Kalevankankaan hautausmaalla kulkija kohtaa silloin tällöin enkeliveistoksia. Enkeli näyttää olevan jokseenkin yleinen hautamuistomerkkiin liitettynä symbolina. Niitä on reliefeinä, kiveen kaiverrettuina ja kolmiulotteisina veistoksina eli patsaina. Miksi ne ovat suosittuja hautausmailla?

Olli Seppälä on todennut, että ”enkeli lohduttaa ja tukee” ja että ”enkeleillä on erilaisia tehtäviä riippuen siitä, missä roolissa se on hautakiveen kuvattu. Erityisesti pienet lapsienkelit ovat viime vuosikymmeninä tulleet yhdessä pienten lintujen kanssa suosituiksi pienoisveistoksiksi haudoilla. Lapsienkeli alleviivaa viattomuutta. Se rinnastuu myös pienen linnun kanssa sielun saattajaksi taivaaseen. Sen taustalla voi myös olla kansanomainen ajatus kuolleen muuttumisesta enkeliksi.”

”Vanhemmilla haudoilla enkeli esiintyy sekä rukoilevana että surevana hahmona. Enkeli on omaisten tunteiden tulkki, heidän rukoustensa ja kaipuunsa vertaus. Joskus enkeli toimittaa suojelijan roolia. Toisinaan se voi olla kuoleman enkeli eli ihmisen sielun saattaja – tällöin sitä ei kuvata lapsenhahmoisena. Vanhoissa hautamuistomerkeissä on myös enkeleitä, jotka ripottelevat kukkien terälehtiä kuin keijukaiset unohduksen merkkinä vainajan ikiunen päälle.” (Olli Seppälä, Kotimaa 10.7.2016).

Istuvat enkelit

Vasemman puoleisessa kuvassa oleva Giltig/Kalke-suvun hautamuistomerkki esittää isosiipistä suojelusenkeliä, joka varjelee kädellään liekkiä. Enkelin on muotoillut Evert Porila (s. 30.6.1887 Yli-Porila, Sääksmäki, k. 18.4.1941), joka oli tunnettu suomalainen kuvanveistäjä. Porila on veistänyt muun muassa useita sankaripatsaita. Kalevankankaalla on myös hänen muotoilemansa valkoisten hautamuistomerkki siunauskappelin vieressä. Hänen veistämänsä on myös Tampereen Leinolassa seisova kuuluisa marsalkka Mannerheimin patsas.

Suurisiipinen suojeluenkeli (oikean puoleinen kuva) löytyy myös edellisen lähistöllä olevalla toimitusjohtaja Kaarle Arvo Linnojan (ent. Lemberg) ja hänen vaimonsa haudalta. Polvi-istunnassa oleva enkeli rukoilee vainajien puolesta. Veistoksen jalustassa lukee Leppänen 1952. Ei käy ilmi onko tekijä Lauri vai Veikko Leppänen. Arvo Linnoja toimi muun muassa Pyörä Oy:n pitkäaikaisena toimitusjohtajana.

Lapsienkelit

Kauppias Matti Lahtisen ja hänen vaimonsa Hildan haudalla on lapsienkeli. Enkelillä on niin pienet siivet, että ne näkee vasta kurkistettuaan veistoksen taakse. Enkeli on kuvanveistäjä Evert Porilan tuotantoa.

Vaikuttava pienisiipinen lapsienkeli, joka innokkaana sormi pystyssä ilmoittaa taivaallisesta viestistä, löytyy myös ylikonstaapeli Saarnion haudalta.

Enkelit siivet auki

Kauppias ja kauppaneuvos Ruuskasen perheiden hautamuistomerkin suojelusenkeli seisoo suuret siivet yläviistoon auki korkealla kivijalustalla. Enkeli siunaa toisella kädellään hautoja. Hautamuistomerkin enkeli on valmistettu Geislingen an der Steigenin kaupungissa Etelä-Saksassa. Patsaan valmistaja on Galvanoplastische Kunstantalt. Tekijää ei tiedetä, mutta hän voi olla tunnettu kuvanveistäjä Adolf Lehnert (1862 – 1948), joka teki kyseiselle valmistajalle sarjan samantyylisiä hautaenkeliveistoksia.

Samantyylinen hautaenkeli löytyy kultaseppäpariskunta Amanda ja Kustaa Kaivanteen haudalta. Enkelin kainalossa on kimppu ruusun kukkia, joita hän toisella kädellä ripottelee hautojen päälle. Veistoksen jalustan merkinnän mukaan se on valmistettu A. Halosen valimossa. Halosen taiteilijasuvun Arttu Halonen aloitti Lapinlahden taidevalimotoiminnan 1900-luvun alkuvuosina yhdessä veljensä kuvanveistäjä Eemil Halosen kanssa. Lapinlahden taidevalu toimii edelleen.

Kohokuvio- ja kaiverrusenkelit

Hautaenkeleitä löytyy Kalevankankaalta myös hautakiven veistettyinä kohokuviona. Siitä esimerkkinä on liikemies Aleksander A. Nordmanin perheen hautakivessä kohokuviona olevat kaksi seppelettä kantavaa isosiipistä nuorta enkeliä.

Enkelit esiintyvät myös sileäksi hiotun hautakiven pintaan kaiverrettuna kuten esimerkiksi kelloseppä Otto Mannisen perhehaudalla.

Jos Kalevankankaan kulkija haluaa tutustua edellä esiteltyihin enkeleihin lähemmin, niiden paikat voi löytää Hautahaku.fi -tietokannasta nimihaulla.

Kirjoittaja Jorma Lappalainen

Euroopassa on monessa maassa enemmän tai vähemmän unohdettuja vähemmistökansoja. Kuten itärajamme takana esimerkiksi vepsäläiset, jotka kuuluvat itäkarjalaisten, lyydiläisten ja livvinkarjalaisten kanssa jo varhaismetallikaudella muodostuneeseen Fennoskandian kaakkoisosien kantaväestöön. Heidän oman kielensä käyttöä on pyritty jatkuvasti enemmistöväestön taholta vaikeuttamaan kuten aina tuntuu tapahtuvan vähemmistökansojen omille kielille.

Ensimmäisen kerran kohtasin arvoituksellisen sanan ’ruteeni’ joskus 1960-luvulla lukiessani Hasekin ”Kunnon sotamies Svejkin seikkailuja”. Keitä ovat ruteenit?

Ruteenit eli rusynit, jotka tunnetaan myös Karpaatto-rusyneinä/ruteeneina tai rusnakseina ovat itäslaavilainen etninen ryhmä Itä-Karpaateilta Keski-Euroopasta. He puhuvat ruteenin kieltä, joka on itäslaavilainen kieli, jota pidetään joko omana erillisenä kielenään tai ukrainan kielen murteena. Enemmistö ruteeneista ovat itäisiä katolilaisia ja vähemmistö itäisiä ortodokseja. Ruteenit pitävät itseään erillisenä slaavilaisena kansana ja sellaisena heidät tunnustetaan Kroatiassa, Unkarissa, Puolassa, Romaniassa, Serbiassa ja Slovakiassa, joissa maissa heillä on vähemmistöstatus. Joissakin maissa kuten esimerkiksi Puolassa ja Slovakiassa heitä halutaan samaistumaan asuinmaansa kansaan, kun taas muualla heitä pidetään ukrainalaisten yhtenä haarana.

Ruteenit polveutuvat itäslaavilaisesta väestöstä, joka on asunut Itä-Karpaattien koillisilla alueilla. Noilla alueilla he muodostavat erilaisia heimoja, kuten dolianit, boykot, hutsulit ja lemkot. On arvioitu 1,7 miljoonalla ihmisellä on ruteenialkuperä, mutta vain 110 000 on virallisesti rekisteröity ruteeneiksi. Tämä siksi että osa viranomaisista luokittelee heidät ukrainalaisten alaryhmäksi ja vain osa erilliseksi etniseksi ryhmäksi.

Kuvassa esiintyvien alueiden lisäksi ruteeneja asuu Vojvodinassa. He ovat nykyisen Serbian ja Kroatian alueella asuvia ruteeneja. 1740-luvulta lähtien heitä asettui nykyisin Serbiaan kuuluvan Vojvodinan alueelle, sekä muutamiin kyliin Kroatiassa. Autonomisen Vojvodinan alueella he ovat yksi viidestä virallisesta kansallisuudesta ja heidän kielellään on virallinen asema. Vuonna 2011 väestönlaskentojen mukaan Serbiassa asui 14 246 ja Kroatiassa 1 936 ruteenia.

