei ole ilmestynyt. Olivatko julkisuuden henkilöt ennen värikkäämpiä persoonia vai onko huumorin luonne muuttunut? Kaskulle on ominaista, että se on parhaimmillaan värikkäästi kerrottuna. Lapsuudestani muistan kyläilyt ja juhlat, joissa hyvä jutunkertoja oli usein huomion keskipisteenä. Kirjoitettuna kasku menettää jotain vaikutuksestaan.
Kasku eroaa vitsistä lähinnä siinä, että kaskussa kerrotaan oikeista henkilöistä ja paikoista ja siinä on totuutta ainakin toinen puoli. Kasku harvoin halventaa tai loukkaa kohdettaan, kuten tämän päivän huumori usein tekee. Kasku tai anekdootti ei useinkaan naurata, mutta siihen sisältyy kuitenkin jotain yllättävää. Tässä muutamia tuttuja kaskuja, joista osa liittyy Tampereen historiaan.
Jos Grönberg kuolee
Josef Grönberg syntyi 1813 Ylöjärven Mikkolan talossa, mutta Porin triviaalikoulussa hänelle annettiin uusi nimi Grönberg. Grönberg opiskeli papiksi ja hän toimi Tampereen kaupunginsaarnaajana 1836-61 ja Messukylän kirkkoherrana 1861-1903.
Vuonna 1870 senaatti antoi päätöksen, jonka mukaan Tampereen kaupunki erotetaan itsenäiseksi seurakunnaksi Messukylästä, jonka yhteyteen se kuului. Senaatin päätös oli pantava täytäntöön kuitenkin vasta Messukylän silloisen kirkkoherran kuoleman jälkeen. Tamperelaiset odottivat hartaasti seurakunnallista itsenäistymistään, mutta Grönberg eli pitkään. Alkuvuosina oli todettu, että ”Tampere pääsee eroon Messukylästä, kun rovasti Grönberg kuolee”, mutta odotuksen jatkuessa sanonta muuttui muotoon: Tampere pääsee eroon Messukylästä, jos rovasti Grönberg kuolee. Tamperelaiset saivat odottaa 33 vuotta eli vuoteen 1903. Itsenäinen Tampereen kaupunkiseurakunta aloitti toimintansa 1. toukokuuta 1904 Grönbergin kuolemaa seuranneen armovuoden päätyttyä.
Josef Grönbergin hauta Messukylän keskisellä hautausmaalla
Pieni paja
Emil Aaltonen on 1900-luvun alkupuolen tunnetuimpia tamperelaisia. Hän siirsi kenkätehtaansa Tampereelle v. 1905 ja hänen vaikutuksestaan Tampereesta tuli Suomen kenkäteollisuuden keskus. Aaltosen omistukset eivät jääneet pelkästään kenkätehtaisiin. 1930-luvulla Aaltonen hankki omistukseensa Lokomo Oy:n konepajan. Käytyään kaupan jälkeen katsomassa uutta teollisuuslaitostaan Aaltonen sanoi konepajan johtajalle: ”Minun on aina tehnyt mieleni tämmöistä pientä pajaa ja nyt minä sen sain.” Pieni paja Lokomo ei ollut silloinkaan, mutta Aaltosen omistuksessa se kasvoi moninkertaisesti.
Tupakkalakko
Emil Aaltonen oli elämäntavoiltaan vaatimaton ja hän hoiti hyvin terveyttään. Hän ei ollut tupakkamies, mutta poltti savukkeen silloin tällöin, koska hänen käsityksensä mukaan tupakansavu puhdisti suun bakteereista. Kerran hän otti savukelaatikon esille konttorissa ja tarjosi siitä konttoripäällikölleen. – Ei kiitos, sanoi tämä. Olen ollut jo kolme kuukautta tupakkalakossa. – Se on oikein, huomautti Aaltonen. Kyllä minunkin pitäisi oikeastaan vähentää tupakanpolttoa, kun tahtoo jo mennä koko savuke päivässä.
Presidentit kaskujen aiheena
Kekkosen presidenttiaikana 1960-luvun alussa ilmestyi kirja Presidenttikaskut, johon oli koottu kaskuja ja tarinoita tasavallan kahdeksasta päämiehestä. Päivitettyä versiota ei taida olla, vaikka neljästä seuraavasta presidentistäkin kaskuja on. Kaskukirjasta löytyy myös ilmeisen tosi tarina Mannerheimista Tampereella tammikuussa 1918.
Mannerheim matkusti Helsingistä Pohjanmaalle tammikuun 16. päivänä. Tampereelle asti sujui matka selkkauksitta, mutta siellä sattui passien tarkastuksessa välikohtaus, joka ilman onnellista sattumaa olisi saattanut aiheuttaa aavistamattomia muutoksia tuleviin tapahtumiin. Junaan saapuneet kolme passintarkastaja-sotilasta näet väittivät, että kenraali Mannerheim on muuan venäläinen upseeri, jota siihen aikaan kovasti haeskeltiin, eivätkä lainkaan ottaneet uskoakseen hänen passiaan, jossa hänet mainittiin rauhalliseksi liikemieheksi. Kenraali alkoi jo pukeutua seuratakseen sotilaita, mutta silloin tuli sattumalta paikalle eräs rautatieläislakkia kantava nuorukainen, melkein poikanen vielä, joka tiukasti selitti sotilaille, että koska kerran passi on kunnossa, ei sotilailla ole oikeutta häiritä rauhallista matkustajaa. Kinasteltuaan hetkisen keskenään sotilaat sitten poistuivat ja ylipäällikkö pääsi jatkamaan matkaa Vaasaan.
Ulkomaille Teiskoon
Tuttuihin sanontoihin liittyy usein erilaisia selityksiä, jotka samalla ovat kaskuja. Tällainen on myös sanontaan Ulkomaille Teiskoon liittyvä tarina, jonka päähenkilönä on Tuomiokirkkoseurakunnan kanttori Heikki Kuusniemi. Tässä lainaus Sirkku Someron kaupunginosakirjasta, jonka nimi on juuri Ulkomaille Teiskoon. Tarina on kotiseutumies Jussi Mäenpään versio sanonnasta.
Heikki Kuusniemi oli saanut stipendin opiskelua varten ulkomaille. Hän kertoi ystävilleen ja tuttavilleen ulkomaanmatkastaan jo hyvissä ajoin. Lopuksi hän piti vielä komeat läksiäisjuhlat. Tällöin joku vieraista kysäisi: ”Mitäs sinä menet sinne opiskelemaan”. ”Kiäliä oppiin, kiäliä oppiin”, kuului Heikin vastaus. Lähtöjuhlat olivat vallattoman riehakkaat, kuten isäntäkin. Mutta olihan nyt millä mällätä. Kun Heikki sitten seuraavana päivänä saapui Hangon satamaan ja aikoi ostaa laivalipun, havaitsi hän hämmästyksekseen, ettei stipendistä ollut enää tarpeeksi jäljellä. Heikki palasi huvilalleen Teiskoon. Jonkin ajan kuluttua sattui kuitenkin joku läksiäisjuhlissa ollut näkemään hänet ja kysäisi: ”Tännekös sinä niitä kiälia tulitkin oppiin?”. ”No niinhän minä sanoinkin, että ulkomaille”, vastasi Heikki.
Siin Nakkila kirko vaiheill
Paikkakunnat ja paikat ovat henkilöiden lisäksi usein kaskujen aiheina. Murrejutut ovat edelleenkin muodissa. Tampereen kiälisiä uutisia tehdään edelleen radioon ja Tampere-Suomi sanakirjoja on ilmestynyt viime vuosinakin, kiitos Harri Hyttisen. Selitän tässä itselleni tuttua sanontaa ”Siinä Nakkilan kirkon vaiheilla”. Kun juuriani kysellään, vastaan usein olevani kotoisin sieltä Nakkilan kirkon vaiheilta, vaikka sanonnalla on toisenlainen merkitys. Kun sanotaan, että se on siinä Nakkilan kirkon vaiheilla, sillä tarkoitetaan jonkun asian olevan siinä hilkulla, melkein kohdalla, mutta tarkkaa paikkaa ei kuitenkaan ole tiedossa.
