Osa sukututkimuksen viehätystä on siinä, että se voi tuoda esille yllätyksiä historiasta. Minulle kävi näin, kun löysin isäni äidin sukujuurien kautta esi-isän vastaperustetusta Oulusta. Pietari Olavinpoika oli vuosina 1611 ja 1614 Oulun ensimmäisenä pormestarina, samaan aikaan  (vuosina 1611 ja 1613-19) toisena pormestarina oli hänen pikkuserkkunsa Hannu Juhonpoika Fordell. Pietari Olavinpoika oli syntynyt vuonna 1565 Pohjankylässä Pyhäjoella Hourun talossa, joka oli saanut nimensä läheisestä Hourunkoskesta. Pietari kuoli Oulussa noin vuonna 1629. Pietarista tuli Hoffrén-suvun kantaisä. Hänen jälkeläisistään kehittyi Savon seuduille laajaksi levinnyt pappis-suku, jolle pystytettiin 19.8.2007 muistomerkki Iisalmen vanhan kirkon läheisyyteen.

Pietarin poika oli Hannu Pietarinpoika Houru, s. 1591, k. Oulu noin 1644. Kauppias Oulussa, kirkonisäntä, porvari, Oulujoen nimismies. Omisti Oulujoella Sangi-nimisen tilan, jonka oli perinyt apeltaan. Hannu jatkoi isänsä työtä kauppiaana ja laivan omistajana. Pietarin ja Hannun talo oli Pokkitörmällä lähellä meren rantaa, jossa vielä tuolloin oli Oulun satama.

Mielenkiintoisin piirre näissä oululaisissa esi-isissä oli laivan omistaminen ja ulkomaankaupan harjoittaminen. Ei pyöritty vain pienissä lähiympyröissä vaan lähdettiin kohti suurta maailmaa. Suvun kauppiaat siis siirtyivät Pyhäjoelta vasta perustettuun Oulun kaupunkiin 1600-luvun alkupuolella ja siellä he Hoffrén-nimen ottaneina olivat eräs kaupungin vaikutusvaltaisista kauppiassuvuista 1600-luvun jälkipuoliskolta aina 1800-luvulle saakka noin kuuden sukupolven ajan. Varakkuuden kasvaessa perheet saattoivat lähettää poikiaan opintielle ja niinpä useita Hoffréneja opiskeli sekä Upsalan että Turun yliopistoissa. Useat heistä valmistuivat papeiksi.

En ole valitettavasti löytänyt tietoa minkälaisia laivoja he omistivat. Historian kirjoista löytyy kyllä tietoa heidän harjoittamastaan ulkomaankaupasta ja heidän tuomistaan ja viemistään lasteista, mutta ei laivoista. Pohjanlahdellakin on purjehtinut monentyyppisiä purjealuksia. Alkuperäisiä talonpoikaispursia tavattiin kutsua skuuteiksi. Mahdollinen laivatyyppi oli myöhemmin kaljaasi. Kuunari eli kaljaasi on vähintään kaksimastoinen alus, jonka kaikissa mastoissa on kahvelipurjeet. Kahvelipurje tarkoittaa laivan kulkusuuntaan nähden pitkittäin ripustettua purjetta. Kuunariin riittää pienempi miehistö kuin samankokoiseen fregattiin tai parkkiin, mutta se ei ole yhtä nopea

Kauppa oli Ruotsin valtakunnassa tarkoin säänneltyä ja keskitetty 1600-luvulla merkantilismin oppien mukaisesti kaupunkeihin. Oulu sai 1610 kaupunkioikeuksien mukana varsin laajat oikeudet ulkomaankauppaan, mutta muutama vuosi myöhemmin koko Ruotsin valtakuntaa koskenut kauppa- ja purjehdussääntö muutti tilannetta. Kauppaoikeuksia kavennettiin ja Oulusta tuli maakaupunki, josta oli seuraavien 150 vuoden ajan lupa käydä kauppaa vain kotimaahan, eikä ulkomaisilla laivoilla ei ollut lupaa purjehtia Ouluun. Käytännössä kaupankäynti suuntautui näin Tukholmaan. Oululaiset olivat kuitenkin tunnettuja liikekumppaneita myös Räävelin, nykyisen Tallinnan, ja Riikan kauppahuoneissa, sillä purjehdussääntöön myönnettiin toisinaan poikkeuslupia. Lisäksi kieltoa rikottiin jonkin verran.

Tuotteista erityisesti lohi oli kysyttyä pääkaupungissa, ja myyntiin lähti myös esimerkiksi voita, turkiksia ja tervaa. Valtakunnan pääkaupungista tuotiin mm. viljaa, suolaa ja nautintoaineita. Lisäksi matkalla tarttui mukaan kulttuurivaikutteita.

