Kiuruveden isot isännät Turjanlinnan katolla 1936 johtajanaan K.P.Lappalainen

”Ilmari Kiannon korpilinnaan uusi katto! Hyvin monella kylällä sellainen tempaus olisi jäänyt pelkäksi puheeksi, mutta kiurukkailta ei. Vuonna  1936 toistakymmentä Kiuruveden isoa isäntää nousi linja-autoon ja matkusti Suomussalmen Ämmänsaareen.” Näin raportoi Salmetar-lehti vuonna 1970.

Kiuruvesi on ollut ”persoonallisuuksien rehevä kasvualusta. Eräs tunnetuimmista oli talousneuvos K.P.Lappalainen tunnettu talousmies ja teollisuuden harjoittaja, hyväsydäminen ihminen, aito mesenaatti. Eräällä Helsingin matkallaan ’KooPee’ tapasi kirjailija Ilmari Kiannon, joka valitteli Turjanlinnan huonoa kattoa, ’kulttuurikorsussa’ kastui! Valitus tuli esitettyä oikean henkilön kohdalla, talkooapua tulisi.”

”Ja niin Kiuruveden miehet lähtivät reissulle vetäjinään K.P.Lappalainen ja eläinlääkäri Lassi-Pekka Hyvärinen, eivätkä muutkaan olleet pahaisia pikkupoikia. Autoon nousivat mm. Hinku-Antti ja Suvannon Eino, Paloisten isäntä ja Vanhatalon Pietari, ja Leppäahon Pekka ja Purolan isäntä Ruutanalta. Kirvesmies Aku Kärkkäinen oli mestarina ja nuorin mukanaolijoista 16-vuotias muurari Matti Kärkkäinen.”

Vuonna 1912 rakennettu Turjanlinna, joka tuhoutui 1939.

”Vastaanotto Turjanlinnassa oli lämmin ja seurustelu linnan kirjailijaisännän kanssa sujui koko ajan mukavasti. Saatiin kuulla juttuja, lauluja ja vihellystä. Niin täydellisesti kirjailijamestari oli luottanut ystävänsä, ettei työpaikalla ollut minkäänlaisia tykötarpeita.”

”Pystystä metsästä aloitettiin, päreitä kiskottiin järven toiselta puolelta haetulla pärehöylällä ja sitten noustiin katolle. Turjanlinnan kattaminen ei ollut mikään yksinkertainen tehtävä, sillä kattorakennelma monine ’rontteineen’ oli mutkikas laitos ja itse talo kaksikerroksinen, ja melko korkea. Viisi päivää linnan katon kimpussa aherrettiin ja sitten palattiin kotiin, työ jäi vähän kesken.” ”Jokainen kattamishommissa mukana ollut sai samana kesänä Kiannolta postipakettina, veden hioman mustan ’kiitoskiven’.”

K.P.Lappalainen ja Ilmari Kianto

Talousneuvos Antti Juntunen on kertonut jatkotapahtumista:

”Kovin paljon vaille Turjanlinnan kattaminen ei jäänyt. Lieneekö annettu lupaus takaisintulosta, vai olisiko kirjailijaisännälle muute jäänyt sellainen käsitys, että juuri Kiuruveden miesten on katettava Turjanlinna viimeistä pärettä myöten. Joka tapauksessa Kianto lähetti jo muutaman päivän kuluttua talousneuvos Lappalaiselle pienen huomautuksen ja tiukan ’haasteen’ jossa uhkaili kääntyvänsä sanomalehtien puoleen, ellei kattolupausta täytetä heti. K.P.Lappalainen, hieno, hiljainen mies, säikähti kerta kaikkiaan luettuaan uhkauksen ’lehtipolemiikista’, kiirehti kirjeen kanssa minun luokseni, pyysi mahdollisimman pian matkustamaan Turjanlinnan ja saattamaan asian kuntoon.”

”Turjanlinnan isännällä oli linnassaan peräti kolme emäntää. Vähän vanhempi käsittääkseni oikea rouva, keskimmäisellä oli vajaa parivuotias pikkutytär ja nuorimmainen ’emännistä’ oli 18-vuotias Anja, suomussalmelainen. Kaikki elelivät hämmästyttävän hyvässä sovussa keskenään. Kirjailijamestarin oma työ- ja makuuhuone oli talon yläkerrassa ja sinne hän pyysi seurakseen minut. Illat kuluivat erittäin rattoisasti. Kianto kertoi erittäin mielenkiintoisesti elämästään, varsinkin monista matkoistaan Vienan Karjalaan ja ulkomaille.”

Ilmari Kianto (vuoteen 1906 Calamnius; 7. toukokuuta 1874 Pulkkila – 27. huhtikuuta 1970 Helsinki) oli yksi 1900-luvun alkupuoliskon huomattavimmista suomalaisista kirjailijoista. Kiannon kirjailijanura kesti yli 60 vuotta, jona aikana hän kirjoitti kuutisenkymmentä kirjaa. Hänen maineensa perustuu kuitenkin lähes kokonaan hänen kahteen köyhälistöromaaniinsa Punainen viiva (1909) ja Ryysyrannan Jooseppi (1924). Näiden kirjojen ansiosta Kianto tunnetaan kainuulaisen köyhälistön kuvaajana, ”korpikirjailijana”. Kirjeenvaihdossaan Kianto käytti nimestään muotoa Ilmari Iki-Kianto.

Talousneuvos K.P.Lappalainen eli Kalle Pekka Lappalainen syntyi 26.12.1877 Kiuruveden Hankaniemessä ja kuoli Kiuruvedellä 14.9.1947. Hänen vanhempansa olivat talollinen Abraham Lappalainen ja Kristiina Lind Kiuruveden Hankaniemestä. Avioliitosta syntyi seitsemän lasta, joista neljä kasvoi aikuiseksi asti. Nuoruudessaan hän matkusti Amerikkaan, ja oleskeli siellä vuodet 1902-1903. Matkalla oli suuri vaikutus hänen tulevalle elämäntyölleen. ”Amerikassa omaksuttu ennakkoluuloton tehtäviin paneutuminen ja pitkän tähtäyksen suunnittelu sekä kaukonäköisyys hyödyttivät paitsi liike-elämän kehitystä kotipitäjässä myös sen kunnalliselämässä.”

Yhtäältä Amerikan oppeja hyödynnettiin kotitilan kehittämisessä. Hankaniemi oli K.P.:n palatessa pinta-alaltaan 230 ha, josta viljeltyä oli 13,4 ha ja niittyä 27,1 ha, mutta 1930-luvulle tultaessa K.P. oli kasvattanut pinta-alan 340 hehtaariin, josta peltoa oli 41, luonnonniittyä 10, laidunta 24 hehtaaria. Metsämaata oli 250 ha. K.P. kohensi myös tilan päärakennusta, jonka keskiosa oli 1820-luvulta, eteläpään tupa vuodelta 1847 ja pohjoispään tupa vuodelta 1860. K.P. korjautti talon vuonna 1913, jolloin se nostettiin nykyiselle kivijalalleen, vuorattiin, yläkertaa korotettiin ja rakennettiin kuisti. Nyttemmin purettu 36 lehmän navetta ja sikala rakennettiin oman tehtaan poltetuista punatiilistä vuonna 1920. Myös 1940 asennettu tiilikate oli omaa tuotetta. Kaikkiin rakennuksiin tuli painevesi ja navetassa oli automaattiset juomakupit.

Kolme polvea Hankaniemen Lappalaisia. Edessä istumassa Abram (s. 1858), takana seisomassa Kalle Pekka ja hänen poikansa Antti (s. 1907).

Kalle Pekka oli paitsi monipuolinen maanviljelijä, myös yrittäjä ja vaikuttaja Kiuruvedeltä. Hän perusti vuonna 1903 tiilitehtaan kotitilan maille, tehdas siirrettiin Kiuruveden kirkolle 1936.  Vuonna 1909 hän perusti höyrykäyttöisen sahan Kiuruveden kirkolle, siihen kuului höyläämö, mylly ja myöhemmin myös sähkölaitos. Sahan tuhosi suuri tulipalo vuonna 1926.

