Tampereen entiseltä venäläisten kasarmialueelta Kalevassa eli Kiinanmuurin pihalta löytyy kasvihistoriaa. Harmio eli idänharmio (Berteroa incana) on kaksi- tai monivuotinen valkokukkainen ristikukkaiskasvi. Kasvia löytyy myös Kalevanharjun Järvensivun puoleiselta rinteeltä, mm. ratapenkereeltä. Se on tullut tänne Venäjältä tuodun hevosten rehun mukana yli sata vuotta sitten. Itseasiassa harmio taitaa olla ainoa jäänne entisestä kasarmialueesta, joka tuli tunnetuksi kansalaissodan jälkeisen suuren vankileirin paikkana.

Harmion tieteellinen ja suomenkielinen nimi kuvaavat tähtikarvojen peittämän kasvin yleisväritystä – mitään harmia tai haittaa lajista ei ainakaan Suomessa ole, päinvastoin sitä on joskus käytetty koristekasvina. Karvapeite on sopeuma lajin kuiville kasvupaikoille: se pidättää hyvin sade- ja kastepisaroita sekä vähentää haihduntaa. Laajahkoina, harmaina kasvustoina harmio kiinnittää kasveihin vihkiytymättömänkin huomion: laji kukkii suhteellisen pitkälle kesään ja siemenet karisevat usein vasta talvella.

Harmion alkuperäinen levinneisyysalue sijoittuu Etelä-Venäjän kuiville, mantereisille aroille, josta laji levisi Suomeen 1800-luvulla Venäjän vallan aikaan. Suomen suuriruhtinaskunnalla ei ollut omaa armeijaa, vaan varuskuntien väki koostui venäläisjoukoista. Sotaväen sijoituspaikkoihin tuotiin ajoittain rehua ja viljaa pitkien matkojen takaa ja mukana kulkeutui monien kasvien siemeniä aivan uusille seuduille. Parhaimmillaan kasarmien nurkilla kasvoi kymmeniä venäläistulokkaita. Useimmat ovat vuosikymmenien ja -satojen vieriessä hävinneet, mutta kourallinen onnistui kotiutumaan luontoomme pysyvästi. Harmio on edelleen leimallinen osa vanhojen varuskuntakaupunkien luontoa esimerkiksi Haminassa, Lappeenrannassa, Hämeenlinnassa, Turussa ja Tampereella. Venäläisajan kasarmialueilta ja varuskuntien nurmilta kasvi on kyennyt leviämään lähiympäristön kuiville joutomaille, pientareille, hietikoille ja kedoille. Jäitse tai lintujen mukana se on saavuttanut kasvupaikkoja jopa saaristossa. Arokasvina harmio sietää yllättävän hyvin paitsi kuivuutta, myös kulutusta ja sietää jopa ruohonleikkuuta. Nykyinen pohjoisin pysyvä esiintymä lienee Oulun korkeudella. (Lähde: Luontoportti.com)

Tampereen runoniekka Lauri Viita runoili harmiosta otsikolla Harmia runokokoelmassaan Käppyräinen vuonna 1954 (Lauri Viita. Kootut runot. WSOY 1999, s. 209). Viita otti tapansa mukaan melkoisia taiteellisia vapauksia, eikä tee mielestäni täyttä oikeutta harmiolle.

Isoa harmaata karvaista ruohoa,
pieniä valkeita
kukkasenalkeita,
kasvupaikkana rautatiepenkere,
hedelmä litu:
berteroa incana,
suomeksi harmia vain.

Huonoa ruohoa,
ei sitä nuohoa
kärsä, ei kuono,
ei hamua turpa,
ei neitonen mieli.
Miekkonen, joka sen lauluunsa huoli,
kai otti ja kuoli,
kun pelkkää päiväsakkoa saa,
jos ei alle jää,
kiskojen väliin
pölkkyjen lomiin
rautatiepenkereelle.

Lappeenrannan linnoituksen osalta on todettu, että venäläisten mukana kulkeutui kaupunkiin satoja kasveja, mutta niistä vain sitkeimmät ovat jäänet jäljelle. Tietääkö joku löytyykö Tampereelta esim. ketomarunaa, idänkattaraa, ukonpalkoa, ketoampiaisyrttiä tai keltakynsimöä?

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen