Tein syksyllä 2023 sukututkimusta naapurini Heikki Simolan suvusta. Siinä yhteydessä Heikki tuli maininneeksi, että hänen serkkunsa Simo Simola oli ollut Ranskan muukalaislegioonassa 1950-luvulla ja kirjoittanut kokemuksistaan kirjan. Niinpä päätin hankkia sen kirjastosta ja se löytyikin varastokirjojen joukosta. Kerron seuraavassa hänen kirjansa pohjalta joitain Simon kokemuksia ja havaintoja sotareissultaan. Kirja on julkaistu vuonna 1955, joten maailma on silloin 69 vuotta sitten ollut erilainen kuin nykyisin.

Kirjansa alussa Simo Simola toteaa. että käsitykset muukalaislegioonasta rakentuvat useimmiten kuvittelun varaan ja siksi hän tahtoi kuvata legioonaa sellaisena, kuin hän sen koki ja näki.

Simo Simola syntyi 26.10.1923 Asikkalassa ja kuoli 19.10.1981 Ylöjärvellä.

Hänen vanhempansa olivat Aarno Vilhelm Simola, s. 1902 Pirkkalassa, kuoli 1941 Ylöjärvellä, ja Toini Esteri Onnenvuori, s. 1899 Lammilla, kuoli 1994 Ylöjärvellä.  Perheeseen syntyi kuusi lasta, joista Simo oli vanhin.

Simo kävi reserviupseerikoulun ja osallistui vänrikkinä jatkosotaan 1944, jossa hän haavoittui Syvärillä. Kesällä 1949 hän värväytyi Ranskan muukalaislegioonaan, josta palasi ehjänä kotiin vuonna 1954. Tästä ajasta hän oli kolme vuotta Indokiinassa. Ranskan Indokiina oli Ranskan siirtomaa vuodesta 1884 lähtien. Tässä sodassa Ranskaa vastusti Viet Minh -kapinaliike, jonka voitti sodan. Ranskan Indokiinasta muodostettiin sodan lopputuloksena neljä itsenäistä valtiota: Pohjois- ja Etelä-Vietnam, Laos ja Kambodzha.

Ranskan muukalaislegioona

Simo Simola kertoo kirjassaan legioonan historiasta. Se perustettiin vuonna 1831 Ranskan kuninkaan Ludvig Filipin määräyksestä. Sen perustamisen taustalla oli vuotta aikaisemmin ranskalaisten aloittama Algerian valloitus, joka ei sujunut hyvin ja siksi sinne lähetetiin lisäjoukkoja, joiden mukana oli pari saksalaista rykmenttiä. Ne olivat jääneet Napoleon I:n ajoista lähtien Ranskan palvelukseen. Kuninkaan säädöksellä määrättiin, että saksalaisrykmenttejä runkona käyttäen perustettavassa joukko-osastossa olisivat miehistönä ja alipäällystönä vain ulkomaalaiset. Upseerien piti olla ranskalaisia. Legioonan koko vahvuus oli 50 000 miestä, joista 65 % miehistöstä ja alipäällystöstä oli saksalaisia. Loput olivat kotoisin 51 eri maasta.

Lähtö legioonaan

Sitoumus legioonan piti tehdä viideksi vuodeksi ja sen ajan Simo myös siellä oli. Kaikkia halukkaita ei legioonaan otettu, vaan heidät tutkittiin tarkkaan eivätkä suuremmat rikolliset päässet mukaan. Simo kertoi tosin kuulleensa, että Ranskan rikospoliisi olisi antanut maan pikkurikollisille mahdollisuuden sovittaa tekonsa värväytymällä belgialaisena tai sveitsiläisenä legioonaan.

Legioonaan hyväksyttyjen matka alkoi 14.6.1949 Ranskasta laivalla kohti Indokiinaa ja se kesti kuukauden. Laivassa oli noin 500 miestä, pääosin jalkaväkeä. Muita suomalaisia ei laivalla ollut, ei edes pohjoismaista, sen sijaan saksalaisia oli enemmistö. Virkakieli oli ranska, josta kaikki eivät ymmärtäneet sanaakaan.