Hän oli mukana perustamassa maamiesseuraa, Kiuruveden Telefooni Oy:tä, Kiuruveden osuuskauppaa, metsänhoitoyhdistystä ja Iisalmen Sanomia. Hän oli mukana myös Osuusmeijerin hallituksessa, kunnanvaltuustossa, presidentin valitsijamiehenä ja kirkkovaltuustossa. Hänen kerrotaan myös olleen monipuolinen mesenaatti.

Vuonna 1983, 36 vuotta kuolemansa jälkeen, hänet valittiin Kiuruveden merkittävimmäksi vaikuttajaksi kautta aikojen. Vuonna 2010 avattiin Kiuruvedellä  talousneuvos K.P.Lappalaiselle omistettu aukio ja paljastettiin Lappalaisten suvun muistokivi. Kiveen on kiinnitetty K.P.Lappalaisen ja Lappalaisten sukuseuran muistolaatta.

Lähteitä

  • Salmetar, n:ro 21, 1970.
  • Päivi Lappalainen: K.P. Lappalainen – Kiuruvetinen talousmies ja vaikuttajahahmo. Lappalaiset. Sukuseura Suomen Lappalaiset ry. Sukuviesti syksy 2009. s. 1-7.

Minä, kirjat ja kirjastot

Lapsuudessani 1950-luvun Tampereella meillä kotona ei ollut montakaan lastenkirjaa. Ainoat kirjat, mitä muistan olleen, olivat H. C. Andersenin Kootut sadut ja tarinat, osat I, II ja III sekä Joel Lehtosen Tarulinna. Erityisesti Tarulinnaa luettiin meille niin, että se oli aivan kulunut ja mielestäni siinä oli jännittäviä kertomuksia. Vanhempieni kanssa en muista koskaan käyneeni kirjastossa.

Perheemme muutti Kalevasta Nekalaan joulukuussa 1956 ja siirryin keväästä 1957 Nekalan kansakoulun kolmannelle luokalle. Tutustuin rinnakkaisluokalla olleeseen Ritvaan, joka oli innokas kirjastossa kävijä. Nekalan kirjasto oli siihen aikaan kansakoulun kivijalassa, osittain kellarikerroksessa. Ritva kertoi, että hän oli lukenut äskettäin hyvän kirjan nimeltään Salainen puutarha ja tietysti myös minä halusin lukea sen. Menin rohkeasti kirjastoon, vaikka en tiennyt, kuinka siellä lainaaminen tapahtuu. Kysyin kirjastonhoitajalta lainaksi Salaista puutarhaa, mutta pettymyksekseni se oli lainassa. Onnekseni kirjastonhoitaja kertoi, että voin varata sen ja niin sain aikanaan lukea kirjan. Tästä alkoi ahkera lukuharrastukseni ja kirjaston käyttö.

Kirjat olivat minulle myös mieluisia lahjoja. Jouluna 1959 sain lahjaksi Anni Swanin kirjan Iris rukka, seuraavana vuonna sain jopa kaksi kirjaa: Edmondo de Amicisin kirjan Sydän ja Helen Wellsin kirjan Ursula suurkaupungissa. Jouluna 1961 pukki toi Helen D. Boylstonin kirjan Johtajatar Helena. Lisäksi kirjahyllystä löytyy ilman merkintää saantiajankohdasta Irja Virtasen kirja Sylva ja Hilja Valtosen Hiiliristi. Ehkä sain myöhemmin vielä muita kirjoja, mutta vain nämä kirjat ovat minulla edelleen. Hilja Valtosen kirjoihin olin ihastunut ja luin ne varmaan kaikki. Kirjoitin sinikantiseen ruutuvihkoon lukemani kirjat ylös, mutta se vihko ei ole säilynyt. Olisi mielenkiintoista katsoa, mitä silloin luin.

Kävimme koulun kanssa tutustumassa kirjastoon ja meille selostettiin mm. kirjaston kirjojen luokitusjärjestelmä eli selitettiin mitä ne numerot kirjojen selässä ja hyllyjen päissä tarkoittivat. Siitä on ollut paljon hyötyä myöhemmin elämässäni.

Oppikouluaikana ehdin lukea myös romaaneja niin, että vanhemmat usein patistivat minua lähtemään ulos kirjojen parista, jotta silmät eivät mene pilalle. Asuimme paikassa, jossa ei lähistöllä asunut muita nuoria, joten kirjoista tuli minulle hyviä kavereita ja avautui uusia maailmoja.

Lamminpään kirjasto 1938-2013

Opiskeluaikana muu kuin opintoihin liittyvä lukeminen jäi vähemmälle, vaikka ei jäänyt kokonaan. Kun avioiduin ja muutimme Raholaan, oli lähikirjastoni Raholan koululla ollut kirjasto. Se sijaitsi yläkerroksissa, ehkä kolmannessa kerroksessa. Kun olin äitiyslomalla, kävin tyttäreni kanssa kirjastossa. Kun ei hissiä ollut, piti vaunut jättää alakertaan ja kiivetä lapsi kainalossa ylös. Kun tutkin kirjahyllyjä, konttaili esikoiseni kirjaston lattialla ja niin tuli kirjaston maailma hänelle tutuksi. Raholassa oli kirjastonhoitajana Kalervo Koivu, joka oli hyvin ystävällinen ja avulias. Myöhemmin, kun muutimme Lamminpäähän, tutustuimme Lamminpään kirjastoon, joka toimi omakotitalossa ja kirjastonhoitaja Maija asui sen yläkerrassa. Kirjasto oli pieni ja kodikas paikka. Kun Maija jäi eläkkeelle, tuli kirjastonhoitajaksi runoilija Kari Aronpuro. Hän oli paljon vähäpuheisempi kuin Maija. Ollessani äitiyslomalla nuoremmasta lapsestani tutustuin Aronpuron ”puheliaampaan” puoleen, kun kävimme Aronpuron satutunneilla.

Kari Aronpuro

Lasten myötä sain tutustua lastenkirjallisuuden klassikoihin, mm. Astrid Lindgrenin ihaniin kirjoihin, Gösta Knutssonin Pekka Töpöhäntä -kirjoihin ja muumikirjoihin, sillä ne olivat jääneet minulle lapsena tuntemattomiksi. Luin mielelläni lapsille ja nyt lapsenlapsille ja myös he ovat aina olleet innokkaita kirjojen ystäviä.

Työssä ollessa lukeminen rajoittui pääasiassa ammattiin liittyviin kirjoihin, mutta nyt eläkkeellä voi lukea kaikkea, mikä kiinnostaa. Työssä ollessani luin kaunokirjallisuutta 10-15 kirjaa vuodessa, mutta nyt eläkkeellä 20-30 kirjaa. Viime aikoina on tullut luettua aika paljon tietopuolista kirjallisuutta sukututkimusharrastuksen myötä. Pitäjä- ja paikallishistoriat antavat lisätietoa sukututkimukseen ja muutenkin historiaan liittyvät kirjat ja elämänkerrat kiinnostavat.

Kerran ollessani yliopiston alakuppilassa istuin sattumalta pöytään, jossa istunut mies esitteli itsensä Mikko Lahtiseksi. Siinä jutellessamme kävi ilmi, että hän oli kirjoittanut kirjan Kirjastojen maa. Hän, ”kirjastojen mies”, oli kiertänyt itse läpi lähes kaikki Suomen kirjastot ja esitteli kirjassa ne sanoin ja kuvin. Hänen mukaansa missään muussa maassa yleiset kirjastot eivät ole yhtä suosittuja kuin Suomessa, jossa 40% asukkaista käyttää kirjastojen palveluja. Maailmalla arvostetaan suomalaisten kirjastojen korkeaa tasoa ja henkilökunnan ammatillista pätevyyttä.

Näin lopuksi haluankin kiittää kaikkien kirjastojen henkilökuntaa. Käynpä missä kirjastossa tahansa, saan aina avuliasta ja ystävällistä palvelua, joka joskus jopa ihmetyttää tänä itsepalvelun aikana.

Kirjoittaja Raija Kannisto

Kun Hanna Lappalainen kerrostalon osti

Pienistä oloista Savosta lähtöisin oleva apteekkari Hanna Lappalainen osti vuonna 1936/1937 Helsingistä kokonaisen kivitalon osoitteesta Arkadiankatu 21 ja muutti apteekkinsa sinne 24.9.1938. Talo on suuri kaupunkitalo, jossa on 2 rappukäytävää, 5 kerrosta ja noin 50 huoneistoa. Talon oli suunnitellut Wilho Lekman ja se oli valmistunut vuonna 1913. Talon ylin kerros oli kokonaan Lappalaisen asuntona. Apteekki oli katutasossa, siihen kuuluva laboratorio 2. kerroksessa ja varastotilat kellarikerroksessa. Sen lisäksi porttikäytävästä johti ovi katutasossa olevaan, kaksi huonetta käsittävään laboratorioon, jota käytettiin apteekissa myytävien lääkkeiden valmistamiseen. Kaikki muut huoneistot olivat vuokrattuina.

Arkadiankatu 21 toukokuussa 2023.

Uudessa talossa Hannan seuralainen Aspa eli kirjailija ja taiteilija Georg Sigurd Wettenhovi-Aspa (oik. Wetterhoff-Asp) sai asuttavakseen A-portaassa olleen erillisen huoneiston, jossa hänellä oli oivalliset työ- ja ateljeetilat. Aspa toimi Lappalaisen seuralaisena teatterissa ja oopperassa käydessä. Aspa myös kuljetti tarvittaessa Hanna Lappalaista ulkona pyörätuolissa. Hän oli Lappalaisen seurana, kun tämä haki Keski-Euroopan kylpylöistä apua jatkuvasti paheneviin lonkka- ja nivelvaivoihinsa.

Eräässä lehtikirjoituksessa kuvataan Lappalaisen kotia seuraavasti: ”Sitten siirrymme yläkertaan tohtori Lappalaisen yksityishuoneistoon, joka sekin on ollut perinpohjaisen uudistuksen alainen. Mikä viehättävä ympäristö! Kanarialintu livertää täysin rinnoin iloisen tervehdyksensä, kirjoja – tekisi mieli sanoa – miltei loppumattomiin. Järjestyksestä puhuu se, että kirjastossa on asianmukaisen tarkka korttijärjestelmä. Maalauksia, verhoja, mattoja, paljon taide-esineitä kaikkialla todistamassa omistajansa harrastuksista. Tuntuu siltä kuin alhaalta uutterien työmuurahaisten parista olisi siirrytty itse taiteen ilmakehään. Maalauksista jäi mieleen joukko Gebhardin ja Wettenhovi-Aspan töitä, varsinkin viimeksi mainitun suurikokoinen Sibelius-kuva oli voimakas luomus. Tohtori Lappalainen kertoo vilkkaaseen tapaansa työnsä vaiheista vuosien varrella. Hänen kerrontansa on älykästä ja mukaansatempaavaa. Miten paljon tarmoa ja väsymätöntä uurastusta sisältyykään näihin vuosiin! Kaiken ahertelun tuloksena on nyt ympärillä laaja liike, uljas koti ja kaikin puolin kauniit, kunnioitettavat tulokset.” Wettenhovi-Aspan sekä Albert ja Johannes Gebhardin maalausten lisäksi asunnon seinillä oli ainakin Antti Favénin ja Hugo Backmanssonin töitä.

Lappalainen kutsui usein kotiinsa keskustelutilaisuuksiin tuttavia, ystäviä, taiteilijoita, diplomaatteja, poliitikkoja ja yhteiskunnan vaikuttajia. Hän järjesti myös suuria juhlia, joissa Aspa toimi taitavana juhlamenojen ohjaajana. Joskus tämä huolehti tilaisuuksien musiikista soittamalla salin nurkassa pianoa.

Usein nähdyistä vieraista voidaan mainita presidenttipari K. J. Ståhlberg, säveltäjämestari Jean Sibelius, kirjailijat Frans Emil Sillanpää ja Ilmari Kianto, laulajatar Musa Silver, taiteilija Johannes Gebhard, professori ja rouva Väinö Auer, professori Gustaf Komppa sekä kontra-amiraali ja rouva Hjalmar von Bonsdorff.

Kuka oli Hanna Lappalainen?

Hanna (oik. Johanna) Lappalainen syntyi 24.6.1881 Puumalassa. Hänen vanhempansa olivat sahan viilaaja Juho Matinpoika Lappalainen (1848—1915) ja Fredriikka Vilhelmiina Henrikintytär Luukkonen (1849—1915). Juhon suku oli lähtöisin Puumalan Piskolasta. Varattomalla avioparilla oli kaikkiaan viisi lasta, neljä tytärtä ja yksi poika, joista yksi tytär ja poika kuolivat pieninä. Hanna Lappalainen kävi kansakoulun jälkeen Kotkassa ruotsalaista tyttökoulua. Hän oppi nopeasti ruotsin kielen ja oli jo toisena lukuvuonna luokkansa priimus.

Lappalainen valmistui farmaseutiksi 1903 ja palveli farmaseuttina Kurkijoen apteekissa valmistuen proviisoriksi 1910. Sai erioikeuden suorittaa tutkintoja Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisessä osastossa olematta ylioppilas. Hän väitteli kasvitieteessä filosofian tohtorin arvoa varten 1919 ja suoritti filosofian lisensiaatin tutkinnon vuonna 1920. Hän suoritti sen ohella ylimääräisesti vuonna 1920 maanviljelystaloudellisessa tiedekunnassa kandidaattitutkintoa varten vaadittavan maanviljelyskemian ja -fysiikan kurssit. Hänet promovoitiin vuonna 1923 sekä filosofian maisteriksi että tohtoriksi.

Kulttuurin tukija ja lahjoittaja

Hanna Lappalainen oli vuonna 1935 perustetun yhdistyksen Kalevalaisten Naisten Liiton tukija. Yhdistyksen perustajista Elsa Heporauta oli Puumalan Sahan sahanhoitajan Johan Henrik Koposen tytär, Lappalaisen lapsuudentuttava ja ystävä. Akseli ja Elsa Heporauta kuuluivat Lappalaisen vakituiseen seurapiiriin. Lappalainen oli myös yksi Laulu-Miesten monista rakentajajäsenistä, jotka avustivat vuonna 1949 valmistuneen Laulu-Miesten talon rakentamista.

Helsingissä oli perustettu vuonna 1942 Jenny ja Antti Wihurin rahasto -niminen säätiö. Se puolestaan perusti keväällä 1944 Wihurin Tutkimuslaitoksen. Hanna Lappalainen lahjoitti tutkimuslaitokselle omistamansa kiinteistön osoitteesta Arkadiankatu 21 tontteineen. Kiinteistön tuotto oli määrätty lahjoituksen yhteydessä Wihurin Tutkimuslaitokselle ja lahjoitukseen liittyi ehto, että lahjoittaja saa vuokravapaasti käyttöönsä apteekin, laboratorion ja asunnon kuolemaansa saakka. – Hanna Lappalainen nimitettiin apteekkineuvokseksi 75-vuotispäivänään.

∞     ∞    ∞   ∞    ∞

Hanna Lappalainen kuoli 5.2.1966 Helsingissä. Hän oli määrännyt testamentissaan, että hänet oli pidettävä kodissaan kolmen vuorokauden ajan kuolemansa jälkeen. Samoin hän oli määrännyt, että hänet on haudattava Helsingin (Hietaniemen) hautausmaalle miehensä Juhani Kurikan viereen, kuuden hengen hautaan, johon oli haudattu myös Juhani Kurikan tytär Aili sekä Hanna Lappalaisen serkku Hilja Lappalainen, joka oli ollut aikaisemmin Hanna Lappalaisen kotitalouden hoitajana.

Lähteitä

  • Arno Forsius: Hanna Lappalainen (1881—1966) — tutkija, apteekkari ja lahjoittaja.
  • Lappalainen, H.: Hanna, Kalevala ja Egypti. Naisten Ääni 1935:7.
  • Taidetta rakastava Tohtori – Apteekkari (kirj. H. A.) Naisten Ääni 1938: 23—24: 347
  • Suomen apteekkarit — Finlands apotekare 1954. Toim. K. K. E. Vihma
  • Kauhanen S.: Viilarin tyttärestä apteekkineuvokseksi. Hanna Lappalainen. Uusi Kuvalehti 1956: 28, s.16-17
  • Lappalainen J.: Hanna Lappalainen – suomen ensimmäinen naispuolinen apteekkineuvos. Sukuseura Suomen Lappalaiset ry. Jäsenviesti kevät 2011.

