Kotipihamme aidan taakse ilmestyi villisti tuijottava musta lammas. Näin tapahtui erään syysillan hämärässä Suomussalmella 1950-luvun alussa. Lapsesta se oli pelottavaa ja selittämätöntä. En muista mitä karanneelle oudolle lampaalle sitten tapahtui. Olen myöhemmin ajatellut, että tapahtuma toi sodan jälkeisten vuosien piilossa olleet pelot ja ahdistukset näkyviksi. Meidän suurten ikäluokkien syntymän aikana sodista oli kulunut vain muutama vuosi.
Sotien tiedetään synnyttäneen sen kokeneissa monenlaisia traumoja. Osittain näkyviä mutta myös suuressa määrin piilossa olevia, koska niistä ei haluttu puhua, varsinkaan lapsille. Esimerkiksi isäni oli haavoittunut vakavasti ja äitini oli joutunut lähtemään evakkoon Kainuusta talvisodan alla. Lapsi ei tietenkään voinut ymmärtää eikä edes huomata aikuisten mahdollisia sotatraumoja. Ja nyt jälkikäteen 1950-luku on muistoissa jatkuvaa eteenpäin menoa, asioiden parantumista vuosi vuodelta.
Traumojen vaikutukset ilmenivät vasta vuosikymmeniä myöhemmin esimerkiksi käsittämättömänä ahdistuksen tunteena. Muistan lapsena kuulleeni aikuisten puheissa hajanaisia viittauksia sotaan ja sen kokemuksiin, jotka eivät olleet monille helppoja. Sotien jälkeiset vuodet olivatkin tavallista levottomampia.
Noina vuosina sattui aivan lähiympäristössä monia tapahtumia, jotka eivät ehkä ole nykypäivän kaupunkilaislapselle kovin pelottavia, mutta jotka olivat sen ajan rauhallisen maaseudun lapselle pelkoa aiheuttavia. Törmäsin lähimetsässä veriseen juopuneeseen mieheen, joka makasi varvikossa. Talomme edestä kulkevaa tietä hoiperteli välillä ojankin kautta hullulta näyttänyt mies side pään ympärillä kohti lähellä olevaa sairaalaa. Pihassamme seisoi yhtenä aamuna metsäyhtiön kuorma-auto, jonka tuulilasissa oli suuri reikä. Kerrottiin, että auto oli ollut kuolemankolarissa. Auto näytti haavoittuneelta eläimeltä. Kulkiessani kunnantalon ohi kouluun istui talon portailla hyvin känninen nainen, joka kiroili aggressiivisena. Rouva oli yhdestä meidän naapuritalostamme.
Eräänä iltana tuli kotimme oven taakse joukko meluisia ja juopuneita sahamiehiä, jotka vaativat isältä lisää ennakkoa. Isä lähetti miehet pois ilman rahaa. Seuraavana päivänä kuulimme, että yksi miehistä oli pudonnut läheisen kosken korkealta rantakalliolta vuolaaseen virtaan ja menettänyt henkensä.
Näinä vuosina tapahtui aika lähellä kotiamme Kiannonkadun varrella sairaalan takana miinan räjähdys, jossa koulupoika menetti henkensä. Kyseessä oli saksalaisten ’aseveljien’ jälkeensä jättämä miina. Miinat aiheuttivat seudullamme heti sodan jälkeen useita siviiliuhreja. Vaikka niitä olikin armeijan toimesta raivattu sodan jälkeen, kaikkia ei ollut löydetty. Näitä miinoja on löydetty vielä 2000-luvullakin.
Kaikki sukupolvilta toisille siirtyvät traumat eivät tietenkään johdu sodista, mutta sotien aiheuttamat taakkasiirtymät ovat varmasti totta. Traumaattiset tapahtumat vaikuttavat sukupolvesta toiseen, jos niitä ei tunnisteta ja käsitellä. Traumaattiset kokemukset, siis ne, jotka jättävät ihmiseen käsittelemättömiä pelkoja, siirtyvät vanhempi-lapsisuhteen kautta seuraavalle – ja voimakkuutensa mukaan – useille seuraaville sukupolville.
On arvioitu, että traumat voivat mahdollisesti periytyä suoraan ituradan solujen epigeneettisten muutosten kautta. Ne jatkavat kulkuaan ja siirtyvät aina uudelle sukupolvelle. Ne eivät häviä, vaan jäävät piilotajuntaan. Vasta neljäs sukupolvi on täysin vapaa sotien ylisukupolvisista traumoista. Se tarkoittaa sodan kokeneiden lastenlastenlapsia. Suomalaisen tunneilmaston sanotaan olevan vieläkin kylmä ja suomalaisten kiintymyssuhteet sodan jäljiltä keskimääräistä välttelevämpiä. Sodat näkyvät yhä koko suomalaisessa kulttuurissa.
Keino päästä erilaisista traumoista ja niiden jälkivaikutuksista on siis niiden tunnistaminen ja käsittely. Niistä ei pääse ahdistavia tunteita torjumalla tai piilottamalla. Niitä yrittää pitäisi mielessään kuunnella ja havainnoida. Siinä lienee vielä tehtävää monelle suvulle ja perheelle.
Lisätietoa: Sota näkyy meissä. Lääkärilehti 29.4.2010 (https://www.laakarilehti.fi/ajassa/ajankohtaista/sota-nakyy-meissa-yha-5663/)
Kirjoittaja: Jorma Lappalainen