Syntymä- ja vihkipaikka Sorjo hämmästytti. Lopulta selvisi, että kyseessä on Kurkijoen pitäjän kylä luovutetussa Karjalassa lähellä Suomen rajaa ja Parikkalaa.
Kurkijoen erämetsiin syntyi kylä, kun ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta saapui perheitä nälänhätää pakoon 1860-luvun lopulla. Ensimmäiset uudisasukkaat olivat torpparit Matts Björklund ja Matts Henriksson perheineen Kruunupyystä ja Matts Hongel perheineen Teerijärveltä. Rippikirjaan heidät on merkitty Elisenvaaran kylän loppuun torppareina. Elisenvaara on noin 7 kilometrin päässä Sorjosta. Hongel ja Henriksson saapuivat 1866 ja Björklund 1867. Helppoa ei ilmeisesti ollut, koska Matts Hongel menehtyi jo elokuussa 1868 pilkkukuumeeseen. Elämä jatkui. Lisää asukkaita saapui Pohjanmaalta aiemmin mainittujen pitäjien lisäksi myös Alavetelistä, siis Pietarsaaren itäpuolelta. Sorjon kylä näkyy Kurkijoen rippikirjoissa vuodesta 1882 alkaen. Vuonna 1887 Sorjossa oli 10 ruotsinkielistä uudisasukasperhettä, joissa oli 39 lasta, ja vuonna 1915 ruotsinkielisiä asukkaita oli puolitoistasataa.
Vuonna 1890 Sorjon kylään perustettiin ruotsinkielinen kansakoulu, Sorjos svenska folkskola. Koulun yksi pitkäaikaisista opettajattarista oli Aina Aliina Warro, joka oli valmistunut Tammisaaren seminaarista. Warro valittiin opettajaksi 7 hakijan joukosta elokuusta 1899. Palkankorotuksen hän sai 10 vuoden palveluksesta vuonna 1909. Koulu sai avustuksia mm. yhdistykseltä Svenska folkskolans vänner, mikä oli ollut myötävaikuttamassa myös koulun syntyyn. Lukuvuonna 1928-29 koulua kävi 25 oppilasta, joista vain 4 oli suomenkielisistä perheistä.
Sorjon ruotsalainen kansakoulu (Museovirasto, 1935)
Rautatie Savonlinnasta Elisenvaaraan kulki Sorjon aseman kautta. Vuonna 1905 Sorjo sai oman postileimansa. Sorjon kylän kaksi talokarttaa löytyy Kurkijoki-seuran sivustolta (sivustoa ollaan uusimassa, joten ei ole tietoa, kuinka kauan linkki toimii).
Oma mielenkiintoni kohdistui opettajatar Aina Warroon ja hänen perheeseensä. Aina aloitti opettajattarena 1899, mutta en löytänyt häntä rippikirjoista Sorjosta. Osoittautui, että hän olikin muuttanut lapsuudenkodistaan Sipoosta Sortavalaan. Olen ihmetellyt, miten hän kulki työmatkansa Kurkijoelle. Erikoista Ainan kohdalla on myös se, että hän poistui Sortavalan evankelisluterilaisesta seurakunnasta huhtikuussa 1906 Vaasan babtistiseurakuntaan. Kyseessä ei kuitenkaan ollut muutto Vaasaan vaan ainoastaan seurakunnan vaihto. Varmaa on, että hän oli Sorjon ruotsinkielisen kansakoulun opettajattarena vielä 1909 saadessaan palkankorotuksen.
Aina Warro Sorjon ruotsalainen kansakoulun opettajattareksi (Wiborgsbladet 10.8.1898)
Palkankorotus 10 vuoden palveluksesta (Raja-Karjala 16.1.1909)
Aina avioitui Olavi Aholan kanssa 1910 Sorjossa ja sai kaksi lasta vuosina 1910 ja 1912. Vihkitietoa, lasten kastetietoja ja perheen muuttotietoja ei löydy Kurkijoen kirkonkirjoista. Aviomies Olavi Ahola ilmoitti virallisessa lehdessä 1910 muuttaneensa nimensä Olavi Romppasesta Olavi Aholaksi.
