Onko kaskuperinne katoamassa?

Tampere-seura julkaisi 1980-luvulla ja vähän myöhemminkin useita kaskukirjoja, joiden kaskut jollakin tavalla liittyivät Tampereeseen.  Monet kaskut oli aikanaan julkaistu Tammerkoski-lehdessä. Viime vuosina tällaisia kirjoja ei ole ilmestynyt.  Olivatko julkisuuden henkilöt ennen värikkäämpiä persoonia vai onko huumorin luonne muuttunut? Kaskulle on ominaista, että se on parhaimmillaan värikkäästi kerrottuna.  Lapsuudestani muistan kyläilyt ja juhlat, joissa hyvä jutunkertoja oli usein huomion keskipisteenä. Kirjoitettuna kasku menettää jotain vaikutuksestaan.

Kasku eroaa vitsistä lähinnä siinä, että kaskussa kerrotaan oikeista henkilöistä ja paikoista ja siinä on totuutta ainakin toinen puoli. Kasku harvoin halventaa tai loukkaa kohdettaan, kuten tämän päivän huumori usein tekee. Kasku tai anekdootti ei useinkaan naurata, mutta siihen sisältyy kuitenkin jotain yllättävää.  Tässä muutamia tuttuja kaskuja, joista osa liittyy Tampereen historiaan.

Jos Grönberg kuolee

Josef Grönberg syntyi 1813 Ylöjärven Mikkolan talossa, mutta Porin triviaalikoulussa hänelle annettiin uusi nimi Grönberg.  Grönberg opiskeli papiksi ja hän toimi Tampereen kaupunginsaarnaajana 1836-61 ja Messukylän kirkkoherrana 1861-1903. 

Vuonna 1870 senaatti antoi päätöksen, jonka mukaan Tampereen kaupunki erotetaan itsenäiseksi seurakunnaksi Messukylästä, jonka yhteyteen se kuului.  Senaatin päätös oli pantava täytäntöön kuitenkin vasta Messukylän silloisen kirkkoherran kuoleman jälkeen.  Tamperelaiset odottivat hartaasti seurakunnallista itsenäistymistään, mutta Grönberg eli pitkään.  Alkuvuosina oli todettu, että ”Tampere pääsee eroon Messukylästä, kun rovasti Grönberg kuolee”, mutta odotuksen jatkuessa sanonta muuttui muotoon: Tampere pääsee eroon Messukylästä, jos rovasti Grönberg kuolee.  Tamperelaiset saivat odottaa 33 vuotta eli vuoteen 1903. Itsenäinen Tampereen kaupunkiseurakunta aloitti toimintansa 1. toukokuuta 1904 Grönbergin kuolemaa seuranneen armovuoden päätyttyä.

Josef Grönbergin hauta Messukylän keskisellä hautausmaalla

Pieni paja

Emil Aaltonen on 1900-luvun alkupuolen tunnetuimpia tamperelaisia. Hän siirsi kenkätehtaansa Tampereelle v. 1905 ja hänen vaikutuksestaan Tampereesta tuli Suomen kenkäteollisuuden keskus.  Aaltosen omistukset eivät jääneet pelkästään kenkätehtaisiin.  1930-luvulla Aaltonen hankki omistukseensa Lokomo Oy:n konepajan. Käytyään kaupan jälkeen katsomassa uutta teollisuuslaitostaan Aaltonen sanoi konepajan johtajalle: ”Minun on aina tehnyt mieleni tämmöistä pientä pajaa ja nyt minä sen sain.” Pieni paja Lokomo ei ollut silloinkaan, mutta Aaltosen omistuksessa se kasvoi moninkertaisesti.

Tupakkalakko

Emil Aaltonen oli elämäntavoiltaan vaatimaton ja hän hoiti hyvin terveyttään.  Hän ei ollut tupakkamies, mutta poltti savukkeen silloin tällöin, koska hänen käsityksensä mukaan tupakansavu puhdisti suun bakteereista.  Kerran hän otti savukelaatikon esille konttorissa ja tarjosi siitä konttoripäällikölleen. – Ei kiitos, sanoi tämä.  Olen ollut jo kolme kuukautta tupakkalakossa. – Se on oikein, huomautti Aaltonen.  Kyllä minunkin pitäisi oikeastaan vähentää tupakanpolttoa, kun tahtoo jo mennä koko savuke päivässä.

Presidentit kaskujen aiheena

Kekkosen presidenttiaikana 1960-luvun alussa ilmestyi kirja Presidenttikaskut, johon oli koottu kaskuja ja tarinoita tasavallan kahdeksasta päämiehestä.  Päivitettyä versiota ei taida olla, vaikka neljästä seuraavasta presidentistäkin kaskuja on. Kaskukirjasta löytyy myös ilmeisen tosi tarina Mannerheimista Tampereella tammikuussa 1918.

