Isäni Eino Kemppisen perhe asui Karjalan Kannaksella Hiitolan pitäjän Kuoksjärven kylässä Kemppisenmäeksi kutsutulla paikalla. Lapsia perheeseen syntyi kaikkiaan 12, mutta vain 10 heistä eli aikuiseksi. Isäni syntyi vuonna 1914 ja hän oli perheen 9/12 lapsi. Perheen isällä Pekalla oli kaksi naimatonta veljeä Taneli ja Jaakko, jotka asuivat samassa taloudessa Pekan perheen kanssa.
Kemppisen perhekuva vuodelta 1928 Hiitolan Kuoksjärven kylässä
Kun isäni Eino oli 7-vuotias, putosi hänen isänsä niittokoneen päältä ja halvaantui, eikä pystynyt enää sen jälkeen tekemään tilan töitä. Onneksi töissä olivat apuna omat veljet ja vanhin poika Johannes, joka oli 16-vuotias. Kahdeksan vuoden kuluttua vuonna 1930 Pekka-isä kuoli. Sattumalta Eino oli juuri voittanut arvauskilpailussa 3000 mk ja hakenut rahat postista kuolemaa edeltäneenä päivänä. Einolta pyydettiin voittorahat lainaksi hautajaisten järjestämiseksi. Isä haudattiin Hiitolan hautausmaalle ja hautajaisissa oli paljon sukulaisia ja kyläläisiä. Pekka Kemppisen perukirjan mukaan hautajaiskulut olivat 2000 mk, minkä lisäksi oli muita kuluja ja velkoja 575 mk. Einolle ei maksettu koskaan rahoja takaisin, mikä jäi kaivelemaan hänen mieltään.
Hiitolan kirkko
Seuraavana vuonna 1931, jolloin Eino oli 16-vuotias, kävi hän rippikoulun. Sitä käytiin kaksi viikkoa syksyllä 1930 ja kaksi viikkoa keväällä 1931 Hiitolan kirkossa. Koska Kuoksjärven kylältä oli pitkä matka kirkolle, asui Eino rippikoulun ajan äitinsä tädin luona Vaavojan kylässä ja siellä piti olla omat eväät mukana. Minkähän laiset eväät Eino sai kotoaan kahden viikon ajalle? Ripille päästessä piti tietysti olla rippipuku. Rahat sen ostoon Eino tienasi puiden kuorimisesta, palkka oli 400 mk. Rahaa oli niukasti, mutta Eino osasi olla tarkkana. Hän meni markkinoille puvun ostoon vasta viimeisenä päivänä, jolloin hintoja oli alennettu. Hän saikin puvun 395 mk:lla. Ripille päästiin helluntaina 1931, sekä tytöt että pojat yhdessä, vaikka rippikoulua käytiin erikseen.
Isäni Einon rippikoulukuva Hiitolan kirkon edessä
Rippikoulun jälkeen oli lupa lähteä tansseihin kauemmaksikin kuin omaan kylään. Perheellä oli yksi polkupyörä ja sillä Eino polki tansseihin kertomansa mukaan kuutena päivänä viikossa.
Olen syntynyt ja asunut aina Tampereella. Perheeni asui vuonna 1956 Kalevassa Ilmarinkadulla Koskentien taloissa. Helmikuussa olivat presidentinvaalit, jolloin vanhempani kävivät äänestämässä Tammelan koululla. Olin silloin juuri täyttänyt kahdeksan vuotta ja muistan olleeni heidän mukanaan koululla. Äänestys oli jotenkin salamyhkäistä, en saanut kysellä, enkä ainakaan kertoa kenellekään, mitä mieltä vanhemmat olivat. Muistan radiosta ääntenlaskun, kun jännitettiin, tulisiko Kekkosesta vai Fagerholmista seuraava presidentti. Kekkonenhan tuli sitten valituksi, ja yleislakko alkoi samana päivänä 1.3.1956, kuin hänen virkakautensa alkoi. Näin ollen yleislakon alkamisesta tulee 1.3.2021 kuluneeksi 65 vuotta.
Tämä yleislakko vaikutti myös minun elämääni. Olin silloin Kalevan kansakoulun (nykyisin nimenä on Kissanmaan koulu) 2. luokalla ja lähdin helmikuun lopussa, siis ennen lakon alkamista hiihtolomalle Nakkilaan Mari-tädin luo. Hän oli isäni sisar, sotaleski, jolla oli 18-vuotias poika Hemmo. Hänet oli asutettu evakkona Nakkilaan, kuten monet muutkin hiitolalaiset Porin seudulle.
Tämä oli ensimmäinen junamatkani yksin. Ihme, että vanhempani uskalsivat päästää minut! Itse tosin kovasti halusin lähteä, joten oli hyvä, että he luottivat minuun. Junamatka kesti paikallisjunalla kolme tuntia, kun juna pysähteli jokaisella pikkuasemalla. Minulla oli käytössäni “turisti” eli juna-aikataulut, josta seurasin, mikä asema tulisi seuraavaksi. Peipohjan ja Harjavallan jälkeen tulisi Nakkila. Juna oli melko täynnä, ihmisiä seisoikin, mutta minä istuin, koska minulle oli ostettu paikkalippu. Yksi aikuinen vaati päästä istumaan paikalleni ja annoin hänelle paikkani hämmentyneenä. Asemalla Mari-täti oli minua vastassa. Olin huolissani, muistaisiko konduktööri ottaa tavaravaunusta sukseni pois, mutta huoli oli turha. Mari-täti oli potkukelkalla minua asemalla vastassa ja sillä menimme kuuden kilometrin matkan hänen luokseen Leistilään.
Nakkilan asema (lähde: Wikimedia Commons)
Kun yleislakko alkoi 1.3.1956, eivät junat ja bussit kulkeneet eivätkä myöskään sanomalehdet ilmestyneet. En päässytkään palaamaan hiihtolomalta Tampereelle, joten jouduin jäämään Mari-tädin luo ja olemaan pois koulusta; kevään poissaoloni olivat 56 tuntia. Viihdyin tädillä kyllä hyvin, sillä hänellä oli lehmiä, lampaita, sikoja ja muita maatalon eläimiä. Yritin opetella lypsämistäkin.
Nakkilassa Mari-tädin ja Hemmon kanssa (4-vuotiaana)
Mari-tädillä oli puhelin, jolla olin yhteydessä kotiin. Lopulta isä sai järjestettyä kyydin ja tuli hakemaan minua jonkun tuttunsa kanssa pikkuautolla. Paluumatkalla lakkolaiset pysäyttivät auton jollakin bensa-asemalla ja tunnelma oli uhkaava (bensanjakelua säännösteltiin), mutta pääsimme kuitenkin jatkamaan matkaa ehjinä kotiin. Kuulimme myöhemmin, että jossain oli kaadettu autojakin kumoon. Yleislakko loppui 20.3.1956.
Kuva bensa-asemalta (lähde Finna.fi)
Kun vihdoin kahden viikon poissaolon jälkeen menin kouluun, kuulin että meidän luokka oli käynyt sillä välin teatterissa ja minä en päässyt! Mikä harmi!
Olohuoneemme seinällä on Junghansin valmistama seinäkello. Sen toi meille mieheni Aili-täti vuonna 1977. Kello oli aiemmin ollut mieheni vanhimman tädin Toinin kodissa, joka oli äskettäin kuollut. Kellon tuodessaan Aili-täti kertoi, että kellon olivat aikanaan ostaneet isälleen Albin Kannistolle hänen kuusi lastaan vuonna 1928 Albinin 50-vuotislahjaksi. Käytännössä kellon hankintaan olivat osallistuneet kolme vanhinta lasta Toini, Helmi ja Helge, jotka olivat jo työssä. Aili oli 10-vuotias ja Sirkka 8-vuotias koululainen ja Aino vain 4-vuotias.
Miksi kello tuotiin juuri meille? Mieheni isä Helge oli Albinin ainut poika ja mieheni taas oli Helgen ainoa poika, joten sisarukset päättivät kellon kuuluvan hänelle, ainoalle Kanniston sukunimen omaavalle.
Kanniston sisarukset vasemmalta Toini, Sirkka, Aino, Aili ja Helmi, edessä Helge. Kuvausajankohta ei tiedossa.
Albin oli syntynyt 1878 Suodenniemellä, mutta kellon saadessaan hän asui Pohjois-Pirkkalan Pispalassa. Albin sai vaimonsa Iidan kanssa kuusi lasta, joista vanhin kuoli vauvana. Aikuisiksi asti kasvoivat Toini, Helmi, Helge, Aili ja Sirkka. Vaimo kuoli vuonna 1923 ja Albinille jäi huollettavaksi 15-, 13-, 12-, 5- ja 3-vuotiaat lapset. Hän menikin uudelleen naimisiin seuraavana vuonna Iidan nuoremman sisaren Selman kanssa ja heille syntyi tytär Aino.
Albin oli ammatiltaan kirvesmies ja rakentanut itse talon Pispalaan Kaarilan kartanon Thunebergilta vuonna 1923 ostamalleen tontille. Yritteliäänä miehenä hän hankki tontin myös Lamminpäästä Thunebergien omistamasta Mattilan perintötilasta. Lamminpään talo valmistui 1929, jolloin läheisyyteen valmistui myös uusi Lamminpään kansakoulu ja Pispalan taloon otettiin vuokralaiset.
Kaikki olisi ollut hyvin, mutta Albin sairastui aivokalvontulehdukseen ja kuoli 53-vuotiaana 6.12.1931. Selma jäi leskeksi seitsemän aviovuoden jälkeen. Albinin perukirjassa seinäkello on arvioitu yhtä arvokkaaksi kuin kirvesmiehen työkalut, jotka olivat pesän kalleimpia tavaroita.
Seinäkello
Junghansin perusti Erhard Junghans lankonsa Jakob Zeller-Toblerin kanssa vuonna 1861 Saksassa. Junghansin tuotanto kasvoi nopeasti, ja se olikin vuonna 1903 Saksan suurin kelloja valmistava yritys. Junghans keskittyi aluksi valmistamaan seinä- ja kaappikelloja, kunnes se vuonna 1927 aloitti rannekellojen valmistamisen. Junghansin seinäkellot olivat yksi Suomessa tunnetuista saksalaisista kellomerkeistä.
Onko sinulla esineitä, jonka tarinan haluaisit kertoa blogissa?
Vuoden 1939 kesällä ilmennyt sodan uhka Suomessa herätti Lempissä kasvavaa levottomuutta. Vietettyään tavalliseen tapaan kesää Parikkalan Jormolassa hän epäröi Viipuriin palaamista. Hän olisi halunnut lähettää enimmät tavarat Helmi-sisarelle Karttulaan Kuopion lähelle. Aili-sisar ei pitänyt tilannetta niin vaarallisena, joten Lempi taipui ja niin he palasivat tavaroineen Viipuriin.
Suomen tilanne alkoi kuitenkin näyttää huolestuttavalta lokakuussa 1939. Valtiovalta kehotti 8.10.1939 Viipurin ja rajaseutujen väestöä siirtymään vapaaehtoisesti länteen, pois mahdollisten pommitusten alta ja 10.10.1939 kutsuttiin sotilaat ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Lempi ja Aili lähtivät Viipurista 10. lokakuuta.
