Kaikki kirjoittajan tamsuku artikkelit

Eero Lappalainen – viulisti ja päätoimittaja Kuopiosta

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Eero Lappalainen oli lahjakas muusikko, mutta ryhtyi kuitenkin sanomalehden toimittajaksi voidakseen vaikuttaa suoremmin isänmaan tärkeisiin asioihin. Hän toimi maalaisliittolaisten lehtien toimittajana ja päätoimittajana yli neljäkymmentä vuotta ja kehitti viimeksi Savon Sanomat maakuntansa ykköslehdeksi.

Eero Lappalainen syntyi 12.5.1889 Kuopion maaseurakunnan Jännevirralla ja kuoli 7.5.1962 Kuopiossa. Lappalaisen vanhemmat olivat kestikievarin pitäjä ja maanviljelijä Kustaa Lappalainen ja Johanna Qvick. Kustaa Lappalainen oli syntynyt 1.6.1856 Kuopion maaseurakunnan Rissalan Ränttilässä ja hän kuoli 25.2.1933 Siilijärven Toivalassa. Hänen puolisonsa Johanna Qvick oli syntynyt 13.1.1857 Maaningan Haatalassa. Hän kuoli 4.8.1914 Kuopion Jännevirralla. Aviopari sai kaikkiaan neljätoista lasta. Kustaa Lappalaisen tunnetut sukujuuret ulottuvat 1500-luvun Varkauden Lapinmäkeen.

Eero Lappalainen 50 vuotta.
Savon Sanomat 11.5.1939.

Eero Lappalaisen ensimmäinen puoliso vuodesta 1915 oli Lyydi Korhonen (k. 1933) ja toinen vuodesta 1934 Lyydi Korhosen sisar Bertta Korhonen. Eero ja Lyydi saivat kolme lasta: Leena Johanna (1917-1979), Anna Maria (1919-) ja Jaakko Kustaa (1921-1941). Jaakko kaatui Heinijoen Kämärissä 26.8.1941. Hänet on haudattu Helsinkiin Malmin sankarihauta-alueelle. Jaakko Kustaa oli ollut armeijan palveluksessa jo ennen talvisotaa ja sen aikana 02.09.1939 – 29.05.1940 (joukko-osasto LLv.14/Lento.R 1) ja sitten jatkosodassa 25.06.1941 – 26.08.1941 (joukko-osasto 9./JR 3).

Musiikkiura

Eero Lappalainen oli musiikillisesti lahjakas. Hänen kotinsa oli melko vauras ja siksi hän pystyi menemään 13-vuotiaana vuonna 1902 Helsingin Filharmonisen Seuran orkesterikouluun. Aika oli Suomen taiteen, myös musiikkitaiteen kulta-aikaa. Eerolla oli vakava aikomus musiikkialalle. Hän toimi orkesterikoulusta valmistumisensa jälkeen kolme vuotta seuran orkesterissa, kunnes siirtyi 1912 Kuopion Musiikinystävien yhdistyksen orkesterin konserttimestariksi ja viulunsoiton opettajaksi. Tänä aikana hän joutui jo osalliseksi sanomalehtityöhön, mutta jatkoi kuitenkin musiikin opiskeluaan Pietarin konservatoriossa Jāzeps Vītolsin (Wihtol) johdolla. Vitols oli itse Rimski-Korsakovin oppilas samassa laitoksessa ja opetti siellä musiikin teoriaa professorina. Hän oli merkittävä musiikkiauktoriteetti ja säveltäjä. Mutta vallankumous ja erityisesti bolshevikkikaappaus marraskuussa 1917 keskeytti musiikkiopinnot Pietarissa ja Lappalainen palasi Suomeen.

Lehtimiesura

Ajan kiivas poliittinen lataus vei miehen. Lupaavan musiikkitaiteilijan uran vaihtuminen toimittajan uraksi selittynee yksinkertaisesti halulla vaikuttaa suoremmin isänmaan tärkeisiin asioihin kuin musiikin keinoin voisi. Seuraavan vuoden alusta Lappalaisesta tuli Saarijärven Paavo -lehden toimitussihteeri ja toimittaja Jyväskylässä Santeri Haapasen suosittelemana. Samalla hän valitsi Maalaisliiton puolueekseen, sillä jo kotona oli aatteelle taustaa, ja puolueen jäsenyys oli uuden toimen edellytyskin. Saarijärven Paavon arvoja olivat raittiushenkisyys, aitosuomalaisuus ja valistushenkisyys. Maalaisliiton piirisihteerinä hän toimi Jyväskylässä 1922 ja piirin puheenjohtajana 1923-1926. Lehti oli jatkuvissa taloudellisissa vaikeuksissa ja toimitustyö oli Lappalaisen harteilla. Hankaluuksiin kyllästyneenä vuonna 1926 hän siirtyi Maakansan toimittajaksi Viipuriin. Lehden päätoimittaja hänestä tuli 1932. Päätoimittajakauden aikana lehti nousi vuoden 1931 konkurssista jopa taloudellisesti kannattavaksi. Lappalainen oli aikaansaapa ja työteliäs, tuli ihmisten kanssa toimeen ja oli ilmeisesti kykenevä talousjohtajakin.

Lapin Kansan päätoimittajana Rovaniemellä Lappalainen työskenteli 1940-1943, jona aikana lehti nousi alueensa johtavaksi lehdeksi. Hän palasi Kuopioon vuoden 1943 alussa Savon Sanomat -lehden päätoimittajaksi ja työskenteli lehdessä aina eläkkeelle jäämiseensä asti vuonna 1960. Lehti kohosi hänen johdollaan maakunnan ykköslehdeksi. Hänen kautensa Savon Sanomia leimaa lehden avautuminen muillekin kuin maalaisliittolaisille näkökannoille ja sen kehittyminen alueelliseksi yleissanomalehdeksi. Kilpailijoista Savon Kansa lopetti 1958 ja Savon Sanomat osti sen vasta myöhemmin.

Eero Lappalaisesta on sanottu, että hän oli selvästi ennen kaikkea talousmies, joka nosti kolme, ehkä neljäkin maalaisliittolaista sanomalehteä vaikeuksistaan. Mitä ilmeisimmin hän oli lehdissään paremminkin toimitusjohtaja kuin päätoimittaja. Hänellä oli selvä tuntuma siitä, mihin suuntaan lehtiä kannatti kehittää: kohti yleislehteä, uutisvälitystä ja voimaa ilmoitusvälineenä, pois puolueen taisteluaseen asemasta. Helsingin Sanomat otti juuri tällä reseptillä 1920-luvun lopussa ratkaisevan irtiottonsa maan muusta sanomalehdistöstä. Lähtiessään eläkkeelle 1960 Savon Sanomista Eero Lappalainen jätti uusille urille asettuneen, menestyvän, maakuntansa ykköslehdeksi nousseen sanomalehden.

Savon Sanomien talo Kuopion Vuorikadulla 1960-luvun lopulla

Lähteitä:

  • Seppinen, Ilkka: Lappalainen, Eero. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 8.3.2024)

Kirjoittaja Jorma Lappalainen

Sukututkijan arkea

Kirjoittaja: Marja-Leena Viilo

Sain viime keväänä pyynnön selvittää Valkojan torpan asukkaita. Valkoja oli Laadun talon torppa Mouhijärven Hahmajärvellä. Asukkaat löytyivät nopeasti rippikirjoista, mutta hankaluudet alkoivat, kun yritin saada heidät liittymään sukututkimusohjelmassani oleviin henkilöihin. Yhtään Valkojaa ei ennestään löytynyt. Alkoi asukkaiden, kahden suvun jäsenien taustojen selvittäminen. Kirkonkirjoihin oli pujahtanut virheitä niin syntymäaikoihin kuin -paikkoihinkin. Renkien, piikojen ja itsellisten perässä sai juosta hengästymiseen asti. Tein myös yhden pahimmista virheistäni koko sukututkijan taipaleellani. Mikko Erikinpojalla oli sama syntymäaika kuin Mikko Mikonpojalla – hairahduin tutkimaan Mikonpoikaa Erikinpojan sijasta. Kokemus tämäkin. Näin pitkään en aikaisemmin ole väärän patronyymin perässä vaeltanut.

Tutkimus oli poikkeuksellisen monipuolista. Yksi tyttäristä muutti Amerikkaan 111 vuotta sitten. Etunimi Ksenia muuttui Senjaksi ja hänen Ikaalisissa syntyneen, Minnesotassa vihityn aviomiehensä sukunimi Peltosesta Pelloksi. Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan arkiston asiakirjoista löytyi ulkoasiainministeriön kirje aviomiehen kuolemasta. Tieto oli kulkenut Ikaalisista Tampereelle, jonne aviomies oli muuttanut ennen lähtöään Amerikkaan. Parille syntyi kaksi lasta, joista tyttären perheen tiedot löytyivät nopeasti, koska he asuivat Minnesotassa, josta tietoja on helposti haettavissa FamilySearch-tietokannasta. Pojankin tiedot löytyivät, mutta Texas on hieman haastavampi osavaltio tutkia. Lopulta selvisi, että hänen leskensä oli avioitunut uudelleen. Facebook astui mukaan kuvioihin, kun en muualta löytänyt, olisiko alle sata vuotta sitten syntynyt vaimo jo kuollut. Sain tyytyä vastaukseen, että hän oli kahden poikansa kanssa kuvassa viisi vuotta sitten ja ajeli autollaan kotikaupunkinsa ruuhkissa 90-vuotiaana.