Mannerheim matkusti Helsingistä Pohjanmaalle tammikuun 16. päivänä.  Tampereelle asti sujui matka selkkauksitta, mutta siellä sattui passien tarkastuksessa välikohtaus, joka ilman onnellista sattumaa olisi saattanut aiheuttaa aavistamattomia muutoksia tuleviin tapahtumiin.  Junaan saapuneet kolme passintarkastaja-sotilasta näet väittivät, että kenraali Mannerheim on muuan venäläinen upseeri, jota siihen aikaan kovasti haeskeltiin, eivätkä lainkaan ottaneet uskoakseen hänen passiaan, jossa hänet mainittiin rauhalliseksi liikemieheksi.  Kenraali alkoi jo pukeutua seuratakseen sotilaita, mutta silloin tuli sattumalta paikalle eräs rautatieläislakkia kantava nuorukainen, melkein poikanen vielä, joka tiukasti selitti sotilaille, että koska kerran passi on kunnossa, ei sotilailla ole oikeutta häiritä rauhallista matkustajaa.  Kinasteltuaan hetkisen keskenään sotilaat sitten poistuivat ja ylipäällikkö pääsi jatkamaan matkaa Vaasaan.

Ulkomaille Teiskoon

Tuttuihin sanontoihin liittyy usein erilaisia selityksiä, jotka samalla ovat kaskuja.  Tällainen on myös sanontaan Ulkomaille Teiskoon liittyvä tarina, jonka päähenkilönä on Tuomiokirkkoseurakunnan kanttori Heikki Kuusniemi.  Tässä lainaus Sirkku Someron kaupunginosakirjasta, jonka nimi on juuri Ulkomaille Teiskoon. Tarina on kotiseutumies Jussi Mäenpään versio sanonnasta.

Heikki Kuusniemi oli saanut stipendin opiskelua varten ulkomaille.  Hän kertoi ystävilleen ja tuttavilleen ulkomaanmatkastaan jo hyvissä ajoin.  Lopuksi hän piti vielä komeat läksiäisjuhlat.  Tällöin joku vieraista kysäisi: ”Mitäs sinä menet sinne opiskelemaan”.  ”Kiäliä oppiin, kiäliä oppiin”, kuului Heikin vastaus.  Lähtöjuhlat olivat vallattoman riehakkaat, kuten isäntäkin.  Mutta olihan nyt millä mällätä.  Kun Heikki sitten seuraavana päivänä saapui Hangon satamaan ja aikoi ostaa laivalipun, havaitsi hän hämmästyksekseen, ettei stipendistä ollut enää tarpeeksi jäljellä.   Heikki palasi huvilalleen Teiskoon.  Jonkin ajan kuluttua sattui kuitenkin joku läksiäisjuhlissa ollut näkemään hänet ja kysäisi: ”Tännekös sinä niitä kiälia tulitkin oppiin?”.  ”No niinhän minä sanoinkin, että ulkomaille”, vastasi Heikki.

Siin Nakkila kirko vaiheill

Paikkakunnat ja paikat ovat henkilöiden lisäksi usein kaskujen aiheina.  Murrejutut ovat edelleenkin muodissa.  Tampereen kiälisiä uutisia tehdään edelleen radioon ja Tampere-Suomi sanakirjoja on ilmestynyt viime vuosinakin, kiitos Harri Hyttisen. Selitän tässä itselleni tuttua sanontaa ”Siinä Nakkilan kirkon vaiheilla”.  Kun juuriani kysellään, vastaan usein olevani kotoisin sieltä Nakkilan kirkon vaiheilta, vaikka sanonnalla on toisenlainen merkitys.   Kun sanotaan, että se on siinä Nakkilan kirkon vaiheilla, sillä tarkoitetaan jonkun asian olevan siinä hilkulla, melkein kohdalla,  mutta tarkkaa paikkaa ei kuitenkaan ole tiedossa.

Sanonnasta on ainakin kaksi selitystä, joista toinen on nakkilalaisten mielestä naapuripitäjissä keksitty, eikä siten mitenkään hyväksyttävä.  Oli lapsenruokkojuttu joskus siihen aikaan, kun heinäkuormia ja muitakin kuormia hevospelillä kuljetettiin.  Talon palkollinen, piikatyttö, oli saanut lapsen ja lapselle haettiin isää.  Todennäköisesti lapsen äidin kertoma asia oli totta, että hän oli kuorman päällä ja oli siellä myös talon nuori renkipoika.  Jutussa oli edetty siihen vaiheeseen, että tuomari kysyi, missä ja milloin tämä lapsi mahdollisesti oli saanut alkunsa.  Tähän nämä ilkikuriset ja monella tavalla kateelliset naapurit kertovat tytön vastanneen: Siinä Nakkilan kirkon vaiheilla.