Nimenmuutos (Suomen Wirallinen Lehti 8.1.1910)
Aviomies toimi myymälänhoitajana eri puolilla itäistä ja läntisempääkin Suomea. Ennen Ainan kuolemaa 1920 löysin perheen Honkajoen henkikirjasta 1919. Vaimon kuolinilmoitus on ruotsinkielisenä Hufvudstadsbladetissa. Oliko suomenkielisestä itsellisperheestä lähtöisin ollut aviomies oppinut ruotsin kielen? Arvoitukseksi on jäänyt, kuuluiko koko perhe babtistiseurakuntaan ja kuinka kauan.
Etsinnän tuloksena tarkastelin myös etunimeä Sorjo. Alkuperää ei tunneta, mutta on mahdollista sen juontuminen sorja-sanasta. Löysin vuodelta 1917 Eino Leinon kirjoittaman 4-näytöksinen runonäytelmän Karjalan kuningas, jossa Sorjo on sotapäällikkö.
Lähteet: Kurkijoen, Sipoon ja Sortavalan kirkonkirjat Honkajoen henkikirjat Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot – useat sanoma- ja aikakauslehdet sekä Karjalan kuningas
1920-luku oli aivan erilainen vuosikymmen Lempin elämässä kuin 1930-luku. 1920-luvulla hän vasta etsi itseään kirjailijana ja julkaisi työn ohessa tekemänsä kolme teosta. 1930-luvun alussa julkaistusta neliosaisesta Weckrooth-sarjasta tuli suuri arvostelu- ja myyntimenestys ja se teki Lempistä tunnetun kirjailijan. Hän alkoi saada apurahoja eri tahoilta kirjoittamistaan varten. Anna Kortelaisen mukaan Lempi Jääskeläisestä tuli ensimmäinen suomalainen nainen, joka elätti itsensä kirjoittamalla historiallisia romaaneja – ja nimenomaan naimattomana ilman aviomiehen antamaa taloudellista turvaa.
Edellinen artikkelini päättyi vuoteen 1920. Sain pyynnöstäni Kansallisarkistolta tutkimusluvan Lempi Jääskeläistä koskien myös vuosien 1920-1940 aineistoihin, joten voin jatkaa siitä, mihin edellisessä artikkelissani jäin.
Ylioppilaaksi vuonna 1921
Lempin koulutie alkoi syksyllä 1908, jolloin hän oli 7-vuotias. Kouluna oli silloin yksityinen Rosendahlin valmistava koulu. Tätä koulua Lempi kävi kolme vuotta, jonka jälkeen syksyllä 1911 hän pääsi tutkinnon jälkeen aloittamaan Viipurin Vanhassa yhteiskoulussa.
Yhteiskoulua käytiin maailmansodan varjossa. Venäläisten sortotoimet ja valvonta kotitarkastuksineen ja pidätyksineen ahdistivat, mutta kohottivat myös nuorten suomenmielisyyttä ja isänmaallisuutta. Venäjää opiskeltiin koulussa 2. luokalta lähtien. 1914 tuli määräys, että venäjää piti opiskella seitsemän tuntia viikossa. Koulussa kävi venäjän kielen tarkastaja, joka tutki mm., että keisari Nikolai II:n kuva oli esillä juhlasalissa. Rehtori Kaarle Polén oli suomalaisuusmies ja piti keisarin kuvaa esillä vain, kun tarkastaja kävi. Lempi pääsi ylioppilaaksi keväällä 1921. Hän kertoi kirjassa Kevät vanhassa kaupungissa, että hän pääsi koulusta priimuksena ja todistuksessa oli kuusi kymppiä. Kaikkiaan koulusta valmistui sinä keväänä 13 ylioppilasta. Hän kirjoitti ylioppilasaineena ”Novelli vanhasta Viipurista” ja sai arvosanaksi laudatur.