Sanonnasta on ainakin kaksi selitystä, joista toinen on nakkilalaisten mielestä naapuripitäjissä keksitty, eikä siten mitenkään hyväksyttävä. Oli lapsenruokkojuttu joskus siihen aikaan, kun heinäkuormia ja muitakin kuormia hevospelillä kuljetettiin. Talon palkollinen, piikatyttö, oli saanut lapsen ja lapselle haettiin isää. Todennäköisesti lapsen äidin kertoma asia oli totta, että hän oli kuorman päällä ja oli siellä myös talon nuori renkipoika. Jutussa oli edetty siihen vaiheeseen, että tuomari kysyi, missä ja milloin tämä lapsi mahdollisesti oli saanut alkunsa. Tähän nämä ilkikuriset ja monella tavalla kateelliset naapurit kertovat tytön vastanneen: Siinä Nakkilan kirkon vaiheilla.
Toinen nakkilalaisten oikeana pitämä tarina sopii paremmin satakuntalaiseen kulttuuriin ja elintapaan. Nakkilan kirkonmäen alapuolella, siinä melkein nykyisen kunnantalon kohdalla sijaitsi aikanaan kestikievari. Kun Kokemäenjoen yläjuoksulta olevat isännät lähtivät Poriin markkinoille, eivät he emäntien kuullen uskaltaneet sanoa, missä ensimmäisen kerran tavattaisiin. Salakieltä silloinkin puhuttiin, kun isännät toisilleen sanoivat: Tavataan sitten siellä Nakkilan kirkon vaiheilla.
Nakkilan uuden kirkon rakentaminen ja Suomisen suku
Lopuksi vielä tositarina, joka on surullinen, vaikka lopputuloksena olikin se, että Nakkilaan rakennettiin uusi kirkko. Jos Emil Aaltonen tehtaineen oli tärkeä tekijä Tampereen teollistumisessa, Juho Wiktor Suominen oli samaa Nakkilan kehittymisessä. Suominen perusti 1900-luvun alussa Nakkilaan nahkatehtaan, joka toimitti raaka-ainetta myös Tampereen kenkätehtaille. Suomisen tarina muistuttaa Aaltosen tarinaa miehestä, joka oli lähtöisin vaatimattomista oloista, mutta joka uskalsi perustaa yrityksen, joka työllisti ihmisiä ja kasvoi lopulta suureksi tehdaslaitokseksi.
Elokuun 23. päivän aamuna 1935 tehtailija Suominen oli yhdessä puolisonsa kanssa aamukävelyllä kotoaan Villilän kartanoon päin johtavalla tiellä. Tällöin kartanon puutarhuri käsitteli puistossa sotilaskivääristä tehtyä pienoiskivääriä yrittäessään ampua harakoita niin huolimattomasti, että siitä lensi harhautunut kuula kaukana maantiellä kulkevan Suomisen vatsaan. Suominen leikattiin Porissa ja kuula saatiin poistettua. Suominen oli jo toipumassa, kun odottamatta kuumeesta johtuen muutenkin heikentyneen sydämen toiminta lamaantui aiheuttaen kuoleman elokuun 27. päivänä. Sairaalassa Suominen ehti tehdä testamentin, jossa hän lahjoitti 3 miljoonaa markkaa uuden kirkon rakentamiseen Nakkilan vanhan kirkon tilalle. Kirkko valmistui nopeasti ja se vihittiin käyttöönsä 1937, kun Suomisen syntymästä oli 60 vuotta.
Nakkilan kirkko
Suomisen lahjoitus on nykyrahassa noin 1,2 miljoonaa euroa. Onko se suurin yksittäinen Suomessa tehty lahjoitus julkiseen rakentamiseen? Emil Aaltonen muistetaan myös lahjoittajana. Hän lahjoitti rahaa Tampereen kirjastotalon rakentamiseen ja myös Metsäkansan kirkon rakentamista hän rahoitti.
Liisa Poppius ja Yrjö Raevuori ovat kirjoittaneet kirjan Lapin Kulju ja Kulju-Suomisen suku. Kirja valmistui samana vuonna kuin Nakkilan uusi kirkkokin. Juho Wiktor Suominen oli lähtöisin Turun ja Porin läänin Lapista ja hänen vaimonsa oli Nakkilasta.
J.W. Suomisen pojat jatkoivat yhtiön johdossa, vanhin poika Leo isänsä jälkeen toimitusjohtajana. Kolmas sukupolvi tuli yhtiön johtoon 1976, kun Leo Suomisen poika Ilkka tuli toimitusjohtajaksi. Ilkka Suomisen kausi toimitusjohtajana jäi lyhyeksi, kun hän palasi politiikkaan ja valittiin kesäkuussa 1979 Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtajaksi. Vähän myöhemmin J.W. Suominen Oy myytiin Lassila & Tikanoja Oy:lle. Ilkka Suominen kuoli 23. toukokuuta 2022 83-vuotiaana.
Moni sukututkimuksen harrastaja saattaa keskittyä tutkimuksissaan vain ns. virallisiin lähteisiin, kuten kirkonkirjoihin, henkikirjoihin tai tuomiokirjoihin. Kuitenkin eräs mielenkiintoinen lähde sukujen tutkimiseen on vanhat sanomalehdet, joista voi löytää yllättäviä tietoja, jopa avaimia suvun salojen selvittelyyn.
Artikkelin lopussa on mainittu linkkejä sivustoihin, joista voi etsiä eri hakusanoilla tietoja sanomalehdistä, aikakauslehdistä ja muista painotuotteista. Kansalliskirjastossa hakuja voi tehdä 31.12.1939 asti painetuista lehdistä. Joillakin sanomalehdillä, esim. Helsingin Sanomilla on omat hakemistonsa lehden tilaajille. Lisäksi vanhoja lehtiä voi lukea mikrofilmeiltä, joiden lukulaite on esim. Tampereen pääkirjasto Metsossa. Siellä on filmeillä melko tuoreitakin vuosikertoja.
Olen kerännyt tähän artikkeliin näytteeksi muutamia lehtileikkeitä, joita on tullut vastaan omissa sukututkimuksissani. Monta kertaa olen törmännyt tietoihin sattumalta.
Lehtileike 1. Suomalainen Wirallinen Lehti 21.4.1899.
Virallisesta lehdestä vuodelta 1899 löysin hakusanoilla Sinkkonen ja Parikkala uutisen, joka avasi minulle uuden näköalan sukuuni. Sen mukaan Parikkalan Tyrjän kylässä Matarmäen tilalla asunut Elias Juhonpoika Sinkkonen oli ostanut 2900 markalla huutokaupasta Matti Simonpoika Sinkkosen osan asukasoikeudesta.
Matti Simonpoika Sinkkonen oli isoisäni isä. Ihmettelin suuresti, miksi hän joutui myymään huutokaupalla asukasoikeutensa sukutilaan, jolla suku oli asunut 1600-luvun lopulta lähtien. Tutkin Kansallisarkiston Mikkelin toimipisteessä Matti Sinkkosen oikeudenkäyntien pöytäkirjat Parikkalan ja Jaakkiman käräjiltä 1892-1894 sekä ulosmittausten ja huutokauppojen pöytäkirjat. Ne selvittivät tilannetta jonkin verran. Niistä selvisi, että hän oli velkaantunut pahasti monelle eri taholle, mutta velkaantumisen syytä en saanut selville.
Matti Simonpoika Sinkkonen oli ammatiltaan räätäli ja hänellä oli viisi lasta. Hän kuoli helmikuussa 1902. Koska asukasoikeutta ei enää ollut, muuttivat hänen neljä lastaan Viipuriin ja vain nuorin poika jäi Parikkalaan, ehkä huolehtimaan leskeksi jääneestä äidistään. Isoisäni Matti Matinpoika, joka myös oli räätäli, joutui siis olosuhteiden pakosta muuttamaan Viipuriin. Se ei ollut hänen vapaa valintansa. Tämä muuton syy oli minulle uusi tieto.