Kun on tutkittu ruteenien dna:ta ovat mitokondrio-dna-analyysit osoittaneet, että ruteeneilla on yhteistä perimää muiden modernien eurooppalaisten kanssa. Ruteeniheimojen välillä on kuitenkin eroja. Boykot erosivat eniten muista kansoista. Lemkot puolestaan olivat läheisimpiä Tsekin ja Romanian väestön kanssa ja Hutsulit Kroatian ja Ukrainan väestön kanssa.

Itävalta-Unkarin monarkia hallitsi Karpaattien asukkaita vuosina 1772-1918. Lisääntyvän unkarilaistamisen vuoksi 1800-luvulla jotkut koulutetut ruteenit muuttivat Budapestiin, kun taas slaavimieliset suuntautuivat Venäjän imperiumin suuntaan. Ruteenit ovat aina olleet suurempien naapurivaltojen vallan alla, mutta 1800-luvulla muodostui ruteenien kansallinen liike, joka korosti heidän etnistä identiteettiään ja kieltään.

Ensimmäisen maailman sodan jälkeen enemmistö ruteeneista löysi itsensä uudesta Tsekkoslovakian valtiosta. Sotien välisestä ajasta tuli ruteenien kulttuurin minirenesanssi. He saivat omia kouluja, teatterin, kansallislaulun jopa oman kuvernöörin.

Vuonna 1938 ruteenit saivat lakiin perustuvan autonomian. Sen pohjalta syntyi Karpaatto-Ukrainan tasavalta, joka eli vain yhden päivän (15.3.1939) kunnes Unkari miehitti ja liitti sen Unkariin.

Vaikka Karpaattien alue ei ollutkaan toisen maailmansodan päänäyttämö, saivat ruteenit osansa kauhuista ja hävityksestä, joka alkoi, kun Unkarin hallitus 1941 karkotti Karpaattien juutalaiset. Neuvostojoukot miehittivät Karpaatit ja vuonna 1945 ruteenien etninen kotimaa pirstottiin kolmeen maan kesken, läntiset osat sijoitettiin Tsekkoslovakiaan ja Puolaan, kun taas itäinen osa tuli osaksi Neuvostoliittoa ja sen viralliseksi nimeksi tuli Transkarpatia. Toisen maailman sodan jälkeen se julistettiin osaksi Ukrainaa.

Valitettavasti enemmistökansat eivät ole juurikaan suvainneet vähemmistökansojen erilaisuutta. Historiasta on kuitenkin esimerkkejä myönteisistä poikkeuksista. Zamośćin kaupunki kaakkoisessa Puolassa oli itäisen ja läntisen Euroopan kulttuurien rinnakkaiselon ja rauhanomaisen yhteistyön symboli. Puolalaiset, italialaiset, saksalaiset, ruteenit, armenialaiset, kreikkalaiset ja juutalaiset asuivat kaupungissa kulttuurien harmoniassa, joka oli tuolloin hämmästyttävää. Kaupunki oli vilkas kaupankäynnin keskus.  Jan Zamoyskin perustama akatemia oli Puolan johtavia korkeakouluja.

Lähteitä:

• Rusyns – Wikipedia
• Nikitin, Alexey G.; Kochkin, Igor T.; June, Cynthia M.; Willis, Catherine M.; Mcbain, Ian; Videiko, Mykhailo Y. (2009). ”Mitochondrial DNA sequence variation in Boyko, Hutsul and Lemko populations of Carpathian highlands”. Human Biology. 81 (1): 43–58
• Carpatho-Rusyn Genealogy Web Site. http://www.rusyn.com
• Paul Robert Magocsi (2015). ”Rusyn”. Rusyn | people | Britannica. Encyclopædia Britannica. Archived from the original on 2008-06-22. Retrieved 2022-02-17. Rusyn, Rusyn ruskyi, also called Ruthenian, Carpatho-Rusyn, Lemko, or Rusnak, any of several East Slavic peoples (modern-day Belarusians, Ukrainians, and Carpatho-Rusyns) and their languages.

Kirjoittaja Jorma Lappalainen

”Ilmari Kiannon korpilinnaan uusi katto! Hyvin monella kylällä sellainen tempaus olisi jäänyt pelkäksi puheeksi, mutta kiurukkailta ei. Vuonna  1936 toistakymmentä Kiuruveden isoa isäntää nousi linja-autoon ja matkusti Suomussalmen Ämmänsaareen.” Näin raportoi Salmetar-lehti vuonna 1970.

Kiuruvesi on ollut ”persoonallisuuksien rehevä kasvualusta. Eräs tunnetuimmista oli talousneuvos K.P.Lappalainen tunnettu talousmies ja teollisuuden harjoittaja, hyväsydäminen ihminen, aito mesenaatti. Eräällä Helsingin matkallaan ’KooPee’ tapasi kirjailija Ilmari Kiannon, joka valitteli Turjanlinnan huonoa kattoa, ’kulttuurikorsussa’ kastui! Valitus tuli esitettyä oikean henkilön kohdalla, talkooapua tulisi.”

”Ja niin Kiuruveden miehet lähtivät reissulle vetäjinään K.P.Lappalainen ja eläinlääkäri Lassi-Pekka Hyvärinen, eivätkä muutkaan olleet pahaisia pikkupoikia. Autoon nousivat mm. Hinku-Antti ja Suvannon Eino, Paloisten isäntä ja Vanhatalon Pietari, ja Leppäahon Pekka ja Purolan isäntä Ruutanalta. Kirvesmies Aku Kärkkäinen oli mestarina ja nuorin mukanaolijoista 16-vuotias muurari Matti Kärkkäinen.”

Vuonna 1912 rakennettu Turjanlinna, joka tuhoutui 1939.

”Vastaanotto Turjanlinnassa oli lämmin ja seurustelu linnan kirjailijaisännän kanssa sujui koko ajan mukavasti. Saatiin kuulla juttuja, lauluja ja vihellystä. Niin täydellisesti kirjailijamestari oli luottanut ystävänsä, ettei työpaikalla ollut minkäänlaisia tykötarpeita.”

”Pystystä metsästä aloitettiin, päreitä kiskottiin järven toiselta puolelta haetulla pärehöylällä ja sitten noustiin katolle. Turjanlinnan kattaminen ei ollut mikään yksinkertainen tehtävä, sillä kattorakennelma monine ’rontteineen’ oli mutkikas laitos ja itse talo kaksikerroksinen, ja melko korkea. Viisi päivää linnan katon kimpussa aherrettiin ja sitten palattiin kotiin, työ jäi vähän kesken.” ”Jokainen kattamishommissa mukana ollut sai samana kesänä Kiannolta postipakettina, veden hioman mustan ’kiitoskiven’.”

K.P.Lappalainen ja Ilmari Kianto

Talousneuvos Antti Juntunen on kertonut jatkotapahtumista:

”Kovin paljon vaille Turjanlinnan kattaminen ei jäänyt. Lieneekö annettu lupaus takaisintulosta, vai olisiko kirjailijaisännälle muute jäänyt sellainen käsitys, että juuri Kiuruveden miesten on katettava Turjanlinna viimeistä pärettä myöten. Joka tapauksessa Kianto lähetti jo muutaman päivän kuluttua talousneuvos Lappalaiselle pienen huomautuksen ja tiukan ’haasteen’ jossa uhkaili kääntyvänsä sanomalehtien puoleen, ellei kattolupausta täytetä heti. K.P.Lappalainen, hieno, hiljainen mies, säikähti kerta kaikkiaan luettuaan uhkauksen ’lehtipolemiikista’, kiirehti kirjeen kanssa minun luokseni, pyysi mahdollisimman pian matkustamaan Turjanlinnan ja saattamaan asian kuntoon.”

”Turjanlinnan isännällä oli linnassaan peräti kolme emäntää. Vähän vanhempi käsittääkseni oikea rouva, keskimmäisellä oli vajaa parivuotias pikkutytär ja nuorimmainen ’emännistä’ oli 18-vuotias Anja, suomussalmelainen. Kaikki elelivät hämmästyttävän hyvässä sovussa keskenään. Kirjailijamestarin oma työ- ja makuuhuone oli talon yläkerrassa ja sinne hän pyysi seurakseen minut. Illat kuluivat erittäin rattoisasti. Kianto kertoi erittäin mielenkiintoisesti elämästään, varsinkin monista matkoistaan Vienan Karjalaan ja ulkomaille.”

