”Mutta kun kirjoitettiin vuosi 1808, tuli Venäjän valta maahan ja sotaväki eli armeija makasi 8 vuorokautta kylässä joka huone täynnä ja teki suunnattoman vahingon ja hengen vaara oli silmäin edessä suuri.”

Helmikuun 21. päivänä 1808 215 vuotta sitten Venäjän joukot ylittivät rajan ja aloittivat etenemisen Suomen puolella. Suomalaiset joukot perääntyivät venäläisten tieltä. Osa joukoista jatkoi kohti Poria ja ohitti Nakkilan maaliskuun puolessa välissä. Venäläiset seurasivat perässä. Suuria taisteluja ei sodan alkuvaiheessa ollut, vain pienempiä kahakoita. Sotajoukot majoittuivat taloissa ja venäläiset asettuivat joksikin aikaa myös kotikylääni Nakkilan Tattaraan.

Matti Paavolan muistiinpanot

Matti Erkinpoika Paavola (s. 9.5.1786 Eurajoella, k. 23.11.1859 Nakkilassa) on tunnettu rukoilevaisjohtaja. Hän oli mennyt naimisiin Nakkilan Tattaran Paavolan talon Anna Juhantyttären kanssa keväällä 1805 19-vuotispäivänään. Tasan vuosi häistä perheeseen syntyi esikoistytär ja reilu vuosi myöhemmin toinen tytär. Paavolan edellinen isäntä oli kuollut jo vuosia aikaisemmin. Rippikirjan mukaan leski ja kaksi hänen sisartaan asui Paavolassa. Kerron Matti Paavolasta siksi, että hän kirjoitti muistiin elämänsä tapahtumista. Nämä muistiinpanot ovat säilyneet jälkipolville ja niitä voi lukea Kansallisarkiston Helsingin toimipaikassa pienistä erikokoisista vihkoista. Suurin osa teksteistä kuvaa Paavolan hengellistä etsintää, mutta on niissä muutakin sisältöä. Vanhana miehenä vuonna 1857 pari vuotta ennen kuolemaansa Paavola kertasi elämänsä tärkeimpiä vaiheita.

Paavolan talo

Paavolan talo oli Matti Erkinpojan tullessa sinne isännäksi huonossa kunnossa, mutta vähitellen nuori isäntä sai tilannetta korjatuksi. Palvelusväkeä oli vain vähän. Paavola oli aikaisemmin ollut osa Hiljasen taloa, mihin on kirjattu paljon enemmän palkollisia. Kylän talot sijaitsivat hyvin pienellä alueella. Viljelysmaat olivat ympäri kylää. Paavolan talon rakennuksista ei ole tarkkaa tietoa. Voisi olettaa, että Paavolan päärakennus ei ollut ihan pieni, sillä muutama vuosi sodan jälkeen siellä kokoontui väkeä seuroihin muualtakin kuin Nakkilasta. Isojakokartasta saa käsityksen kylästä. Paavolan alueet on merkitty I-kirjaimella ja Hiljasen K-kirjaimella.

Tiedettiinkö Paavolassa venäläisten tulosta?

Tiedonkulku oli siihen aikaan hidasta. Suomen kirkoissa oli sunnuntaina 7.2.1808 luettu Suomen armeijan ylipäällikön sijaisen kenraali von Klerckerin ilmoitus armeijan mobilisoinnista ja odotettavissa olevasta Venäjän hyökkäyksestä. Armeijalle oli annettu liikekannallepanoa koskeva käsky jo helmikuun 1. päivä. Porin rykmentin ruotusotilaat olivat lähteneet marssimaan kohti Hämeenlinnaa. Tieto venäläisten hyökkäyksestä saavutti Tukholman hovinkin muutaman päivän viiveellä. Varsinainen ylipäällikkö Klingspor oli sodan alkaessa Ruotsissa ja otti joukot komentoonsa Hämeenlinnassa vasta 1.3, kun venäläisten rajanylityksestä oli kulunut jo kaksi viikkoa.

Milloin venäläiset Nakkilassa olivat?

Klingsporin johtama pääarmeija lähti 6.3. Hämeenlinnasta kohti Huittista, mistä edettiin Kokemäelle. Sieltä Klingspor joukkoineen lähti 15.3. kohti Ulvilaa. Venäläiset seurasivat perässä. Klingsporin joukkoja suojasi 3. prikaati, joka saapui Ulvilaan 16.3. Marssi oli raskas, sillä pakkasta oli jopa 40 astetta.  Suomalaiset yrittivät vaikeuttaa venäläisten etenemistä.  Maaliskuun 17. päivä käytiin Ulvilan Haistilassa taistelu, jonka jälkeen suomalaisten vetäytyminen jatkui kohti Vaasaa. Tässä vaiheessa venäläiset majoittuivat Ulvilaan ja Nakkilaan, osa myös Kokemäelle.  Joukkojen määrästä ei ole tarkkoja lukuja, mutta jossain on kerrottu, että suomalaisten pääarmeijaan olisi kuulunut kolmensadan hevosen kolonna. Venäläisiä oli lähes yhtä paljon kuin suomalaisia, mutta Nakkilaan majoittuneiden määrästä ei ole tarkkaa tietoa.

Venäläisten aiheuttamat vahingot

Paavola kirjoittaa tekstissään kahdeksasta päivästä ja suunnattomasta vahingosta. Venäläisiä oli Paavolan mukaan kaikki huoneet täynnä. Luultavasti kaikki kylän talot saivat kutsumattomia vieraita. Tämän todistavat myös vahingonkorvausvaatimukset, joita tehtiin muista Tattaran taloista, mutta ei Paavolasta. Kansallisarkiston sivuilla on Buxhoevdenin arkisto.  Siellä on korvausvaatimusten lisäksi myös luettelo niistä isännistä, jotka tekivät myöhemmin keväällä uskollisuudenvalan Venäjän keisarille. Tässäkään luettelossa ei ole Paavolaa.