Mikä oli asukasoikeus? Parikkalan maatilat olivat pitkään ns. lahjoitusmaita, joten talonpojat eivät voineet omistaa viljelemäänsä maata, heillä oli vain hallintaoikeus tilaan. Vuonna 1864 Suomen säätyvaltiopäivät päättivät, että valtio hankkisi vähitellen kaikki lahjoitusmaat omikseen, minkä jälkeen talonpojat saisivat lunastaa ne itselleen perintötiloiksi pitkäaikaisen valtionlainan avulla. Kruununtilan asukasoikeutta ei voinut lahjoittaa eikä testamentata, mutta sen voi myymällä luovuttaa toiselle. Luovutus tuli päteväksi, kun maaherra hyväksyi ja otti ostajan asukkaaksi. Vähitellen kruununtilojen ostaminen perinnöksi tuli mahdolliseksi ja valtio tuki sitä pitkäaikaisilla lainoilla. Vuonna 1899 Matarmäen tilaa ei oltu vielä ostettu omaksi.
Lehtileike 2. Lisälehti Suomalaisen Virallisen Lehden N:oon 108 11.5.1906.
Olen sukututkimuksissani perehtynyt isoäitini serkun, kirjailija Lempi Jääskeläisen sukutaustaan. Hänen vanhempansa Juhana ja Henrika Jääskeläinen muuttivat Parikkalasta Viipuriin vuonna 1884, jossa heille syntyi kolme lasta ja jossa he perustivat kaupan. Tutkin heidän asumistietojaan Viipurin henkikirjoista, koska kirkonkirjat olivat tuhoutuneet talvisodan aikana. Ihmettelin, että vuoden 1907 henkikirjassa ei ollut Juhanan nimeä perheen yhteydessä eikä sitä löytynyt muualtakaan. Selitys löytyi Virallisen lehden ilmoituksesta, jonka mukaan Henrika oli hakenut Viipurin raastuvanoikeudelta pesäeroa. Oikeuden pöytäkirjoista ilmenee Henrikan kertomana, että hänen miehensä on jo kauemman aikaa oleskellut Parikkalan pitäjässä. Syytä, miksi Juhana oleskeli siellä, en tiedä, mutta kuitenkaan häntä ei ollut siellä merkitty kirkonkirjoihin eikä henkikirjoihin. Juhana oli ilmeisesti tehnyt velkaa eri suuntiin ja kauppiaana toiminut Henrika halusi, että hän ei joutuisi maksamaan miehensä velkoja.
Viipurin raastuvanoikeuden pöytäkirjassa 16.6.1906 olevan päätöksen mukaan: ”Henrika Jääskeläinen saapi hallita tavaraansa niin kuin leskivaimo sekä ettei hän ole velvollinen omaisuudellansa vastaamaan siitä velasta, jonka mies avioliiton aikana on tehnyt.” Eräässä viitteellisesti omaelämäkerrallisessa romaanissa Lempi Jääskeläinen antaa ymmärtää, että hänen isänsä oli juovuspäissään ollut kotona väkivaltainen perhettään kohtaan. Juhana Jääskeläinen kuoli 50-vuotiaana 15.2.1908.
Mikä oli pesäero? Se oli ennen vuotta 1930 solmittuja avioliittoja koskeva menettely, jossa tuomioistuimen päätöksellä lakkautettiin puolisoiden yhteisomistus pesään. Samalla pesään kuulunut omaisuus jaettiin ja kumpikin puoliso sai oman osuutensa vallintaansa. Siitä lähtien puolisot olivat vastuussa vain omista veloistaan.
Lehtileike 3. Parikkalan sanomat 19.1.1943.
Parikkalan sanomien ilmoituksessa vuodelta 1943 kerrotaan sukulaisestani Sulosta. En tiennyt Sulosta mitään, joten tulin tilanneeksi hänen kuolintodistuksensa. Siinä hänen kuolinpaikakseen oli merkitty Kuopiossa oleva Niuvaniemen (mieli)sairaala ja yhtenä diagnoosina skitsofrenia. Eräs sukulaiseni, joka oli käynyt Parikkalan sanomien toimituksessa lukemassa lehden vanhoja numeroita, antoi minulle Suloa koskevan lehtileikkeen. Siitä ilmeni, että Sulo oli puukottanut kasvoihin toista miestä. Häntä syytettiin törkeästä pahoinpitelystä, mutta ilmeisen syyntakeettomana hänet määrättiin tahdonvastaiseen hoitoon psykiatriseen sairaalaan. Pyynnöstäni sain itselleni osan Sulon sairaskertomusta, josta kävi ilmi, että lääkityksistä huolimatta Sulolla oli harhoja kuolemaansa heinäkuuhun 1953 asti.
Lehtileike 4. Käkisalmen sanomat 20.5.1944.
Yhdestä sukuuni liittyvästä traagisesta tapauksesta kerrottiin Käkisalmen sanomissa vuonna 1944. Hiitolassa asunut sukulaisperheeni isä Reino työskenteli työnjohtajana Pukinniemen kartanossa, jonne he olivat palanneet takaisin keväällä 1942 oltuaan evakossa Pohjanmaalla talvesta 1940 lähtien. Kartanossa työskenteli vuonna 1944 myös venäläisiä sotavankeja, jotka saatettiin viikonlopuksi vankileirille ja saattajalla piti olla ase mukanaan. Reino oli lähdössä tällaiselle saattomatkalle ja lähti pistäytymään ulkona. Hän jätti hetkeksi aseensa tuvan pöydälle, jolloin perheen 5-vuotias poika sai sen käsiinsä. Ase laukesi ja luoti osui pojan kummisetään, joka kuoli. Reino sai Lahdenpohjan kenttäoikeudessa 1500 markan sakon, josta kerrottiin Käkisalmen sanomissa 20.5.1944.
Lehtileike 5. Tiedonantaja-lehti 18.9.1929.
Näköjään myös Parikkalasta löytyi puukkojunkkareita, ei vain Pohjanmaalta. Ilmari oli ilmeisen äkkipikainen luonne ja syyllistyi sen vuoksi tappeluihin ja puukotuksiin. Hänellä oli myös hyvä puolensa, sillä hän toimi viulunsoittajana monissa häissä. Kerran hän kuitenkin kiukuissaan rikkoi isänsä tekemän viulun, koska häntä harmitti, että muut saivat tanssia ja hänen piti vain soittaa.
Ensimmäiset tiiliruukit Tampereella syntyivät nykyisen Laukontorin alueelle ja Santalahteen. Tiilen valmistus sai alkunsa, kun Ruotsin kruunu alkoi puuhata vuonna 1776 nykyiselle Finlaysonin alueelle viinapolttimoa. Tuolloin tiiliruukit olivat enemmän käsityöverstaita kuin varsinaisia tehtaita. 1800-luvun alkupuoliskolla tiilien tarve oli aika vähäistä, vuosittain valmistettiin keskimäärin vuosina 1832–42 eri tiilitehtaissa n. 200 000 tiiltä. Poikkeuksen muodosti ensimmäisen suuren tiilirakennuksen eli kuusikerroksisen tehdasrakennuksen rakentaminen Finlaysonin tehdasalueelle vuosina 1836–37. Siihen tarvittiin kaikkiaan 500 000 tiiltä. Ensimmäinen tiilentuotannon huippukausi koettiin 1800-luvun lopulla, jolloin asuntorakentaminen oli voimakkaimmillaan ja uusiin tehdasrakennuksiin tarvittiin runsaasti tiiliä.
Kaupungin kasvun myötä tiilitehtaat siirtyivät kauemmaksi keskustasta. Kaupungin entiset tiilenvalmistuspaikat oli korvattava uusilla. Eräs tiiliteollisuuden merkittävä sijaintipaikka oli nykyisen Kalevan kaupunginosan alue, jonka viljelys- ja laidunmailla oli saatavilla suhteellisen hyvälaatuista savea. Vainioilta raivattiin metsää 1890-luvun alussa laajoilta osin karjan laidunmaaksi sekä kaupunkilaisten viljelyspalstoiksi. Peltoaukeita alettiin kutsua Tammelan vainioiksi. Sinne perustettiin tiilitehtaita sekä rakennettiin asuntoja niiden työntekijöille. 1890-luvun lopulla vainioilta löytyi peräti neljä tiilitehdasta.