He joutuivat matkustamaan Helmi-sisaren luo tavaravaunussa. Kun vaara näytti menevän ohi, he palasivat pimennettyyn Viipuriin, mutta lähtivät jo viikon kuluttua junalla takaisin Karttulaan vain välttämättömien tavaroiden kanssa. Koti kalusteineen, vaatteineen, kirjoineen ja Lempin kokoamine aineistoineen jäi paikoilleen kotiin. Evakossa Lempi sai ankaran sydänkohtauksen, josta kuitenkin toipui. Aili sen sijaan alkoi tarmokkaasti huolehtia Karttulaan sijoitettujen tuupovaaralaisten oloista.
Viipuriin jäänyt Jääskeläisten entinen vuokralainen Leo Pakarinen lähetti Lempin pyynnöstä hänelle Karttulaan kirjojen tekijänkappaleet ja Viipurin Museon pöytäkirjan sekä sisarusten juhlapuvut ja -kengät, joille he eivät uskoneet enää koskaan tulevan käyttöä.
Helmikuussa 1940 tuttava Anni Tirkkonen toi Lempin kirjoituskoneen Kuopioon pelastettuaan sen pommituksien ja kaukotykin ammusten keskeltä. Tässä ote hänen kirjeestään Viipurista 25.1.1940:
Rakas Lempi Vasta tänään neljännen yrityksen jälkeen onnistuin pääsemään asuntoosi, sillä talonmies ei ole ollut tavattavissa … koko talo aivan kylmillä. Akkunat kyllä ovat ehjät. Sali huoneestasi oli karissut rapninki katosta ja siirsin huonekalut pois ja peitin ne lattiamatolla. Tulen ensi viikon lopulla Kuopioon ja soitan heti sinulle niin voit tulla sinä Kuopioon. Tuon sitten kirjoituskoneesi tullessani ja loput vaatteista ja valokuvat.
Syyskuussa 1941, kun Viipuri oli jatkosodan alkuvaiheessa vallattu takaisin, osallistui Lempi ainoana naisena 25 miehen muodostamaan delegaatioon, joka vieraili pommitetussa Viipurissa. Näky, jonka he silloin Viipurissa kohtasivat, oli masentava: kaikkialla oli raunioita ja miinavaara. ”Sydämeni kurtistui silloin melkein kokoon tuskasta ja surusta nähdessäni kaikki mustuneet katottomat talot ja tyhjät ikkuna-aukot.” Onneksi vielä jotain oli säilynytkin. Lempin kotitalo Linnankatu 11:ssä oli vain lievästi vaurioitunut, joten Lempi kävi kotonaan. Tämän matkan innoittamana syntyi jo sinä vuonna julkaistu kirja Viipuri ennen ja nyt, jonka toimitti Börje Sandberg ja tekstit kirjoitti Lempi. Tiettävästi Lempi ei tämän jälkeen käynyt enää koskaan Viipurissa.
Lempi ja miehet Viipurissa jatkosodan aikana 4.9.1941. SA-kuvassa on aseman raunioiden edessä sotilaiden välissä tunnettuja viipurilaisia henkilöitä, oikealta kirjailija Lempi Jääskeläinen, kaupunginjohtaja Tuurna, kamreeri Koponen, tohtori Brummer ja valtuuston puheenjohtaja lehtori Valtavuo.
Elämä jatkui Helsingissä ja Jormolan kesäpaikassa
Talvisodan aikana Lempi ja Aili olivat evakossa Helmi-sisaren luona Karttulassa. Välirauhan tultua maaliskuussa 1940 he oleilivat ensin kesäpaikassaan Parikkalan Jormolassa, kunnes muuttivat 1940 Helsinkiin Kaivopuistoon ja 1941 Munkkiniemeen. Vuosina 1949 – 1957 he asuivat osoitteessa Tukholmankatu 19 C 34, josta he ostivat oman osakkeen.
Vaikka elämä oli epävakaata, ryhtyi Lempi kuitenkin jatkamaan kirjoittamista. Viipurin kaupunki oli tilannut häneltä kirjan jo ennen talvisotaa koulukirjaksi ja hän oli saanut maksunkin siitä. Kirja oli nimeltään Se oli Viipuri Vihanta ja ilmestyi syksyllä 1940. Seuraavana vuonna ilmestyi siihen vielä jatko-osa Vanhan Viipurin hiljaiseloa. 1942 syksyllä Lempiltä ilmestyi peitetysti omaelämänkerrallinen kirja Idästä saapuu myrsky. Se syntyi vaikeissa oloissa. He asuivat silloin Helsingissä, jota pommitettiin ja ilmahälytykset katkaisivat työnteon. Kaikesta oli myös pulaa, jopa paperista. Suurimman osan romaanista käsittää sen ensimmäinen osa Ennen myrskyä. Olikohan siihen sisältyvä onneton rakkaustarina Lempille omakohtainen?
Parikkala on aivan itärajalla, mutta Jormola onnistui säilymään ehjänä. Parikkalan Tyrjän alueen rajavartiosto käytti Jääskeläisen huvilaa asuntonaan talvesta 1941 kesä-heinäkuun vaihteeseen 1941 asti. Kesällä 1943 sisarukset pääsivät pitkästä aikaa kesäpaikkaansa, ja Lempiä vaivannut väsymys ja masennus alkoivat vähitellen hellittää. Hän intoutui kirjoittamaan siellä runoja, jotka ilmestyivät painettuna vasta jouluksi 1945 nimellä Lumottu portti ja jonka oli kuvittanut Aarne Nopsanen. Vuonna 1944 Lempi ja Aili olivat huvilallaan Jormolassa kevään ja kesän ajan. Siellä Lempi kirjoitti kirjaa Kvenlannin hurtta, jonka luonnospaperit olivat jääneet Viipuriin, mutta hän sai kirjan juuri ja juuri valmiiksi ennen kuin kesäpaikasta oli lähdettävä rintamalinjan lähestyessä. Kesällä 1945 kesäpaikka annettiin karjalan evakoille asuttavaksi.
Viipurin lopullinen menetys syyskuun 1944 Moskovan välirauhansopimuksessa merkitsi kirjoittamiselle sekä lähdeaineiston saamisen ongelmia että henkisen ja käytännön yhteyden menettämistä kaupungista. Lempi ei siksi pitkään aikaan kirjoittanut mitään Viipuriin liittyvää, aihe oli liian kipeä ja Viipurin asuntoon jääneet lähdeaineistot ja Viipurin museon arkistot olivat tuhoutuneet.
Jatkosodan vuosina kirjojen kirjoittamisen lisäksi Lempi esiintyi sunnuntaisin radiossa parin vuoden ajan omassa pakinaohjelmassa nimeltä ”Näin sunnuntaisin”. Perinteeksi muodostui myös Lempin joulupakina lehdissä. Hän kirjoitti lukuisia muitakin lehtijuttuja ja toimi sotasairaalassa jonkin aikaa sosiaalihoitajana. Hän osallistui lisäksi monien yhdistysten toimintaan ja oli niissä joko johtokunnassa, puheenjohtajana tai sihteerinä. Tällaisia yhdistyksiä olivat mm. Pääkaupungin Karjalaiset, Pääkaupungin parikkalalaiset, Siirtoväen Kotiteollisuus ry, Meilahden seurakunnan kirkkoneuvosto ja Jääskeläisen sukuseura. Lisäksi hän jatkoi jo Viipurissa perustetun Torkkelin Killan sihteerinä, koska sen toiminta oli siirretty Helsinkiin.
Lempin kotona oli ollut piano ja hän oli jo lapsena käynyt soittotunneilla. Hän oli aina soittanut mielellään pianoa; se oli hänelle rentoutumiskeino. Syksyllä 1945 hän alkoi opiskella sävellystä Ahti Sonnisen johdolla. Hän improvisoi pianon ääressä ja hioi omia sävelmiään ja kirjoitti niitä paperille. Joitain sävellyksiä hän oli tehnyt jo Viipurissa, mutta ne jäivät sinne. Aili-sisaren mielestä kaunein Lempin sävellys oli nimeltään Manalan virralla, joka on tehty erään ystävän hautajaisiin ja se pohjautui runoilija Helena Iso-Kauppilan runoon. Sulo Saarits lauloi sen Lempin omissa hautajaisissa.
Vuonna 1946 Lempi sai Suomen Kulttuurirahaston apurahan 75 000 mk kirjallisia töitä varten yhtenä kuudesta kirjailijasta. Se merkitsi sekä tunnustusta työlle että taloudellisen turvan tuomaa työrauhaa.
Juhlittu kirjailija Suomessa ja ulkomailla
Keväällä 1947 Weckrooth-kirjojen ranskalainen kustantaja kutsui Lempin Pariisiin, jonne lähti mukaan myös Aili-sisar. He matkustivat ensin höyrylaiva Cliolla Antwerpeniin ja sieltä junalla Pariisiin. Molemmat osasivat puhua ranskaa. Weckrooth-teoksesta otettiin Ranskassa toinen painos. Pariisissa Lempiä juhlittiin menestyskirjailijana ja teoksen arvostelut olivat kiittäviä. Lempi ja Aili vierailivat Ranskassa uudelleen kahden vuoden kuluttua juhlistamaan Weckroothin perheen uusinta painosta. Molempien matkojen matkaraportit julkaistiin Karjala-lehdessä jatkokirjoituksina.
Lempin matkalaukku, jota säilytetään Parikkalan Helenansaaressa. (kuva Raija Kannisto 2012)
1948 perustettiin Helsingissä Jääskeläisten sukuseura. Sen perustamisesta tehtiin periaatepäätös 4.7.1948 Lapinlahden Kittolanniemessä pidetyssä kokouksessa (kuva alla). Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kirjailija Lempi Jääskeläinen, ja hän toimi siinä tehtävässä kuolemaansa asti. Sukuseuralla on vaakuna, jonka aiheen antoi kirjailija Lempi Jääskeläinen. Vaakunan piirsi taiteilija Olof Eriksson vuonna 1961.
Kesällä 1953 Lempi ja Aili-sisar tekivät matkan Italiaan. He vierailivat mm. Roomassa Kersti Bergrothin luona sekä myös Sorrentossa, Amalfissa ja Napolissa. Lempi teki matkasta muistiinpanot, jotka ovat säilyneet arkistossa. Samalla hänellä oli tarkoitus kerätä aineistoa uutta romaania varten. Alun perin Lempin piti ottaa kirjan aiheeksi kuningatar Kristiina, mutta taidemuseossa hänen näkemänsä taulu runoilija Torquato Tassosta teki häneen niin suuren vaikutuksen, että hän päätti muuttaa kirjan aihetta. Matkaa seuraavana vuonna ilmestyi romaani Kultainen laakeri, joka kertoi renessanssiajan runoilija Torquato Tassosta. Kirja on ainoa, jonka aihepiiri sijoittuu kokonaan ulkomaille.
Lempi presidentinlinnan itsenäisyyspäivän vastaanotolla 6.12.1954. Kuvassa oikealla Alli Paasikivi ja hänen vieressään Lempi Jääskeläinen.