Toinen nakkilalaisten oikeana pitämä tarina sopii paremmin satakuntalaiseen kulttuuriin ja elintapaan.  Nakkilan kirkonmäen alapuolella, siinä melkein nykyisen kunnantalon kohdalla sijaitsi aikanaan kestikievari.  Kun Kokemäenjoen yläjuoksulta olevat isännät lähtivät Poriin markkinoille, eivät he emäntien kuullen uskaltaneet sanoa, missä ensimmäisen kerran tavattaisiin.  Salakieltä silloinkin puhuttiin, kun isännät toisilleen sanoivat: Tavataan sitten siellä Nakkilan kirkon vaiheilla.

Nakkilan uuden kirkon rakentaminen ja Suomisen suku

Lopuksi vielä tositarina, joka on surullinen, vaikka lopputuloksena olikin se, että Nakkilaan rakennettiin uusi kirkko.  Jos Emil Aaltonen tehtaineen oli tärkeä tekijä Tampereen teollistumisessa, Juho Wiktor Suominen oli samaa Nakkilan kehittymisessä.  Suominen perusti 1900-luvun alussa Nakkilaan nahkatehtaan, joka toimitti raaka-ainetta myös Tampereen kenkätehtaille.  Suomisen tarina muistuttaa Aaltosen tarinaa miehestä, joka oli lähtöisin vaatimattomista oloista, mutta joka uskalsi perustaa yrityksen, joka työllisti ihmisiä ja kasvoi lopulta suureksi tehdaslaitokseksi.

Elokuun 23. päivän aamuna 1935 tehtailija Suominen oli yhdessä puolisonsa kanssa aamukävelyllä kotoaan Villilän kartanoon päin johtavalla tiellä.  Tällöin kartanon puutarhuri käsitteli puistossa sotilaskivääristä tehtyä pienoiskivääriä yrittäessään ampua harakoita niin huolimattomasti, että siitä lensi harhautunut kuula kaukana maantiellä kulkevan Suomisen vatsaan.  Suominen leikattiin Porissa ja kuula saatiin poistettua.  Suominen oli jo toipumassa, kun odottamatta kuumeesta johtuen muutenkin heikentyneen sydämen toiminta lamaantui aiheuttaen kuoleman elokuun 27. päivänä.  Sairaalassa Suominen ehti tehdä testamentin, jossa hän lahjoitti 3 miljoonaa markkaa uuden kirkon rakentamiseen Nakkilan vanhan kirkon tilalle.   Kirkko valmistui nopeasti ja se vihittiin käyttöönsä 1937, kun Suomisen syntymästä oli 60 vuotta.  

Nakkilan kirkko

Suomisen lahjoitus on nykyrahassa noin 1,2 miljoonaa euroa.  Onko se suurin yksittäinen Suomessa tehty lahjoitus julkiseen rakentamiseen?  Emil Aaltonen muistetaan myös lahjoittajana.  Hän lahjoitti rahaa Tampereen kirjastotalon rakentamiseen ja myös Metsäkansan kirkon rakentamista hän rahoitti.

Liisa Poppius ja Yrjö Raevuori ovat kirjoittaneet kirjan Lapin Kulju ja Kulju-Suomisen suku.  Kirja valmistui samana vuonna kuin Nakkilan uusi kirkkokin. Juho Wiktor Suominen oli lähtöisin Turun ja Porin läänin Lapista ja hänen vaimonsa oli Nakkilasta.

J.W. Suomisen pojat jatkoivat yhtiön johdossa, vanhin poika Leo isänsä jälkeen toimitusjohtajana.  Kolmas sukupolvi tuli yhtiön johtoon 1976, kun Leo Suomisen poika Ilkka tuli toimitusjohtajaksi.  Ilkka Suomisen kausi toimitusjohtajana jäi lyhyeksi, kun hän palasi politiikkaan ja valittiin kesäkuussa 1979 Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtajaksi.  Vähän myöhemmin J.W. Suominen Oy myytiin Lassila & Tikanoja Oy:lle. Ilkka Suominen kuoli 23. toukokuuta 2022 83-vuotiaana.

Kirjoittaja: Heikki Nurmi

1 thought on “Onko kaskuperinne katoamassa?

  1. Tamperelaisista kaskuista tuli mieleeni Tampere-seuran 1971 julkaisema kirja Tamperelaisia kaskuja 2, toimittanut Uuno Sinisalo. Sain kirjan työtovereitani lahjaksi jäädessäni eläkkeelle 2011. Hauskaa luettavaa ja vanhaa ajankuvaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.