Tiilien pääraaka-aine eli savi saatiin tehtaiden lähistöltä, jossa sitä oli noin kahden kolmen metrin kerroksena. Vieläkin voi nähdä savenoton jälkiä maanmuodoissa uintikeskuksen ympäristössä. Toinen raaka-aine santa eli hiekka saatiin Kalevanharjun rinteestä mm. nykyisen Kiinanmuurin korttelin piha-alueelta. Kalevan tiiliteollisuus oli esimerkillistä lähituotantoa, raaka-aineet saatiin läheltä ja valmiit tiilet käytettiin lähellä mm. Tammelan ja Kalevan talojen rakentamiseen. Tiilirakennukset ovat hyvin hoidettuina pitkäikäisiä. Vanhin tunnettu tiilirakennus on jo keskiajalla rakennettu Turun tuomiokirkko.
Ensimmäisenä tuotannon aloitti Puolimatkan tiilitehdas, myös ylätehtaana tunnettu. Se sijaitsi Joukahaisenkatu 7:n kohdalla nykyisen Kalevan uintikeskuksen paikalla. Tehtaan perustivat vuonna 1890 kauppias Frans Pöllänen (s. 1845 Heinävedellä) ja Karl Johan Lindeman (s. 1860 Ylöjärvellä). Vuodesta 1905 tehtaan omisti Matti Wigelius (s. 1862 Kauhajoella), vuosina 1911–44 Näsi Oy ja 1945–64 rakennusliike Auttila & Noppa. Loppuvuosina savea jouduttiin tuomaan traktorilla Vuohenojan tuntumasta. Vuosituotos oli tuolloin noin 2–3 miljoonaa tiiltä ja työntekijöitä oli kolmisenkymmentä.
Tampereen Tiilitehdas Pellervonkadulla tunnettiin aiemmin Kämärin ruukin nimellä, mutta sen oli perustanut vuonna 1891 Kaarle Kustaa Helander (s. 1838 Pirkkalassa). Vuodesta 1905 alkaen toimintaa jatkoi KaarleEvert Kämäri (s. 1856 Kalvolassa) Kämärin jälkeen omistajina olivat E. A. Toukolehto ja Hämeen Kalkkitiilitehdas Oy. Viimeisinä omistajina olivat Viljo ja Tauno Torpo vuodesta 1933 alkaen, he jatkoivat toimintaa vuoteen 1965 asti, jolloin he lopettivat tehtaan.
Kuva 1. Kalevan tiilitehtaat vuonna 1908.
Muita olivat Wigeliuksen tiilitehdas, alatehdas, Kalevan käsitiiliruukkina tunnettu, Sammonkatu 64:n kohdalla. Sen oli alun perin perustanut vuonna 1897 talonomistaja Kaarlo Pirjola (s. 1866 Hämeenkyrössä), muurari Iisakki Harju ja kauppias Aleksander Ahlstedt (s. 1867 Pirkkalassa). Sitä kutsuttiin Salho-ojan tiilitehtaaksi. Sen paikka oli alueella, joka nyt jäänyt Sammonkadun ja Sarvijaakonkadun väliin. Tehtaan osti jo vuonna 1901 Matti Wigelius. Myöhemmin tehtaan omistajina oli Näsi Oy ja lopuksi rakennusliike Auttila & Noppa.
Suurimpana tehtaana toimi Harjun/Schreckin tiilitehdas. Tehtaalla oli vuonna 1905 75 työntekijää. Tehdas aloitti vuonna 1898 Kalevan harjun syrjässä aivan kaupungin rajalla. Sen savennostopaikka sijaitsi nykyisen Prisman pysäköintialueella. Tehtaan perustajia olivat veljekset kunnallispormestari Karl Hjalmar Schreck (s. 1857 Vanajassa) ja rakennusmestari Theodor Schreck (s. 1866 Pälkäneellä). Tehdas lopetti jo ensimmäisen maailman sodan alkuvuosina.
Vuosien varrella tehtaiden nimet ja omistajat vaihtuivat. Tiilitehtaat työllistivät miehiä ja naisia sekä kesäaikaan myös lapsia. Tiilitehtaiden asukkaille rakennettiin lähistölle asuintaloja, jotka purettiin kaupunginosaa rakennettaessa. Purettuja asuintaloja olivat Punainen talo, Vaissin mökki, Monttula sekä Kaleva. Kalevan kaupunginosassa viimeiset tiilet valmistettiin 1960-luvun puolivälissä.
Kuva 2. Puolimatkan tiilitehdas 1960-luvun alussa.
Tiilitehtaiden ajasta alueella muistuttaa enää Tampereen Tiilitehtaan savensekoitusakseli Lemminkäisenkadulla, joka on pystytetty tamperelaisen tiiliteollisuuden muistomerkiksi vuonna 1971. Tampereen päivänä 1.10.1971 paljastettiin tiiliteollisuuden muistomerkki Tampereen Tiilitehtaan entisellä tehdasalueella. Muistomerkin piirustukset laati kaupungin arkkitehtiosasto. Paljastuspuheen piti kunnallisneuvos Lauri Santamäki. 1960-luvun lopulla päättyi Tampereella pari sataa vuotta jatkunut tiilien tuotanto. Viimeinen tiilitehdas lopetti toimintansa Vehmaisissa 18.10.1969.
Muistomerkin laatassa lukee: TÄMÄN KÄSITIILIEN VALMISTUKSESSA KÄYTETYN SAVIMASSAN SEKOITUSAKSELIN PYSTYTTI TAMPEREEN KAUPUNKI TÄÄLLÄ TOIMINEIDEN TAMPERELAISTEN TIILIRUUKKIEN JA -TEHTAIDEN MUISTOKSI 1.10.1971
Lähteitä:
Juhani Hilden: Savipeltojen savupiiput. Tampereen tiiliteollisuuden vaiheet. Tampere seura 1989. 168 s.
KALEVANRINNE Yleissuunnitelma-alueen rakennetun ympäristön aluedokumentointi. Tampereen kaupunki. Kaupunkiympäristön kehittäminen. Maankäytön suunnittelu 30.9.2013. Internet: 8478_aluedokumentointi.pdf (tampere.fi)
Tuohi on minulle tuttu materiaali sitä kautta, että isäni innostui eläkkeellä ollessaan tekemään erilaisia tuohitöitä. Hän kävi monena vuonna työväenopiston tuohityökursseilla ja teki aina kaikkia tuotteitaan neljä kappaletta: yhden itselleen ja yhden jokaiselle kolmelle lapselleen.
Löysin sattumalta tyttäreni Minnan lukion toisella luokalla tekemän tutkielman tuohesta. Se tehtiin kuvaamataidon tunnille kansanperinteeseen liittyvänä aiheena. Tähän artikkeliin liittyvät piirrokset ovat tyttäreni tekemiä ja valokuvat hänen itse ottamiaan ja kehittämiään.
Tuohi materiaalina
Tuohi on koivun kaarnan päällä oleva sitkeä korkkimainen kudos, joka on muodostunut ohuista kerroksista. Se paksunee puun vanhetessa kerros kerrokselta. Tuohi säilyy lahoamatta pitkään ja värivaihtelujensa takia se on kaunis ja koristeellinen. Tuohi on myös vettä läpäisemätön, joten se teki siitä käyttökelpoisen materiaalin menneinä aikoina mm. juoma-astioihin, lattioihin ja kattoihin sekä eristeeksi. Tuohi eristi lämpöä niin, että tuohikontissa eväät säilyivät pakkasella jäätymättä ja helteellä pilaantumatta.
Koivun tuohen valkoinen väri johtuu betuliinista eli koivuhartsista. Betuliinilla on voimakas aseptinen, bakteereja tappava vaikutus, jonka vuoksi se on ollut mielenkiinnon kohteena lääke-, kosmetiikka- ja kemianteollisuudessa.