Ilmari Kianto (vuoteen 1906 Calamnius; 7. toukokuuta 1874 Pulkkila – 27. huhtikuuta 1970 Helsinki) oli yksi 1900-luvun alkupuoliskon huomattavimmista suomalaisista kirjailijoista. Kiannon kirjailijanura kesti yli 60 vuotta, jona aikana hän kirjoitti kuutisenkymmentä kirjaa. Hänen maineensa perustuu kuitenkin lähes kokonaan hänen kahteen köyhälistöromaaniinsa Punainen viiva (1909) ja Ryysyrannan Jooseppi (1924). Näiden kirjojen ansiosta Kianto tunnetaan kainuulaisen köyhälistön kuvaajana, ”korpikirjailijana”. Kirjeenvaihdossaan Kianto käytti nimestään muotoa Ilmari Iki-Kianto.

Talousneuvos K.P.Lappalainen eli Kalle Pekka Lappalainen syntyi 26.12.1877 Kiuruveden Hankaniemessä ja kuoli Kiuruvedellä 14.9.1947. Hänen vanhempansa olivat talollinen Abraham Lappalainen ja Kristiina Lind Kiuruveden Hankaniemestä. Avioliitosta syntyi seitsemän lasta, joista neljä kasvoi aikuiseksi asti. Nuoruudessaan hän matkusti Amerikkaan, ja oleskeli siellä vuodet 1902-1903. Matkalla oli suuri vaikutus hänen tulevalle elämäntyölleen. ”Amerikassa omaksuttu ennakkoluuloton tehtäviin paneutuminen ja pitkän tähtäyksen suunnittelu sekä kaukonäköisyys hyödyttivät paitsi liike-elämän kehitystä kotipitäjässä myös sen kunnalliselämässä.”

Yhtäältä Amerikan oppeja hyödynnettiin kotitilan kehittämisessä. Hankaniemi oli K.P.:n palatessa pinta-alaltaan 230 ha, josta viljeltyä oli 13,4 ha ja niittyä 27,1 ha, mutta 1930-luvulle tultaessa K.P. oli kasvattanut pinta-alan 340 hehtaariin, josta peltoa oli 41, luonnonniittyä 10, laidunta 24 hehtaaria. Metsämaata oli 250 ha. K.P. kohensi myös tilan päärakennusta, jonka keskiosa oli 1820-luvulta, eteläpään tupa vuodelta 1847 ja pohjoispään tupa vuodelta 1860. K.P. korjautti talon vuonna 1913, jolloin se nostettiin nykyiselle kivijalalleen, vuorattiin, yläkertaa korotettiin ja rakennettiin kuisti. Nyttemmin purettu 36 lehmän navetta ja sikala rakennettiin oman tehtaan poltetuista punatiilistä vuonna 1920. Myös 1940 asennettu tiilikate oli omaa tuotetta. Kaikkiin rakennuksiin tuli painevesi ja navetassa oli automaattiset juomakupit.

Kolme polvea Hankaniemen Lappalaisia. Edessä istumassa Abram (s. 1858), takana seisomassa Kalle Pekka ja hänen poikansa Antti (s. 1907).

Kalle Pekka oli paitsi monipuolinen maanviljelijä, myös yrittäjä ja vaikuttaja Kiuruvedeltä. Hän perusti vuonna 1903 tiilitehtaan kotitilan maille, tehdas siirrettiin Kiuruveden kirkolle 1936.  Vuonna 1909 hän perusti höyrykäyttöisen sahan Kiuruveden kirkolle, siihen kuului höyläämö, mylly ja myöhemmin myös sähkölaitos. Sahan tuhosi suuri tulipalo vuonna 1926.

Hän oli mukana perustamassa maamiesseuraa, Kiuruveden Telefooni Oy:tä, Kiuruveden osuuskauppaa, metsänhoitoyhdistystä ja Iisalmen Sanomia. Hän oli mukana myös Osuusmeijerin hallituksessa, kunnanvaltuustossa, presidentin valitsijamiehenä ja kirkkovaltuustossa. Hänen kerrotaan myös olleen monipuolinen mesenaatti.

Vuonna 1983, 36 vuotta kuolemansa jälkeen, hänet valittiin Kiuruveden merkittävimmäksi vaikuttajaksi kautta aikojen. Vuonna 2010 avattiin Kiuruvedellä  talousneuvos K.P.Lappalaiselle omistettu aukio ja paljastettiin Lappalaisten suvun muistokivi. Kiveen on kiinnitetty K.P.Lappalaisen ja Lappalaisten sukuseuran muistolaatta.

Lähteitä

• Salmetar, n:ro 21, 1970.
• Päivi Lappalainen: K.P. Lappalainen – Kiuruvetinen talousmies ja vaikuttajahahmo. Lappalaiset. Sukuseura Suomen Lappalaiset ry. Sukuviesti syksy 2009. s. 1-7.

Kirjoittaja Jorma Lappalainen

Pienistä oloista Savosta lähtöisin oleva apteekkari Hanna Lappalainen osti vuonna 1936/1937 Helsingistä kokonaisen kivitalon osoitteesta Arkadiankatu 21 ja muutti apteekkinsa sinne 24.9.1938. Talo on suuri kaupunkitalo, jossa on 2 rappukäytävää, 5 kerrosta ja noin 50 huoneistoa. Talon oli suunnitellut Wilho Lekman ja se oli valmistunut vuonna 1913. Talon ylin kerros oli kokonaan Lappalaisen asuntona. Apteekki oli katutasossa, siihen kuuluva laboratorio 2. kerroksessa ja varastotilat kellarikerroksessa. Sen lisäksi porttikäytävästä johti ovi katutasossa olevaan, kaksi huonetta käsittävään laboratorioon, jota käytettiin apteekissa myytävien lääkkeiden valmistamiseen. Kaikki muut huoneistot olivat vuokrattuina.

Uudessa talossa Hannan seuralainen Aspa eli kirjailija ja taiteilija Georg Sigurd Wettenhovi-Aspa (oik. Wetterhoff-Asp) sai asuttavakseen A-portaassa olleen erillisen huoneiston, jossa hänellä oli oivalliset työ- ja ateljeetilat. Aspa toimi Lappalaisen seuralaisena teatterissa ja oopperassa käydessä. Aspa myös kuljetti tarvittaessa Hanna Lappalaista ulkona pyörätuolissa. Hän oli Lappalaisen seurana, kun tämä haki Keski-Euroopan kylpylöistä apua jatkuvasti paheneviin lonkka- ja nivelvaivoihinsa.

Eräässä lehtikirjoituksessa kuvataan Lappalaisen kotia seuraavasti: ”Sitten siirrymme yläkertaan tohtori Lappalaisen yksityishuoneistoon, joka sekin on ollut perinpohjaisen uudistuksen alainen. Mikä viehättävä ympäristö! Kanarialintu livertää täysin rinnoin iloisen tervehdyksensä, kirjoja – tekisi mieli sanoa – miltei loppumattomiin. Järjestyksestä puhuu se, että kirjastossa on asianmukaisen tarkka korttijärjestelmä. Maalauksia, verhoja, mattoja, paljon taide-esineitä kaikkialla todistamassa omistajansa harrastuksista. Tuntuu siltä kuin alhaalta uutterien työmuurahaisten parista olisi siirrytty itse taiteen ilmakehään. Maalauksista jäi mieleen joukko Gebhardin ja Wettenhovi-Aspan töitä, varsinkin viimeksi mainitun suurikokoinen Sibelius-kuva oli voimakas luomus. Tohtori Lappalainen kertoo vilkkaaseen tapaansa työnsä vaiheista vuosien varrella. Hänen kerrontansa on älykästä ja mukaansatempaavaa. Miten paljon tarmoa ja väsymätöntä uurastusta sisältyykään näihin vuosiin! Kaiken ahertelun tuloksena on nyt ympärillä laaja liike, uljas koti ja kaikin puolin kauniit, kunnioitettavat tulokset.” Wettenhovi-Aspan sekä Albert ja Johannes Gebhardin maalausten lisäksi asunnon seinillä oli ainakin Antti Favénin ja Hugo Backmanssonin töitä.

Lappalainen kutsui usein kotiinsa keskustelutilaisuuksiin tuttavia, ystäviä, taiteilijoita, diplomaatteja, poliitikkoja ja yhteiskunnan vaikuttajia. Hän järjesti myös suuria juhlia, joissa Aspa toimi taitavana juhlamenojen ohjaajana. Joskus tämä huolehti tilaisuuksien musiikista soittamalla salin nurkassa pianoa.

Usein nähdyistä vieraista voidaan mainita presidenttipari K. J. Ståhlberg, säveltäjämestari Jean Sibelius, kirjailijat Frans Emil Sillanpää ja Ilmari Kianto, laulajatar Musa Silver, taiteilija Johannes Gebhard, professori ja rouva Väinö Auer, professori Gustaf Komppa sekä kontra-amiraali ja rouva Hjalmar von Bonsdorff.