Kirjoittaja Jorma Lappalainen

Hautakivestä Amerikkaan

Olin viime kesänä tapaamassa pikkuserkkuani, joka näytti yhden hautakiven kuvaa. Hautakiven ihmiset liittyivät pikkuserkkuni pienenä orvoksi jääneen äidin hoitajiin. Olin jo aikaisemmin yrittänyt selvittää, oliko hoitajilla sukuyhteyttä hoidettavaan. Yhteyttä ei ollut löytynyt. Palasin vanhoihin tutkimuksiini ja suuntauduin Amerikkaan menneeseen henkilöön, jonka tiedoissa olin edellisellä tutkimuskerralla havainnut ristiriitaisuuksia muiden sukututkijoiden kirjaamina. Niinpä ryhdyin tutkimaan, mikä oli aiheuttanut ongelmia ja voiko niitä ratkoa.

Sekaannusta olivat aiheuttaneet kaksi Minnesotassa asunutta avioparia nimeltään Ivar ja Lempi Maki. Avioparien kaikkien neljän osapuolen juuret johtivat omiin juuriini, mikä lisäsi kiinnostustani.

Ivar Maki, kaksi miestä

Toinen Ivar oli lähtöisin Mäkisalon torpasta Hämeenkyrön Vesajärveltä. Tämä Ivar Abrahaminpoika syntyi 5.2.1892. Toinen Ivar oli Ivar Herman Hermaninpoika, joka syntyi Välimäen torpassa Kiikan Kinnalan kylässä 13.4.1892. Välimäestä tuli myöhemmin lohkotila. Ei siis ihme, että samana vuonna syntyneiden Ivarien ja heidän Lempi-vaimojensa tiedot ovat sotkeutuneet, sillä kumpikin Ivar oli lyhentänyt Amerikassa sukunimensä muotoon Maki, Mäkisalosta ja Välimäestä oli tullut Maki.

Kummallekin Ivarille olen löytänyt kuolintiedon FamilySearch-tietokannasta, joka on maksuton, mutta vaatii rekisteröitymisen. Mäkisalossa syntynyt Ivar Maki kuoli 7.6.1959 Carltonissa Minnesotassa. Kuolintiedossa on oikea syntymäaika. Lisäksi hänelle löytyy useampikin maahantulotieto vuodelta 1909. Yhdessä mainitaan isä Aappo Mäkisalo Hämeenkyrö. Myös rekisteröintitieto toisen maailmansodan ajalta on katsottavissa. Välimäessä syntynyt Ivar Herman Maki kuoli 8.10.1990 Saint Lousissa Minnesotassa. Kuolintiedossa mainitaan äiti Huhranpaa eli Huhdanpää. Hänellekin löytyy useita maahantulotietoja vuodelta 1910. Kahdessa mainitaan isä H. Välimäki Kinnala Kiikka.

Ivar Makin e. Mäkisalon isän Aappon
tiedot
Ivar Makin e. Välimäen isän Hermanin
tiedot

Edellä mainituista kuolintiedosta huolimatta Ivar Herman Makin hautakiven yhteyteen Find a Grave -tietokannassa oli lisätty Hämeenkyrössä 5.2.1892 syntyneen Ivar Makin (e. Mäkisalon) syntymäaika ja -paikka, kutsuntatieto, vaimo ja tytär, vaikka Ivar Herman Makin (e. Välimäen). kuolintiedossa on oikea syntymäaika 13.4.1892 (tätä kirjoittaessani virheellinen tieto on vielä luettavissa).

Ivar Herman Makin e. Välimäen kuolintieto:

Ivar Herman Maki
Vital • Minnesota Death Index, 1908-2002
Name Ivar Herman Maki
Mother’s Name Huhranpaa
Event Type Death
Event Date 08 Oct 1990
Event Place Saint Louis, Minnesota
Typed or Handwritten T
Birth Date 13 Apr 1892
Mother’s Maiden Name Huhranpaa
Born in Minnesota N

Ivar Makin e. Mäkisalon kuolintieto:

Ivar Maki
Vital • Minnesota Death Index, 1908-2002
Name Ivar Maki
Mother’s Name Unknown
Event Type Death
Event Date 07 Jun 1959
Event Place Carlton, Minnesota
Typed or Handwritten T
Birth Date 05 Feb 1892
Mother’s Maiden Name Unknown
Born in Minnesota N

Hämeenkyrön Ivarin lähtökohta oli itselläni tiedossa. Kiikan Ivar Hermanin lähtötilanteen pystyin selvittämään, koska maahantulotiedoissa oli isän nimi ja kuolintiedossa äidin asuinpaikan nimi.

Lempi Susanna Maki, Ivar Makin e. Mäkisalon vaimo

Vaimojen alkuperän selvittäminen oli hieman työläämpää. Toiselle vaimolle löysin netistä oikean nimen Lempi Susanna Koivisto, mutta vääräksi osoittautuneen syntymäajan 2.1.1897. Tällä nimellä passitiedossa vuodelta 1914 oli lähtöpaikka Hämeenkyrö ja syntymävuosi 1890. Hämeenkyrön kastetuista löytyi Lempi Susanna Albertintytär Koivisto syntymäaikanaan 11.8.1890. Hänen perhettään olin tutkinut jo aiemmin, sillä hän oli isoäitini pikkuserkku. Hämeenkyrön rippikirjat ovat katsottavissa vuoteen 1911, mutta henkikirjoista näkyy, että Lempi oli kotonaan ainakin vielä maaliskuun 1914 (henkikirjan päiväys 4.4.1914), mutta ei enää vuonna 1915. Passitieto on kesäkuun lopulta 1914.

Vihkitieto 10.4.1915 on mielestäni tässä:

CARLTON       G-155            04/10/1915   MAKI, IVAR    KOIVISTA, LEMPI SUSANNA

Perheeseen syntyi kaksi lasta vuosina 1915 ja 1917. Kummankin syntymätiedossa on äidin sukunimi Koivista eli Koivisto. Lempi Susanna Makin oikeaa kuolintietoa en ole löytänyt, ellei kuolintieto ole tässä:

Maki, Lempi
Family name   Maki
Given name   Lempi
County   Carlton County
Date of death   Friday, 8 November 1918

Tämä sopisi kuolintiedoksi, koska pari vihittiin Carltonissa ja lapset syntyivät siellä eikä Lempiä ole merkitty väestönlaskentoihin 1910 eikä 1920. Tätä kirjoittaessani yritin vielä kerran etsiä kuolintietoa ja löysin FamilySearch-tietokannasta seuraavaa: Lampi Maki, s. 1890, k. 8.11.1918, isä Albert Koirrsto. Siinähän se oli. Koskaan ei kannata luovuttaa. Samalla löytyi Carltonista tarkempi kuolinpaikka Cloquet, Carlton, Minnesota, United States.

Lempi Maria Maki, Ivar Herman Makin e. Välimäen vaimo

Väestönlaskennoista saatoin päätellä, että Ivar Herman Makin vaimo oli syntynyt noin 1897 Suomessa. Löysin vihkitiedon, jonka mukaan Ivar Maki oli vihitty Lempi Altosen kanssa. Alkoi tuntua siltä, että yllä mainitulle Lempi Susanna Koivistolle merkitty syntymäaika 2.1.1897 voisi sopia tälle Ivar Hermanin vaimolle. Sopivaa syntymäpaikkaa ei heti löytynyt.

Frans ja Hilma Aaltosen mukana Amerikkaan muutti tytär Lempi. Maahantulotiedoista 1909 löytyi Fransin isä Juho Ritanitu, paikkakunta alkoi Ah… ja lääni oli Turun lääni. HisKin hakutoiminnalla Riitaniitun torppa löytyi Ahlaisista ja rippikirjoja selatessa löytyivät torpasta niin isä Juho kuin poika Frans. Seurasin Frans Viktor Juhonpoikaa, s. 14.6.1869 Ahlainen, joka avioitui Hilma Maria Jaakontytär Reinin, s. 26.3.1872 Merikarvia, kanssa 24.3.1889. Pariskunta kiersi Ahlaisten jälkeen Porissa, Suoniemellä ja Pirkkalassa palaten Poriin 1907. Mutta lapsia parilla ei ollut.