1950-luvun jälkipuoliskolla Lempi löysi kirjojensa aiheet joko omasta menneisyydestään Viipurissa tai sukunsa vaiheista Parikkalassa. Omia muistelmateoksia ovat 1957 julkaistu Kevät vanhassa kaupungissa ja 1961 ilmestynyt Tyttö vanhassa kaupungissa. Kevät vanhassa kaupungissa -kirjan pohjana olivat Viipurin aikaiset päiväkirjat 1920- ja 1930-luvuilta. Poikkeuksellisesti kustantaja vaati sen käsikirjoitukseen muutoksia, jottei teos herättäisi liikaa ärtymystä. Lempi kohteli kirjassa temperamenttinsa mukaan suorasukaisesti niitä julkisuuden henkilöitä, jotka liittyivät hänen elämäänsä. Teos sai ristiriitaisimman vastaanoton, mitä mikään muu teos oli herättänyt. Kirjan Tyttö vanhassa kaupungissa päähenkilö on Tyttö, jonka näkökulmasta Lempi kuvaa lapsuuden ja nuoruuden tapahtumiaan vuoteen 1918 asti. Tässä kirjassa ei ollut kohua herättäneitä aineksia.
Parikkalassa asuneiden esivanhempiensa vaiheista kertoivat kirjat Hovin vallat, ilmestyi 1956, ja Talonpoika ja hovinherra, ilmestyi 1959. Hovin vallat -romaanista Lempi teki myös näytelmäsovituksen, joka esitettiin Parikkalassa valtakunnallisilla kotiseutupäivillä 1958. Tällöin oli kulunut 100 vuotta Parikkalan talonpoikien päivätyövelvollisuuden päättymisestä Koitsanlahden hoville. Näytelmä esitettiin uudelleen vuosina 1968 ja 1978.
Syksyllä1963 ilmestyi Lempin viimeinen kirja Nuori herra David Viipurista. Päähenkilö on viipurilaissyntyinen suurmies David Alopeus 1700-luvun lopun Viipurissa. Aiheesta Lempi suunnitteli trilogiaa ja toisen osan aineisto oli jo koossa, mutta Lempin terveys petti, eikä hän enää jaksanut työstään kirjaansa valmiiksi.
Vuonna 1963 Lempi vietti 40-vuotiskirjailijajuhlaansa, ja 1964 hänelle myönnettiin kirjailijaeläke. Lempi iloitsi kovasti eläkkeestä: ”Olen nyt niin tyytyväinen, että voin ensi kerran 24 vuoteen pitää huolettoman kesäloman. Tiedän, ettei minun ole pakko kirjoittaa mitään, ellen halua”. Eläke myönnettiin tavallaan liian myöhään, sillä Lempin voimat olivat jo kuluneet loppuun. Hän kuoli kotonaan Pihlajatiellä 13.9.1964 klo 18.15. Parikkalan Sanomat kertoi 16.9.1964, että Lempi kuoli puoli vuotta kestäneen ankaran sairauden murtamana. Virallinen kuolinsyy oli sydämen toiminnanvajaus ja sydämen hiippaläppävika. Siunaus tapahtui 19.9.1964 Meilahden kirkossa.
Sekä Lempi että Aili Jääskeläinen ja serkkunsa Hilma Nordman on haudattu Parikkalan hautausmaalle samaan hautaan. Aili testamenttasi osan heidän kirjoistaan sekä muuta irtaimistoa mm. Lempin kirjoituskoneen, matkalaukun ja ylioppilaslakin Parikkalan kunnalle, jossa niitä säilytetään Parikkalan Helenansaaressa.
Olen nyt saanut loppuun viiden artikkelini sarjan Lempi Jääskeläisestä. Huomaan, että tutkittavaa vielä löytyisi eikä valitettavasti mielenkiintoisin aineisto eli Lempi päiväkirjat ole vielä käytettävissä. Päätin alun perin ryhtyä tutkimaan Jääskeläisen suvun ja Lempin vaiheita sekä sukulaisuuden vuoksi että siksi, että meitä molempia yhdistävät sukusiteet Parikkalaan ja Viipuriin. Koska minua kiinnostivat nimenomaan Lempin elämänvaiheet, olen paneutunut melko vähäisesti hänen kirjalliseen tuotantoonsa. Lukuvalintani on osunut pääasiassa kirjoihin, jotka jollain tapaa liittyvät hänen elämäänsä, ja Parikkalan talonpoikien historiaan liittyviin teoksiin. Jo nuorena tyttönä luin äidin kirjahyllystä muutaman kirjan, mutta ne eivät silloin herättäneet mielenkiintoani. Kun nyt luin samat kirjat uudelleen, oli tunnelma eri, paljon innostuneempi. Koska kaikki Jääskeläisen perheenjäsenten lisäksi myös ”laajennetun perhekunnan” (Hilda, Hilma, Heikki ja Antti) jäsenet löytyvät sukupuustani, antoi se uuden, kiinnostavan näkökulman kirjoihin, varsinkin kun en ollut tiennyt heidän liittymistään Jääskeläisen perheeseen.
Lähteet: Jääskeläinen Lempi: Kevät vanhassa kaupungissa. Muistelma. Ilmestyi 1957. Jääskeläinen Lempi: Kuolintodistus, kirjoitettu 14.9.1964. Kortelainen Anna: Tapaus Lempi Jääskeläinen: Mitä historialliselle romaanille tapahtuu? Teoksessa Ripatti Anna ja Koivisto Nuppu (toim.). Monumenteista tanssiaskeliin. Taiteiden ja kulttuurin Viipuri 1856-1944. Ilmestyi 2020. Moisio Erkki: Lempi Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja. Ilmestyi 1983.
Lempi Jääskeläinen kirjoitti vuosina 1923-1964 yhteensä 34 romaania, 2 näytelmää, yhden runokirjan, Viipuri-aiheisen teoksen yhdessä kahden muun kirjailijan kanssa, Viipurin kantajien historiikin sekä Weckrooth-sarjan pohjalta radiokuunnelman. Näitä kaikkia on painettu Suomessa yli 390 000 kappaletta. Romaanista Weckroothin perhe on otettu viisi painosta. Entä mistä hänen kirjansa kertovat? Kahdella sanalla kuvattuna historiasta ja Viipurista.
Haaveet kirjailijan urasta
Teoksessa ”Me kerromme itsestämme” Lempi kertoo kirjoittaneensa ensimmäisen runonsa 7-vuotiaana ollessaan valmistavan koulun ensimmäisellä luokalla. Sisar Aili lupasi markan, jos hän kirjoittaisi runon. Lempi kysyi: ”Mikä on runo?” Hän kirjoitti runon, jolle antoi nimeksi Aarre. Runojen kirjoittamisesta tulikin suuri salainen harrastus, joka tuotti myös yhden julkaistun runokirjan.
Runebergin päivänä 1913, jolloin Lempi oli 12-vuotias, hän koki ensimmäisen kerran, että kirjailijaksi tulo oli hänen kutsumuksensa. Jo yhteiskouluaikoina Lempi kirjoitti runoja nimimerkin suojissa, mutta se paljastui, kun hänet palkittiin parhaasta runosta. Hän kirjoitteli salanimellä myös toverikunnan lehteen. Kuudennella luokalla Lempi kirjoitti ensimmäisen historiallisen aineensa aiheesta ”Päivä Roomassa Neron aikaan”. Hän sai siitä kiitettävän arvosanan. Seitsemännen luokan äidinkielen opettaja ennusti, että Lempistä tulee kirjailija.
Kirjojen aihevalinnat
Lempiä kiinnosti erityisesti Viipurin ja Suomen historia ja hän keskittyi nimenomaan Viipurin venäläisaikaan eli 1700- ja 1800-lukuihin. Ylioppilaaksi päästyään hän ryhtyi tutkimaan vanhoja asiakirjoja ja arkistoja Viipurin Museossa. Siitä tuli ”verraton aarrepaikka ja toinen koti”, josta löytyi vanhoja asiakirjoja ja kirjeitä ja käsin kirjoitettuja muistiinpanoja. Hän luki kaikki käsiinsä saamansa Venäjän historiat ranskan-, saksan- ja venäjänkielisinä. Hän tutki myös vanhoja karttoja, jotta romaaneissa kerrotut tapahtumat menisivät yksiin todellisuuden kanssa.
Anna Kortelaisen mukaan tyypillistä Lempi Jääskeläisen koko 1930-luvun tuotannolle oli, että päähenkilöt olivat todellisia historiallisia henkilöitä, samoin kuin tapahtumien suuret linjat, joiden lomaan hän kirjoitti hypoteettisia, fiktiivisiä juonenkulkuja. Usein nämä juonenkulut sijoittuivat niihin vaiheisiin, joista ei ollut mitään dokumentaatiota ja siten ne antoivat kuvitteellisia, mahdollisia selityksiä historiankirjoituksessa esitetyille tapahtumaketjuille. Romaanien teemoina oli ennen kaikkea valtataistelu. Joskus ne olivat aviopuolisoiden välistä mittelöä, mutta ennen kaikkea se oli vallasväen sisäistä kamppailua kaupungin johdosta tai jopa valtakunnasta.
Edelleen Kortelainen analysoi, että erityinen piirre hänen taustatutkimuksissaan oli perehtyminen Kannaksella vielä tuolloin olleiden vanhojen aateliskartanoiden yksityisarkistoihin sekä niiden asiakirjoihin ja kirjeisiin. Kartanoiden ovet avautuivat ystävälliselle kirjailijattarelle, ja hänellä oli sosiaalisia taitoja saada isäntäväki kertomaan muistitietoa suvuistaan ja päästämään yksityiskirjeenvaihdon äärelle.
Erkki Moisio kirjoittaa Lempin elämäkerrassa: ”Viipurin merkillinen kulttuurihistoria on vaikuttanut voimallisimmin juuri Lempi Jääskeläiseen. Kaupunki ja sen menneisyys olivat hänelle jatkuva innoituksen lähde. Kiintymys kotikaupunkiin oli hänellä niin suuri, että hän otti elämäntehtäväkseen kaupungin historian elävöittämisen ja tunnetuksi tekemisen.” Viipurin historia olikin joka päivä läsnä Lempin elämässä, sillä hän asui suuren osan elämästään Viipurin vanhassa kaupungissa ja asunnossa, jonka ikkunasta näkyi Viipurin linna.
Lempi Jääskeläisen monissa kirjoissa henkilöt ovat säätyläisiä tai ns. parempaa väkeä. Tätä hän itse perusteli näin: ”Kai tästä syystä, kun olisin heinänuorena halunnut olla vaatteenkaunis, eikä minulla ollut mahdollisuuksia, tahdoin pukea romaanieni henkilöt silkkiin ja samettiin, olinhan rikas ainakin siinä mielessä. Kirjani henkilöt kävivät juhlissa, koska itse en vielä silloin päässyt. Annoin heidän kokea kaiken sen ilon, jota itse olin ollut paitsi – äitimme kuoleman jälkeen.” Lempin kirjat sisälsivät runsaasti tapainkuvauksia ja varsinkin vaatteisiin hän kiinnitti huomiota.
Lempin näkemys historiallisen romaanin tehtävästä oli ”näyttää kirjoittajan omille aikalaisille, kuinka ennen on eletty, ajateltu ja toimittu, minkälaisia ihmisiä ennen on elänyt jossain kaupungissa tahi paikkakunnalla. Entisten polvien työlle ja ajatuksille on näet rakentunut nykymaailma – minun tapauksessani Vanha Viipuri.”