Kuka oli Hanna Lappalainen?

Hanna (oik. Johanna) Lappalainen syntyi 24.6.1881 Puumalassa. Hänen vanhempansa olivat sahan viilaaja Juho Matinpoika Lappalainen (1848—1915) ja Fredriikka Vilhelmiina Henrikintytär Luukkonen (1849—1915). Juhon suku oli lähtöisin Puumalan Piskolasta. Varattomalla avioparilla oli kaikkiaan viisi lasta, neljä tytärtä ja yksi poika, joista yksi tytär ja poika kuolivat pieninä. Hanna Lappalainen kävi kansakoulun jälkeen Kotkassa ruotsalaista tyttökoulua. Hän oppi nopeasti ruotsin kielen ja oli jo toisena lukuvuonna luokkansa priimus.

Lappalainen valmistui farmaseutiksi 1903 ja palveli farmaseuttina Kurkijoen apteekissa valmistuen proviisoriksi 1910. Sai erioikeuden suorittaa tutkintoja Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisessä osastossa olematta ylioppilas. Hän väitteli kasvitieteessä filosofian tohtorin arvoa varten 1919 ja suoritti filosofian lisensiaatin tutkinnon vuonna 1920. Hän suoritti sen ohella ylimääräisesti vuonna 1920 maanviljelystaloudellisessa tiedekunnassa kandidaattitutkintoa varten vaadittavan maanviljelyskemian ja -fysiikan kurssit. Hänet promovoitiin vuonna 1923 sekä filosofian maisteriksi että tohtoriksi.

Kulttuurin tukija ja lahjoittaja

Hanna Lappalainen oli vuonna 1935 perustetun yhdistyksen Kalevalaisten Naisten Liiton tukija. Yhdistyksen perustajista Elsa Heporauta oli Puumalan Sahan sahanhoitajan Johan Henrik Koposen tytär, Lappalaisen lapsuudentuttava ja ystävä. Akseli ja Elsa Heporauta kuuluivat Lappalaisen vakituiseen seurapiiriin. Lappalainen oli myös yksi Laulu-Miesten monista rakentajajäsenistä, jotka avustivat vuonna 1949 valmistuneen Laulu-Miesten talon rakentamista.

Helsingissä oli perustettu vuonna 1942 Jenny ja Antti Wihurin rahasto -niminen säätiö. Se puolestaan perusti keväällä 1944 Wihurin Tutkimuslaitoksen. Hanna Lappalainen lahjoitti tutkimuslaitokselle omistamansa kiinteistön osoitteesta Arkadiankatu 21 tontteineen. Kiinteistön tuotto oli määrätty lahjoituksen yhteydessä Wihurin Tutkimuslaitokselle ja lahjoitukseen liittyi ehto, että lahjoittaja saa vuokravapaasti käyttöönsä apteekin, laboratorion ja asunnon kuolemaansa saakka. – Hanna Lappalainen nimitettiin apteekkineuvokseksi 75-vuotispäivänään.

∞     ∞    ∞   ∞    ∞

Hanna Lappalainen kuoli 5.2.1966 Helsingissä. Hän oli määrännyt testamentissaan, että hänet oli pidettävä kodissaan kolmen vuorokauden ajan kuolemansa jälkeen. Samoin hän oli määrännyt, että hänet on haudattava Helsingin (Hietaniemen) hautausmaalle miehensä Juhani Kurikan viereen, kuuden hengen hautaan, johon oli haudattu myös Juhani Kurikan tytär Aili sekä Hanna Lappalaisen serkku Hilja Lappalainen, joka oli ollut aikaisemmin Hanna Lappalaisen kotitalouden hoitajana.

Lähteitä

• Arno Forsius: Hanna Lappalainen (1881—1966) — tutkija, apteekkari ja lahjoittaja.
• Lappalainen, H.: Hanna, Kalevala ja Egypti. Naisten Ääni 1935:7.
• Taidetta rakastava Tohtori – Apteekkari (kirj. H. A.) Naisten Ääni 1938: 23—24: 347
• Suomen apteekkarit — Finlands apotekare 1954. Toim. K. K. E. Vihma
• Kauhanen S.: Viilarin tyttärestä apteekkineuvokseksi. Hanna Lappalainen. Uusi Kuvalehti 1956: 28, s.16-17
• Lappalainen J.: Hanna Lappalainen – suomen ensimmäinen naispuolinen apteekkineuvos. Sukuseura Suomen Lappalaiset ry. Jäsenviesti kevät 2011.

Kirjoittaja Jorma Lappalainen

Osa sukututkimuksen viehätystä on siinä, että se voi tuoda esille yllätyksiä historiasta. Minulle kävi näin, kun löysin isäni äidin sukujuurien kautta esi-isän vastaperustetusta Oulusta. Pietari Olavinpoika oli vuosina 1611 ja 1614 Oulun ensimmäisenä pormestarina, samaan aikaan  (vuosina 1611 ja 1613-19) toisena pormestarina oli hänen pikkuserkkunsa Hannu Juhonpoika Fordell. Pietari Olavinpoika oli syntynyt vuonna 1565 Pohjankylässä Pyhäjoella Hourun talossa, joka oli saanut nimensä läheisestä Hourunkoskesta. Pietari kuoli Oulussa noin vuonna 1629. Pietarista tuli Hoffrén-suvun kantaisä. Hänen jälkeläisistään kehittyi Savon seuduille laajaksi levinnyt pappis-suku, jolle pystytettiin 19.8.2007 muistomerkki Iisalmen vanhan kirkon läheisyyteen.

Pietarin poika oli Hannu Pietarinpoika Houru, s. 1591, k. Oulu noin 1644. Kauppias Oulussa, kirkonisäntä, porvari, Oulujoen nimismies. Omisti Oulujoella Sangi-nimisen tilan, jonka oli perinyt apeltaan. Hannu jatkoi isänsä työtä kauppiaana ja laivan omistajana. Pietarin ja Hannun talo oli Pokkitörmällä lähellä meren rantaa, jossa vielä tuolloin oli Oulun satama.

Mielenkiintoisin piirre näissä oululaisissa esi-isissä oli laivan omistaminen ja ulkomaankaupan harjoittaminen. Ei pyöritty vain pienissä lähiympyröissä vaan lähdettiin kohti suurta maailmaa. Suvun kauppiaat siis siirtyivät Pyhäjoelta vasta perustettuun Oulun kaupunkiin 1600-luvun alkupuolella ja siellä he Hoffrén-nimen ottaneina olivat eräs kaupungin vaikutusvaltaisista kauppiassuvuista 1600-luvun jälkipuoliskolta aina 1800-luvulle saakka noin kuuden sukupolven ajan. Varakkuuden kasvaessa perheet saattoivat lähettää poikiaan opintielle ja niinpä useita Hoffréneja opiskeli sekä Upsalan että Turun yliopistoissa. Useat heistä valmistuivat papeiksi.

En ole valitettavasti löytänyt tietoa minkälaisia laivoja he omistivat. Historian kirjoista löytyy kyllä tietoa heidän harjoittamastaan ulkomaankaupasta ja heidän tuomistaan ja viemistään lasteista, mutta ei laivoista. Pohjanlahdellakin on purjehtinut monentyyppisiä purjealuksia. Alkuperäisiä talonpoikaispursia tavattiin kutsua skuuteiksi. Mahdollinen laivatyyppi oli myöhemmin kaljaasi. Kuunari eli kaljaasi on vähintään kaksimastoinen alus, jonka kaikissa mastoissa on kahvelipurjeet. Kahvelipurje tarkoittaa laivan kulkusuuntaan nähden pitkittäin ripustettua purjetta. Kuunariin riittää pienempi miehistö kuin samankokoiseen fregattiin tai parkkiin, mutta se ei ole yhtä nopea

Kauppa oli Ruotsin valtakunnassa tarkoin säänneltyä ja keskitetty 1600-luvulla merkantilismin oppien mukaisesti kaupunkeihin. Oulu sai 1610 kaupunkioikeuksien mukana varsin laajat oikeudet ulkomaankauppaan, mutta muutama vuosi myöhemmin koko Ruotsin valtakuntaa koskenut kauppa- ja purjehdussääntö muutti tilannetta. Kauppaoikeuksia kavennettiin ja Oulusta tuli maakaupunki, josta oli seuraavien 150 vuoden ajan lupa käydä kauppaa vain kotimaahan, eikä ulkomaisilla laivoilla ei ollut lupaa purjehtia Ouluun. Käytännössä kaupankäynti suuntautui näin Tukholmaan. Oululaiset olivat kuitenkin tunnettuja liikekumppaneita myös Räävelin, nykyisen Tallinnan, ja Riikan kauppahuoneissa, sillä purjehdussääntöön myönnettiin toisinaan poikkeuslupia. Lisäksi kieltoa rikottiin jonkin verran.