Lempin ylioppilaskuva. Lähde: SKS KIA. Lempi Jääskeläisen Seura ry:n arkisto
Kun Aili ja Lempi saivat koulussa hyviä numeroita, palkitsi äiti tyttöjä viemällä heidät ja muut ”perheenjäsenet” teatteriin. Koulussa Lempin mieliaineita oli historia.
Pohdiskelua: Ei liene ollut ihan tavallista, että yksinhuoltajaäiti koulutti kaksi tytärtään ylioppilaaksi 1900-luvun alkuvuosikymmenillä. Äiti Henrika oli itse kotoisin vaatimattomista oloista Kesälahdelta ja hänen vanhempansa olivat tilattomia. Henrika oli tietojeni mukaan käynyt vain rippikoulun, jossa oli oppinut lukemaan. Ennen naimisiin menoaan Henrika oli töissä piikana maalaistaloissa. Myös aviomies Juhana, joka kuoli 1908, oli kotoisin Parikkalasta maalaistalosta ja kouluja käymätön. Henrika vei tyttäriä sekä kirkkoon että teatteriin, osti pianon ja laittoi tyttäret soittotunneille. Ailista oli tarkoitus tulla maisteri, mutta Suomen ja Venäjän levottomat olot syksyllä 1917 estivät hänen lähtönsä Helsingin yliopistoon. Mikä sai äidin kouluttamaan tyttärensä ja tutustuttamaan heidät Viipurin kulttuurielämään? Ilmeisesti äidin pitämä kauppa kannatti ja antoi taloudelliset mahdollisuudet.
1920-luku: tie kirjailijaksi avautuu
Lempi ei voinut ylioppilaaksi tultuaan lähteä koulutovereidensa tavoin opiskelemaan Helsinkiin, koska vanhempien kuoleman jälkeen hänen oli itse ansaittava elantonsa. Myös terveydelliset syyt olivat esteenä, sillä hänellä todettu vakava sydänvika äidin kuoleman jälkeen uusiutui ylioppilasvuoden syksynä.
Jo kouluaikoina Lempi haaveili kirjailijan urasta. Hän itse toteaa: ”Minun nuoruuteni oli samalla minun kirjallista varhaiskevättäni”. Lukion jälkeen hän kirjoitteli syksyn 1921 ja kevään 1922 aikana joukon historiallisia kertomuksia, jotka hän lähetti syksyllä 1922 Otavaan. Teos julkaistiin nimellä Opaaliristi huhtikuussa 1923 salanimellä L. J. Inkeri, ja Lempi oli tällöin 22-vuotias.
Vuodet 1921-1927 olivat Lempin elämässä taloudellisesti hyvin vaikeita. Aili-sisar oli onneksi alkuun töissä Taksoituskonttorissa, kunnes lähti opiskelemaan Helsinkiin kansakoulunopettajaksi. Koska Lempin oli ansaittava elantona, hän toimi vuosina 1924–1927 Viipurin valtionverolautakunnan virkailijana. Hän kirjoitteli edelleen työnsä ohella ja valmisteli toista historiallista teostaan nimeltään Pyhän Katariinan hopeavyö. Se valmistui jo syksyllä 1927, mutta julkaistiin keväällä 1928.
Tähän aikaan Lempi tahtoi kehittää saksan ja ranskan kielen taitoaan, koska hän halusi perehtyä vanhoihin asiakirjoihin ja historiateoksiin alkuperäiskielillä. Kielten opiskelu tapahtui siten, että kotona kävi kerran viikossa saksaa puhuva iäkäs paronitar von Freymann keskustelemassa sisarusten kanssa. Myös ranskaa he opiskelivat samalla tavalla.
Tammikuussa 1927 Lempi päätti lähteä kuolettavaksi kokemastaan työstä verolautakunnassa ja jättäytyä vapaaksi kirjailijaksi. Sen ohella hän piti ehtolaiskursseja, antoi yksityistunteja ja toimi historian ja suomen kielen opettajan sijaisena vanhassa koulussaan. Lisäksi hän kirjoitti kertomuksia useisiin viikkolehtiin. Hän vietti paljon aikaa Viipurin museossa, jossa oli runsaasti kiinnostavia asiakirjoja. Hän keräsi sieltä aineistoa mielessä kangastelevaan laajaan historialliseen romaaniin.
