Laatokan Karjalan ja Kannaksen evakot tulevat ensimmäisinä mieleen evakoista, mutta Neuvostoliiton hyökkäyksiä pakoon joutui lähtemään väestöä muualtakin itärajalta. Minua on kiinnostanut varsinkin Kainuun evakot, koska sukujuureni äitini puolelta ovat Kainuusta. Hyvänä esimerkkinä Kainuun evakkoon joutuneista on Betanian lastenkoti, joka sijaitsi Suomussalmen Haukiperän etelärannalla. Talvisota tuli jo joulukuussa 1939 aivan lähelle eli Haukiperän pohjoispuolelle, jossa kulkee Raatteen tie. Raatteen tien maineikas taistelu 4.–8.1.1940 päättyi suomalaisten voittoon.
Betanian rakennukset evakuoitiin hyvissä ajoin, koska Suomen armeija tarvitsi tiloja jo ennen talvisotaa YH:n aikana. Evakuointi aloitettiin lokakuussa 1939. Evakkomatkalle lähdettiin 24.10. Ihan kaikki eivät lähteneet, sillä Betanian johtaja jäi ja muutamia isompia tyttöjä jäi karjanhoitajaksi ja muutamia muita muihin töihin.
Evakkojoukon ensimmäinen turvapaikka oli Puolangan Joukokylässä, jossa heistä huolehti neiti Hilja Kortelainen. Koulunkäynnin takia betanialaiset siirtyivät 23.11. Suomussalmen Yli-Näljängälle Leinon koululle. Mutta siellä ennätettiin olla vain viikko, kun talvisodan syttyminen pakotti uudelleen tien päälle. Vihollispartio kävi jo noin viiden kilometrin päässä Leinon koulusta. Nyt siirryttiin Puolangan Väyrylän kylän koululle. Väyrylästä matka jatkui helmi-maaliskuun 1940 taitteessa Muhokselle, koska Väyrylän koulusta tuli kenttäsairaala. Heti alkumatkasta kuorma-autosta meni valot eikä niitä saatu korjattua. Sähkölampun valossa päästiin Puolangan kirkonkylän kansakoululle. Siellä saatiin hernekeittoa ja yövyttiin, aamulla matka jatkui Muhokselle.
Lopullinen turvapaikka oli Muhoksen Kylmälän kylän Saarelan koulu lähellä Pelsonsuota ja Pelson varavankilaa. Kylmälän kylä sijaitsee Muhoksen kaukaisessa eteläkolkassa suurten soiden keskellä. Saarelassa lasten opettajana toimi Pelson varavankilan tilanhoitajan vaimo Aino Telkki. Hän järjesti koulun päätyttyä kävelyretken (7 km) Pelson varavankilaan. Johtaja tarjosi aterian vieraiden saapuessa ja toisen vierailun päätteeksi. Lapset tutustuivat varavankilan maatilaan. Ojanpientareilla oli runsaasti kypsiä mesimarjoja. – Viimeiset lapset Betaniasta olivat lähteneet evakkoon Puolangalle jo 1.12.1939.
Kaikissa Suomussalmen kylissä ei käynyt yhtä hyvin, koska viranomaiset viivyttelivät evakuoinnin aloittamisessa. Ennen talvisotaa viranomaiset olivat tehneet tarkat suunnitelmat evakuoinnin toteuttamisesta. Suunnitelmia ei kuitenkaan pantu täytäntöön ennen vihollisuuksien alkamista, muualla kuin Karjalan Kannaksella ja osassa Laatokan Karjalaa. Syynä siihen oli, että Neuvostoliittoa ei haluttu ärsyttää, eivätkä viranomaiset uskoneet sodan mahdollisuuteen. Evakuointi katsottiin siinä tilanteessa ylimääräiseksi kuluksi, joka rasittaisi suotta valtiota.
Hyökkäysten alettua yllättäen 30.11.1939 jäi väestöä Suomussalmen pohjoisosassa Ruhtinaansalmella monissa kylissä, joista tunnetuin on Juntusranta, vihollisen miehittämälle alueelle. Vangiksi alueelle jäi peräti 1685 suomussalmelaista. Miehittäjät perustivat sinne paikallishallinnon, johon houkuteltiin paikallisia mukaan. Niitä, jotka eivät halunneet siihen suostua, pakotettiin uhkailujen voimalla liittymään. Lopulta tammikuussa 1940 noin kolme sataa suomalaista vietiin rajan taakse Kintismään metsätyöleirille. Olot lierillä oli huonot ja siellä menehtyi monia. Vasta kesäkuussa 1940 noin 250 henkeä pääsi palaamaan takaisin Suomeen.
Kaikkien osalta pääsy vapauteen ei ollut sillä selvä, vaan osa joutui vielä oikeuteen. Kaiken kaikkiaan 27 suomussalmelaista sai talvisodan jälkeen tuomion maanpetoksellisesta toiminnasta. Tuomiot vaihtelivat kahdeksasta kahteentoista vuoteen. Ainoastaan eräs sekatyömies tuomittiin lyhyempään, kahden vuoden kuritushuonerangaistukseen. Näin toimittiin hänen nuoren ikänsä vuoksi. Tuomittujen joukossa oli myös yksi nainen.
Eikä Kainuun kansan kärsimykset rajoittuneet vain itänaapurin aiheuttamiin pahoihin tuhoihin, sillä vielä saksalaiset joukot polttivat mm. äitini kotipitäjän Hyrynsalmen kirkonkylän aloittaessaan vetäytymisen pohjoiseen syyskuussa 1944. Vain kirkko ja rautatieaseman seutu jätettiin jostain syystä tuhoamatta.
Lisää kertomuksia suomussalmelaisten evakkokokemuksista löytyy Mikko Pölläsen kirjasta Rajan evakot. Suomussalmen siviilejä talvisodan kurimuksessa. Suomussalmen kulttuurilautakunta 1994. 185s.
Kirjoittaja: Jorma Lappalainen