Lopulta huomasin, että muutossa Pirkkalasta Poriin 1907 parin mukaan tuli kasvattitytär Lempi Maria Viljanen (e. Fort), joka oli syntynyt 2.1.1897 Suoniemellä. Lempin syntyessä räätäliperhe asui Hämeenkyrössä, jonka kastettujen luettelossa Lempi Marian sanotaan kastetun Suoniemellä. Perhe muutti Hämeenkyröstä Pirkkalaan 1898. Lempin äiti Maria Vilhelmiina Henrikintytär kuoli lapsivuoteeseen 1902 ja Pirkkalan rippikirjan mukaan isä Kustaa Fredrik Viljanen e. Fort oli lähtenyt Amerikkaan 1901. Lempillä oli kaksi veljeä ja sisar. Nuoremman veljen kuoltua 16-vuotias vanhempi veli muutti Pirkkalasta Tampereelle 1909. Tyyne-sisaren jatkoa en ole tutkinut. Sukuyhteyttä Lempin vanhempien ja Aaltosen perheen välille en löytänyt. Perheet asuivat lähekkäin Pirkkalassa. Halusiko lapseton pariskunta auttaa orvoksi jäänyttä tyttöä, jää arvoitukseksi. Porin rippikirjaa Aaltosen perheen Amerikkaan lähdön ajalta ei vielä ole tutkittavissa, mutta maahantulotiedoissa perheenjäsenillä on oikeat tiedot.

Frans, Hilma ja Lempi Aaltonen – vasen
Frans, Hilma ja Lempi Aaltonen – oikea

Lempi Maria Aaltosen vihkitieto 21.7.1913 lienee tässä:

CARLTON       F-294             07/21/1913   MAKI, IVAR    ALTONEN, LEMPI

Lempi Marian ja Ivar Hermanin perheeseen syntyi ainakin kolme tytärtä, kaksi vuosina 1914 ja 1917, joista toiselle olen löytänyt syntymätiedon, jossa äiti on Altonen, ja toiselle kuolintiedon, jossa äiti on Lempi. Kolmannesta lapsesta on vain nimi sisaren muistokirjoituksessa, joten hän saattanut kuolla pienenä.

Lempi Maria Maki kuoli 23.8.1977 Carltonissa Minnesotassa. Kuolintiedossa on syntymäaika 2.1.1897.

Lopuksi huomasin, että MyHeritagesta ilman kirjautumistakin löytyi oikeita tietoja.

Lähteet:
KA ja SSHY: Hämeenkyrön, Kiikan, Ahlaisten, Merikarvian, Porin, Suoniemen ja Pirkkalan kirkonkirjat
FamilySeach
Geni ja MyHeritage

Find a Grave
Minnesotan vihittyjen sekä syntyneiden ja kuolleiden hakukoneet

Kirjoittaja Marja-Leena Viilo

Tuulta purjeissa. Sukujuuria merikaupunki Oulussa.

Osa sukututkimuksen viehätystä on siinä, että se voi tuoda esille yllätyksiä historiasta. Minulle kävi näin, kun löysin isäni äidin sukujuurien kautta esi-isän vastaperustetusta Oulusta. Pietari Olavinpoika oli vuosina 1611 ja 1614 Oulun ensimmäisenä pormestarina, samaan aikaan  (vuosina 1611 ja 1613-19) toisena pormestarina oli hänen pikkuserkkunsa Hannu Juhonpoika Fordell. Pietari Olavinpoika oli syntynyt vuonna 1565 Pohjankylässä Pyhäjoella Hourun talossa, joka oli saanut nimensä läheisestä Hourunkoskesta. Pietari kuoli Oulussa noin vuonna 1629. Pietarista tuli Hoffrén-suvun kantaisä. Hänen jälkeläisistään kehittyi Savon seuduille laajaksi levinnyt pappis-suku, jolle pystytettiin 19.8.2007 muistomerkki Iisalmen vanhan kirkon läheisyyteen.

Pietarin poika oli Hannu Pietarinpoika Houru, s. 1591, k. Oulu noin 1644. Kauppias Oulussa, kirkonisäntä, porvari, Oulujoen nimismies. Omisti Oulujoella Sangi-nimisen tilan, jonka oli perinyt apeltaan. Hannu jatkoi isänsä työtä kauppiaana ja laivan omistajana. Pietarin ja Hannun talo oli Pokkitörmällä lähellä meren rantaa, jossa vielä tuolloin oli Oulun satama.

Oulun kartta 1640. Hannu Pietarinpojan talon paikka Pokkitörmällä.

Mielenkiintoisin piirre näissä oululaisissa esi-isissä oli laivan omistaminen ja ulkomaankaupan harjoittaminen. Ei pyöritty vain pienissä lähiympyröissä vaan lähdettiin kohti suurta maailmaa. Suvun kauppiaat siis siirtyivät Pyhäjoelta vasta perustettuun Oulun kaupunkiin 1600-luvun alkupuolella ja siellä he Hoffrén-nimen ottaneina olivat eräs kaupungin vaikutusvaltaisista kauppiassuvuista 1600-luvun jälkipuoliskolta aina 1800-luvulle saakka noin kuuden sukupolven ajan. Varakkuuden kasvaessa perheet saattoivat lähettää poikiaan opintielle ja niinpä useita Hoffréneja opiskeli sekä Upsalan että Turun yliopistoissa. Useat heistä valmistuivat papeiksi.

Kaljaasi eli kuunari

En ole valitettavasti löytänyt tietoa minkälaisia laivoja he omistivat. Historian kirjoista löytyy kyllä tietoa heidän harjoittamastaan ulkomaankaupasta ja heidän tuomistaan ja viemistään lasteista, mutta ei laivoista. Pohjanlahdellakin on purjehtinut monentyyppisiä purjealuksia. Alkuperäisiä talonpoikaispursia tavattiin kutsua skuuteiksi. Mahdollinen laivatyyppi oli myöhemmin kaljaasi. Kuunari eli kaljaasi on vähintään kaksimastoinen alus, jonka kaikissa mastoissa on kahvelipurjeet. Kahvelipurje tarkoittaa laivan kulkusuuntaan nähden pitkittäin ripustettua purjetta. Kuunariin riittää pienempi miehistö kuin samankokoiseen fregattiin tai parkkiin, mutta se ei ole yhtä nopea

Kauppa oli Ruotsin valtakunnassa tarkoin säänneltyä ja keskitetty 1600-luvulla merkantilismin oppien mukaisesti kaupunkeihin. Oulu sai 1610 kaupunkioikeuksien mukana varsin laajat oikeudet ulkomaankauppaan, mutta muutama vuosi myöhemmin koko Ruotsin valtakuntaa koskenut kauppa- ja purjehdussääntö muutti tilannetta. Kauppaoikeuksia kavennettiin ja Oulusta tuli maakaupunki, josta oli seuraavien 150 vuoden ajan lupa käydä kauppaa vain kotimaahan, eikä ulkomaisilla laivoilla ei ollut lupaa purjehtia Ouluun. Käytännössä kaupankäynti suuntautui näin Tukholmaan. Oululaiset olivat kuitenkin tunnettuja liikekumppaneita myös Räävelin, nykyisen Tallinnan, ja Riikan kauppahuoneissa, sillä purjehdussääntöön myönnettiin toisinaan poikkeuslupia. Lisäksi kieltoa rikottiin jonkin verran.

Tuotteista erityisesti lohi oli kysyttyä pääkaupungissa, ja myyntiin lähti myös esimerkiksi voita, turkiksia ja tervaa. Valtakunnan pääkaupungista tuotiin mm. viljaa, suolaa ja nautintoaineita. Lisäksi matkalla tarttui mukaan kulttuurivaikutteita.

Kaupungin porvaristo vaurastui vähitellen, mikä näkyy esimerkiksi heidän omistamiensa laivojen määrässä. Kun Oulun porvaristo 1600-luvun alussa omisti yhteensä noin kymmenen laivaa, oli luku vuosisadan loppua kohti tultaessa kaksinkertainen. Laivanrakennusta alettiin kuitenkin rajoittaa, eikä laivoja saanut tehdä omaa tarvetta enempää. Tämä siksi, että pelättiin metsien ja sitä myötä rakennuspuiden loppumista.

