Kun Hanna Lappalainen kerrostalon osti

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Pienistä oloista Savosta lähtöisin oleva apteekkari Hanna Lappalainen osti vuonna 1936/1937 Helsingistä kokonaisen kivitalon osoitteesta Arkadiankatu 21 ja muutti apteekkinsa sinne 24.9.1938. Talo on suuri kaupunkitalo, jossa on 2 rappukäytävää, 5 kerrosta ja noin 50 huoneistoa. Talon oli suunnitellut Wilho Lekman ja se oli valmistunut vuonna 1913. Talon ylin kerros oli kokonaan Lappalaisen asuntona. Apteekki oli katutasossa, siihen kuuluva laboratorio 2. kerroksessa ja varastotilat kellarikerroksessa. Sen lisäksi porttikäytävästä johti ovi katutasossa olevaan, kaksi huonetta käsittävään laboratorioon, jota käytettiin apteekissa myytävien lääkkeiden valmistamiseen. Kaikki muut huoneistot olivat vuokrattuina.

Arkadiankatu 21 toukokuussa 2023.

Uudessa talossa Hannan seuralainen Aspa eli kirjailija ja taiteilija Georg Sigurd Wettenhovi-Aspa (oik. Wetterhoff-Asp) sai asuttavakseen A-portaassa olleen erillisen huoneiston, jossa hänellä oli oivalliset työ- ja ateljeetilat. Aspa toimi Lappalaisen seuralaisena teatterissa ja oopperassa käydessä. Aspa myös kuljetti tarvittaessa Hanna Lappalaista ulkona pyörätuolissa. Hän oli Lappalaisen seurana, kun tämä haki Keski-Euroopan kylpylöistä apua jatkuvasti paheneviin lonkka- ja nivelvaivoihinsa.

Eräässä lehtikirjoituksessa kuvataan Lappalaisen kotia seuraavasti: ”Sitten siirrymme yläkertaan tohtori Lappalaisen yksityishuoneistoon, joka sekin on ollut perinpohjaisen uudistuksen alainen. Mikä viehättävä ympäristö! Kanarialintu livertää täysin rinnoin iloisen tervehdyksensä, kirjoja – tekisi mieli sanoa – miltei loppumattomiin. Järjestyksestä puhuu se, että kirjastossa on asianmukaisen tarkka korttijärjestelmä. Maalauksia, verhoja, mattoja, paljon taide-esineitä kaikkialla todistamassa omistajansa harrastuksista. Tuntuu siltä kuin alhaalta uutterien työmuurahaisten parista olisi siirrytty itse taiteen ilmakehään. Maalauksista jäi mieleen joukko Gebhardin ja Wettenhovi-Aspan töitä, varsinkin viimeksi mainitun suurikokoinen Sibelius-kuva oli voimakas luomus. Tohtori Lappalainen kertoo vilkkaaseen tapaansa työnsä vaiheista vuosien varrella. Hänen kerrontansa on älykästä ja mukaansatempaavaa. Miten paljon tarmoa ja väsymätöntä uurastusta sisältyykään näihin vuosiin! Kaiken ahertelun tuloksena on nyt ympärillä laaja liike, uljas koti ja kaikin puolin kauniit, kunnioitettavat tulokset.” Wettenhovi-Aspan sekä Albert ja Johannes Gebhardin maalausten lisäksi asunnon seinillä oli ainakin Antti Favénin ja Hugo Backmanssonin töitä.

Lappalainen kutsui usein kotiinsa keskustelutilaisuuksiin tuttavia, ystäviä, taiteilijoita, diplomaatteja, poliitikkoja ja yhteiskunnan vaikuttajia. Hän järjesti myös suuria juhlia, joissa Aspa toimi taitavana juhlamenojen ohjaajana. Joskus tämä huolehti tilaisuuksien musiikista soittamalla salin nurkassa pianoa.

Usein nähdyistä vieraista voidaan mainita presidenttipari K. J. Ståhlberg, säveltäjämestari Jean Sibelius, kirjailijat Frans Emil Sillanpää ja Ilmari Kianto, laulajatar Musa Silver, taiteilija Johannes Gebhard, professori ja rouva Väinö Auer, professori Gustaf Komppa sekä kontra-amiraali ja rouva Hjalmar von Bonsdorff.

Kuka oli Hanna Lappalainen?

Hanna (oik. Johanna) Lappalainen syntyi 24.6.1881 Puumalassa. Hänen vanhempansa olivat sahan viilaaja Juho Matinpoika Lappalainen (1848—1915) ja Fredriikka Vilhelmiina Henrikintytär Luukkonen (1849—1915). Juhon suku oli lähtöisin Puumalan Piskolasta. Varattomalla avioparilla oli kaikkiaan viisi lasta, neljä tytärtä ja yksi poika, joista yksi tytär ja poika kuolivat pieninä. Hanna Lappalainen kävi kansakoulun jälkeen Kotkassa ruotsalaista tyttökoulua. Hän oppi nopeasti ruotsin kielen ja oli jo toisena lukuvuonna luokkansa priimus.

Lappalainen valmistui farmaseutiksi 1903 ja palveli farmaseuttina Kurkijoen apteekissa valmistuen proviisoriksi 1910. Sai erioikeuden suorittaa tutkintoja Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisessä osastossa olematta ylioppilas. Hän väitteli kasvitieteessä filosofian tohtorin arvoa varten 1919 ja suoritti filosofian lisensiaatin tutkinnon vuonna 1920. Hän suoritti sen ohella ylimääräisesti vuonna 1920 maanviljelystaloudellisessa tiedekunnassa kandidaattitutkintoa varten vaadittavan maanviljelyskemian ja -fysiikan kurssit. Hänet promovoitiin vuonna 1923 sekä filosofian maisteriksi että tohtoriksi.

Kulttuurin tukija ja lahjoittaja

Hanna Lappalainen oli vuonna 1935 perustetun yhdistyksen Kalevalaisten Naisten Liiton tukija. Yhdistyksen perustajista Elsa Heporauta oli Puumalan Sahan sahanhoitajan Johan Henrik Koposen tytär, Lappalaisen lapsuudentuttava ja ystävä. Akseli ja Elsa Heporauta kuuluivat Lappalaisen vakituiseen seurapiiriin. Lappalainen oli myös yksi Laulu-Miesten monista rakentajajäsenistä, jotka avustivat vuonna 1949 valmistuneen Laulu-Miesten talon rakentamista.

Helsingissä oli perustettu vuonna 1942 Jenny ja Antti Wihurin rahasto -niminen säätiö. Se puolestaan perusti keväällä 1944 Wihurin Tutkimuslaitoksen. Hanna Lappalainen lahjoitti tutkimuslaitokselle omistamansa kiinteistön osoitteesta Arkadiankatu 21 tontteineen. Kiinteistön tuotto oli määrätty lahjoituksen yhteydessä Wihurin Tutkimuslaitokselle ja lahjoitukseen liittyi ehto, että lahjoittaja saa vuokravapaasti käyttöönsä apteekin, laboratorion ja asunnon kuolemaansa saakka. – Hanna Lappalainen nimitettiin apteekkineuvokseksi 75-vuotispäivänään.

∞     ∞    ∞   ∞    ∞

Hanna Lappalainen kuoli 5.2.1966 Helsingissä. Hän oli määrännyt testamentissaan, että hänet oli pidettävä kodissaan kolmen vuorokauden ajan kuolemansa jälkeen. Samoin hän oli määrännyt, että hänet on haudattava Helsingin (Hietaniemen) hautausmaalle miehensä Juhani Kurikan viereen, kuuden hengen hautaan, johon oli haudattu myös Juhani Kurikan tytär Aili sekä Hanna Lappalaisen serkku Hilja Lappalainen, joka oli ollut aikaisemmin Hanna Lappalaisen kotitalouden hoitajana.

Lähteitä

  • Arno Forsius: Hanna Lappalainen (1881—1966) — tutkija, apteekkari ja lahjoittaja.
  • Lappalainen, H.: Hanna, Kalevala ja Egypti. Naisten Ääni 1935:7.
  • Taidetta rakastava Tohtori – Apteekkari (kirj. H. A.) Naisten Ääni 1938: 23—24: 347
  • Suomen apteekkarit — Finlands apotekare 1954. Toim. K. K. E. Vihma
  • Kauhanen S.: Viilarin tyttärestä apteekkineuvokseksi. Hanna Lappalainen. Uusi Kuvalehti 1956: 28, s.16-17
  • Lappalainen J.: Hanna Lappalainen – suomen ensimmäinen naispuolinen apteekkineuvos. Sukuseura Suomen Lappalaiset ry. Jäsenviesti kevät 2011.

Kirjoittaja Jorma Lappalainen

Hautakivestä Amerikkaan

Kirjoittaja: Marja-Leena Viilo

Olin viime kesänä tapaamassa pikkuserkkuani, joka näytti yhden hautakiven kuvaa. Hautakiven ihmiset liittyivät pikkuserkkuni pienenä orvoksi jääneen äidin hoitajiin. Olin jo aikaisemmin yrittänyt selvittää, oliko hoitajilla sukuyhteyttä hoidettavaan. Yhteyttä ei ollut löytynyt. Palasin vanhoihin tutkimuksiini ja suuntauduin Amerikkaan menneeseen henkilöön, jonka tiedoissa olin edellisellä tutkimuskerralla havainnut ristiriitaisuuksia muiden sukututkijoiden kirjaamina. Niinpä ryhdyin tutkimaan, mikä oli aiheuttanut ongelmia ja voiko niitä ratkoa.

