Laatokan Karjalan ja Kannaksen evakot tulevat ensimmäisinä mieleen evakoista, mutta Neuvostoliiton hyökkäyksiä pakoon joutui lähtemään väestöä muualtakin itärajalta. Minua on kiinnostanut varsinkin Kainuun evakot, koska sukujuureni äitini puolelta ovat Kainuusta. Hyvänä esimerkkinä Kainuun evakkoon joutuneista on Betanian lastenkoti, joka sijaitsi Suomussalmen Haukiperän etelärannalla. Talvisota tuli jo joulukuussa 1939 aivan lähelle eli Haukiperän pohjoispuolelle, jossa kulkee Raatteen tie. Raatteen tien maineikas taistelu 4.–8.1.1940 päättyi suomalaisten voittoon.
Betanian rakennukset evakuoitiin hyvissä ajoin, koska Suomen armeija tarvitsi tiloja jo ennen talvisotaa YH:n aikana. Evakuointi aloitettiin lokakuussa 1939. Evakkomatkalle lähdettiin 24.10. Ihan kaikki eivät lähteneet, sillä Betanian johtaja jäi ja muutamia isompia tyttöjä jäi karjanhoitajaksi ja muutamia muita muihin töihin.
Evakkojoukon ensimmäinen turvapaikka oli Puolangan Joukokylässä, jossa heistä huolehti neiti Hilja Kortelainen. Koulunkäynnin takia betanialaiset siirtyivät 23.11. Suomussalmen Yli-Näljängälle Leinon koululle. Mutta siellä ennätettiin olla vain viikko, kun talvisodan syttyminen pakotti uudelleen tien päälle. Vihollispartio kävi jo noin viiden kilometrin päässä Leinon koulusta. Nyt siirryttiin Puolangan Väyrylän kylän koululle. Väyrylästä matka jatkui helmi-maaliskuun 1940 taitteessa Muhokselle, koska Väyrylän koulusta tuli kenttäsairaala. Heti alkumatkasta kuorma-autosta meni valot eikä niitä saatu korjattua. Sähkölampun valossa päästiin Puolangan kirkonkylän kansakoululle. Siellä saatiin hernekeittoa ja yövyttiin, aamulla matka jatkui Muhokselle.
Lopullinen turvapaikka oli Muhoksen Kylmälän kylän Saarelan koulu lähellä Pelsonsuota ja Pelson varavankilaa. Kylmälän kylä sijaitsee Muhoksen kaukaisessa eteläkolkassa suurten soiden keskellä. Saarelassa lasten opettajana toimi Pelson varavankilan tilanhoitajan vaimo Aino Telkki. Hän järjesti koulun päätyttyä kävelyretken (7 km) Pelson varavankilaan. Johtaja tarjosi aterian vieraiden saapuessa ja toisen vierailun päätteeksi. Lapset tutustuivat varavankilan maatilaan. Ojanpientareilla oli runsaasti kypsiä mesimarjoja. – Viimeiset lapset Betaniasta olivat lähteneet evakkoon Puolangalle jo 1.12.1939.
Kaikissa Suomussalmen kylissä ei käynyt yhtä hyvin, koska viranomaiset viivyttelivät evakuoinnin aloittamisessa. Ennen talvisotaa viranomaiset olivat tehneet tarkat suunnitelmat evakuoinnin toteuttamisesta. Suunnitelmia ei kuitenkaan pantu täytäntöön ennen vihollisuuksien alkamista, muualla kuin Karjalan Kannaksella ja osassa Laatokan Karjalaa. Syynä siihen oli, että Neuvostoliittoa ei haluttu ärsyttää, eivätkä viranomaiset uskoneet sodan mahdollisuuteen. Evakuointi katsottiin siinä tilanteessa ylimääräiseksi kuluksi, joka rasittaisi suotta valtiota.
Hyökkäysten alettua yllättäen 30.11.1939 jäi väestöä Suomussalmen pohjoisosassa Ruhtinaansalmella monissa kylissä, joista tunnetuin on Juntusranta, vihollisen miehittämälle alueelle. Vangiksi alueelle jäi peräti 1685 suomussalmelaista. Miehittäjät perustivat sinne paikallishallinnon, johon houkuteltiin paikallisia mukaan. Niitä, jotka eivät halunneet siihen suostua, pakotettiin uhkailujen voimalla liittymään. Lopulta tammikuussa 1940 noin kolme sataa suomalaista vietiin rajan taakse Kintismään metsätyöleirille. Olot lierillä oli huonot ja siellä menehtyi monia. Vasta kesäkuussa 1940 noin 250 henkeä pääsi palaamaan takaisin Suomeen.
Kaikkien osalta pääsy vapauteen ei ollut sillä selvä, vaan osa joutui vielä oikeuteen. Kaiken kaikkiaan 27 suomussalmelaista sai talvisodan jälkeen tuomion maanpetoksellisesta toiminnasta. Tuomiot vaihtelivat kahdeksasta kahteentoista vuoteen. Ainoastaan eräs sekatyömies tuomittiin lyhyempään, kahden vuoden kuritushuonerangaistukseen. Näin toimittiin hänen nuoren ikänsä vuoksi. Tuomittujen joukossa oli myös yksi nainen.
Eikä Kainuun kansan kärsimykset rajoittuneet vain itänaapurin aiheuttamiin pahoihin tuhoihin, sillä vielä saksalaiset joukot polttivat mm. äitini kotipitäjän Hyrynsalmen kirkonkylän aloittaessaan vetäytymisen pohjoiseen syyskuussa 1944. Vain kirkko ja rautatieaseman seutu jätettiin jostain syystä tuhoamatta.