Tuotteista erityisesti lohi oli kysyttyä pääkaupungissa, ja myyntiin lähti myös esimerkiksi voita, turkiksia ja tervaa. Valtakunnan pääkaupungista tuotiin mm. viljaa, suolaa ja nautintoaineita. Lisäksi matkalla tarttui mukaan kulttuurivaikutteita.

Kaupungin porvaristo vaurastui vähitellen, mikä näkyy esimerkiksi heidän omistamiensa laivojen määrässä. Kun Oulun porvaristo 1600-luvun alussa omisti yhteensä noin kymmenen laivaa, oli luku vuosisadan loppua kohti tultaessa kaksinkertainen. Laivanrakennusta alettiin kuitenkin rajoittaa, eikä laivoja saanut tehdä omaa tarvetta enempää. Tämä siksi, että pelättiin metsien ja sitä myötä rakennuspuiden loppumista.

1700-luvun puolenvälin jälkeen Ruotsin kruunu lopulta vapautti ulkomaankaupan ja oululaiset laivat saivat purjehtia muuallekin kuin Tukholmaan. Oulun kauppalaivasto kilpaili jo 1700-luvulla laivojen lukumäärässä ja tilavuudessa Kokkolan ja Turun kanssa. Suomen sodan jälkeen siitä oli jäljellä vain yksitoista pientä alusta. Laivanrakennus pääsi kuitenkin nopeasti käyntiin, kun aikaisempaa useammat suvut ryhtyivät perustamaan omia varvejaan. Niillä tehtiin uusia ja entistä suurempia laivoja sekä omaan käyttöön, että myytäväksi. Oulussa rakennettiin jo vuosina 1816–1854 kaikkiaan 151 laivaa, ja oma 43 aluksen kauppalaivasto oli vuosisadan puoliväliin tultaessa kapasiteetiltaan eli lästiluvultaan Turun jälkeen Suomen toiseksi suurin.

1800-luvulla purjelaivojen kultakautena suurimmat laivat olivat tyypiltään fregatteja tai parkkeja. Kuuluisin Oulun fregateista oli nimeltään Toivo. Toivon teki kuuluisaksi myös siitä tehty komea viisu Laiva Toivo Oulu.

Fregatti Toivo oli kauppahuone J. W. Snellmanin ylpeys, suurin purjelaiva mitä Oulussa koskaan rakennettiin. Kesällä 1877 laiva sai yllättäen kukkuramitoin huonoa mainetta, kun kotiin palanneiden merimiesten kuoro esitti pilkkalaulun, jossa kuvailtiin, miten huonosti Toivon kapteeni oli miehistöään kohdellut. Kun tarinan konna oli itsensä laivanomistajan, kauppaneuvos J. W. Snellmanin poika, Henrik Wilhelm, oli tapahtumassa suoranaisen sosiaalisen protestin makua. Tämä laulu, ”Laiva Toivo, Oulu”, tunnetaan hyvin vielä tänä päivänäkin, mutta mitä fregatti Toivolla todella tapahtui? Kuka teki pilkkalaulun kapteeni Snellmanista ja miksi?

Laulu on arvokas historiallinen lähde: se kuvaa elämää suomalaisissa laivoissa merimiesten omasta näkökulmasta, se on ääni keulaskanssista, josta suomalainen kirjallisuus ei ole montakaan repliikkiä tallentanut. Toivon tarina on menneen ajan arjen historiaa suurten purjelaivojen ja siirtomaaimperiumien aikaan. Se kertoo kaikilla merillä purjehtineista merimiehistä ja kovasta elämästä, jossa ei aina kymmentä käskyä muistettu. Professori Kaukiaisen kirjoittama kirja Laiva Toivo Oulu on komeaa historiaa. Laivan ja laulun elämäkerta on mikrohistoriaa elävimmillään.

Asuin aikanaan noin kaksikymmentä vuotta Oulussa, mutta en silloin vielä valitettavasti tiennyt edellä kuvatuista oululaisista sukujuuristani. Kyllä vielä silloinkin Oulussa voi aistia hienon merihistorian vaikutuksia. Tähän perinteeseen pohjautuvaan eräänlaisen reippaaseen maailmankansalaisen asenteeseen törmäsi silloin tällöin. Monet oululaiset eivät kokeneet Oulua minään pikkukaupunkina vaan pikemmin vähintään koko pohjoiskalotin pääkaupunkina. Sukujuuriin ja historiaan perehtyminen saa nyt katsomaan kaupunkia aivan eri silmin.

Lähteitä:

• Kaukiainen Y.: Laiva Toivo Oulu. SKS-kirjat 2000. 325 s.
• Aikajana – Oulu tietoa – Oulun kaupunki (ouka.fi)
• http://www.oulu.ouka.fi/aikamatkaoulu/1600/index.htm
• Soini, Antti: Kierrä kivi älä kiroa. Hoffrénien sukuhistoria 1. Pappeja ja porvareita Pohjanmaalla. Saarijärvi 2002. 158s.

Kirjoittaja Jorma Lappalainen

Islanti on monella tapaa sukututkijoiden ihmemaa. Yksi puoli tästä on muistokirjoitusten (Minningar) erikoinen suosio, jota Islannin tuntija Satu Rämö on kuvannut seuraavasti:

”Islannissa on tapana muistella vainajaa runsain sanankääntein. Muutaman kerran viikossa Islannin yleisradion RÚVin kanavalla luetaan kuolinilmoituksia vainajista. Ilmoituksissa kerrotaan, kuka on kuollut ja missä ja ketkä häntä jäivät kaipaamaan. Ääneen luetuissa ilmoituksissa kerrotaan myös hautajaisten päivämäärä ja paikka. Radiossa ääneen luettujen kuolinilmoitusten lisäksi Islannin vanhimmassa päivälehdessä Morgunblaðiðissa julkaistaan joka päivä useita sivuja kuvallisia muistokirjoituksia hetki sitten kuolleista kansalaisista. Muistokirjoitusta eivät saa vain merkittävät poliitikot tai kulttuurihenkilöt, vaan niitä kirjoitetaan kaikille.

Lapsenlapset kirjoittavat kuolleista isovanhemmistaan, leski edesmenneestä puolisostaan, työkaverit kuolleesta työkaverista ja koulukaverit toisistaan. Samasta henkilöstä saatetaan julkaista jopa kymmeniä kirjoituksia.

Osa kirjoituksista on kauniita jäähyväiskirjeitä, osa sankaritarinoita vainajan elämäntyöstä ja osassa kirjeitä kerrottiin, miten ahkera kalamies vainaja oli tai miten hyviä keksejä mummo leipoi. Jokainen muistokirjoitus piirtää oman ainutlaatuisen kuvan paitsi kuolleesta myös tekstin kirjoittajasta ja heidän välisestä suhteestaan.

Muistokirjoituksen julkaiseminen ei maksa mitään ja lehti on sitoutunut julkaisemaan kaikki sinne lähetetyt kirjoitukset. Monet vanhemmat islantilaiset tilaavat Morgunblaðiðia vain lukeakseen tuttujensa kirjoittamia muistoja kuolleista tuttavistaan.”

Islantilaiset tutkijat Arnar Árnason, Sigurjón Baldur Hafsteinsson ja Tinna Grétarsdottir ovat selvittäneet, minkälainen islantilainen muistokirjoitus on ja miten se on vuosien varrella muuttunut. He tarkastelivat muistokirjoituksia osana laajempaa kehitystä suhtautumisessa suruun ja kuolemaan. Islantilaiset muistokirjoitukset ovat tunteikkaita ja ne ovat usein kirjoitettu kirjeen muotoon.

Tutkijoiden mielestä islantilaiset muistokirjoitukset ovatkin kirjeitä vainajille. Tämän omaperäisen tyyliseikan he selittävät Islannin hengellisellä perinnöllä, jossa elävien ja kuolleiden välinen yhteys koetaan vahvana. Tunteellisuuden he uskovat nousevan siitä, että suhtautuminen suruun ja kuolemaan on muuttunut viime vuosina. Vuoden 1987 jälkeen maahan on syntynyt järjestöjä, jotka auttavat ihmisiä käsittelemään tunteitaan kohdatessaan kuoleman oli se sitten oma tai omaisen.