Sekaannusta olivat aiheuttaneet kaksi Minnesotassa asunutta avioparia nimeltään Ivar ja Lempi Maki. Avioparien kaikkien neljän osapuolen juuret johtivat omiin juuriini, mikä lisäsi kiinnostustani.

Ivar Maki, kaksi miestä

Toinen Ivar oli lähtöisin Mäkisalon torpasta Hämeenkyrön Vesajärveltä. Tämä Ivar Abrahaminpoika syntyi 5.2.1892. Toinen Ivar oli Ivar Herman Hermaninpoika, joka syntyi Välimäen torpassa Kiikan Kinnalan kylässä 13.4.1892. Välimäestä tuli myöhemmin lohkotila. Ei siis ihme, että samana vuonna syntyneiden Ivarien ja heidän Lempi-vaimojensa tiedot ovat sotkeutuneet, sillä kumpikin Ivar oli lyhentänyt Amerikassa sukunimensä muotoon Maki, Mäkisalosta ja Välimäestä oli tullut Maki.

Kummallekin Ivarille olen löytänyt kuolintiedon FamilySearch-tietokannasta, joka on maksuton, mutta vaatii rekisteröitymisen. Mäkisalossa syntynyt Ivar Maki kuoli 7.6.1959 Carltonissa Minnesotassa. Kuolintiedossa on oikea syntymäaika. Lisäksi hänelle löytyy useampikin maahantulotieto vuodelta 1909. Yhdessä mainitaan isä Aappo Mäkisalo Hämeenkyrö. Myös rekisteröintitieto toisen maailmansodan ajalta on katsottavissa. Välimäessä syntynyt Ivar Herman Maki kuoli 8.10.1990 Saint Lousissa Minnesotassa. Kuolintiedossa mainitaan äiti Huhranpaa eli Huhdanpää. Hänellekin löytyy useita maahantulotietoja vuodelta 1910. Kahdessa mainitaan isä H. Välimäki Kinnala Kiikka.

Ivar Makin e. Mäkisalon isän Aappon
tiedot
Ivar Makin e. Välimäen isän Hermanin
tiedot

Edellä mainituista kuolintiedosta huolimatta Ivar Herman Makin hautakiven yhteyteen Find a Grave -tietokannassa oli lisätty Hämeenkyrössä 5.2.1892 syntyneen Ivar Makin (e. Mäkisalon) syntymäaika ja -paikka, kutsuntatieto, vaimo ja tytär, vaikka Ivar Herman Makin (e. Välimäen). kuolintiedossa on oikea syntymäaika 13.4.1892 (tätä kirjoittaessani virheellinen tieto on vielä luettavissa).

Ivar Herman Makin e. Välimäen kuolintieto:

Ivar Herman Maki
Vital • Minnesota Death Index, 1908-2002
Name Ivar Herman Maki
Mother’s Name Huhranpaa
Event Type Death
Event Date 08 Oct 1990
Event Place Saint Louis, Minnesota
Typed or Handwritten T
Birth Date 13 Apr 1892
Mother’s Maiden Name Huhranpaa
Born in Minnesota N

Ivar Makin e. Mäkisalon kuolintieto:

Ivar Maki
Vital • Minnesota Death Index, 1908-2002
Name Ivar Maki
Mother’s Name Unknown
Event Type Death
Event Date 07 Jun 1959
Event Place Carlton, Minnesota
Typed or Handwritten T
Birth Date 05 Feb 1892
Mother’s Maiden Name Unknown
Born in Minnesota N

Hämeenkyrön Ivarin lähtökohta oli itselläni tiedossa. Kiikan Ivar Hermanin lähtötilanteen pystyin selvittämään, koska maahantulotiedoissa oli isän nimi ja kuolintiedossa äidin asuinpaikan nimi.

Lempi Susanna Maki, Ivar Makin e. Mäkisalon vaimo

Vaimojen alkuperän selvittäminen oli hieman työläämpää. Toiselle vaimolle löysin netistä oikean nimen Lempi Susanna Koivisto, mutta vääräksi osoittautuneen syntymäajan 2.1.1897. Tällä nimellä passitiedossa vuodelta 1914 oli lähtöpaikka Hämeenkyrö ja syntymävuosi 1890. Hämeenkyrön kastetuista löytyi Lempi Susanna Albertintytär Koivisto syntymäaikanaan 11.8.1890. Hänen perhettään olin tutkinut jo aiemmin, sillä hän oli isoäitini pikkuserkku. Hämeenkyrön rippikirjat ovat katsottavissa vuoteen 1911, mutta henkikirjoista näkyy, että Lempi oli kotonaan ainakin vielä maaliskuun 1914 (henkikirjan päiväys 4.4.1914), mutta ei enää vuonna 1915. Passitieto on kesäkuun lopulta 1914.

Vihkitieto 10.4.1915 on mielestäni tässä:

CARLTON       G-155            04/10/1915   MAKI, IVAR    KOIVISTA, LEMPI SUSANNA

Perheeseen syntyi kaksi lasta vuosina 1915 ja 1917. Kummankin syntymätiedossa on äidin sukunimi Koivista eli Koivisto. Lempi Susanna Makin oikeaa kuolintietoa en ole löytänyt, ellei kuolintieto ole tässä:

Maki, Lempi
Family name   Maki
Given name   Lempi
County   Carlton County
Date of death   Friday, 8 November 1918

Tämä sopisi kuolintiedoksi, koska pari vihittiin Carltonissa ja lapset syntyivät siellä eikä Lempiä ole merkitty väestönlaskentoihin 1910 eikä 1920. Tätä kirjoittaessani yritin vielä kerran etsiä kuolintietoa ja löysin FamilySearch-tietokannasta seuraavaa: Lampi Maki, s. 1890, k. 8.11.1918, isä Albert Koirrsto. Siinähän se oli. Koskaan ei kannata luovuttaa. Samalla löytyi Carltonista tarkempi kuolinpaikka Cloquet, Carlton, Minnesota, United States.

Lempi Maria Maki, Ivar Herman Makin e. Välimäen vaimo

Väestönlaskennoista saatoin päätellä, että Ivar Herman Makin vaimo oli syntynyt noin 1897 Suomessa. Löysin vihkitiedon, jonka mukaan Ivar Maki oli vihitty Lempi Altosen kanssa. Alkoi tuntua siltä, että yllä mainitulle Lempi Susanna Koivistolle merkitty syntymäaika 2.1.1897 voisi sopia tälle Ivar Hermanin vaimolle. Sopivaa syntymäpaikkaa ei heti löytynyt.

Frans ja Hilma Aaltosen mukana Amerikkaan muutti tytär Lempi. Maahantulotiedoista 1909 löytyi Fransin isä Juho Ritanitu, paikkakunta alkoi Ah… ja lääni oli Turun lääni. HisKin hakutoiminnalla Riitaniitun torppa löytyi Ahlaisista ja rippikirjoja selatessa löytyivät torpasta niin isä Juho kuin poika Frans. Seurasin Frans Viktor Juhonpoikaa, s. 14.6.1869 Ahlainen, joka avioitui Hilma Maria Jaakontytär Reinin, s. 26.3.1872 Merikarvia, kanssa 24.3.1889. Pariskunta kiersi Ahlaisten jälkeen Porissa, Suoniemellä ja Pirkkalassa palaten Poriin 1907. Mutta lapsia parilla ei ollut.

Lopulta huomasin, että muutossa Pirkkalasta Poriin 1907 parin mukaan tuli kasvattitytär Lempi Maria Viljanen (e. Fort), joka oli syntynyt 2.1.1897 Suoniemellä. Lempin syntyessä räätäliperhe asui Hämeenkyrössä, jonka kastettujen luettelossa Lempi Marian sanotaan kastetun Suoniemellä. Perhe muutti Hämeenkyröstä Pirkkalaan 1898. Lempin äiti Maria Vilhelmiina Henrikintytär kuoli lapsivuoteeseen 1902 ja Pirkkalan rippikirjan mukaan isä Kustaa Fredrik Viljanen e. Fort oli lähtenyt Amerikkaan 1901. Lempillä oli kaksi veljeä ja sisar. Nuoremman veljen kuoltua 16-vuotias vanhempi veli muutti Pirkkalasta Tampereelle 1909. Tyyne-sisaren jatkoa en ole tutkinut. Sukuyhteyttä Lempin vanhempien ja Aaltosen perheen välille en löytänyt. Perheet asuivat lähekkäin Pirkkalassa. Halusiko lapseton pariskunta auttaa orvoksi jäänyttä tyttöä, jää arvoitukseksi. Porin rippikirjaa Aaltosen perheen Amerikkaan lähdön ajalta ei vielä ole tutkittavissa, mutta maahantulotiedoissa perheenjäsenillä on oikeat tiedot.