1700-luvun puolenvälin jälkeen Ruotsin kruunu lopulta vapautti ulkomaankaupan ja oululaiset laivat saivat purjehtia muuallekin kuin Tukholmaan. Oulun kauppalaivasto kilpaili jo 1700-luvulla laivojen lukumäärässä ja tilavuudessa Kokkolan ja Turun kanssa. Suomen sodan jälkeen siitä oli jäljellä vain yksitoista pientä alusta. Laivanrakennus pääsi kuitenkin nopeasti käyntiin, kun aikaisempaa useammat suvut ryhtyivät perustamaan omia varvejaan. Niillä tehtiin uusia ja entistä suurempia laivoja sekä omaan käyttöön, että myytäväksi. Oulussa rakennettiin jo vuosina 1816–1854 kaikkiaan 151 laivaa, ja oma 43 aluksen kauppalaivasto oli vuosisadan puoliväliin tultaessa kapasiteetiltaan eli lästiluvultaan Turun jälkeen Suomen toiseksi suurin.

1800-luvulla purjelaivojen kultakautena suurimmat laivat olivat tyypiltään fregatteja tai parkkeja. Kuuluisin Oulun fregateista oli nimeltään Toivo. Toivon teki kuuluisaksi myös siitä tehty komea viisu Laiva Toivo Oulu.

Englannissa maalattu kuva oululaisesta fregatti Toivosta. W. H. Yorke 1872.

Fregatti Toivo oli kauppahuone J. W. Snellmanin ylpeys, suurin purjelaiva mitä Oulussa koskaan rakennettiin. Kesällä 1877 laiva sai yllättäen kukkuramitoin huonoa mainetta, kun kotiin palanneiden merimiesten kuoro esitti pilkkalaulun, jossa kuvailtiin, miten huonosti Toivon kapteeni oli miehistöään kohdellut. Kun tarinan konna oli itsensä laivanomistajan, kauppaneuvos J. W. Snellmanin poika, Henrik Wilhelm, oli tapahtumassa suoranaisen sosiaalisen protestin makua. Tämä laulu, ”Laiva Toivo, Oulu”, tunnetaan hyvin vielä tänä päivänäkin, mutta mitä fregatti Toivolla todella tapahtui? Kuka teki pilkkalaulun kapteeni Snellmanista ja miksi?

Laulu on arvokas historiallinen lähde: se kuvaa elämää suomalaisissa laivoissa merimiesten omasta näkökulmasta, se on ääni keulaskanssista, josta suomalainen kirjallisuus ei ole montakaan repliikkiä tallentanut. Toivon tarina on menneen ajan arjen historiaa suurten purjelaivojen ja siirtomaaimperiumien aikaan. Se kertoo kaikilla merillä purjehtineista merimiehistä ja kovasta elämästä, jossa ei aina kymmentä käskyä muistettu. Professori Kaukiaisen kirjoittama kirja Laiva Toivo Oulu on komeaa historiaa. Laivan ja laulun elämäkerta on mikrohistoriaa elävimmillään.

Asuin aikanaan noin kaksikymmentä vuotta Oulussa, mutta en silloin vielä valitettavasti tiennyt edellä kuvatuista oululaisista sukujuuristani. Kyllä vielä silloinkin Oulussa voi aistia hienon merihistorian vaikutuksia. Tähän perinteeseen pohjautuvaan eräänlaisen reippaaseen maailmankansalaisen asenteeseen törmäsi silloin tällöin. Monet oululaiset eivät kokeneet Oulua minään pikkukaupunkina vaan pikemmin vähintään koko pohjoiskalotin pääkaupunkina. Sukujuuriin ja historiaan perehtyminen saa nyt katsomaan kaupunkia aivan eri silmin.

Lähteitä:

Kirjoittaja Jorma Lappalainen

Hospiz Emmauksessa tarjoilijana

Kokemuksia tarjoilijana Emmauksessa syksyllä 1968

Syyskuussa 1968 olin toisen vuoden opiskelija Tampereen yliopistossa. Koska olin tamperelainen ja asuin kotona, asumis- ja ruokakuluja ei ollut. Kuitenkin minun piti hankkia tarvitsemani vaate- ja käyttörahat itse, sillä perheeni oli tavallinen työläisperhe eikä rahaa ollut liiaksi. Halusin siis johonkin osa-aikatyöhön. Isä kehotti minua kysymään töitä hotelli Emmauksesta, koska hän oli sota-akana tutustunut sen johtajaan nimeltään Leuto Lumme. Niinpä menin hänen puheilleen keskiviikkona 18.9.1968 ja hän lupasikin heti töitä tilapäisenä tarjoilijana. Minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta tai koulutusta tarjoilijan työhön, mutta palkkakin oli pieni, muistaakseni 2 markkaa tunnilta.

Tarjoilijalla piti olla musta hame ja valkoinen pusero. Koska työt sai aloittaa jo seuraavana päivänä, piti minun mennä saman tien vaateostoksille. Rahaa ei ollut mukana, joten soitin kotiin ja veljeni toi rahat kaupunkiin. Ostin lyhyen mustan minihameen.

Aloitin siis työt tarjoilijana torstaina 19.9.1968 klo 7. Valkoisen puseron ja mustan hameen lisäksi asuuni kuuluin valkoinen pyyheliina käsivarrella. Sain lyhyen perehdytyksen työhöni. Ravintolan keittiössä työskentelivät tarjoilijoiden lisäksi mm. kokki, kylmäkkö ja tiskari. Tein pätkittäisiä päiviä joko aamulla tai iltapäivällä/illalla. Emmauksesta oli lyhyt matka kipittää aamulla yliopistolle, jossa luennot alkoivat kello 10.15. Illalla saatoin taas tulla takaisin töihin klo 17 ja olla klo 22 asti. Päiväkirjani mukaan olin ensimmäisenä iltana aivan poikki.

Välillä jaksoin lähteä lauantai-iltana töistä suoraan Linnasaliin tanssimaan, joskus taas olin niin väsynyt, etten kavereiden houkuttelusta huolimatta jaksanut lähteä, vaan menin mieluummin kylpyyn. Eräänä sunnuntaina emäntä soitti klo 11.30 ja hälytti minut töihin niin pian kuin mahdollista, vaikka työvuoroni piti alkaa vasta klo 16. Kerran eräänä perjantaina vuorostaan pääsinkin töistä jo klo 19, vaikka työvuoroni piti kestää klo 20.30 asti. Nämä äkilliset muutokset eivät haitanneet minua.

Emmaukseen majoittui usein venäläisiä ryhmiä ja he kävivät syömässä sen ravintolassa. Heille piti tarjota aina ruokajuomaksi puolukkamehua. Ryhmille tarjoilu oli minulle hankalaa, koska käsissä piti kantaa monia astioita kerralla eikä se tahtonut sujua. Töissä sattuikin välillä vahinkoja. Keskiviikkona 9.10.68 tiputin keittoa erään venäläisen naisen puvulle ja seuraavana päivänä munakaslautasen pöydälle asiakkaan eteen. Joskus sain kyllä venäläisilta asiakkailta pieniä lahjojakin.

Erään kerran oli ruokailemassa Tšekkoslovakian jääkiekkojoukkue. Pudotin vahingossa ruokaa yhden kiekkoilijan housuille ja ne olivat hänen ainoat, matkassa mukana olevat suorat housunsa. Niinpä hänen piti jäädä illaksi hotellille, kun muut lähtivät juhlimaan kaupungille.

Emmauksessa ei tarjoiltu ollenkaan alkoholia, sillä se oli raittiusravintola. Se helpotti tietysti minua, joka en tuntenut alkoholijuomia. Ravintoloissakin olin käynyt vain muutaman kerran, sillä minua kiinnosti enemmän tansseissa käynti, eikä ikäkään aina riittänyt sisäänpääsyyn.

Emmauksessa aamiainen tarjoiltiin aina pöytiin, niin kuin muutkin ruoat. Seisovaa pöytää ei tunnettu. Aamiaisen tarjoilu oli helppoa, kun muistettavaa ei ollut paljoa. Lounaalla ja illallisella asiakkaat tilasivat alkuruoan, pääruoan ja jälkiruoan, jokainen vähän erilaisen. Tapana ei ollut kirjoittaa tilausta paperille, joten välillä unohdin tilauksen ja jouduin kysymään uudelleen asiakkaalta, mikä olikaan ollut hänen tilauksensa.

Lopetin työni Emmauksessa 31.12.1968. Ihmeekseni sain työtodistukseen arvioksi, että olin osoittanut hyvää käytöstä, työtaitoa ja ahkeruutta. Työkokemus oli mielenkiintoinen ja avartava.