Tuohi on ollut ennen hyvin tärkeä rakennusmateriaali. Vielä 1800–luvulla Suomessa vallitseva katemateriaali oli malkakatto, jossa riukujen alle ladotut tuohikerrokset toimivat kosteuden eristäjänä. Malkakatot olivat pitkäikäisiä, sillä katto saattoi kestää useita kymmeniä vuosia ilman huoltoa. Samalla tavalla tuohta on käytetty eristämään kosteutta perustusten ja hirsirungon välissä sekä rakennusten tuulensuojakerroksena. Ala- ja välipohjissa tuohi esti lämmöneristeiden, kuten sahanpurun, sammaleiden tai turpeen varisemisen.
Tuohen hankinta
Parhaiten tuohi irtoaa kasvavasta puusta keväällä touko–kesäkuussa juhannukseen asti. Tuohta saa sekä paksuna että paperinohuena. Sen yksi tärkeä ominaisuus on, että se rullautuu kuivuessaan. Tuohi myös palaa hyvin ja palava tuohi käpristyy erityisen nopeasti.
Tuohen hankinta eli kiskonta on periaatteessa yksinkertaista. Se irrotetaan koivun rungosta levyinä tai pitkinä, monimetrisinä nauhoina eli siisnoina. Levyt varastoidaan tiukkaan pinkkaan pareittain, valkeat puolet vastakkain. Siisna kääritään kerälle eli sommelolle, jonka keskelle jätetään reikä tuulettumista varten. Tuohi säilyy varastossa kymmeniä vuosia.
Koivu yleensä kärsii tuohen ottamisesta. Pienikin vaurio kaarnassa yleensä estää uuden tuohen kasvun. Tuohenalainen kaarna yleensä säilyy, ja joskus koivu kasvattaa uuden tuohen sen päälle. Lahopuussa tuohi jää kestävänä materiaalina jäljelle, kun muu puuaines on jo lähes hävinnyt.
Tuohi suomalaisessa kansanperinteessä
Tuohi oli tärkeä ja monipuolinen materiaali suomalaisessa omavaraistaloudessa. Se oli halpaa, kevyttä, kestävää ja helppoa käsitellä.
Tuohta on käytetty monin tavoin:
Vaatteisiin ja varusteisiin kankaan tai nahan tavoin.
Siitä on tehty esimerkiksi virsuja, tuohikontteja, juomakippoja (lippi) ja muinoin jopa veneen purjeita.
Tuohta on muinoin käytetty paperin tapaan, eli sille on kirjoitettu henkilökohtaisia viestejä ja virallisia asiakirjojakin.
Tuohta on käytetty valon tuottamiseen ja sytykkeenä.
Soihtuja tuohesta on tehty siten, että tuohirulla on kääritty kepin ympärille.
Tuohirullista on valmistettu kalaverkkojen kohoja ja kivillä täyttämällä myös painoja.
Tuohta on käytetty myös jo kivikaudesta saakka korien ja joidenkin vaatekappaleiden valmistukseen sekä tulentekoon sytykkeenä.
Tuohitöiden valmistamisvälineet
Tuohitöiden tekemisessä yksi perustyökalu on ohutteräinen puukko. Toinen tärkeä väline on lasta. Lastoja käytetään tuohen irrottamiseen puun rungosta ja punoksen raottamiseen. Parsinjouset ovat kätevä apuneuvo parsittaessa kireitä tai hankalasti raotettavia punoksia. Kiristimiä tarvitaan pitämään nauhoja paikoillaan ja estämään punoksen purkautuminen. Terävät sakset ovat tarpeellisia. Harkkoreunaisilla saksilla voidaan tehdä siksak-reunaa koristeluun. Myös reikäpihtejä voidaan käyttää koristeluun, samaten koristeleimasimia.
Tuohitöiden tekijän haastattelu
Tyttäreni Minna Kanniston tekemä haastattelu papastaan vuonna 1992:
Pappani teki ensimmäiset virsunsa 15-16 vuoden ikäisenä Karjalassa äitinsä avustuksella. Ne virsut jäivät joksikin aikaa ainoiksi, eikä pappani kotoa muitakaan virsuntekijöitä löytynyt. Virsuja ostettiin kierteleviltä myyjäeukoilta ja niitä käytettiin sisäjalkineina aamutossujen tapaan, kesällä heinäpellolla sekä saunajalkineina. Saunaan lähdettäessä virsut olivatkin suositut jalkineet ja niitä pidettiin jalassa löylyssäkin, jossa ne pehmenivät mukavasti jalkaan sopiviksi.
Sota-aikana pappani vanha taito muistui hänen mieleensä ja hän alkoi tehdä puhdetöinä virsuja, joilla oli kova kysyntä erikoisina kotiin viemisinä. Kysyntää olisi ollut enemmänkin kuin mihin aika riitti. Maksuksi hän sai usein tupakkaa. Pappani muistelee tehneensä yli 200 virsuparia. Hän teki sodan aikana myös kontteja ja pieniä käsilaukkuja, jotka myös olivat haluttuja tuliaisia. Laukkujakin hän ehti tehdä useita kymmeniä. Sodan aikana syntyi myös jokunen tuohinen matkalaukku, joilla oli oikeatakin käyttöä. Ainoat hänen tuolla ajalla tekemänsä esineet, jotka ovat säilyneet, ovat vuonna 1943 Kannaksella valmistettu tuohinen matkalaukku ja tuohinen korurasia.
Mallit esineisiin pappani kehitteli itse. Muita tuohitöiden taitajia ei hänen komppaniassaan ollutkaan. Sodan jälkeen seurasi aika, jolloin hän ei kovin paljon tehnyt tuohitöitä, koska työ ja perhe veivät aikaa. Nyt kuitenkin eläkepäivillä on tuohityöinnostus herännyt uudelleen ja hän on alkanut jälleen tehdä vanhoja malleja ja joitain uusiakin. Pappani on kolme vuotta käynyt Sampolan tuohityökursseilla, joista on saanut muutamia uusia ideoita. Kurssilla on kuulemma sekä nuoria että vanhoja, sekä miehiä että naisia. Tuohitöiden arvostus ja innostus niiden tekemiseen on ilmeisesti tulemassa uudelleen esille.
Tamsuvun kirjastossa on kansio, jonka kannessa lukee ”Tutki löytyikö tuttujasi roskalavalta”.
Sisällä on tarkempi selitys:
"Seuraavat alkuperäiset todistukset ovat löytyneet Finlaysonin tehtaan roskalavalta, lienivät olleet menossa poltettaviksi kuten monen monet lavalle jääneetkin. Sain ne haltuuni lavaa täyttäneiltä tehtaan viimeisiltä työmiehiltä, koska olin kuulemma heidän mukaansa ainoa joka olisi ehkä kiinnostunut moisista papereista.
Minulle tuttuja, tai paremminkin tuttujen esivanhempia en tunnu heidän joukostaan löytävän. Yritä sinä lukija onnistutko paremmin."
Seuran nykyisillä toimihenkilöillä ei enää ole tietoa siitä, kuka tuon löydön oli tehnyt ja paperit seuralle toimittanut. Ehkä hän on blogin lukijoiden joukossa? Löytö on ehkä tapahtunut 1990-luvulla, jolloin Finlaysonin tehdas kai lopetti toimintansa Tampereella. Pane viestiä tai kommenttia jos tiedät jotain asiasta.