Frans, Hilma ja Lempi Aaltonen – vasen
Frans, Hilma ja Lempi Aaltonen – oikea

Lempi Maria Aaltosen vihkitieto 21.7.1913 lienee tässä:

CARLTON       F-294             07/21/1913   MAKI, IVAR    ALTONEN, LEMPI

Lempi Marian ja Ivar Hermanin perheeseen syntyi ainakin kolme tytärtä, kaksi vuosina 1914 ja 1917, joista toiselle olen löytänyt syntymätiedon, jossa äiti on Altonen, ja toiselle kuolintiedon, jossa äiti on Lempi. Kolmannesta lapsesta on vain nimi sisaren muistokirjoituksessa, joten hän saattanut kuolla pienenä.

Lempi Maria Maki kuoli 23.8.1977 Carltonissa Minnesotassa. Kuolintiedossa on syntymäaika 2.1.1897.

Lopuksi huomasin, että MyHeritagesta ilman kirjautumistakin löytyi oikeita tietoja.

Lähteet:
KA ja SSHY: Hämeenkyrön, Kiikan, Ahlaisten, Merikarvian, Porin, Suoniemen ja Pirkkalan kirkonkirjat
FamilySeach
Geni ja MyHeritage
Find a Grave
Minnesotan vihittyjen sekä syntyneiden ja kuolleiden hakukoneet

Kirjoittaja Marja-Leena Viilo

Tuulta purjeissa. Sukujuuria merikaupunki Oulussa.

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Osa sukututkimuksen viehätystä on siinä, että se voi tuoda esille yllätyksiä historiasta. Minulle kävi näin, kun löysin isäni äidin sukujuurien kautta esi-isän vastaperustetusta Oulusta. Pietari Olavinpoika oli vuosina 1611 ja 1614 Oulun ensimmäisenä pormestarina, samaan aikaan  (vuosina 1611 ja 1613-19) toisena pormestarina oli hänen pikkuserkkunsa Hannu Juhonpoika Fordell. Pietari Olavinpoika oli syntynyt vuonna 1565 Pohjankylässä Pyhäjoella Hourun talossa, joka oli saanut nimensä läheisestä Hourunkoskesta. Pietari kuoli Oulussa noin vuonna 1629. Pietarista tuli Hoffrén-suvun kantaisä. Hänen jälkeläisistään kehittyi Savon seuduille laajaksi levinnyt pappis-suku, jolle pystytettiin 19.8.2007 muistomerkki Iisalmen vanhan kirkon läheisyyteen.

Pietarin poika oli Hannu Pietarinpoika Houru, s. 1591, k. Oulu noin 1644. Kauppias Oulussa, kirkonisäntä, porvari, Oulujoen nimismies. Omisti Oulujoella Sangi-nimisen tilan, jonka oli perinyt apeltaan. Hannu jatkoi isänsä työtä kauppiaana ja laivan omistajana. Pietarin ja Hannun talo oli Pokkitörmällä lähellä meren rantaa, jossa vielä tuolloin oli Oulun satama.

Oulun kartta 1640. Hannu Pietarinpojan talon paikka Pokkitörmällä.

Mielenkiintoisin piirre näissä oululaisissa esi-isissä oli laivan omistaminen ja ulkomaankaupan harjoittaminen. Ei pyöritty vain pienissä lähiympyröissä vaan lähdettiin kohti suurta maailmaa. Suvun kauppiaat siis siirtyivät Pyhäjoelta vasta perustettuun Oulun kaupunkiin 1600-luvun alkupuolella ja siellä he Hoffrén-nimen ottaneina olivat eräs kaupungin vaikutusvaltaisista kauppiassuvuista 1600-luvun jälkipuoliskolta aina 1800-luvulle saakka noin kuuden sukupolven ajan. Varakkuuden kasvaessa perheet saattoivat lähettää poikiaan opintielle ja niinpä useita Hoffréneja opiskeli sekä Upsalan että Turun yliopistoissa. Useat heistä valmistuivat papeiksi.

Kaljaasi eli kuunari

En ole valitettavasti löytänyt tietoa minkälaisia laivoja he omistivat. Historian kirjoista löytyy kyllä tietoa heidän harjoittamastaan ulkomaankaupasta ja heidän tuomistaan ja viemistään lasteista, mutta ei laivoista. Pohjanlahdellakin on purjehtinut monentyyppisiä purjealuksia. Alkuperäisiä talonpoikaispursia tavattiin kutsua skuuteiksi. Mahdollinen laivatyyppi oli myöhemmin kaljaasi. Kuunari eli kaljaasi on vähintään kaksimastoinen alus, jonka kaikissa mastoissa on kahvelipurjeet. Kahvelipurje tarkoittaa laivan kulkusuuntaan nähden pitkittäin ripustettua purjetta. Kuunariin riittää pienempi miehistö kuin samankokoiseen fregattiin tai parkkiin, mutta se ei ole yhtä nopea

Kauppa oli Ruotsin valtakunnassa tarkoin säänneltyä ja keskitetty 1600-luvulla merkantilismin oppien mukaisesti kaupunkeihin. Oulu sai 1610 kaupunkioikeuksien mukana varsin laajat oikeudet ulkomaankauppaan, mutta muutama vuosi myöhemmin koko Ruotsin valtakuntaa koskenut kauppa- ja purjehdussääntö muutti tilannetta. Kauppaoikeuksia kavennettiin ja Oulusta tuli maakaupunki, josta oli seuraavien 150 vuoden ajan lupa käydä kauppaa vain kotimaahan, eikä ulkomaisilla laivoilla ei ollut lupaa purjehtia Ouluun. Käytännössä kaupankäynti suuntautui näin Tukholmaan. Oululaiset olivat kuitenkin tunnettuja liikekumppaneita myös Räävelin, nykyisen Tallinnan, ja Riikan kauppahuoneissa, sillä purjehdussääntöön myönnettiin toisinaan poikkeuslupia. Lisäksi kieltoa rikottiin jonkin verran.

Tuotteista erityisesti lohi oli kysyttyä pääkaupungissa, ja myyntiin lähti myös esimerkiksi voita, turkiksia ja tervaa. Valtakunnan pääkaupungista tuotiin mm. viljaa, suolaa ja nautintoaineita. Lisäksi matkalla tarttui mukaan kulttuurivaikutteita.

Kaupungin porvaristo vaurastui vähitellen, mikä näkyy esimerkiksi heidän omistamiensa laivojen määrässä. Kun Oulun porvaristo 1600-luvun alussa omisti yhteensä noin kymmenen laivaa, oli luku vuosisadan loppua kohti tultaessa kaksinkertainen. Laivanrakennusta alettiin kuitenkin rajoittaa, eikä laivoja saanut tehdä omaa tarvetta enempää. Tämä siksi, että pelättiin metsien ja sitä myötä rakennuspuiden loppumista.

1700-luvun puolenvälin jälkeen Ruotsin kruunu lopulta vapautti ulkomaankaupan ja oululaiset laivat saivat purjehtia muuallekin kuin Tukholmaan. Oulun kauppalaivasto kilpaili jo 1700-luvulla laivojen lukumäärässä ja tilavuudessa Kokkolan ja Turun kanssa. Suomen sodan jälkeen siitä oli jäljellä vain yksitoista pientä alusta. Laivanrakennus pääsi kuitenkin nopeasti käyntiin, kun aikaisempaa useammat suvut ryhtyivät perustamaan omia varvejaan. Niillä tehtiin uusia ja entistä suurempia laivoja sekä omaan käyttöön, että myytäväksi. Oulussa rakennettiin jo vuosina 1816–1854 kaikkiaan 151 laivaa, ja oma 43 aluksen kauppalaivasto oli vuosisadan puoliväliin tultaessa kapasiteetiltaan eli lästiluvultaan Turun jälkeen Suomen toiseksi suurin.

1800-luvulla purjelaivojen kultakautena suurimmat laivat olivat tyypiltään fregatteja tai parkkeja. Kuuluisin Oulun fregateista oli nimeltään Toivo. Toivon teki kuuluisaksi myös siitä tehty komea viisu Laiva Toivo Oulu.

Englannissa maalattu kuva oululaisesta fregatti Toivosta. W. H. Yorke 1872.

Fregatti Toivo oli kauppahuone J. W. Snellmanin ylpeys, suurin purjelaiva mitä Oulussa koskaan rakennettiin. Kesällä 1877 laiva sai yllättäen kukkuramitoin huonoa mainetta, kun kotiin palanneiden merimiesten kuoro esitti pilkkalaulun, jossa kuvailtiin, miten huonosti Toivon kapteeni oli miehistöään kohdellut. Kun tarinan konna oli itsensä laivanomistajan, kauppaneuvos J. W. Snellmanin poika, Henrik Wilhelm, oli tapahtumassa suoranaisen sosiaalisen protestin makua. Tämä laulu, ”Laiva Toivo, Oulu”, tunnetaan hyvin vielä tänä päivänäkin, mutta mitä fregatti Toivolla todella tapahtui? Kuka teki pilkkalaulun kapteeni Snellmanista ja miksi?

Laulu on arvokas historiallinen lähde: se kuvaa elämää suomalaisissa laivoissa merimiesten omasta näkökulmasta, se on ääni keulaskanssista, josta suomalainen kirjallisuus ei ole montakaan repliikkiä tallentanut. Toivon tarina on menneen ajan arjen historiaa suurten purjelaivojen ja siirtomaaimperiumien aikaan. Se kertoo kaikilla merillä purjehtineista merimiehistä ja kovasta elämästä, jossa ei aina kymmentä käskyä muistettu. Professori Kaukiaisen kirjoittama kirja Laiva Toivo Oulu on komeaa historiaa. Laivan ja laulun elämäkerta on mikrohistoriaa elävimmillään.

Asuin aikanaan noin kaksikymmentä vuotta Oulussa, mutta en silloin vielä valitettavasti tiennyt edellä kuvatuista oululaisista sukujuuristani. Kyllä vielä silloinkin Oulussa voi aistia hienon merihistorian vaikutuksia. Tähän perinteeseen pohjautuvaan eräänlaisen reippaaseen maailmankansalaisen asenteeseen törmäsi silloin tällöin. Monet oululaiset eivät kokeneet Oulua minään pikkukaupunkina vaan pikemmin vähintään koko pohjoiskalotin pääkaupunkina. Sukujuuriin ja historiaan perehtyminen saa nyt katsomaan kaupunkia aivan eri silmin.

Lähteitä:

Kirjoittaja Jorma Lappalainen

Hospiz Emmauksessa tarjoilijana

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Kokemuksia tarjoilijana Emmauksessa syksyllä 1968

Syyskuussa 1968 olin toisen vuoden opiskelija Tampereen yliopistossa. Koska olin tamperelainen ja asuin kotona, asumis- ja ruokakuluja ei ollut. Kuitenkin minun piti hankkia tarvitsemani vaate- ja käyttörahat itse, sillä perheeni oli tavallinen työläisperhe eikä rahaa ollut liiaksi. Halusin siis johonkin osa-aikatyöhön. Isä kehotti minua kysymään töitä hotelli Emmauksesta, koska hän oli sota-akana tutustunut sen johtajaan nimeltään Leuto Lumme. Niinpä menin hänen puheilleen keskiviikkona 18.9.1968 ja hän lupasikin heti töitä tilapäisenä tarjoilijana. Minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta tai koulutusta tarjoilijan työhön, mutta palkkakin oli pieni, muistaakseni 2 markkaa tunnilta.

Tarjoilijalla piti olla musta hame ja valkoinen pusero. Koska työt sai aloittaa jo seuraavana päivänä, piti minun mennä saman tien vaateostoksille. Rahaa ei ollut mukana, joten soitin kotiin ja veljeni toi rahat kaupunkiin. Ostin lyhyen mustan minihameen.

Aloitin siis työt tarjoilijana torstaina 19.9.1968 klo 7. Valkoisen puseron ja mustan hameen lisäksi asuuni kuuluin valkoinen pyyheliina käsivarrella. Sain lyhyen perehdytyksen työhöni. Ravintolan keittiössä työskentelivät tarjoilijoiden lisäksi mm. kokki, kylmäkkö ja tiskari. Tein pätkittäisiä päiviä joko aamulla tai iltapäivällä/illalla. Emmauksesta oli lyhyt matka kipittää aamulla yliopistolle, jossa luennot alkoivat kello 10.15. Illalla saatoin taas tulla takaisin töihin klo 17 ja olla klo 22 asti. Päiväkirjani mukaan olin ensimmäisenä iltana aivan poikki.

Välillä jaksoin lähteä lauantai-iltana töistä suoraan Linnasaliin tanssimaan, joskus taas olin niin väsynyt, etten kavereiden houkuttelusta huolimatta jaksanut lähteä, vaan menin mieluummin kylpyyn. Eräänä sunnuntaina emäntä soitti klo 11.30 ja hälytti minut töihin niin pian kuin mahdollista, vaikka työvuoroni piti alkaa vasta klo 16. Kerran eräänä perjantaina vuorostaan pääsinkin töistä jo klo 19, vaikka työvuoroni piti kestää klo 20.30 asti. Nämä äkilliset muutokset eivät haitanneet minua.

Emmaukseen majoittui usein venäläisiä ryhmiä ja he kävivät syömässä sen ravintolassa. Heille piti tarjota aina ruokajuomaksi puolukkamehua. Ryhmille tarjoilu oli minulle hankalaa, koska käsissä piti kantaa monia astioita kerralla eikä se tahtonut sujua. Töissä sattuikin välillä vahinkoja. Keskiviikkona 9.10.68 tiputin keittoa erään venäläisen naisen puvulle ja seuraavana päivänä munakaslautasen pöydälle asiakkaan eteen. Joskus sain kyllä venäläisilta asiakkailta pieniä lahjojakin.

Erään kerran oli ruokailemassa Tšekkoslovakian jääkiekkojoukkue. Pudotin vahingossa ruokaa yhden kiekkoilijan housuille ja ne olivat hänen ainoat, matkassa mukana olevat suorat housunsa. Niinpä hänen piti jäädä illaksi hotellille, kun muut lähtivät juhlimaan kaupungille.

Emmauksessa ei tarjoiltu ollenkaan alkoholia, sillä se oli raittiusravintola. Se helpotti tietysti minua, joka en tuntenut alkoholijuomia. Ravintoloissakin olin käynyt vain muutaman kerran, sillä minua kiinnosti enemmän tansseissa käynti, eikä ikäkään aina riittänyt sisäänpääsyyn.

Emmauksessa aamiainen tarjoiltiin aina pöytiin, niin kuin muutkin ruoat. Seisovaa pöytää ei tunnettu. Aamiaisen tarjoilu oli helppoa, kun muistettavaa ei ollut paljoa. Lounaalla ja illallisella asiakkaat tilasivat alkuruoan, pääruoan ja jälkiruoan, jokainen vähän erilaisen. Tapana ei ollut kirjoittaa tilausta paperille, joten välillä unohdin tilauksen ja jouduin kysymään uudelleen asiakkaalta, mikä olikaan ollut hänen tilauksensa.

Lopetin työni Emmauksessa 31.12.1968. Ihmeekseni sain työtodistukseen arvioksi, että olin osoittanut hyvää käytöstä, työtaitoa ja ahkeruutta. Työkokemus oli mielenkiintoinen ja avartava.

Emmauksen talon historiaa

Vuonna 1883 perusti Tukholmasta kotoisin ollut Nikolai Bauer Tampereen rautatieasemaa vastapäätä sijaitsevalla paikalle Hotelli Wasan, joka tunnettiin myös Bauerin hotellin nimellä. Tampereen kaupunginarkkitehti Caloniuksen suunnittelemaan rakennuskokonaisuuteen kuului kaksikerroksinen kulmarakennus ja yksikerroksiset puutalot Rautatienkadun ja Hämeenkadun varsilla. Kun Tampereella otettiin vuonna 1907 käyttöön kunnallinen kieltolaki, Bauer myi hotellinsa NMKY:n, NNKY:n ja Kaupunkilähetyksen muodostamalle omistajaryhmälle. Nämä tahot omistivat hotellin sitten vuoteen 1982 saakka.

Vanha Emmauksen talo. Lähde Koskesta voimaa.

Uusien omistajien perustama raittiushotelli Hospiz Emmaus avattiin syyskuussa vuonna 1907, ja siitä tuli pian Tampereen suosituin majoituspaikka. Vuonna 1923 hotellia laajennettiin nelikerroksisella piharakennuksella, jonka suunnitteli Heikki Tiitola.

Vuonna 1932 ryhdyttiin Tampereen uuden rautatieaseman rakennustöiden yhteydessä alentamaan Hämeenkadun ja Rautatienkadun pintaa, jonka vuoksi olisi jouduttu tekemään muutoksia vanhoihin hotellirakennuksiin. Emmauksen johtokunta päättikin sen vuoksi rakentaa paikalle uuden hotellin, jonka rakennustyöt alkoivat vuonna 1935. Valmistuessaan uusi hotelli oli 117 huoneellaan Suomen suurin. Se on kuusikerroksinen hotellirakennus, joka on valmistunut vuonna 1936. Funktionalismia edustavan rakennuksen ovat suunnitelleet arkkitehti Bertel Strömmer ja rakennusmestari Heikki Tiitola.

Vuonna 1936 konditoriamestari Aarne Linkosuon aloitti leipomoliikkeen toiminnan Hotelli Emmauksen piharakennuksessa ja myymälä oli rautatieasemaa vastapäätä.

Hotelli Emmaus myytiin vuonna 1982 Yhtyneille Ravintoloille, ja nykyisin rakennuksessa toimii Hotelli Scandic Tampere City. Hotellia on laajennettu uudella lisärakennuksella Rautatienkadun suuntaan, ja hotellissa on nykyisin 263 huonetta.

Hotelli Emmauksen talo, Scandic Tampere 2014. Lähde Wikimedia Commons.

Lähteet:
Raija Kanniston päiväkirja ja työtodistus Emmauksesta
Hotelli Emmauksen talo


Kirjoittaja Raija Kannisto

Vanhaa ja uutta vapaussodan muistelua Suodenniemeltä

Kirjoittaja: Jouni Koskela

Suodenniemi, nykyisin osa Sastamalan kaupunkia, on minulle hyvin tuttu, sillä olen syntyisin naapuripitäjästä Hämeenkyröstä melko läheltä kuntarajaa. Minulla on Suodenniemellä paljon sukulaisia sekä omassa että vaimoni suvussa.

Vietin heinäkuussa yhden kesäisen päivän tutustumalla vapaussotaperinteen näkökulmasta Suodenniemeen. (Se, että kirjoitan ja puhun vuodesta 1918 vapaussotana, selviää allekirjoituksestani). Otan tässä esille vain muutaman kohteen. Monet kohteet kuten Mustapään kahakan muistolaatta, surmatun kirkkoherra Kalvan hautakivi tai presidentti Rytin sukuun liittyvä hautakivi jäävät tässä kertomatta.

Kun tuli kuluneeksi 20 vuotta vapaussodasta, pystytettiin eri puolille Suomea monia muistomerkkejä. Suodenniemen kirkonmäellä on vuonna 1938 pystytetty komea ja vaikuttava vapaussodan muistomerkki, missä on muistoteksteineen valkoisen Suomen uhrien nimet. Muistomerkin on tehnyt kuuluisa satakuntalainen kuvanveistäjä Emil Cedercreutz (1879-1949). Hänen signeerauksensa on muistomerkissä. Olen tutustunut moniin vapaussodan muistomerkkeihin, joista ei ole täyttä varmuutta, kuka ne on tehnyt, vaikka tekijän on arveltu olevan tunnettukin taiteilija.

Vapaussotien ja Itsenäisyyden Sastamalan Perinneyhdistyksen puheenjohtaja Matti Soini kertoi minulle, että kun he muutama vuosi sitten kunnostuttivat muistomerkin SASKY:n kivilinjan oppityönä, niin he olivat yhteydessä Emil Cedercreutzin museoon Harjavaltaan. Oli suuri yllätys, kun museolla ei tiedetty koko muistomerkistä mitään. Kunnostuksen jälkeen museonjohtaja kävi paikalla ja oli hyvin tyytyväinen ja kiitollinen, että muistomerkki oli kunnostettu.

Suodenniemen kirkonmäellä sijaitseva Emil Cedercreutzin tekemä vapaussodan muistomerkki. Kuva: Jouni Koskela.

Muistomerkin uhriluettelossa on myös Aunuksen sotaretkellä keväällä 1919 kaatuneen nuoren heimosoturin nimi. Sen pitäisi oikeasti olla Antti Kaunisto (1902-1919), mutta laatassa lukee Antti Kannisto. Olen käynyt Aunuksessa, missä Salmissa on heimosotureiden muistopaasi. Nimi on myös siellä väärin. Viisi vuotta sitten yhdessä Marja-Leena Viilon kanssa teimme tästä tutkimuksen, jonka avulla saimme varmistuksen oikeasta nimestä. Kirjoitin siitä silloin Vapaussoturi-lehteen.

Muistomerkkejä on myös uusia. Vuonna 2018 satavuotismuisteluiden kunniaksi niitä julkistettiin Suodenniemelläkin. Suodenniemen vanhalla hautausmaalla kohtaavat kapinan – niin kuin aikanaan yleisesti vuoden 1918 tapahtumaa sanottiin – molemmat osapuolet. Punaisten muistomerkkiin on viisi vuotta sitten liitetty henkensä menettäneiden nimiluettelo. Aivan tuon muistomerkin vieressä on kauppias Iivari Korpelan (1878-1918) hautakivi. Hänet punaiset surmasivat 19.2.1918. Nyt hautausmaalla lepo ja rauha on molemmilla osapuolilla yhteinen.

Suodenniemen vanhalla hautausmaalla rinnakkain punaisten surmaaman kauppiaan hautakivi ja punaisten puolella henkensä menettäneiden muistomerkki. Kuva: Jouni Koskela.

Sävinkylästä löytyy viisi vuotta sitten asetettu muistolaatta punaisten 10.2.1918 surmaamista kolmesta pitäjäläisestä, jotka olivat tuolla paikalla sijainneessa torpassa postinhakureissulla. Laatta on maalaistalon pihakivessä yksityisellä maalla. Olin saanut vihjeen ja ohjeen talon isännän veljeltä. Sain talon emännältä luvan käydä pihassa kuvaamassa. Samalla tuli ilmi, että monet henkilöt olivat meille yhteisiä tuttuja sukujen kautta. Sotaperinnetutkimus ja sukututkimus ovat joskus lähellä toisiaan.

Sävinkylässä yksityisellä maalla sijaitseva vapaussotaan liittyvä muistolaatta. Kuva: Jouni Koskela.

Kirjoittaja Jouni Koskela
Vapaussodan Perinneliitto ry:n puheenjohtaja

Kirkonkirjojen alkuperäiskuvaukset jatkuivat Tampereella

Kirjoittaja: Marja-Leena Viilo, Kirkonkirjojen alkuperäiskuvaukset Tampereella

Linkit SSHY:n jäsensivuille aukeavat ko. yhdistyksen jäsenille.

Tampereen seudun sukututkimusseura on yhteistyössä Tampereen seurakuntayhtymän ja Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen (SSHY) kanssa valokuvannut Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan rippikirjan 1908-1920 osat I-XII, Messukylän seurakunnan rippikirjan 1910-1920 ja Teiskon seurakunnan rippikirjan 1910-1920 osat I-II. Kuvat ovat katsottavissa SSHY:n kuvatietokannassa yhdistyksen jäsenille.

Edellisen kerran kuvasimme kirkonkirjoja Tampereen seurakuntien keskusarkistossa vuosina 2018-2019.

Lisäksi tällä kierroksella tehtiin täydennyskuvauksia muihin kirkonkirjoihin. Saimme kuvata ne kirjat, jotka päättyvät vuoteen 1922. Kuolleiden kirjat saatiin kuvata loppuun lukuun ottamatta Tampereen ruotsalaisen seurakunnan kuolleiden kirjaa, joka päättyy vuoteen 2001.

Uutena valokuvattiin Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan Valtionrikoksentekijäin rekisterin viisi osaa, jotka löytyvät nimellä tuomioluettelot.

Valokuvia otettiin yli 22 000. Kuvaamiseen osallistui kuusi seuran jäsentä, ja kuvaamiseen käytettiin noin 300 tuntia.

Kaikkiin asiakirjoihin laadittiin hakemistot.

Kirjoittaja Marja-Leena Viilo

Muistokirjoitusten ihmemaa Islanti

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Islanti on monella tapaa sukututkijoiden ihmemaa. Yksi puoli tästä on muistokirjoitusten (Minningar) erikoinen suosio, jota Islannin tuntija Satu Rämö on kuvannut seuraavasti:

”Islannissa on tapana muistella vainajaa runsain sanankääntein. Muutaman kerran viikossa Islannin yleisradion RÚVin kanavalla luetaan kuolinilmoituksia vainajista. Ilmoituksissa kerrotaan, kuka on kuollut ja missä ja ketkä häntä jäivät kaipaamaan. Ääneen luetuissa ilmoituksissa kerrotaan myös hautajaisten päivämäärä ja paikka. Radiossa ääneen luettujen kuolinilmoitusten lisäksi Islannin vanhimmassa päivälehdessä Morgunblaðiðissa julkaistaan joka päivä useita sivuja kuvallisia muistokirjoituksia hetki sitten kuolleista kansalaisista. Muistokirjoitusta eivät saa vain merkittävät poliitikot tai kulttuurihenkilöt, vaan niitä kirjoitetaan kaikille.

Lapsenlapset kirjoittavat kuolleista isovanhemmistaan, leski edesmenneestä puolisostaan, työkaverit kuolleesta työkaverista ja koulukaverit toisistaan. Samasta henkilöstä saatetaan julkaista jopa kymmeniä kirjoituksia.

Osa kirjoituksista on kauniita jäähyväiskirjeitä, osa sankaritarinoita vainajan elämäntyöstä ja osassa kirjeitä kerrottiin, miten ahkera kalamies vainaja oli tai miten hyviä keksejä mummo leipoi. Jokainen muistokirjoitus piirtää oman ainutlaatuisen kuvan paitsi kuolleesta myös tekstin kirjoittajasta ja heidän välisestä suhteestaan.

Kuva 1. Pala yhden Gunnarin muistokirjoituksesta.

Muistokirjoituksen julkaiseminen ei maksa mitään ja lehti on sitoutunut julkaisemaan kaikki sinne lähetetyt kirjoitukset. Monet vanhemmat islantilaiset tilaavat Morgunblaðiðia vain lukeakseen tuttujensa kirjoittamia muistoja kuolleista tuttavistaan.”

Islantilaiset tutkijat Arnar Árnason, Sigurjón Baldur Hafsteinsson ja Tinna Grétarsdottir ovat selvittäneet, minkälainen islantilainen muistokirjoitus on ja miten se on vuosien varrella muuttunut. He tarkastelivat muistokirjoituksia osana laajempaa kehitystä suhtautumisessa suruun ja kuolemaan. Islantilaiset muistokirjoitukset ovat tunteikkaita ja ne ovat usein kirjoitettu kirjeen muotoon.