Päätin lisätä selvittämäni tiedot Geniin sitä osin kuin kulunut aika salli. Pyrin lisätessäni olemaan tekemättä kaksoiskappaleita profiileista ja yhdistän profiilit, jos olen saanut aikaan tuplan. Tässä puuhassa törmäsin ongelmaan. Yhden perheen kaksi poikaa oli mestattu Toijalan vankileirillä 1918. Tiesin, että heidät oli lisätty jo Geniin, mutta en meinannut löytää heitä. Lopulta keksin katsoa Genin projekteista, olisiko siellä sotasurmaprojektia. Olipa tietenkin, mutta peruskäyttäjänä en pääse tekemään hakuja Genissä, joten oli kahlattava yli 40 000 henkilön joukkoa läpi. Lopulta pojat löytyivät, mutta heidän liittämisensä vanhempiinsa ei onnistunutkaan peruskäyttäjältä. Onneksi Geni-kuraattori tuli apuun. Myöhemmin olen oppinut hyödyntämään tupla-ketjua Facebook-ryhmän Yhteiset sukujuuret – sukututkimus nykypäivän työkaluin Suositeltu-osiossa.

Yksi erikoinen piirre selvitystyössä oli Ikaalisista Uuteenkaupunkiin otettu muuttokirja, jolla palattiin takaisin Ikaalisiin. Toinen erikoisuus oli isoenoni kotitalon nimi sulkeissa yhdessä kuolintiedossa. Pikkuserkkuni avustuksella päättelin, että kyseessä oli kuin olikin sama asuinpaikka.

Lisäksi löysin tietoa Valkojan alueen muinaisjäännöksestä, kivikautisesta asuinpaikasta. Asuinpaikka sijaitsee Hahmajärven ja Valkijärven välisellä alueella, Tomulantiestä 90 m luoteeseen hiesupellolla. Löydöt paikalta ovat kvartsiesine ja -iskoksia. Löytyipä Valkoja nykykartastakin.

Kirjoittaja Marja-Leena Viilo

Kaksi siskosta – kaksi erilaista elämää

Kirjoittaja: Raija Kannisto, Lempi Jääskeläinen

Pohjois-Karjalassa Kesälahden kunnassa asuneeseen Asikaisen perheeseen syntyi vuosina 1844-1864 seitsemän lasta. Heistä neljäntenä syntyi Ulrika Vilhelmiina vuonna 1853 ja kuudentena Henrika 1861. Ulrika oli siis yli seitsemän vuotta vanhempi Henrikaa. Ulrika Vilhelmiina, jota kutsuttiin Miinaksi, oli isoäitini Iidan äiti.

Tarkastelen tässä artikkelissa sisarusten elämänvaiheita, joissa on yhtäläisyyksiä, mutta myös eroavuuksia. Yhtäläisyytenä on se, että molemmat muuttivat syntymäpitäjästään Kesälahdelta naapuripitäjään Parikkalaan ja löysivät sieltä aviomiehet sekä se, että molemmat jäivät aikanaan leskeksi.

Sisarusten äiti Katrina Makkonen oli kuollut Kesälahdella 50-vuotiaana vuonna 1875 pilkkukuumeeseen. 56-vuotias isä Gabriel oli ilmeisesti sairaalloinen, koska hän oli joutunut tilattomaksi ja merkitty rippikirjassa raihnaiseksi, joten tyttärien oli otettava vastuu itsestään.

Sisarusten avioituminen Parikkalaan

Isosisko Miina meni naimisiin 25-vuotiaana 1878 Kesälahdella Pekko Kososen kanssa ja muutti saman tien Pekon kotitilalle Parikkalaan. Pekko oli ilmeisesti tutustunut Miinaan jo tämän asuessa Kesälahdella, sillä ensimmäinen lapsi syntyi jo kuuden kuukauden kuluttua vihkimisestä. Miina ja Pekko saivat kahdeksan lasta, joista neljä kuoli pienenä. Aikuiseksi eläneistä neljästä lapsesta kaksi muutti Viipuriin ja kaksi eli elämänsä Parikkalassa.

Myös Henrika muutti Parikkalaan helmikuussa 1878, jolloin hän oli 17-vuotias. Hän meni piiaksi Saaren kylään ja siirtyi sieltä piiaksi Joukioon. Siellä hän tutustui Juhana Jääskeläiseen, jonka kanssa avioitui 20-vuotiaana vuonna 1881. Juhanan suku oli asunut Joukiossa 1600-luvulta lähtien ja Juhana vei nuorikkonsa kotitilalleen. Henrika ja Juhana saivat neljä lasta, joista vanhin lapsi Helmi syntyi Parikkalassa ja muut Viipurissa. Yksi lapsi kuoli aivan pienenä.

Ei ollut ihan tavallista, että piika meni naimisiin tilallisen pojan kanssa. Molempien sisarusten aviomiehet olivat parikkalalaisia tilallisen poikia ja siskokset avioituessaan piikoja, joten heidän sosiaalinen asemansa kohosi.

Miinan ja Henrikan elämänvaiheita

Miina ja Pekko asuivat koko elämänsä Parikkalassa, jossa myös kuolivat. Pekko kuoli 74-vuotiaana joulukuussa 1919 ja Miina jäi leskenä asustelemaan mökissään Joensuun kylässä, kunnes joutui hoitoon kunnalliskotiin 1931. Tulon syyksi kunnalliskotiin oli merkitty vanhuuden heikkous ja ammatiksi maatyöläinen. Miina kuoli siellä 81-vuotiaana helmikuussa 1935, kuolinsyynä vanhuus.

Kuva 1. Pekko ja Miina Kososen mökki Parikkalan Joensuun kylässä. Kuvannut Raija Kannisto 2014.

Henrikan ja Juhanan perhe sen sijaan ei jäänyt Parikkalaan, vaan muutti vuonna 1884 Viipuriin. Siellä aviomies toimi kauppiaana, mutta myös Henrika ryhtyi harjoittamaan lihakauppaa. Aviomies Juhana kuoli vuonna 1908, jolloin Henrikalle jäi huollettavaksi kaksi alaikäistä lasta, Aili ja Lempi. Henrika jatkoi kaupan pitoa ja se menestyi ilmeisesti hyvin. Aviomiehen kuoleman jälkeen Henrika pystyi hankkimaan kotiin uusia huonekaluja, kuten sohvan, pari nojatuolia, sohvapöydän ja paksun turkkilaisen maton. Katossa oli kynttiläkruunu, jossa paloivat kynttilät.

Kuva 2. Henrika ja lapset Aili ja Lempi v. 1911. Kuva SKS:n (Suomalaisen kirjallisuuden seuran) Lempi Jääskeläisen arkistosta.

Molemmat sisarukset jäivät siis leskeksi, mutta Henrika jäi vain 47-vuotiaana, kun taas Miina oli jo 66-vuotias. Henrika koulutti tyttärensä, Helmi koulutettiin kanttori-urkuriksi ja Aili ja Lempi ylioppilaiksi ja molemmat opiskelivat myös yliopistossa joitain aineita. Henrika kuoli vuonna 1918 sydänkohtaukseen, jolloin tyttäret Aili ja Lempi olivat vielä alaikäisiä.

Miinan lapset kävivät vain rippikoulun ja vasta hänen lapsensa Iidan lapsenlapsesta tuli ylioppilas vuonna 1967.

Siskosten lasten Iidan, Ailin ja Lempin elämänvaiheet

Vertailen vielä Miinan lapsen Iidan ja Henrikan lasten Ailin ja Lempin elämänvaiheita. He olivat serkuksia ja asuivat perheineen samaan aikaan Viipurissa. Heidän kohdallaan tulee hyvin näkyviin kahden lesken erilaiset elämänkulut.

Iida Sinkkonen ja lapset

Tarkastellaan ensin Miinan tyttären Iidan elämää. Isoäitini Iida Maria Sinkkonen o.s. Kosonen syntyi 1882 Parikkalassa.

Iida avioitui kaksi kertaa ja jäi leskeksi kaksi kertaa. Hän meni naimisiin Parikkalassa ensin Adolf Sinkkosen ja sitten Viipurissa Matti Sinkkosen kanssa.  Molemmat veljekset olivat ammatiltaan räätäleitä ja kuolivat keuhkotautiin.

Iida oli ammattitaidoton, joten molemmilla kerroilla eläminen oli tiukkaa. Työkseen Iida kävi ihmisten kodeissa siivoamassa ja pesemässä pyykkiä.

Ensimmäisen aviomiehen kuollessa hänelle jäi elätettäväksi kaksi lasta ja toisella kertaa kolme lasta, mutta onneksi ensimmäisen avioliiton lapset olivat jo aikuisia. Viipurissa he asuivat mm. Otavankadulla, jonka lähellä olevalla Patterinmäellä lapset kävivät leikkimässä.

Talvisodan evakkona Iida päätyi lastensa kanssa Tervakoskelle. Hän kuoli 67-vuotiaana Forssan kunnalliskodissa helmikuussa 1950.

Kuva 3. Iida ja lapset Kalle, Mirjam ja Sirkka evakossa Janakkalan Tervakoskella 1944. Raija Kanniston kotialbumi.

Henrika Jääskeläisen lapset Aili ja Lempi Jääskeläinen

Aili syntyi 1898 ja Lempi 1900, molemmat Viipurissa. Lapsena hekin kävivät leikkimässä Patterinmäellä, koska asuivat sen lähellä. Kuolema koetteli heidänkin perhettään, kun ensin kuoli isä 1908 ja äiti 1918, joten he jäivät orvoiksi.

Molemmat tyttäret pääsivät ylioppilaiksi, Aili 1917 ja Lempi 1921. Koulun jälkeen molemmat tyttäret tekivät toimistotöitä rahoittaakseen elämistään. Kumpikin halusi myös opiskella. Aili valmistui kansakoulunopettajaksi 1928 ja toimi sen jälkeen opettajana Viipurissa. Lempi jätti virastotyönsä ja jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi 1927 ja aloitti silloin myös opinnot Helsingin yliopistossa. Hän ansaitsi elantonsa kirjailijana ja häneltä julkaistiin kaikkiaan 36 kirjaa vuosina 1923-1963.

Molemmat sisarukset asuivat koko ikänsä yhdessä, ensin Viipurissa ja vuodesta 1940 lähtien Helsingissä. Lempi kuoli 13.9.1964 Helsingissä ja Aili 22.6.1980 Helsingissä.

Kuten edellä ilmenee, serkusten elämäntilanne oli hyvin erilainen. Iida oli kahteen kertaan naimisissa ja synnytti kahdeksan lasta, joista kolme kuoli vauvana. Aili ja Lempi olivat koko ikänsä naimattomia ja lapsettomia. Jääskeläisen sisarusten koti oli melko hyvin toimeentuleva, mutta Iidasta tuli köyhä jäätyään kahteen kertaan leskeksi. Siihen aikaan ei tunnettu leskeneläkettä ja Iidalla ei ollut ammattia. Aili ja Lempi opiskelivat ylioppilaaksi elättäen samalla itsensä. Iida kävi vain rippikoulun, mutta ei päässyt ensin edes ripille huonon ulkoluvun vuoksi. Iidan kaikki lapset kävivät kansakoulun Viipurissa.

Kirjoittaja Raija Kannisto

Urjalan hautausmaalla vanhaa sukulaishautaa etsimässä

Kirjoittaja: Jouni Koskela

Olimme autoporukalla ajelemassa Tampereelta Nuutajärvelle. Poikkesimme Urjalan hautausmaalle etsimään kaukaisen sukulaiseni hautakiveä. Kyseessä oli mummuni (äitini äidin) serkku Lyyli (Lydia Dagmar) Lahtinen, joka koki traagisen kohtalon vuonna 1933. Hänen tarinansa on Marja-Liisa Putkonen kertonut vuonna 2013 ilmestyneessä Hanhilahden suvun (äitini puolen suku Mouhijärveltä) tarinakirjassa ”Älkäämme moittiko kohtaloamme, eläkäämme sitä”.

Neljään henkeen kiersimme ja tutkimme hautakiviä. Minulla oli puhelimessani kuva haudalta 91 vuoden takaisesta hautajaispäivästä. Siitä ei kuitenkaan ollut paljonkaan hyötyä. Kiveä ei löytynyt. Annoimme periksi. Löysimme kyllä Lyyli Lahtisen sulhasen hautakiven, sulhasen, joka ampumalla oli surmannut morsiamensa.

Illalla kotona lähetin sähköpostin Urjalan seurakunnan toimistosihteerille. Tiedustelin, olisiko etsimäni hautakivi vielä olemassa, ja jos on, niin missä kohdassa. Kerroin samalla, että kaukainen sukulaiseni oli toiminut Huhdin koulun alakansakoulunopettajana (1923-1933), ja joka oli surmattu. Kerroin myös, että tapauksesta oikeudenkäynteineen oli uutisoitu laajasti eri puolilla Suomea. Laitoin mukaan pari linkkiä vuoden 1933 sanomalehtiuutisiin.

Alakansakoulun opettaja Lyyli Lahtinen

Uutisotsikot olivat muun muassa seuraavanlaisia: ”Sulhanen ampui morsiamensa”; ”Verityön uhri opettajatar Lyyli Lahtinen Urjalasta”; ”Teon tekijä ilmoittautui itse poliisille, palstatilallinen Jaakko Veili”; ”Opettajatar Lyydi Lahtisen tappojutussa päätös Toijalan välikäräjillä”.

Surmatyö tapahtui Lahtisen asunnossa Huhdin koululla. Surmatyön syyksi ei epäilty poliittista perustetta, vaikka morsian oli aktiivinen lotta ja sulhanen sdp:n kunnanvaltuutettu. Jaakko Veili sai taposta 10 vuoden kuritushuonetuomion. Ampuma-ase, pistooli, oli ollut luvaton.

Olin iloisesti yllättynyt, kun sain heti seuraavana aamupäivänä vastauksen Urjalasta. Hauta oli jo vuonna 2012 kuulutusmenettelyllä palautunut seurakunnalle, mutta hautakivi on vielä paikallaan. Ja mikä parasta, toimistosihteeri lähetti minulle siitä valokuvan. Kiven tekstit ovat hyvin himmeät. Sain myös kuvan Lahtisen hautakiven ympäristöstä. Siitä kuvasta tunnistin etualalla olevan muun kiven. Siitä näin, että olin käynyt noin viiden metrin päässä etsimästäni hautakivestä! Lähetin kiitokset hyvästä palvelusta Urjalan seurakunnalle.

Kun luin vanhoja lehtijuttuja, havaitsin mielenkiintoisen yhtymäkohdan. Lyyli Lahtisen hautajaispäivä oli ollut 23.4.1933. Samana päivänä oli Urjalan vapauttamisen 15-vuotisjuhlapäivä. Urjalan hautausmaalla seppeleitä ja kukkia laskemassa oli samoja henkilöitä ja tahoja sekä Lahtisen haudalla että kapinallisten surmaamien haudoilla ja tuntemattomina vapaussodassa kaatuneitten haudalla: Urjalan suojeluskunnan soittokunta, suojeluskunnan Huhdin kyläosasto, Lotta Svärdin Urjalan paikallisosasto ja Huhdin kyläosasto. Urjalan Sanomien mukaan ”pidettyä vainajaa oli saattamassa valtavan suuri yleisöjoukko”. Lehden mukaan hautaa koristamaan jäi valtaisa kukkaiskumpu.

Lyylin hautajaiset Urjalan hautausmaalla 23.4.1933. Hautakummun äärellä äiti, sisarukset ja setä.

Laajasti Urjalan pitäjää aikanaan koskettaneet kuolemantapaus ja hautajaiset ovat jääneet historiaan. Hautakivi on vielä nähtävissä, mutta kuinka kauan.

Lyyli Lahtisen hautakivi Urjalan hautausmaalla.

Lydia Dagmar Lahtinen: s. 6.6.1891 Suodenniemellä, k. 4.4.1933 Urjalassa.

Kirjoittaja Jouni Koskela

Kalevankankaan enkeleitä

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Kalevankankaan hautausmaalla kulkija kohtaa silloin tällöin enkeliveistoksia. Enkeli näyttää olevan jokseenkin yleinen hautamuistomerkkiin liitettynä symbolina. Niitä on reliefeinä, kiveen kaiverrettuina ja kolmiulotteisina veistoksina eli patsaina. Miksi ne ovat suosittuja hautausmailla?

Olli Seppälä on todennut, että ”enkeli lohduttaa ja tukee” ja että ”enkeleillä on erilaisia tehtäviä riippuen siitä, missä roolissa se on hautakiveen kuvattu. Erityisesti pienet lapsienkelit ovat viime vuosikymmeninä tulleet yhdessä pienten lintujen kanssa suosituiksi pienoisveistoksiksi haudoilla. Lapsienkeli alleviivaa viattomuutta. Se rinnastuu myös pienen linnun kanssa sielun saattajaksi taivaaseen. Sen taustalla voi myös olla kansanomainen ajatus kuolleen muuttumisesta enkeliksi.”

”Vanhemmilla haudoilla enkeli esiintyy sekä rukoilevana että surevana hahmona. Enkeli on omaisten tunteiden tulkki, heidän rukoustensa ja kaipuunsa vertaus. Joskus enkeli toimittaa suojelijan roolia. Toisinaan se voi olla kuoleman enkeli eli ihmisen sielun saattaja – tällöin sitä ei kuvata lapsenhahmoisena. Vanhoissa hautamuistomerkeissä on myös enkeleitä, jotka ripottelevat kukkien terälehtiä kuin keijukaiset unohduksen merkkinä vainajan ikiunen päälle.” (Olli Seppälä, Kotimaa 10.7.2016).

Istuvat enkelit

Vasemman puoleisessa kuvassa oleva Giltig/Kalke-suvun hautamuistomerkki esittää isosiipistä suojelusenkeliä, joka varjelee kädellään liekkiä. Enkelin on muotoillut Evert Porila (s. 30.6.1887 Yli-Porila, Sääksmäki, k. 18.4.1941), joka oli tunnettu suomalainen kuvanveistäjä. Porila on veistänyt muun muassa useita sankaripatsaita. Kalevankankaalla on myös hänen muotoilemansa valkoisten hautamuistomerkki siunauskappelin vieressä. Hänen veistämänsä on myös Tampereen Leinolassa seisova kuuluisa marsalkka Mannerheimin patsas.

Suurisiipinen suojeluenkeli (oikean puoleinen kuva) löytyy myös edellisen lähistöllä olevalla toimitusjohtaja Kaarle Arvo Linnojan (ent. Lemberg) ja hänen vaimonsa haudalta. Polvi-istunnassa oleva enkeli rukoilee vainajien puolesta. Veistoksen jalustassa lukee Leppänen 1952. Ei käy ilmi onko tekijä Lauri vai Veikko Leppänen. Arvo Linnoja toimi muun muassa Pyörä Oy:n pitkäaikaisena toimitusjohtajana.

Lapsienkelit

Kauppias Matti Lahtisen ja hänen vaimonsa Hildan haudalla on lapsienkeli. Enkelillä on niin pienet siivet, että ne näkee vasta kurkistettuaan veistoksen taakse. Enkeli on kuvanveistäjä Evert Porilan tuotantoa.

Vaikuttava pienisiipinen lapsienkeli, joka innokkaana sormi pystyssä ilmoittaa taivaallisesta viestistä, löytyy myös ylikonstaapeli Saarnion haudalta.