Päästäkseen paremmin perehtymään historiaan hän kirjoittautui Helsingin yliopistoon syksyllä 1927. Heikon terveytensä ja osaksi myös taloustilanteensa vuoksi hän sai erikoisluvan opiskella poissaolevana Viipurista käsin. Lempi opiskeli latinaa, arkeologiaa ja historiaa. Kuitenkin kahden vuoden jälkeen keväällä 1929 hän lopetti opiskelun Helsingissä suorittamatta tutkintoa, koska se kävi liian raskaaksi. Hänelle tuli ylirasitusoireina mm. päänsärkyä. Hän muisteli myöhemmin haikeana, että olisi halunnut suorittaa kandidaatin tutkinnon ja vaikka lisääkin. ”Kunpa minun ei olisi tarvinnut niin suuresti rasittaa itseäni joka vuotisilla ehtolaiskursseilla ja 5-6 -tuntisilla opetuspäivillä, jotka hajottivat voimiani”. Hänen oli silloin mahdoton ajatella opiskeluja ilman, että samalla ansaitsi elantonsa.
Syksyllä 1927 Lempi kirjoitti ajanvieteromaanin Tyttö, jonka sydän oli lasia. Se julkaistiin lokakuussa 1928 salanimellä L. J. Inkeri. Teos oli myyntimenestys ja auttoi saamaan raha-asioita järjestykseen, vaikkakin arvostelijat suhtautuivat siihen kielteisesti. Sen jatko-osa Hopeasalmen valtiatar, auttoi myös taloustilannetta.
1930-luku: Kirjailijatar Lempi Jääskeläisestä tuli ”Viipurin historian hengetär”
Vuosina 1930-1933 Lempi kirjoitti neljä Weckrooth-romaania. Ensimmäinen niistä oli Weckroothin perhe, joka ilmestyi maaliskuussa 1930. Lempillä oli tavoitteena lyödä itsensä läpi historiallisen romaanin kirjoittajana ja siinä hän onnistui. Teos sai melko hyvän vastaanoton sekä arvostelijoilta että suurelta yleisöltä. Kaikkien neljän Weckrooth-kirjan yhdistetty ja osin supistettu laitos julkaistiin 1944. Weckrooth-kirjoja on käännetty englanniksi, ranskaksi ja ruotsiksi.
Kirjojensa saaman suosion myötä Lempi alkoi saada julkisuutta ja häntä pyydettiin usein eri tilaisuuksiin kertomaan Viipurin historiasta. Lempi kutsuttiin myös moniin juhliin ahkeran kirjoittamisen välissä. Kesällä 1931 hän muisteli oppineensa tanssimaan wienervalssia ja vielä myöhemminkin Tonava kaunoinen -valssi ”sai hänet tuntemaan veressään oudon sykähdyksen”. Kun tammikuussa 1932 vietettiin Viipurin teatteritalon 100-vuotisjuhlaa, pyydettiin Lempi kertomaan talon historiasta. Tästä alkoi Lempin esiintymiskausi, joka kesti Viipurissa syksyyn 1939 asti. Alussa Lempi jännitti esiintymisiä, sillä hän oli mielestään ujo ja hänellä oli kova ramppikuume. Lisäksi vaatepuoli tuotti ongelmia, koska hänellä oli vain yksi parempi puku, joka oli mustaa silkkiä, ja jossa oli valkea silkkikaulus. Vähitellen molemmat asiat helpottuivat. Kielitaitoisena Lempi joutui usein myös emännöimään ulkomaisia kirjailijavieraita.
Tunnettuuden myötä Lempi sai monenlaisia uusia rooleja. 1932 hänet valittiin Viipurin museolautakunnan sihteeriksi. 1933 kevättalvella kokoontui Viipurin linnan juhlasaliin n. 40 henkeä, jotka perustivat Torkkelin Killan, joka oli historian ystävien yhdistys, Viipurin ”kerma”. Hallituksen puheenjohtajaksi valittiin piispa Erkki Kaila, sihteeriksi kaupunginarkkitehti Otto-Iivari Meurman ja hallituksen jäseneksi mm. Lempi, joka oli hallituksen ainoa nainen ja vieläpä nuorehko.
Uudet tehtävät jatkuivat: Lempi nimettiin 1937 Viipurin radiolautakuntaan ja sen sihteeriksi.
Vuosina 1930-1938 ilmestyi hänen kirjoittamanaan 10 teosta. Kirjoittamisen tahti oli siis kiivas ja lisäksi ne vaativat ensin laajaa paneutumista historiallisiin alkuperäisaineistoihin. Vaativien laajojen töiden välissä Lempi pakinoi Viipurin radiossa ja sepitteli historiallisia kertomuksia. Hän kirjoitti myös näytelmiä, mm. kuvaelmasarjan Viipuri kautta aikojen ja se esitettiin ensin Kaupunginteatterissa ja kesällä Havin valleilla. Hän alkoi vähitellen saada tunnustusta ja apurahoja töistään.
LEMPI. Kuva vuodelta 1930 kirjasta Kevät vanhassa kaupungissa
Lempi Jääskeläisen arkielämää 1930-luvulla
Jääskeläisen sisarukset Aili ja Lempi sekä kotiapulainen Hilma Nordman ja ompelija Hilda Pulkkinen asuivat vuodesta 1915 lähtien aina vuoteen 1939 asti samassa talossa Viipurin vanhassa kaupungissa ns. entisen Linnoituksen kaupunginosassa osoitteessa Katariinankatu 11, joka katu muutettiin 1930-luvulla Linnankaduksi. 1933 he muuttivat samassa talossa isompaan asuntoon, jossa oli neljä huonetta ja keittiö. Asunnosta oli yleensä yksi huone vuokrattuna ulkopuoliselle. Koska Jääskeläisillä oli kotiapulainen ja Lempi oli naimaton, ei hänen tarvinnut huolehtia kodin tavanomaisista taloustöistä, joten hän sai keskittyä kirjailijantyöhönsä täysipainoisesti.
Joskus ennen vuotta 1931 (kirkonkirjat tuhoutuneet, ei voi selvittää, koska) perheeseen muutti koululainen Signe Ailakki Tiusanen, syntynyt 22.12.1921 Viipurin maaseurakunnassa.
Tietoja Ailakin taustasta: Hänen äitinsä Fanny Aurora Gröhn oli kuollut n. 39-vuotiaana 22.1.1931 Viipurissa. Ehkä äiti oli sitä ennen sairastellut, koska Ailakki oli siirtynyt Jääskeläisille jo ennen äidin kuolemaa. Kirkonkirjoissa Ailakista käytettiin nimitystä ottotytär, mutta oliko hänet virallisesti adoptoitu, sitä en tiedä. Äidin kuoltua isälle August Tiusaselle jäi huollettavaksi 7-, 6- ja 5-vuotiaat lapset, joiden kanssa hän muutti 1933 Helsinkiin.
Mistä Jääskeläisen sisarukset tunsivat Tiusasen perheen ja miksi he ottivat Ailakin huollettavakseen? Muistelmissaan Lempi mainitsee Ailakin vain kerran maaliskuussa 1934: ”Meillä asuva ystäviemme tytär Pien’Aili oli minua vastassa”. Myöskään Erkki Moision tekemässä Lempin elämänkerrassa ei ole Ailakista mitään mainintaa.
Vaikka kirjailijana elämä hymyili Lempille, oli hänellä huolia terveytensä kanssa. Sydänongelmien ja ylirasitusoireiden lisäksi Lempillä oli muitakin terveysongelmia. 1931 syksyllä Lempillä todettiin anemia ja 1939 struuma, jota ei voitu leikata, sillä Lempi oli allerginen kaikille tunnetuille puudutusaineille. Hänen kirjoitusjaksonsa olivat hyvin intensiivisiä, niin että hän hädin tuskin malttoi syödä ja nukkua.
