Islanti on monella tapaa sukututkijoiden ihmemaa. Yksi puoli tästä on muistokirjoitusten (Minningar) erikoinen suosio, jota Islannin tuntija Satu Rämö on kuvannut seuraavasti:

”Islannissa on tapana muistella vainajaa runsain sanankääntein. Muutaman kerran viikossa Islannin yleisradion RÚVin kanavalla luetaan kuolinilmoituksia vainajista. Ilmoituksissa kerrotaan, kuka on kuollut ja missä ja ketkä häntä jäivät kaipaamaan. Ääneen luetuissa ilmoituksissa kerrotaan myös hautajaisten päivämäärä ja paikka. Radiossa ääneen luettujen kuolinilmoitusten lisäksi Islannin vanhimmassa päivälehdessä Morgunblaðiðissa julkaistaan joka päivä useita sivuja kuvallisia muistokirjoituksia hetki sitten kuolleista kansalaisista. Muistokirjoitusta eivät saa vain merkittävät poliitikot tai kulttuurihenkilöt, vaan niitä kirjoitetaan kaikille.

Lapsenlapset kirjoittavat kuolleista isovanhemmistaan, leski edesmenneestä puolisostaan, työkaverit kuolleesta työkaverista ja koulukaverit toisistaan. Samasta henkilöstä saatetaan julkaista jopa kymmeniä kirjoituksia.

Osa kirjoituksista on kauniita jäähyväiskirjeitä, osa sankaritarinoita vainajan elämäntyöstä ja osassa kirjeitä kerrottiin, miten ahkera kalamies vainaja oli tai miten hyviä keksejä mummo leipoi. Jokainen muistokirjoitus piirtää oman ainutlaatuisen kuvan paitsi kuolleesta myös tekstin kirjoittajasta ja heidän välisestä suhteestaan.

Muistokirjoituksen julkaiseminen ei maksa mitään ja lehti on sitoutunut julkaisemaan kaikki sinne lähetetyt kirjoitukset. Monet vanhemmat islantilaiset tilaavat Morgunblaðiðia vain lukeakseen tuttujensa kirjoittamia muistoja kuolleista tuttavistaan.”

Islantilaiset tutkijat Arnar Árnason, Sigurjón Baldur Hafsteinsson ja Tinna Grétarsdottir ovat selvittäneet, minkälainen islantilainen muistokirjoitus on ja miten se on vuosien varrella muuttunut. He tarkastelivat muistokirjoituksia osana laajempaa kehitystä suhtautumisessa suruun ja kuolemaan. Islantilaiset muistokirjoitukset ovat tunteikkaita ja ne ovat usein kirjoitettu kirjeen muotoon.

Tutkijoiden mielestä islantilaiset muistokirjoitukset ovatkin kirjeitä vainajille. Tämän omaperäisen tyyliseikan he selittävät Islannin hengellisellä perinnöllä, jossa elävien ja kuolleiden välinen yhteys koetaan vahvana. Tunteellisuuden he uskovat nousevan siitä, että suhtautuminen suruun ja kuolemaan on muuttunut viime vuosina. Vuoden 1987 jälkeen maahan on syntynyt järjestöjä, jotka auttavat ihmisiä käsittelemään tunteitaan kohdatessaan kuoleman oli se sitten oma tai omaisen.

Tärkeää on, että Islannissa ihmisen asema ei vaikuta julkaistaanko vainajasta muistokirjoitus. Yli puolet vainajista päätyy lehtien palstoille. Lukijoiden lähettämät kirjoitukset julkaistaan, kenestä hyvänsä ja maksutta, ja ne ovat pitkiä ja niitä on monta per vainaja. Aina kaikki muistokirjoitukset eivät edes mahdu saman päivän lehteen, vaan niitä julkaistaan vielä myöhemmin. Asemaa tai ammattia ei edes mainita. Suomessahan se on jo otsikossa. Ja, toisin kuin Suomessa, kerrotaan henkilön sukuhistoria, perheenjäsenet, synnyinseutu ja viimeiset kotiosoitteet katunumeroa myöten. Muistokirjoituksia myös luetaan paljon. Morgunblaðiðin lukijoista 85 prosenttia lukee muistokirjoitukset.

Voi vain kuvitella minkälainen aarrearkku edellä kuvaillut muistokirjoitukset voivat olla sukututkijoille ja jälkipolvien edustajille.

Ps. Voin kokemuksesta suositella muistokirjoitusten tekemistä. Olen kirjoittanut muistokirjoitukset isästäni, äidistäni ja yhdestä veljestäni. Niitä ei kylläkään julkaistu missään lehdessä vaan niitä jaettiin monistettuna hautajaisiin osallistuneille. Ne olivat muodoltaan kertomuksia heidän elämästään.

Lähteitä:

• Kuolema Islannissa/Ilkka Malmberg. HS Kuukausiliite 28.6.2016.
• Hautaustavat Islannissa/Satu Rämö. https://memordesign.eco/news/33/hautaustavat-islannissa
• Teemu Hallamaa. Mitä kuolleet meistä kertovat. Yhteiskunnan ja journalismin muutosten heijastukset Helsingin Sanomien muistokirjoituksissa vuosina 1992-2012. Tiedotusopin pro gradu -tutkielma. Toukokuu 2013.
• Árnason, Arnar; Hafsteinsson, Sigurjón Baldur; Grétarsdottir, Tinna (2003) Letters to the dead: obituaries and identity, memory and forgetting in Iceland, Mortality, 8 (3), ss. 268-284.

Kirjoittaja Jorma Lappalainen