Emmauksen talon historiaa

Vuonna 1883 perusti Tukholmasta kotoisin ollut Nikolai Bauer Tampereen rautatieasemaa vastapäätä sijaitsevalla paikalle Hotelli Wasan, joka tunnettiin myös Bauerin hotellin nimellä. Tampereen kaupunginarkkitehti Caloniuksen suunnittelemaan rakennuskokonaisuuteen kuului kaksikerroksinen kulmarakennus ja yksikerroksiset puutalot Rautatienkadun ja Hämeenkadun varsilla. Kun Tampereella otettiin vuonna 1907 käyttöön kunnallinen kieltolaki, Bauer myi hotellinsa NMKY:n, NNKY:n ja Kaupunkilähetyksen muodostamalle omistajaryhmälle. Nämä tahot omistivat hotellin sitten vuoteen 1982 saakka.

Vanha Emmauksen talo. Lähde Koskesta voimaa.

Uusien omistajien perustama raittiushotelli Hospiz Emmaus avattiin syyskuussa vuonna 1907, ja siitä tuli pian Tampereen suosituin majoituspaikka. Vuonna 1923 hotellia laajennettiin nelikerroksisella piharakennuksella, jonka suunnitteli Heikki Tiitola.

Vuonna 1932 ryhdyttiin Tampereen uuden rautatieaseman rakennustöiden yhteydessä alentamaan Hämeenkadun ja Rautatienkadun pintaa, jonka vuoksi olisi jouduttu tekemään muutoksia vanhoihin hotellirakennuksiin. Emmauksen johtokunta päättikin sen vuoksi rakentaa paikalle uuden hotellin, jonka rakennustyöt alkoivat vuonna 1935. Valmistuessaan uusi hotelli oli 117 huoneellaan Suomen suurin. Se on kuusikerroksinen hotellirakennus, joka on valmistunut vuonna 1936. Funktionalismia edustavan rakennuksen ovat suunnitelleet arkkitehti Bertel Strömmer ja rakennusmestari Heikki Tiitola.

Vuonna 1936 konditoriamestari Aarne Linkosuon aloitti leipomoliikkeen toiminnan Hotelli Emmauksen piharakennuksessa ja myymälä oli rautatieasemaa vastapäätä.

Hotelli Emmaus myytiin vuonna 1982 Yhtyneille Ravintoloille, ja nykyisin rakennuksessa toimii Hotelli Scandic Tampere City. Hotellia on laajennettu uudella lisärakennuksella Rautatienkadun suuntaan, ja hotellissa on nykyisin 263 huonetta.

Hotelli Emmauksen talo, Scandic Tampere 2014. Lähde Wikimedia Commons.

Lähteet:
Raija Kanniston päiväkirja ja työtodistus Emmauksesta
Hotelli Emmauksen talo


Kirjoittaja Raija Kannisto

Vanhaa ja uutta vapaussodan muistelua Suodenniemeltä

Suodenniemi, nykyisin osa Sastamalan kaupunkia, on minulle hyvin tuttu, sillä olen syntyisin naapuripitäjästä Hämeenkyröstä melko läheltä kuntarajaa. Minulla on Suodenniemellä paljon sukulaisia sekä omassa että vaimoni suvussa.

Vietin heinäkuussa yhden kesäisen päivän tutustumalla vapaussotaperinteen näkökulmasta Suodenniemeen. (Se, että kirjoitan ja puhun vuodesta 1918 vapaussotana, selviää allekirjoituksestani). Otan tässä esille vain muutaman kohteen. Monet kohteet kuten Mustapään kahakan muistolaatta, surmatun kirkkoherra Kalvan hautakivi tai presidentti Rytin sukuun liittyvä hautakivi jäävät tässä kertomatta.

Kun tuli kuluneeksi 20 vuotta vapaussodasta, pystytettiin eri puolille Suomea monia muistomerkkejä. Suodenniemen kirkonmäellä on vuonna 1938 pystytetty komea ja vaikuttava vapaussodan muistomerkki, missä on muistoteksteineen valkoisen Suomen uhrien nimet. Muistomerkin on tehnyt kuuluisa satakuntalainen kuvanveistäjä Emil Cedercreutz (1879-1949). Hänen signeerauksensa on muistomerkissä. Olen tutustunut moniin vapaussodan muistomerkkeihin, joista ei ole täyttä varmuutta, kuka ne on tehnyt, vaikka tekijän on arveltu olevan tunnettukin taiteilija.

Vapaussotien ja Itsenäisyyden Sastamalan Perinneyhdistyksen puheenjohtaja Matti Soini kertoi minulle, että kun he muutama vuosi sitten kunnostuttivat muistomerkin SASKY:n kivilinjan oppityönä, niin he olivat yhteydessä Emil Cedercreutzin museoon Harjavaltaan. Oli suuri yllätys, kun museolla ei tiedetty koko muistomerkistä mitään. Kunnostuksen jälkeen museonjohtaja kävi paikalla ja oli hyvin tyytyväinen ja kiitollinen, että muistomerkki oli kunnostettu.

Suodenniemen kirkonmäellä sijaitseva Emil Cedercreutzin tekemä vapaussodan muistomerkki. Kuva: Jouni Koskela.

Muistomerkin uhriluettelossa on myös Aunuksen sotaretkellä keväällä 1919 kaatuneen nuoren heimosoturin nimi. Sen pitäisi oikeasti olla Antti Kaunisto (1902-1919), mutta laatassa lukee Antti Kannisto. Olen käynyt Aunuksessa, missä Salmissa on heimosotureiden muistopaasi. Nimi on myös siellä väärin. Viisi vuotta sitten yhdessä Marja-Leena Viilon kanssa teimme tästä tutkimuksen, jonka avulla saimme varmistuksen oikeasta nimestä. Kirjoitin siitä silloin Vapaussoturi-lehteen.

Muistomerkkejä on myös uusia. Vuonna 2018 satavuotismuisteluiden kunniaksi niitä julkistettiin Suodenniemelläkin. Suodenniemen vanhalla hautausmaalla kohtaavat kapinan – niin kuin aikanaan yleisesti vuoden 1918 tapahtumaa sanottiin – molemmat osapuolet. Punaisten muistomerkkiin on viisi vuotta sitten liitetty henkensä menettäneiden nimiluettelo. Aivan tuon muistomerkin vieressä on kauppias Iivari Korpelan (1878-1918) hautakivi. Hänet punaiset surmasivat 19.2.1918. Nyt hautausmaalla lepo ja rauha on molemmilla osapuolilla yhteinen.

Suodenniemen vanhalla hautausmaalla rinnakkain punaisten surmaaman kauppiaan hautakivi ja punaisten puolella henkensä menettäneiden muistomerkki. Kuva: Jouni Koskela.

Sävinkylästä löytyy viisi vuotta sitten asetettu muistolaatta punaisten 10.2.1918 surmaamista kolmesta pitäjäläisestä, jotka olivat tuolla paikalla sijainneessa torpassa postinhakureissulla. Laatta on maalaistalon pihakivessä yksityisellä maalla. Olin saanut vihjeen ja ohjeen talon isännän veljeltä. Sain talon emännältä luvan käydä pihassa kuvaamassa. Samalla tuli ilmi, että monet henkilöt olivat meille yhteisiä tuttuja sukujen kautta. Sotaperinnetutkimus ja sukututkimus ovat joskus lähellä toisiaan.

Sävinkylässä yksityisellä maalla sijaitseva vapaussotaan liittyvä muistolaatta. Kuva: Jouni Koskela.

Kirjoittaja Jouni Koskela
Vapaussodan Perinneliitto ry:n puheenjohtaja

Kirkonkirjojen alkuperäiskuvaukset jatkuivat Tampereella

Linkit SSHY:n jäsensivuille aukeavat ko. yhdistyksen jäsenille.

Tampereen seudun sukututkimusseura on yhteistyössä Tampereen seurakuntayhtymän ja Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen (SSHY) kanssa valokuvannut Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan rippikirjan 1908-1920 osat I-XII, Messukylän seurakunnan rippikirjan 1910-1920 ja Teiskon seurakunnan rippikirjan 1910-1920 osat I-II. Kuvat ovat katsottavissa SSHY:n kuvatietokannassa yhdistyksen jäsenille.