Enkelit siivet auki

Kauppias ja kauppaneuvos Ruuskasen perheiden hautamuistomerkin suojelusenkeli seisoo suuret siivet yläviistoon auki korkealla kivijalustalla. Enkeli siunaa toisella kädellään hautoja. Hautamuistomerkin enkeli on valmistettu Geislingen an der Steigenin kaupungissa Etelä-Saksassa. Patsaan valmistaja on Galvanoplastische Kunstantalt. Tekijää ei tiedetä, mutta hän voi olla tunnettu kuvanveistäjä Adolf Lehnert (1862 – 1948), joka teki kyseiselle valmistajalle sarjan samantyylisiä hautaenkeliveistoksia.

Samantyylinen hautaenkeli löytyy kultaseppäpariskunta Amanda ja Kustaa Kaivanteen haudalta. Enkelin kainalossa on kimppu ruusun kukkia, joita hän toisella kädellä ripottelee hautojen päälle. Veistoksen jalustan merkinnän mukaan se on valmistettu A. Halosen valimossa. Halosen taiteilijasuvun Arttu Halonen aloitti Lapinlahden taidevalimotoiminnan 1900-luvun alkuvuosina yhdessä veljensä kuvanveistäjä Eemil Halosen kanssa. Lapinlahden taidevalu toimii edelleen.

Kohokuvio- ja kaiverrusenkelit

Hautaenkeleitä löytyy Kalevankankaalta myös hautakiven veistettyinä kohokuviona. Siitä esimerkkinä on liikemies Aleksander A. Nordmanin perheen hautakivessä kohokuviona olevat kaksi seppelettä kantavaa isosiipistä nuorta enkeliä.

Enkelit esiintyvät myös sileäksi hiotun hautakiven pintaan kaiverrettuna kuten esimerkiksi kelloseppä Otto Mannisen perhehaudalla.

Jos Kalevankankaan kulkija haluaa tutustua edellä esiteltyihin enkeleihin lähemmin, niiden paikat voi löytää Hautahaku.fi -tietokannasta nimihaulla.

Kirjoittaja Jorma Lappalainen

Lähetyssaarnaaja Järvinen, Nopan torpan poika

Kirjoittaja: Marja-Leena Viilo

Tutkiessani Hämeenkyrön Kalkunmäen kylän Nopan torpan poikana syntyneen Taavetin vaiheita tuli vastaani Viljakkalassa Karhen kylässä Kalliokorven talon omistajaksi rippikirjaan merkitty lähetyssaarnaaja J. V. Järvinen. Nopan poika Taavetti omisti Kalliokorven talon, mutta vasta myöhemmin lainhuutojen perusteella ja rippikirjojen mukaan aikaisemminkin. Talonomistaja Järvisen ammatti lähetyssaarnaaja kiinnosti sen verran, että ryhdyin tutkimaan asiaa.

Viljakkalan rippikirjassa miehestä ei ollut muuta tietoa kuin nimi. Huomasin, että edellä mainitulla Taavetilla oli veli Juho Vilhelm. Olisiko hän voinut olla J. V. Järvinen? Olihan veli Taavettikin ottanut sukunimen Järvinen. Lainhuutokortistosta Kalliokorven lainhuudoista vuosilta 1912-13 löytyivät lähetyssaarnaajan etunimet Juho Vilho. Juho Vilhelm syntyi 23.10.1872 Hämeenkyrössä Kalkunmäen kylän Nopan torpassa Taavetti Jeremias Nikodemus Juhonpojan (1835-1928) ja vaimonsa Anna Loviisa Taavetintyttären (1837-1913) kuudentena lapsena. Isä Taavetti oli Ala-Keskisen talon poika ja äiti Anna Ojanperän torpan tytär. Juho Vilhelm käväisi renkinä Jalaskoskella ja oli sen jälkeen itsellinen. Hän muutti kesällä 1894 Helsinkiin, jossa hänet on muuttaneiden luetteloon merkitty työmieheksi.

Helsingin ajalta ei vielä ole rippikirjoja netissä, mutta tarina jatkuu. Hän saapui Helsingistä Haapavedelle joulukuussa 1908. Ammatiksi on merkitty lähetyssaarnaaja. Lähetyssaarnaaja Juho Vilho Järvinen avioitui 22.7.1909 Hildur Nathalia Castrénin kanssa. Hildurin vanhemmat olivat vanhempi komissioonimaanmittari Jonas Christian Castrén (1840-1902) ja Gunda Nathalia Ottelin (1840-1892). Hildurin kaksi sisarta kuolivat pieninä ja veljestä tuli piirieläinlääkäri. Juho Vilhon ja Hildurin vihkitieto löytyy Haapaveden vihittyjen luettelosta, mutta lehtitiedon mukaan pari vihittiin Oulussa.

Neiti Hildur Nathalia Castrén ja lähetyssaarnaaja Juho Wilho Järwinen vihittiin 22.7.1909 Oulussa (Kotimaa 9.8.1909).

Hildur oli syntynyt 20.10.1869 Sotkamossa, josta muutti perheensä kanssa Haapavedelle alkuvuodesta 1873. Hän asui isänsä ja veljensä kanssa Oulussa vuosina 1896-1900, mutta palasi sen jälkeen Haapavedelle. Valitettavasti Haapaveden kirkonkirjoja on tuhoutunut tulipalossa. Lapsia Järvisen pariskunnalla ei ollut. Kasvattina vuosina 1910-12 heillä oli Juho Vilhon vanhimman (aikuiseksi eläneen) veljen poika Kalle Kallenpoika Valkila. Hildur Järvinen kuoli 27.5.1921 Haapavedellä ja kuolinsyyksi on haudattujen luetteloon merkitty anemia. Sanomalehdistä löytyy useita muistokirjoituksia ja artikkeli hautajaisista.

Hildur Järvisen kuolinilmoitus (Helsingin Sanomat 19.6.1921)

Juho Vilho Järvisen lähetyssaarnaajaura alkoi aueta itselleni, kun löysin alla olevan lehti-ilmoituksen Oulun ilmoituslehdestä vuodelta 1903. Yläotsikkona palstalla on Muualta Kotimaasta, joten lähetyskoulun suorittaminen täällä ei viittaa Ouluun. Paikaksi selvisi jatkotutkimuksissa Helsinki

Lähetyssarnaaja Wilho Järwinen Ruotsiin 1903 (Oulun ilmoituslehti 14.8.1903)
Juho Wilho Järwinen oppillaksi lähetyskouluun 1896 (Uusimaa 19.10.1896)

Wilho Järwinen oli siis suorittanut Suomen Lähetysseuran lähetyskoulun 6-vuotisen kurssin ja valmistunut lähetyssaarnaajaksi. Ensimmäinen työpaikka löytyi Pohjois-Ruotsista Ewangeliska Fosterlandsstiftelse -nimisen yhdistyksen lähettinä suomalaisten keskuudessa. Suomen Lähetysseuran lähetyskouluun oppilaaksi hänet oli hyväksytty vuonna 1896. Vuodelta 1899 löytyy kuva Suomen lähetysseuran oppilaista ja opettajista. J. W. Järvinen on seisomassa takarivissä toinen oikealta.

Lähetyskoulun oppilaat ja opettajia 1899 (Finna – Suomen Lähetysseura ry:n kuvakokoelma, kuvaaja Jacob Ljungqvist)

Suomen lähetysseura ry perustettiin vuonna 1859. Lähetyskoulussa opetus alkoi vuonna 1862. Joulukuulta 1897 löytyy Aamulehdestä artikkeli Suomen lähetysseuran ylimääräisetä kokouksesta, jossa todetaan seuraavaa: ”Lähetyskoulussa tulewat oppilaat saavat asunnon ja ylläpidon sekä muut tarpeet joko ilmaiseksi tai johtokunnan määräämää maksua wastaan.” Lähetyskouluun oli paljon pyrkijöitä. Osaa oppilaista ryhdyttiin kouluttamaan sisälähetystyöhön. Kotimaassa tehtävää työtä kutsutaan sisälähetykseksi. Sanomalehdestä Suupohjan Kaiku löytyy 5.9.1901 artikkeli Sisälähetyssaarnaajain valvomisesta, jossa komitea mainitsi seuraavaa: ”Kirkkomme tarvitsee kahdenlaisia diakoneja: a) aiwan käytännöllisen kurssin läpikäyneitä, joiden tehtäwät wastaisiwat diakonissain tehtäwiä, b) ja pitemmän suureksi osaksi teoreettisen kurssin läpikäyneitä, jotka ottaisiwat osaa saarna- ja sielunhoitotoimeen, papiston ja tuomiokapitulien walwonnan alla.”

Sanomalehdistä löytyvien ilmoitusten perusteella Vilho Järvinen toimi sisälähetyksen parissa lähetyssaarnajana. Leskeksi jäätyäänkin hän kiersi Suomea puhumassa ja saarnaamassa joko yksin, pappien rinnalla tai toisen lähetyssaarnaajan parina. Kuriositeettina mainittakoon, että torstaina 24.9.1925 Lähetyksen ompeluseurassa Pyynikillä puhui lähetyssaarnaaja Vilho Järvinen.

Juho Vilho Järvinen kuoli 19.3.1945 ja hänet on haudattu Haapavedelle. Haapaveden haudattujen luettelosta häntä ei löydy.

Lähetyssaarnaaja J. V. Järvinen omisti Kalliokorven talon Karhen kylässä Viljakkalassa (lainhuudot 1912-13). Kalliokorpi siirtyi veli Taavetti Kalliokorven e. Järvisen e. Nopan omistukseen (lainhuudot 1924-25). Haapaveden rippikirjan mukaan Juho Vilho Järvinen omisti Haapavedellä Niemen kylässä Linnaisten talon.