Paavola kirjoittaa tekstissään hengenvaarasta, mutta venäläiset joukot tyytyivät ilmeisesti majoittumiseen ja ruoan ryöstelyyn.  Hevosille tarvittiin myös ruokaa. Oliko vierailla ja Paavolan väellä yhteistä kieltä? Aseet puhuivat, tai ainakin niiden uhka. Sodan suurimmat taistelut olivat vasta edessä ja Venäjän joukot pyrkivät tässä vaiheessa välttämään turhaa väkivaltaa. Venäläisten päällystö pyrki pitämään joukkojensa keskuudessa yllä kuria ja näin murtaa suomalaisten vastarintahengen. Tämä ehkä toteutuikin Satakunnassa.  Silti kasakka otti sen, mikä oli huonosti kiinni. Talojen varastot varmasti hupenivat ja sota vaikutti seuraavaan kesään. Paavolan tekstistä voi päätellä, että tilanne oli hyvin pelottava. Paavola ei teksteissään muistele ensimmäisen eikä toisenkaan vaimonsa kuolemaa, ei lastensa menettämistä, mutta koki venäläisten vierailun hyvinkin pysäyttävänä ja pelottavana kokemuksena.

Venäläiset jatkavat matkaa

Nakkilan osalta akuutein tilanne meni ohi, kun venäläiset joukot jatkoivat matkaa. Suomalaiset joukot jatkoivat perääntymistään Porin kautta kohti Pohjanmaata.  Venäläiset seurasivat perässä.  Poriin jäi jonkin verran venäläisiä joukkoja. Nakkilan sotauhreista ei ole tietoa. Nakkilasta oli miehiä Porin rykmentissä. Siviilien kuolleisuus vuonna 1808 ei ollut mitenkään poikkeuksellisen suuri, pikemminkin päinvastoin, sillä Nakkilan kappeliseurakunnassa kuoli maaliskuussa 1808 vain kaksi ihmistä. Seuraavana vuonna kuolleisuus nousi selvästi. Syynä olivat kuitenkin taudit, erityisesti punatauti, joka tappoi paljon suomalaisia.

Sota jatkuu, taistelut kovenevat, seuraavana vuonna rauha

Sodan kovimmat taistelut käytiin myöhemmin vuoden 1808 aikana.  Suomalaisten ensimmäinen suurempi voitto tuli Siikajoen taistelussa 18.4.1808. Siihen asti Klingsporin johtamat suomalaisjoukot olivat lähinnä vain perääntyneet. Venäjällä ei ollutkaan sellaista ylivoimaa, mitä oli kuviteltu. Taistelu kääntyi lopulta kuitenkin Ruotsin tappioksi ja seuraavana vuonna solmittiin rauha.  Lainaan seuraavassa Mauno Koiviston kiitettyä ja uudelleen ajankohtaista kirjaa Venäjän idea vuodelta 2001. Koivisto perustelee Venäjän toimia seuraavasti:

”Aleksanteri I:n Suomea kohtaan osoittaman asenteen taustalla lienee ollut myös se, että Aleksanteri oli jo alkanut pelätä Napoleonin hyökkäystä Venäjälle ja tarvitsi pääkaupungin läheisyyteen kansan, joka oli asemaansa tyytyväinen. …”

”Aleksanteri I antoi hallitsijavakuutuksen, jossa hän lupasi pitää Suomessa voimassa maan uskonnon, perustuslait ja säätyerioikeudet ja säilyttää kaikki nämä edut ja säädökset vakaina ja vääristymättöminä täydessä voimassaan. …”

”Ihmisten arkielämässä muutos Ruotsin vallan alaisuudesta Venäjän imperiumin osaksi oli varmaankin pieni.  Virkakunta säilyi entisenä, lait säilyivät entisinä.”

Autonomian aika alkaa

Suomen sodan alku oli suurvaltapolitiikkaa. Aleksanteri I ja Napoleon olivat sopineet Tilsitissä salaisesti 1807 Suomen kohtalosta.  Suurvaltapolitiikka vaikutti myös rauhaan 1809. Aleksanteri I salli Suomelle laajan autonomian. Jotain venäläisten asenteesta kertoo sekin, että sodan aiheuttamista vahingoista saattoi tehdä korvausanomuksia. Jussi Jääskeläinen selvittää väitöskirjassaan venäläisten aiheuttamia vahinkoja. Tutkimuksen painopiste on Pohjanmaalla, missä vahingot olivat suurimmat.

Aleksanteri I:n pelko Napoleonin hyökkäyksestä osoittautui todeksi, mutta Suomen suuriruhtinaskuntaa tämä sota ei suoranaisesti koskettanut. Suomalaisia sotilaita lähetettiin suojaamaan Pietaria, mutta ei kuitenkaan sotaan Napoleonia vastaan. Kuten Koivistokin totesi, tavallisen kansan arki muuttui vain vähän, vaikka Ruotsin valta päättyi ja Suomesta tuli osa Venäjän imperiumia. Satakunta selvisi sodasta vähäisin vaurioin verrattuna esimerkiksi Pohjanmaahan, jossa taisteltiin ja jossa venäläiset ryöstivät ja polttivat taloja. Elämä Paavolan talossa jatkui venäläisten vierailun jälkeen pitkälle entiseen malliin. 

Lähteitä:

Matti Paavolasta:

Kaitila, Aarne: Matti Paavola ja Satakunnan herännäisyys, teoksessa Satakunta Kotiseutututkimuksia II , s. 134-182, 1928

Suomen sota yleensä ja sodan vahingoista:

Lappalainen, Jussi T. – Ericson Wolke, Lars – Pylkkänen, Ali, Suomen sodan historia 1808-1809, 2008.

Luoto, Reima T.A. – Talvitie, Heikki – Visuri, Pekka, Suomen sota 1808-1809, 2010.

Jääskeläinen Jussi, Paikallisyhteisö resurssina ja tuhojen kohteena, Venäjän armeijan logististen ratkaisujen seuraukset Suomen sodassa 1808-1809, Väitöskirja Åbo Akademi 2011.

Buxhoevdenin päämajan siviilikanslian arkisto kansallisarkiston sivuilla.

Suomen sota Satakunnassa:

Koskinen, Ulla – Miettinen, Tiina – Korhonen, Teppo, Uudistuva maakunta, Satakunnan historia VI (1750-1869), 2014, s. 277-283.

Salminen, Tapio, Joki ja sen väki (Huom. Linkin latautuminen kestää pitkään.), Kokemäen ja Harjavallan historia jääkaudesta 1860-luvulle, 2007, s. 460-463.

Virkkala, Kalevi – Kopisto, Aarne – Lehtinen, Erkki, Suur-Ulvilan historia I (Huom. Linkin latautuminen kestää pitkään.), 1967,  s. 608-616.