Punaista merta ylitettäessä kuumuus oli sietämätön, sekä päivällä että yöllä. Tuulikaan ei tuonut helpotusta, sillä se toi laivaan pölymäistä hiekkaa, vaikkei maata ollut näkyvissäkään. Toisille kuumuus kävi hermoille ja tappeluita syntyi, joista oli seurauksena putkareissu. Määränpäänä oli Saigon.

Viidakkosotaa

Simon palveluspaikka koko kolmen vuoden ajan oli eteläinen Konsan-Kiina. Hän tiivisti heidän tehtävänsä siellä näin: ”Se oli taistelua sissejä vastaan riisipelloilla, viidakossa ja kumipuuistutuksilla”. Myöhemmin hän totesi, että ”Michelinin kumiviljelyksiä siellä oltiin silloin puolustamassa”.

Legioonalaiset joutuivat taistelemaan myös muita kuin ihmisiä vastaan, sillä Simon mukaan Indokiina on muurahaisten luvattu maa. Eri lajeja oli lukemattomia, mutta tuhoisimpia olivat termiitit. Ne pystyivät läpäisemään kaikki esteet. Simo arveli, että muurahaisten paljoudesta johtui myös se, että alkuasukkaat eivät vaivautuneet rakentamaan itselleen käymälöitä. Termiitit korjasivat jätteet tuossa tuokiossa. Toinen vaarallinen laji siellä olivat valtavasarviset puhvelit, joita paikalliset asukkaat pitivät kotieliminä. Niiden avulla muokattiin riisipellot. Huhun mukaan puhvelit vihasivat eurooppalaisten hajua ja saattoivat joutua raivon valtaan sen tuntiessaan.

Alueen kylät olivat joko ranskalaismielisiä tai vieraita, kapinallisten hallussa olevia kyliä. Kun legioonalaiset saapuivat vieraaseen kylään, alkoi ryöstöretki, jonka aikana tapahtui myös julmuuksia. Ankat, kanat ja siat ryöstettiin ja niistä tehtiin leirissä yltäkylläisiä juhla-aterioita. Jälkiruuaksi tyhjennettiin banaani- ja appelsiinipuut. Mitä ei jaksettu itse syödä, vietiin kaupunkiin ja myytiin sataman upseereille. Simo totesikin: ”Saalista tuli runsaasti ja joka mies oli lähdettäessä melkein karjanomistaja”. Lähtiessä vielä kylän bambumajat poltettiin. Yleensä kylien asukkaat ehtivät karkuun ennen legioonalaisten tuloa ja kylä oli tyhjä asukkaista, mutta tavatessa asukkaat tapettiin. Simo toteaa omalta osaltaan, että ”koskaan en tottunut tuohon viettipohjaiseen julmuuteen, jota hurjistuneet sotilaat harjoittivat täysin viattomia siviiliasukkaita kohtaan”.

Työ ei ollut pelkkiä ryöstöretkiä. Kapinallisia etsiessään he joutuivat usein haravoimaan riisivainioita ja siellä vettä oli välillä vyötäröön asti, joskus jopa kainaloihin asti. Vedessä kahlaaminen oli raskasta ja välillä se oli viedä voimat kokonaan. Upseerit istuivat kajakeissa, joissa heitä kuljetettiin pitkin peltoa.

Siirtomaajoukoilla oli kurikomppania – rangaistuksia kärsivistä sotilaista – joka lähetettiin eräälle aarniometsäseudulle 40 km päähän Saigonista pohjoiseen. Sen tehtävänä oli marssia joukkojen kärjessä eikä heillä ollut konepistooleita. Heidän piti selvitä vain kivääreillä ja pikakivääreillä vaarallisesta tehtävästään. Heidän tuli raivata tietä muulle joukolle tiheän kasvillisuuden peittämässä maastossa.  Kaiken lisäksi satoi kaatamalla koko ajan.