Lähteet:
Hämeenkyrön, Helsingin ja Haapaveden kirkonkirjat digitaalisina, SSHY
Lainhuutokortisto digitaalisena, Kansallisarkisto Turun toimipiste
Vanhat sanomalehdet digitaalisina, Kansalliskirjasto
Wikipedia
Finna

Kirjoittaja Marja-Leena Viilo

Ruteenit – Karpaattien vähemmistökansa

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Euroopassa on monessa maassa enemmän tai vähemmän unohdettuja vähemmistökansoja. Kuten itärajamme takana esimerkiksi vepsäläiset, jotka kuuluvat itäkarjalaisten, lyydiläisten ja livvinkarjalaisten kanssa jo varhaismetallikaudella muodostuneeseen Fennoskandian kaakkoisosien kantaväestöön. Heidän oman kielensä käyttöä on pyritty jatkuvasti enemmistöväestön taholta vaikeuttamaan kuten aina tuntuu tapahtuvan vähemmistökansojen omille kielille.

Ensimmäisen kerran kohtasin arvoituksellisen sanan ’ruteeni’ joskus 1960-luvulla lukiessani Hasekin ”Kunnon sotamies Svejkin seikkailuja”. Keitä ovat ruteenit?

Ruteenit eli rusynit, jotka tunnetaan myös Karpaatto-rusyneinä/ruteeneina tai rusnakseina ovat itäslaavilainen etninen ryhmä Itä-Karpaateilta Keski-Euroopasta. He puhuvat ruteenin kieltä, joka on itäslaavilainen kieli, jota pidetään joko omana erillisenä kielenään tai ukrainan kielen murteena. Enemmistö ruteeneista ovat itäisiä katolilaisia ja vähemmistö itäisiä ortodokseja. Ruteenit pitävät itseään erillisenä slaavilaisena kansana ja sellaisena heidät tunnustetaan Kroatiassa, Unkarissa, Puolassa, Romaniassa, Serbiassa ja Slovakiassa, joissa maissa heillä on vähemmistöstatus. Joissakin maissa kuten esimerkiksi Puolassa ja Slovakiassa heitä halutaan samaistumaan asuinmaansa kansaan, kun taas muualla heitä pidetään ukrainalaisten yhtenä haarana.

Ruteenit polveutuvat itäslaavilaisesta väestöstä, joka on asunut Itä-Karpaattien koillisilla alueilla. Noilla alueilla he muodostavat erilaisia heimoja, kuten dolianit, boykot, hutsulit ja lemkot. On arvioitu 1,7 miljoonalla ihmisellä on ruteenialkuperä, mutta vain 110 000 on virallisesti rekisteröity ruteeneiksi. Tämä siksi että osa viranomaisista luokittelee heidät ukrainalaisten alaryhmäksi ja vain osa erilliseksi etniseksi ryhmäksi.

Ruteenien asuinseudut eri maissa.

Kuvassa esiintyvien alueiden lisäksi ruteeneja asuu Vojvodinassa. He ovat nykyisen Serbian ja Kroatian alueella asuvia ruteeneja. 1740-luvulta lähtien heitä asettui nykyisin Serbiaan kuuluvan Vojvodinan alueelle, sekä muutamiin kyliin Kroatiassa. Autonomisen Vojvodinan alueella he ovat yksi viidestä virallisesta kansallisuudesta ja heidän kielellään on virallinen asema. Vuonna 2011 väestönlaskentojen mukaan Serbiassa asui 14 246 ja Kroatiassa 1 936 ruteenia.

Kun on tutkittu ruteenien dna:ta ovat mitokondrio-dna-analyysit osoittaneet, että ruteeneilla on yhteistä perimää muiden modernien eurooppalaisten kanssa. Ruteeniheimojen välillä on kuitenkin eroja. Boykot erosivat eniten muista kansoista. Lemkot puolestaan olivat läheisimpiä Tsekin ja Romanian väestön kanssa ja Hutsulit Kroatian ja Ukrainan väestön kanssa.

Ukrainan hutsuleita.

Itävalta-Unkarin monarkia hallitsi Karpaattien asukkaita vuosina 1772-1918. Lisääntyvän unkarilaistamisen vuoksi 1800-luvulla jotkut koulutetut ruteenit muuttivat Budapestiin, kun taas slaavimieliset suuntautuivat Venäjän imperiumin suuntaan. Ruteenit ovat aina olleet suurempien naapurivaltojen vallan alla, mutta 1800-luvulla muodostui ruteenien kansallinen liike, joka korosti heidän etnistä identiteettiään ja kieltään.

Ensimmäisen maailman sodan jälkeen enemmistö ruteeneista löysi itsensä uudesta Tsekkoslovakian valtiosta. Sotien välisestä ajasta tuli ruteenien kulttuurin minirenesanssi. He saivat omia kouluja, teatterin, kansallislaulun jopa oman kuvernöörin.

Vuonna 1938 ruteenit saivat lakiin perustuvan autonomian. Sen pohjalta syntyi Karpaatto-Ukrainan tasavalta, joka eli vain yhden päivän (15.3.1939) kunnes Unkari miehitti ja liitti sen Unkariin.

Vaikka Karpaattien alue ei ollutkaan toisen maailmansodan päänäyttämö, saivat ruteenit osansa kauhuista ja hävityksestä, joka alkoi, kun Unkarin hallitus 1941 karkotti Karpaattien juutalaiset. Neuvostojoukot miehittivät Karpaatit ja vuonna 1945 ruteenien etninen kotimaa pirstottiin kolmeen maan kesken, läntiset osat sijoitettiin Tsekkoslovakiaan ja Puolaan, kun taas itäinen osa tuli osaksi Neuvostoliittoa ja sen viralliseksi nimeksi tuli Transkarpatia. Toisen maailman sodan jälkeen se julistettiin osaksi Ukrainaa.

Valitettavasti enemmistökansat eivät ole juurikaan suvainneet vähemmistökansojen erilaisuutta. Historiasta on kuitenkin esimerkkejä myönteisistä poikkeuksista. Zamośćin kaupunki kaakkoisessa Puolassa oli itäisen ja läntisen Euroopan kulttuurien rinnakkaiselon ja rauhanomaisen yhteistyön symboli. Puolalaiset, italialaiset, saksalaiset, ruteenit, armenialaiset, kreikkalaiset ja juutalaiset asuivat kaupungissa kulttuurien harmoniassa, joka oli tuolloin hämmästyttävää. Kaupunki oli vilkas kaupankäynnin keskus.  Jan Zamoyskin perustama akatemia oli Puolan johtavia korkeakouluja.

Lähteitä:

  • Rusyns – Wikipedia
  • Nikitin, Alexey G.; Kochkin, Igor T.; June, Cynthia M.; Willis, Catherine M.; Mcbain, Ian; Videiko, Mykhailo Y. (2009). ”Mitochondrial DNA sequence variation in Boyko, Hutsul and Lemko populations of Carpathian highlands”. Human Biology. 81 (1): 43–58
  • Carpatho-Rusyn Genealogy Web Site. http://www.rusyn.com
  • Paul Robert Magocsi (2015). ”Rusyn”. Rusyn | people | Britannica. Encyclopædia Britannica. Archived from the original on 2008-06-22. Retrieved 2022-02-17. Rusyn, Rusyn ruskyi, also called Ruthenian, Carpatho-Rusyn, Lemko, or Rusnak, any of several East Slavic peoples (modern-day Belarusians, Ukrainians, and Carpatho-Rusyns) and their languages.

Kirjoittaja Jorma Lappalainen

Viidakkosotaa Indonesiassa 1950-luvulla

Kirjoittaja: Raija Kannisto

Tein syksyllä 2023 sukututkimusta naapurini Heikki Simolan suvusta. Siinä yhteydessä Heikki tuli maininneeksi, että hänen serkkunsa Simo Simola oli ollut Ranskan muukalaislegioonassa 1950-luvulla ja kirjoittanut kokemuksistaan kirjan. Niinpä päätin hankkia sen kirjastosta ja se löytyikin varastokirjojen joukosta. Kerron seuraavassa hänen kirjansa pohjalta joitain Simon kokemuksia ja havaintoja sotareissultaan. Kirja on julkaistu vuonna 1955, joten maailma on silloin 69 vuotta sitten ollut erilainen kuin nykyisin.

Kirjansa alussa Simo Simola toteaa. että käsitykset muukalaislegioonasta rakentuvat useimmiten kuvittelun varaan ja siksi hän tahtoi kuvata legioonaa sellaisena, kuin hän sen koki ja näki.

Simo Simola syntyi 26.10.1923 Asikkalassa ja kuoli 19.10.1981 Ylöjärvellä.

Hänen vanhempansa olivat Aarno Vilhelm Simola, s. 1902 Pirkkalassa, kuoli 1941 Ylöjärvellä, ja Toini Esteri Onnenvuori, s. 1899 Lammilla, kuoli 1994 Ylöjärvellä.  Perheeseen syntyi kuusi lasta, joista Simo oli vanhin.

Simo kävi reserviupseerikoulun ja osallistui vänrikkinä jatkosotaan 1944, jossa hän haavoittui Syvärillä. Kesällä 1949 hän värväytyi Ranskan muukalaislegioonaan, josta palasi ehjänä kotiin vuonna 1954. Tästä ajasta hän oli kolme vuotta Indokiinassa. Ranskan Indokiina oli Ranskan siirtomaa vuodesta 1884 lähtien. Tässä sodassa Ranskaa vastusti Viet Minh -kapinaliike, jonka voitti sodan. Ranskan Indokiinasta muodostettiin sodan lopputuloksena neljä itsenäistä valtiota: Pohjois- ja Etelä-Vietnam, Laos ja Kambodzha.

