etusivu: teemat: Miten aloitan sukututkimuksen?
Sukututkimus eli genealogia on henkilöiden, perheiden tai sukujen polveutumissuhteita ja -vaiheita selvittelevää tutkimusta. Sukututkimuksen tärkeimmät lähteet ovat kirkonkirjat sekä oikeus- ja verohallinnon asiakirjat. Sukututkimuksen tulokset esitetään yleensä esivanhempaintauluna. Tällöin kuhunkin sukupolveen kuuluu kaksinkertainen määrä esivanhempia edelliseen sukupolveen nähden. Toinen tapa esittää sukututkimus on sukutaulu, joka käsittää tietyn kantaparin, joko kaikki jälkeläiset tai vain mieskantaiset sukulaiset eli nimenkantajat. Viimeksi mainittu tapa on yleinen varsinkin vanhemmissa sukututkimuksissa.
Maamme arkistot ovat kaikille avoimia ja viralliset asiakirjat ovat Suomessa pääsääntöisesti julkisia. Ennen lähtöä arkistoon on hyvä selvittää omat kätköt ja muistot. Kannattaa kysyä itseltään, mitä tietää omista vanhemmistaan ja isovanhemmistaan sekä muista sukulaisistaan.
Muistitietoa voi täydentää keskustelemalla ja haastattelemalla läheisiään ja muita sukulaisia. Kotoa saattaa löytyä myös sukua koskevia asiakirjoja sekä valokuvia. Nämä kannattaa tutkia ja järjestää.
Hautakivet ovat myös hyvä tiedonlähde sekä eri koulujen ja erilaisten ammattialojen matrikkelit. Kirjastossa käydessään kannattaa myös selvittää, onko sukua jo mahdollisesti aiemmin tutkittu.
Sukututkimus aloitetaan yleensä omien esivanhempien etsimisellä. Aluksi etsitään isänpuoleiset, äidinpuoleiset tai molempien vanhemmat, isovanhemmat, isovanhempien vanhemmat jne. niin pitkälle kuin tietoja löytyy. Kirkonkirjojen avulla pääsee useissa tapauksissa noin 1700-luvulle, ja siitä taaksepäin joutuu käyttämään muita viranomaislähteitä kuten henkikirjoja ja erilaisia veroluetteloita.
Kun omat muistilokerot ja piirongin laatikoiden paperit on selattu, voi kääntyä kirkkoherranviraston puoleen. Sukuselvityspyyntö pitää tehdä sen seurakunnan kirkkoherranvirastolle, jossa tutkittava henkilö on syntynyt. Sukututkimuksen lähtöhenkilöstä pitää aina tietää täydellinen nimi, syntymäaika ja syntymäpaikka. Mikäli syntymäaika ja -paikka eivät ole tiedossa, ei kyseisen henkilön vanhempia voida selvittää.
Sukututkimuksen tärkeimmät lähteet, kirkonkirjat on mikrofilmattu, mikä helpottaa suuresti työtä. Kun tutkimus on edennyt 1800-luvun puolelle, ei kirkkoherranvirastoja enää tarvitse vaivata, vaan tutkimusta voi suorittaa kirjastoissa ja arkistoissa. Samalla tulisi tutustua pitäjänhistorioihin sekä maakuntahistorioihin. Niistä selviävät mm. seurakuntajaot ja muut aluemuutokset. Seurakuntien alueet ovat saattaneet muuttua eikä tietoja ehkä löydäkään sieltä, mistä aluksi kuvittelimme.
Kun sukulaisuusketju itsestä taaksepäin on selvitetty, voi aloittaa lähisuvun tutkimisen. Tällöin lähtöhenkilöksi valitaan joku esivanhemmista ja ryhdytään selvittämään hänen kaikkia jälkeläisiään kohti tätä päivää.
Työväen- ja kansalaisopistot järjestävät erilaisia sukututkimuskursseja. Niille osallistuminen kannattaa, sillä siten voi välttää monta karikkoa jo heti alkuunsa.
Vanhat viralliset asiakirjat ovat pääsääntöisesti ruotsiksi kirjoitettuja. Joskus asiakirjoissa on myös latinankielisiä sanoja. Itäsuomalaisten sukujen kohdalla vastaan tulevat lisäksi venäjäksi kirjoitetut ortodoksiset kirkonkirjat. Sukututkimuksen pystyy kuitenkin aloittamaan vaikka ei osaisi kuin muutaman sanan ruotsia. Asiakirjojen tutkiminen edellyttää lisäksi vanhojen käsialojen lukutaitoa, mitä opetetaan kursseilla.
Sukututkimusta tehtäessä tärkeimpiä ominaisuuksia ovat huolellisuus ja kärsivällisyys. Mitään erikoisia työvälineitä ei tarvita. Tutkimuksen alkuvaiheessa lyijykynä ja “sinikantinen vihko” riittävät. Tietokoneesta on apua, mutta se ei ole välttämätön. Työn edetessä ja henkilömäärän kasvaessa tietokoneohjelmista on huomattavaa apua. Tiedot pysyvät järjestyksessä ja tulevat samalla heti kirjoitettua puhtaaksi.
Internetistä löytyy jo nyt paljon sukututkijoita hyödyttävää tietoa. Osa internetiin siirretyistä tiedoista on saatu kopioimalla tietoja alkuperäislähteistä, joten niissä voi olla virheitä. Internet nopeuttaa tietojen löytymistä, mutta löytyneet tiedot tulee aina ehdottomasti tarkistaa alkuperäislähteistä.
Pelkät nimet ja vuosiluvut eivät kuitenkaan vielä tee sukututkimuksesta kiinnostavaa. Pieni lisäys tietoihin, kuten ammatti, koulutus ja asuinpaikka muuttavat sukututkimuksen jo paljon mielenkiintoisemmaksi. Jos niihin saadaan liitettyä vielä valokuva ja ehkä jokin muu henkilöä kuvaava tieto tai kertomus, niin aina parempi.
Parhaassa tapauksessa sukututkija voi päästä esi-isiensä osalta aina 1540- luvulle saakka, mikäli esivanhemmat ovat olleet talonpoikia. Joidenkin aatelissukujen kohdalla voidaan päästä vielä sitäkin kauemmas. Toisinaan tutkimus voi pysähtyä jo 1800-luvulle. Kirkonarkistot ovat saattaneet tuhoutua esimerkiksi tulipalon tai sotien vuoksi. Sukututkimus voi katketa myös aviottomaan lapseen. Koska jokainen suku on erilainen, sukututkimuksen etenemistä ei voi ennustaa, eikä sitä mihin se tulee johtamaan.
Sukututkimusta voi harrastaa yksin tai yhdessä jonkun sukulaisensa kanssa. Uusia ystäviä ja usein myös uusia kaukaisia sukulaisia löytyy kotipaikkakunnan sukututkimusseuraan liittymällä.
Kun oma suku on tutkittu, voi perustaa sukuseuran ja järjestää sen kautta sukulaisille yhteistä toimintaa. Monen sukuseuran tärkeänä tavoitteena on julkaista suvun oma sukukirja.
Lisätietoa sukututkimuksen aloittamisesta sekä sukututkimusseurojen yhteystiedot löytyvät internetistä osoitteesta www.genealogia.fi.