Kirjoittaja Heikki Nurmi

Tampere-seura julkaisi 1980-luvulla ja vähän myöhemminkin useita kaskukirjoja, joiden kaskut jollakin tavalla liittyivät Tampereeseen.  Monet kaskut oli aikanaan julkaistu Tammerkoski-lehdessä. Viime vuosina tällaisia kirjoja ei ole ilmestynyt.  Olivatko julkisuuden henkilöt ennen värikkäämpiä persoonia vai onko huumorin luonne muuttunut? Kaskulle on ominaista, että se on parhaimmillaan värikkäästi kerrottuna.  Lapsuudestani muistan kyläilyt ja juhlat, joissa hyvä jutunkertoja oli usein huomion keskipisteenä. Kirjoitettuna kasku menettää jotain vaikutuksestaan.

Kasku eroaa vitsistä lähinnä siinä, että kaskussa kerrotaan oikeista henkilöistä ja paikoista ja siinä on totuutta ainakin toinen puoli. Kasku harvoin halventaa tai loukkaa kohdettaan, kuten tämän päivän huumori usein tekee. Kasku tai anekdootti ei useinkaan naurata, mutta siihen sisältyy kuitenkin jotain yllättävää.  Tässä muutamia tuttuja kaskuja, joista osa liittyy Tampereen historiaan.

Jos Grönberg kuolee

Josef Grönberg syntyi 1813 Ylöjärven Mikkolan talossa, mutta Porin triviaalikoulussa hänelle annettiin uusi nimi Grönberg.  Grönberg opiskeli papiksi ja hän toimi Tampereen kaupunginsaarnaajana 1836-61 ja Messukylän kirkkoherrana 1861-1903. 

Vuonna 1870 senaatti antoi päätöksen, jonka mukaan Tampereen kaupunki erotetaan itsenäiseksi seurakunnaksi Messukylästä, jonka yhteyteen se kuului.  Senaatin päätös oli pantava täytäntöön kuitenkin vasta Messukylän silloisen kirkkoherran kuoleman jälkeen.  Tamperelaiset odottivat hartaasti seurakunnallista itsenäistymistään, mutta Grönberg eli pitkään.  Alkuvuosina oli todettu, että ”Tampere pääsee eroon Messukylästä, kun rovasti Grönberg kuolee”, mutta odotuksen jatkuessa sanonta muuttui muotoon: Tampere pääsee eroon Messukylästä, jos rovasti Grönberg kuolee.  Tamperelaiset saivat odottaa 33 vuotta eli vuoteen 1903. Itsenäinen Tampereen kaupunkiseurakunta aloitti toimintansa 1. toukokuuta 1904 Grönbergin kuolemaa seuranneen armovuoden päätyttyä.

Pieni paja

Emil Aaltonen on 1900-luvun alkupuolen tunnetuimpia tamperelaisia. Hän siirsi kenkätehtaansa Tampereelle v. 1905 ja hänen vaikutuksestaan Tampereesta tuli Suomen kenkäteollisuuden keskus.  Aaltosen omistukset eivät jääneet pelkästään kenkätehtaisiin.  1930-luvulla Aaltonen hankki omistukseensa Lokomo Oy:n konepajan. Käytyään kaupan jälkeen katsomassa uutta teollisuuslaitostaan Aaltonen sanoi konepajan johtajalle: ”Minun on aina tehnyt mieleni tämmöistä pientä pajaa ja nyt minä sen sain.” Pieni paja Lokomo ei ollut silloinkaan, mutta Aaltosen omistuksessa se kasvoi moninkertaisesti.

Tupakkalakko

Emil Aaltonen oli elämäntavoiltaan vaatimaton ja hän hoiti hyvin terveyttään.  Hän ei ollut tupakkamies, mutta poltti savukkeen silloin tällöin, koska hänen käsityksensä mukaan tupakansavu puhdisti suun bakteereista.  Kerran hän otti savukelaatikon esille konttorissa ja tarjosi siitä konttoripäällikölleen. – Ei kiitos, sanoi tämä.  Olen ollut jo kolme kuukautta tupakkalakossa. – Se on oikein, huomautti Aaltonen.  Kyllä minunkin pitäisi oikeastaan vähentää tupakanpolttoa, kun tahtoo jo mennä koko savuke päivässä.

Presidentit kaskujen aiheena

Kekkosen presidenttiaikana 1960-luvun alussa ilmestyi kirja Presidenttikaskut, johon oli koottu kaskuja ja tarinoita tasavallan kahdeksasta päämiehestä.  Päivitettyä versiota ei taida olla, vaikka neljästä seuraavasta presidentistäkin kaskuja on. Kaskukirjasta löytyy myös ilmeisen tosi tarina Mannerheimista Tampereella tammikuussa 1918.

Mannerheim matkusti Helsingistä Pohjanmaalle tammikuun 16. päivänä.  Tampereelle asti sujui matka selkkauksitta, mutta siellä sattui passien tarkastuksessa välikohtaus, joka ilman onnellista sattumaa olisi saattanut aiheuttaa aavistamattomia muutoksia tuleviin tapahtumiin.  Junaan saapuneet kolme passintarkastaja-sotilasta näet väittivät, että kenraali Mannerheim on muuan venäläinen upseeri, jota siihen aikaan kovasti haeskeltiin, eivätkä lainkaan ottaneet uskoakseen hänen passiaan, jossa hänet mainittiin rauhalliseksi liikemieheksi.  Kenraali alkoi jo pukeutua seuratakseen sotilaita, mutta silloin tuli sattumalta paikalle eräs rautatieläislakkia kantava nuorukainen, melkein poikanen vielä, joka tiukasti selitti sotilaille, että koska kerran passi on kunnossa, ei sotilailla ole oikeutta häiritä rauhallista matkustajaa.  Kinasteltuaan hetkisen keskenään sotilaat sitten poistuivat ja ylipäällikkö pääsi jatkamaan matkaa Vaasaan.

Ulkomaille Teiskoon

Tuttuihin sanontoihin liittyy usein erilaisia selityksiä, jotka samalla ovat kaskuja.  Tällainen on myös sanontaan Ulkomaille Teiskoon liittyvä tarina, jonka päähenkilönä on Tuomiokirkkoseurakunnan kanttori Heikki Kuusniemi.  Tässä lainaus Sirkku Someron kaupunginosakirjasta, jonka nimi on juuri Ulkomaille Teiskoon. Tarina on kotiseutumies Jussi Mäenpään versio sanonnasta.