Tärkeää on, että Islannissa ihmisen asema ei vaikuta julkaistaanko vainajasta muistokirjoitus. Yli puolet vainajista päätyy lehtien palstoille. Lukijoiden lähettämät kirjoitukset julkaistaan, kenestä hyvänsä ja maksutta, ja ne ovat pitkiä ja niitä on monta per vainaja. Aina kaikki muistokirjoitukset eivät edes mahdu saman päivän lehteen, vaan niitä julkaistaan vielä myöhemmin. Asemaa tai ammattia ei edes mainita. Suomessahan se on jo otsikossa. Ja, toisin kuin Suomessa, kerrotaan henkilön sukuhistoria, perheenjäsenet, synnyinseutu ja viimeiset kotiosoitteet katunumeroa myöten. Muistokirjoituksia myös luetaan paljon. Morgunblaðiðin lukijoista 85 prosenttia lukee muistokirjoitukset.

Voi vain kuvitella minkälainen aarrearkku edellä kuvaillut muistokirjoitukset voivat olla sukututkijoille ja jälkipolvien edustajille.

Ps. Voin kokemuksesta suositella muistokirjoitusten tekemistä. Olen kirjoittanut muistokirjoitukset isästäni, äidistäni ja yhdestä veljestäni. Niitä ei kylläkään julkaistu missään lehdessä vaan niitä jaettiin monistettuna hautajaisiin osallistuneille. Ne olivat muodoltaan kertomuksia heidän elämästään.

Lähteitä:

• Kuolema Islannissa/Ilkka Malmberg. HS Kuukausiliite 28.6.2016.
• Hautaustavat Islannissa/Satu Rämö. https://memordesign.eco/news/33/hautaustavat-islannissa
• Teemu Hallamaa. Mitä kuolleet meistä kertovat. Yhteiskunnan ja journalismin muutosten heijastukset Helsingin Sanomien muistokirjoituksissa vuosina 1992-2012. Tiedotusopin pro gradu -tutkielma. Toukokuu 2013.
• Árnason, Arnar; Hafsteinsson, Sigurjón Baldur; Grétarsdottir, Tinna (2003) Letters to the dead: obituaries and identity, memory and forgetting in Iceland, Mortality, 8 (3), ss. 268-284.

Kirjoittaja Jorma Lappalainen

Kalevankankaan hautausmaan itäpäästä löytyy näyttävä hautakivi, jossa kerrotaan, että paikalle on haudattu sellisti Jacques de Boutkovsky (s. 1.12.1858, k. 20.8.1950) ja hänen vaimonsa Alexandrine de Boutkovsky (s. 10.9.1866, k. 27.3.1964).

Mikä on näiden Kalevankankaalle päätyneiden henkilöiden tarina? Tampereen lehdistä löytyy varsinkin 1930-luvulta monia uutisia sellisti Boutkovskystä. Vielä tuolloin hän konsertoi ahkerasti, vaikka oli jo yli 70-vuotias. Hän myös ilmoitteli usein Tampereen lehdissä antavansa opetusta sellon ja pianon soitossa Pietarin konservatorion metodin mukaan. Hän ilmoitti olevansa tavattavissa osoitteessa Hallituskatu 12 E ovi 17 ja puhuvansa suomea (esimerkiksi Aamulehti 2.9.1934). Tampereella hän toimi myös kaupunginorkesterin soolosellistinä vielä 80-vuotiaana (Aamulehti 2.12.1938).

Aamulehdessä kerrottiin ylistävään sävyyn hänen oppilaskonsertistaan keväällä 1934 (Aamulehti 24.4.1934): ”Sellotaiteilija J. de Boutkovsky on armoitettu opettaja. Hän on itse aikoinaan saanut Pietarin konservatorion opetuksen ja on ollut parhaina vuosinaan mainittavan etevä sellonsoittaja – sekä mitat täyttävä pianisti. Mutta hänellä on pedagogina erinomainen avu: hän kunnioittaa harvinaisessa määrässä ammatillista pystyväisyyttä. Hän opettaa oppilailleen sujuvan vasemman käden kulun ja oteasennon sekä jousiotteen, joka tuo kiinteän, säilyvästi värikkään äänen, mutta hän ei pakota oppilaitaan maustamaan soittoaan. Hän ei himoitse esittää ’ihmelapsia’. Jos teknillisesti kehittynyt oppilas saa esiin myös esityksellisesti painavaa, antaa de Boutkovsky tälle sisäiselle kasvulle vapaata mahdollisuudet. Juuri tästä syystä eilinen oppilasnäyte oli niin pakottoman hauska. Varsinaisessa konsertissa harvoin vallitsee niin välitön mieliala kuin eilisessä näytetilaisuudessa.”

Jutussa kerrotaan sitten tarkemmin kunkin oppilaan esityksistä. Illan esiintyjistä mainitaan seuraavat: Olli Ignatius, Aimo Tammio, Jouko Autero, Aili Kurtto, Erkki Selin, Sirli Ignatius, Matti Ignatius ja Eija Ignatius. Kuulijoita kerrotaan olleen lähes täysi sali ja innostus ylitti ”paremmatkin tamperelaiset innostukset”.

Suomen Muusikeriliiton äänenkannattaja Muusikerilehti kirjoitti 11.11.1933 de Boutkovskyn 75-vuotisjuhlan kunniaksi hänen elämänvaiheistaan seuraavaa: ”Joulukuun 1: pnä täytti sellotaiteilija Jacques de Boutkovsky 75 vuotta. Jo vuonna 1872 hän alkoi opiskelunsa Moskovan konservatoriossa, jossa erikoissoittimekseen valitsi sellon. Konservatoriossa toimi mm. opettajana myös P. Tschaikovskij (musiikin teoria), jonka oppilas herra B. oli. Sellon opettajana toimi kuuluisa Fitzenhagen, joka mm. oli Butkovskyn ensimmäinen opettaja sellonsoitossa. Pianonsoitossa opetti häntä paitsi konservatorion johtaja, N. Rubinstein, kuuluisa Taneff. Perheasioiden vuoksi oli B:n kahden opiskeluvuoden jälkeen siirryttävä Pietarin konservatorioon, missä joutui opiskelemaan sellonsoittoa yliopettaja Markuksen ja pianonsoittoa professori Tschernin johdolla.”

Boutkovskyn opiskelu päättyi vasta vuonna 1881. Hän soitti vuonna 1889 solistina selloa keisarillisessa hoviorkesterissa, jonka esityksiä saatiin kuulla vain hovissa. Vuonna 1914 Boutkovsky sai täyden eläkkeen, jonka hän kuitenkin menetti vallankumouksen vuoksi. Jutussa kerrotaan edelleen, että tultuaan Suomeen hän on harjoittanut musiikkia ja jatkaa uraansa muusikkona vielä 75-vuotiaana. Hänen sanotaan olevan muusikoiden liiton vanhin jäsen.

Boutkovskyn sukujuurista on saatavissa hyvin vähän tietoa. Genissä kerrotaan vain hänen ja hänen vaimonsa syntymä- ja kuolinajat ja että heillä oli yksi poika, Aleksander (s. 1893), joka sittemmin eli koko loppuelämänsä Suomessa. Boutkovskyn syntymäpaikasta ei kerrota mitään, mutta todennäköisesti hän ei ollut alkuperältään venäläinen. Genin mukaan hänen isänsä sukunimi oli ollut muodossa Botkovski. Botkovski-nimiset ovat olleet nettitietojen mukaan lähinnä Puolan juutalaisia ja heidän jälkeläisiään löytyy nykyisin USA:sta ja Israelista.

Kirjoittaja Jorma Lappalainen

Kaakinmaa on yksi Tampereen kaupunginosista. Siihen kuuluu Pyynikin kirkkopuistosta etelään Hämeenpuiston ja Mariankadun välille jäävä alue. Kaakinmaan nimi juontuu Tampereen yhteiskoulun lukion paikalla 1800-luvun jälkipuoliskolle saakka sijainneesta, pahantekijöiden rankaisemiseen käytetystä kaakinpuusta eli häpeäpaalusta, johon rangaistava sidottiin kiinni ruoskimisen ajaksi. Kaakinmaan tultua asutetuksi kaakinpuu siirrettiin nykyisen Pirkankadun varrella sijainneeseen hiekkakuoppaan, jossa se sijaitsi siihen asti, kunnes uusi rikoslaki poisti raipparangaistukset vuonna 1894.

Arkkitehti Jouko Seppäsen mukaan kaakinpuun paikalla olisi ollut aikaisemmin mestauspaikka siihen asti, kun kuolemanrangaistukset olivat käytössä eli vuoteen 1825. Sotilaspyöveli asui tiettävästi Laiskolan talossa, joka sijaitsi nykyisen Hallituskadun ja Kuninkaankadun kulman tienoilla.