Edellisen kerran kuvasimme kirkonkirjoja Tampereen seurakuntien keskusarkistossa vuosina 2018-2019.

Lisäksi tällä kierroksella tehtiin täydennyskuvauksia muihin kirkonkirjoihin. Saimme kuvata ne kirjat, jotka päättyvät vuoteen 1922. Kuolleiden kirjat saatiin kuvata loppuun lukuun ottamatta Tampereen ruotsalaisen seurakunnan kuolleiden kirjaa, joka päättyy vuoteen 2001.

Uutena valokuvattiin Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan Valtionrikoksentekijäin rekisterin viisi osaa, jotka löytyvät nimellä tuomioluettelot.

Valokuvia otettiin yli 22 000. Kuvaamiseen osallistui kuusi seuran jäsentä, ja kuvaamiseen käytettiin noin 300 tuntia.

Kaikkiin asiakirjoihin laadittiin hakemistot.

Kirjoittaja Marja-Leena Viilo

Muistokirjoitusten ihmemaa Islanti

Islanti on monella tapaa sukututkijoiden ihmemaa. Yksi puoli tästä on muistokirjoitusten (Minningar) erikoinen suosio, jota Islannin tuntija Satu Rämö on kuvannut seuraavasti:

”Islannissa on tapana muistella vainajaa runsain sanankääntein. Muutaman kerran viikossa Islannin yleisradion RÚVin kanavalla luetaan kuolinilmoituksia vainajista. Ilmoituksissa kerrotaan, kuka on kuollut ja missä ja ketkä häntä jäivät kaipaamaan. Ääneen luetuissa ilmoituksissa kerrotaan myös hautajaisten päivämäärä ja paikka. Radiossa ääneen luettujen kuolinilmoitusten lisäksi Islannin vanhimmassa päivälehdessä Morgunblaðiðissa julkaistaan joka päivä useita sivuja kuvallisia muistokirjoituksia hetki sitten kuolleista kansalaisista. Muistokirjoitusta eivät saa vain merkittävät poliitikot tai kulttuurihenkilöt, vaan niitä kirjoitetaan kaikille.

Lapsenlapset kirjoittavat kuolleista isovanhemmistaan, leski edesmenneestä puolisostaan, työkaverit kuolleesta työkaverista ja koulukaverit toisistaan. Samasta henkilöstä saatetaan julkaista jopa kymmeniä kirjoituksia.

Osa kirjoituksista on kauniita jäähyväiskirjeitä, osa sankaritarinoita vainajan elämäntyöstä ja osassa kirjeitä kerrottiin, miten ahkera kalamies vainaja oli tai miten hyviä keksejä mummo leipoi. Jokainen muistokirjoitus piirtää oman ainutlaatuisen kuvan paitsi kuolleesta myös tekstin kirjoittajasta ja heidän välisestä suhteestaan.

Kuva 1. Pala yhden Gunnarin muistokirjoituksesta.

Muistokirjoituksen julkaiseminen ei maksa mitään ja lehti on sitoutunut julkaisemaan kaikki sinne lähetetyt kirjoitukset. Monet vanhemmat islantilaiset tilaavat Morgunblaðiðia vain lukeakseen tuttujensa kirjoittamia muistoja kuolleista tuttavistaan.”

Islantilaiset tutkijat Arnar Árnason, Sigurjón Baldur Hafsteinsson ja Tinna Grétarsdottir ovat selvittäneet, minkälainen islantilainen muistokirjoitus on ja miten se on vuosien varrella muuttunut. He tarkastelivat muistokirjoituksia osana laajempaa kehitystä suhtautumisessa suruun ja kuolemaan. Islantilaiset muistokirjoitukset ovat tunteikkaita ja ne ovat usein kirjoitettu kirjeen muotoon.

Tutkijoiden mielestä islantilaiset muistokirjoitukset ovatkin kirjeitä vainajille. Tämän omaperäisen tyyliseikan he selittävät Islannin hengellisellä perinnöllä, jossa elävien ja kuolleiden välinen yhteys koetaan vahvana. Tunteellisuuden he uskovat nousevan siitä, että suhtautuminen suruun ja kuolemaan on muuttunut viime vuosina. Vuoden 1987 jälkeen maahan on syntynyt järjestöjä, jotka auttavat ihmisiä käsittelemään tunteitaan kohdatessaan kuoleman oli se sitten oma tai omaisen.

Kuva 2. Näkymä Reykjavikin hautausmaalta.

Tärkeää on, että Islannissa ihmisen asema ei vaikuta julkaistaanko vainajasta muistokirjoitus. Yli puolet vainajista päätyy lehtien palstoille. Lukijoiden lähettämät kirjoitukset julkaistaan, kenestä hyvänsä ja maksutta, ja ne ovat pitkiä ja niitä on monta per vainaja. Aina kaikki muistokirjoitukset eivät edes mahdu saman päivän lehteen, vaan niitä julkaistaan vielä myöhemmin. Asemaa tai ammattia ei edes mainita. Suomessahan se on jo otsikossa. Ja, toisin kuin Suomessa, kerrotaan henkilön sukuhistoria, perheenjäsenet, synnyinseutu ja viimeiset kotiosoitteet katunumeroa myöten. Muistokirjoituksia myös luetaan paljon. Morgunblaðiðin lukijoista 85 prosenttia lukee muistokirjoitukset.

Voi vain kuvitella minkälainen aarrearkku edellä kuvaillut muistokirjoitukset voivat olla sukututkijoille ja jälkipolvien edustajille.

Ps. Voin kokemuksesta suositella muistokirjoitusten tekemistä. Olen kirjoittanut muistokirjoitukset isästäni, äidistäni ja yhdestä veljestäni. Niitä ei kylläkään julkaistu missään lehdessä vaan niitä jaettiin monistettuna hautajaisiin osallistuneille. Ne olivat muodoltaan kertomuksia heidän elämästään.

Lähteitä:

  • Kuolema Islannissa/Ilkka Malmberg. HS Kuukausiliite 28.6.2016.
  • Hautaustavat Islannissa/Satu Rämö. https://memordesign.eco/news/33/hautaustavat-islannissa
  • Teemu Hallamaa. Mitä kuolleet meistä kertovat. Yhteiskunnan ja journalismin muutosten heijastukset Helsingin Sanomien muistokirjoituksissa vuosina 1992-2012. Tiedotusopin pro gradu -tutkielma. Toukokuu 2013.
  • Árnason, Arnar; Hafsteinsson, Sigurjón Baldur; Grétarsdottir, Tinna (2003) Letters to the dead: obituaries and identity, memory and forgetting in Iceland, Mortality, 8 (3), ss. 268-284.

Kirjoittaja Jorma Lappalainen

Kevätretkellä Raaseporissa

Tässä artikkelissa on kuvia seuran kevätretkeltä lauantaina 6.5. Vuonna 2009 syntyi Raaseporin kaupunki Tammisaaren, Karjaan ja Pohjan yhdistyessä. Matkakohteistamme Mustion linna sijaitsee Karjaan alueella ja Billnäsin sekä Fiskarsin ruukkialueet Pohjan alueella.

Kuvia Mustion linnasta ja linnan alueelta

Mustion linna on rakennettu 1789-1792 ja toimii nykyisin museona
Kokoustilana toimivassa tallissa ja vieressä sijaitsevassa ravintola Linnankrouvissa on koristeelliset päädyt
Makasiinissa on kokoustiloja
Huvimaja
Rautaruukki Oyj:n sponsoroiman rautamalmilohkareen suomenkielinen teksti: Tälle paikalle perusti kuningas Kustaa Vaasa rautaruukin vuonna 1560. Raudan käsittely lopetettiin vuonna 1901 mutta teollisuustoiminta jatkuu edelleen ja voidaan perustellusti väittää Mustion olevan Suomen vanhin teollisuusyhteisö.
Edelfelt-rakennuksessa on hotellihuoneita

Åminnegård

Maittava lounas nautittiin Restaurant ÅminneGårdissa

Kuvia Billnäsin ruukin bussikierrokselta Pinjaisten (Billnäs) kylässä

Kuvia kävelykierrokselta Fiskarsin ruukin alueella Fiskarin (Fiskars) kylässä

Voit lukea Raija Kanniston kirjoittaman kuvauksen retkestä seuran lehden Orpanan seuraavasta numerosta.

Kirjoittaja Marja-Leena Viilo