Heikki Kuusniemi oli saanut stipendin opiskelua varten ulkomaille.  Hän kertoi ystävilleen ja tuttavilleen ulkomaanmatkastaan jo hyvissä ajoin.  Lopuksi hän piti vielä komeat läksiäisjuhlat.  Tällöin joku vieraista kysäisi: ”Mitäs sinä menet sinne opiskelemaan”.  ”Kiäliä oppiin, kiäliä oppiin”, kuului Heikin vastaus.  Lähtöjuhlat olivat vallattoman riehakkaat, kuten isäntäkin.  Mutta olihan nyt millä mällätä.  Kun Heikki sitten seuraavana päivänä saapui Hangon satamaan ja aikoi ostaa laivalipun, havaitsi hän hämmästyksekseen, ettei stipendistä ollut enää tarpeeksi jäljellä.   Heikki palasi huvilalleen Teiskoon.  Jonkin ajan kuluttua sattui kuitenkin joku läksiäisjuhlissa ollut näkemään hänet ja kysäisi: ”Tännekös sinä niitä kiälia tulitkin oppiin?”.  ”No niinhän minä sanoinkin, että ulkomaille”, vastasi Heikki.

Siin Nakkila kirko vaiheill

Paikkakunnat ja paikat ovat henkilöiden lisäksi usein kaskujen aiheina.  Murrejutut ovat edelleenkin muodissa.  Tampereen kiälisiä uutisia tehdään edelleen radioon ja Tampere-Suomi sanakirjoja on ilmestynyt viime vuosinakin, kiitos Harri Hyttisen. Selitän tässä itselleni tuttua sanontaa ”Siinä Nakkilan kirkon vaiheilla”.  Kun juuriani kysellään, vastaan usein olevani kotoisin sieltä Nakkilan kirkon vaiheilta, vaikka sanonnalla on toisenlainen merkitys.   Kun sanotaan, että se on siinä Nakkilan kirkon vaiheilla, sillä tarkoitetaan jonkun asian olevan siinä hilkulla, melkein kohdalla,  mutta tarkkaa paikkaa ei kuitenkaan ole tiedossa.

Sanonnasta on ainakin kaksi selitystä, joista toinen on nakkilalaisten mielestä naapuripitäjissä keksitty, eikä siten mitenkään hyväksyttävä.  Oli lapsenruokkojuttu joskus siihen aikaan, kun heinäkuormia ja muitakin kuormia hevospelillä kuljetettiin.  Talon palkollinen, piikatyttö, oli saanut lapsen ja lapselle haettiin isää.  Todennäköisesti lapsen äidin kertoma asia oli totta, että hän oli kuorman päällä ja oli siellä myös talon nuori renkipoika.  Jutussa oli edetty siihen vaiheeseen, että tuomari kysyi, missä ja milloin tämä lapsi mahdollisesti oli saanut alkunsa.  Tähän nämä ilkikuriset ja monella tavalla kateelliset naapurit kertovat tytön vastanneen: Siinä Nakkilan kirkon vaiheilla.

Toinen nakkilalaisten oikeana pitämä tarina sopii paremmin satakuntalaiseen kulttuuriin ja elintapaan.  Nakkilan kirkonmäen alapuolella, siinä melkein nykyisen kunnantalon kohdalla sijaitsi aikanaan kestikievari.  Kun Kokemäenjoen yläjuoksulta olevat isännät lähtivät Poriin markkinoille, eivät he emäntien kuullen uskaltaneet sanoa, missä ensimmäisen kerran tavattaisiin.  Salakieltä silloinkin puhuttiin, kun isännät toisilleen sanoivat: Tavataan sitten siellä Nakkilan kirkon vaiheilla.

Nakkilan uuden kirkon rakentaminen ja Suomisen suku

Lopuksi vielä tositarina, joka on surullinen, vaikka lopputuloksena olikin se, että Nakkilaan rakennettiin uusi kirkko.  Jos Emil Aaltonen tehtaineen oli tärkeä tekijä Tampereen teollistumisessa, Juho Wiktor Suominen oli samaa Nakkilan kehittymisessä.  Suominen perusti 1900-luvun alussa Nakkilaan nahkatehtaan, joka toimitti raaka-ainetta myös Tampereen kenkätehtaille.  Suomisen tarina muistuttaa Aaltosen tarinaa miehestä, joka oli lähtöisin vaatimattomista oloista, mutta joka uskalsi perustaa yrityksen, joka työllisti ihmisiä ja kasvoi lopulta suureksi tehdaslaitokseksi.

Elokuun 23. päivän aamuna 1935 tehtailija Suominen oli yhdessä puolisonsa kanssa aamukävelyllä kotoaan Villilän kartanoon päin johtavalla tiellä.  Tällöin kartanon puutarhuri käsitteli puistossa sotilaskivääristä tehtyä pienoiskivääriä yrittäessään ampua harakoita niin huolimattomasti, että siitä lensi harhautunut kuula kaukana maantiellä kulkevan Suomisen vatsaan.  Suominen leikattiin Porissa ja kuula saatiin poistettua.  Suominen oli jo toipumassa, kun odottamatta kuumeesta johtuen muutenkin heikentyneen sydämen toiminta lamaantui aiheuttaen kuoleman elokuun 27. päivänä.  Sairaalassa Suominen ehti tehdä testamentin, jossa hän lahjoitti 3 miljoonaa markkaa uuden kirkon rakentamiseen Nakkilan vanhan kirkon tilalle.   Kirkko valmistui nopeasti ja se vihittiin käyttöönsä 1937, kun Suomisen syntymästä oli 60 vuotta.  

Suomisen lahjoitus on nykyrahassa noin 1,2 miljoonaa euroa.  Onko se suurin yksittäinen Suomessa tehty lahjoitus julkiseen rakentamiseen?  Emil Aaltonen muistetaan myös lahjoittajana.  Hän lahjoitti rahaa Tampereen kirjastotalon rakentamiseen ja myös Metsäkansan kirkon rakentamista hän rahoitti.

Liisa Poppius ja Yrjö Raevuori ovat kirjoittaneet kirjan Lapin Kulju ja Kulju-Suomisen suku.  Kirja valmistui samana vuonna kuin Nakkilan uusi kirkkokin. Juho Wiktor Suominen oli lähtöisin Turun ja Porin läänin Lapista ja hänen vaimonsa oli Nakkilasta.