Käytännön kirjoitustyö
Aluksi hän kirjoitti kirjoja käsin lyijykynällä sinikantisiin vihkoihin omaperäisellä pikakirjoituksella ja lopuksi puhtaaksi koneella. Usein hän vei käsikirjoituksiaan itse Helsinkiin kustannusyhtiö Otavaan. Vuosina 1927-1930 Lempin tärkein kirjallinen tukija oli Otavassa työskennellyt kouluneuvos Aapo Kohonen, joka hoiti kuolemaansa asti Lempin asiat.
Lempin kirjoituskone, jota säilytetään Parikkalan Helenansaaressa (Raija Kannisto 2012)
Erkki Moisio kertoo, että Lempin kirjoitustyöhön ryhtymistä edelsi aina laaja esityö ja tällöin aikakausi tapoineen ja tapahtumineen tuli hänelle tutuksi. Romaanien kirjoitusvaiheessa ne syntyivät aina inspiraation ja syvän eläytymisen vallassa. Sisältö ja muoto syntyivät samanaikaisesti ja hän yllättyi usein itsekin ratkaisuista, joihin romaanin henkilöt hänet johdattivat.
”Minussa oli kaksi persoonaa, se, joka kirjoitti, vaakasuora viiva silmäkulmien välissä, katse kaukaisena ja korvat herkkinä kuuntelemaan vuosisatojen takaisia ääniä, ja se toinen Lempi, jolle soitettiin ja pyydettiin tulemaan siihen ja siihen tilaisuuteen”. Tiiviin kirjoittamisprosessin jälkeen Lempi saattoi nukkua kaksi viikkoa yhteen menoon ja piristyi sitten.
Teoksessa ”Me kerromme itsestämme” hän pohtii sitä, miten on suhtautunut ”kirjailijantoimeensa”. Hän kirjoittaa: ”Olen pitänyt sitä todellakin kutsumuksena ja olen aina ottanut se hyvin vakavasti, vaikkakaan en juhlallisesti. Se on ollut minulle ’ihana rangaistus’. Olen ollut sen vanki kaikkina näinä vuosina, tahdoinpa tai en.”
Arviointeja ja analyysejä Lempi Jääskeläisen kirjoista
Anna Kortelainen kritisoi sitä, että Kai Laitisen mielestä (teoksessa Suomen kirjallisuus osa V) mieskirjailijoiden samantyyppiset teemat luokitellaan eri lailla kuin naisten, joiden tekstiä sukupuolten välisistä suhteista kuvataan romanttiseksi ja valtataisteluja seikkailuiksi, kun miesten vastaavat teemat arvioidaan neutraalimmin. Jääskeläisen ihmiskuvausta luonnehdittiin topeliaaniseksi määrittelemättä sitä tarkemmin, mutta leima on negatiivinen. Anna Kortelainen puolusti kiihkeästi Lempiin kohdistuvaa kritiikkiä omin vasta-argumentein.
Kortelaisen artikkelin mukaan Kirsti Manninen toteaa, että vasta 1960-luvulla Jääskeläisen tuotanto leimattiin viihteeksi, eikä hänen tuotantoaan enää mainita 1970-luvun kirjallisuushistorioissa. Historiallisia naistenromaaneja ammatikseen kirjoittavan kirjailijan malli oli kuitenkin syntynyt. Edelleen Mannisen mukaan Jääskeläisen kerrontatekniikka oli jo 1920-luvulla varsin moderni verrattuna aikakauden muihin, usein yksitasoisiin ja kaikkitietävän kertojan varaan rakentuviin historiallisiin romaaneihin. Jääskeläinen loi oman, hiukan oikullisen ja jatkuviin näkökulmanvaihdoksiin perustuvan kerrontatapansa, jossa historialliset detaljit voitiin joustavasti yhdistää päähenkilöiden sisäiseen perspektiiviin.
Aila Piispa pohti pro gradutyössään sitä, miksi Lempi Jääskeläinen on unohdettu, vaikka hän oli 1930-1940-luvuilla arvostettu kirjailija. Valtionpalkinnon lisäksi hän sai runsaasti muita palkintoja, ja hänen teoksensa saivat myönteisiä kritiikkejä. Weckrooth-romaaneja luettiin Suomessa paljon ja esimerkiksi Taistelua Viipurista ostettiin kirjastoihin yhdeksänneksi eniten vuonna 1935. Sen lisäksi, että historiallinen romaani yleensäkin lakkasi olemasta suosiossa, syynä Jääskeläisen unohdukseen saattoi olla, että hän oli nainen. Naiskirjailijat näyttäisivät häviävän helpommin historiasta kuin miehet. Jääskeläisen Viipuriin sijoittuneet romaanit ilmestyivät aikoinaan keskelle kotikaupungin historiainnostusta. Sota ilmeisesti lopetti tämän innostuksen. Lopuksi Piispa toteaa, että on kiintoisaa nähdä, palaako myös Lempi Jääskeläinen historian hämäristä uudelleen lukijoiden pariin vai onko esimerkiksi hänen kirjoittamistyylinsä auttamattomasti vanhentunutta.
Kuva Lempistä oman kirjoituspöydän ääressä vuodelta 1935 kirjasta Kevät vanhassa kaupungissa
Poimintoja Jääskeläisen tuotannosta
Opaaliristi. Julkaistiin 1923 huhtikuussa salanimellä L. J Inkeri. Syksyn 1921 ja kevään 1922 aikana Lempi kirjoitti joukon historiallisia kertomuksia, jotka hän vei entisen opettajansa Felix Ahosen nähtäväksi. Tämä innostui niistä ja kehotti lähettämään ne kustantamoon, mieluiten Otavaan, jonne Lempi lähetti ne syksyllä 1922. Jo kahden viikon kuluttua tuli myönteinen vastaus ja pyydettiin pari novellia lisää. Teos sai suopeat arvostelut.
Tyttö, jonka sydän oli lasia. Julkaistiin 1928 lokakuussa salanimellä L. J. Inkeri. Alaotsikkona Elokuvaromaani. Kirja on romaani, jonka pohjana ovat Lempin omat kokemukset verotoimistossa. Kirjan päähenkilö on Iris, jonka elämä on melkein yksi yhteen Lempin kanssa. Kirjassa Iris miettii: ”Miltä tuntuisi nyt, jos olisi isä – oma isä, joka kantaisi huolen kaikesta, jota ei tarvitsisi pelätä ja joka olisi hellän ymmärtävä… jos isä ei olisi juonut… Hyvällä muistikuvalla Iris on tahtonut karkottaa muut muistot, sen kauhean, kun isä juovuspäissään tuntemattomaksi muuttuneena, pelottavan isona oli uhannut äitiä ja heitä ja Asta-täti oli työntänyt äidin pois ja Iris ja Juno olivat paenneet Asta-tädin hameen taakse turviin. Tuo kuva isästä oli ahdistanut painajaisena Iristä koko hänen lapsuutensa ajan ja tultuaan nuoreksi tytöksi hän oli saanut siitä kammon miehiä kohtaan.” Oliko tässä selitys isän katoamiseen perheestä ja äidin tekemä pesäerohakemus? Jos näin on, oli Lempiltä rohkeaa kertoa lapsuuden kokemuksistaan, vaikka toisaalta se oli myös terapeuttista ja auttoi irtautuman menneistä ja 20 vuotta sitten kuolleesta isän muistosta. Arvostelijat suhtautuivat teokseen kielteisesti, mutta se oli myyntimenestys ja auttoi saamaan raha-asioita järjestykseen.
Weckroothin perhe. Julkaistiin 1930 maaliskuussa. Historiallinen esikoisromaani vanhasta Viipurista. Käännetty englanniksi, ranskaksi ja ruotsiksi. Aiheena oli todellinen 1700-luvulla Viipurissa elänyt huomattava ja vaikutusvaltainen liikemies Juhana Weckrooth. Tapahtumat perustuvat suurelta osin todellisuuteen mielikuvituksella höystettynä.
Filip Weckrooth. Julkaistiin 1931 syksyllä. Kirja kertoo keisarinna Katariina II:n poikkeamisesta Viipurissa kesällä 1772, jolloin hänet majoitettiin Filip Weckroothin luo. Kuvitteellisessa tarinassa keisarinna ihastuu Filipiin, joka ei kuitenkaan alistu yhdeksi monista Katariinan rakastajista.
Taistelu vallasta. Julkaistiin 1932 syksyllä. Jatkoa Filip Weckroothin tarinaan.
Onni on oikullinen. Julkaistiin 1933 syksyllä. 4-osaisen Weckrooth-sarjan viimeinen osa. Filip Weckrooth menettää omaisuutensa. Neliosainen Weckrooth-sarja teki Lempistä tunnetun kirjailijan ja hän sai paljon ihailijoita, erityisesti Viipurista. Weckrooth-sarjan teokset ovat kaikki itsenäisiä kokonaisuuksia, mutta yhdessä ne täydentävät toisiaan. Neljän Weckrooth-kirjan yhdistetty laitos ilmestyi 1944.
Idästä nousee myrsky. Julkaistiin 1942. Jatkosodan aikana 1942 kirjoitetussa romaanissa Lempi kuvaa tarkasti Viipurin vanhaa keskustaa. Suurimman osan romaanista käsittää sen ensimmäinen osa Ennen myrskyä. Syksystä 1938 alkaen kuvataan sodan uhkaa. Kaupunkilaiset juhlivat kuin viimeistä päivää. Kaupunkilaisilla tarkoitetaan varakkaita ja sivistyneitä ihmisiä. Toinen tärkeä paikka kirjassa on Ritarilan kartano, jonka esikuvana on Saarelan kartano, ja jossa Lempi vieraili usein ennen sotia. Kirjassa on myös epäonninen rakkaustarina.
Lempi kirjoitti myös katoliseen luostarilaitokseen ja kirkonmiehiin liittyviä romaaneja. Luostarit kiehtoivat Lempiä, sillä hän oli kiinnostunut niiden suljetusta, muurien ympäröimästä elämästä. Hän ei kuitenkaan ihannoinut luostarielämää, mistä kertoo myös hänen kirjoihinsa sisältyvä kriittinen suhtautuminen siihen.
Nunna. Julkaistiin 1934. Kirja perustuu pääosin tositapahtumiin. Jääskeläisillä asuneen vuokralaisen sukulainen meni Hollantiin luostariin. Hän kuitenkin pettyi sen toimintaan ja hänen henkinen terveytensä alkoi siellä horjua. Huolissaan olleet sukulaiset hakivat hänet Suomeen. Kirja joutui kriittisyytensä vuoksi katolisessa kirkossa ”kielletyksi kirjaksi”. Kirja herätti ilmestyessään kohua ja oli myyntimenestys.
Herran veli. Julkaistiin 1938. Kertomus 1400-luvulla eläneestä munkista Stephanuksesta, joka ei pysynyt selibaatissaan. Hän lankeaa nuoreen naiseen Italiassa, jonka jälkeen hänet määrätään Suomeen karulle Kökarin saarelle luostariin oppimaan nöyryyttä ja unohtamaan maalliset nautinnot. Kökarista hänet siirretään parin vuoden jälkeen Viipurin luostarin esimieheksi, mutta jälleen hän viettelee siellä ystävänsä vaimon. Lopulta munkki katuu tekojaan, luopuu kaikista tehtävistään ja muuttaa kerjäläismunkiksi Tanskaan.