Tutkijoiden mielestä islantilaiset muistokirjoitukset ovatkin kirjeitä vainajille. Tämän omaperäisen tyyliseikan he selittävät Islannin hengellisellä perinnöllä, jossa elävien ja kuolleiden välinen yhteys koetaan vahvana. Tunteellisuuden he uskovat nousevan siitä, että suhtautuminen suruun ja kuolemaan on muuttunut viime vuosina. Vuoden 1987 jälkeen maahan on syntynyt järjestöjä, jotka auttavat ihmisiä käsittelemään tunteitaan kohdatessaan kuoleman oli se sitten oma tai omaisen.

Kuva 2. Näkymä Reykjavikin hautausmaalta.

Tärkeää on, että Islannissa ihmisen asema ei vaikuta julkaistaanko vainajasta muistokirjoitus. Yli puolet vainajista päätyy lehtien palstoille. Lukijoiden lähettämät kirjoitukset julkaistaan, kenestä hyvänsä ja maksutta, ja ne ovat pitkiä ja niitä on monta per vainaja. Aina kaikki muistokirjoitukset eivät edes mahdu saman päivän lehteen, vaan niitä julkaistaan vielä myöhemmin. Asemaa tai ammattia ei edes mainita. Suomessahan se on jo otsikossa. Ja, toisin kuin Suomessa, kerrotaan henkilön sukuhistoria, perheenjäsenet, synnyinseutu ja viimeiset kotiosoitteet katunumeroa myöten. Muistokirjoituksia myös luetaan paljon. Morgunblaðiðin lukijoista 85 prosenttia lukee muistokirjoitukset.

Voi vain kuvitella minkälainen aarrearkku edellä kuvaillut muistokirjoitukset voivat olla sukututkijoille ja jälkipolvien edustajille.

Ps. Voin kokemuksesta suositella muistokirjoitusten tekemistä. Olen kirjoittanut muistokirjoitukset isästäni, äidistäni ja yhdestä veljestäni. Niitä ei kylläkään julkaistu missään lehdessä vaan niitä jaettiin monistettuna hautajaisiin osallistuneille. Ne olivat muodoltaan kertomuksia heidän elämästään.

Lähteitä:

  • Kuolema Islannissa/Ilkka Malmberg. HS Kuukausiliite 28.6.2016.
  • Hautaustavat Islannissa/Satu Rämö. https://memordesign.eco/news/33/hautaustavat-islannissa
  • Teemu Hallamaa. Mitä kuolleet meistä kertovat. Yhteiskunnan ja journalismin muutosten heijastukset Helsingin Sanomien muistokirjoituksissa vuosina 1992-2012. Tiedotusopin pro gradu -tutkielma. Toukokuu 2013.
  • Árnason, Arnar; Hafsteinsson, Sigurjón Baldur; Grétarsdottir, Tinna (2003) Letters to the dead: obituaries and identity, memory and forgetting in Iceland, Mortality, 8 (3), ss. 268-284.

Kirjoittaja Jorma Lappalainen

Kevätretkellä Raaseporissa

Kirjoittaja: Marja-Leena Viilo

Tässä artikkelissa on kuvia seuran kevätretkeltä lauantaina 6.5. Vuonna 2009 syntyi Raaseporin kaupunki Tammisaaren, Karjaan ja Pohjan yhdistyessä. Matkakohteistamme Mustion linna sijaitsee Karjaan alueella ja Billnäsin sekä Fiskarsin ruukkialueet Pohjan alueella.

Kuvia Mustion linnasta ja linnan alueelta

Mustion linna on rakennettu 1789-1792 ja toimii nykyisin museona
Kokoustilana toimivassa tallissa ja vieressä sijaitsevassa ravintola Linnankrouvissa on koristeelliset päädyt
Makasiinissa on kokoustiloja
Huvimaja
Rautaruukki Oyj:n sponsoroiman rautamalmilohkareen suomenkielinen teksti: Tälle paikalle perusti kuningas Kustaa Vaasa rautaruukin vuonna 1560. Raudan käsittely lopetettiin vuonna 1901 mutta teollisuustoiminta jatkuu edelleen ja voidaan perustellusti väittää Mustion olevan Suomen vanhin teollisuusyhteisö.
Edelfelt-rakennuksessa on hotellihuoneita

Åminnegård

Maittava lounas nautittiin Restaurant ÅminneGårdissa

Kuvia Billnäsin ruukin bussikierrokselta Pinjaisten (Billnäs) kylässä

Kuvia kävelykierrokselta Fiskarsin ruukin alueella Fiskarin (Fiskars) kylässä

Voit lukea Raija Kanniston kirjoittaman kuvauksen retkestä seuran lehden Orpanan seuraavasta numerosta.

Kirjoittaja Marja-Leena Viilo

Aulikki Mattila ja 1920-luvun Tampere

Kirjoittaja: Tiina Miettinen

Viime syksynä Tampereen pääkirjasto Metson poistomyynnistä tarttui mukaani teos ”Vangittu prinsessa. Aulikki Mattilan päiväkirjat 1923‒1929”, jonka on toimittanut Rami Mähkä. Luin sen innolla, sillä olen itsekin ollut tamperelainen nuori. Olen käynyt elokuvissa ja kuljeskellut kavereiden kanssa kaupungilla aivan kuten Aulikkikin sata vuotta sitten. Nuorison ilot ja surut ovat samoja vuosikymmenestä toiseen.

Kirja ilmestyi vuonna 2021, ja siitä uutisoitiin näkyvästi lehdissä. Aulikki Mattila (1909-2007) aloitti päiväkirjansa kirjoittamisen 13-vuotiaana vuonna 1921 ja jatkoi merkintöjä aina abiturienttivuoteensa asti. Hänen päiväkirjansa antaa ainutlaatuisen kuvan 1920-luvun tamperelaisen koulutytön arjesta. Iloinen ja moderni kaksikymmentäluku huokuu päiväkirjamerkinnöistä. Aulikki kävi innokkaasti elokuvissa, seurasi muotia, singlautti tukkansa lyhyeksi ja kaipasi suureen maailmaan. Tampereen kaduilla hän uneksii olevansa Euroopan suurkaupungeissa.

Tamperelaisena lukijana olisin kaivannut teokseen enemmän tietoa Tampereesta. Kirjassa kerrotaan kyllä, mitä tapahtui maailmalla ja Suomessa, mutta Aulikin kotikaupunki Tampere jää taka-alalle. Esimerkiksi kartta olisi ollut hyvä lisä lukijalle, samoin kuin tieto siitä, missä Aulikki Mattilan koti sijaitsi 1920-luvulla. Tiedot on helppo kaivaa esiin kotikoneella digitoiduista asiakirjoista. Myös Aulikin opettajia ja luokkatovereita olisi osin pystynyt identifioimaan vaikkapa Tampereen Yhteiskoulun matrikkeleista.

Kirkonarkiston asiakirjat, henkikirjat sekä osoitekalenterit kertovat, että Aulikin vanhemmat Väinö Jalmari Mattila ja Ksenia (Senja) Josefina muuttivat vuonna 1906 Tampereelle Teiskosta. Aluksi he asettuivat Tiiliruukinkadulle, josta muuttivat vuonna 1910 Satamakadulle. Tuolloin perheeseen syntyi 30.3.1909 tytär, joka sai kasteessa nimekseen Aira Aulikki Kotivalo Mattila. Henkikirjoissa isän ammattina oli talonomistaja. Se tarkoitti, että Jalmari Mattila oli kiinteistösijoittaja, joka Tampereella osti ja myi kiinteistöjä. Pääoman hän oli saanut perintönä kotitalostaan Kokemäeltä. V.J. Mattila oli varakas ja perheen pysyvämmäksi osoitteeksi muodostui vuoden 1920 tienoilla Verkatehtaankatu 4. Mattilat omistivat tontilla olleen puutalon, joka oli Verkatehtaankadun ja Aleksanterinkadun kulmauksessa. Se oli siis Annikin kotiosoite, josta hän lähti aamuisin kouluun ja iltaisin teatteriin tai elokuviin.

Aulikin kotikatu Verkatehtaankatu vuonna 1918. Kuvassa näkyy Ososen kivitalo sijaitsee edelleen Aleksanterin kadun (Aleksanterinkatu 26) ja Verkatehtaankadun kulmauksesta. Aulikin koti sijaitsi samassa kulmauksessa, vastapäätä Ososen taloa.

Kiinnostavan vertailukohdan Aulikin päiväkirjamerkinnöille antaa hänen koulunsa rehtorina toimineen Kaarlo Tiililän päiväkirjat. Rehtori Kaarlo Tiililä ja koululainen Aulikki Matila pitivät siis molemmat päiväkirjaa 1920-luvulla. Kuusikymppinen rehtori ja teini-ikäinen koulutyttö olivat 1920-luvulla päivittäin lähellä toisiaan, mutta elivät silti aivan eri maailmoissa. Myöhemmillä luokilla Tiililä toimi Aulikin luokan opettajana. Aulikin vuoden 1926 päiväkirjamerkinnän mukaan ”kaikki pelkäävät häntä kuin kuolemaa”. Rehtorilla piti olla auktoriteettia.

Vertaillaanpa rehtorin ja oppilaan merkintöjä samoilta vuosilta:

”Koulussa on ollut suoraan sanoen kuivaa tänään. Ei yhtään mitään kertomista sieltä. Ei reksikään aina jaksa olla sukkela. Oli niin pitkäpiimäistä, etten jaksanut kuunnella vaan kirjoitin luetteloa filminäyttelijäin nimistä,” kirjoitti Aulikki 18.10.1926.