J.W. Suomisen pojat jatkoivat yhtiön johdossa, vanhin poika Leo isänsä jälkeen toimitusjohtajana.  Kolmas sukupolvi tuli yhtiön johtoon 1976, kun Leo Suomisen poika Ilkka tuli toimitusjohtajaksi.  Ilkka Suomisen kausi toimitusjohtajana jäi lyhyeksi, kun hän palasi politiikkaan ja valittiin kesäkuussa 1979 Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtajaksi.  Vähän myöhemmin J.W. Suominen Oy myytiin Lassila & Tikanoja Oy:lle. Ilkka Suominen kuoli 23. toukokuuta 2022 83-vuotiaana.

Kirjoittaja: Heikki Nurmi

Tämän vuoden Tekniikan Maailman ensimmäisessä numerossa oli juttu otsikolla ”120 vuotta sähkösoittimia Suomesta”. Juttu alkoi seuraavasti:

Varhaisin alan arkistolöytö on tasan 120 vuoden takaa, vuodelta 1901.  Nakkilassa syntynyt luontaishoitoekspertti, pappi ja keksijä Juho Uoti kehitti tuolloin sähköavusteisia urkuja muistuttavan soittimen, jonka äänenväriä pystyi muuttamaan.  Soittimella oli mahdollista toteuttaa jopa neljän soittajan yhteisesitys.

”Unohduksiin jäänyt soitin asettaa suomalaisen sähkösoitinkehityksen täysin uudelle tasolle jopa kansainvälisessä vertailussa.  Uoti oli aikaansa edellä, mutta kukaan ei tarttunut keksintöön ja alkanut valmistaa sitä myyntiin”, alaa pitkään tutkinut säveltäjä, muusikko ja äänitaiteilija Petri Kuljuntausta sanoo.

Uteliaisuuteni heräsi tutkimaan, kuka tämä Nakkilassa syntynyt keksijä oikein oli. Wikipedia antaa  vastauksen ja Wikipedia-artikkelin linkeistä löytyy lisää tietoa.  En kirjoita tässä mitään elämäkertaa, vaan poimin muutamia yksityiskohtia Juho Uotin elämästä.  Kansalliskirjaston lehtiarkisto on hyvä lähde etsiä lisätietoja.

Lapsuus

Juho Uoti syntyi Nakkilan Tattaran kylässä  14.1.1862, samassa kylässä, jossa itse olen syntynyt.   Juho Uoti syntyi Uotilan talossa, joka hänen syntymänsä aikaan oli itsenäinen talo.   Vuonna 1867 talo siirtyi kuitenkin Puosin omistukseen. Puosi on vanhoja kantatiloja, josta Uotila aikanaan oli erotettu.

Perheeseen syntyi yhteensä seitsemän lasta, ensin kolme tyttöä ja sitten neljä poikaa.  Juho oli pojista vanhin.  Vanhin tytär ja kaksi pojista kuoli pienenä. Perheen isä kuoli vuonna 1868 Juhon ollessa kuusivuotias.

Nakkilassa elettiin vuosina 1867-1868 todella vaikeita aikoja.  Vuonna 1867 seurakunnassa syntyi 100 lasta ja kuoli 218 ihmistä.  Vuonna 1868 vastaavat luvut olivat 66 ja 198.  Seuraavana vuonna tilanne kääntyi ja lapsia syntyi 95, mutta kuolleita oli vain 52. (Sivuhuomautus: Nakkilassa on koronapandemian aikana ollut 27 koronatartuntaa.)

Koulunkäynti ja opiskelu

Juhon tiedot näkyvät Nakkilan rippikirjoissa pitkään.  Vuonna 1879 Juho kuitenkin kirjautui samana vuonna perustettuun Porin Lyseoon, jonka nimi perustettaessa oli Porin suomenkielinen yksityislyseo.  Juho Uoti asui sijaisperheessä ja valmistui ylioppilaaksi 1888 ja aloitti samana vuonna opiskelun Helsingin yliopistossa, aluksi lääketieteellisessä ja sen jälkeen matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa. Uoti suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon 1893.

Keksijä

Jo opiskeluaikana Uoti haki patentteja keksinnöilleen.  Alussa mainitusta keksinnöstä kirjoitettiin lehdissä vuonna 1901. Tässä linkki Aamulehden numeroon 11.7.1901.

Avioliitto

Uoti oli vuodesta 1897 lähtien naimisissa Matilda Augusta Laurilan (1863–1936) kanssa. He saivat seitsemän poikaa, joista kolme kuoli lapsena.

Toiminta kirjakustannusalalla

Opiskeluvuosiensa jälkeen Uoti toimi kirjankustannusalalla. Hän perusti vuonna 1897 liikekumppaninsa kanssa Poriin Uoti & Grönroos -nimisen kustantamon. Myöhemmin Uoti hankki yrityksen kokonaan omiin nimiinsä ja siirsi sen toiminnan Helsinkiin. Vuonna 1899 kustantamo siirtyi Tampereelle ja sen nimeksi vaihtui Kustannus ja Kirjapaino osakeyhtiö Sampo. Uoti luopui yhtiön osakkuudesta 1901. Juho Uoti asui rippikirjan mukaan Tampereella puolitoista vuotta 1900-1902.  Perheessä oli Tampereelle tullessa kaksi poikaa.  Kolmas syntyi ja kuoli Tampereella. 

Pappi

Juho Uoti aloitti teologian opinnot Helsingissä 1900-luvun alussa.  Papiksi Uoti vihittiin 1906. Uoti toimi lyhyitä aikoja eri seurakunnissa. Vuonna 1910 hänet olisi siirretty papiksi syrjäiseen Velkuan saaristoseurakuntaan, vaikka hän itse anoi siirtoa Porvooseen. Siihen ei kuitenkaan suostuttu ja Uoti päätti erota papin virasta.

Luontaishoidon neuvoja

Vuonna 1911 Uoti muutti perheineen jälleen Helsinkiin ja ryhtyi luontaishoidon neuvojaksi. Hän kirjoitti aiheesta 1912 kirjan otsikolla Kotiopas terveydenhoidossa.  Juho Uotin kuolemasta tuli viime vuonna kuluneeksi sata vuotta, joten on sallittua lainata kirjan alkuosa pdf-muodossa. Lempäälän luontaiskylpylä jatkaa perinteisiä uotilaisia vesihoitoja.   

Poliittinen toiminta

Yhteiskunnalliseen toimintaan Uoti ryhtyi vuonna 1916. Häntä on pidetty kristillisenä anarkistina. Kesäkuussa 1917 Uoti osallistui anarkistien tekemään Nikolainkirkon valtaukseen. Tästä tapahtumasta on Wikipediassa kuva Juho Uotista.

Kuolema

Juho Uoti kuoli tapaturmaisesti lokakuussa 1920 jäätyään junan alle Helsingin Pukinmäessä.

Pohdintaa

Juho Uoti oli kiistelty persoona pappina, perinteisen lääketieteen arvostelijana ja poliittisena toimijana.  Miten Nakkilan maaseudulta saattoi 1800-luvun lopulla tällainen henkilö lähteä maailmalle?  Todennäköisempi vaihtoehto olisi ollut kotitalon menetyksen jälkeen lähteä rengiksi lähitaloihin ja sitä kautta ehkä torppariksi. Opinnot Porin lyseossa ovat varmasti avaintekijä siihen, että Juho Uoti saikin toisenlaisen elämän. 

Pappisuraan on voinut vaikuttaa rukoilevaisjohtajan Matti Paavolan esimerkki.  Tattaran talot olivat pitkälle 1930-luvulle hyvin pienellä alueella ja Puosin ja Uotilan naapurissa oli myös Paavolan talo.  Matti Paavola tosin oli kuollut muutama vuosi ennen Juho Uotin syntymää.   

Sattumaa tai johdatusta on varmaan kaikkien elämässä.  Juho Uoti selvisi hengissä nälkävuosista.  Porissa oli sukulainen, jonka luona saattoi asua ja käydä koulua ylioppilaaksi asti ja päästä sitä kautta opiskelemaan yliopistoon.  Jostain oli syntynyt halu kehittää uusia asioita, tehdä keksintöjä.  Arvoitukseksi jää, miten sähköurkujen periaate tuli Juho Uotin mieleen. 

Kirjoittaja Heikki Nurmi

Minulla on vain yksi valokuva isoisästäni, siis isäni isästä, Kustaa Vihtori Nurmesta, joka kuoli 1929 paljon ennen syntymääni.  Isoisäni sukunimi oli alun perin Högman.  Hautakivessä lukee Vihtori Nurmi (29.6.1875-14.3.1929).

Kuva on suurennos ryhmäkuvasta, jonka taustasta en pitkään tiennyt mitään.  Kymmenisen vuotta sitten sain kuitenkin tietää kuvasta yllättävän paljon.  Siitä saan kiittää viime kesänä edesmennyttä Kari J. Talvitietä, joka tunnettiin Suomen kaartin historian asiantuntijana. Sattumalta kuvassa oli Talvitien isoisän isä Juho Heikki Talvitie.  Seuraava  teksti on suoraan Talvitien vastauksesta. Lisätietoja Suomen kaartin historiasta kannattaa etsiä Torsten Ekmanin kirjasta Suomen kaarti 1812-1905.

Kuva esittää 7. Ulvilan reservikomppanian viimeisiä harjoituksia kesällä 1899, jolloin oli jo tieto siitä, että Suomen oma sotaväki tullaan lakkauttamaan yhtenä venäläisten sortotoimenpiteenä.  Järjestelmähän oli sellainen, että kutsuntatilaisuuden arvannosto ratkaisi palvelustavan.  Etukäteen oli määrätty lähinnä asukasluvun perusteella, kuinka monta miestä otettiin kolmivuotiseen palvelukseen läänin pääkaupungissa Turussa toimineeseen tarkk’ampujapataljoonaan.  Tässä tapauksessa numero 13 oli riittävän korkea, jotta Kustaa Viktor Nurmi ei joutunut tähän joukkoon.  Sen sijaan häntä odotti harjoittelu kolmena peräkkäisenä kesänä lähiseutunsa reservikomppaniassa (45 + 30 + 15 päivää).

2. Turun tarkk’ampujapataljoonan alaisuudessa oli neljä reservikomppaniaa (5. Kärsämäki, 6. Uusikaupunki, 7. Ulvila ja 8. Ikaalinen), joista Ulvilan vastuulle kuuluivat mm. Kiukaisten kappeli ja Nakkilan pitäjä.

Koska Kustaa Viktor oli syntynyt vuonna 1875, hän joutui kotiseudullaan kutsuntaan keväällä 1897.  Nostettuaan kutsuntatilaisuudessa arvan numero 13, oli hänen palveltava lähimmässä reservikomppaniassa, siis Ulvilan Ravanninkylässä, kesällä 1898, 1899 ja 1900.  Ensimmäisessä 45 päivän harjoituksessa hän oli kesäkuun alusta 1898 lukien.  Toiseen hän tuli heinäkuun puolenvälin jälkeen 1899.  Koska hän esiintyy kuvassa, on ajankohta siis heinäkuun loppu tai elokuun alkupuolisko 1899.  Kustaa Viktorille ei kolmatta harjoitusta koskaan tullut Bobrikovin toimenpiteiden johdosta.

Kaikilla sotilailla on lakissaan numero 2, joka viittaa siis 2. Turun tarkk’ampujapataljoonaan.  Kouluttajat istuvat toisessa rivissä.  Kaksi upseeria kuvassa (molemmilla sapelin kantohihna ja kaksirivinen napitus) ovat 7. Ulvilan reservikomppanian päällikkö (1897-1902) luutnantti Henrik Axel Stephan kuvaa katsoen vasemmalla ja hänen oikealla puolellaan näihin harjoituksiin tullut ”kesävänrikki”, aliluutnantti Oskar William Nikander, joka oli lähetetty komppanianpäällikön avustajaksi 5. Kuopion tarkk’ampujapataljoonasta.  Stephanin vasemmalla puolella istuu komppanian vääpeli (1888-1902) Juho Heikki Talvitie (1859-1919), hänelläkin sapelin kantohihna.  Muut toisessa rivissä istuvat ovat apukouluttajia. Neljä heistä kuului Ulvilan reservikomppanian pysyviin plutoona-aliupseereihin ja nuoremmat ovat Turun pataljoonasta nimenomaan tätä harjoitusta varten lähetettyjä nuorempia aliupseereita.  Vasemmassa reunassa istuu raidallisista olkakuvioistaan tunnistettava pataljoonasta lähetetty signalisti eli torvensoittaja.  Toinen signalisti on oikeanpuolimmaisena toiseksi viimeisessä rivissä.  Toisessa rivissä kouluttajien joukossa kolmantena oikealta on välskäri Lidman.