Ranskan muukalaislegioona

Simo Simola kertoo kirjassaan legioonan historiasta. Se perustettiin vuonna 1831 Ranskan kuninkaan Ludvig Filipin määräyksestä. Sen perustamisen taustalla oli vuotta aikaisemmin ranskalaisten aloittama Algerian valloitus, joka ei sujunut hyvin ja siksi sinne lähetetiin lisäjoukkoja, joiden mukana oli pari saksalaista rykmenttiä. Ne olivat jääneet Napoleon I:n ajoista lähtien Ranskan palvelukseen. Kuninkaan säädöksellä määrättiin, että saksalaisrykmenttejä runkona käyttäen perustettavassa joukko-osastossa olisivat miehistönä ja alipäällystönä vain ulkomaalaiset. Upseerien piti olla ranskalaisia. Legioonan koko vahvuus oli 50 000 miestä, joista 65 % miehistöstä ja alipäällystöstä oli saksalaisia. Loput olivat kotoisin 51 eri maasta.

Lähtö legioonaan

Sitoumus legioonan piti tehdä viideksi vuodeksi ja sen ajan Simo myös siellä oli. Kaikkia halukkaita ei legioonaan otettu, vaan heidät tutkittiin tarkkaan eivätkä suuremmat rikolliset päässet mukaan. Simo kertoi tosin kuulleensa, että Ranskan rikospoliisi olisi antanut maan pikkurikollisille mahdollisuuden sovittaa tekonsa värväytymällä belgialaisena tai sveitsiläisenä legioonaan.

Legioonaan hyväksyttyjen matka alkoi 14.6.1949 Ranskasta laivalla kohti Indokiinaa ja se kesti kuukauden. Laivassa oli noin 500 miestä, pääosin jalkaväkeä. Muita suomalaisia ei laivalla ollut, ei edes pohjoismaista, sen sijaan saksalaisia oli enemmistö. Virkakieli oli ranska, josta kaikki eivät ymmärtäneet sanaakaan.

Punaista merta ylitettäessä kuumuus oli sietämätön, sekä päivällä että yöllä. Tuulikaan ei tuonut helpotusta, sillä se toi laivaan pölymäistä hiekkaa, vaikkei maata ollut näkyvissäkään. Toisille kuumuus kävi hermoille ja tappeluita syntyi, joista oli seurauksena putkareissu. Määränpäänä oli Saigon.

Viidakkosotaa

Simon palveluspaikka koko kolmen vuoden ajan oli eteläinen Konsan-Kiina. Hän tiivisti heidän tehtävänsä siellä näin: ”Se oli taistelua sissejä vastaan riisipelloilla, viidakossa ja kumipuuistutuksilla”. Myöhemmin hän totesi, että ”Michelinin kumiviljelyksiä siellä oltiin silloin puolustamassa”.

Legioonalaiset joutuivat taistelemaan myös muita kuin ihmisiä vastaan, sillä Simon mukaan Indokiina on muurahaisten luvattu maa. Eri lajeja oli lukemattomia, mutta tuhoisimpia olivat termiitit. Ne pystyivät läpäisemään kaikki esteet. Simo arveli, että muurahaisten paljoudesta johtui myös se, että alkuasukkaat eivät vaivautuneet rakentamaan itselleen käymälöitä. Termiitit korjasivat jätteet tuossa tuokiossa. Toinen vaarallinen laji siellä olivat valtavasarviset puhvelit, joita paikalliset asukkaat pitivät kotieliminä. Niiden avulla muokattiin riisipellot. Huhun mukaan puhvelit vihasivat eurooppalaisten hajua ja saattoivat joutua raivon valtaan sen tuntiessaan.

Alueen kylät olivat joko ranskalaismielisiä tai vieraita, kapinallisten hallussa olevia kyliä. Kun legioonalaiset saapuivat vieraaseen kylään, alkoi ryöstöretki, jonka aikana tapahtui myös julmuuksia. Ankat, kanat ja siat ryöstettiin ja niistä tehtiin leirissä yltäkylläisiä juhla-aterioita. Jälkiruuaksi tyhjennettiin banaani- ja appelsiinipuut. Mitä ei jaksettu itse syödä, vietiin kaupunkiin ja myytiin sataman upseereille. Simo totesikin: ”Saalista tuli runsaasti ja joka mies oli lähdettäessä melkein karjanomistaja”. Lähtiessä vielä kylän bambumajat poltettiin. Yleensä kylien asukkaat ehtivät karkuun ennen legioonalaisten tuloa ja kylä oli tyhjä asukkaista, mutta tavatessa asukkaat tapettiin. Simo toteaa omalta osaltaan, että ”koskaan en tottunut tuohon viettipohjaiseen julmuuteen, jota hurjistuneet sotilaat harjoittivat täysin viattomia siviiliasukkaita kohtaan”.

Työ ei ollut pelkkiä ryöstöretkiä. Kapinallisia etsiessään he joutuivat usein haravoimaan riisivainioita ja siellä vettä oli välillä vyötäröön asti, joskus jopa kainaloihin asti. Vedessä kahlaaminen oli raskasta ja välillä se oli viedä voimat kokonaan. Upseerit istuivat kajakeissa, joissa heitä kuljetettiin pitkin peltoa.

Siirtomaajoukoilla oli kurikomppania – rangaistuksia kärsivistä sotilaista – joka lähetettiin eräälle aarniometsäseudulle 40 km päähän Saigonista pohjoiseen. Sen tehtävänä oli marssia joukkojen kärjessä eikä heillä ollut konepistooleita. Heidän piti selvitä vain kivääreillä ja pikakivääreillä vaarallisesta tehtävästään. Heidän tuli raivata tietä muulle joukolle tiheän kasvillisuuden peittämässä maastossa.  Kaiken lisäksi satoi kaatamalla koko ajan.

Usein legioonalaiset toimivat partiointi- ja valvontatehtävissä, jolloin ruumiillisen työn tekivät vangit. Kerran kuitenkin myös legioonalaiset joutuivat tarttumaan lapioon. Sadekauden jälkeen maa oli märkää ja liejuista. He saivat todeta, että ruumiillinen työ on Indokiinassa sentään monin verroin rasittavampaa kuin pitkät marssit ja partiomatkat. He kaivoivat vihollisille esteeksi syvän ojan, jonka pohjalle pystytettiin bambupiikkejä ja reunoille kylvettiin suuret määrät pullojen sirpaleita, joista heillä ei ollut puutetta. Tämän kaiken tarkoituksena oli toimia esteenä vihollisen paljasjalkasotilaille.

Simo tutustui Saigonissa erääseen ranskan kielen taitoiseen prostituoituun, joka olikin sivistynyt nainen ja käynyt koulua. Hänen kanssaan hän Simo kävi mm. seuraavan keskustelun:

Nainen: ”Ei ole erikoisen kaunista olla orjuuttamassa toista kansaa toisen kansan laskuun pelkän palkan takia”.
Simo: ”Erehdyt, tyttö. En minä täällä rikastumassa ole. Seikkailua lähdin hakemaan. Kaukaisia maita.”
Nainen: ”Ja tiedätkö, mitä sinun seikkailusi maksaa meille täällä. Kaatuneita miehiä se maksaa, silvottuja jäseniä, raiskattuja naisia ja syyttä tapettuja lapsia. Jos teitä ei olisi ainoatakaan, ei tätä sotaa olisi.”

Myös Simo itse pohti kirjassaan siirtomaasotien oikeutta. ”Luonnollisesti ymmärrän, ettei siirtomaasodissa nykyäänkään ole kysymys jaloista tarkoitusperistä. Hyvin suurta osaa näyttelevät taloudelliset näkökohdat, sillä emämailla on luonnollisesti runsaasti etuja valvottavana siirtomaissaan.” Ja edelleen: ”Siirtomaavaltioiden politiikan pitäisi käsittääkseni tähdätä alusmaiden vähin erin tapahtuvaan vapauttamiseen”.

Myöhempinä vuosina Simo Simola tapasi myös muita suomalaisia miehiä, nimeltään mm. Lahdelma, Valjakka, Miettinen, Purjo, Tiira ja Salovaara. Suorittaessaan esikuntapalvelusta hän joutui tapaamaan useitakin suomalaisia. Mikäli sinne saapui sellainen alokas, useimmiten suomalainen, joka ei osannut mitään ymmärrettävää kieltä, soitettiin Simo Simola paikalle. Hän saikin kuulla heiltä toinen toistaan ihmeellisempiä elämäntarinoita.

Lopuksi Simo pohti sitä, mitä hän oli oppinut kokemastaan. Ensiksikin hän halusi sanoa painokkaasti legioonaan lähtöä suunnitteleville nuorille miehille sen, että he harkitsisivat tarkkaan ennen sopimuksen allekirjoittamista. Sillä myi viisi vuotta elämästään eikä sopimusta voinut perua. Toiseksi hän varoitti, että jos miehellä on taipumusta alkoholin käyttöön, hänestä tulee legioonassa joko auttamaton alkoholisti tai ikuinen kurilaitosten kiertäjä. Lisäksi hän oli todennut, että vain harva nuori pystyy läpäisemään legioonalaisvuotensa saamatta pysyviä kieroutumia sielunelämäänsä. Legioonassa joutuu näkemään sellaista ihmiselon saastaisuutta ja likaa, josta täällä pohjoisessa puhutaan vain kuiskaamalla.

Löysikö Simo legioonareissusta etsimänsä, sitä hän ei osannut vielä kirjassaan sanoa, sillä asioiden lopullinen selkiytyminen kestää aina kauan. ”Jos nyt mitään lopullista selkiytymistä sitten onkaan olemassa”.