Usein legioonalaiset toimivat partiointi- ja valvontatehtävissä, jolloin ruumiillisen työn tekivät vangit. Kerran kuitenkin myös legioonalaiset joutuivat tarttumaan lapioon. Sadekauden jälkeen maa oli märkää ja liejuista. He saivat todeta, että ruumiillinen työ on Indokiinassa sentään monin verroin rasittavampaa kuin pitkät marssit ja partiomatkat. He kaivoivat vihollisille esteeksi syvän ojan, jonka pohjalle pystytettiin bambupiikkejä ja reunoille kylvettiin suuret määrät pullojen sirpaleita, joista heillä ei ollut puutetta. Tämän kaiken tarkoituksena oli toimia esteenä vihollisen paljasjalkasotilaille.

Simo tutustui Saigonissa erääseen ranskan kielen taitoiseen prostituoituun, joka olikin sivistynyt nainen ja käynyt koulua. Hänen kanssaan hän Simo kävi mm. seuraavan keskustelun:

Nainen: ”Ei ole erikoisen kaunista olla orjuuttamassa toista kansaa toisen kansan laskuun pelkän palkan takia”.
Simo: ”Erehdyt, tyttö. En minä täällä rikastumassa ole. Seikkailua lähdin hakemaan. Kaukaisia maita.”
Nainen: ”Ja tiedätkö, mitä sinun seikkailusi maksaa meille täällä. Kaatuneita miehiä se maksaa, silvottuja jäseniä, raiskattuja naisia ja syyttä tapettuja lapsia. Jos teitä ei olisi ainoatakaan, ei tätä sotaa olisi.”

Myös Simo itse pohti kirjassaan siirtomaasotien oikeutta. ”Luonnollisesti ymmärrän, ettei siirtomaasodissa nykyäänkään ole kysymys jaloista tarkoitusperistä. Hyvin suurta osaa näyttelevät taloudelliset näkökohdat, sillä emämailla on luonnollisesti runsaasti etuja valvottavana siirtomaissaan.” Ja edelleen: ”Siirtomaavaltioiden politiikan pitäisi käsittääkseni tähdätä alusmaiden vähin erin tapahtuvaan vapauttamiseen”.

Myöhempinä vuosina Simo Simola tapasi myös muita suomalaisia miehiä, nimeltään mm. Lahdelma, Valjakka, Miettinen, Purjo, Tiira ja Salovaara. Suorittaessaan esikuntapalvelusta hän joutui tapaamaan useitakin suomalaisia. Mikäli sinne saapui sellainen alokas, useimmiten suomalainen, joka ei osannut mitään ymmärrettävää kieltä, soitettiin Simo Simola paikalle. Hän saikin kuulla heiltä toinen toistaan ihmeellisempiä elämäntarinoita.

Lopuksi Simo pohti sitä, mitä hän oli oppinut kokemastaan. Ensiksikin hän halusi sanoa painokkaasti legioonaan lähtöä suunnitteleville nuorille miehille sen, että he harkitsisivat tarkkaan ennen sopimuksen allekirjoittamista. Sillä myi viisi vuotta elämästään eikä sopimusta voinut perua. Toiseksi hän varoitti, että jos miehellä on taipumusta alkoholin käyttöön, hänestä tulee legioonassa joko auttamaton alkoholisti tai ikuinen kurilaitosten kiertäjä. Lisäksi hän oli todennut, että vain harva nuori pystyy läpäisemään legioonalaisvuotensa saamatta pysyviä kieroutumia sielunelämäänsä. Legioonassa joutuu näkemään sellaista ihmiselon saastaisuutta ja likaa, josta täällä pohjoisessa puhutaan vain kuiskaamalla.

Löysikö Simo legioonareissusta etsimänsä, sitä hän ei osannut vielä kirjassaan sanoa, sillä asioiden lopullinen selkiytyminen kestää aina kauan. ”Jos nyt mitään lopullista selkiytymistä sitten onkaan olemassa”.

LÄHTEET:
Simo Simola: Viidakkosotaa. Kolme vuotta legioonalaisena Indokiinassa. 1955.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Simo_Simola
https://fi.wikipedia.org/wiki/Indokiinan_sota

Kirjoittaja Raija Kannisto