Kuva on otettu Ravanninkylän kasarmikentällä ja miehistörakennuksen erikoinen katto näkyy taustalla.  Ylimääräinen harjakatto on tuuletusta varten.  Asetakki oli lähinnä musta ja siinä keskisiniset olkalaatat, joissa numero kaksi. Takana vasemmalla näkyy mies, jolla on valkoinen ”voimistelupaita”, samoin pari voimistelupaitaista miestä seisoo tarkasti katsoen katolla. Mustien paraatihousujen lisäksi harjoituksissa käytettiin valkoisia ”liinahousuja”.  Aseena oli loppuun saakka Berdan II –tyyppinen kivääri.

Tämä valokuva on epäilemättä eräänlainen muistokuva, kun jo tiedettiin, että kyseessä olivat viimeiset harjoitukset.  Pataljoonien toiminta jatkui vuoden 1901 loppuun ja lopullinen alasajo tapahtui tammikuussa 1902.  Suomen Kaartilla elämä jatkui syksyyn 1905.

Kirjoittaja: Heikki Nurmi

Nakkilan Leistilä

Vierailin marraskuussa 2020 kotipaikkakunnallani Nakkilassa.  Päätin käydä kirkon vieressä olevan hautausmaan lisäksi toisella vähän erilaisella hautausmaalla.  Tiesin sen olemassaolon, mutta en ollut siellä koskaan ennen vieraillut.  Sain hyvät ohjeet paikan löytämiseksi.  Leistilän risteyksestä ajetaan vähän matkaa Hormistoon päin.  Paikka on keskellä peltoa, mutta näkyy tielle. Mitään viittoja tai muita opasteita ei ole.  Hautausmaalle ei ole tehty mitään polkua.  Onneksi olin varannut saappaat mukaan.  Muuten matka läpi kostean kynnetyn pellon olisi jäänyt tekemättä.  

Miksi täällä on tällainen hautapaikka?  Vastaus tulee tämän jutun lopussa.  Tähän väliin muita erilaisia hautapaikkoja ja hautausmaita.

Sibeliuksen hauta Ainolassa

Ainolan kävijät muistavat hyvin Jean Sibeliuksen (1865-1957) ja hänen vaimonsa Ainon (1871-1969) haudan.  Sukututkimusseuran retki keväällä 2013 tehtiin Tuusulanjärven kulttuurikohteisiin. 

Alpo Jaakolan hauta Loimaalla

Kesällä 2020 teimme retken Loimaalle ja kävimme Alpo Jaakolan patsaspuistossa.  Yllätyin, kun alueelta löytyi Alpo Jaakolan (1929-1997) ja hänen toisen vaimonsa Marjan (1938-2012) hauta.

Nottbeckien hautausmaa

Nottbeck-suvun yksityinen hautausmaa sijaitsee Tampereen Lielahden kaupunginosassa Lielahden kartanon lähellä. Hautausmaa on rauta-aidan ympäröimä. Siellä on kappeli ja seitsemän hautaa. Alueelle on haudattu yhteensä kymmenen Nottbeck-suvun jäsentä. Alueesta on tehty inventointiraportti marraskuussa 2009.

Nottbeckien hautausmaalle on haudattu Wilhelm von Nottbeck , hänen vaimonsa Marie Elise Costance, neljä heidän seitsemästä pojastaan, kahden avioituneen pojan puolisot sekä kolmannesta polvesta kaksi henkilöä, keskenään avioituneet serkukset. Hautaukset ajoittuvat vuosille 1885–1997 ja koostuvat seitsemästä arkkuhautauksesta ja kolmesta Sveitsistä tuodun uurnan hautauksesta.

Alueen vanhin hauta on Ernst von Nottbeckin hauta. Ernst von Nottbeck kuoli puukotuksen seurauksena saamiinsa vammoihin tammikuussa 1885. Kuoleman yksityiskohdat eivät ole koskaan selvinneet, joten tapaus herätti aikanaan suurta huomiota ja siitä kulki Tampereella erilaisia tarinoita.

Liuksialan kartanon hautausmaa

Kangasalla Liuksialan kartanon mailla on kappeli, jonka yhteydessä Meurman-suvun hautausmaa.  Nykymuodossaan hautausmaa on perustettu 1930-luvulla.  Suvun tunnetuin henkilö Agathon Meurman on haudattu Kangasalan kirkon vieressä olevalle hautausmaalle.

Hautausmaa-alue on mäntyvaltainen metsäsaareke Liuksialan kartanoon johtavan koivukujan vasemmalle puolelle avautuvan peltoaukean keskellä. Alueella on pieni kappeli, joka on ympäröity kivi- ja kuusiaidalla.  Paikalla on sijainnut myöhäisrautakautinen (800-1200 jKr.) kalmisto ja tämän jälkeen Kangasalan ensimmäinen kirkko.

Kauko Ikosen hauta

Selitys hautaan Nakkilan Leistilän pellolla tulee tässä: Toukokuun 9. päivä 1947 ilmavoimien koneet (4+2 konetta) olivat tekemässä taisteluharjoitusta.  Yksi koneista joutui hallitsemattomaan syöksyyn.  Koneesta irtosi ilmassa osia ja syöksy muuttui pystysuoraksi putoamiseksi. Kapteeni Kauko Ikosen ohjaaman Myrsky-koneen alastulopaikka on muistokivellä ja takorautaisella aitauksella suojattu hautapaikka.  Seudun erikoislaatuisesta maaperästä johtuen koneen runko moottoreineen tunkeutui niin syvälle liejuun, ettei sitä saatu sieltä nostetuksi.  Tuloksettomiksi jääneitä kaivauksia tehtiin yhdeksän metrin syvyyteen asti.

Hävittäjälentäjä kapteeni Kauko Kullervo Ikonen synt. 20.8.1918 Sortavalassa lepää tässä hautautuneena syöksyttyään maahan 9.5.1947.  Tämä paikka on vihitty hänen viimeiseksi leposijakseen, jota kunnioittaakseen lentäjätoverit pystyttivät patsaan.

Kotimaisten Myrsky-hävittäjien lyhyeksi jäänyt historia oli täynnä vastoinkäymisiä.  Onnettomuuksissa tuhoutui useita koneita, kolme ohjaajaa sai surmansa.  Ikosen onnettomuuden jälkeen konetyyppi määrättiin välittömästi lentokieltoon.   