Kansiossa on siististi muovikoteloihin säilötty 16 virkatodistusta, kymmenisen työtodistusta ja saman verran muita sekalaisia papereita, kaikki 1800-luvun lopulta (kaikissa ei tosin ole päivämääriä, mutta asia lienee muuten selvä). Virkatodistukset ovat pääosin Tampereelta, muutama on esim. Teiskosta, Ruovedeltä ja Mouhijärveltä. Virkatodistuksissa on tietysti nimi ja syntymäaika, mutta ei syntymäpaikkaa, sen voi kuitenkin useimmissa tapauksissa helposti selvittää. Muissa todistuksissa on vain nimi ja sen lisäksi yleensä palveluspaikka tai kotipaikka. Muutamasta henkilöstä on sekä virkatodistus ja jokin muu paperi. Kaikkiaan papereita on 35 kpl ja eri henkilöitä 25. Tässä he ovat alkuperäisen sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä, syntymä- ja kuolintiedot on mainittu, sikäli kun olen pystynyt ne selvittämään:
Nimi
Syntymäaika
Kuolinaika
Amalia Wilhelmina Frestadius
20.4.1870 Kangasala
Emma Karolina Kaarlentytär Helenius
28.1.1870 Teisko
Frans August Helenius
1.10.1873
25.6.1889 Tampere
Viktor Helenius
12.3.1873
24.5.1901 Tampere
Martha Adolfintytär Helminen
6.10.1870 Teisko
Henrik Kustaanpoika Hildén
15.3.1866
20.2.1937 Tampere
Juho Arvid Justen
15.4.1876 Tampere
Auroora Heikintytär Kaivanto
7.7.1872 Kangasala
16.12.1898 Tampere
Sanna Liisa Kujala
20.12.1871 Ylistaro
meni Amerikkaan
Dominicus Lehtonen
24.6.1853 Ruovesi
17.2.1937 Karkku
Ida Johanna Lindholm
24.4.1867 Messukylä
6.4.1903 Tampere
Ida Lindroos
Ida Josefina Löfqvist
1.4.1872
Hilda Amalia Wilhontytär Myllyaho
27.4.1891 Soini
22.5.1891 Tampere
August Männikkö
25.8.1872 Saarijärvi
27.9.1937 Tuusula
Carolina Qvist
28.6.1869 Janakkala
Hilma Ranta
25.2.1871 Mouhijärvi
2.9.1967 Oulu
Mathilda Ring
6.6.1870 Kangasala
meni Amerikkaan
Olga Maria Sarlin
16.9.1871 Kangasala
Maria Hermannintytär Tyrkkölä
17.12.1865 Ruovesi
4.5.1890 Ruovesi
Edla Maria Uuttera
30.6.1869 Multia
16.6.1954 Tampere
Iida Sofia Willgren
18.4.1864 Tampere
14.4.1907 Tampere
Kaarle Ivar Ylén
12.9.1872 Pirkkala
28.9.1946 Tampere
Mariaana Aleksiina Kustaantytär Ylinen
5.2.1868 Teisko
Frans Oskar Österman
9.5.1867 Tampere
Nykyaikana lisätietojen löytäminen näistä henkilöistä on helppoa – muutaman tunnin istunto kotikoneella löysi kirkonkirjaviitteen lähes kaikista – kiitos erityisesti SSHY:lle ja vapaaehtoisille jotka ovat kuvanneet Tampereen rippikirjat vuoteen 1907 saakka. Muista lähteistä, kuten digitoiduista sanomalehdistä, löytyy joissain tapauksissa tietoja pitemmälle 1900-luvulle. Useassa tapauksessa tuli vastaan myös nimenmuutoksia, esim. vuoden 1906 suurnimenmuutossa. Onko joukossa sinulle tuttuja?
Kaikki mainitut henkilöt olivat varmaankin tehtaan työntekijöitä tai muita työväenluokkaan kuuluneita. Heistä ei välttämättä kovin helposti löydy lähempiä henkilötietoja, hautakivi saattaa löytyä hautakivitietokannoista tms. Mutta yllättäen yksi henkilöistä nousi elämässään ehkä vähän merkittävämpään asemaan, yritysjohtajaksi, tehtaanomistajaksi ja jopa kansanedustajaksi (toki työväenpuolueesta). Haastankin nyt blogin lukijat arvaamaan tai selvittämään kuka oli tämä henkilö. Kerro vastauksesi kommenteissa.
Kuten näkyy, ainakin kaksi henkilöä lähti siirtolaiseksi Amerikkaan, kuten noihin aikoihin oli yleistä. Ehkä ei ole sattuma että molemmilla lähtijöillä oli yhteys Pohjanmaalle, josta muuttoliike oli vilkkainta: Sanna Liisa Kujala oli syntynyt Ylistarossa ja Mathilda Ring asui kahteen otteeseen Vaasassa, ennen kuin lähti sieltä suureen maailmaan. Heidän vaiheitaan Amerikassa en ole pystynyt selvittämään.
Seuraavassa esimerkkejä näistä todistuksista. Tampereen kirkon virkatodistus näyttää esim. tältä:
Nämä todistukset ovat kooltaan pienehköjä, Tampereen virkatodistusten mitat ovat noin 18×23 cm. Muut ovat yleensä vielä pienempiä.
Usealla henkilöllä oli myös työtodistus tai vastaava edellisestä työ- tai palveluspaikasta. Seuraavana esimerkiksi työtodistus kosken toiselta puolelta, Tampellasta (Tammerfors Linne- & Jern-Manufaktur Aktie-Bolag). Henkilö lienee ensin ollut töissä Tampellassa, saanut sieltä työtodistuksen ja siirtynyt sitten Finlaysonille, jonka arkistoon todistus on sitten jäänyt. Yhtään Finlaysonin työtodistusta joukossa ei ole – ne ovat asianomaiset tietenkin ottaneet mukaansa tehtaasta lähtiessään.
Epävirallisempia työtodistuksia on käsin kirjoitettuina:
Nuori henkilö tarvitsi ilmeisesti myös vanhempiensa tai holhoojan luvan mennä töihin tehtaaseen:
Erikoisempi on tämä ”lääkärintodistus” (”Frans August Helenius är frisk”):
Valitettavasti Frans ei ollut kauan terveenä, vaan kuoli jo 15-vuotiaana vuonna 1889. Kuolinsyy oli keripukki!
Oletko mahdollisesti sukua jollekin näistä henkilöistä tai muuten kiinnostunut – voit toki saada meiltä vastaavan alkuperäisen todistuksen. Tässä tietysti mahdolliset sukulaiset ovat etusijalla.
Kalevankankaan hautausmaalla voi kävellessään törmätä näyttävään hautamuistomerkkiin, jossa on nimi Kössi Ojala ison reliefikuvan alla. Kuka oli Kössi Ojala?
Kössi eli Kustaa Ivar Ojala syntyi 16. kesäkuuta 1886 Alavudella ja hän kuoli 11. toukokuuta 1922 Tampereella. Hänen vanhempansa olivat työmies Erkki Kustaanpoika Ojala (s. 30.11.1856, Töysä) ja Maria Sannantytär (s. 8.6.1862, Alavus). He olivat muuttaneet Alavudelta Tampereelle vuonna 1896. Kössi Ojalan vaimo oli Lydia Aleksandra Gröndahl (s. 4.8.1882, Tampere).
Kössi Ojala oli näyttelijä. Alun perin muurarina työskennellyt Ojala teki lyhyen uransa aikana useita kiitettyjä rooleja Tampereen Työväen Teatterissa.
Ojala aloitti näyttelijänuransa harrastajana Tampereen Ulkotyöväen yhdistyksen näytelmäseurassa. Hän kuului muurarien ammattiosastoon. Tampereen Työväen Teatteriin Ojala siirtyi vuonna 1913 Tilda Vuoren johtajakaudella toimien iltanäyttelijänä. Ammattilainen Ojalasta tuli Kosti Elon johtajakaudella. Häntä pidettiin nerokkaana luonneroolien tulkitsijana, jolle oli ominaista syvällinen eläytyminen kulloiseenkin rooliin. Uransa aikana Ojala saavutti Tampereen Työväen Teatterin johtavan sankarinäyttelijän aseman. Eino Salmelainen luonnehti häntä erääksi suomalaisen teatterin suurimmista luonnonlahjakkuuksista. Ojalan kiitettyihin roolisuorituksiin kuuluivat muun muassa porvari Möllmark Gustav Wiedin huvinäytelmässä Kaupungin ylpeys ja hurjasteleva Dulska Gabriela Zapolskan näytelmässä Rouva Dulskan moraali. Aleksis Kiven klassikossa Nummisuutarit hän näytteli Mikko Vilkastusta. Erityisen arvostettu oli Ojalan tutkielma konsuli Bernickistä näytelmässä Yhteiskunnan tukipylväät. Vuonna 1920 Ojala esiintyi Pauli Pohjolan kanssa alkoholin vaikutuksen alaisena näytelmässä Iloinen leski; molemmat saivat vakavan varoituksen. Ojala kuoli tuberkuloosiin 35-vuotiaana. Näytellessään kuningasta Hamletissa hän sai verensyöksyn ja poistui kesken lauseen näyttämöltä.