Rehtorin ajatukset taas olivat muualla. Hän pohti vähävaraisen abiturientin tilannetta. Kyseinen nuorukainen oli punaisena tunnetun toimittajan ja kansanedustajan Väinö Vankkojan poika, jota tehtailija Rafael Haarla oli tukenut olettaessaan pojan olevan ajattelultaan valkoinen. Nuorukainen tunnusti Haarlalle olevansa punainen ja tarjosi rahoja takaisin. Kaarlo Tiililä totesi päiväkirjalleen 23.10.1926 arvostavasti, että ”rehellinen poika se Väinö oli.”

Myöhemmin 18-vuotias Aulikki Mattila on oppinut arvostamaan rehtorin huumorintajua. Aulikki kertoo 11.12.1928 päiväkirjassaan, kuinka rehtori oli antanut heille odotettua vaikeammat ainekokeiden aiheet: ”Luokka huokaili ja katseli kattoa ja pureskeli kynänpäätä, ja reksi myhäili, että taitaa olla sen entisen aasin, kun ei tiennyt apilako vai kaurako se paremmalta maistuisi. Bah!”

Vuonna 1929 Kaarlo Tiililä murehtii päiväkirjassaan ”jazzaavaa” nuorisoa, jota hänen mielestään uhkaa ”tapain turmelus”. Erityisen huolissaan Tiililä oli tyttöjen villiintymisestä: ”Päiväni on mennyt piloille IV:n luokan tyttöjen kurinpitoasian takia. Toinen saa käsky erota ja toinen pannaan 9 tunniksi karseriin.” Tytöt olivat tapailleet nuoria miehiä ja olleet luvatta pois koulusta.

Aulikki sen sijaan riemuitsee omassa päiväkirjassaan jazzista, lyhyistä hameista, polkkatukasta sekä nykynaisten uudenlaisesta vapaudesta, ja julistaa: ”Nykyajan tyttö on itsenäinen ja vapaa siroja sormenpäitään myöten. Hän ei turhia huokaile, hän kulkee omaa tietään, hallitsee itseään ja omaisuuttaan ja elää omaa elämäänsä.”

Keväällä 1929 Aulikki Mattila pääsi ylioppilaaksi. Kaikki Tampereen yhteiskoulun 35 abiturienttia hyväksyttiin. Aamulehti julkaisi heidän nimensä 22.5.1929:

Paavo Adler, Aarne Arho, Ruth Arho, Kaarlo Cederberg, Liisa Engbom, Pentti Hanho, Sirkka Havas, Kauko Heikkilä, Anna-Liisa Huttunen, Jorma Isaksson, Matti Jänne, Osmo Kallio, Niilo Karlson, Helena Kauppila, Kalervo Kivimäki, Aira Laaksonen, Sulo Lahti, Kosti Lahtinen, Aulikki Mattila, Jorma Paatola, Lauri Rantala, Eva Reinius, Helmi Rekola, Marjatta Saarinen, Paavo Salo, Elli Salonen, Aarne Sihvonen, Aune Similä, Maire Sormunen, Lahja Tarkka, Jaakko Tiitola, Kaarlo Toivonen, Valter Tuomi, Osmo Vuorio ja yksityisoppilas Maija Kyröhonka.

Rehtori Tiililä oli vilpittömästi riemuissaan ja ylpeä 19.5.1929, kun ylioppilastulokset julkaistiin:

”Tänään saapui tieto ylioppilaskokeista ja merkillinen tieto – kaikki 35 kokelasta ynnä 1 privatisti hyväksytyt! Siis Helsingistä aikaisemmin levinnyt huhu, että meidän koulu olisi paras koko maassa, osoittautuu oikeaksi. Ja kokonaista 12 laudaturia ainekirjoituksessa! Tämä on ihana palkinto sen merkkitapauksen kohdalla, että koulu nyt laskee 25:nnen kerran ylioppilaita.”

Aulikki Mattila jatkoi yliopistoon lukemaan englannin kieltä ja valmistui aikanaan opettajaksi. Hän matkusteli ja sai nähdä maailmaa. Kaarlo Tiililä hoiti rehtorin virkaansa Tampereen yhteiskoulussa vuoteen 1934.

Lähteet:

Rami Mähkä (Toim.): Vangittu prinsessa. Aulikki Mattilan päiväkirjat 1923‒1929.

Paul Tiililä (toim.): Rehtorin päiväkirjat. Tampereen yhteiskoulun rehtori Kaarlo Tiililän päiväkirjoista 1893-1936 koottua. Tampereen yhteiskoulun säätiö, 2005.

Kansallisarkisto: Hämeen läänin henkikirjat – H:177 Henkikirja 1909, jakso 401, s. 363. Hämeen läänin henkikirjat – H:270 Henkikirja 1920, jakso 211, s. 208.

Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan arkisto: muuttaneet 1904-1915, sisään 13.11.1906. Rippikirja 1898-1907 s. 509.

Kuvat:

Katunäkymä Tampereelta. Elfelt Kgl. Hoffotograf, reprokuvaaja 1918. Historian kuvakokoelma, HK19681123:2359.3.9. Museovirasto.

Tampereen suomalainen yhteiskoulu 1900-luvun alussa. Historian kuvakokoelma. HK19611227:198. Museovirasto.

Kirjoittaja Tiina Miettinen

Titanicilla Amerikkaan

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Parikkalasta kotoisin ollut talollisen tytär, 30-vuotias Anna Maria Sinkkonen lähti Titanic-laivalla Amerikkaan 10.4.1912. Hän oli käynyt rippikoulun ja osasi jotenkin lukea, mutta ei kirjoittaa. Miksi hän halusi lähteä ja miten hän matkasta selvisi?

Titanic (lähde: Wikipedia Commons)

Annan kotitausta

Annan isä Matti Matinpoika Sinkkonen, s. 1847 oli kotoisin Parikkalan Tyrjän kylästä. Koska hän ei ollut vanhin poika, ei hän halunnut jäädä kotitilalle, vaan etsi vaimon muualta. Hän meni kotivävyksi Poutalan kylän Poutalanmäen tilalle vuonna 1869, jolloin hän meni naimisiin Leena Poutasen kanssa. Tilan isäntä, Leenan isä Mikko Poutanen oli kuollut kolme vuotta aiemmin 1866. Matin ja Leenan avioiduttua helmikuussa 1869 tilalla asuivat heidän lisäkseen 50-vuotias leski Eufemia Nokelainen ja Leenan sisaret Maria ja Anna, jotka kuolivat 1869 ja 1873.

Matti Sinkkonen ja Leena saivat kuusi lasta vuosina 1870-1884, ensin pojat Matti ja Mikko, sitten tyttäret Matilda, Katriina, Anna ja Iida. Isä Matti ei pysynyt ihan kaidalla polulla, sillä hän syyllistyi rikkomuksiin. Hän sai 1888 tuomion ensikertaisesta murtovarkaudesta 24 päivää vankeutta ”vettä ja leipää” ja 1892 kolmannesta kerrasta viinan myyntiä tuomiona vankeutta kuusi kuukautta.

Leenan 75-vuotias äiti kuoli 7.2.1894 ja Leena-vaimo 53-vuotiaana 3.5.1897. Matille jäi huollettavaksi 18-, 15- ja 12- vuotiaat tyttäret, muut lapset olivat jo aikuisia, mutta asuivat kotona. Tämän jälkeen perheen elämässä tapahtui monia muutoksia.

  • Isä Matti haki Antreasta uuden vaimon Anni Tuomaantytär Iivosen ja meni naimisiin 17.5.1899. Heille syntyi poika Juhana 20.5.1900.
  • Matin vanhin poika Matti meni naimisiin 22.7.1900 Anna Naukkarisen kanssa ja toi vaimonsa kotitilalle. Heille syntyi vuosina 1902-1909 kolme lasta, joista nuorin kuoli kahden kuukauden ikäisenä.
  • Tytär Matilda meni naimisiin Aleksei Iwanoff Kondratjeffin kanssa 21.11.1900 ja muutti miehensä luo Parikkalan Koitsanlahteen.

Näiden muutosten jälkeen 1900-luvun alkuvuosina Poutalanmäen tilalla asuivat isä Matti Sinkkonen uuden perheensä kanssa (3 henkeä), poika Matti Sinkkonen vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa (4 henkeä), aikuiset tyttäret Katriina, Anna Maria ja Iida sekä toinen poika Mikko (4 henkeä). Mikko oli henki- ja rippikirjojen kirjojen mukaan mielisairas ja hänen hoidostaan syntyi kunnalle ilmeisesti kuluja, koska kunta peri hänen hoitokulujensa kattamiseksi (4.6.1910 Jaakkiman sanomien mukaan) ”ulosottoon kirjattua omaisuutta Mikko Sinkkoselta”. Myöhemmin kunta teki uusia päätöksiä perinnästä. Niinpä isä Matti joutuikin muuttamaan perheensä kanssa jo vuonna 1911 palstatilalliseksi Poutala 2:een ja poika Matti jäi Poutalanmäen isännäksi.