Kaupungin porvaristo vaurastui vähitellen, mikä näkyy esimerkiksi heidän omistamiensa laivojen määrässä. Kun Oulun porvaristo 1600-luvun alussa omisti yhteensä noin kymmenen laivaa, oli luku vuosisadan loppua kohti tultaessa kaksinkertainen. Laivanrakennusta alettiin kuitenkin rajoittaa, eikä laivoja saanut tehdä omaa tarvetta enempää. Tämä siksi, että pelättiin metsien ja sitä myötä rakennuspuiden loppumista.

1700-luvun puolenvälin jälkeen Ruotsin kruunu lopulta vapautti ulkomaankaupan ja oululaiset laivat saivat purjehtia muuallekin kuin Tukholmaan. Oulun kauppalaivasto kilpaili jo 1700-luvulla laivojen lukumäärässä ja tilavuudessa Kokkolan ja Turun kanssa. Suomen sodan jälkeen siitä oli jäljellä vain yksitoista pientä alusta. Laivanrakennus pääsi kuitenkin nopeasti käyntiin, kun aikaisempaa useammat suvut ryhtyivät perustamaan omia varvejaan. Niillä tehtiin uusia ja entistä suurempia laivoja sekä omaan käyttöön, että myytäväksi. Oulussa rakennettiin jo vuosina 1816–1854 kaikkiaan 151 laivaa, ja oma 43 aluksen kauppalaivasto oli vuosisadan puoliväliin tultaessa kapasiteetiltaan eli lästiluvultaan Turun jälkeen Suomen toiseksi suurin.

1800-luvulla purjelaivojen kultakautena suurimmat laivat olivat tyypiltään fregatteja tai parkkeja. Kuuluisin Oulun fregateista oli nimeltään Toivo. Toivon teki kuuluisaksi myös siitä tehty komea viisu Laiva Toivo Oulu.

Fregatti Toivo oli kauppahuone J. W. Snellmanin ylpeys, suurin purjelaiva mitä Oulussa koskaan rakennettiin. Kesällä 1877 laiva sai yllättäen kukkuramitoin huonoa mainetta, kun kotiin palanneiden merimiesten kuoro esitti pilkkalaulun, jossa kuvailtiin, miten huonosti Toivon kapteeni oli miehistöään kohdellut. Kun tarinan konna oli itsensä laivanomistajan, kauppaneuvos J. W. Snellmanin poika, Henrik Wilhelm, oli tapahtumassa suoranaisen sosiaalisen protestin makua. Tämä laulu, ”Laiva Toivo, Oulu”, tunnetaan hyvin vielä tänä päivänäkin, mutta mitä fregatti Toivolla todella tapahtui? Kuka teki pilkkalaulun kapteeni Snellmanista ja miksi?

Laulu on arvokas historiallinen lähde: se kuvaa elämää suomalaisissa laivoissa merimiesten omasta näkökulmasta, se on ääni keulaskanssista, josta suomalainen kirjallisuus ei ole montakaan repliikkiä tallentanut. Toivon tarina on menneen ajan arjen historiaa suurten purjelaivojen ja siirtomaaimperiumien aikaan. Se kertoo kaikilla merillä purjehtineista merimiehistä ja kovasta elämästä, jossa ei aina kymmentä käskyä muistettu. Professori Kaukiaisen kirjoittama kirja Laiva Toivo Oulu on komeaa historiaa. Laivan ja laulun elämäkerta on mikrohistoriaa elävimmillään.

Asuin aikanaan noin kaksikymmentä vuotta Oulussa, mutta en silloin vielä valitettavasti tiennyt edellä kuvatuista oululaisista sukujuuristani. Kyllä vielä silloinkin Oulussa voi aistia hienon merihistorian vaikutuksia. Tähän perinteeseen pohjautuvaan eräänlaisen reippaaseen maailmankansalaisen asenteeseen törmäsi silloin tällöin. Monet oululaiset eivät kokeneet Oulua minään pikkukaupunkina vaan pikemmin vähintään koko pohjoiskalotin pääkaupunkina. Sukujuuriin ja historiaan perehtyminen saa nyt katsomaan kaupunkia aivan eri silmin.

Lähteitä:

• Kaukiainen Y.: Laiva Toivo Oulu. SKS-kirjat 2000. 325 s.
• Aikajana – Oulu tietoa – Oulun kaupunki (ouka.fi)
• http://www.oulu.ouka.fi/aikamatkaoulu/1600/index.htm
• Soini, Antti: Kierrä kivi älä kiroa. Hoffrénien sukuhistoria 1. Pappeja ja porvareita Pohjanmaalla. Saarijärvi 2002. 158s.

Kirjoittaja Jorma Lappalainen