Kössi Ojalan hautajaisista on sanottu tulleen ehkä Tampereen Työväen Teatterin mittavin muistojuhla. Näyttämötaiteen ystäviä, entisiä muurariosaston tovereita ja muuta kansaa tulvi hautajaispaikalle tuhansiin laskettava joukko.
Aamulehden muistokirjoituksessa 12.5.1922 Kössi Ojalaa ylistettiin runollisin ja suurin sanoin:
”Mutta … on Kössi Ojalan elämäntarina suuruutensa vuoksi rohkaiseva ja riemukas, niin kuin kaikki suuret asiat maailmassa. Karkean ruumiillisen työn äärestä lähteneenä hän taiteen työkentällä, jolla ihminen parastansa ja omintansa voi antaa, kohosi suuruuteen, joka vain harvoille on mahdollinen. Kössi Ojala oli taiteilijaksi syntynyt, ja tätä kutsumusta varten oli luonto jakanut hänelle runsain määrin lahjojaan. Kukapa ei olisi tuntenut sydämen kosketusta tämän taiteilijan kanssa hänen liikkuessaan näyttämöllä! Sen sielullisen voiman pakotuksesta, joka hänen henkilöluomansa paisutti suuriksi ja mieliinpainuviksi, menetti kaikki ulkonainen merkityksensä. Tässä oli se Kössi Ojalan suuruus, jota ei voida mitata, eikä siitä jälkimaailmalle todisteita antaa. Me sen vain henkilökohtaisesti voimme todistaa, jotka olemme tunteneet hänen luomisvoimaisuutensa ja näkemyksensä syvyyden.”
○ ○ ○
Olen alkanut uumoilla, että on olemassa sellainen erityinen ilmiö, joka innoittaa Tampereelle muuttaneita. Useat Tampereelle muuttaneet henkilöt ovat muuttonsa jälkeen inspiroituneet kaupungin henkisestä ilmapiiristä ja ihmisistä ja saaneet sen seurauksena aikaan merkittäviä saavutuksia taiteessa, liike-elämässä, tieteessä tai jollakin muulla alueella. Esimerkkejä on lukuisia kuten vaikkapa Väinö Linna, Emil Aaltonen ja Sara Hilden.
Lähteitä:
Kotimaisia näyttämötaiteilijoita sanoin ja kuvin, Kustannusliike Opas, Viipuri 1930.
Rajala, Panu: Titaanien teatteri, Tampereen Työväen Teatteri 1918–1964; Tampereen Työväen Teatteri Oy 1995.
Aamulehti 12.5.1922. Historiallinen sanomalehtikirjasto.
Esiäitini Anna Matintytär Hemmo syntyi 28.10.1755 Suoniemen Vahalahdessa ja avioitui lokakuussa 1778 Tyrvään Kallialan Haron talon pojan Antti Antinpojan kanssa, josta tuli kotitalonsa isäntä. Annan vanhempien vihkitietoa ei ole löytynyt, mutta kuulutustieto joulukuulta 1751 löytyy suomenkielisenä (tai ainakin melkein):
Pro Conjugio! d. 15. Decembr. 1751. Cunniallinen ja Toimellinen nuori talon Båndä Mattz Johansson Karkun Pitäjästä ja Wahalahden kylästä Ylkä ja Cunniallinen ja Siwollinen Pica Anna Johansdotter Himosta, Morsian. Votum!
SSHY: Vesilahden kuulutetut 1751, kuvakaappaus
On aika harvinaista, että 1700-luvun puolivälistä löytyy kirkonarkistosta suomenkielisiä asiakirjoja. Katselin muitakin kuulutustietoja vuodelta 1751. Nuorille naimattomille miehille oli merkitty luonnehdinnat kunniallinen ja toimellinen, sotilaille taas kunniallinen ja urhoollinen. Naimattomille morsiamille oli merkitty kunniallinen, siivollinen ja Jumalaa pelkääväinen. Esiäidiltäni Annalta puuttui kolmas määre Jumalaa pelkääväinen. Arvoitukseksi jää, oliko se jäänyt vahingossa pois vai eikö Anna ollut Jumalaa pelkääväinen, mitä se sitten merkitsikään tuolloin. Selaillessa paljastui, että monelta muultakin piialta puuttui maininta Jumalaa pelkääväinen. Kolmelta piialta puuttui maininta siivollinen. Viittasiko tämä siveettömään elämään, vai olivatko erot kirjauksissa vain sattuman satoa? Yhdelle morsiamelle oli siivollisen tilalle merkitty toimellinen. Leskimorsiamilla oli merkintä toimellinen ja siivollinen tai kunniallinen ja Jumalaa pelkääväinen.
Morsian Anna Juhontyttären sanotaan kuulutustiedossa olevan Himosta. Suoniemen rippikirjaan hänelle tulee syntymävuosi 1729. Vesilahden rippikirjat puuttuvat Annan elinajalta. SAY:n mukaan Anna oli vuosina 1745-50 (ja ehkä myös 1752) kotonaan Himolla, joka oli säterin torppa, siis Laukon torppa. Annan vanhemmat olivat Juho Jaakonpoika (k. n. 1773) ja Maria Juhontytär (s. 1698, k. 1775). Isä Juho Jaakonpoika oli Kaapun talon isäntänä 1720-24 Vesilahden Kuralan kylässä. Kaapun talon isännyyttä jatkoi Juhon veli Erik Jaakonpoika.
Sulhanen Matti Juhonpoika oli kastettu Karkun Suoniemellä 20.2.1726 ja hänestä oli tullut kotitalonsa Hemmon (Hemmingin) isäntä 1748. Matin vanhemmat olivat talollinen Juho Juhonpoika Hemmo ja Valpuri Matintytär (s. n. 1690, haudattu 23.6.1782). Valpurille rippikirjaan tuleva syntymävuosi 1690 lienee liian varhainen, koska perheeseen syntyi nuorin tytär vuonna 1741. Matin vanhemmat olivat avioituneet vuoden 1724 tienoilla.
Vesilahdessa kuulutetuille Annalle ja Matille syntyi kaksi tytärtä Maria v. 1753 ja Anna v. 1755. Mariasta tuli Hemmon puolikkaan eli Yli-Hemmon emäntä ja Annasta, kuten edellä kerrottiin, Tyrvään Kallialan Haron emäntä.
Tyttärien isä Matti Juhonpoika Hemmo kuoli 40-vuotiaana ja haudattiin 2.3.1766. Leski Anna Juhontytär avioitui uudelleen kesäkuussa 1767 Henrik Henrikinpoika Mattilan kanssa ja heille syntyi poika Henrik 1768. Anna jäi toistamiseen leskeksi alkuvuodesta 1784. Hän kuoli noin 70-vuotiaana 28.1.1799.
Lähteet: KA ja SSHY: Vesilahden, Karkun, Suoniemen ja Tyrvään kirkonkirjat. KA: Suomen asutuksen yleisluettelo: Vesilahti, Karkku ja Suoniemi.
Tampereen entiseltä venäläisten kasarmialueelta Kalevassa eli Kiinanmuurin pihalta löytyy kasvihistoriaa. Harmio eli idänharmio (Berteroa incana) on kaksi- tai monivuotinen valkokukkainen ristikukkaiskasvi. Kasvia löytyy myös Kalevanharjun Järvensivun puoleiselta rinteeltä, mm. ratapenkereeltä. Se on tullut tänne Venäjältä tuodun hevosten rehun mukana yli sata vuotta sitten. Itseasiassa harmio taitaa olla ainoa jäänne entisestä kasarmialueesta, joka tuli tunnetuksi kansalaissodan jälkeisen suuren vankileirin paikkana.