LÄHTEET:
Simo Simola: Viidakkosotaa. Kolme vuotta legioonalaisena Indokiinassa. 1955.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Simo_Simola
https://fi.wikipedia.org/wiki/Indokiinan_sota

Kirjoittaja Raija Kannisto

Sukututkijana Genin kiemuroissa

Kirjoittaja: Marja-Leena Viilo

Pohjustusta

Pitkän empimisen jälkeen rekisteröidyin Geniin vuosi sitten auttaakseni ystävääni. Alun harhailujen jälkeen on tietojen syöttäminen, Genissä olevien virheiden korjaaminen ja tietojen täydentäminen alkanut sujua koko ajan sutjakkaammin. Evästykseksi olen osallistunut lyhyelle etäkurssille ja kuunnellut pari luentoa. Apua olen saanut niin Geni-kummilta kuin Geni-kuraattoriltakin. Koska itse olen peruskäyttäjä eli käytän Geniä maksutta, pro-käyttäjätkin ovat tehneet puolestani asioita, joita peruskäyttäjä ei pysty tekemään.

Mikä Geni on? Se on maailmanlaajuinen sukupuu, johon kunkin henkilön tiedot eli profiili lisätään vain yhteen kertaan. Mikäli samasta henkilöstä syntyy useampia profiileja kuten väistämättä silloin tällöin tapahtuu, pitää profiilit yhdistää. Yhdistäminen onnistuu usein peruskäyttäjältäkin, mikäli yhdistettävät profiilit ovat julkisia. Julkisia profiileja kukaan ei ”omista”. Profiilien muutostapahtumia voivat rekisteröityneet ja kirjautuneet käyttäjät tarkastella kohdasta Muutokset. Rekisteröitymättömät voivat katsella mm. julkisten profiilien tietoja ja sukupuita. Profiileja voi sekä muokata että lisätä rekisteröityneenä ja kirjautuneena.

Ensimmäiset ongelmani

Isäni tädin puolisoa lisätessäni törmäsin tilanteeseen, jossa puolison isäksi oli lisätty tämän veli. Itse en asialle pystynyt mitään tekemään. Sain vihjeeksi lukea ohjeita Yhteiset sukujuuret -sivustolta. En pystynyt ratkaisemaan ongelmaa. Lopulta löysin Geni-kummin, joka irrotti veljen isän paikalta.

Puoli vuotta myöhemmin selvittelin 1750-luvulla syntyneen Mikko Matinpojan vanhempia. Hän oli muuttanut Kiikkaan Vehkakorven Uotilan vävyksi ja vihkitiedon mukaan tullut Mouhijärveltä. Geniin oli valittu Mouhijärvellä syntynyt Mikko Matinpoika, jonka syntymäaika oli lähinnä Kiikan rippikirjaan tullutta syntymäaikaa. Mutta kyseinen Mikko jäikin Mouhijärvelle, kun häntä rippikirja rippikirjalta seurasin. Syntymäaika tosin muuttui kolmasti. Päätin selvittää kaikkien 1750-luvulla Mouhijärvellä syntyneiden Mikko Matinpoikien vaiheet. Löysin Kiikan Uotilaan menneen Mikon, jolla alusta saakka oli virheellinen syntymäaika rippikirjassa, siis eri aika kuin kastettujen luettelossa. Sekin muuttui vielä kerran. Mouhijärvellä 1750-luvun syntymäajat muuttuivat yllättävän paljon.

Saadakseni tiedot oikein Geniin tarvitsin apua. Nyt Geni-kuraattori astui kuvioihin ja ilmoitti, että ensin pitää Mikolle lisätä oikeat vanhemmat ja vasta sitten hänet voi irrottaa vääristä vanhemmista. Tein työtä käskettyä. En kuitenkaan saanut vääriä vanhempia irrotettua. Geni-kuraattori auttoi.

Mikko Matinpoika Uotila Genissä

Viimeisin ongelmani

Selvittelin isoisäni serkun vaimon alkuperää, joka on tavallista hankalampi saada varmistetuksi ilman seurakunnan maksullista palvelua. Päätin kuitenkin selvittää taustoja mahdollisimman tarkasti ennen kyselyn tekemistä seurakuntaan. Oli vahva aavistus vaimon alkuperästä. Mutta mistä tuli Geniin tämän henkilön äidin isänisän sukunimi Wallgren. Ryhdyin seuraamaan äidinisää rippikirjoista eikä mitään Wallgrenia tullut vastaan. Eikä Kustaata, mikä oli Genissä Wallgrenin etunimi. Äidin isänisä olikin Kaarle, Huitinmaan torppari.

Kustaa Wallgrenilla ja vaimollaan oli syntymäajat Genissä, samoin tyttärellä ja pojalla. Syntymäpaikkoja ei ollut. Kuinka ollakaan HisKi tarjosi Kustaan syntymäpaikaksi Teiskoa ja vaimonsa syntymäpaikaksi Ylöjärveä. Lapsille ei löytynyt kastetietoja HisKillä. He olivat syntyneet 1850-luvulla. Kokeilin vielä vanhempien vihkitietoa ja sehän löytyi Tampereelta. Jalmari Finnen arkisto SSHY:n jäsensivuilla tuli heti mieleeni, olinhan ollut kuvaamassa sitä ja tehnyt siihen hakemiston. Perhe löytyi ja kuolintiedoilla löysin perheen rippikirjoista (linkki aukeaa vain SSHY:n jäsenille). Kustaa Matinpoika oli ottanut sukunimen Wallgren muuttaessaan Teiskosta Tampereelle 1839. Selvisi, että Huitinmaan torpan pojalla oli virheellinen syntymäaika, Wallgrenin pojan syntymäaika,  ja väärät vanhemmat, Wallgrenit.

Etsin oikeat vanhemmat. Mutta väärillä vanhemmilla ei ollut vanhempia eikä tyttärellä puolisoa. Tiesin, ettei heitä voi irrottaa ennen kuin heidät saa kiinni jo olemassa olevaan puuhun. Väärän äidin kastetiedossa hänen äidillään oli sukunimi Högberg. Sitä aikani Googlella pyöriteltyäni ja HisKiä käyttäen löysin sopivia osumia, jotka kirkonkirjoista tarkistettaessa osoittautuivat oikeiksi. Löysin Genistä puun, johon sain Kustaa Wallgerin vaimon kiinni. Olin myös lisännyt profiileihin kattavasti linkit kirkonkirjoihin.

Nyt Kaarle Fredrik Huitinmaalla oli kahdet vanhemmat, mutta eipä Geni antanutkaan minun, peruskäyttäjän, irrottaa vääriä vanhempia vaan kertoi puun katkeavan. Kaarlen profiilin ylläpitäjinä oli Geni-kuraattori ja pro-käyttäjä, kumpikaan heistä ei ollut luonut profiilia. Lähetin heille viestin ja pyysin irrottamaan väärät vanhemmat. Muutaman tunnin kuluttua toinen heistä oli irrottanut väärät vanhemmat. Olin tyytyväinen ja kiitin.

Koko sotkun oli tainnut saada aikaan se, että Kaarle Fredrik Kaarlenpoika Huitinmaalla ja Kustaa Wallgrenin pojalla Kaarle Kustaanpoika Wallgrenilla oli samana päivänä syntyneet samannimiset tyttäret nimeltään Matilda Karoliina Kaarlentytär s. 20.5.1875. Ne oli yhdistetty samaksi henkilöksi, vaikka Wallgrenin tytär oli syntynyt Tampereella ja Huitinmaan torpan tytär Nurmijärvellä.

Kaarle Fredrik Kaarlenpoika Huitinmaa Genissä

Kaarle Kustaanpoika Wallgren Genissä

Lopuksi

Genin peruskäyttäjä tarvitsee ajoittain apua kuraattorilta, kummilta tai pro-käyttäjältä. Peruskäyttäjänä pystyy tekemään yllättävän paljon. Tosin hakuja ei Genin sisällä pysty hyödyntämään eikä Google löydä kaikkia jo Genissä olevia profiileja. Itselläni on sen verran taustoja tutkittuna, että useimmiten löydän niitä käyttäen yhteyden henkilöihin, joita olen juuri lisännyt tai lisäämässä Geniin. Niistä on paljon hyötyä siinä, ettei tee tuplaprofiileja ja löytää tuplat yhdistääkseen ne.

Mikäli teet korjauksia profiileihin, on kohteliasta ilmoittaa korjauksista profiilien muille ylläpitäjille, sillä useimmilla ylläpitäjillä on tiedot jossain muuallakin kuin Genissä. Hyvän tavan mukaista on erityisesti korjauksia tehtäessä lisätä linkki tai tieto, mistä korjattu tieto on saatu. Itse olen saanut ystävällistä palautetta ilmoitettuani korjatusta virheestä.

Profiileihin on suotavaa merkitä kaikki löydetyt lähteet mielellään linkkeineen. Sekä kansallisarkiston että SSHY:n jäsensivujen kuviin saa linkit kyseisiltä sivuilta kopioitua. Itse en poista lisätiedoista mitään siellä olevaa väärääkään. Saatan merkitä, että tieto tai lähde on virheellinen.

Muista vielä, että Geniin ei saa viedä elävien henkilöiden tietoja ilman heidän lupaansa. Itse olen elossa olevista lisännyt vain itseni. Toinen tärkeä asia on se, ettei Geniin saisi viedä GEDGOM-tiedostoja, koska ne tuottavat tuplaprofiileja, joiden yhdistäminen on työlästä ja voi aiheuttaa virheitäkin. Yhdistämisessä pitää olla tarkkana, koska Geni vertailee vain nimiä. Olen saanut Geniltä yhdistämispyyntöjä koskien samannimisiä sisaruksia, joista ainakin toinen on kuollut pienenä. Ennen profiilien yhdistämistä tutki tarkkaan, että kyse on varmasti samasta henkilöstä. Jos olet epävarma, jätä yhdistämättä. Toivon, ettet merkitse yksityisiksi henkilöitä, joiden tiedot ovat jo julkisia.