Äyräpään kirkkopappi Henrik Makerland. Julkaistiin 1948. Romaani kertoo 1400-luvulla eläneestä oppineesta Äyräpään kirkkoherrasta, joka rakastuu nuoreen Elviinaan. Hän ei saa paavilta vapautusta selibaatista, mutta alkaa elää yhdessä vihkimättömänä Elviinan kanssa. Kun tämä kuolee lapsivuoteeseen, antaa pappi syntyneen lapsensa Elinan omana uhrauksenaan Naantalin nunnaluostariin pelastaakseen sielunsa.
Pyhän neitsyen lähde. Julkaistiin 1949. Jatko-osa edelliseen teokseen, mutta on luettavissa myös itsenäisenä teoksena. Siinä kerrotaan Elinan elämästä Naantalin nunnaluostarissa ja hänen sisäisestä kehityksestään. Osa tapahtumista perustuu asiakirjoista löydettyihin tietoihin.
Vuosina 1955-1961 Lempi omisti kaiken huomionsa oman Parikkalassa asuneen sukunsa vaiheitten tutkimiseen ja kertomiseen. Häneltä valmistui kaksi aihepiiriin liittyvää teosta, jotka sijoittuvat 1700-luvun lopulle ja 1800-luvun alkuun. Hovin vallat ilmestyi vuonna 1956 ja Talonpoika ja hovinherra vuonna 1959.
Kirjat pohjautuvat todellisiin tapahtumiin ja kuvaavat Parikkalassa sijainneen Koitsanlahden hovin alaisuudessa 1700-luvun lopulla asuneitten talonpoikien alistettua elämää.
Luettelo Lempi Jääskeläisen kirjoittamista kirjoista löytyy esim. Wikipediasta.
LÄHTEET: Jääskeläinen Lempi – Kevät vanhassa kaupungissa. Muistelma. Ilmestyi 1957. Kortelainen Anna – Tapaus Lempi Jääskeläinen: Mitä historialliselle romaanille tapahtuu? Teoksessa Ripatti Anna ja Koivisto Nuppu (toim.). Monumenteista tanssiaskeliin. Taiteiden ja kulttuurin Viipuri 1856-1944. Ilmestyi 2020. Me kerromme itsestämme. Kirjailijoiden yhteisjulkaisu. Ilmestyi 1946. Moisio Erkki Lempi – Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja. Ilmestyi 1983. Piispa Aila – ”Mehän olemme ajattelevia olentoja, mekin”. Moderni naiskuva Lempi Jääskeläisen Weckrooth-romaaneissa. Kirjallisuuden pro gradututkielma Oulun yliopiston Taideaineiden ja Antropologian laitos. 2002.
1920-luku oli aivan erilainen vuosikymmen Lempin elämässä kuin 1930-luku. 1920-luvulla hän vasta etsi itseään kirjailijana ja julkaisi työn ohessa tekemänsä kolme teosta. 1930-luvun alussa julkaistusta neliosaisesta Weckrooth-sarjasta tuli suuri arvostelu- ja myyntimenestys ja se teki Lempistä tunnetun kirjailijan. Hän alkoi saada apurahoja eri tahoilta kirjoittamistaan varten. Anna Kortelaisen mukaan Lempi Jääskeläisestä tuli ensimmäinen suomalainen nainen, joka elätti itsensä kirjoittamalla historiallisia romaaneja – ja nimenomaan naimattomana ilman aviomiehen antamaa taloudellista turvaa.
Edellinen artikkelini päättyi vuoteen 1920. Sain pyynnöstäni Kansallisarkistolta tutkimusluvan Lempi Jääskeläistä koskien myös vuosien 1920-1940 aineistoihin, joten voin jatkaa siitä, mihin edellisessä artikkelissani jäin.
Ylioppilaaksi vuonna 1921
Lempin koulutie alkoi syksyllä 1908, jolloin hän oli 7-vuotias. Kouluna oli silloin yksityinen Rosendahlin valmistava koulu. Tätä koulua Lempi kävi kolme vuotta, jonka jälkeen syksyllä 1911 hän pääsi tutkinnon jälkeen aloittamaan Viipurin Vanhassa yhteiskoulussa.
Yhteiskoulua käytiin maailmansodan varjossa. Venäläisten sortotoimet ja valvonta kotitarkastuksineen ja pidätyksineen ahdistivat, mutta kohottivat myös nuorten suomenmielisyyttä ja isänmaallisuutta. Venäjää opiskeltiin koulussa 2. luokalta lähtien. 1914 tuli määräys, että venäjää piti opiskella seitsemän tuntia viikossa. Koulussa kävi venäjän kielen tarkastaja, joka tutki mm., että keisari Nikolai II:n kuva oli esillä juhlasalissa. Rehtori Kaarle Polén oli suomalaisuusmies ja piti keisarin kuvaa esillä vain, kun tarkastaja kävi. Lempi pääsi ylioppilaaksi keväällä 1921. Hän kertoi kirjassa Kevät vanhassa kaupungissa, että hän pääsi koulusta priimuksena ja todistuksessa oli kuusi kymppiä. Kaikkiaan koulusta valmistui sinä keväänä 13 ylioppilasta. Hän kirjoitti ylioppilasaineena ”Novelli vanhasta Viipurista” ja sai arvosanaksi laudatur.
Lempin ylioppilaskuva. Lähde: SKS KIA. Lempi Jääskeläisen Seura ry:n arkisto
Kun Aili ja Lempi saivat koulussa hyviä numeroita, palkitsi äiti tyttöjä viemällä heidät ja muut ”perheenjäsenet” teatteriin. Koulussa Lempin mieliaineita oli historia.
Pohdiskelua: Ei liene ollut ihan tavallista, että yksinhuoltajaäiti koulutti kaksi tytärtään ylioppilaaksi 1900-luvun alkuvuosikymmenillä. Äiti Henrika oli itse kotoisin vaatimattomista oloista Kesälahdelta ja hänen vanhempansa olivat tilattomia. Henrika oli tietojeni mukaan käynyt vain rippikoulun, jossa oli oppinut lukemaan. Ennen naimisiin menoaan Henrika oli töissä piikana maalaistaloissa. Myös aviomies Juhana, joka kuoli 1908, oli kotoisin Parikkalasta maalaistalosta ja kouluja käymätön. Henrika vei tyttäriä sekä kirkkoon että teatteriin, osti pianon ja laittoi tyttäret soittotunneille. Ailista oli tarkoitus tulla maisteri, mutta Suomen ja Venäjän levottomat olot syksyllä 1917 estivät hänen lähtönsä Helsingin yliopistoon. Mikä sai äidin kouluttamaan tyttärensä ja tutustuttamaan heidät Viipurin kulttuurielämään? Ilmeisesti äidin pitämä kauppa kannatti ja antoi taloudelliset mahdollisuudet.
1920-luku: tie kirjailijaksi avautuu
Lempi ei voinut ylioppilaaksi tultuaan lähteä koulutovereidensa tavoin opiskelemaan Helsinkiin, koska vanhempien kuoleman jälkeen hänen oli itse ansaittava elantonsa. Myös terveydelliset syyt olivat esteenä, sillä hänellä todettu vakava sydänvika äidin kuoleman jälkeen uusiutui ylioppilasvuoden syksynä.
Jo kouluaikoina Lempi haaveili kirjailijan urasta. Hän itse toteaa: ”Minun nuoruuteni oli samalla minun kirjallista varhaiskevättäni”. Lukion jälkeen hän kirjoitteli syksyn 1921 ja kevään 1922 aikana joukon historiallisia kertomuksia, jotka hän lähetti syksyllä 1922 Otavaan. Teos julkaistiin nimellä Opaaliristi huhtikuussa 1923 salanimellä L. J. Inkeri, ja Lempi oli tällöin 22-vuotias.
Vuodet 1921-1927 olivat Lempin elämässä taloudellisesti hyvin vaikeita. Aili-sisar oli onneksi alkuun töissä Taksoituskonttorissa, kunnes lähti opiskelemaan Helsinkiin kansakoulunopettajaksi. Koska Lempin oli ansaittava elantona, hän toimi vuosina 1924–1927 Viipurin valtionverolautakunnan virkailijana. Hän kirjoitteli edelleen työnsä ohella ja valmisteli toista historiallista teostaan nimeltään Pyhän Katariinan hopeavyö. Se valmistui jo syksyllä 1927, mutta julkaistiin keväällä 1928.
Tähän aikaan Lempi tahtoi kehittää saksan ja ranskan kielen taitoaan, koska hän halusi perehtyä vanhoihin asiakirjoihin ja historiateoksiin alkuperäiskielillä. Kielten opiskelu tapahtui siten, että kotona kävi kerran viikossa saksaa puhuva iäkäs paronitar von Freymann keskustelemassa sisarusten kanssa. Myös ranskaa he opiskelivat samalla tavalla.
Tammikuussa 1927 Lempi päätti lähteä kuolettavaksi kokemastaan työstä verolautakunnassa ja jättäytyä vapaaksi kirjailijaksi. Sen ohella hän piti ehtolaiskursseja, antoi yksityistunteja ja toimi historian ja suomen kielen opettajan sijaisena vanhassa koulussaan. Lisäksi hän kirjoitti kertomuksia useisiin viikkolehtiin. Hän vietti paljon aikaa Viipurin museossa, jossa oli runsaasti kiinnostavia asiakirjoja. Hän keräsi sieltä aineistoa mielessä kangastelevaan laajaan historialliseen romaaniin.
Päästäkseen paremmin perehtymään historiaan hän kirjoittautui Helsingin yliopistoon syksyllä 1927. Heikon terveytensä ja osaksi myös taloustilanteensa vuoksi hän sai erikoisluvan opiskella poissaolevana Viipurista käsin. Lempi opiskeli latinaa, arkeologiaa ja historiaa. Kuitenkin kahden vuoden jälkeen keväällä 1929 hän lopetti opiskelun Helsingissä suorittamatta tutkintoa, koska se kävi liian raskaaksi. Hänelle tuli ylirasitusoireina mm. päänsärkyä. Hän muisteli myöhemmin haikeana, että olisi halunnut suorittaa kandidaatin tutkinnon ja vaikka lisääkin. ”Kunpa minun ei olisi tarvinnut niin suuresti rasittaa itseäni joka vuotisilla ehtolaiskursseilla ja 5-6 -tuntisilla opetuspäivillä, jotka hajottivat voimiani”. Hänen oli silloin mahdoton ajatella opiskeluja ilman, että samalla ansaitsi elantonsa.
Syksyllä 1927 Lempi kirjoitti ajanvieteromaanin Tyttö, jonka sydän oli lasia. Se julkaistiin lokakuussa 1928 salanimellä L. J. Inkeri. Teos oli myyntimenestys ja auttoi saamaan raha-asioita järjestykseen, vaikkakin arvostelijat suhtautuivat siihen kielteisesti. Sen jatko-osa Hopeasalmen valtiatar, auttoi myös taloustilannetta.