Harmion tieteellinen ja suomenkielinen nimi kuvaavat tähtikarvojen peittämän kasvin yleisväritystä – mitään harmia tai haittaa lajista ei ainakaan Suomessa ole, päinvastoin sitä on joskus käytetty koristekasvina. Karvapeite on sopeuma lajin kuiville kasvupaikoille: se pidättää hyvin sade- ja kastepisaroita sekä vähentää haihduntaa. Laajahkoina, harmaina kasvustoina harmio kiinnittää kasveihin vihkiytymättömänkin huomion: laji kukkii suhteellisen pitkälle kesään ja siemenet karisevat usein vasta talvella.
Harmion alkuperäinen levinneisyysalue sijoittuu Etelä-Venäjän kuiville, mantereisille aroille, josta laji levisi Suomeen 1800-luvulla Venäjän vallan aikaan. Suomen suuriruhtinaskunnalla ei ollut omaa armeijaa, vaan varuskuntien väki koostui venäläisjoukoista. Sotaväen sijoituspaikkoihin tuotiin ajoittain rehua ja viljaa pitkien matkojen takaa ja mukana kulkeutui monien kasvien siemeniä aivan uusille seuduille. Parhaimmillaan kasarmien nurkilla kasvoi kymmeniä venäläistulokkaita. Useimmat ovat vuosikymmenien ja -satojen vieriessä hävinneet, mutta kourallinen onnistui kotiutumaan luontoomme pysyvästi. Harmio on edelleen leimallinen osa vanhojen varuskuntakaupunkien luontoa esimerkiksi Haminassa, Lappeenrannassa, Hämeenlinnassa, Turussa ja Tampereella. Venäläisajan kasarmialueilta ja varuskuntien nurmilta kasvi on kyennyt leviämään lähiympäristön kuiville joutomaille, pientareille, hietikoille ja kedoille. Jäitse tai lintujen mukana se on saavuttanut kasvupaikkoja jopa saaristossa. Arokasvina harmio sietää yllättävän hyvin paitsi kuivuutta, myös kulutusta ja sietää jopa ruohonleikkuuta. Nykyinen pohjoisin pysyvä esiintymä lienee Oulun korkeudella. (Lähde: Luontoportti.com)
Tampereen runoniekka Lauri Viita runoili harmiosta otsikolla Harmia runokokoelmassaan Käppyräinen vuonna 1954 (Lauri Viita. Kootut runot. WSOY 1999, s. 209). Viita otti tapansa mukaan melkoisia taiteellisia vapauksia, eikä tee mielestäni täyttä oikeutta harmiolle.
Isoa harmaata karvaista ruohoa, pieniä valkeita kukkasenalkeita, kasvupaikkana rautatiepenkere, hedelmä litu: berteroa incana, suomeksi harmia vain.
Huonoa ruohoa, ei sitä nuohoa kärsä, ei kuono, ei hamua turpa, ei neitonen mieli. Miekkonen, joka sen lauluunsa huoli, kai otti ja kuoli, kun pelkkää päiväsakkoa saa, jos ei alle jää, kiskojen väliin pölkkyjen lomiin rautatiepenkereelle.
Lappeenrannan linnoituksen osalta on todettu, että venäläisten mukana kulkeutui kaupunkiin satoja kasveja, mutta niistä vain sitkeimmät ovat jäänet jäljelle. Tietääkö joku löytyykö Tampereelta esim. ketomarunaa, idänkattaraa, ukonpalkoa, ketoampiaisyrttiä tai keltakynsimöä?
Molempien vanhempieni suvut joutuivat lähtemään Karjalasta evakkoon; isä Hiitolasta ja äiti Viipurista. Sodan jälkeen he päätyivät kumpikin omia teitään asumaan Tampereelle, vaikka kummankaan sukua ei tullut tänne asumaan. Isäni suku sijoitettiin talvisodan evakuoinnissa Kankaanpäähän, jonne isäkin meni sotatoimien päätyttyä 1940. Siellä hetken oltuaan hän totesi, että hänellä ei ole siellä tulevaisuutta ja lähti pyörällä etsimään asuntoa ja työtä Tampereelta, n. 100 km päästä. Hän pääsi töihin lämmittäjäksi Epilän Konepajalle ja sai asunnon työpaikan läheltä Karin kahvilasta, jonka yläkerrassa hän jakoi huoneen kahden muun miehen kanssa. Jatkosodan jälkeen 1944 isä palasi entiseen työ- ja asuinpaikkaansa.
Viipurista äitini perhe sijoitettiin talvisodan evakkona Janakkalan Tervakoskelle, jossa oli iso paperitehdas ja jonne äiti pääsi veljensä kanssa työhön. Äiti irtisanoi itsensä 1943 siitä työstä, koska hän halusi palata Viipuriin ja sai sieltä työtä Viipurin keksi- ja rinkelitehtaasta. Sodan jälkeen äiti palasi perheensä luo Tervakoskelle, mutta häntä ei otettu entiseen työpaikkaansa, koska oli itse sanoutunut irti. Toisaalta äiti viipurilaisena kaipasikin Tervakoskea isompia ympyröitä ja lähti Tampereelle syyskuussa 1944. Entinen työpaikka Viipurista oli muuttanut Raholaan ja äiti pääsi sinne töihin, samoin tyttöystävänsä Sirkka. Heille järjestyi asunto Raholan kartanosta, jossa heillä oli asuttavanaan yksi huone ilman keittomahdollisuutta. Huoneeseen majoitettiin kolmaskin evakkotyttö Martta ja kaikki olivat työssä Viipurin keksi- ja rinkelitehtaassa. Kun tämä tehdas lopetettiin, siirtyivät äiti ja Martta Epilässä olleeseen Winterin väri- ja maalitehtaaseen, jossa äidin tehtävänä oli liimata etikettejä purkkeihin.
Martta oli isäni sisar ja sitä kautta isä ja äiti tutustuivat. Ensin Martta, Eino ja Mirkku kävivät kolmistaan elokuvissa ja tansseissa, mutta myöhemmin ”kolmas pyörä” jäi pois ja he alkoivat seurustella. Eino ja Mirjam kihlautuivat joulukuussa 1945. Häitä juhlittiin toukokuussa 1946 Pispalan VPK:n talossa.
Isälläni oli laaja suku, sillä hänellä oli yhdeksän sisarusta, äidilläni vain kolme, joten vieraita saattoi olla paljon; tarkkaa määrää en tiedä. Häiden aikaan monet elintarvikkeet olivat kortilla, mm. sokeri, voi, kahvi ja jauhot, ja siitä aiheutui ongelmia häiden tarjoilujen suhteen. Sen vuoksi isäni kiersi pitkin maaseutua polkupyörällä ja osti mustan pörssin kaupasta voita ja sokeria. Näistä sitten leivottiin kakkuja ja pipareita, joita vieraat isäni mukaan ”hamstrasivat” itselleen. Ilmeisesti tarjottavat olivat hyviä, koska vieraskirjassa lähes jokainen kiitteli niistä. Saivatkohan vieraat oikeaa kahvia vai kahvinkorviketta, sitä en tiedä. Häissä oletettavasti tanssittiin, sillä isäni oli innokas tanssin harrastaja.
Äidin Viipurin aikainen tyttöystävä Eila kirjoitti vieraskirjaan seuraavasti:
Jos mulla olisi onnen seula ja pitkän pitkä parsinneula, niin ikuista onnea Teille seuloisin ja pussin suun kiinni neuloisin.
Sydämellisimmät onnitteluni nuorelle parille 23 tuntia kestäneen avioliiton jälkeen. En voi muuta sanoa kuin, että ihan vesi kielelle herahtaa, kun katselee tuota aviosataman monivärivivahteista onnea! Oh – ! Kiitoksia vain morsiusparille kaikesta! Oh miten ihania kakkuja, pikkuleipiä ja pullia ym. Kyllä minä ainakin syömisessä puoleni pidin, senhän todistaa yksistään jo ulkonäkökin.
Häiden jälkeen nuori pari muutti asumaan Epilänharjulle Rosvopirtiksi kutsuttuun taloon, jossa heillä oli asuntona hellahuone. Tähän asuntoon minä sitten synnyin vajaan parin vuoden kuluttua.