Kaakinpuu-nimi ei viittaa varsinaisesti hevosiin vaan nimi tulee ruotsin kielen sanasta kåk, -en, -ar.  Sana merkitsee mm. häpeäpaalua tai rangaistuspaalua, johon rangaistava sidottiin ruoskimisen ajaksi. Sanalla on muitakin merkityksiä kuten ’hökkeli’ ja ’vankila’ (vrt. ’saada kakkua’). On olemassa myös sana ’hästkåk’, jota käytetään vanhasta hevosesta. (Lähde: Svenska Akademiens Ordbok)

Tuomioistuinten määräämät rangaistukset määriteltiin laissa. Ruotsin vuonna 1734 säädetty rikoslaki oli voimassa pitkään Suomen autonomian aikana. Lain rangaistuskaaressa säädettiin hyvin yksityiskohtaisesti raipparangaistuksesta.

Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 lain Rangaistus Caaren V. Lucu oli otsikoitu Ruumin-rangaistuxesta työllä / raippawitzoilla ja witzoilla / nijn myös wangiudella wedellä ja leiwällä.

Tyko Warto *) on kuvannut hyvin tarkkaan, miten ruoskiminen käytännössä tapahtui artikkelissaan Tammerkoski-lehdessä vuonna 1938. Perustuen nähtävästi hänen itse henkilökohtaisesti näkemäänsä.

”Joka oli saanut sakkorangaistuksen, vaan oli maksukyvytön, sai muuntorangaistuksen: colme talaria yhtä paria raippa-witzoja wastan, ja neljä talaria yhtä paria witzoja wastan, colme lyömä joca parista.” Sanonnalla “Rikas maksaa rahallaan, köyhä selkänahallaan” ei siten ole vain kuvaannollista merkitystä, vaan se oli oikeuskäytäntöä. Raipparangaistuksia määrättiin lain nojalla Tampereellakin, ja tuomion täytäntöönpanosta vastasi piiskurin tointa hoitava profossi. Raipparangaistukset toivat helpotusta vankilatilojen puutteeseen. Tointa hoiti mm. Johan Meriläinen, joka kuittasi palkkioksi 26 lyönnistä kuusi silloista markkaa, 57 lyönnistä kahdeksan markkaa.

Rangaistukset kaakinpuussa poistettiin Ruotsin kuningaskunnassa jo vuonna 1855. Vuonna 1889 säädetty ja vuonna 1894 voimaan astunut Suomen Suuriruhtinaanmaan Rikoslaki ei enää tuntenut ruumiillisia häpeärangaistuksia. Ruumiilliset rangaistukset poistuivat tuomioistuinten valikoimasta vuonna 1894, mutta vankiloissa piiskattiin kurittomia vankeja vuoteen 1944 saakka.

*) Tyko Teofilus Warto (entinen sukunimi Wallgren; 29. huhtikuuta 1872–1959) oli suomalainen Tampereella asunut sosialidemokraattisen työvänliikkeen aktiivi. Warto meni työhön Finlaysonin puuvillatehtaaseen jo 13-vuotiaana. Hän työskenteli kutomotyöläisenä ja osallistui tehtaalaisseuran ja vuonna 1900 kutomoalan ammattiosaston perustamiseen. Warto toimi Kansan Lehden avustajana ja kirjoitti lehteen nimimerkillä Säynäsheikki. Tästä aukeni hänelle pian uusi ura toimittajana ja asioitsijana. Warto oli Tampereen työväenyhdistyksen johtokunnassa 17 vuoden ajan ja toimi useaan otteeseen yhdistyksen sihteerinä vuosien 1901–1937 välillä. Tyko Warto julkaisi 1954 muistelmat lapsuus- ja nuoruusvuosiensa Tampereesta nimellä Lapsuuteni Tampere. Hän sai teoksesta Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon samana vuonna.

Lähteitä

• Tyko Warto: Tamperelainen ”kaakinpuu”, Tammerkoski, 01.10.1938, nro 3, s. 86–87.
• Cai Melakoski: Kaakinmaa, kaupunginpiiskurin työmaa. Blogi 17.8.2017.

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Ensimmäiset tiiliruukit Tampereella syntyivät nykyisen Laukontorin alueelle ja Santalahteen. Tiilen valmistus sai alkunsa, kun Ruotsin kruunu alkoi puuhata vuonna 1776 nykyiselle Finlaysonin alueelle viinapolttimoa. Tuolloin tiiliruukit olivat enemmän käsityöverstaita kuin varsinaisia tehtaita. 1800-luvun alkupuoliskolla tiilien tarve oli aika vähäistä, vuosittain valmistettiin keskimäärin vuosina 1832–42 eri tiilitehtaissa n. 200 000 tiiltä. Poikkeuksen muodosti ensimmäisen suuren tiilirakennuksen eli kuusikerroksisen tehdasrakennuksen rakentaminen Finlaysonin tehdasalueelle vuosina 1836–37. Siihen tarvittiin kaikkiaan 500 000 tiiltä. Ensimmäinen tiilentuotannon huippukausi koettiin 1800-luvun lopulla, jolloin asuntorakentaminen oli voimakkaimmillaan ja uusiin tehdasrakennuksiin tarvittiin runsaasti tiiliä.

Kaupungin kasvun myötä tiilitehtaat siirtyivät kauemmaksi keskustasta. Kaupungin entiset tiilenvalmistuspaikat oli korvattava uusilla. Eräs tiiliteollisuuden merkittävä sijaintipaikka oli nykyisen Kalevan kaupunginosan alue, jonka viljelys- ja laidunmailla oli saatavilla suhteellisen hyvälaatuista savea. Vainioilta raivattiin metsää 1890-luvun alussa laajoilta osin karjan laidunmaaksi sekä kaupunkilaisten viljelyspalstoiksi. Peltoaukeita alettiin kutsua Tammelan vainioiksi. Sinne perustettiin tiilitehtaita sekä rakennettiin asuntoja niiden työntekijöille. 1890-luvun lopulla vainioilta löytyi peräti neljä tiilitehdasta.

Tiilien pääraaka-aine eli savi saatiin tehtaiden lähistöltä, jossa sitä oli noin kahden kolmen metrin kerroksena. Vieläkin voi nähdä savenoton jälkiä maanmuodoissa uintikeskuksen ympäristössä. Toinen raaka-aine santa eli hiekka saatiin Kalevanharjun rinteestä mm. nykyisen Kiinanmuurin korttelin piha-alueelta. Kalevan tiiliteollisuus oli esimerkillistä lähituotantoa, raaka-aineet saatiin läheltä ja valmiit tiilet käytettiin lähellä mm. Tammelan ja Kalevan talojen rakentamiseen. Tiilirakennukset ovat hyvin hoidettuina pitkäikäisiä. Vanhin tunnettu tiilirakennus on jo keskiajalla rakennettu Turun tuomiokirkko.

Ensimmäisenä tuotannon aloitti Puolimatkan tiilitehdas, myös ylätehtaana tunnettu. Se sijaitsi Joukahaisenkatu 7:n kohdalla nykyisen Kalevan uintikeskuksen paikalla. Tehtaan perustivat vuonna 1890 kauppias Frans Pöllänen (s. 1845 Heinävedellä) ja Karl Johan Lindeman (s. 1860 Ylöjärvellä). Vuodesta 1905 tehtaan omisti Matti Wigelius (s. 1862 Kauhajoella), vuosina 1911–44 Näsi Oy ja 1945–64 rakennusliike Auttila & Noppa. Loppuvuosina savea jouduttiin tuomaan traktorilla Vuohenojan tuntumasta. Vuosituotos oli tuolloin noin 2–3 miljoonaa tiiltä ja työntekijöitä oli kolmisenkymmentä.

Tampereen Tiilitehdas Pellervonkadulla tunnettiin aiemmin Kämärin ruukin nimellä, mutta sen oli perustanut vuonna 1891 Kaarle Kustaa Helander (s. 1838 Pirkkalassa). Vuodesta 1905 alkaen toimintaa jatkoi Kaarle Evert Kämäri (s. 1856 Kalvolassa) Kämärin jälkeen omistajina olivat E. A. Toukolehto ja Hämeen Kalkkitiilitehdas Oy. Viimeisinä omistajina olivat Viljo ja Tauno Torpo vuodesta 1933 alkaen, he jatkoivat toimintaa vuoteen 1965 asti, jolloin he lopettivat tehtaan.

Muita olivat Wigeliuksen tiilitehdas, alatehdas, Kalevan käsitiiliruukkina tunnettu, Sammonkatu 64:n kohdalla. Sen oli alun perin perustanut vuonna 1897 talonomistaja Kaarlo Pirjola (s. 1866 Hämeenkyrössä), muurari Iisakki Harju ja kauppias Aleksander Ahlstedt (s. 1867 Pirkkalassa). Sitä kutsuttiin Salho-ojan tiilitehtaaksi. Sen paikka oli alueella, joka nyt jäänyt Sammonkadun ja Sarvijaakonkadun väliin. Tehtaan osti jo vuonna 1901 Matti Wigelius. Myöhemmin tehtaan omistajina oli Näsi Oy ja lopuksi rakennusliike Auttila & Noppa.

Suurimpana tehtaana toimi Harjun/Schreckin tiilitehdas. Tehtaalla oli vuonna 1905 75 työntekijää. Tehdas aloitti vuonna 1898 Kalevan harjun syrjässä aivan kaupungin rajalla. Sen savennostopaikka sijaitsi nykyisen Prisman pysäköintialueella. Tehtaan perustajia olivat veljekset kunnallispormestari Karl Hjalmar Schreck (s. 1857 Vanajassa) ja rakennusmestari Theodor Schreck (s. 1866 Pälkäneellä). Tehdas lopetti jo ensimmäisen maailman sodan alkuvuosina.

Vuosien varrella tehtaiden nimet ja omistajat vaihtuivat. Tiilitehtaat työllistivät miehiä ja naisia sekä kesäaikaan myös lapsia. Tiilitehtaiden asukkaille rakennettiin lähistölle asuintaloja, jotka purettiin kaupunginosaa rakennettaessa. Purettuja asuintaloja olivat Punainen talo, Vaissin mökki, Monttula sekä Kaleva. Kalevan kaupunginosassa viimeiset tiilet valmistettiin 1960-luvun puolivälissä.

Tiilitehtaiden ajasta alueella muistuttaa enää Tampereen Tiilitehtaan savensekoitusakseli Lemminkäisenkadulla, joka on pystytetty tamperelaisen tiiliteollisuuden muistomerkiksi vuonna 1971. Tampereen päivänä 1.10.1971 paljastettiin tiiliteollisuuden muistomerkki Tampereen Tiilitehtaan entisellä tehdasalueella. Muistomerkin piirustukset laati kaupungin arkkitehtiosasto. Paljastuspuheen piti kunnallisneuvos Lauri Santamäki. 1960-luvun lopulla päättyi Tampereella pari sataa vuotta jatkunut tiilien tuotanto. Viimeinen tiilitehdas lopetti toimintansa Vehmaisissa 18.10.1969.

Muistomerkin laatassa lukee:
TÄMÄN KÄSITIILIEN VALMISTUKSESSA KÄYTETYN SAVIMASSAN SEKOITUSAKSELIN PYSTYTTI TAMPEREEN KAUPUNKI TÄÄLLÄ TOIMINEIDEN TAMPERELAISTEN TIILIRUUKKIEN JA -TEHTAIDEN MUISTOKSI 1.10.1971

Lähteitä:

• Juhani Hilden: Savipeltojen savupiiput. Tampereen tiiliteollisuuden vaiheet. Tampere seura 1989. 168 s.
• KALEVANRINNE Yleissuunnitelma-alueen rakennetun ympäristön aluedokumentointi. Tampereen kaupunki. Kaupunkiympäristön kehittäminen. Maankäytön suunnittelu 30.9.2013.
  Internet: 8478_aluedokumentointi.pdf (tampere.fi)

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen

Kalevankankaan hautausmaalla voi kävellessään törmätä näyttävään hautamuistomerkkiin, jossa on nimi Kössi Ojala ison reliefikuvan alla. Kuka oli Kössi Ojala?

Kössi eli Kustaa Ivar Ojala syntyi 16. kesäkuuta 1886 Alavudella ja hän kuoli 11. toukokuuta 1922 Tampereella. Hänen vanhempansa olivat työmies Erkki Kustaanpoika Ojala (s. 30.11.1856, Töysä) ja Maria Sannantytär (s. 8.6.1862, Alavus). He olivat muuttaneet Alavudelta Tampereelle vuonna 1896. Kössi Ojalan vaimo oli Lydia Aleksandra Gröndahl (s. 4.8.1882, Tampere).

Kössi Ojala oli näyttelijä. Alun perin muurarina työskennellyt Ojala teki lyhyen uransa aikana useita kiitettyjä rooleja Tampereen Työväen Teatterissa.

Ojala aloitti näyttelijänuransa harrastajana Tampereen Ulkotyöväen yhdistyksen näytelmäseurassa. Hän kuului muurarien ammattiosastoon. Tampereen Työväen Teatteriin Ojala siirtyi vuonna 1913 Tilda Vuoren johtajakaudella toimien iltanäyttelijänä. Ammattilainen Ojalasta tuli Kosti Elon johtajakaudella. Häntä pidettiin nerokkaana luonneroolien tulkitsijana, jolle oli ominaista syvällinen eläytyminen kulloiseenkin rooliin. Uransa aikana Ojala saavutti Tampereen Työväen Teatterin johtavan sankarinäyttelijän aseman. Eino Salmelainen luonnehti häntä erääksi suomalaisen teatterin suurimmista luonnonlahjakkuuksista. Ojalan kiitettyihin roolisuorituksiin kuuluivat muun muassa porvari Möllmark Gustav Wiedin huvinäytelmässä Kaupungin ylpeys ja hurjasteleva Dulska Gabriela Zapolskan näytelmässä Rouva Dulskan moraali. Aleksis Kiven klassikossa Nummisuutarit hän näytteli Mikko Vilkastusta. Erityisen arvostettu oli Ojalan tutkielma konsuli Bernickistä näytelmässä Yhteiskunnan tukipylväät. Vuonna 1920 Ojala esiintyi Pauli Pohjolan kanssa alkoholin vaikutuksen alaisena näytelmässä Iloinen leski; molemmat saivat vakavan varoituksen. Ojala kuoli tuberkuloosiin 35-vuotiaana. Näytellessään kuningasta Hamletissa hän sai verensyöksyn ja poistui kesken lauseen näyttämöltä.

Kössi Ojalan hautajaisista on sanottu tulleen ehkä Tampereen Työväen Teatterin mittavin muistojuhla.  Näyttämötaiteen ystäviä, entisiä muurariosaston tovereita ja muuta kansaa tulvi hautajaispaikalle tuhansiin laskettava joukko.

Aamulehden muistokirjoituksessa 12.5.1922 Kössi Ojalaa ylistettiin runollisin ja suurin sanoin:

”Mutta … on Kössi Ojalan elämäntarina suuruutensa vuoksi rohkaiseva ja riemukas, niin kuin kaikki suuret asiat maailmassa. Karkean ruumiillisen työn äärestä lähteneenä hän taiteen työkentällä, jolla ihminen parastansa ja omintansa voi antaa, kohosi suuruuteen, joka vain harvoille on mahdollinen. Kössi Ojala oli taiteilijaksi syntynyt, ja tätä kutsumusta varten oli luonto jakanut hänelle runsain määrin lahjojaan. Kukapa ei olisi tuntenut sydämen kosketusta tämän taiteilijan kanssa hänen liikkuessaan näyttämöllä! Sen sielullisen voiman pakotuksesta, joka hänen henkilöluomansa paisutti suuriksi ja mieliinpainuviksi, menetti kaikki ulkonainen merkityksensä. Tässä oli se Kössi Ojalan suuruus, jota ei voida mitata, eikä siitä jälkimaailmalle todisteita antaa. Me sen vain henkilökohtaisesti voimme todistaa, jotka olemme tunteneet hänen luomisvoimaisuutensa ja näkemyksensä syvyyden.”

○  ○  ○  

Olen alkanut uumoilla, että on olemassa sellainen erityinen ilmiö, joka innoittaa Tampereelle muuttaneita. Useat Tampereelle muuttaneet henkilöt ovat muuttonsa jälkeen inspiroituneet kaupungin henkisestä ilmapiiristä ja ihmisistä ja saaneet sen seurauksena aikaan merkittäviä saavutuksia taiteessa, liike-elämässä, tieteessä tai jollakin muulla alueella. Esimerkkejä on lukuisia kuten vaikkapa Väinö Linna, Emil Aaltonen ja Sara Hilden.

Lähteitä:

• Kotimaisia näyttämötaiteilijoita sanoin ja kuvin, Kustannusliike Opas, Viipuri 1930.
• Rajala, Panu: Titaanien teatteri, Tampereen Työväen Teatteri 1918–1964; Tampereen Työväen Teatteri Oy 1995.
• Aamulehti 12.5.1922. Historiallinen sanomalehtikirjasto.

Kirjoittaja: Jorma Lappalainen