1930-luku: Kirjailijatar Lempi Jääskeläisestä tuli ”Viipurin historian hengetär”
Vuosina 1930-1933 Lempi kirjoitti neljä Weckrooth-romaania. Ensimmäinen niistä oli Weckroothin perhe, joka ilmestyi maaliskuussa 1930. Lempillä oli tavoitteena lyödä itsensä läpi historiallisen romaanin kirjoittajana ja siinä hän onnistui. Teos sai melko hyvän vastaanoton sekä arvostelijoilta että suurelta yleisöltä. Kaikkien neljän Weckrooth-kirjan yhdistetty ja osin supistettu laitos julkaistiin 1944. Weckrooth-kirjoja on käännetty englanniksi, ranskaksi ja ruotsiksi.
Kirjojensa saaman suosion myötä Lempi alkoi saada julkisuutta ja häntä pyydettiin usein eri tilaisuuksiin kertomaan Viipurin historiasta. Lempi kutsuttiin myös moniin juhliin ahkeran kirjoittamisen välissä. Kesällä 1931 hän muisteli oppineensa tanssimaan wienervalssia ja vielä myöhemminkin Tonava kaunoinen -valssi ”sai hänet tuntemaan veressään oudon sykähdyksen”. Kun tammikuussa 1932 vietettiin Viipurin teatteritalon 100-vuotisjuhlaa, pyydettiin Lempi kertomaan talon historiasta. Tästä alkoi Lempin esiintymiskausi, joka kesti Viipurissa syksyyn 1939 asti. Alussa Lempi jännitti esiintymisiä, sillä hän oli mielestään ujo ja hänellä oli kova ramppikuume. Lisäksi vaatepuoli tuotti ongelmia, koska hänellä oli vain yksi parempi puku, joka oli mustaa silkkiä, ja jossa oli valkea silkkikaulus. Vähitellen molemmat asiat helpottuivat. Kielitaitoisena Lempi joutui usein myös emännöimään ulkomaisia kirjailijavieraita.
Tunnettuuden myötä Lempi sai monenlaisia uusia rooleja. 1932 hänet valittiin Viipurin museolautakunnan sihteeriksi. 1933 kevättalvella kokoontui Viipurin linnan juhlasaliin n. 40 henkeä, jotka perustivat Torkkelin Killan, joka oli historian ystävien yhdistys, Viipurin ”kerma”. Hallituksen puheenjohtajaksi valittiin piispa Erkki Kaila, sihteeriksi kaupunginarkkitehti Otto-Iivari Meurman ja hallituksen jäseneksi mm. Lempi, joka oli hallituksen ainoa nainen ja vieläpä nuorehko.
Uudet tehtävät jatkuivat: Lempi nimettiin 1937 Viipurin radiolautakuntaan ja sen sihteeriksi.
Vuosina 1930-1938 ilmestyi hänen kirjoittamanaan 10 teosta. Kirjoittamisen tahti oli siis kiivas ja lisäksi ne vaativat ensin laajaa paneutumista historiallisiin alkuperäisaineistoihin. Vaativien laajojen töiden välissä Lempi pakinoi Viipurin radiossa ja sepitteli historiallisia kertomuksia. Hän kirjoitti myös näytelmiä, mm. kuvaelmasarjan Viipuri kautta aikojen ja se esitettiin ensin Kaupunginteatterissa ja kesällä Havin valleilla. Hän alkoi vähitellen saada tunnustusta ja apurahoja töistään.
LEMPI. Kuva vuodelta 1930 kirjasta Kevät vanhassa kaupungissa
Lempi Jääskeläisen arkielämää 1930-luvulla
Jääskeläisen sisarukset Aili ja Lempi sekä kotiapulainen Hilma Nordman ja ompelija Hilda Pulkkinen asuivat vuodesta 1915 lähtien aina vuoteen 1939 asti samassa talossa Viipurin vanhassa kaupungissa ns. entisen Linnoituksen kaupunginosassa osoitteessa Katariinankatu 11, joka katu muutettiin 1930-luvulla Linnankaduksi. 1933 he muuttivat samassa talossa isompaan asuntoon, jossa oli neljä huonetta ja keittiö. Asunnosta oli yleensä yksi huone vuokrattuna ulkopuoliselle. Koska Jääskeläisillä oli kotiapulainen ja Lempi oli naimaton, ei hänen tarvinnut huolehtia kodin tavanomaisista taloustöistä, joten hän sai keskittyä kirjailijantyöhönsä täysipainoisesti.
Joskus ennen vuotta 1931 (kirkonkirjat tuhoutuneet, ei voi selvittää, koska) perheeseen muutti koululainen Signe Ailakki Tiusanen, syntynyt 22.12.1921 Viipurin maaseurakunnassa.
Tietoja Ailakin taustasta: Hänen äitinsä Fanny Aurora Gröhn oli kuollut n. 39-vuotiaana 22.1.1931 Viipurissa. Ehkä äiti oli sitä ennen sairastellut, koska Ailakki oli siirtynyt Jääskeläisille jo ennen äidin kuolemaa. Kirkonkirjoissa Ailakista käytettiin nimitystä ottotytär, mutta oliko hänet virallisesti adoptoitu, sitä en tiedä. Äidin kuoltua isälle August Tiusaselle jäi huollettavaksi 7-, 6- ja 5-vuotiaat lapset, joiden kanssa hän muutti 1933 Helsinkiin.
Mistä Jääskeläisen sisarukset tunsivat Tiusasen perheen ja miksi he ottivat Ailakin huollettavakseen? Muistelmissaan Lempi mainitsee Ailakin vain kerran maaliskuussa 1934: ”Meillä asuva ystäviemme tytär Pien’Aili oli minua vastassa”. Myöskään Erkki Moision tekemässä Lempin elämänkerrassa ei ole Ailakista mitään mainintaa.
Vaikka kirjailijana elämä hymyili Lempille, oli hänellä huolia terveytensä kanssa. Sydänongelmien ja ylirasitusoireiden lisäksi Lempillä oli muitakin terveysongelmia. 1931 syksyllä Lempillä todettiin anemia ja 1939 struuma, jota ei voitu leikata, sillä Lempi oli allerginen kaikille tunnetuille puudutusaineille. Hänen kirjoitusjaksonsa olivat hyvin intensiivisiä, niin että hän hädin tuskin malttoi syödä ja nukkua.
LINNANKATU teoksesta Viipuri ennen ja nyt
Äitini perhe Sinkkoset asui myös Viipurissa. Perheen isä Matti oli kuollut 1930, joten äiti Iida joutui elättämään kolmea alaikäistä lastaan mm. siivoamalla ja pesemällä pyykkiä eri perheissä. Iida kävi siivoamassa ja pesemässä pyykkejä myös Jääskeläisillä, jotka olivat hänen serkkujaan. Joskus äitini Mirjam oli äitinsä mukana auttamassa. Pyykit saatiin kuljetettua ylös viidenteen kerrokseen tavarahissillä, kuten myös polttopuut, jotka äidin Toivo-veli toi heille. Äitini muisteli, että Lempi tarjosi hänelle kerran isoja appelsiineja, jotka ilmeisesti 1930-luvulla olivat harvinaisia.
Aili Jääskeläinen valmistui Helsingin Ylioppilasseminaarista kansakoulunopettajaksi 1928 ja tuli opettajaksi Viipurin Tiiliruukin kansakouluun. Hän opetti myös äitiäni siellä 1. ja 2. luokilla vuosina 1930-1932. Aili järjesti Iidan lapset kesäisin kesäsiirtolaan, jonne perheen lasten oli pakko mennä, vaikka he eivät aina olisi sinne halunneetkaan, koska siellä sai ilmaista ruokaa.
Äitini mielestä Jääskeläisten asunto oli hieno. Hän kuvaili, että siellä oli piano ja valkoinen kalusto sekä iso tampuuri eli eteinen. Ikkunoista näkyi Viipurin linna. Reino-veli oli innokas lukemaan kirjoja ja hän lähetti äitini lainaamaan Jääskeläisiltä kirjoja. Heillä oli myös lastenkirjoja, joita sai lainata. Jouluna Jääskeläiset antoivat Iidan perheelle paketin, jossa oli ruokaa ja vaatteita. Pääsiäisenä Sinkkosen lapset kävivät virpomassa Jääskeläiset ja saivat palkaksi suklaamunat. Sinkkosen tytöt saivat myös Jääskeläisten kasvattitytär Ailakin vanhoja vaatteita; he olivat muutaman vuoden Ailakkia nuorempia.
Seuraavassa artikkelissani käyn läpi tarkemmin Lempi Jääskeläisen kirjailijanuraa, kirjojen syntyvaiheita ja teemoja. Viimeisessä osassa seuraan hänen vaiheitaan sota-aikana ja sen jälkeen Helsingissä hänen kuolemaansa saakka vuoteen 1964.
Lähteet: Jääskeläinen Lempi: Kevät vanhassa kaupungissa. Muistelma. Ilmestyi 1957. Kortelainen Anna: Tapaus Lempi Jääskeläinen: Mitä historialliselle romaanille tapahtuu? Teoksessa Ripatti Anna ja Koivisto Nuppu (toim.). Monumenteista tanssiaskeliin. Taiteiden ja kulttuurin Viipuri 1856-1944. Ilmestyi 2020. Me kerromme itsestämme. Kirjailijoiden yhteisjulkaisu. Ilmestyi 1946. Moisio Erkki: Lempi Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja. Ilmestyi 1983. Sandberg Börje (toim.): Viipuri ennen ja nyt. Tekstiosuus Lempi Jääskeläinen. Ilmestyi 1941. Viipurin henkikirjat 1920-1940 Viipurin rippikirjat 1931-1949
Juhana ja Henrika Jääskeläinen muuttivat Viipuriin Parikkalasta 28.3.1884. Mukana seurasivat heidän 1,5-vuotias tyttärensä Helmi Maria, Juhanan 60-vuotias äiti Maria Haapalainen sekä Juhanan nuorin veli 20-vuotias Tuomas. Todennäköisesti he muuttivat kodin irtaimisto mukanaan ja hevosvaunuilla, sillä junarata Parikkalasta Viipuriin valmistui vasta 1906.
Jääskeläiset muuttivat Viipurissa usein, joten en ehkä onnistunut jäljittämään heidän kaikkia osoitteitaan henkikirjoista. Miten tähän aikaan etsittiin uutta vuokra-asuntoa? Lehdistä löytyi joitain ilmoituksia asunnoista. Äitini kertoi, että he etsivät Viipurissa uutta asuntoa katselemalla talojen ikkunoita, sillä jos joku asunto oli vuokrattavana, oli sen ikkunassa valkoinen pahvilappu.
Jääskeläiset on merkitty jo Viipurin vuoden 1884 henkikirjaan Aninan kaupunginosaan taloon nro76 (henkikirjassa ei ollut katujen nimiä). Juhanan ammattina oli työläinen. 1887 he muuttivat Aninassa taloon nro 104, mutta Tuomas oli jo muuttanut omilleen. Henkikirjan 1890 aikaan perhe asui Entisen linnoituksen kaupunginosassa (se tarkoitti ns. vanhaa kaupunkia) talossa nro 12-13. Juhanan ammattina oli gårdsdrängen. Olisiko ollut talonmies?
1893 Jääskeläisten osoite oli Pietarin esikaupungissa talossa nro 72. Juhanan ammattina oli månglare = kaupitsija, kaupustelija. Olivatkohan he jo tällöin avanneet kaupan, jonka tiedän heidän perustaneen Viipuriin? Yritin selvittää asiaa Kansallisarkistosta, mutta Mikkelin yksiköstä kerrottiin, että Viipurin maistraatin aineistoja on tuhoutunut sodissa, eikä sitä voida selvittää.