LINNANKATU teoksesta Viipuri ennen ja nyt
Äitini perhe Sinkkoset asui myös Viipurissa. Perheen isä Matti oli kuollut 1930, joten äiti Iida joutui elättämään kolmea alaikäistä lastaan mm. siivoamalla ja pesemällä pyykkiä eri perheissä. Iida kävi siivoamassa ja pesemässä pyykkejä myös Jääskeläisillä, jotka olivat hänen serkkujaan. Joskus äitini Mirjam oli äitinsä mukana auttamassa. Pyykit saatiin kuljetettua ylös viidenteen kerrokseen tavarahissillä, kuten myös polttopuut, jotka äidin Toivo-veli toi heille. Äitini muisteli, että Lempi tarjosi hänelle kerran isoja appelsiineja, jotka ilmeisesti 1930-luvulla olivat harvinaisia.
Aili Jääskeläinen valmistui Helsingin Ylioppilasseminaarista kansakoulunopettajaksi 1928 ja tuli opettajaksi Viipurin Tiiliruukin kansakouluun. Hän opetti myös äitiäni siellä 1. ja 2. luokilla vuosina 1930-1932. Aili järjesti Iidan lapset kesäisin kesäsiirtolaan, jonne perheen lasten oli pakko mennä, vaikka he eivät aina olisi sinne halunneetkaan, koska siellä sai ilmaista ruokaa.
Äitini mielestä Jääskeläisten asunto oli hieno. Hän kuvaili, että siellä oli piano ja valkoinen kalusto sekä iso tampuuri eli eteinen. Ikkunoista näkyi Viipurin linna. Reino-veli oli innokas lukemaan kirjoja ja hän lähetti äitini lainaamaan Jääskeläisiltä kirjoja. Heillä oli myös lastenkirjoja, joita sai lainata. Jouluna Jääskeläiset antoivat Iidan perheelle paketin, jossa oli ruokaa ja vaatteita. Pääsiäisenä Sinkkosen lapset kävivät virpomassa Jääskeläiset ja saivat palkaksi suklaamunat. Sinkkosen tytöt saivat myös Jääskeläisten kasvattitytär Ailakin vanhoja vaatteita; he olivat muutaman vuoden Ailakkia nuorempia.
Seuraavassa artikkelissani käyn läpi tarkemmin Lempi Jääskeläisen kirjailijanuraa, kirjojen syntyvaiheita ja teemoja. Viimeisessä osassa seuraan hänen vaiheitaan sota-aikana ja sen jälkeen Helsingissä hänen kuolemaansa saakka vuoteen 1964.
Lähteet: Jääskeläinen Lempi: Kevät vanhassa kaupungissa. Muistelma. Ilmestyi 1957. Kortelainen Anna: Tapaus Lempi Jääskeläinen: Mitä historialliselle romaanille tapahtuu? Teoksessa Ripatti Anna ja Koivisto Nuppu (toim.). Monumenteista tanssiaskeliin. Taiteiden ja kulttuurin Viipuri 1856-1944. Ilmestyi 2020. Me kerromme itsestämme. Kirjailijoiden yhteisjulkaisu. Ilmestyi 1946. Moisio Erkki: Lempi Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja. Ilmestyi 1983. Sandberg Börje (toim.): Viipuri ennen ja nyt. Tekstiosuus Lempi Jääskeläinen. Ilmestyi 1941. Viipurin henkikirjat 1920-1940 Viipurin rippikirjat 1931-1949
Tässä Nordlund-sarjan kolmannessa osassa kerron Tampereen ensimmäisen kaupunginjohtajan Kaarle Nordlundin äidin Amandan vaiheista ja esivanhemmista.
Amandan vanhemmat Carl Carlstedt ja Kristiina Stockhus
Amanda Josefina syntyi 30.8.1858 Kiukaisissa ja hänen vanhempansa olivat Carl Fredrik Carlstedt (1833-1874) ja Kristiina Johanna Stockhus (1824-1863). Isä mainitaan rippikirjassa karvarin tai nahkurin poikana.