Jaakko Hyvösen kirjasta Kohtalokkaat lennot 1945-1988  voi lukea onnettomuuden yksityiskohdat.

Tiedätkö muita erilaisia hautausmaita?

Pyynikin kirkkopuisto on tamperelaisille tuttu paikka. Siellä on Wilhelm von Nottbeckin kolmannen, synnytyksen yhteydessä kuolleen pojan muistokivi.  Pitkäniemen sairaalan hautausmaa on ollut myös esillä. Tiedätkö muita erilaisia hautapaikkoja Pirkanmaan alueelta?  Odotan vihjeitä tämän tekstin kommentteihin.

Kirjoittaja: Heikki Nurmi
Kuvat: Heikki Nurmi

Kalevankankaan hautausmaa Tampereella on monen tunnetun runoilijan viimeinen leposija.  Hautausmaan esitteessä mainitaan Lauri Viita, Yrjö Jylhä, Eeva-Liisa Manner ja Tampereen ensimmäiseksi runoilijaksi mainittu Augusta Lundahl-Wallenius.  Voi kai Juice Leskisenkin lukea runoilijaksi. Listan ulkopuolelle on jäänyt Mirkka Rekola ja myös tämän jutun päähenkilö Lasse Heikkilä.

Kansallisbiografian mukaan Lasse Heikkilä on yksi suomenkielisen modernin lyriikan perustajista. Hän julkaisi kuusi runokokoelmaa sekä näytelmiä ja novellikokoelman. Hän on kuolemansa jälkeen ilmestyneen teoksensa Balladi Ihantalasta ansiosta merkittävin jatkosotaa kuvannut runoilijamme.

Lasse Matias Heikkilä syntyi 6.11.1925 Kiikoisissa.  Sukunimi oli alun perin Levola.  Hänen vanhempansa olivat Kalle Hemming Levola (1890-1965) ja Hilja Maria o.s. Heikkilä (1893-1925).  Äiti kuoli lapsivuoteeseen ja lapsi otettiin kasvatiksi enonsa Kaarlo Evert Heikkilän perheeseen Tampereelle. K.E. Heikkilän nousu torpparinpojasta vaatetusalan tehtailijaksi Tampereella on menestystarina.  Kun kasvatusvanhemmatkin kuolivat, Heikkilä adoptoitiin Helsinkiin Uuden Suomen päätoimittajan Lauri Ahon perheeseen.

Heikkilän ikäluokka joutui jatkosotaan.  Heikkilä osallistui panssaritorjuntamiehenä Ihantalan taisteluun kesällä 1944.  Sotakokemuksista Heikkilä kirjoitti teoksen Balladi Ihantalasta.  Teos julkaistiin Heikkilän kuoleman jälkeen 1999.  Yrjö Jylhän Kiirastuli on paremmin tunnettu runokirja sodasta kuin Heikkilän Edgar Lee Mastersin Spoon River -antologiaa muistuttava teos, jossa kuolleet kertovat oman tarinansa.

Heikkilän myrskyisä elämä päättyi varhain 36-vuotiaana 1961.  Kuolinsyytä ei ole pystytty selvittämään.

En käy läpi Heikkilän elämää kovin tarkasti, sillä Osmo Pekosen muistelmateoksesta ”Marian maa – Lasse Heikkilän elämä 1925-1961” voi hänen runoudestaan ja elämän vaiheistaan lukea tarkemmin.  Pekonen kertoo Heikkilän avioliitoista ja hänen suhteistaan aikakauden muihin tunnettuihin runoilijoihin.  Lainaan kirjasta kuitenkin yhden kappaleen:

”Kurkistakaamme satakuntalaiseen mikrohistoriaan Lasse Heikkilän äidinkin puolelta. Hilja Heikkilän isä oli torppari Kustaa Albinus Juhonpoika Paldan (1846-1917), joka muutti Nakkilasta Lavian Riuttalaan 1869. Hän oli solakka, salskea mies. Kustaa Paldan oli Nakkilan Iso-Teinilöiden sukua: hänen isoisänsä oli torppari Juho Juhonpoika Teikkala ja tämän isä rustitilallinen Johan Mikonpoika Iso-Teinilä.  Runoilija Lasse Heikkilän myöhemmät kuvitelmat itsestään Satakunnan mahtitalonpoikien jälkeläisenä perustuivat lähinnä tähän sukuhaaraan.”

Tartun tähän, sillä isäni äidin isä Salomon viljeli myös Teikkalan torppaa ja äitini puolelta olen Iso-Teinilöiden jälkeläisiä. Mielenkiintoista on, että Heikkilä arvosti juuri talonpoikaisia juuriaan. Aatelisten jälkeläisiähän sitä halutaan olla.   Arvo Harjunmaa on tehnyt selvityksen Heikkilän suvusta. Harjunmaan arkisto on Kansallisarkiston Turun toimipisteessä.  En ole päässyt katsomaan, onko Harjunmaa käyttänyt Hugo Lagströmin Genoksessa 1962 julkaistua artikkelia Porin Kissalan sukusikermä. Sen perusteella Iso-Teinilän isännät polveutuvat Porin ensimmäisestä pormestarista Pietari Matinpoika Kissasta.  Olisiko Lasse Heikkilän pitänyt olla ylpeä tästä esi-isästään?

Olen siis itsekin Kissalan poikia, mutta mitä se oikeasti tarkoittaa.  Kun kerron olevani sukua Porin ensimmäiselle pormestarille, joku voi kysyä, paljonko minulla on tämän miehen perimää.  Pietari Kissa on, jos Hugo Lagström on tulkinnut oikein vanhoja tuomiokirjoja, minun ääiäiääiiiiäi. Näitä 13. polven esivanhempia minulla on laskuni mukaan 2¹³ eli 8192 ja Pietari Kissa on yksi heistä.  Tietysti noita esivanhempia on esipolvikadon takia huomattavasti paljon vähemmän, mutta silti pormestarin osuus perimässäni on promillen murto-osa.  Ehkä minun on parempi olla Heikkilän tavoin ylpeä talonpoikaisista juuristani, kuten suurin osa suomalaisista voi olla, tai sitten käsityöläisistä, joita edustaa edellä mainitsemani torppari Salomon Teikkala. Hän oli pitäjänräätäli ennen ryhtymistään torppariksi.

Kirjoittaja: Heikki Nurmi