Muutoksia perhekoossa, iloa ja surua
7.4.1896 syntyi perheen ainut poika, joka sai nimekseen Arvo Einar. Hän kuoli kuitenkin jo 10 kuukauden ikäisenä aivokalvontulehdukseen. 15-vuotiaalle Helmi Marialle syntyi 2.3.1898 sisar Aili Sigrid ja kohta sen jälkeen kuoli Juhanan äiti Maria Haapanen 74-vuotiana 26.3.1898 syynä sydänvika. Kahden ja puolen vuoden kuluttua perhe kasvoi vielä, kun kolmas tyttö Lempi Inkeri syntyi 15.12.1900. Lempin kummit olivat aliupseeri Matti Ristseppä ja vaimonsa Vilhelmiina.
Vuonna 1900 perheen osoitteena oli Ainonkatu 21, joten olisiko muuton syynä ollut tarve saada isompi asunto. Asunnossa asui nyt viisi aikuista ja kaksi lasta: Juhana, Henrika, Helmi, Aili, Lempi sekä piika Hilma Nordman ja renki Erik Ikonen, s. 1877. Vanhin tytär Helmi opiskeli tähän aikaan Viipurin kirkkomusiikkiopistossa, joka oli aiemmin nimeltään Viipurin lukkari- ja urkurikoulu ja perustettu 1893. Hän meni naimisiin opiskelutoverinsa Antti Ruotsalaisen kanssa 24.8.1902. Molemmat työskentelivät kanttori-urkureina.
Perheeseen tullut uusi asukas Hilma Nordman oli syntynyt 31.8.1875 Kesälahdella. Hän muutti Kesälahdelta 20-vuotiaana Parikkalaan 12.8.1895 ja sieltä edelleen Viipuriin 27.10.1900, jossa hän meni asumaan Jääskeläisen perheeseen. Hilman äiti oli Maria Asikainen, Henrikan isän 10 vuotta nuorempi sisar, joka oli 1867 avioitunut Henrik Nordmanin kanssa. Hilma oli siis Henrikan serkku.
Hilma oli Jääskeläisen perheessä piikana eli kotiapulaisena koko ikänsä ja hänet haudattiin Parikkalassa samaan hautaan Ailin ja Lempin kanssa. Lempi puhutteli häntä kirjassaan ”Kevät vanhassa kaupungissa” nimellä täti, ja hän olikin 25 vuotta Lempiä vanhempi. Minusta on erikoista, että Lempin muistelmissa ei mainita kuin kerran Hilma-täti, ei myöskään Erkki Moision kirjoittamassa Lempi Jääskeläisen elämänkerrassa, vaikka hän varmaan oli tärkeä henkilö Lempin ja Ailin elämässä.
Kuluneet pari vuotta olivat olleet Henrikalle henkisesti ja fyysisesti kuluttavia, koska hän oli ollut raskaana vuosina 1896, 1898 ja 1900 ja poikavauva Arvo oli kuollut 1897 ja anoppi 1898. Ajattelen, että Hilmaa tarvittiin Henrikan avuksi, koska hänellä oli nyt hoidettavanaan kaksi lasta ja ehkä hän työskenteli myös kaupassa.
Elämää Viipurissa 1900-luvun alussa
1900-luvun vaihteessa Viipurissa oli, esikaupungit mukaan lukien, 36 600 asukasta. Asukkaiden kotikieliä oli neljä: suomi, ruotsi, venäjä ja saksa, ja myös kaikilla näillä kieliryhmillä oli omat seurakunnat. Pietarin läheisyys toi paljon venäläisiä matkailijoita ja kaupungissa oli venäläinen varuskunta.
Viipurin katunäkymä 1910 (Lähde: Sven Hirn, Juha Lankinen, Viipuri – kansainvälinen kaupunki)
Henkikirjassa 1906 perhe on merkitty osoitteeseen Otavankatu 48, asukkaina Juhana ja Henrika, tytöt Aili ja Lempi, piika Hilma Nordman sekä Heikki Sinkkonen. Heidän asuintalonsa omisti Juhanan kolme vuotta nuorempi veli ajuri Antti Jääskeläinen, joka oli muuttanut Parikkalasta Viipuriin 22.5.1882. Hän oli ostanut talon 2.10.1897 ja siinä asui Jääskeläisen perheen lisäksi 18 henkeä. Aika iso talo siis! Otavankadun lähellä oli perheen lapsille mukava leikkipaikka Patterinmäki, joka oli 1860-luvulla linnoitettu alue, kumpuileva kukkula ja sitä ympäröi 1905 rakennettu tiilimuuri. Perheen äiti Henrika oli myös vuokrannut puutarhan, jossa oli omenapuita, ja jossa perheen lapset saivat leikkiä.
Otavankadun asuntoon muutti myös Heikki Sinkkonen, joka oli syntynyt 18.10.1883 Parikkalassa. Hänelle ei ole merkitty ammattia henkikirjaan 1906. Kuka oli tämä 23-vuotias Heikki? Hänen asumisensa Jääskeläisellä oli minulle suuri yllätys, sillä Heikki Sinkkonen oli äitini setä eli äidin isän Matti Sinkkosen veli, enkä ollut tiennyt, että hän liittyi Jääskeläisten elämään. Heikki muutti Parikkalasta 24.3.1906 Viipuriin.
Mikähän rooli Heikillä oli? Erkki Moision kirjoittamassa Lempi Jääskeläisen elämänkerrassa kerrotaan: ”Pimeinä syysiltoina perhe kokoontui ruokasaliin ja kaupanhoitaja Heikki luki ääneen päivän uutisia”. Olisiko Heikki tosiaan vastannut Jääskeläisten kaupasta? Heikki asui henkikirjojen mukaan Jääskeläisten asunnossa ainakin vuoteen 1920, johon asti pystyn näkemään henkikirjoja (vain vähintään 100 vuotta vanhoja asiakirjoja voi tutkia netissä). Heikki perusti myöhemmin oman lihakaupan kauppahalliin. Vuoden 1912 verotuksessa hänet mainitaan lihakauppiaana.
Henrikasta tulee kauppias
Juhana Jääskeläinen kuoli 50-vuotiaana 15.2.1908. Juhanan kuolinsyytä ei pysty selvittämään, koska Viipurin kirkonkirjat tuhoutuivat sodassa 1939 – 1940. Juhanan perukirjaa ei löytynyt Kansallisarkistosta ja sieltä saadun tiedon mukaan: ”Vielä 1908 on ollut yleistä, että perukirjaa ei ole syystä tai toisesta laadittu. Arkistolla olevan tiedon mukaan Viipurin raastuvanoikeuteen toimitettuja perukirjoja vuosilta 1880 – 1944 ei ole hävinnyt viime sotien aikana.” Isänsä kuollessa Aili oli vajaa 10-vuotias ja Lempi 7-vuotias. Erkki Moision kirjan mukaan Lempille jäi isästä muistuttamaan vapaapalokuntalaisuus, viulu ja muistikirja.
Mahdollisesti Juhana sairasteli jo vuosina 1906 ja 1907, koska häntä ei ollut enää vuoden 1907 henkikirjassa perheen yhteydessä. Mutta missä Juhana oli, sitä en saanut selville. Yksi selitys on se, että 19.2.1906 Henrika anoi Viipurin Raastuvanoikeudelta pesäeroa miehestään. Heillä oli ilmeisesti myös taloudellisia vaikeuksia tähän aikaan. Ehkä Heikkiä tarvittiin avuksi kauppaan. Henrikan ammattina on henkikirjassa 1907 kauppias, joten ilmeisesti hän vastasi jo silloin kaupasta.
Henkikirjaan 1908 ilmestyi jälleen uusi miespuolinen ”vakiasukas”, 17-vuotias Antti Asikainen Jääskeläisten naisvaltaiseen joukkoon. Tästä lähtien ainakin 1920 vuoteen asti hän asui Jääskeläisten luona. Sain tehdä aikamoisen salapoliisityön selvittääkseni, mitä sukua hän oli.
Antti Pekanpoika Asikainen syntyi 24.7.1891 Jaakkimassa. Hänen isänsä Pekka (Peter) Asikainen syntyi 1863 Kesälahdella, muutti 1883 Parikkalaan ja sieltä Jaakkimaan 1887. Mentyään siellä naimisiin hän muutti takaisin Parikkalaan 1907 ja sieltä edelleen perheensä kanssa Viipuriin 13.9.1909. Todellisuudessa Antin täytyi muuttaa Viipuriin jo aiemmin, koska hänet on merkitty vuodesta 1908 lähtien Jääskeläisen asuntoon. Vasta vuodesta 1918 lähtien Antille oli merkitty ammatiksi kauppa-apulainen, vaikka oletan hänen työskennelleen Jääskeläisen kaupassa aiemminkin. Antti oli Henrikan serkun Pekka Asikaisen poika.
Henkikirjan 1910 mukaan Jääskeläiset asuivat Salakkalahden kaupunginosassa osoitteessa Pajakatu 3 vuokralla leskirouva Sofia Helanderin omistamassa talossa, asukkaina kauppias Henrika (henkikirjassa lukee Henrik!), lapset Aili ja Lempi, piika Hilma Nordman, Heikki Sinkkonen, Antti Asikainen ja 22-vuotias oppilas Hilda Pulkkinen. Lempi Jääskeläisen kertoman mukaan he muuttivat Pajakadulle tilavampaan asuntoon.
Hilda Amanda Pulkkinen syntyi 13.3.1888 Parikkalassa ja myös hän oli Henrikan sukulainen. Hildan äiti oli Helena Asikainen, joka oli Henrikan 13 vuotta vanhempi sisar. Henrika oli siis Hildan täti. Helena Asikainen oli muuttanut Kesälahdelta Parikkalaan 1880 ja avioitunut siellä 1883 Mauno Ollinpoika Pulkkisen kanssa. Hilda muutti yksin Parikkalasta Viipuriin 1910 ja asui Jääskeläisen perheessä ainakin sota-aikaan asti. Hän oli ensin oppilas, mutta myöhemmin ompelija ja kävi työssä kodin ulkopuolella.
Henrika ja tyttäret. Kuva on otettu isän kuoleman jälkeen v. 1911, jolloin Aili oli 13-vuotias ja Lempi 10-vuotias. (Lähde: SKS KIA. Lempi Jääskeläisen Seura ry:n arkisto)
Maailma mullistui, niin myös Jääskeläisten elämä
1915 Jääskeläiset muuttivat vanhaan kaupunkiin osoitteeseen Katariinankatu 11 ja tässä asunnossa he asuivat pitkään, ainakin vuoteen 1920 asti, varmaan pidempäänkin. Edellä mainittujen asukkaiden lisäksi Jääskeläisillä oli kaksi vuokralaista. Lempi kävi Viipurin yhteiskoulua ja myös Aili oli samassa koulussa.