Kirjoittaja Marja-Leena Viilo

Kiuruveden isot isännät Turjanlinnan katolla 1936 johtajanaan K.P.Lappalainen

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

”Ilmari Kiannon korpilinnaan uusi katto! Hyvin monella kylällä sellainen tempaus olisi jäänyt pelkäksi puheeksi, mutta kiurukkailta ei. Vuonna  1936 toistakymmentä Kiuruveden isoa isäntää nousi linja-autoon ja matkusti Suomussalmen Ämmänsaareen.” Näin raportoi Salmetar-lehti vuonna 1970.

Kiuruvesi on ollut ”persoonallisuuksien rehevä kasvualusta. Eräs tunnetuimmista oli talousneuvos K.P.Lappalainen tunnettu talousmies ja teollisuuden harjoittaja, hyväsydäminen ihminen, aito mesenaatti. Eräällä Helsingin matkallaan ’KooPee’ tapasi kirjailija Ilmari Kiannon, joka valitteli Turjanlinnan huonoa kattoa, ’kulttuurikorsussa’ kastui! Valitus tuli esitettyä oikean henkilön kohdalla, talkooapua tulisi.”

”Ja niin Kiuruveden miehet lähtivät reissulle vetäjinään K.P.Lappalainen ja eläinlääkäri Lassi-Pekka Hyvärinen, eivätkä muutkaan olleet pahaisia pikkupoikia. Autoon nousivat mm. Hinku-Antti ja Suvannon Eino, Paloisten isäntä ja Vanhatalon Pietari, ja Leppäahon Pekka ja Purolan isäntä Ruutanalta. Kirvesmies Aku Kärkkäinen oli mestarina ja nuorin mukanaolijoista 16-vuotias muurari Matti Kärkkäinen.”

Vuonna 1912 rakennettu Turjanlinna, joka tuhoutui 1939.

”Vastaanotto Turjanlinnassa oli lämmin ja seurustelu linnan kirjailijaisännän kanssa sujui koko ajan mukavasti. Saatiin kuulla juttuja, lauluja ja vihellystä. Niin täydellisesti kirjailijamestari oli luottanut ystävänsä, ettei työpaikalla ollut minkäänlaisia tykötarpeita.”

”Pystystä metsästä aloitettiin, päreitä kiskottiin järven toiselta puolelta haetulla pärehöylällä ja sitten noustiin katolle. Turjanlinnan kattaminen ei ollut mikään yksinkertainen tehtävä, sillä kattorakennelma monine ’rontteineen’ oli mutkikas laitos ja itse talo kaksikerroksinen, ja melko korkea. Viisi päivää linnan katon kimpussa aherrettiin ja sitten palattiin kotiin, työ jäi vähän kesken.” ”Jokainen kattamishommissa mukana ollut sai samana kesänä Kiannolta postipakettina, veden hioman mustan ’kiitoskiven’.”

K.P.Lappalainen ja Ilmari Kianto

Talousneuvos Antti Juntunen on kertonut jatkotapahtumista:

”Kovin paljon vaille Turjanlinnan kattaminen ei jäänyt. Lieneekö annettu lupaus takaisintulosta, vai olisiko kirjailijaisännälle muute jäänyt sellainen käsitys, että juuri Kiuruveden miesten on katettava Turjanlinna viimeistä pärettä myöten. Joka tapauksessa Kianto lähetti jo muutaman päivän kuluttua talousneuvos Lappalaiselle pienen huomautuksen ja tiukan ’haasteen’ jossa uhkaili kääntyvänsä sanomalehtien puoleen, ellei kattolupausta täytetä heti. K.P.Lappalainen, hieno, hiljainen mies, säikähti kerta kaikkiaan luettuaan uhkauksen ’lehtipolemiikista’, kiirehti kirjeen kanssa minun luokseni, pyysi mahdollisimman pian matkustamaan Turjanlinnan ja saattamaan asian kuntoon.”

”Turjanlinnan isännällä oli linnassaan peräti kolme emäntää. Vähän vanhempi käsittääkseni oikea rouva, keskimmäisellä oli vajaa parivuotias pikkutytär ja nuorimmainen ’emännistä’ oli 18-vuotias Anja, suomussalmelainen. Kaikki elelivät hämmästyttävän hyvässä sovussa keskenään. Kirjailijamestarin oma työ- ja makuuhuone oli talon yläkerrassa ja sinne hän pyysi seurakseen minut. Illat kuluivat erittäin rattoisasti. Kianto kertoi erittäin mielenkiintoisesti elämästään, varsinkin monista matkoistaan Vienan Karjalaan ja ulkomaille.”

Ilmari Kianto (vuoteen 1906 Calamnius; 7. toukokuuta 1874 Pulkkila – 27. huhtikuuta 1970 Helsinki) oli yksi 1900-luvun alkupuoliskon huomattavimmista suomalaisista kirjailijoista. Kiannon kirjailijanura kesti yli 60 vuotta, jona aikana hän kirjoitti kuutisenkymmentä kirjaa. Hänen maineensa perustuu kuitenkin lähes kokonaan hänen kahteen köyhälistöromaaniinsa Punainen viiva (1909) ja Ryysyrannan Jooseppi (1924). Näiden kirjojen ansiosta Kianto tunnetaan kainuulaisen köyhälistön kuvaajana, ”korpikirjailijana”. Kirjeenvaihdossaan Kianto käytti nimestään muotoa Ilmari Iki-Kianto.

Talousneuvos K.P.Lappalainen eli Kalle Pekka Lappalainen syntyi 26.12.1877 Kiuruveden Hankaniemessä ja kuoli Kiuruvedellä 14.9.1947. Hänen vanhempansa olivat talollinen Abraham Lappalainen ja Kristiina Lind Kiuruveden Hankaniemestä. Avioliitosta syntyi seitsemän lasta, joista neljä kasvoi aikuiseksi asti. Nuoruudessaan hän matkusti Amerikkaan, ja oleskeli siellä vuodet 1902-1903. Matkalla oli suuri vaikutus hänen tulevalle elämäntyölleen. ”Amerikassa omaksuttu ennakkoluuloton tehtäviin paneutuminen ja pitkän tähtäyksen suunnittelu sekä kaukonäköisyys hyödyttivät paitsi liike-elämän kehitystä kotipitäjässä myös sen kunnalliselämässä.”

Yhtäältä Amerikan oppeja hyödynnettiin kotitilan kehittämisessä. Hankaniemi oli K.P.:n palatessa pinta-alaltaan 230 ha, josta viljeltyä oli 13,4 ha ja niittyä 27,1 ha, mutta 1930-luvulle tultaessa K.P. oli kasvattanut pinta-alan 340 hehtaariin, josta peltoa oli 41, luonnonniittyä 10, laidunta 24 hehtaaria. Metsämaata oli 250 ha. K.P. kohensi myös tilan päärakennusta, jonka keskiosa oli 1820-luvulta, eteläpään tupa vuodelta 1847 ja pohjoispään tupa vuodelta 1860. K.P. korjautti talon vuonna 1913, jolloin se nostettiin nykyiselle kivijalalleen, vuorattiin, yläkertaa korotettiin ja rakennettiin kuisti. Nyttemmin purettu 36 lehmän navetta ja sikala rakennettiin oman tehtaan poltetuista punatiilistä vuonna 1920. Myös 1940 asennettu tiilikate oli omaa tuotetta. Kaikkiin rakennuksiin tuli painevesi ja navetassa oli automaattiset juomakupit.

Kolme polvea Hankaniemen Lappalaisia. Edessä istumassa Abram (s. 1858), takana seisomassa Kalle Pekka ja hänen poikansa Antti (s. 1907).

Kalle Pekka oli paitsi monipuolinen maanviljelijä, myös yrittäjä ja vaikuttaja Kiuruvedeltä. Hän perusti vuonna 1903 tiilitehtaan kotitilan maille, tehdas siirrettiin Kiuruveden kirkolle 1936.  Vuonna 1909 hän perusti höyrykäyttöisen sahan Kiuruveden kirkolle, siihen kuului höyläämö, mylly ja myöhemmin myös sähkölaitos. Sahan tuhosi suuri tulipalo vuonna 1926.

Hän oli mukana perustamassa maamiesseuraa, Kiuruveden Telefooni Oy:tä, Kiuruveden osuuskauppaa, metsänhoitoyhdistystä ja Iisalmen Sanomia. Hän oli mukana myös Osuusmeijerin hallituksessa, kunnanvaltuustossa, presidentin valitsijamiehenä ja kirkkovaltuustossa. Hänen kerrotaan myös olleen monipuolinen mesenaatti.

Vuonna 1983, 36 vuotta kuolemansa jälkeen, hänet valittiin Kiuruveden merkittävimmäksi vaikuttajaksi kautta aikojen. Vuonna 2010 avattiin Kiuruvedellä  talousneuvos K.P.Lappalaiselle omistettu aukio ja paljastettiin Lappalaisten suvun muistokivi. Kiveen on kiinnitetty K.P.Lappalaisen ja Lappalaisten sukuseuran muistolaatta.

Lähteitä

  • Salmetar, n:ro 21, 1970.
  • Päivi Lappalainen: K.P. Lappalainen – Kiuruvetinen talousmies ja vaikuttajahahmo. Lappalaiset. Sukuseura Suomen Lappalaiset ry. Sukuviesti syksy 2009. s. 1-7.

Kirjoittaja Jorma Lappalainen