Ennen Amandan syntymää Carl Carlstedt oli nuorena miehenä joutunut käräjille. Paneliassa, joka on kylä Kiukaisissa, oli useita karstamestareita. Veikko Roiha on kirjoittanut kirjan Panelia karstamestarien kylänä 1800-luvulla. Roiha kertoo kirjassaan karstamestarien nostamasta oikeusjutusta, jossa pitäjän käsityöläiset vaativat edesvastuuseen niitä, jotka luvatta harjoittivat heidän ammattiaan. Tässä yhteydessä käytetään termiä nurkkamestarikäräjät. Käräjiä käytiin vuosina 1853 ja 1854. Luvatonta karstojen valmistusta oli siis tapahtunut ja nahkurinpoika Carl Carlstedt oli yksi syytetyistä. Hänet tuomittiin sakkoihin. Takavarikoidut työkalut ja raaka-aineet piti luovuttaa pois ja ne myytiin huutokaupalla.
Carl oli syntynyt 19.8.1833 Paneliassa ja meni naimisiin 11.10.1857 Nakkilassa Kristiina Stockhusin kanssa. Perheeseen syntyi kaksi tytärtä Amanda (1858) ja Johanna (1860). Perheen äiti kuoli keuhkotautiin 21.1.1863, kun Amanda oli viisivuotias. Carl meni uudestaan naimisiin jo saman vuoden joulukuussa. Perhe muutti Kiukaisista 1865 Karjalan seurakuntaan, joka nykyään on osa Mynämäkeä. Paneliaan palattiin takaisin 1871. Amanda oli silloin 13-vuotias, mutta häntä ei mainita Panelian Ruskin rippikirjassa. Carl Carlstedt kuoli 6.11.1874. Amanda oli silloin 16-vuotias ja menettänyt molemmat vanhempansa. Äitipuoli Wilhelmiina Carlstedt eli pitkään. Hänellä oli Carlin kanssa kolme lasta ja lisäksi kaksi aviotonta lasta.
Amandan isän vanhemmat Johan Carlstedt ja Maria Kumlander
Amandan isoisä Johan Carlstedt, joka oli siis ammatiltaan nahkuri, asui vanhempana Panelian Uusikatilassa. Amanda mainitaan samalla rippikirjan sivulla isoisänsä kanssa 1874. On vähän epäselvää, asuiko hän Paneliaan paluun jälkeen isoisänsä luona vai Nakkilassa, jossa hän pääsi ripille 15-vuotiaana. Amandan isoäiti Maria Margareta Carlstedt o.s. Kumlander kuoli 1870. Isoisä meni uudestaan naimisiin ja sai vielä kaksi lasta. Amandan isoisä sai nuorimman lapsensa samana vuonna 1877 kuin Amanda meni naimisiin Adam Nordlundin kanssa.
Amandan täti Maria Helander o.s. Stockhus
Vaikka Amandan äiti Kristiina oli kuollut Amandan ollessa viisivuotias, yhteys äidin sukuun säilyi. Amanda muuttikin virallisesti Nakkilaan helmikuussa 1874 ja hänet mainitaan rippikirjassa yhdessä tätinsä Maria Loviisa Helanderin kanssa. Rippikirjassa on tädin kohdalla mielenkiintoinen merkintä: Barnlär. K. W. Helanders frånskilda hustru Maria Loviisa Helander född Stockhus. Opettaja Kristian Wilhelm Helander ja Maria Stockhus oli vihitty Nakkilassa 1861. Helander oli toiminut Nakkilassa kiertokoulun opettajana vuoteen 1860 ja siirtynyt sitten Porin alkeiskoulun opettajaksi. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä avioliitossa tapahtui, sillä Maria muutti yksin Porista Nakkilaan lokakuussa 1865. Kristian Helander kuoli Porissa 16.1.1868. Helanderia opettajan tehtävässä seurasi Adam Nordlund, Amandan tuleva aviopuoliso.
