Lapsuudessani 1950-luvun Tampereella meillä kotona ei ollut montakaan lastenkirjaa. Ainoat kirjat, mitä muistan olleen, olivat H. C. Andersenin Kootut sadut ja tarinat, osat I, II ja III sekä Joel Lehtosen Tarulinna. Erityisesti Tarulinnaa luettiin meille niin, että se oli aivan kulunut ja mielestäni siinä oli jännittäviä kertomuksia. Vanhempieni kanssa en muista koskaan käyneeni kirjastossa.
Perheemme muutti Kalevasta Nekalaan joulukuussa 1956 ja siirryin keväästä 1957 Nekalan kansakoulun kolmannelle luokalle. Tutustuin rinnakkaisluokalla olleeseen Ritvaan, joka oli innokas kirjastossa kävijä. Nekalan kirjasto oli siihen aikaan kansakoulun kivijalassa, osittain kellarikerroksessa. Ritva kertoi, että hän oli lukenut äskettäin hyvän kirjan nimeltään Salainen puutarha ja tietysti myös minä halusin lukea sen. Menin rohkeasti kirjastoon, vaikka en tiennyt, kuinka siellä lainaaminen tapahtuu. Kysyin kirjastonhoitajalta lainaksi Salaista puutarhaa, mutta pettymyksekseni se oli lainassa. Onnekseni kirjastonhoitaja kertoi, että voin varata sen ja niin sain aikanaan lukea kirjan. Tästä alkoi ahkera lukuharrastukseni ja kirjaston käyttö.
Kirjat olivat minulle myös mieluisia lahjoja. Jouluna 1959 sain lahjaksi Anni Swanin kirjan Iris rukka, seuraavana vuonna sain jopa kaksi kirjaa: Edmondo de Amicisin kirjan Sydän ja Helen Wellsin kirjan Ursula suurkaupungissa. Jouluna 1961 pukki toi Helen D. Boylstonin kirjan Johtajatar Helena. Lisäksi kirjahyllystä löytyy ilman merkintää saantiajankohdasta Irja Virtasen kirja Sylva ja Hilja Valtosen Hiiliristi. Ehkä sain myöhemmin vielä muita kirjoja, mutta vain nämä kirjat ovat minulla edelleen. Hilja Valtosen kirjoihin olin ihastunut ja luin ne varmaan kaikki. Kirjoitin sinikantiseen ruutuvihkoon lukemani kirjat ylös, mutta se vihko ei ole säilynyt. Olisi mielenkiintoista katsoa, mitä silloin luin.
Kävimme koulun kanssa tutustumassa kirjastoon ja meille selostettiin mm. kirjaston kirjojen luokitusjärjestelmä eli selitettiin mitä ne numerot kirjojen selässä ja hyllyjen päissä tarkoittivat. Siitä on ollut paljon hyötyä myöhemmin elämässäni.
Oppikouluaikana ehdin lukea myös romaaneja niin, että vanhemmat usein patistivat minua lähtemään ulos kirjojen parista, jotta silmät eivät mene pilalle. Asuimme paikassa, jossa ei lähistöllä asunut muita nuoria, joten kirjoista tuli minulle hyviä kavereita ja avautui uusia maailmoja.
Opiskeluaikana muu kuin opintoihin liittyvä lukeminen jäi vähemmälle, vaikka ei jäänyt kokonaan. Kun avioiduin ja muutimme Raholaan, oli lähikirjastoni Raholan koululla ollut kirjasto. Se sijaitsi yläkerroksissa, ehkä kolmannessa kerroksessa. Kun olin äitiyslomalla, kävin tyttäreni kanssa kirjastossa. Kun ei hissiä ollut, piti vaunut jättää alakertaan ja kiivetä lapsi kainalossa ylös. Kun tutkin kirjahyllyjä, konttaili esikoiseni kirjaston lattialla ja niin tuli kirjaston maailma hänelle tutuksi. Raholassa oli kirjastonhoitajana Kalervo Koivu, joka oli hyvin ystävällinen ja avulias. Myöhemmin, kun muutimme Lamminpäähän, tutustuimme Lamminpään kirjastoon, joka toimi omakotitalossa ja kirjastonhoitaja Maija asui sen yläkerrassa. Kirjasto oli pieni ja kodikas paikka. Kun Maija jäi eläkkeelle, tuli kirjastonhoitajaksi runoilija Kari Aronpuro. Hän oli paljon vähäpuheisempi kuin Maija. Ollessani äitiyslomalla nuoremmasta lapsestani tutustuin Aronpuron ”puheliaampaan” puoleen, kun kävimme Aronpuron satutunneilla.
Lasten myötä sain tutustua lastenkirjallisuuden klassikoihin, mm. Astrid Lindgrenin ihaniin kirjoihin, Gösta Knutssonin Pekka Töpöhäntä -kirjoihin ja muumikirjoihin, sillä ne olivat jääneet minulle lapsena tuntemattomiksi. Luin mielelläni lapsille ja nyt lapsenlapsille ja myös he ovat aina olleet innokkaita kirjojen ystäviä.
Työssä ollessa lukeminen rajoittui pääasiassa ammattiin liittyviin kirjoihin, mutta nyt eläkkeellä voi lukea kaikkea, mikä kiinnostaa. Työssä ollessani luin kaunokirjallisuutta 10-15 kirjaa vuodessa, mutta nyt eläkkeellä 20-30 kirjaa. Viime aikoina on tullut luettua aika paljon tietopuolista kirjallisuutta sukututkimusharrastuksen myötä. Pitäjä- ja paikallishistoriat antavat lisätietoa sukututkimukseen ja muutenkin historiaan liittyvät kirjat ja elämänkerrat kiinnostavat.
Kerran ollessani yliopiston alakuppilassa istuin sattumalta pöytään, jossa istunut mies esitteli itsensä Mikko Lahtiseksi. Siinä jutellessamme kävi ilmi, että hän oli kirjoittanut kirjan Kirjastojen maa. Hän, ”kirjastojen mies”, oli kiertänyt itse läpi lähes kaikki Suomen kirjastot ja esitteli kirjassa ne sanoin ja kuvin. Hänen mukaansa missään muussa maassa yleiset kirjastot eivät ole yhtä suosittuja kuin Suomessa, jossa 40% asukkaista käyttää kirjastojen palveluja. Maailmalla arvostetaan suomalaisten kirjastojen korkeaa tasoa ja henkilökunnan ammatillista pätevyyttä.
Näin lopuksi haluankin kiittää kaikkien kirjastojen henkilökuntaa. Käynpä missä kirjastossa tahansa, saan aina avuliasta ja ystävällistä palvelua, joka joskus jopa ihmetyttää tänä itsepalvelun aikana.
Kirjoittaja Raija Kannisto