Lisää kertomuksia suomussalmelaisten evakkokokemuksista löytyy Mikko Pölläsen kirjasta Rajan evakot. Suomussalmen siviilejä talvisodan kurimuksessa. Suomussalmen kulttuurilautakunta 1994. 185s.
Kirjoittaja: Jorma Lappalainen
Kiitoksia, mielenkiintoista aivan uutta tietoa!
Hyrsylän mutkan loukkuun jääneistä puhuttu paljon, mutta että kainuulaisiakin vietiin vangeiksi, ei ole osunut minun korviini aikaisemmin.
Oletko lukenut kirjan Tasavallan panttivangit 1990. Kirjassa kerrotaan Suojärven tilanteesta. Suojärvellä jäi sodan alkaessa yli 1900 henkeä eri kyliin evakuoimatta. Heistä ns. Hyrsylän mutkan kylistä oli vajaa puolet ja loput muista rajakylistä. Aluksi saivat asua omissa kodeissaan, mutta sodan jatkuessa heidät vietiin talvella 1940 kahteen leiriin Kaimaojalle ja Interposolkkaan. Rauhan tultua palautettiin toukokuun lopulla.
Sotkamosta evakuoitiin rautatien läheisyydessä ollut asutus – lähimpänä rautatiestä sekä ihmiset että karja, kauempaa vain ihmiset. Olin silloin alle 4-vuotias. Meidät lastattiin Vihtamon pysäkillä härkävaunuihin. Kontiomäessä tuli ilmahälytys ja juoksimme metsään. Mielikuvani on, että metsä oli lähinnä lepikkoa. Pommitusta ei silloin kuitenkaan tullut.
Määränpäänä oli Haapajärvi. Sieltä tosin perheemme muutti pian sukulaisten luo Piippolaan. Millä kyydillä muutto tapahtui – siitä en muista mitään. Paluu evakosta tapahtui joka tapauksessa hevoskyydillä.
Äitini, joka oli kotoisin Hyrynsalmelta ja päässyt ripille Hyrynsalmen kirkossa, ei ollut kokemassa kirkonkylän polttamista. Hän oli silloin jo muuttanut Taivalkosken ja Oulun kautta Tampereelle. Hänen äitinsä ja veljensä perhe asuivat sotavuosina Pudasjärvellä ja joutuivat sieltä kaksi kertaa evakkoon. Toisella kerralla Lumijoelle ja toisella Mäntsälään Kellokoskelle. Toukokuun viimeisenä päivänä 1944 on mummu kirjoittanut:” …jos Marjatta lähtee tänne (Pudasjärvelle Jurmoon) nin hänellä täytyy olla passi, ei pääse Pintamolta eteenpäin, siinä tarkastetaan kaikki matkustajat. Täältäkin kun lähtee käymään Oulussa nin täytyy olla valokuvalla varustettu passi.”
18.9.1944 kirjoitetussa kirjeessä mummu sanoo: ”Me ollaan täällä vielä mutta tavarat on kaikki läjäsä mutta määräystä ei ole vielä tullut milloin lähtetään. Saksalaisija on tuhansija miehiä tuosa meitän vaaran päällä ja kaikki kuusamolaiset on menny ja taivalkoskelaiset on menny. Me jos emme ehti täältä nin me kai jäämme. Ihmiset kyllä saisi mennä mutta tavaraa ei mitään ennen kun on annettu määräys. Tänne ei ole mitään yhteyttä enää, puhelimet on viety pois ja keskus on pois eikä tänne tule posti kun tänä päivänä viime kerran.” Mäntsälästä on tullut äidilleni 25.91944 päivätty kirje, jossa mummu kirjoittaa mm: ”Kyllä oli vaivalloinen matka, viisi vuorokautta olimme matkalla, lähtimme Pintamolta viime tiistaina iltapäivällä, tulimme Ouluun yöllä. Saksalaiset pitättivät monta kertaa auton mutta onnellisesti me päästiin sivu.”
Äidin serkkujen perheet joutuivat tosi kovaan paikkaan Raatteen tien varressa, keskelle kiivaimpia taisteluita. Heidän kotitalonsa oli Likoharju, jossa ennen talvisotaa oli varusväen tukikohta. Talvisodan alettua perhe joutui lähtemään evakkoon puolen tunnin varoitusajalla. He olivat evakossa Utajärven Sanginjoella. Likoharju oli venäläisten käskynjako- ja sidontapaikkana.
Hei Olen kirjoittamassa Ristijärvellä syntyneen äiti eläkertaa ja olen nyt kirjoittamassa sota-ajan tapahtumia. Olen etsinyt lisätietoja äitini muistiinpanoihin netistä. Äidin perhe oli jo talvisodan aikana evakossa Paavolassa jonkin aikaa. Ristijärven Heikkisenjoelle oli muutamaan taloon jäänyt karjaa hoitamaan joku talon asukas. Niin myös äitini jäi kotiin ja hänellä oli naapurin lehmiä hoidossa. Jatkosodan aikaan äidille oli syntnyt jo kaksi lasta, mutt äiti asui vielä kotonaan Heikkisenjoella isä olessa sodassa. Kun saksalaisia lähdettiin ajamaan pohjoiseen joutui heidän koko perhekunta lähtemään evakkoon Uuteenkaarlepyyhyn. Härkävaunussa menivät, äiti kuusiviikkoisen vauvansa kanssa ja hänen äitinsä alaikäisten lasten kanssa.