Amandan äidin suku Stockhus
Amandan äiti Kristiina oli omaa sukua Stockhus. Stockhus-suvun alkuperä on Ruotsissa, jonne suku oli tullut Saksasta. Siellä nimi oli muodossa Stockhaus. Kristiinan isän isä Lars Stockhus (1754-1835) muutti perheineen Suomeen 1786. Kristiinan isä Sven Erik oli silloin 7-vuotias. Kaisa Kyläkoski on kertonut blogissaan perheen muutosta ja sivuilta löytyy kuva matkapassista. Stockhusit muuttivat Kullaalle Leineperin ruukkiin, josta käytettiin myös nimeä Fredriksfors bruk. Suvun miehet olivat seppiä ja Stockhus-nimisiä seppiä löytyy muiltakin Suomen ruukkipaikkakunnilta 1800-luvulla. Lars Stockhus oli naimisissa Ruotsin Färnassa syntyneen Kaisa Skogin (1753-1827) kanssa.
Kuva Leineperistä
Lars ja Kaisa Stockhusin poika Sven Erik (1779-1850) muutti Kullaalta Nakkilaan pitämään Leistilän Kyllijoen taloa. Hän oli naimisissa Eurajoella syntyneen Fredrika Långforsin (1791-1870) kanssa. Parille syntyivät tyttäret Maria (1819-1887) ja Kristiina (1824-1863).
Amandan muutto Nakkilaan ja avioliitto Adam Nordlundin kanssa
Amanda oli Nakkilaan muutettuaan piikana ja muutti 1876 Kukonharjan Tynin taloon. Nakkilan rippikirjan 1868-77 sivu 53 kertoo paljon. Samalla sivulla on Adam Nordlund, hänen toinen ja kolmas vaimonsa, ensimmäisen ja kolmannen vaimon äiti suutarin leski Fredrika Grönlund, Adamin kaksi tytärtä liitosta Amanda Branderin kanssa, nuorempi sisarensa Mariana Karoliina Nordlund ja tuleva vaimonsa Amanda, joka lopulta vaihtuu piiasta vaimoksi. Löytyy sivulta vielä Amandan nuorempi sisko Johannakin, joka muutti sisarensa perässä Nakkilaan.
Amanda meni siis naimisiin 19-vuotiaana itseään 27 vuotta vanhemman opettajan Adam Nordlundin kanssa. Aviopari eli Nakkilan Kukonharjan Tynillä Adamin kuolemaan asti. Heille syntyi seitsemän lasta, joista kaksi kuoli pienenä. Adam ja Amanda Nordlundin hauta, johon on haudattu myös nämä kaksi lapsena kuollutta, on Nakkilan hautausmaalla. Amanda Nordlundin vaiheista miehensä kuoleman jälkeen en tiedä. Amanda Nordlund kuoli Nakkilassa syyskuussa 1943 vajaan vuoden poikansa Kaarle Nordlundin kuoleman jälkeen.
Mitä nämä tiedot kertovat tämän päivän sukututkijalle. Ehkä sen, että perheen rakenne ei ennenkään ole ollut samanlainen kuin useimmille tuttu ydinperhe. Nykyajan uusperheitä vastaavia on ollut ennenkin. Nykyään erotaan enemmän, ennen kuolema erotti.
Toinen asia, johon voisi kiinnittää huomiota, on maahanmuuton merkitys Suomen historiassa. Tiedämme, että ulkomaalainen on ollut perustamassa teollisuutta Tampereelle ja muualle Suomeen. Ruukit ovat tästä hyvä esimerkki. Mutta ruukkeihin tuli myös työntekijöitä, esimerkiksi seppiä, muualta. Stockhus-suvun tuloa Suomeen voi pitää maahanmuuttona, vaikka Ruotsin valtakunnan sisällä muutettiinkin.
Päätän nyt tämän sukuseikkailun, jonka tarkoituksena oli yhdistää kaksi minulle tärkeää paikkakuntaa, Tampere ja Nakkila. Kun lähdin liikkeelle, olin melko varma, että löydän linkin Kaarle Nordlundin ja omien juurieni välillä. Nyt minun täytyy myöntää, ettei sellaista löytynyt, mutta monta mielenkiintoista asiaa kuitenkin.