Vuonna 1917 vaikutti ensimmäinen maailmansota ja 1918 sisällissota, joten ne olivat levottomia aikoja Suomessa ja silloin oli myös elintarvikepulaa. 8.3.1917 oli sanomalehti Wiipurissa kuulutus, jossa ilmoitettiin: ”Lihaa jaetaan kolmannen kerran kaupungin asukkaille 300 g henkeä kohden. Lihaa on ostettava lihakorteilla.” Lihaa oli myytävänä mm. suuressa hallissa J. Jääskeläisen ja H. Sinkkosen myymälöissä. 22.3.1917 lihaa jaettiin neljännen kerran. Vuonna 1918 lihaa jaettiin samanlaisilla kuulutuksilla, mutta nyt 750 g henkeä kohden. Huomiota kiinnittää se, että kauppa oli edelleen Juhana Jääskeläisen nimellä. Suuri halli tarkoitti varmaan keskustaan kauppatorin laidalle vuonna 1906 valmistunutta Pohjoismaiden suurinta kauppahallia.
Sisällissodan puhjettua 1918 punaiset ottivat Viipurin valtaansa ja se vaikutti kaikkien elämään. Koulut lakkasivat ja Jääskeläisten kauppa määrättiin suljettavaksi. Miehet piileskelivät maan alla. Elintarvikkeiden hupeneminen, kotitarkastukset ja epätietoisuus tulevasta veivät Henrikan voimat ja hän kuoli 57-vuotiaana 22.3.1918 juuri vähän ennen valkoisten tuloa kaupunkiin. Henrika haudattiin Juhanan kanssa samaan hautaan Ristimäen vanhalle hautausmaalle. Äidin kuolema järkytti 20-vuotiasta Ailia ja 17-vuotiasta Lempiä. Äidin kuoltua Lempillä todettiin sydänvika. Tytöillä ei ollut enää ketään elättäjää eikä huoltajaa. Heidän holhoojakseen esitettiin Helmi-sisaren aviomiestä, mutta tähän eivät Aili ja Lempi suostuneet. Lopulta holhoojaksi määrättiin heidän taloudenhoitajansa Hilma Nordman.
Viipurin yhteiskoulu, valmistunut 1903Ilmoitus sanomalehdessä Wiipuri 16.5.1918
Henrikan perukirjan mukaan hänellä oli säästöjä ja henkivakuutusrahoja yhteensä n. 8000 mk. Lisäksi omaisuutena oli huvilarakennus palstoineen Parikkalassa ja normaali kodin irtaimisto. Onneksi velkoja ei ollut. Tyttäret eivät siis jääneet ihan tyhjän päälle ja vuokralaisista sai myös lisätuloja. Aili pääsi ylioppilaaksi 1917 ja sen jälkeen hän meni töihin, sillä vuoden 1919 henkikirjassa hänen ammattinaan on pankkivirkailija. Aili ja Lempi eivät jääneet myöskään henkisesti orvoiksi – vaikka täysorpoja olivatkin – koska samassa taloudessa asui neljä heille tuttua aikuista: sukulaiset Hilma, Hilda, Heikki ja Antti.
Aiemmin oletin, että Jääskeläisen kauppa lopetettiin Henrikan kuoleman jälkeen, mutta siitä en ole saanut varmuutta. Toisaalta, äitini muisteli, että hänen velipuolensa Reino, joka oli syntynyt 1910, olisi ollut työssä 1920-luvulla Jääskeläisen kaupassa kansakoulun jälkeen. Jos tämä pitää paikkansa, niin hoitiko kauppaa Antti Asikainen vai joku muu?
Jatkan seuraavassa artikkelissani Lempi Jääskeläisen elämästä kertomista 1920 vuoden jälkeen.
Lähteet: Hirn Sven, Lankinen Juha: Viipuri – kansainvälinen kaupunki. 1988. Jääskeläinen Henrika: Perukirja, laadittu 28.5.1818. Jääskeläinen Lempi: Kevät vanhassa kaupungissa. 1957. Moisio Erkki: Lempi Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja. 1983. Jaakkiman, Kesälahden, Parikkalan ja Viipurin seurakuntien kirkonkirjat Vanhat sanomalehdet: https://digi.kansalliskirjasto.fi/ Viipurin henkikirjat
Kyseessä on kirjailija Lempi Jääskeläinen, joka syntyi 15.12.1900 Viipurissa. Miksi ihmeessä olen kiinnostunut jo niin kauan sitten syntyneestä ja 55 vuotta sitten kuolleesta henkilöstä, josta nykyihmiset eivät ole kuulleetkaan?
Lempi Jääskeläinen lapsena (lähde: SKS KIA. Lempi Jääskeläisen Seura ry:n arkisto.)
Sukututkijalla riittää aina uusia tutkimuskohteita, sillä eri sukuhaaroja ja mielenkiintoisia ihmiskohtaloita riittää loputtomiin. Tämän vuoden tammikuussa päätin keskittyä tutkimaan paremmin äidinäitini serkun Lempi Jääskeläisen elämää ja yllättäen huomasin tänä vuonna olevan hänen syntymänsä merkkivuoden. Hän oli sukumme ainut kuuluisuuden henkilö, ns. julkkis. Kirjahyllyssäni on 10 äidiltä perittyä Lempin kirjoittamaa kirjaa, joista olen – kehtaanko tunnustaa – lukenut vain kolme. Äitini perhe asui Viipurissa ja kertoili minulle hänen ja Jääskeläisen perheen elämästä, koska molemmat perheet olivat tekemisissä keskenään. Kerron siitä myöhemmissä artikkeleissani.
Lempi Jääskeläisen kirjoja
Tutkimukseni ovat aivan kesken, mutta voin jatkossa kertoa lisää siitä, miten olen edistynyt. Onnekseni sain houkuteltua mukaan Helsingissä asuvan serkkuni, joka on käynyt tutkimassa Suomalaisen Kirjallisuuden seurassa (SKS) Lempi Jääskeläisen nimeä kantavan arkiston sisältöä. Hän on löytänyt sieltä mm. kirjeitä ja valokuvia. Harmi vain, että arkistossa olevat kaksi pakettia päiväkirjoja ovat kokonaan käytöltä suljettuja 22.6.2030 saakka, jolloin tulee kuluneeksi 50 vuotta Lempin Aili-siskon kuolemasta. Mahdanko enää silloin yli 80-vuotiaana jaksaa tutustua niihin? Lisäksi SKS:n arkisto on nyt suljettuna koronaviruksen vuoksi, joten serkkuni ei voi jatkaa tutkimuksiaan. Serkkuni alkoi lukea Lempin kirjoittamia kirjoja – niitä saa edelleen varastokirjastoista – ja hän kertoi, että kirja Kevät vanhassa kaupungissa (ilmestynyt 1957) on omaeläkerrallinen muistelu Viipurin ajoilta. Minäkin halusin ehdottomasti lukea sen, mutta kirjastot ovat nyt kiinni. Tutustuin netissä olevien antikvariaattien valikoimiin ja niissähän oli monia Lempin kirjoja. Tilasin ensimmäistä kertaa elämässäni kirjan netin kautta. Postituskulut maksoivat enemmän kuin itse kirja.
Lempi Jääskeläinen syntyi siis Viipurissa, mutta hänen juurensa olivat Parikkalassa, sillä vanhemmat olivat muuttaneet Viipuriin Parikkalasta vuoden 1884 maaliskuussa. Lempin isä oli Juhana (Johan, Juho) Tuomaanpoika, s. 1857. Jääskeläisen suku oli asunut Parikkalan Joukiossa vuosisatoja; vanhin löytynyt esi-isä Matti Jääskeläinen oli syntynyt 1633. Juhanan isä Tuomas Tuomaanpoika Jääskeläinen kuoli 65-vuotiaana 1877. Silloin perheen omistuksessa oli Joukio 5:ssä 1/8 Korkeemäen tilasta, jonka Tuomas Tuomaanpoika oli ostanut perinnöksi 25.9.1861.
Juhana meni naimisiin 27.2.1881 Henrika Gabrielintytär Asikaisen kanssa, syntynyt 1861 Kesälahdella. Se on Parikkalan naapurikunta. Juhana oli vihittäessä 23-vuotias ja Henrika 20-vuotias. Kummallista on, että Parikkalan vihittyjen luettelossa ei ole heidän nimeään, mutta kummankin rippikirjassa on kyllä merkintä sekä kuulutuksista että vihkimisestä; Henrikan kohdalla lukee: naitu. Onkohan papille käynyt pieni unohdus tässä kohtaa?
Henrikan suku oli asunut Kesälahdella ainakin 1700-luvun alusta lähtien. He asuivat Kereli 7 -nimisellä tilalla, joka löytyy viimeisen kerran rippikirjasta 1871-1880. Sen jälkeen ei rippikirjoissa ole koko Kereli-nimistä kylää ja Asikaiset löytyvät tilattomista. Henrikalla oli neljä häntä vanhempaa sisarta, joista yksi oli isoäitini äiti Ulrika Vilhelmiina. Lisäksi hänellä oli kaksi veljeä. Henrika muutti Kesälahdelta piiaksi Parikkalaan 1878, kuten muuttivat myös kolme hänen sisartaan ja toinen veljensä; yksi sisar oli kuollut jo aiemmin hermokuumeeseen. Kun Juhana ja Henrika vihittiin, muutti Henrika Juhanan kotitilalle ja heille syntyi Parikkalassa tytär Helmi-Maria 1882.
Juhana oli Tuomas Jääskeläisen vanhin poika ja hänellä oli kolme häntä vanhempaa sisarta, Maria, Anna ja Katriina ja kaksi nuorempaa veljeä, Antti ja Tuomas. Oletan, että Juhana myi suvun osuuden tilaan, mutta en ole vielä tarkistanut asiaa. Joka tapauksessa 26-vuotias Juhana, 23-vuotias Henrika ja 1-vuotias Helmi-Maria muuttivat Viipuriin maaliskuussa 1884 mukanaan Juhanan 59-vuotias leskiäiti Maria Haapanen ja 19-vuotias pikkuveli Tuomas. Olikohan Viipurin vetovoima tuohon aikaan niin voimakas, että maanviljelijän osa ei kiinnostanut? Juhanan kolme vuotta nuorempi pikkuveli Antti oli muuttanut Viipuriin 21-vuotiaana jo kaksi vuotta aikaisemmin.
Viipurin aikaisten tapahtumien tutkimista haittaa oleellisesti se, että Viipurin kaupunkiseurakunnan (myöhemmin tuomiokirkkoseurakunnan) pääkirjat vuosilta 1849-1930 ja historiakirjat vuosilta 1900-1939 ovat tuhoutuneet talvisodan 1939-1940 aikana, eikä niistä ole saatavissa tietoja. Ainoaksi lähteeksi minulle jäivät henkikirjat, joita on luettavissa vuoteen 1920 saakka. Harmi vain, että henkikirjoissa ei ole mitään hakemistoja nimen, kaupunginosan tai kadun mukaan, sillä niitä pitää selata sivu sivulta ja Viipurin kokoisessa kaupungissa niitä riittää.
Jääskeläisen perheen elämästä Viipurissa, Lempin kirjailijanurasta, sota-ajasta 1939-1944 ja sen jälkeisestä elämästä Helsingissä kerron seuraavissa artikkeleissani.
Erkki Moision kirja Lempi Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja
Lähteet: Kesälahden ja Parikkalan kirkonkirjat Lempi Jääskeläinen: Kevät vanhassa kaupungissa. Kertomus ajasta joka oli. 1957. Erkki Moisio: Lempi Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja. 1983.