Parikkalan sanomat 20.5.1914

Naimattomat tyttäret alkoivat olla jo ”yli naimaiän”, eivätkä he olleet löytäneet sopivaa puolisoa. He tunsivat varmaan olevansa vähän ylimääräisiä talossa ja lähtivät etsimään parempaa tulevaisuutta muualta.

Tyttäret alkavat suunnitella Amerikkaan muuttoa

Amerikka alkoi houkuttaa tyttäriä. Parikkalasta muutti Pohjois-Amerikkaan siirtolaistilaston mukaan vuosina 1894-1920 yhteensä 294 henkilöä, heistä 53% lähti vuosina 1906-1910. Lähtijöistä enemmistö oli miehiä, joilla osalla perhe seurasi perässä. Suurin osa lähtijöistä oli 21-30 -vuotiaita. Kanada oli muuttokohteena suositumpi kuin Yhdysvallat. Matka alkoi useimmiten Hangosta, jossa tehtiin lähtijöille lääkärintarkastus ja matkalippujen tarkastus. Parikkalasta lähti Amerikkaan mm. Ester Loikkanen (äiti oli syntyjään Sinkkonen), Heikki Sinkkonen, Otto Mauriz Sinkkonen ja Viljo Sinkkonen.

Luultavasti Sinkkosen tyttäret olivat kuulleet heistä ja se rohkaisi suunnittelemaan muuttoa. Ensimmäisenä matkaan lähti nuorin tytär Iida, joka oli melkein 23-vuotias ja naimaton, kun sai passin 5.10.1907 Amerikkaan muuttoa varten.

28-vuotias Katriina sai passin Amerikkaan muuttoa varten 4.11.1907, mutta vasta rippikirjassa 1910-1919 on merkintä Amerikkaan muutosta 24.8.1912. Muuttoon tuli kuitenkin mutkia matkaan, sillä Katariina tuomittiin Hangon raastuvanoikeudessa 14.10.1912 myymälävarkaudesta ja maksamaan sakkoa 50 markkaa. Ilmeisesti häntä ei päästetty matkaan, sillä seuraava merkintä Parikkalan rippikirjassa on, että hän oli palannut sinne. Matkakuume ei kuitenkaan ilmeisesti hellittänyt Katriinasta, sillä viimeinen tieto rippikirjassa on, että hän kuoli vuonna 1916 Kööpenhaminassa.

Titanic-laiva ja sen uppoaminen

Titanic oli White Star Line -yhtiön matkustajalaiva, joka lähti neitsytmatkalleen Southamptonin satamasta Englannista 10. huhtikuuta 1912 kello 12 ja sen määränpäänä oli Yhdysvaltojen New York. Aluksen oli määrä saapua New Yorkiin keskiviikkona 17. huhtikuuta, ja matka sujui ongelmitta aina huhtikuun 14. päivän iltaan asti. Ensimmäisen kerran tähystäjä havaitsi jäävuoren klo 23.40 noin 450 metrin päässä. Titanic törmäsi Pohjois-Atlantilla täyttä vauhtia jäävuoreen ja upposi vähitellen klo 2.20. Jäävuori oli repinyt aluksen kylkeen aukkoja kuuden ensimmäisen osaston kohdalle. Titanic oli suunniteltu pysymään pinnalla, vaikka vettä tulvisi neljään peräkkäiseen osastoon, mutta nyt kuudessa osastossa oli vuoto, jota ei voitu tukkia.

Uusi Suometar 17.4.1912 s. 8.
Artikkeli on luettavissa Kansalliskirjaston sivuilla:
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1196671?page=8

Titanic upposi vieden mukanaan 1 517 ihmistä, joka oli 68,2 % laivan matkustajista, ja vain 706 pelastui. Pelastuneista 199 matkustajaa oli 1. luokassa, 119 oli 2. luokassa ja 174 matkustajaa 3. luokassa. Suurin mahdollisuus pelastua (60,5 %) oli 1. luokan matkustajilla ja huonoin (24,5 %) 3. luokan matkustajilla. Miehistöstä pelastui 214 henkeä (23,8 %), mutta kapteeni Edward Smith upposi laivan mukana. Valtaosa laivalla olleista suomalaisista matkusti kolmannessa luokassa, jota yleisesti kutsuttiin siirtolaisluokaksi.

Titanic oli sisarlaivojensa ohella aikansa suurin ja loisteliain höyrylaiva, ja sitä sanottiin ”käytännössä uppoamattomaksi”. Titanicin uppoaminen onkin historian kuuluisin merionnettomuus. Tarinan mukaan orkesteri soitti uppoamisen loppuun asti ja viimeiseksi virren Sua kohti herrani.

Onnettomuustutkimuksissa uppoamisen todettiin olleen seurausta siitä, että laivan päällikkö Smith ei ottanut jäävuorivaroituksia ajoissa huomioon, eikä laiva hidastanut vauhtiaan vaara-alueella. Onnettomuutta pahensi se, ettei pelastusveneitä lastattu täyteen. Pelastusliivejä riitti kaikille, mutta ne eivät suojanneet kylmältä vedeltä. Puolessa tunnissa lähes kaikki veden varaan joutuneet olivat paleltuneet kuoliaiksi. Osalla matkustajista oli päällään vain yöasu, osalla juhlapuku.

Onnettomuus oli aikanaan suuri uutinen myös Suomessa. Siitä uutisoitiin laajasti sanomalehdissä ja useampaan kerran, koska tietoja saatiin vähitellen lisää. Sanomalehti Salmetar kertoi 20.4.1912, että laivan mukana mereen joutui 50 000 säkkiä kahvia, 50 000 laatikkoa teetä ja jalokiviä n. 1,5 miljoonan edestä. Laivan lasti oli vakuutettu 3 miljoonan edestä.

RMS Titanicin hylky löydettiin vuonna 1985, noin 73 vuotta onnettomuuden jälkeen. 3 798 metrin syvyydessä lepäävää, vähitellen hajoavaa hylkyä on tutkittu paljon.

Anna Sinkkosen kohtalo

Anna pääsi ripille 1898 ja kävi ehtoollisella 1907.  Parikkalan rippikirjassa 1900-1909 on merkintä, että 30-vuotias Anna on Viipurissa. Olisiko Anna ollut tienaamassa matkarahoja siellä? Kotoa tuskin liikeni hänelle matkarahoja. Hän lähti Hangosta Polaris-laivalla 3.4.1912 Englantiin Southamptoniin. Sieltä hän lähti 10.4.1912 Titanic-laivalla suuntana New York. Laivalla matkusti 63 suomalaista, joista 20 selvisi haaksirikosta hengissä. Heistä 16 matkusti 3. luokassa ja vain neljä 2. luokassa.

Kuva Anna Sinkkosesta on ollut New Yorkin Uutisissa 24.4.1912 ja julkaistu uudelleen Itä-Savossa 25.10.2020

Anna Sinkkonen matkusti onnekseen 2. luokassa. Hän oli matkalla Bostoniin sisarensa Iidan luo, joka meni naimisiin 15.6.1912 Charles Leafin kanssa. He asuivat USA:ssa paikassa Brighton Massachusetts.

Geni.comin englanninkielisessä selostuksessa kerrotaan, että laivan keula oli jo alkanut vajota, kun alettiin laskea ensimmäistä pelastusvenettä, johon Anna pääsi. Veneessä kaikilla kymmenellä naisella oli pelastusliivit. Laivan miehistö ei päästänyt pelastusveneisiin miehiä. Annan veneessä olisi ollut vielä tilaa, mutta monet olivat kieltäytyneet jättämästä laivaa ja menemästä pelastusveneeseen. Anna ei tässä vaiheessa ymmärtänyt, miksi ihmisiä käskettiin menemään kiireesti veneisiin. Hän ajatteli, kuinka noloa olisi, kun kaikki nauraisivat heille, kun he palaisivat Titaniciin pienen soutelun jälkeen. Heidän veneensä pelastettiin klo 4 paikalle tulleeseen matkustajalaiva Carpathiaan, joka oli ensimmäinen alus, joka vastasi Titanicin avunpyyntöön. Anna oli silloin jonkinlaisessa shokissa, koska oli saanut veneessä päävamman, jonka arvet säilyivät loppuelämän ajan.

Perillä New Yorkissa hänet ja hyttikumppaninsa 18-vuotias Lyyli Silvén majoitettiin juutalaiseen Welcome Home -asuntolaan. Päästyään sisarensa luo ja toivuttuaan jonkin aikaa hän sai työpaikan palvelijana bostonilaisen poliisin kotona.

Anna avioitui vuonna 1918 Seattle King Washingtonissa suomalaissyntyisen kaivosmies John Salmen kanssa, joka oli muuttanut USA:han 1905. John kuoli 76-vuotiaana 1961 ja Anna 81-vuotiaana 25.11.1963, molempien kuolinpaikka oli Issaquah, King, Washington, USA.

Lähteet:
Parikkalan kirkonkirjat ja henkikirjat
Lukuisat vanhat sanomalehdet
Titanic Wikipediassa
Siirtolaisuusinstituutin siirtolaisrekisteri
Anna Maria Salmi Genissä

Kirjoittaja Raija Kannisto